Brexit-äänestys suvereniteettiretoriikan historian valossa

Kuva: Flickr / Torsten Reimer [CC BY-NC 2.0] https://www.flickr.com/photos/torstenreimer/7341994864/
Lukuaika: 4 min. 

Nykyisessä Brexit-keskustelussa ei useinkaan muisteta, että Britannian liittymisen Euroopan yhteisöihin ei odotettu pienentävän Britannian kyvykkyyttä päättää omista asioistaan, varmistaa kansallisia intressejään ja tuoda esiin kansallista identiteettiään. Britannia tahdottiin Euroopan yhteisön jäseneksi, jotta se pystyisi ohjaamaan Euroopan integraatiokehitystä ja turvaamaan edes osittain historiallisen suurvalta-asemansa jatkuvuuden.

“Fakta on, että kukaan ei luovuta suvereniteettia; se sulautetaan isompaan suvereniteettiin.” Näin lausui Britannian tuore ulkoministeri Ernest Bevin marraskuussa 1945.

Suvereniteetti ja kysymys sen menetyksestä puhuttaa nyt Britanniassa, kun maassa kampanjoidaan EU-jäsenyyden tulevaisuudesta. Britannian EU-eroa ajava Brexit-kampanja korostaa retoriikassaan erityisesti kansallisen suvereniteetin palauttamista. Retoriikan taustalla on vastareaktio Euroopan unioniin liitettäviin ongelmiin, kuten talous- ja pakolaiskriisiin ja hallitsemattomaan maahanmuuttoon. Brexit-leiri kokee myös ongelmalliseksi ylikansallisen päätöksenteon vaikutuksen Britannian sisäisiin asioihin.

23. kesäkuuta pidettävällä äänestyksellä on hyvä mahdollisuus merkittävästi sekoittaa Euroopan poliittista kenttää. Sen kynnyksellä onkin hyvä hetki palauttaa mieleen, miksi kansallisesta suvereniteetistaan korostuneen tarkka Britannia ylipäätänsä on halunnut olla mukana Euroopan integraatiossa.

Miksi suvereenit kansallisvaltiot ovat halunneet edistää taloudellista ja poliittista integraatiota kansallisen itsemääräämisoikeuden kustannuksella?

Kysymyksellä on laajempaa merkitystä Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta: miksi suvereenit kansallisvaltiot ovat edellisten vuosikymmenien aikana halunneet edistää taloudellista ja poliittista integraatiota osin kansallisen itsemääräämisoikeuden kustannuksella?

Pohdimme nyt Britannian osalta tämän historiallisen prosessin alkua sodan jälkeisessä tilanteessa, jolloin Britannia päätyi jättäytymään syrjään osasta integraatiokehitystä, sekä 1970-luvun alun olosuhteissa, jolloin maa liittyi Euroopan yhteisöihin.

Yhdentymisen taustalla olivat talous, rauha ja kommunismi

Toisen maailmansodan loputtua Länsi-Eurooppa oli monella tapaa haasteellisessa tilanteessa. Sota oli aiheuttanut vakavaa tuhoa niin eri maiden infrastruktuureissa kuin yleensä alueen talousjärjestelmässä. Kuten hyvin tiedetään, Yhdysvaltojen Marshall-avun nimissä tunnettu taloudellinen apu auttoi erityisesti Länsi-Euroopan maita nousemaan taloudellisesti jaloilleen.

Samalla Itä-Euroopasta kantautuvat synkät uutiset kommunistisen politiikan seurauksista pakottivat Länsi-Euroopan valtioita aktivoitumaan sotilaallisen puolustuksen järjestämisessä. Erityisesti OEEC:n perustaminen vuonna 1948, Euroopan neuvoston perustaminen vuonna 1949, Brysselin sopimuksen solmiminen vuonna 1948 ja Naton perustaminen vuonna 1949 aktivoivat niin taloudellista, sosiaalista, kulttuurista, poliittista kuin sotilaallista yhteistyötä.

Euroopan integraatiokehitystä on ruokkinut tarve ylläpitää rauhaa.

Nykypäivän tilanteessa helposti unohtuu ajatus siitä, miten Euroopan integraatiokehitystä on ruokkinut tarve ylläpitää rauhaa. Britannian näkökulmasta tämä tarkoitti sodanjälkeisessä Eurooppa-politiikassa muun muassa kahta perusajatusta: Euroopassa voimistunutta ja Euroopan yhtenäistymistä tukevaa kansalaisliikehdintää haluttiin tukea, ja toisaalta katsottiin ensiarvoisen tärkeäksi luoda välineitä Itä-Euroopasta etenevän kommunistisen ideologian torjumiseksi.

Sotilaalliset keinot olivat vain yksi tapa asettaa esteitä, ja niiden lisäksi uhkaavaa kommunismia pyrittiin estämään talouden jälleenrakentamisella ja sosiaaliturvan yleiseurooppalaisella kehittämisellä. Keskeinen paino asetettiin niin kutsutun länsimaisen sivilisaation suojelemiseen – nimenomaan tässä asiassa sosiaalidemokratiaa painottaneella Labour-taustaisella Ernest Bevinillä oli vuonna 1948 merkittävä rooli.

Taloudellinen menestys tukisi niin moraalisen kuin fyysisen puolustuksen järjestämistä. Taustalla liikkui suuri kysymys Britannian ulkopoliittisesta merkityksestä.

Britannian suhtautuminen Länsi-Euroopan yhteisten institutionaalisten rakenteiden luomiseen oli sodan jälkeen ristiriitainen. Winston Churchillin kuuluisa, Euroopan yhdysvaltojen perustamista peräänkuuluttava puhe vuonna 1946 aktivoi yhdentymiskeskustelun Länsi-Euroopassa, ja Britanniassa tavoiteltiin johtavaa ja aktiivista roolia yhdentymiskehityksessä. Toisaalta brittihallitus oli silti mukana torppaamassa 1940-luvulla esillä ollutta ajatusta eurooppalaisesta federalismista eli tiiviistä taloudellisesta ja poliittisesta integraatiosta.

Britannia esiintyi ennen kaikkea käytännöllisiä edistysaskeleita, kuten sopimusyhteistyötä yksittäisillä elinkeinoelämän sektoreilla, painottavana valtiota. Lopulta britit päätyivätkin johtamaan Ranskan kanssa Euroopan neuvoston perustamista, mutta jäivät pois Länsi-Euroopan integraatiokehityksen kannalta keskeisestä, vuonna 1952 perustetusta Euroopan hiili- ja teräsyhteisöstä.

Kansallisen suvereniteetin korostus oli Britanniassa voimakkaampaa kuin esimerkiksi Saksassa tai Ranskassa.

Kansallista suvereniteettia puolustettiin tärkeänä osana maailmansotia voittanutta brittiläistä poliittista mallia, ja toisaalta eurooppalaisen yhteistyön pelättiin uhkaavan silloisia suhteita Brittiläiseen kansainyhteisöön. Ylikansallisen päätöksenteon vastustus ja kansallisen suvereniteetin korostus oli Britanniassa voimakkaampaa kuin esimerkiksi Saksassa tai Ranskassa.

Britannian kansallisen edun uudelleenarviointi

Ensisijaisesti heikon taloudellisen tilanteen takia Britannian poliittinen johto päätyi kuitenkin Euroopan yhteisöjen jäsenyyden hakemisen kannalle 1960-luvun alussa, vaikka huomattavan laajat euroskeptiset tahot sekä konservatiivien että Labour-puolueen keskuudessa rakensivat uhkakuvia kansallisen suvereniteetin menettämisestä.

Konservatiiveja edustanut pääministeri Harold Macmillan korosti 1960-luvun alussa liittymistä puhtaasti taloudellisena kysymyksenä ja halusi sivuuttaa suvereniteettikeskustelun. Labour-pääministeri Harold Wilson jatkoi liittymisen taloudellista merkitystä korostavaa retoriikkaa, kun Britannia jätti jäsenhakemuksen uudestaan vuonna 1967. 1960-luvulla Britannian jäsenyys kuitenkin estyi Ranskan vastustuksen takia, ja Britannia liittyi Euroopan yhteisöjen jäseneksi vuonna 1973.

Historiallista suvereniteettiretoriikkaa ja nykyhetken Brexit-keskustelua vasten on mielenkiintoista tarkastella, miten kansallisesta itsemääräämisoikeudestaan alun alkaen huolta kantanut Britannia perusteli suvereniteetin näkökulmasta Euroopan yhteisöihin liittymisen 1970-luvun alussa.

Liittyminen esitettiin mahdollisuudeksi palauttaa maalle sille historiallisesti kuuluvaa vaikutusvaltaa.

Poliittisessa keskustelussa liittymistä edelsivät pyrkimykset määritellä uudelleen, mitä Britannian kansallinen etu ja asema kansakuntana tarkoittivat. Liittymisen puolustajat korostivat, ettei perinteinen Britannian suurvalta-asemaa korostava nationalistinen asenne enää toiminut. Samalla suurvaltablokkien kehitys oli jättänyt britit varjoonsa.

Liittyminen esitettiin Britannian kannalta vuosisadan suurimmaksi mahdollisuudeksi palauttaa maalle sille historiallisesti kuuluvaa vaikutusvaltaa ja vahvistaa Britannian ääntä kansainvälisissä järjestöissä, kuten YK:ssa ja Natossa. Uhkakuvana pidettiin ulkopuolella pysyttäytymisen aiheuttamaa katastrofia Britannian asemalle, koska Britannian pelättiin jäävän olosuhteiden uhriksi vailla todellisia mahdollisuuksia vaikuttaa asioiden kulkuun.

Liittymistä ajavat poliitikot esittivät 1970-luvun alussa Britannian jäsenyyden Euroopan yhteisössä vahvistavan myös oleellisesti Länsi-Euroopan mahdollisuuksia kehittyä poliittisesti ja taloudellisesti yhtenäiseksi; vahvan Euroopan korostettiin olevan toteutettavissa vain Britannian ollessa mukana integraatiokehityksessä.

Kylmän sodan tilanteessa Euroopan yhdentymisen katsottiin olevan paras keino pienentää idän ja lännen vastakkaisuuksia ja vastata Länsi-Eurooppaan kohdistuvaan Neuvostoliiton uhkaan – 1940-luvun tilanteesta ei oltu siis päästy vielä kovin pitkälle.

Euroopan integraatiokehityksen odotettiin olevan aikakauden lupaavin hanke rakentaa poliittinen tulevaisuus yhtenäiselle Länsi-Euroopalle sekä pidemmällä tähtäimellä Euroopalle laajemmassakin mielessä.

Suvereenin äänen säilyttäminen

Nykyisessä Brexit-keskustelussa ei useinkaan muisteta, että kansallisen suvereniteetin osalta Britannian liittymisen Euroopan yhteisöihin ei odotettu pienentävän Britannian kyvykkyyttä päättää omista asioistaan, varmistaa kansallisia intressejään ja tuoda esiin kansallista identiteettiään. Liittymisen kannattajat korostivat Britannian suuruutta kansakuntana, jonka ääni vaikuttaisi ratkaisevasti Euroopan yhteisön sisällä.

Samalla liittymistä pidettiin ensiarvoisen tärkeänä, sillä yksittäisten suvereenien kansallisvaltioiden ei nähty enää olevan varteenotettavia toimijoita maailmanpolitiikassa. Vaikka Britannia piti itseään kiistämättä merkittävänä valtiona, sen vaikuttavuuden nähtiin liittymistä kannattavien keskuudessa olevan realistisesti sidoksissa Britannian rooliin osana (Länsi-)Euroopan muodostamaa kokonaisuutta.

Britannia tahdottiin Euroopan yhteisön jäseneksi, jotta se pystyisi ohjaamaan Euroopan integraatiokehitystä ja turvaamaan edes osittain historiallisen suurvalta-asemansa jatkuvuuden.

Britannia tahdottiin Euroopan yhteisön jäseneksi, jotta se pystyisi yhtäältä ohjaamaan Euroopan integraatiokehitystä ja toisaalta turvaamaan edes osittain historiallisen suurvalta-asemansa jatkuvuuden. Keskeistä oli, että maa sai todellista vaikutusvaltaa integraatiokehitykseen omien kansallisten intressiensä ajamiseksi ja turvaamiseksi.

Britannian suvereniteettiretoriikan historian ja nykyhetken näkökulmasta kumpi tahansa tulos tulevassa kansanäänestyksessä on mahdollinen, ja kummallekin on löydettävissä selittäviä tekijöitä.

Britannia liittyi Euroopan yhteisöihin odottaen kansallisen suvereniteettinsa säilyvän ja kansallisten intressien mukaisen vaikutusvaltansa maailmanpolitiikkaan jopa vahvistuvan osana yhtenäistä Eurooppaa, mutta näiden odotusten toteutuminen näyttäytyy Euroopan unionin kehityksen valossa kyseenalaiselle.

Britannia on monessa mielessä jäänyt Saksan ja Ranskan jalkoihin. Toisaalta Britannian realistiset toimintamahdollisuudet toteuttaa kansallisia etuaan Euroopan unionin ulkopuolella ovat edelleen rajalliset.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että erilaiset aikakaudet asettavat omanlaisiaan poliittisia ja taloudellisia haasteita: Brexit-keskustelun aiheuttaneet taloudelliset ja poliittiset haasteet voivat jälleen korostaa halua tehdä päätökset puhtaasti kansallisten intressien mukaan.

FT, tutkijatohtori Teemu Häkkinen ja FM, projektitutkija Miina Kaarkoski työskentelevät Suomen Akatemian hankkeessa Yli- ja poikkikansallinen ulkopolitiikka kansallisten parlamenttien haasteena, 1914–2014 Jyväskylän yliopiston historian ja etnologian laitoksella.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*