Venäjän jalkapallon MM-kisat olivat ilmeisen onnistunut megatapahtuma – ainakin jos tv-kuviin, lehtijuttuihin ja silminnäkijähavaintoihin on uskominen. MM-kisojen jälkeen FIFAn puheenjohtaja Gianni Infantino kehui vuolaasti niin Vladimir Putinia, MM-kisapaikkoja, pelejä kuin paikallisia ihmisiäkin.

Kisahurmoksen ja mediahehkutuksen rinnalla on kuitenkin syytä tarkastella myös sitä, millaisten ehtojen – vaatimusten ja sopimusten – varassa nämä monien toimittajien ja asiantuntijoiden mukaan kaikkien aikojen parhaat futiskisat tuotettiin. Venäjän MM-kisojen järjestämistä ehdollistavilla tekijöillä voi nähdä poliittisia merkitysulottuvuuksia.

Tapahtumaformaatti ja positiivinen medianäkyvyys  

Jalkapallon MM-kisojen kaltainen megatapahtuma on kisaisännälle tilaisuus imagonrakennustyöhön. Niin Etelä-Afrikan, Brasilian kuin Venäjän jalkapallon MM-kisojen aattona lehdissä kirjoitettiin näytön paikasta. Puhetapa antaa ymmärtää, että kisaisäntä asetetaan kuukauden mittaiseen testiin, jonka aikana se näyttää muulle maailmalle organisointikykyään ja oikeaoppisen tunnelman luomisen taitojaan.

On totta, että venäläiset kisajärjestäjät onnistuivat heille annetussa tehtävässään. Näin myös Putinin Venäjän suurvaltapoliittiset tavoitteet täyttyivät: sisäinen yhtenäisyys ja hallitsevan valtablokin asema vahvistui – ainakin hetkellisesti – myönteisen ulkoisen kuvan kautta.

Olennaista on huomata, että ei vain paikallinen kisaorganisaatio vaan myös FIFA ja sen läheiset tukijat vaativat kisatapahtumaa, joka etenee ilman häiriötekijöitä odotetulla tavalla. Kyse on tapahtumaformaatista, jossa tilanteet ja tilat on tarkoin suunniteltu etukäteen positiivista globaalia medianäkyvyyttä silmällä pitäen.

Kyse on tapahtumaformaatista, jossa tilanteet ja tilat on tarkoin suunniteltu etukäteen positiivista globaalia medianäkyvyyttä silmällä pitäen.

Kaupunkitilojen organisointia ja esillepanoa sekä ihmisten käyttäytymistä määrittävät hakukirja ja muut sopimusperäiset asiakirjat lakisääteisine velvoitteineen. Asiakirjojen perusteella vain FIFAn logot ja sloganit sekä yhtiöt, jotka on määritelty virallisiksi sponsoreiksi, saivat näkyä ja kuulua niin kutsutuilla FIFA-alueilla.

Näitä FIFAn kontrolloimia kaupunkitiloja olivat paitsi MM-kisoihin osallistuvien maiden harjoituskentät ja hotellit, VIP-vieraiden hotellit, FIFAn edustajien ja tuomareiden majapaikat sekä kansainvälinen mediakeskus, myös ennen muuta tapahtumastadionit sekä niiden ympärillä kilometrin säteellä rajattu turvallisuusvyöhyke ja aidatut Fan Fest -alueet.

Miliiseille, mellakkapoliiseille, turvamiehille ja OMON-erikoisjoukoille sekä brändipoliiseille oli poikkeuslakien turvin annettu oikeus sulkea tiloista ulos FIFAn, sen partnerien ja kansakunnan maineen pilaajiksi luokitellut ei-toivotut ihmiset ja symbolit.

Näihin ei-toivottuihin ihmisiin kuuluivat paitsi kansalaisaktivistit ja kriittiset fanit myös kaikki ”epäsosiaalisesti käyttäytyvät”, jotka hengailivat rautatie- ja metroasemilla, kerjäsivät tai pyysivät rahaa, vetelehtivät näkyvällä paikalla tai muulla tavalla häiritsivät kaupunkielämän perusrytmiä.

Ulossulkemisessa ja aitaamisessa voi nähdä identiteettipoliittisia päämääriä.

Kuvatussa ulossulkemisessa ja aitaamisessa voi nähdä identiteettipoliittisia päämääriä: FIFA ja kisaisäntä toivoivat, että kisapaikat täyttyisivät vain ja ainoastaan ihanteellisesti käyttäytyvistä karnevaalihenkisistä ja maksukykyisistä fanikuluttajista.

Faneja siis rohkaistiin tunteiden ilmaisemiseen ja nationalistisen symboliikan käyttöön sillä ehdolla, etteivät esitykset ja symbolit sisällä FIFAn ja sen yhteistyökumppaneiden kannalta ei-toivottuja viestejä. Kreml pyrki hiljentämään kriitikot ja opposition hinnalla millä hyvänsä.

Siinä, missä kansallisissa sarjoissa fanit voivat kritisoida seurajohtajia vaikkapa banderollien avulla, jalkapallon MM-kisoissa kriittiset mielenilmaukset pyritään kitkemään pois. Fanien ilmaisuvapauden kontrollointia perustellaan yleensä turvallisuustekijöillä.

Tässä puhetavassa ei ole jalkapallon MM-kisojen kontekstissa sinänsä mitään outoa, sillä turvallisuuteen liittyviksi asioiksi määritellään hyvin monentyyppisiä toimia, kuten terrorismin torjuminen, laittomien eli epävirallisten tuotteiden myyminen kaduilla ja rauhanomaisten protestimarssien estäminen.

Säröt ja soraäänten tukahduttaminen

Tapahtumaformaatin toteuttaminen kuitenkin harvoin onnistuu täydellisesti. Venäjän MM-kisoissa Pussy Riot -aktivistiryhmän jäseniä pääsi livahtamaan kentälle kesken loppuottelun. Poliisiasuihin pukeutuneet aktivistit kertoivat tempauksensa jälkeen, että he vaativat poliittisten vankien vapauttamista ja mielenosoittajien laittomien pidätyksien lopettamista.

Toisena särönä voi mainita Kroatian keskuspuolustajan ja entisen Kiovan Dynamon pelaajan Domagoj Vidan Youtubeen lataaman videon, jossa hän huudahti ukrainalaisille nationalisteille tutun tunnuslauseen ”kunniaa Ukrainalle”.

Sen sijaan kisakaupungeissa protestimarsseja ei esiintynyt. Tai toisin muotoillen: soraäänet eivät välittyneet ainakaan läntisen Euroopan toimittajien ulottuville. On vaikea uskoa, että paikalliset ihmiset ja erityisesti Putinin hallinnon vastustajat olisivat täysin hiljentyneet MM-kisojen ajaksi.

Soraäänet eivät välittyneet ainakaan läntisen Euroopan toimittajien ulottuville.

Brasilian MM-kisoissa neljä vuotta aiemmin, joissa mielenosoituksia oli ennennäkemättömän runsaasti jokaisessa kisakaupungissa ennen kisoja, soraäänet pyrittiin kisojen aikana tukahduttamaan. Brasilian kisojen alkaessa ”Kuolema jalkapallon MM-kisoille” ja ”FIFA painukoon helvettiin” -bannereita kantavia ihmisiä ei päästetty lähellekään keskeisiä tapahtumapaikkoja eli alueita, joissa turistit ja toimittajat parveilivat.

Tapahtumapaikkoja Brasiliassa kiertänyt toimittaja Dave Zirin kirjoittaa:

”On varmasti totta, että miljoonia ihmisiä koonneita protesteja ei esiintynyt jalkapallon MM-kisojen aikana, kuten niitä esiintyi vuonna 2013 Konfederaatio-cupin aikana. Tästä ei voi kuitenkaan tehdä sellaista johtopäätöstä, että nyt kaikki on mahtavaa ja ”juhlat ovat korvanneet protestit”. Tämä ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Näin syvästi toisenlaisen todellisuuden. Totuus on, että kisakaupungeissa esiintyi protesteja, lakkoja ja taisteluja poliisien vastaan, jotka ottivat kaupunkitiloja haltuun – protesteja esiintyi etenkin kun poliisi ampui lapsia osana favelojen rauhoittamisprojektia. Jos protestit olivat pienempiä kuin vuotta aiemmin, se johtui siitä, että kadut oli militarisoitu jokaista senttiä myöten. Sotilaspoliisit hallinnoivat katuja ja kyynelkaasuttivat tai ampuivat ketä tahansa, joka yritti koota ihmisiä yhteen ja nostaa esiin poliittisia vaatimuksia.”

Siirtotyöläisten riisto ja korruptio  

Kun puhutaan brändipoliiseista ja kaupunkitilan militarisoimisesta, huomio kiinnittyy useimmiten julkisivujen säätelemiseen kisojen aikana. Valkoisista elefanteista puhuttaessa kyse on puolestaan megatapahtumien jättämästä perinnöstä.

Megatapahtumien yhteydessä valkoisella elefantilla on viitattu ensisijaisesti stadioneihin, joille ei löydy riittävästi käyttöä kisojen jälkeen. Niiden käyttö- ja ylläpitokustannukset kasautuvat veronmaksajien harteille. Venäjällä tällaisia ovat erityisesti Kaliningradiin, Volgogradiin ja Saranskiin rakennetut uudet stadionit, jotka ovat aivan liian suuria paikallisille joukkueille.

Tapahtumaformaatin ehtoja tarkastellessa olennaisempaa on kuitenkin kiinnittää katse rakennetun ympäristön poliittisuuteen eli siihen, millä tavoin suorituspaikkoja ja niihin liittyvää infrastruktuuria rakennetaan kisakaupungeissa.

Megatapahtumien yhteydessä valkoisella elefantilla on viitattu ensisijaisesti stadioneihin, joille ei löydy riittävästi käyttöä kisojen jälkeen. Niiden käyttö- ja ylläpitokustannukset kasautuvat veronmaksajien harteille.

Rakennustyöt aloitetaan useita vuosia ennen varsinaista megatapahtumaa. Näin huomion keskipisteeseen nousee siirtotyöläisten hyväksikäyttö ja kaltoin kohtelu. Ennen Venäjän jalkapallon MM-kisoja Human Rights Watchin tutkijat syyttivät Venäjän valtiota ja FIFAa siitä, etteivät ne puuttuneet työntekijöiden epäinhimilliseen kohteluun. Venäjän viranomaiset pikemminkin salailivat epäkohtia ja painostivat työntekijöitä vaikenemaan väärinkäytöksistä – mukaan lukien joidenkin ihmisten kuolemantapaukset stadionalueilla.

Kaikkein surullisin esimerkki Venäjän jalkapallon MM-kisojen valmisteluissa oli Pietarin uuden jalkapallostadionin rakentaminen Krestovskin saarelle eli Ristisaareen. Sitä on kutsuttu vuosisadan rakennusprojektiksi ja korruption kehdoksi.

Hulppea, käsittämättömät 1,5 miljardia dollaria maksanut megastadion valmistui yli kymmenen vuoden rakentamisen jälkeen joitakin kuukausia ennen maanosaliittojen välistä mestaruusturnausta vuonna 2017. Kun megastadionin hintaan lisätään uudet tiet ja metrolinjat sekä muu infrastruktuuri, nousee hintalappu yli kolmen miljardin.

Näin kallista stadionia ei voi selittää muuten kuin massiivisella korruptiolla – alihankkijaketjuilla ja välistä vetäjillä sekä mafiahenkisellä suojelurahalla. Yksi stadionia pystyttäneistä rakentajista oli Transstroj-yhtiö, jonka vielä joitakin vuosia sitten omisti Putinin lähipiiriin kuuluva Oleg Deripaska.

Korruption laajuudesta kertoo se, että vyyhtiin on sotkeutunut Pietarin varakuvernööri Marat Oganesjan. Häntä syytetään keinottelusta stadionin uuden jättinäytön hankinnassa. Pietarin kaupungin päättäjien sotkeutuminen korruptioon ei ole miellyttänyt paikallisia ihmisiä – semminkin, kun kaupunki päätti suunnata koulujen ja päiväkotien rakentamiseen tarkoitettuja rahoja megastadioniin.

Ikävin korruptioon liittyvä asia oli siirtotyöläisten kohtelu. Pietarin uudella stadionilla heitä työskenteli joka päivä noin 1 500. Stadionia rakensivat Valko-Venäjältä, Ukrainasta, Uzbekistanista, Tadžikistanista, Moldovasta ja monista muista Itä-Euroopan maista sekä ennen kaikkea Pohjois-Koreasta tulleet siirtotyöläiset.

Pohjoiskorealaisten palkoista suurin osa päätyi Pohjois-Korean hallinnolle.

Viimeksi mainittujen asemasta ei voi puhua muuna kuin orjatyövoimana tai panttivankeina. Työlait ja -sopimukset oli tehty rikottaviksi, ja siirtotyöläiset oli alistettu Pohjois-Korean valtionydinaseohjelman rahoittajiksi.

Norjalainen Josimar-lehti kertoi, että pohjoiskorealaisten palkoista 90 prosenttia kulkeutui välikäsien kautta muualle kuin itse työntekijöille. Suurin osa rahoista päätyi Pohjois-Korean hallinnolle.

Pohjois-Korean vientitulot ovat huvenneet ydinkokeiden aiheuttamien pakotteiden vuoksi. Jatkaakseen sotavarusteluaan ja tähän liittyvää uhitteluaan diktaattori Kim Jong-Un ja muu valtionjohto tarvitsevat rahaa. Siksi he ovat lähettäneet ulkomaille työntekijöitä, joiden palkoista ison osa ”verottaa” valtio.

Panttivankeja pohjoiskorealaisista rakennustyöläisistä tekee se, että heillä on kymmenen vuoden ”sopimus” työskentelemisestä ulkomailla. Näin urheilun megastadioneiden rakentamisen avulla tehdään kansainvälistä politiikkaa ja edistetään globaaleja orjatyömarkkinoita.

Reilun rakentamisen sertifikaatti

Kun hulppeat stadionit, hotellit ja muut uudet tilat ovat valmiita ja karnevaalihenkiset ihmiset täyttävät kaupunkien kadut ja aukiot, harvat enää muistavat ympäröiviin rakennuksiin liittyviä työn ja tuotannon historioita.

Thomas Gieryn kirjoittaa artikkelissaan What Buildings Do: ”Tultuaan valmiiksi rakennukset piilottavat ne monet mahdollisuudet, joita ei rakennettu, samalla tapaa kuin ne hautaavat intressit, vallan ja politikoinnin, jotka antoivat muodon toteutetulle suunnittelulle.”

Rakennukset ja muut kaupungin elementit myös vaikuttavat kulkureitteihin ja rutiineihin. Nämä uudet reitit ja tilat voivat syrjiä ihmisiä ja tuottaa epätasa-arvoa. Ehkäpä rakennuksiin tulisi reilun kaupan tuotteiden tapaan liittää sertifikaatti, joka kertoo siitä, onko esimerkiksi kyseinen futistemppeli reilujen vai epäreilujen periaatteiden mukaan rakennettu.

Valtiopropagandan paluu

”Putin käyttää jalkapallon MM-kisoja propagandan välineenä. Tällä tavoin hän näyttää, että me olemme suurin ja paras. Samaan aikaan kisat ovat keino, jolla monet venäläisen yhteiskunnan vaikeat ja ratkaisemattomat ongelmat kätketään näkyvistä. Urheilu on paras tapa kääntää huomio pois todellisista ongelmista, kuten he [valtion johtajat] tekivät jo Neuvostoliiton aikana. Tuolloin oli tärkeintä olla paras shakissa ja jääkiekossa. Shakissa siksi, koska me olemme maailman välkyimpiä. Jääkiekossa siksi, koska me olemme maailman vahvimpia.”

Yllä oppositiojohtaja Maxim Reznik viittaa ”venäläisen yhteiskunnan vaikeisiin ja ratkaisemattomiin ongelmiin”, kuten ihmisoikeusloukkauksiin, ympäristötuhoihin ja korruptioon, jotka jäivät MM-kisahehkuttamisen jalkoihin. Tällaisessa huomion kääntämisessä on vaikea välttyä ajatukselta, että Putinin Venäjällä imagonrakennuksen tai maabrändäyksen sijaan voi yhtä lailla puhua valtiopropagandasta.

Urheilun megatapahtumissa kaupunkitilat esittäytyvät hetkellisinä näyttämöinä, joihin globaalin kapitalismin megayhtiöt tuovat tavaransa ja tuotemerkkinsä.

Valtiopropagandististen megatapahtumien tarkoituksena on siirtää huomio pintaan, julkisivuun. Siksi soraäänet vaiennetaan hyvissä ajoin ja kaupunkitiloja siistitään edustuskelpoiseen asuun. Kun kisaturistit saapuvat, paikalliset ihmiset on koulutettu vieraanvaraisiksi ja ystävällisiksi.

Propagandassa ei siedetä ihanneyleisöydestä poikkeavia osallistumistapoja. Aktivistit, jotka taistelevat oman kaupunkinsa käyttöoikeudesta ja kyseenalaistavat vallanpitäjien toimintatavat, sysätään keskeisiltä tapahtumapaikoilta kameroiden ulottumattomiin.

Urheilun megatapahtumissa kaupunkitilat esittäytyvät lähinnä hetkellisinä näyttämöinä, joihin globaalin kapitalismin megayhtiöt tuovat tavaransa ja tuotemerkkinsä.

MM-kisojen sponsoreiden immateriaalioikeuksien ja positiivisen medianäkyvyyden turvaaminen on yksi tärkeimmistä seikoista, joka on kirjattu FIFAn ja kisaisännän välisiin sopimuksiin. Siksi olisi ollut toivottavaa, että MM-kisakarnevaalin ylistämisen rinnalla valtamediassa olisi avattu yksityiskohtaisesti myös näitä taustaehtoja, jotka vaikuttivat sekä kaupunkiympäristöjen että ihmisten käyttäytymisen säätelyyn.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -sarjaa.

YTT, FM Sami Kolamo on mediakulttuurin tutkija ja maantieteen, biologian, filosofian, elämänkatsomustiedon sekä terveystiedon aineenopettaja. Kolamolta on tänä vuonna julkaistu kaksi kirjaa: Mediaurheilu – Tunnetalouden dynamo ja Urheilun mammuttitauti.

Julkaisu Venäjän jalkapallon MM-kisojen poliittisuudet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Urheilu ja politiikka eivät vaikuta toisiinsa.” ”Me vain pelaamme, ei politiikka kuulu meille.” Näistä fraaseista pääsevät aina liikuttavasti yksimielisyyteen niin poliitikot kuin urheilijat, ja periaatteellisella tasolla on tietenkin vaikeaa olla tästä eri mieltä.

Käytännössä se ei kuitenkaan olisi edes mahdollista. Miten voi edes kuvitella, että niin laajasti harrastettu, niin suuria massoja liikkeelle saattava, niin suuria tunteita herättävä asia kuin urheilu, ja etenkään se kaikkein levinnein ja intohimoisimmin seurattu osa eli jalkapallo, voisi olla ilmatiiviisti erillään yhteiskunnasta ja sen mukana politiikasta?

Niin taitamattomia ja kunnianhimottomia poliitikkoja ei ole olemassakaan, etteivät he huomaisi tällaista vaikutuskanavaa. Vaikka jalkapallopiirit voivat aidosti vieroksua politiikkaa, hekin tietävät, että parhaat resurssit omalle toiminnalle saadaan silloin, kun suhteet oman yhteiskunnan mahtajiin ovat mahdollisimman hyvässä kunnossa.

Jalkapallon poliittisuutta on kuitenkin usein ongelmallista tunnistaa. Politiikka on tavallaan läsnä kaikessa, mikä liittyy jalkapallon ja yhteiskunnan suhteisiin, ja samalla se ei ole läsnä tarkasti missään.

Lisäksi kansainvälisen jalkapallon politiikasta ja historiasta kirjoittavat edelleen tyypillisimmillään piirit, jotka eivät ole kovinkaan kiinnostuneita politiikasta historiallisessa tai politologisessa mielessä – eli urheilujournalistit.

Urheilujournalisteja kiinnostaa lähinnä peli tai sen ympärillä olevat sellaiset lieveilmiöt, jotka eivät ole julkipoliittisia. Arkistojen tutkimisen sijasta he pyrkivät haastattelemaan jalkapallovaikuttajia eivätkä tee akateemista tutkimusta. Lähteinä ovat haastattelujen lisäksi lähinnä jalkapallolehdet. Poliittinen saati historiallinen tietämys on niukkaa, ja teoksissa toistetaan menneisyyden osalta hyvin vanhoja myyttejä ja politiikan osalta trendikkäitä stereotypioita.

Politiikka on tavallaan läsnä kaikessa, mikä liittyy jalkapallon ja yhteiskunnan suhteisiin, ja samalla se ei ole läsnä tarkasti missään.

Kun itse lähdin kirjoittamaan Pallon herruutta, kiinnostukseni kohdistui oman ammatillisen taustani vuoksi nimenomaan pelin poliittisiin kytkentöihin.

Miten jalkapalloa oli käytetty politiikassa hyväksi, mitä mieltä siitä olivat olleet Mussolini, Hitler, Stalin, eteläamerikkalaiset ja afrikkalaiset diktaattorit, yksittäiset poliittisesti aktiiviset pelaajat, miksi MM-kisojen saaminen oli Putinille niin tärkeää ja niin edelleen? Miten jalkapallo oli synnyttänyt arkielämään vaikuttavia identiteettejä, ja missä määrin ne olivat tiedostettuja tai jopa tietoisesti tuotettuja? Mikä oli ”jalkapallon poliittinen historia”?

Toisaalta vanhan pankkiurheilufanaatikon kiinnostuksen kohteena oli myös se, mitä kentällä oli oikeasti tapahtunut. Ehkä kyseessä oli myös penkkiurheilijan surutyö, selitysten ja taustojen hakeminen sille, miksi omat suosikit eivät ole pärjänneet niin hyvin kuin olisi toivonut.

Tarve tähän on todella suuri, kun sattuu olemaan Englannin kannattaja.

Oli kuitenkin mahdotonta lähteä kirjoittamaan jalkapallosta yleisteosta alkuperäislähteiden kautta. Sellainen olisi ollut monen vuoden projekti, ja kukapa sellaisen olisi kaikkine tarpeellisine matkoineen ja kielitaitoineen maksanut ja varustanut?

Pallon herruudenkin lähteinä olivat näin ollen aluksi edellä mainitut journalistien muutamat avainteokset. Tavoitteena oli kirjoittaa vielä puuttuva alan suomenkielinen yleisteos, joka tunnustaisi velkansa sellaisille herroille kuin Simon Kuper, Jonathan Wilson, David Winner, David Downing, John Foot, Uli Hesse-Lichtenberg ja niin edelleen.

Niin Pallon herruuskin tunnustaa. Kuitenkin hyvin pian kävi ilmi, että jos halusi saada tekstiinsä mukaan myös tieteellisyyden periaatteet, oli käytettävä toisenlaisia lähestymistapoja, eli määrättävä itselleen erilainen näkökulma ja suhtauduttava kriittisesti jalkapalloon liittyviin myytteihin.

Journalistien teksteillä saattoi saada aikaan sinänsä mielenkiintoisia, mutta loppujen lopuksi jo usein toistettuja ja edelleen usein myytteihin sidottuja tarinoita ilman kunnollisia politiikkaan ja yhteiskuntaan liittyviä selityksiä.

Parin viime vuosikymmenen aikana jalkapallon historiasta on tullut oma tieteenhaaransa. Siitä on karttunut varsin rikas, etenkin saksankielinen alkuperäislähteisiin pohjautuva, akateemisen historiantutkimuksen mitat täyttävä artikkeli- ja monografiakirjallisuus.

Myös anglosaksinen vastaava tutkimuskirjallisuus on laaja, joskin se on suuntautunut enemmän omaan aikaansa ja on valtaosin sosiologista. Molempiin tutkimusperinteisiin tutustuminen antoi kuitenkin mahdollisuuden sanoa enemmän kuin tavanomaisin urheilukirjallisuus tekee.

Kansainvälinen jalkapallotutkimus on jo niin laajaa, että Saksassa ja Britanniassa voi puhua jopa koulukunnista, jotka iskevät toisiaan vastaan.

Kansainvälinen jalkapallotutkimus on jo niin laajaa, että Saksassa ja Britanniassa voi puhua jopa koulukunnista, jotka iskevät toisiaan vastaan. Saksassa polttavin teema ei yllätä ketään: jalkapallo kansallissosialismin aikana. Tämä vastaa Saksan muunkin historiantutkimuksen trendejä.

Myös jalkapallohistorian tutkimus keskittyy voimakkaasti siihen, miten sopeuduttiin diktatuurijärjestelmään ja miten toisaalta mahdollisesti kyettiin jalkapallon avulla hiljaiseen vastarintaan.

Englantilaisessa tutkimusperinteessä on oltu kiinnostuneita esimerkiksi fanikulttuurin muotoutumisesta ja takavuosina erityisesti huliganismin ilmenemismuodoista ja juurista. Linkki politiikkaan löytyi muun muassa siitä, kun kiisteltiin, missä määrin thatcherismin ajan talouspolitiikka ja sen seuraukset perinteisten yhteisöjen murenemiselle olivat tuottamassa näitä ilmiöitä.

Uusin tieteellisen jalkapallotutkimuksen suuri trendi on naisten jalkapallo ja siihen sovelletut, sukupuoligenreen ja feministisiin lähestymistapoihin liittyvät teemat.

Lopputulos oli, että allekirjoittaneen kiertomatka jalkapallon historian ja politiikan maailmaan ei ollut omakohtainen tutkimus klassisessa mielessä – mutta sen oli ainakin tarkoitus olla muutakin kuin yleisesitys ja esittää teemasta oma tulkinta.

Mutta löytyikö sitten se politiikka?

Korkean tason politiikka

Jalkapallo ei ole ollut siinä mielessä eniten urheilupolitiikan keskiössä, että sen piirissä ei ole tapahtunut konkreettista, koko maailman seuraamaa kahden supervallan yhtaikaa symbolista ja konkreettista yhteentörmäystä. Lajin valtiaat olivat muunlaisia maita. Yhdysvallat ja Neuvostoliitto eivät olleet jalkapallon kärkimaita.

Jalkapallossa ei koskaan syntynyt myöskään sellaista Daavid vastaan Goljat -asetelmaa Neuvostoliiton ja pienen, neuvostotankkien jyräämän sosialistimaan välillä kuin parissa muussa lajissa. Jääkiekossa tämä asetelma nähtiin Tšekkoslovakiaa vastaan vuoden 1968 miehityksen jälkeisenä keväänä järjestetyissä MM-kisoissa ja Unkaria vastaan vuoden 1956 Melbournen olympiakisojen ”verisessä välierässä” vesipallossa, pian Unkarin kansannousun murskaamisen jälkeen.

Tosin Helsingin olympiakisojen jalkapallossa lähdettiin Neuvostoliitto-Jugoslavia-otteluun hyvin katkerissa merkeissä, sillä maat olivat ajautuneet täydelliseen välirikkoon Stalinin ja Titon ristiriitojen vuoksi.

Dramatiikkaa seurasikin, mutta vain kentällä: Jugoslavia johti 5–1, Neuvostoliitto nousi tasapeliin, mutta hävisi sitten uusintaottelun 3–1. Jugoslavia ei kuitenkaan ollut maailman silmissä pelkkä sorrettu Daavid, koska Tito oli pitänyt hyvin puolensa myös poliittisella areenalla, eikä mitään väkivaltaista Goljatin iskua koettu.

Maailmansotien välillä poliittista asetelmaa oli syntymässä enemmänkin, kun kaksi uutta ideologiaa edustavaa suurvaltaa todella panosti menestymiseen jalkapallossa.

Maailmansotien välillä poliittista asetelmaa oli syntymässä enemmänkin, kun kaksi uutta ideologiaa edustavaa suurvaltaa todella panosti menestymiseen jalkapallossa. Toinen jopa onnistui tässä projektissa: fasistinen Italia nousi 1930-luvulla kahdesti maailmanmestariksi.

Kansallissosialistisen Saksan yritys jäi sen sijaan torsoksi, koska maalla oli tärkeämpi urheiluprojekti. Omat olympiakisat vuonna 1936 tarjosivat paljon paremman mahdollisuuden luoda näyteikkunaa maailmalle kuin yksittäinen laji. Saksalla oli tuolloin vielä pitkä takamatka kurottavana, sillä sillä oli heikot jalkapalloperinteet. Olihan peliä nimitelty vain muutama vuosikymmen aiemmin jopa ”englantilaiseksi sairaudeksi”.

Myöhemmin kaikki muuttui. Vuonna 1954 Saksan kollektiiviseen tarustoon ilmestyi ”kansakunnan synty jalkapallokentällä”, eli kaikki yllättänyt maailmanmestaruus Sveitsin järjestämissä MM-kisoissa. ”Silloin saa taas olla ylpeä saksalaisuudesta” ja ”olemme taas jotakin” ovat kuuluisia lausahduksia ja osoituksia sukupolvikokemuksesta, paluusta maailmansodan jälkeisen paarian roolista normaaliksi eurooppalaiseksi maaksi.

Tässäkään ei kuitenkaan syntynyt suurta tarinaa yhteentörmäyksestä ”pahuuden” kanssa, ei edes huolimatta siitä, että finaalissa kaatui suuri ennakkosuosikki ja vastakkaisen leirin edustaja eli kommunistinen Unkari. Ferenc Puskásin pallotaitelijoista ei ollut neuvostojätin kaltaiseksi viholliskuvaksi, etenkin kun Unkarin lopputuloksesta muodostui tavallaan myös Unkarin romantisoidun kultajoukkueen joutsenlaulu.

Iranin ja Yhdysvaltain kohtaaminen vuoden 1998 MM-kisoissa on joskus mainittu MM-historian poliittisimmaksi, mutta ei siitäkään sellaista oikeasti saa. Kentällä ei tapahtunut mitään katkeraa, eikä peli ollut toiselle osapuolelle kovinkaan tärkeä.

Iran hehkutti voittoaan, mutta Yhdysvalloille tappiosta ei ollut traumaksi, koska laji oli sen silmissä pieni ja yhdentekevä amerikkalaisuuden identiteetille.

Usein on mainittu El Salvadorin ja Hondurasin ”jalkapallosota” MM-karsinnoissa vuonna 1969. Enää tuskin kukaan edes muistaa, mitä poliittisia ristiriitoja vihamielisyyksien takana oli.

Identiteetti, sen muutos – ja pysyvyys

Jalkapallon politiikka on jopa ”poliittisempaa” kuin edellä mainitut jääkiekon ja muiden palloilulajien tai yksilölajien julkipolitisoidut yhteentörmäykset.

Se on ollut ylivoimainen mobilisoimaan suuria joukkoja ja luomaan ja kasvattamaan identiteettiä, koska sen pohja on niin säännöllinen ja massiivinen. Jalkapallo oli joka viikko toistuvan identiteettiriitin kohteena. Tuota identiteettiä luovien seurojen taustalla on nähty milloin luokka, milloin alue, milloin etninen tausta, milloin uskonto, milloin halu olla ”oppositiossa järjestelmää vastaan” – tai jotain muuta.

Identiteetti saa usein iskuja, mutta se saa mahdollisuuden elpyä aina uudestaan seuraavalla viikolla. Oikeastaan edes pitkällinen tappiosarja ei kykene kaatamaan tätä identiteettitehtävää.

Tappioiden hetkellä voi tuntea, kuinka oma ryhmä on joutunut epäoikeudenmukaisuuksien ja koettelemuksien kohteeksi. Ryhmästä saa tukea ja kanssakärsijöitä, ja on mahdollista asettua entistä tiukempaan siilipuolustukseen oman ryhmäidentiteettinsä taakse.

Ilmiöistä ei tule hakea historian havinaa ja poliittista vaikutusta vain niiden kriiseistä ja draamoista: arki ja sopeutuminen muovaavat elämää yhtä paljon.

Mielenkiintoinen nykyajan ilmiö on, että tuota identiteettiä ei tunnu haittaavan edes se, että sen luojat ovat nyt vallan toisenlaisia kuin silloin, kun nuo identiteetit syntyivät. Vuosikymmenten ajan identiteetti ja ryhmäsolidaarisuus, ”me vastaan ne” -henki, syntyi siitä, että kentällä palloa jahtasivat miehet, jotka olivat hyvin pitkälti katsojiensa kaltaisia.

He tulivat samoista sosiaaliryhmistä, usein samoista työpaikoista, tunnustivat usein samaa poliittista näkemystä tai ainakin samaa ryhmäsolidaarisuutta, eivätkä he edes viettäneet faniensa elämästä irtautunutta luksuselämää.

Englannin liigassa oli vielä 1960-luvun alussa viikkopalkoille 20 punnan katto. Saksa roikkui todella pitkään ja jukuripäisesti amatöörimääräyksissä. Fanituksen kohteet elivät hyvin samanlaista elämää kuin fanittajansa. Palkinnoiksi saatettiin saada kodinkoneita, ja niillä oli todella merkitystä pelaajien taloudessa.

Nyt palkkiot ja pelaajien siirtosummat ovat irtautuneet kaiken järjellisyyden rajoista, mutta faneja tämä ei tunnu häiritsevän. Suuri osa heistä on syntynytkin aivan eri maailmaan kuin vanhan ryhmäsolidaarisuuden haikailijat. Monikulttuurinen, joka hetki tavoitettavissa oleva globaali maailma on heille ”uusi normaali”, ja identiteetti rakentuu elämysten metsästämiseen eikä ”kerran lauantaina porukan mukana katsomoon” -jurruttamiseen.

Vanhakantainen identiteetin luominen on nähty usein myös lokeroiden luomisena, kiihkonationalismina, huliganismin kasvualustana ja niin edelleen. Samaten on mahdollista luoda historiallisten esimerkkien kautta linja siitä, miten vallanpitäjät, totalitaristiset järjestelmät tai muutoin autoritaariset johtajat ovat pönkittäneet valta-asemaansa jalkapallon kautta käyttäen myös MM-kisoja hyväkseen.

MM-kisojen järjestämisellä on todistettu ulospäin omaa mahtia ja taattu sisäänpäin sirkushuveja, joilla viedä huomio oman maan oloista, ihmisoikeusrikkomuksista ja vapauden puutteesta. Tässä mielessä on helppoa tehdä listaa: Mussolinin kisat vuonna 1934, Argentiinan sotilasjuntan kisat vuonna 1982 – ja Putinin kisat vuonna 2018. Tässä yhteydessä ei tarvitse nähdä näiden hallitsijoiden välillä muuta yhteistä kuin halu todistaa valtaansa maailmalle ja omalle kansalleen sekä osoittaa yhteiskuntansa tehokkuus.

Identiteettiä voi luoda tai ainakin yrittää luoda myös demokratian ja vapautumisen linjojen puolesta.

Mutta identiteettiä voi luoda tai ainakin yrittää luoda myös demokratian ja vapautumisen linjojen puolesta. Tällaisia kisajärjestäjiä ovat olleet MM-kisojen historiassa esimerkiksi diktatuurista vapautuneet Brasilia ja Espanja vuosina 1950 ja 1982 ja apartheidista vapautunut Etelä-Afrikka vuonna 2006.

Samoin Etelä-Korean ja Japanin yhteiset kisat vuonna 2002 merkitsivät muutakin omanarvontunnon nostatusta ja pääsyä tasa-arvoon kuin vain poliittisesti röyhistelevää valtaa.

Ja ylimalkaan tulisi muistaa, että ilmiöistä ei tule hakea historian havinaa ja poliittista vaikutusta vain niiden kriiseistä ja draamoista: arki ja sopeutuminen muovaavat elämää yhtä paljon.

Vain arjen ja mukautumisen kautta tulevat ne ”uudet normaalit”, joiden johdosta esimerkiksi naisten jalkapallo ja monikulttuuriset joukkueet ovat pian toivottavasti niin itsestään selviä asioita, etteivät ne herätä enää edes mitään erityistä kommenttia.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Vesa Vares on poliittisen historian professori Turun yliopistossa. Varekselta on julkaistu tänä keväänä teos Pallon herruus – Kuningaslajin valta ja lumo.

Julkaisu Retki poliittiseen palloon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Helsingin Sanomat uutisoi 20.6.2018, kuinka epäonnistumisesta toiseen tarponut Venäjän maajoukkue voitti yllättäen Egyptin selvin lukemin. Venäjällä voittoa suitsutettiin sekä sensaatiomaiseksi että historialliseksi.

Voittoa kuvattiin jopa venäläisten jalkapallouskoon kääntymiseksi. Suomessa urheilutoimittajat taas kertoivat sokaistuneensa kisatunnelmasta, paikallisten vieraanvaraisuudesta ja ”kisatunnelman uhreina” unohtaneensa poliittiset asiat kuten ihmisoikeudet.

Venäjän valtion ihmisoikeuksia polkevasta politiikasta on kuitenkin keskusteltu etenkin viime vuosien aikana. Esimerkiksi valtiovetoinen homofobia on ollut otsikoissa erityisesti vuodesta 2013 lähtien. Venäjällä astui tällöin kansallisesti voimaan lainsäädäntö, joka kieltää puhumasta julkisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, edes neutraaliin sävyyn. Myös jalkapallon MM-kisoja ennen on ilmennyt vakavia ihmisoikeusrikkomuksia.

Venäjällä erityisesti rasistinen ja homofobinen syrjintä on vakavaa ja systemaattista, myös jalkapallon parissa. Tulokset käyvät ilmi muun muassa kansalaisjärjestö Football Against Racism in Europe (FARE) vuosia 2015–2017 tarkastelleesta tutkimusraportista.

Raportissa ennustetaan, että syrjintä lisääntyisi Venäjällä jalkapallon maailmancupin yhteydessä. Ulkomaalaiset seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt kertovatkin kohtaamistaan vakavista uhkauksista kisojen aikana ja niitä ennen.

Lehtitietojen mukaan MM-kisojen avajaispäivänä ranskalainen homopariskunta hakattiin Pietarissa ja toinen heistä sai iskuista aivovammoja. Kisat näyttävät kuitenkin muilta osin sujuneen tähän saakka pääasiassa rauhallisesti.

Huomio ihmisoikeusrikkomuksiin myös kisojen ulkopuolelle

Megatapahtumien seuraukset ovat ristiriitaisia erityisesti valtioissa, joiden oikeusjärjestelmät ovat heikkoja tai puutteellisia. Sotšin talviolympialaisten rakennusprojekteja tutkineen Martin Müllerin mukaan megatapahtumat pönkittävätkin erityisesti valtion suurvaltastatusta.

Samalla kun ne parantavat esimerkiksi kisakaupunkien infrastruktuuria, sulkevat kisaisännät ajoittain väkivaltaisestikin näkymättömiin näkökulmastaan ei-toivottuja tekijöitä. Venäjälläkin kodittomat, kansalaisaktivistit, mielenilmaukset ja kulkukoirat pyritään pitämään poissa silmistä, jopa hiljentämään kisojen ajaksi.

Megatapahtumien seuraukset ovat ristiriitaisia erityisesti valtioissa, joiden oikeusjärjestelmät ovat heikkoja tai puutteellisia.

Pietarissa pitkään ihmisoikeustyön parissa työskennellyt Alfred Miniakhmetov kertoo tutkimustani varten tekemässä haastattelussa, että Venäjän valtio pyrkii parhaansa mukaan esittämään, että se on turvallinen maa, jossa ei esiinny ksenofobiaa. Samaan aikaan kuitenkin Venäjällä tapahtuu viharikoksia ja niiden yrityksiä. ”Kisojen aikaan kansalaisia opastetaan käyttäytymään asiallisesti ja kerrankin poliisi toimii kuten sen pitäisi aina toimia”, huomauttaa Miniakhmetov.

Olennaista onkin keskittyä ihmisoikeusrikkomuksiin ja vähemmistöjen tilanteeseen Venäjällä myös kisojen ulkopuolella. Esimerkiksi kisoihin valmistautuminen on sekä aiheuttanut että paljastanut paitsi ihmisoikeusrikkomuksia myös useita korruptioskandaaleja.

Pietarin viime hetkellä valmistuneen ja lukuisissa korruptiovyyhdeissä ryvettyneen Zenit-areenan rakennushanke kesti yhteensä 10 vuotta. Samalla se on yksi maailman kalleimmista areenoista.

17 työntekijän kerrotaan kuolleen rakennusprojektissa. Nämä viestivät Venäjän vaikeuksista hallinnoida suurhankkeita ihmis- ja kansalaisoikeuksia kunnioittavalla tavalla.

Samalla kun maailma jännittää muita välieriin selviäviä joukkueita, ukrainalainen elokuvaohjaaja Oleg Sentsov istuu tuomittuna venäläisessä vankilassa poliittisista syistä. Hän käy epätoivoista kamppailua venäläisissä vankiloissa viruvien ukrainalaisten poliittisten vankien vapauttamisen puolesta.

Sentsov on ollut tämän jutun julkaisuhetkellä 45 päivää nälkälakossa. Sekä venäläiset että kansainväliset kansalaisjärjestöt ovat kampanjoineet Sentsovin vapauttamisensa puolesta samalla, kun hänen yksinäinen taistelunsa lähenee kuolemaa.

Ihmisoikeusjärjestö Memorialin Tšetšenian aluetoimiston johtaja Ojub Titiev on istunut tammikuusta lähtien vankilassa ja kärsii poliittisena vankina 10 vuoden tuomiotaan. Muun muassa Amnesty International kampanjoi Titievin vapauttamisen puolesta. Molemmat vangeista ovat vain jäävuoren huippu poliittisen vainon kohteeksi joutuneista ihmisoikeusaktivisteista.

FIFAn vastuu ei pääty syrjinnänvastaiseen työhön kisojen aikana

FIFA ilmoitti julkisesti huolestuneensa mahdollisista ihmisoikeusrikkomuksista Venäjällä ja ilmoitti, että se hyödyntää syrjinnänvastaista monitorointijärjestelmäänsä kaikkien otteluiden yhteydessä. Tämä on ensimmäinen kerta, kun FIFA tarttuu näin konkreettisella tasolla syrjintään sen 88-vuotisen historiansa aikana.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun FIFA tarttuu näin konkreettisella tasolla syrjintään.

Toisaalta sen maine on tahraantunut paljastuneissa korruptiotapauksissa. Järjestelmän kehittäminen onkin tarpeen, sillä seuraavat kisat pidetään vuonna 2022 Qatarissa, jossa ihmisoikeustilanne on erittäin huolestuttava.

Pietarilaiset aktivistit järjestävät kisojen aikana queer-kävelykierroksia

Ei ole yllättävää, että mielenilmaukset ja joukkotapahtumat ovat Venäjällä kiellettyjä kisojen aikana. Venäjän into megatapahtumien isännäksi ja kisahuuma voivat kuitenkin toimia positiivisena kannustimena kansalaisjärjestöille.

Suuren urheilutapahtuman yhteydessä on mahdollista puhua laajalle yleisölle ihmisoikeuksista, vähemmistöjen roolista, monimuotoisuudesta sekä jalkapallokentällä että koko yhteiskunnassa yhteistyössä kansainvälisten toimijoiden kanssa.

Pietarilaiset kansalaisaktivistit perustivat keväällä sosiaalisessa mediassa Cup for People -aloitteen. Se tarjoaa erilaisia tilaisuuksia ja tutustumiskierroksia kaupunkilaisten elämään ja historiaan paikalliselta paikalliselle -ajatuksella MM-kisojen aikana.

Muun muassa ihmisoikeuksiin, ympäristöön tai LHBTQ (lesbo, homo, bi, trans ja queer) -aiheisiin liittyvät kaupunkikierrokset ovat hyvä keino tutustua venäläisten arkeen, kuulla ihmisoikeustilanteesta ja sen historiasta, tukea paikallisia aktivisteja ja samalla kokea venäläisten tarjoamaa vieraanvaraisuutta.

Syrjinnänvastaista toimintaa paikallisten ja kansainvälisten toimijoiden yhteistyönä

Fare Network -järjestö on perustanut yhteistyössä paikallisten kansalaistoimijoiden kanssa erilaisia hankkeita. Niiden tavoitteena on mahdollistaa, että jokainen voisi nauttia kisoista Venäjällä. Jalkapalloon keskittyvä Fare hyödyntääkin urheilua yhteiskunnallisen muutoksen keinona.

Venäjälle Fare on avannut puhelinlinjan, joka auttaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä sekä etnisiä vähemmistöjä MM-kisojen aikana. Lisäksi järjestön palkkaamat tarkkailijat seuraavat molempien joukkueiden fanien toimintaa kaikissa 64 ottelussa. Mikäli havaittu syrjivä käytös antaa riittävät syyt, ottelu voidaan hylätä.

Fare on myös perustanut yhteistyössä paikallisten kansalaisjärjestöjen kanssa Moskovaan ja Pietariin inklusiiviset, kansalaisten ja luonnon monimuotoisuutta esiintuovat tapahtumakeskukset, niin kutsutut diversity houset.

Pietariin diversity house perustettiin Cup for People -aloitteen toiminnan kannustamana. Kisojen fanialueen lähellä sijaitsevan diversity housen koordinaattori Miniakhmetov kertoo, että he tarjoavat kaikille jalkapallosta kiinnostuneille turvallisen tilan seurata kisoja. Samalla vierailla on mahdollisuus kuulla ja keskustella ihmisoikeuksista sekä saada esimerkiksi tietoa paikallisten kansalaisjärjestöjen toiminnasta. Ohjelma laajentaa näkökulmaa tarpeellisesti kisojen ulkopuolelle.

Kaikille avoimen tilan avulla on onnistuttu lisäämään nopeasti tietoa paikallisista kansalaistoimijoista ja tuomaan yhteen yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneita kansalaisia.

Pietarin diversity housen avajaispäivää edeltävänä iltana järjestäjät joutuivat hankalaan tilanteeseen, sillä tilan omistaja jäädytti yllättäen vuokrasopimuksen. ”Jouduimme löytämään uuden tilan vuorokauden varoitusajalla. Samalla projektimme budjetti kasvoi 90 000 ruplalla (noin 1 220 eurolla). Osan näistä kuluista maksoimme itse”, kertoo Miniakhmetov.

Tapaus muistuttaa haasteita, joihin erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksiin keskittyvät järjestöt törmäävät valitettavan usein Venäjällä. Ne viestivät pelon ilmapiiristä.

Miniakhmetov kertoo, kuinka kansalaiset katsovat usein parhaakseen irtisanoutua täysin laillisista hankkeista, jotka voisivat herättää äärioikeiston tai viranomaisten negatiivista huomiota – huolimatta siitä, että he suhtautuisivat hankkeen teemoihin positiivisesti.

Venäjän kansalaistoimijat tähyävät kisojen jälkeiseen aikaan

Venäjällä kiinnostus kansalaisvaikuttamiseen on kasvanut, mutta samanaikaisesti järjestöihin suhtaudutaan ristiriitaisesti. Vuonna 2012 voimaan tullut kansallinen laki ulkomaisista agenteista stigmatisoi ja epätasa-arvoistaa erityisesti kansalaisyhteiskunnan toimijoita.

Lisäksi se on merkittävästi heikentänyt Venäjän kansalaisjärjestöjen toimintamahdollisuuksia. Laki on epämääräinen ja siksi sitä voidaan myös soveltaa käytäntöön hyvin kirjavasti.

Yhtenä olennaisena piirteenä voidaan kuitenkin pitää sitä, että sen avulla valtio voi määritellä järjestön tai yksittäisen henkilön poliittiseksi toimijaksi, jonka toimet voisivat sen näkökulmasta mahdollisesti olla valtion edun vastaisia. Venäjän ulkoministeriö pitää lisäksi nettisivuillaan julkista listaa kutsumistaan ulkomaisista agenteista.

Karkeiden arvioiden mukaan Venäjällä vierailee 1,5 miljoonaa kisaturistia ja kisoja seurataan globaalisti. Paikalliset kansalaisjärjestöt voivat parhaimmillaan vahvistaa vaikuttamistyötään ja saada myönteistä näkyvyyttä sekä paikallistasolla että kansainvälisesti.

Paikalliset kansalaisjärjestöt voivat parhaimmillaan vahvistaa vaikuttamistyötään ja saada myönteistä näkyvyyttä sekä paikallistasolla että kansainvälisesti.

Diversity house kerää jalkapalloaiheisella taidenäyttelyllään varoja Naisten kriisikeskukselle ja kehitysvammaisten lasten oikeuksia ajavalle Askel eteenpäin (Shag navstrechu) -järjestölle. Huolimatta siitä, että kyseiset pitkään toimineet järjestöt toimivat Venäjän valtion tyypillisesti priorisoimien teemojen parissa, ne eivät saa siltä avustusta.

Yksittäiset varainkeruut ovat kuitenkin vain väliaikainen kannustus järjestöjen toiminnalle. Paikalliset kansalaisaktivistit etsivätkin pysyvämpiä ratkaisuja muun muassa lainsäädännön seurauksena segregoituneelle ja jopa stigmatisoidulle järjestökentälle.

Miniakhmetov toivoo, että he voisivat jatkaa toimintaansa myös kisojen jälkeen, sillä kaikille avoimen tilan avulla on onnistuttu lisäämään nopeasti tietoa paikallisista kansalaistoimijoista ja tuomaan yhteen yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta kiinnostuneita kansalaisia.

Venäjän heikko ihmisoikeustilanne vaatii huomiota. Kisat ovat hyvä hetki toimia, sillä Venäjällä arki koittaa kisahuuman jälkeen.

Pauliina Lukinmaa työskentelee nuorempana tutkijana Itä-Suomen yliopiston Sosiaalisten ja kulttuuristen kohtaamisten tohtoriohjelmassa. Hänen väitöskirjatyönsä käsittelee ylirajaisten ihmisoikeusverkostojen vaikutuksia pietarilaisessa HLBTQI-liikkeessä.

Julkaisu Jäävätkö Venäjän ihmisoikeusrikkomukset jalkapallohulinan jalkoihin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yksi kuluvan vuoden jalkapallosensaatioista on FC Liverpooliin täksi kaudeksi pelaamaan siirtynyt 26-vuotias egyptiläishyökkääjä Mohammed ”Mo” Salah, joka voitti Englannin Valioliigan maalikuninkuuden rikkomalla yhden kauden maaliennätyksen.

Salah johdatti seurajoukkueensa Mestarien liigan finaaliin ja Egyptin maajoukkueen kesän maailmanmestaruuskilpailuihin, minkä lisäksi hän on kauden aikana voittanut useita henkilökohtaisia palkintoja.

Salahin valitsivat Valioliigan vuoden parhaaksi pelaajaksi niin kanssapelaajat kuin urheilutoimittajatkin. Yhtenä hänen suurimmista saavutuksistaan voi kuitenkin pitää paatuneiden brittikannattajien voittamista puolelleen.

Brittifutiksen islamofobinen perinne

Salah on islaminuskoinen eikä peittele sitä jalkapallokentälläkään. Hän polvistuu jokaisen tekemänsä maalin jälkeen huomiota herättävään rukoukseen juhlittuaan osumaansa ensin kanssapelaajiensa kanssa.

Katsomoyleisö kunnioittaa Salahin hengellistä hetkeä ja palkitsee lopuksi pelaajan raikuvin suosionosoituksin ja huudoin. Liverpool-fanit ovat tehneet Salahille myös oman kannatuslaulun paljon puhuvine sanoituksineen:

Mo Salah, la, la, la, la,
La, la, la, la, la, la,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
If he scores another few
then I’ll be Muslim too,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
Then sitting in a mosque is where I wanna be.

Salahin uskonnollisen taustan positiivisessa valossa esiin nostava kannatuslaulu on siinä mielessä erittäin merkityksellinen, että vielä kymmenisen vuotta sitten brittifanien sanoituksissa muslimeihin suhtauduttiin täysin päinvastaisella tavalla.

Vuonna 2007 katsomo raikasi Newcastle Unitedin kannattajien laulusta, jossa toisteltiin egyptiläissyntyisen, Middlesbroughia edustaneen Midon olevan terroristipommittaja. Enää vastaavia, avoimen rasistisia kannatuslauluja ei ole mahdollista esittää jalkapallokatsomoissa ilman tuntuvia sanktioita.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Lajin yhteydessä toimii useita yhdenvertaisuuden puolesta taistelevia järjestöjä, joiden kautta puuttuminen rasistisiin välikohtauksiin on tehostunut. Kansalliset ja kansainväliset jalkapalloliitot ovat sitoutuneet rasisminvastaiseen toimintaan ja langettavat kannattajien epäasiallisista edesottamuksista rangaistuksia.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Asenteet juontavat 1970- ja 80-lukujen taitteeseen, jolloin Englantiin alkoi siirtyä enemmän etniseltä taustaltaan erilaisia pelaajia. Jalkapallokulttuuri on aina kiinnittynyt vahvasti kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja heijastanut vallitsevan arvomaailman mukaisia suhtautumistapoja.

Rasististen loukkausten kohteeksi joutuivat Englannissa ensin tummaihoiset pelaajat. Vuosituhannen vaihteen 9/11-terroristi-iskun jälkeen valtaa on saanut myös islamofobinen eetos.

Vuosina 2011–2012 toteutettuun, kannattajien asenteita selvittäneeseen kyselytutkimukseen osallistuneista 83 prosenttia näki rasismin olevan englantilaisessa jalkapallossa kulttuurisesti rakentunutta. Osa vastaajista oli kuitenkin varovaisen toiveikkaita nuorempien sukupolvien asenteiden muuttumisesta suvaitsevammiksi.

Positiivinen muslimirepresentaatio

Kuluneen kauden aikana suurta mediahuomiota nauttinut Salah edustaa positiivista muslimirepresentaatiota, jollaiset ovat länsimaalaisessa mediassa harvassa. Brittikannattajilta lempinimen ”Egyptin kuningas” saanut Salah keräsi useita tuhansia ääniä Egyptin presidentinvaaleissa olematta edes ehdolla.

Salah on lahjoittanut rahaa projekteihin ja hyväntekeväisyyskohteisiin kotimaassaan ja toiminut keulakuvana esimerkiksi huumeiden vastaisessa kampanjassa. Salahin tähdittämä, sosiaalisessa mediassa levinnyt Egyptin ministeriön ja huumeiden vastaisen järjestön yhteinen kampanjavideo aiheutti Egyptin viranomaisten mukaan vieroitukseen hakeutuvien ennennäkemättömän ruuhkan.

Muslimiyhteisön keskuudessa Salah on niin ihailtu sankari kuin kannustava esikuvakin, joka rohkaisee esimerkillään Lähi-idän nuoria tavoittelemaan unelmiaan.

Urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan.

Salah on noussut valtamedian otsikoihin kuluneella kaudella myös sosiaalisen median sisältöjensä ansiosta – nokittelemalla esimerkiksi Manchester Unitedin pelaaja Ashley Youngin kanssa, kun Liverpool hävisi joukkueiden keskinäisen kamppailun ja ManU putosi Mestarien liigan jatkopeleistä.

Kun Salah solmi sopimuksen FC Liverpoolin kanssa kaudeksi 2017–2018, brittimedia julisti uuden ”sosiaalisen median kuninkaan” saapuneen seuraan. Salahilla on Instagramissa 17,2 miljoonaa ja Twitterissä yli 6 miljoonaa seuraajaa. Hän julkaisee enimmäkseen omaa urheilu-uraansa koskevia päivityksiä, mutta ottaa kantaa myös esimerkiksi naisten asemaan muslimimaissa jakamalla tasa-arvokampanjaa koskevaa julkaisua.

Kansainväliset urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus yrittää vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Toistaiseksi tapana on ollut tehdä voimakkaampia kannanottoja vasta aktiivisen urheilu-uran jälkeen, mihin saattavat omilla säädöksillään olla vaikuttamassa myös urheiluseurat, lajiliitot, sponsorit ja FIFAn ja Olympiakomitean kaltaiset katto-organisaatiot.

Salah on tietysti myös kannattajien laatimien sosiaalisen median sisältöjen kohde. Hänestä on laadittu lukuisia ylistäviä meemejä, jotka verkossa levitettäessä toimivat paitsi humoristisena leikkinä myös kommunikaation ja yhteisöllisyyden rakentamisen välineinä.

Yhdessä suosituista kuvameemeistä Salah on nostettu pyramidien ja Gizan Sfinksin rinnalle yhdeksi Egyptin ihmeistä.

Infografiikat kertovat Salahin olleen kevään aikana sosiaalisen median puheenaihe Englannin ja Egyptin lisäksi erityisesti GCC-maissa (Arabiemiirikunnat, Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar ja Saudi-Arabia), joissa aihetunniste #TheLegendMohamedSalah on ollut ahkerassa käytössä. Salah tuntuukin olevan arabimaiden yhteinen ylpeyden aihe.

Sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia myös uudenlaisille rasistisille ulostuloille.

Ei pidä silti unohtaa, että sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia niin ikään uudenlaisille rasistisille ulostuloille, joista julkisuudessa esiintyvät jalkapalloilijat ovat viime vuosina saaneet osansa. Monikulttuurisuutta hylkivä islamofobinen diskurssi on tutkitusti vallannut alaa jalkapalloaiheisessa verkkokommunikaatiossakin.

Kansallissankaruudesta (jalkapallo)kansakuntien koalitioon

Liverpool hävisi toukokuun lopussa Mestarien liigan finaalin. Ottelun jälkimainingeissa Salah-fanit ottivat some-raivonsa kohteeksi madridilaispuolustaja Sergio Ramosin, jonka kanssa käydyn kaksinkamppailun seurauksena Salah satutti olkapäänsä ja joutui jättämään ottelun kesken jo puolen tunnin pelaamisen jälkeen.

Egyptiin laskeutui maansuru, koska loukkaantumisen pelättiin estävän Salahin osallistuminen jalkapallon MM-kisoihin. Egyptiläisen lakimiehen väitetään kertoneen paikallisessa televisiolähetyksessä haastavansa Ramosin oikeuteen ja vaativan miljardin suuruista korvausta Egyptin kansakunnalle aiheutuneesta harmista.

Tapaus päätyi myös syyrialaisten oikeustieteen opiskelijoiden tenttikysymykseksi, kun Damaskoksen yliopistossa ensimmäistä vuotta lakia opiskelevien tehtävänä oli esittää neljä perustetta sille, miksei Ramos joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen teostaan. Joidenkin egyptiläisten taas kerrotaan pitävän Ramosia jopa israelilaisten kätyrinä.

Pettymyksen laajuuden ymmärtää, sillä Salahin menestys ja Egyptin selviytyminen arvokisoihin 28 vuoden tauon jälkeen ovat tuoneet iloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta egyptiläisten epävakaan arjen keskelle. Salah itse totesi kuitenkin heti loukkaantumisensa jälkeen Twitterissä olevansa toiveikas MM-kisoissa pelaamisen suhteen ja julkaisi 3.6. kuvan kätensä kuntoutuksen etenemisestä, mistä riemuitsee egyptiläisten lisäksi varmasti koko kansainvälinen jalkapalloyleisö.

Nyt katseet ovat kääntyneet Venäjälle. Jalkapallon MM-kisojen ympärillä on jälleen kerran käyty polemiikkia monien tahojen ollessa sitä mieltä, ettei kisoja olisi alun perinkään pitänyt myöntää ihmisoikeuksia polkevalle ja kyseenalaista ulkopolitiikka harjoittavalle valtiolle.

Venäjän jalkapalloliittoa on sakotettu kuluneen kevään aikana maajoukkueen fanien rasistisen käytöksen takia. Toukokuussa ilmestyneen FARE-järjestön raportin mukaan Venäjän jalkapalloliigassa esiintyy runsaasti rasismia.

Jännitteitä liittyy myös brittifanien ja venäläiskannattajien välisiin kohtaamisiin. Valtioiden tulehtuneiden välien vuoksi Englanti uhkaili jopa boikotoida kisoja kokonaan.

Britannian ministerit ja kuninkaalliset ovat muutamien muiden maiden delegaatioiden ohella ilmoittaneet, etteivät aio matkustaa kisoihin, mutta 32 maan joukkueet tullaan stadioneilla näkemään – toivottavasti myös kansakuntia yhdistävän sankarin viittaa vaatimattomasti harteillaan kantava Salah.

Joidenkin näkemysten mukaan Englantia ja koko kansainvälistä jalkapallomaailmaa sykähdyttänyt Mo Salah -ilmiö vahvistaa stereotyyppistä hyvän ja huonon maahanmuuttajan välistä erottelua, jossa Salahin kaltaiset sankarit lunastavat paikkansa yhteiskuntakelpoisina, hyvinä yksilöinä, kun samalla muut muslimit kuuluvat edelleen työt, tyttöystävät ja etuudet varastavien pahojen maahanmuuttajien kategoriaan.

Kyynisesti – tai ehkä ennemminkin realistisesti – ajateltuna Salahilla on mahdollisuus käyttää asemaansa hyväkseen vaikuttamisen välineenä ainoastaan niin kauan kuin hänen maalivireensä kansainvälisillä jalkapallokentillä jatkuu.

Yksi Anfield Roadin fanikatsomossa oluttuoppi kourassa rallateltu muslimimyönteinen kannatuslaulu ei siis poista islamvihamielisyyttä maailmasta tai muuta jalkapallokulttuuria kerralla antirasistiseksi, mutta tarjoaa toivoa herättävän valonpilkahduksen oikeistopopulistisen liikehdinnän keskellä.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Riikka Turtiainen työskentelee digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtorina Turun yliopiston Porin yksikössä. Hän tutkii mediaurheilukulttuuria erityisenä kiinnostuksen kohteenaan urheilun tasa-arvo ja yhdenvertaisuus sekä sosiaalinen media.

Julkaisu Mo Salah – Egyptin ja sosiaalisen median kuningas ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjä on ahkeroinut 2000-luvulla megatapahtumien parissa ennätystahtiin. Vladimir Putinin presidentti- ja pääministerikausilla se on järjestänyt enemmän kansainvälisiä tapahtumia kuin koskaan aiemmin historiansa aikana. Megatapahtumien isännöinnistä on tullut Venäjälle keskeinen julkisen diplomatian väline.

Maurice Rochen tunnetuksi tekemällä megatapahtuma-käsitteellä viitataan globaalin mediahuomion saavuttaviin kansainvälisiin tapahtumiin, jotka ovat mittavan kokoisia sekä osallistujamääriltään että hintalapultaan. Ensimmäisenä megatapahtumana pidetään Lontoon maailmannäyttelyä vuonna 1851. Sen jälkeen tapahtumien kirjo on laajentunut ja 1900-luvun lopulta lähtien painopiste vaihtunut kulttuurista urheiluun.

Megatapahtumien isännöinnistä on tullut Venäjälle keskeinen julkisen diplomatian väline.

Keisariajalla ei Rochen määritelmän mukaisia tapahtumia nähty ja Neuvostoliittokin järjesti niitä vain kaksi: Moskovan kesäolympialaiset kesällä 1980 ja opiskelijoiden kansainväliset urheilukilpailut eli universiadit vuonna 1973.

Venäjän federaatio on puolestaan 2000-luvulla isännöinyt euroviisut (2009), universiadit (2013) sekä talviolympialaiset ja paralympialaiset (2014). Tällä viikolla alkavia jalkapallon MM-kisoja (2018) seuraavat talviuniversiadit Kazanissa vuonna 2019 ja senkin jälkeen näemme todennäköisesti lisää kansainvälisiä tapahtumia Venäjällä.

Jos mukaan lasketaan vielä eri urheilulajien MM-kilpailut sekä poliittiset huippukokoukset, erilaisten kansainvälisten tapahtumien määrän kasvu näkyy vieläkin selkeämmin.

Venäjän into järjestää megatapahtumia on osa globaalia trendiä, jossa tapahtumat ovat siirtyneet Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta BRICS-maihin, Euraasiaan ja globaaliin etelään. Toisaalta kansainvälisten tapahtumien haaliminen Venäjälle on tapahtunut niin systemaattisesti, että näyttää siltä kuin Putin pyrkisi keräämään ansioluetteloonsa mahdollisimman monta globaalisti tunnettua tapahtumaa.

Listalta puuttuvat enää kesäolympialaiset ja expo eli maailmannäyttely. Niitäkin Venäjä on Putinin vuosina hakenut, ja parhaillaan Jekaterinburgia kampanjoidaan vuoden 2025 expon isännäksi.

Megatapahtumien lumo

Useat tutkijat ovat todenneet, että megatapahtumien isännöinti on ollut Venäjälle tapa todistaa paluutaan suurvallaksi. Venäjä on investoinut tapahtumiin mittavia summia valtion ja valtionyhtiöiden budjeteista ja on onnistuneilla järjestelyillä pyrkinyt viestittämään taloudellista ja poliittista vahvuuttaan ulkomaille.

Buumiin on myös sisäpoliittisia syitä. Yksi tavoite on ollut maan alueellinen kehittäminen. Moskovan ohella Pietari, Sotshi, Kazan ja Jekaterinburg ovat isännöineet useita kansainvälisiä tapahtumia.

Elena Trubinan mukaan megatapahtumien sijoittaminen eri puolille Venäjää on ollut tapa sitouttaa kaupunkeja keskusvallan tavoitteisiin ja se on toiminut myös perusteluna resurssien alueelliselle jakamiselle.

Megatapahtumien vallankäyttöön liittyy piirteitä, jotka ovat ristiriidassa Venäjän itsestään välittämän kuvan kanssa.

Maakuvan näkökulmasta megatapahtumien hajauttaminen voidaan nähdä pyrkimykseksi tehdä Moskovan ja Pietarin ulkopuolista Venäjää tunnetuksi ulkomaalaisille ja näin luoda puitteita turismin laajenemiselle.

Jalkapallon MM-kisat tarjoavat tähän oivan tilaisuuden 11 isäntäkaupungillaan. Kisat levittäytyvät etelän Sotshista, Donin Rostovista ja Volkogradista idän Jekaterinburgiin, Kazaniin, Saranskiin ja Samaraan, pohjoisen Pietarista Itämeren rannalle Kaliningradiin ja lopulta Euroopan puoleisen Venäjän keskiosiin Nizhni Novgorodiin ja Moskovaan.

Megatapahtumien järjestämistä on perusteltu myös kansallisen yhtenäisyyden lujittamisella, työpaikkojen luomisella sekä kansanterveyden ja nuorisotyön kehittämisellä. Vuonna 2012 antamassaan haastattelussa Putin perusteli jalkapallon MM-kisojen tuomista Venäjälle kansallisen liikuntakulttuurin vahvistamisella ja nuorten innostamisella urheilun pariin.

Megatapahtumien vallankäyttöön liittyy kuitenkin piirteitä, jotka ovat ristiriidassa Venäjän itsestään välittämän kuvan kanssa. Vahva, itseriittoinen valtio, joka ei kysele muilta lupia tekemisiinsä joutuu megatapahtumia isännöidessään luovuttamaan talouteen, kaupunkitilaan ja infrastruktuuriin liittyvää valtaa ylikansallisille organisaatioille.

Jalkapallon MM-kisat ovat olympialaisten tapaan franchise eli katto-organisaation omistama tuote, jonka isännöintiä haetaan ja tarjotaan pitkälti katto-organisaation ehdoilla. Jalkapallon tapauksessa FIFA tuo mukanaan viralliset yhteistyökumppaninsa, joilla on oikeus tarjota palvelujaan tarkoin määritellyillä kisa-alueilla.

Tämä vähentää paikallisten toimijoiden mahdollisuuksia hyödyntää tapahtuman mukanaan tuomia turistivirtoja. Venäläisissä jalkapallokisoissa mätetään blinien tai kaviaarileipien sijaan yhdysvaltalaisfirman burgereita ja huuhdotaan ne alas sponsorin virvoitusjuomalla tai oluella.

Kisajuliste ammentaa neuvostonostalgiasta

Jalkapallo on Venäjällä suosituin penkkiurheilulaji ja maassa on laaja fanikulttuuri. Urheilumenestyksellä mitattuna jalkapallo ei kuitenkaan kuulu maan vahvimpien lajien joukkoon. Tuoreimmalla FIFAn ranking-listalla Venäjä on sijalla 70 eli MM-turnaukseen osallistuvista maista heikoimmin sijoittunut.

Jalkapallon kultakausi sijoittuu kylmän sodan aikaan 1950–60-luvuille. Tuolloin Neuvostoliitto voitti kultaa Melbournen olympialaisissa vuonna 1956, Euroopan mestaruuden vuonna 1960 ja oli maailmanmestaruuskisojen neljäs vuonna 1966. Kuluvan vuosituhannen paras saavutus on pääsy välieriin vuoden 2008 EM-kilpailuissa.

Ottaen huomioon venäläisen jalkapallon viime vuosien vaatimattoman menestyksen ei ole ihme, että tulevien jalkapallon MM-kisojen markkinoinnissa venäläinen jalkapallo on ollut sivuroolissa. FIFAn virallisella kisasivustolla todetaan optimistisesti Venäjän olevan tunnetun kova urheilumaa, jossa jalkapallokin on lajina nousussa.

Virallinen kisajuliste puolestaan ammentaa sieltä, mistä ammennettavaa on eli neuvostomenneisyydestä. Taiteilija Igor Gurevitshin suunnitteleman julisteen visuaalinen ilme on kuin neuvostoajan fyysisistä kulttuuria propagoivista julisteista.

Tekijän mukaan muotokieli jäljittelee 1920–30-lukujen postkonstruktivismia ja on valittu siksi, että se on helposti tunnistettavissa juuri venäläiseksi visuaaliseksi kieleksi.

Julisteen tärkein elementti edustaa myös globaalisti tunnettua neuvostoperinnettä. Vanhan ajan nahkapallon ja maapallon sekoitusta tavoitteleva maalivahti Lev Jashin (1929–1990) on neuvostojalkapallon ikoni. Jashin on paitsi maan tunnetuin jalkapalloilija, myös monen ulkomaalaisen fanin mielestä kaikkien aikojen paras maalivahti.

Kisajuliste kiinnittää huomion myönteiseen neuvostomenneisyyteen, mutta samalla se korostaa nykyhetken ongelmia. Julisteen visuaaliset valinnat kertovat siitä, että kansainvälisesti tunnistettavimmat ja myönteisimmät venäläisen kulttuurin piirteet löytyvät menneisyydestä, eivät tästä hetkestä.

Neuvostoliiton urheilumaineen korostaminen sopii nykytilanteeseen hyvin myös siksi, että vuonna 2015 alkanut laajamittainen doping-skandaali on syönyt Venäjän urheilulta ja urheilujärjestelmältä uskottavuutta. Viimeisimpänä on vihjailtu dopingin käytön ulottumisesta myös venäläiseen jalkapalloon.

Kenen kisat, kenen hyöty?

Megatapahtumien mukanaan tuoma globaali mediahuomio houkuttelee, mutta kuka siitä lopulta hyötyy?

Venäjän keskeinen haaste on kielteinen imago ulkomailla. Kun pienet ja vähemmän tunnetut maat pyrkivät tekemään olemassaolonsa tunnetuksi maailmalle, Venäjä joutuu kamppailemaan syvään juurtuneita negatiivisia stereotypioita vastaan.

Tässä tilanteessa Venäjälle on itse asiassa eräänlainen voitto jo se, ettei jalkapallokisoja ole toistaiseksi boikotoitu laajamittaisesti.

Lähtötilanne jalkapallon MM-kisojen aattona onkin katastrofaalinen Sotshin talviolympialaisiin verrattuna. Tilanne ennen talviolympialaisiakaan ei ollut helppo. Muun muassa kisojen alla hyväksytty laki, jolla kiellettiin homoseksuaalisuuden edistäminen alaikäisten keskuudessa, verotti pisteitä lännessä, mutta toisaalta Mihail Hodorkovskin ja Pussy Riotin jäsenten armahtaminen tasoittivat tilannetta Venäjän hyväksi.

Nyt pohjalla on neljä vuotta jatkunut Ukrainan kriisi, Krimin valtaus ja siitä aiheutuneet talouspakotteet, syytökset informaatiovaikuttamisesta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ja kaksoisagentti Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä Julian myrkytystapaus.

Näitä täydentävät FIFAn sisäinen korruptioskandaali ja juuri ennen kisojen alkua venäläisten urheilujohtajien viimein myöntämä laaja dopingin käyttö, jonka seurauksena Venäjä suljettiin sekä Rion 2016 että Pyeongchangin 2018 olympialaisista.

Tässä tilanteessa Venäjälle on itse asiassa eräänlainen voitto jo se, ettei jalkapallokisoja ole toistaiseksi boikotoitu laajamittaisesti. Britannian ulkoministeri Boris Johnson ehti Skripalien myrkytystapauksen yhteydessä verrata Venäjän futiskisoja Hitlerin vuoden 1936 olympialaisiin ja useiden maiden poliittiset johtajat jättävät mitä todennäköisimmin saapumatta kisakatsomoihin. Yksikään joukkue ei kuitenkaan ole ollut aikeissa vetäytyä kisoista eikä vaatimuksia isännyyden peruuttamisesta ole enää hetkeen vakavasti esitetty.

Tilanne on oleellisesti erilainen kuin kylmän sodan aikana, jolloin 60 maata Yhdysvaltain johdolla boikotoi Moskovan kesäolympialaisia Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin puolta vuotta aiemmin. Venäjä on lännen asettamista talouspakotteista huolimatta integroitunut maailmantalouteen aivan toisella tavalla kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Etenkin FIFAn, sen sponsoreiden ja Venäjän väliset taloudelliset kytkökset tekevät kisojen boikotoinnista todella hankalaa.

Niin kauan kuin Itä-Ukrainan tilanne on selvittämättä eikä Krimin asema muutu, on vaikea nähdä, että jalkapallokisat kykenisivät vaikuttamaan Venäjän imagoon ulkomailla kovin myönteisesti.

Potentiaalisimpia vaikutuksen kohteita lienevät kisaturistit, jotka pääsevät kosketukseen venäläisen yhteiskunnan ja paikallisten ihmisten kanssa. Onnistuminen kisajärjestelyissä, konfliktien välttäminen venäläisten ja muiden maiden fanien välillä sekä yleisen turvallisuuden ylläpitäminen voivat jättää myönteisiä kokemuksia kisaturisteille ja vaikuttaa myönteisesti mielikuviin Venäjästä pitkän ajan kuluessa.

Nähtäväksi jää, jätetäänkö politiikka sivuun pelien ajaksi ja annetaanko urheilun ottaa spektaakkelissa päärooli. Tuleeko jalkapallon MM-kisoista todella Putinin megatapahtumabuumin huipennus?

Kävi miten kävi, Venäjän ensimmäiset jalkapallon MM-kisat jättävät jonkinlaisen jäljen historiaan. Ne päätyvät MM-kisojen kronologiaan, fanien ja urheilutietäjien muistiin ja tarinoihin. Se, millainen kuva kisoista jää lopulta elämään, määrittyy kuitenkin vasta tapahtuman jälkeen.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Pia Koivunen, FT, on tutkijatohtori ja yliopistonlehtori yleisen historian oppiaineessa Turun yliopistossa. Koivusen tutkijatohtoriprojekti The Politics of Hosting Mega-Events. A Study on Soviet Cultural Diplomacy, 1960s–1980s tarkastelee megatapahtumien isännöintiä Neuvostoliitossa ja Venäjällä.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Jalkapallon MM-kisat 2018 – Putinin megatapahtumien huipennus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Renzi muistuttaa Balotellia: ikuinen lupaus, joka ei koskaan konkretisoitunut”.

Näin kuvaili Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi demokraattipuolueen silloista puheenjohtajaa Matteo Renziä, kun häntä pyydettiin joulukuun 2016 kansanäänestystä edeltäneessä haastattelussa vertailemaan Italian poliitikkoja jalkapalloilijoihin.

Italialaishyökkääjä Mario Balotelli tunnetaan lahjakkaana, mutta ailahtelevaisena pelaajana, jonka ura ei ole koskaan lähtenyt odotettuun lentoon.

Berlusconin kommentti oli jälleen yksi esimerkki siitä, miten italialaispoliitikot politikoivat jalkapallolla. Heidän oletetaan osoittavan kiinnostusta jalkapalloa kohtaan seuraamalla ja kommentoimalla kaikkea pelin ympärillä tapahtuvaa. Heidän odotetaan myös näyttäytyvän alan asiantuntijoina hallitsemalla jalkapallon kielen ja eri pelitaktiikat sekä tuntemalla pelaajat ja heidän maineensa.

Italiassa poliitikkojen jalkapallosta ammentava retoriikka herättää enää ani harvoin syytöksiä ”jalkapallon ja politiikan sekoittamisesta”. Jaot eri elämänpiirien välillä ovat muuttuneet häilyviksi ja jalkapallokielestä on tullut toimijoiden itsensä hyväksymä tapa analysoida politiikkaa ja tehdä sitä ymmärrettäväksi. Nykyään italialaispoliitikot operoivat tottuneesti paljon monipuolisemmalla ja vivahteikkaammalla jalkapallokäsitteistöllä kuin muutama vuosikymmen sitten.

Jalkapallokielestä on tullut toimijoiden itsensä hyväksymä tapa analysoida politiikkaa ja tehdä sitä ymmärrettäväksi.

Erittelen seuraavaksi muutamia esimerkkejä siitä, miten jalkapalloilijoilla on politikoitu Italiassa. Olennaista ei ole se, ovatko analogiat jalkapalloilijoiden ja poliitikkojen välillä paikkansapitäviä. Ne eivät ole itsessään oikeita tai vääriä, vaan kaikki tulkinnat sisältävät vaihtoehtoisuutta ja ovat potentiaalisia konfliktin lähteitä. Näin ollen niihin liittyy myös poliittinen ulottuvuus.

Onnistuneet tai kekseliäät vertaukset jalkapalloilijoihin puhuttelevat yleisöä ja saattavat olla osoitus poliittisesta pelisilmästä. Niiden avulla poliitikot voivat myös ylistää omia pelitaitojaan ja vastaavasti moittia vastustajaansa niiden puutteesta.

Joukkueenvaihdoksia ja muita jalkapalloilijoilla politikointeja

Piikikkäin Berlusconin edellä mainitun haastattelun sivalluksista osui tämän entiseen liittolaiseen Angelino Alfanoon. Berlusconi vertasi häntä jalkapalloilija Aldo Serenaan sillä perusteella, että tämä oli ”hyvä pelaaja, joka on pelannut jokaisessa mahdollisessa joukkueessa urallaan”.

Berlusconin ja Alfanon välit viilenivät, kun Alfano perusti oman puolueensa Berlusconin johtaman Popolo della Libertàn hajottua vuonna 2013. Alfano on tämän jälkeen toiminut ministerinä myös demokraattipuolueen johtamissa hallituksissa.

Politiikan pelikentillä ”joukkueenvaihdokset” ovat harvinaisempia ja usein paheksuttavampia kuin jalkapallossa, jossa pelaajat saattavat vaihtaa seuraa uransa aikana useasti.

Berlusconin tarkoituksena oli piikitellä Alfanoa epälojaalisuudesta hänen puoluettaan kohtaan. Politiikan pelikentillä tällaiset ”joukkueenvaihdokset” ovat harvinaisempia ja usein paheksuttavampia kuin jalkapallossa, jossa pelaajat saattavat vaihtaa seuraa uransa aikana useasti.

Alfano vastasi Berlusconille vertaamalla häntä ”lahjakkaaseen”, mutta ”kohtuuttomuuksiin hukkuneeseen” argentiinalaistaituri Diego Maradonaan.

Räiskyväluonteinen Maradona johdatti Napolin kaksi kertaa Italian mestaruuteen 1980-luvun lopulla. Hän jäi uransa aikana kiinni dopingista ja on kärsinyt sen jälkeen huumeongelmista.

Berlusconin valtaannousu korruptioskandaalien ravistelemassa Italiassa 1990-luvun alussa oli epäilemättä osoitus poliittisesta vainusta. Hänen uraansa ovat sittemmin värittäneet lukuisat kohut ja skandaalit.

”Roomassa on vain yksi kapteeni”

Poliitikot voivat luoda omaleimaista profiilia vertaamalla itseään tai muita poliitikkoja vanhoihin jalkapalloilijoihin, mikä mahdollistaa menneiden kamppailujen aktualisoinnin.

Sen sijaan vertaukset nykyajan jalkapalloilijoihin toimivat etenkin silloin, kun poliitikot haluavat esiintyä ”uudenlaisen politiikan” edustajina. Tällöin kaikki vertaukset uransa päättäneisiin pelaajiin voidaan tulkita siten, että kyseisen poliitikon politikointitaidot eivät enää vastaa nykyajan vaatimuksia.

Esimerkkinä tällaisesta profiilinnostosta kelpaa Renzi, joka ponnisti Italian politiikkaan uhkaamalla ”romuttaa” koko Italian vanhan poliittisen systeemin – aloittaen omista puoluetovereistaan.

Vertaukset nykyajan jalkapalloilijoihin toimivat etenkin silloin, kun poliitikot haluavat esiintyä ”uudenlaisen politiikan” edustajina.

Sukupolvenvaihdoksen tarpeellisuutta politiikassa hän tähdensi sanomalla, että tietyt edustajat ovat istuneet parlamentissa ”Enzo Bearzotin ja Paolo Rossin ajoista alkaen”. Bearzot ja Rossi muistetaan vuoden 1982 jalkapallon MM-kultaa voittaneesta joukkueesta.

Jalkapalloilijoiden varjolla haettu poliittinen noste saattaa välillä mennä pieleen. Näin kävi viime keväänä, kun Renzin epävirallisella kannattajasivustolla Facebookissa Renziä ja AS Roman kapteenia Francesco Tottia kuvailtiin ”kahdeksi suureksi kapteeniksi”. Totti oli samana päivänä päättänyt peliuransa tunteikkaisiin jäähyväisiin Rooman Stadio Olimpicolla.

Viiden tähden liike tarttui välittömästi vertailun ironiaan. Totti lopetti peliuransa kauteen 2017 kuten oli aiemmin ilmoittanut tekevänsä – toisin kuin Renzi, joka oli edelleen poliittisella pelikentällä huolimatta siitä, että hän oli luvannut vetäytyä joulukuun 2016 perustuslakiuudistuksia koskevan kansanäänestystappion jälkeen.

Italialaisten intohimoisesta suhtautumisesta jalkapalloon ja tähtipelaajiin kertoo se, että demokraattipuolueen viestintäosasto joutui puuttumaan polemiikkiin kommentoimalla, ettei vertauksen esittänyt sivusto ole puolueen virallinen viestintäkanava.

Kampanjoidessaan maaliskuisten parlamenttivaalien alla pääkaupungissa Renzi laittoi polemiikille pisteen kommentoiden, että ”Roomassa on vain yksi kapteeni”. Kommentin harkittu sanamuoto mukailee tapaa, jolla fanit ylistävät ikonisia kapteeneitaan Italian jalkapallokatsomoissa.

Jalkapallotietämys avaa pelivaraa taitavalle politikoinnille

Se, keitä jalkapalloilijoita poliitikot käyttävät retoriikassaan ja miten he näitä käyttävät, sisältää paljon pelivaraa. Vaikuttaa siltä, että italialaiset poliitikot kuitenkin mielellään viittaavat italialaisiin tai ainakin Italiassa pelanneisiin jalkapalloilijoihin.

Miesjalkapalloilijoiden ylivalta poliitikkojen vertauksissa on huomattava. Lisäksi vertaukset puolustajiin ovat harvinaisempia kuin hyökkääjiin, mikä on kiinnostavaa, sillä italialainen jalkapallo on tunnettu juuri maailmanluokan puolustuspelaamisesta.

Se, kuinka hyvin jalkapalloilijoihin sisältyviä merkityksiä poliitikot tuntevat, avaa pelivaraa taitavalle politikoinnille. Vertaukset Maradonaan tai Balotelliin eivät tässä mielessä ole ketään poliitikkoa ylistäviä tai moittivia, vaan ne voivat olla kumpaa tahansa riippuen siitä, millaisia värityksiä pelaajalle annetaan tai millaisia puolia tämän urasta tai elämästä nostetaan esiin.

Alfano esimerkiksi tunnustaa Berlusconin Maradonan kaltaiseksi lahjakkuudeksi, mutta tavallaan saattaa alkuperäisen viittauskohteen huonoon valoon kiinnittämällä huomion tämän uran aikaisiin ja sen jälkeisiin ylilyönteihin.

Sen sijaan Renzin puoluetoverin Graziano Delrion analogia Renzin ja Maradonan välillä on selkeästi myötämielinen, sillä Renzin merkitys demokraattipuolueelle rinnastetaan Maradonan merkitykseen Napolille.

Kaikki viittaukset jalkapalloilijoihin ovat kuitenkin siinä mielessä perusteettomia, että ei ole kovinkaan vaikea keksiä, miten poliitikko voi tulkita itselleen epäedullisen vertailun uudelleen niin, että se näyttää joltakin kannalta suosiolliselta.

Quentin Skinner on käsitteellistänyt tällaisia poliittiselle retoriikalle tyypillisiä uudelleenmäärittelyn tekniikoita ja taktiikoita paradiastole-figuurilla.

Tämä monimielisyys edellyttää poliitikoilta ironian ja itseironian tajua, sillä muiden poliitikkojen, median ja yleisön jalkapallovertauksista tekemät tulkinnat eivät useinkaan pitäydy alkuperäisessä merkityksessään.

Alkujaan hyvää tarkoittava vertaus kääntyy helposti päälaelleen, mutta juuri se antaa tilaa politikoinnin mestarinäytteille.

Alkujaan hyvää tarkoittava vertaus kääntyy helposti päälaelleen, mutta juuri se antaa tilaa politikoinnin mestarinäytteille. Nokkela analogia tai suoranainen jalkapallotietämyksellä briljeeraaminen saattaa lisätä poliitikon uskottavuutta lajia seuraavan yleisön parissa.

Poliitikkojen tapa käyttää jalkapalloilijoita retoriikassaan antaa viitteitä myös poliittisen toiminnan monikerroksisuudesta ja ajallisuudesta. On esimerkiksi mahdollista spekuloida, viittaavatko vertaukset nykypäivän pelaajiin siihen, että nykyisyys on politiikan keskeisin aikaulottuvuus, tai kaipaavatko menneitä suuruuksia muistelevat poliitikot nostalgisesti ”vanhoihin hyviin aikoihin”.

Politiikan maradonat eli kontingenssin taitajat

Poliitikkojen ja jalkapalloilijoiden väliset analogiat eivät yleensä viittaa jalkapalloilijoiden poliittisiin puolenvalintoihin vaan virtuoosisiin pelitaitoihin itsessään. Kiinnostavia ovat ennen muuta ne vertailut, jotka viittaavat kunkin poliitikon parhaiten taitamiin politiikan keinoihin. Jalkapalloilijoiden käyttö poliittisessa retoriikassa viittaa poliitikkojen persoonalliseen tapaan ilmentää ja analysoida politikoinnin strategioita ja tyylejä.

Hannah Arendt on verrannut politiikkaa esittävään taiteeseen, jossa virtuoosisuus liittyy toiminnassa ilmenevään luovuuteen, kykyyn saada aikaan jotain odottamatonta.

Kun kenelläkään ei ole lopullista tietoa siitä, miten asiat ovat, osuvat vertailut tai analogiat jalkapalloilijoihin voivat toimia merkkinä poliittisesta tajusta tai arviointikyvystä.

Sikäli kun jalkapallo ymmärretään Eduardo Galeanon tavoin yllättävän ja ennakoimattoman taiteeksi, myös poliitikolle keskeinen taito on käsitellä politiikan arvaamattomuutta ja satunnaisuutta eli kontingenssia, kuten J. G. A. Pocock on teoretisoinut.

Ehkä Maradona-analogian mielekkyys perustuu juuri siihen, että poliitikkojen odotetaan etsivän ja löytävän Maradonan tavoin jotain pelivaraa myös silloin, kun vaihtoehtoja ja aikaa on niukalti.

Poliitikkojen odotetaan etsivän ja löytävän Maradonan tavoin jotain pelivaraa myös silloin, kun vaihtoehtoja ja aikaa on niukalti.

Pelaajiin vetoaminen voi ilmentää myös historiallisia ja kulttuurisia tapoja suhtautua politiikkaan pelinä. Suomessa tällaiset vertaukset jalkapalloilijoiden ja poliitikkojen välillä ovat vielä harvinaisia Italiaan verrattaessa. Silti ainakin jalkapallofanina tunnettu kansanedustaja Paavo Arhinmäki on verrannut puoluejohtajan roolia pikemminkin Tim Sparvin edustamaan puolustavan keskikenttäpelaajan rooliin kuin Jari Litmasen kaltaiseen pelintekijään.

Viittaako tämä julkilausumattomasti siihen, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa juonikkaan pelitavan arvostus saa edelleen ”pelin politiikan” leiman, vai siihen, että nykyajan poliitikoilta vaaditaan entistä monipuolisempien taitojen hallintaa?

Entä keitä ovat eduskunnassa ne Laura Österberg Kalmarin kaltaiset taitopelaajat, jotka löytävät jotain pelattavaa myös silloin, kun tilanne näyttää toivottomalta?

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

YTM Mira Söderman on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelia päivitetty 7.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Italian politiikan maradonat ja balotellit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Haluamme voittaa Venäjällä 2018 pelattavat MM-kisat”, julisti Italian entinen pääministeri ja demokraattipuolueen puheenjohtaja Matteo Renzi pitäessään lehdistötilaisuutta Vladimir Putinin kanssa Milanon maailmannäyttelyssä 2015.

Jälkiviisaasti katsottuna Renzi tuikkasi pallon komeasti omaan maaliin. Tasapeli Ruotsia vastaan marraskuussa 2017 sinetöi Italian karsiutumisen jalkapallon maailmanmestaruuskilpailusta ensi kertaa sitten vuoden 1958.

Naiivit vaatimukset jalkapallon ja politiikan erottamisesta ohitetaan Italiassa huvittuneella olankohautuksella.

Italiassa poliitikkojen odotetaan seuraavan ja kommentoivan pelin ympärillä tapahtuvia asioita. Maajoukkueen katastrofi kirvoittikin vilkkaan poliittisen debatin, johon osallistuivat poliitikot yli puoluerajojen. Naiivit vaatimukset jalkapallon ja politiikan erottamisesta ohitetaan Italiassa huvittuneella olankohautuksella, kuten historioitsija John Foot on todennut.

Analysoin tekstissä, millaista debattia italialaispoliitikot kävivät karsiutumisen jälkimainingeissa. Ovatko italialaispoliitikot pelin poliitikkoja kommentoidessaan kansan syviä tuntoja herättävää jalkapalloa vai ovatko politiikan pelaajat myös kelpo jalkapalloasiantuntijoita?

Tappionjälkeinen poliittinen debatti

Maahanmuuttovastaisen ja populistisen Pohjoisen liitto -puolueen johtaja Matteo Salvini otti kantaa Italian karsiutumiseen ennen kuin San Siro -stadionin valot olivat ehtineet sammua. Hän tulkitsi, että putoamisen perimmäisenä syynä oli suuri ulkomaalaispelaajien määrä italialaissarjoissa.

Salvini jatkoi seuraavana päivänä vaatimalla Twitter-päivityksessään rahallisia panostuksia pienille joukkueille ulkomaalaispelaajien tähdittämien suurseurojen sijaan. Mahtiseurojen suosiminen pienempien seurojen kustannuksella on yleinen retorinen topos Italiassa. Tosin milanolainen Salvini kannattaa itse yhtä Italian suurimmista ja menestyksekkäimmistä seuroista, AC Milania, jonka riveissä on aina pelannut Zlatan Ibrahimovićin ja Kakán kaltaisia ulkomaalaisia supertähtiä.

Putoamista kommentoi myös demokraattipuoluetta edustava urheiluministeri Luca Lotti, joka peräsi Italian jalkapallokulttuuriin täysremonttia. Hänen mukaansa nyt on tehtävä päätöksiä, joita viime vuosina ei ole uskallettu tehdä. Lottin mukaan kyse ei ole satunnaisesta karsintaflopista, vaan pidempikestoisesta maan jalkapallokulttuurin rappioitumiskehityksestä.

Renzi jatkoi keskustelua putoamista seuranneena päivänä vaatimalla Lottin tavoin Italian jalkapallokulttuurin uudistamista. Hän myös tyrmäsi Salvinin analyysin opportunistisena poliittisten irtopisteiden kalasteluna.

Renzi totesi, että ”jokainen jalkapallosta vähänkään ymmärtävä tietää Salvinin kommenttien olevan naurettavia”. Hän muistutti, että vuonna 1998 maailmanmestaruuden voittaneessa Ranskan maajoukkueessa oli useita pelaajia, joilla oli juuret Ranskan ulkopuolella.

Edustajainhuoneen puhemies Laura Boldrini ilmaisi pettymyksensä Italian putoamisesta, mutta totesi, että ”näin voi käydä, kun kilpaillaan, ja nyt on tärkeää analysoida putoamiseen johtaneet syyt”. Boldrini ei tiettävästi ole suuri jalkapallon ystävä.

Entinen pääministeri Silvio Berlusconi, joka on enemmän tai vähemmän tunnettu siitä, että hän identifioituu ainoastaan joukkueensa voittoihin, valitteli Italian karsiutumista lyhyesti ottelua seuranneena päivänä. Hän on kuitenkin tämän jälkeen ottanut kantaa paitsi uuden päävalmentajan valintaan niin myös harmitellut karsiutumisen aiheuttamia seurauksia maan taloudelle ja Italian maakuvalle.

Poliittisia jälkijäristyksiä 

Italiassa jalkapallon merkitys ylittää pelkän urheilun, kuten italialaismaalivahti Gianluigi Buffonin ottelunjälkeisestä kommentista kävi ilmi. Häntä jäi kaivelemaan erityisesti se, että MM-kisoihin pääsy olisi ollut tärkeää Italialle myös yhteisöllisellä tasolla.

Katastrofi ei niinkään ole MM-kisat ilman Italiaa, vaan Italia ilman MM-kisoja, kuten Corriere della Seran kolumnisti Massimo Gramellini totesi. ”Hyvästi enemmän tai vähemmän taianomaiset yöt – ja illuusiot siitä, että olisimme vielä jotain – edes jalkapallossa”, Gramellini maalaili.

Jalkapallolla on mitä suurimmissa määrin merkitystä paitsi kansakunnan itsetunnolle myös Italian maakuvalle ja poliittiselle asemalle.

Buffonin ja Gramellinin kommentit osoittavat, kuinka jalkapallolla on mitä suurimmissa määrin merkitystä paitsi kansakunnan itsetunnolle myös Italian maakuvalle ja poliittiselle asemalle. Maat vertailevat keskinäistä arvokisamenestystä jalkapallossa samalla tavoin kuin esimerkiksi tieteen tai taiteen ansioita.

Nelinkertaisena maailmanmestarina Italia on aina kuulunut jalkapallomaailman eliittiin. Putoaminen MM-kisoista on kolaus sen poliittiselle asemalle tilanteessa, jossa maata ovat jo pitkään koetelleet heikko talouskasvu, työttömyys ja Välimeren pakolaiskriisi.

Italialaismedia on tehnyt laskelmia karsiutumisen taloudellisista vaikutuksista maalle. Berlusconi, jolle jalkapallojoukkueet ovat liikeyrityksiä muiden joukossa, harmitteli viikko karsintakatastrofin jälkeen erityisesti sitä, että MM-kisat järjestetään ensi kesänä Venäjällä, jossa Italian maabrändi on erityisen arvostettu.

Poliitikot pelin kommentaattoreina

On ilmeistä, että kaikista poliitikoista juuri Berlusconi tekee suoria toimenpide-ehdotuksia maajoukkueen nostamiseksi suosta. Hän toimi 31 vuoden ajan AC Milanin puheenjohtajana ja kertomansa mukaan opetti joukkueelle ”miten jalkapalloa pelataan”. Kukaan muu italialaispoliitikko ei voi yhtä uskottavasti vedota jalkapallomiehen eetokseensa kuin Berlusconi.

Vaikka Italiassakin tyypillisesti moititaan poliitikkoja ”pelkästä retoriikasta”, kommentoidessaan jalkapalloa poliitikkojen odotetaan loistavan verbaalisesti. Onnistunut kommentointi saattaa osoittaa, että poliitikolla on myös parlamentissa tarvittavaa poliittista pelisilmää analysoida vaihtuvien tilanteiden tarjoamia pelivaroja.

Onnistunut kommentointi saattaa osoittaa, että poliitikolla on myös parlamentissa tarvittavaa poliittista pelisilmää analysoida vaihtuvien tilanteiden tarjoamia pelivaroja.

Jalkapalloromantikkona tunnettu ja maan jalkapalloliiton johtoon kosiskeltu entinen demokraattipuolueen johtaja Walter Veltroni sen sijaan totesi, ettei jalkapalloliitto ole parlamentti ja että johtoon tarvitaan nyt ennen kaikkea päteviä ja omakohtaista kokemusta omaavia henkilöitä, mieluiten entisiä jalkapalloilijoita.

Useita jalkapallokirjoja kirjoittaneen Veltronin vaatimus saada entisiä pelaajia jalkapalloliiton johtoon edustaa teknokraattista näkökulmaa, jossa ”asiantuntemus” asetetaan moitittavan ”politikoinnin” edelle. Veltroni sivuuttaa sen, että myös entisten pelaajien asiantuntemus on sidottu johonkin näkökulmaan, eikä heidän ensiluokkaisuutensa esimerkiksi jalkapalloliiton johtoon ole lainkaan annettua.

Moninaisten pelien politiikkaa

Italiassa pelin kommentointi on eräänlaista poliitikolta vaadittavaa mahdottoman taidon hallitsemista. Kommentoimatta ei kannata jättää, sillä suurin osa äänestäjistä on jalkapallofaneja, mutta kommentoidessaankin poliitikon on huolellisesti valittava, millaisen näkökulman nostaa esille ja miten.

Salvinille maajoukkueen putoaminen loi poliittista pelivaraa, jonka kautta oli mahdollista nostaa oman puolueen profiilia maahanmuuttokysymyksessä ja näin vastustaa toisten poliitikkojen pelejä. Renzi käänsi Salvinin halpamaisen populismin omaksi maaliksi toteamalla, että monilla perinteisillä jalkapallon suurmailla on aina ollut pelaajia, joiden juuret ovat ulkomailla.

Berlusconi on jälkikäteen ottanut kantaa Salvinin lausuntoihin Italian jalkapallosarjojen ulkomaalaispelaajista. Berlusconi on aina haalinut joukkueeseensa ulkomaalaisia tähtipelaajia – ajatellaanpa vain 1990-luvun AC Milania, jota tähditti hollantilaistrio Marco Van Basten, Frank Rijkaard ja Ruud Gullit. Berlusconi kuitenkin painotti, että AC Milanissa nämä ovat aina pelanneet italialaisista koostuvan tähtisikermän rinnalla.

Edustajainhuoneen Boldrinin vaatimus analysoida putoamiseen johtaneet syyt kuulostaa lattealta italialaislehtien julistaman maailmanlopun rinnalla ja suhteellistaa tilanteen dramaattisuutta. Toisaalta mikään menestys nurmi- tai vaalikentillä ei kestä ikuisesti. Kuva italialaisten katastrofiputoamisesta haalistuu uusien karsintojen alkaessa samalla tavoin kuin vaalivoitto haalistuu hallitustaipaleen kuluessa. Takaiskut on tulkittava ennen muuta mahdollisuudeksi arvioida ja muuttaa pelistrategiaa.

Maajoukkueen menestys onkin tähän saakka nähty Italiassa messiaanisena historiallisena tehtävänä, jonka vuoksi uudistuksia ei ole haluttu tai uskallettu tehdä.

Maajoukkueen menestys onkin tähän saakka nähty Italiassa ikään kuin messiaanisena historiallisena tehtävänä, jonka vuoksi uudistuksia ei ole haluttu tai uskallettu tehdä, kuten urheiluministeri Lottin ottelunjälkeiset kommentit paljastavat. Hänen lausuntoaan voi tulkita siten, ettei Italian jalkapallossa ole ollut tarpeeksi politiikkaa – on laitettu pää pensaaseen ja varottu tekemästä mitään.

Maajoukkueen karsiutumiseen johtanutta peliä voikin tulkita kaksitasoisesti: sitä voi arvioida sekä itsenäisenä tapahtumana että suhteessa pelin poliittisiin merkityksiin. Putoamista tulkittiin niin maahanmuutto- kuin talouskehystyksen kautta, ja karsiutuminen nähtiin jatkumona Italiaa viime aikoina kolhineille kriiseille.

Poliitikkojen analyysit Italian maajoukkueen karsiutumisesta osoittavat, että politiikassa on osattava pelata yhtäaikaisesti monia pelejä.

Julkaisu Arrivederci Azzurri – Pelin politiikkaa ja politiikan pelejä Italiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltain entisen ulkoministerin, nobelisti Henry Kissingerin mukaan liikemies Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi on ilmiö, jollaista ei ole nähty missään muualla. Sitä pidettiin myös eräänlaisena taitekohtana, siirtymänä ”totuudenjälkeiseen” aikaan. Italian politiikan lähihistoriaa tuntevalle Trumpin nousussa on kuitenkin jotain hyvin tuttua.

Mediamoguli ja kiinteistöpohatta Silvio Berlusconin tapa ottaa poliittinen pelikenttä haltuun vuoden 1994 vaaleissa sisälsi lukuisia ”totuudenjälkeiselle” ajalle leimallisina pidettyjä piirteitä.

Berlusconi ilmoitti mahtipontisessa videoidussa televisiopuheessaan asettuvansa ehdolle vain muutama kuukausi ennen vaaleja. Hän istui Yhdysvaltain presidentin työhuonetta mukailevassa studiossa valtiomiehen elkein ja ilmoitti rakastavansa Italiaa niin paljon, ettei voinut jättää sitä kommunistien käsiin.

Temppu onnistui siitä huolimatta, että Berlusconi oli poliitikkona täysi untuvikko ja kommunistipuolue oli sotien jälkeen käytännössä suljettu hallitusvastuusta Italiassa.

Post-faktuaalista? Ehkä, mutta Berlusconi valittiin Italian pääministeriksi.

Berlusconin poliittinen debyytti ajoittui hetkeen, jolloin 1990-luvun alussa purkautumaan lähtenyt korruptiovyyhti luhisti monet Italiaa siihen saakka hallinneet puolueet. Euroopassa murroskausi merkitsi monien suurten ideologioiden painoarvon vähentymistä.

Ihmeitä tekevä liikemies

Berlusconi hyödynsi tilanteen avaamat uudet mahdollisuudet parhaiten ja voitti kevään 1994 parlamenttivaalit. Hän tuli näennäisesti ”politiikan ulkopuolelta” ja kertoi muuttavansa sanat teoiksi kuten moni muu liikemiestaustainen poliitikko ennen häntä ja hänen jälkeensä.

Trumpin julistus tehdä Amerikasta jälleen suuri kuulostaa myös kovin tutulta. Berlusconi nimittäin lupasi toistaa ”italialaisen ihmeen”, jolla viitataan Italian nopeaan sodanjälkeiseen vaurastumiseen. Trumpin ja Berlusconin retoriikkaa värittääkin menetetyn loiston nostalgia ja lupaus tuoda se takaisin. Berlusconi itse on myöntänyt yhtäläisyydet hänen ja Trumpin välillä oikeansuuntaisiksi.

Berlusconi itse on myöntänyt yhtäläisyydet hänen ja Trumpin välillä oikeansuuntaisiksi.

Berlusconi ei ole oikeastaan koskaan edes tarvinnut Forza Italia -puoluettaan, sillä hän on Forza Italia.  Yksityiskohtaisten politiikkaohjelmien sijasta hän on myynyt henkilökohtaista menestystarinaansa. Hän oli amerikkalaisen unelman italialainen ilmentymä, self-made man, joka lupasi miljoona uutta työpaikkaa, vaikka ei kertonut, miten sen tekee.

Ihmeitä tekevän liikemiehen myytti seurasi Berlusconia koko vaalikampanjan ajan siitä huolimatta, että hänen mediaimperiuminsa huhuttiin olevan suuren velkataakan alla.

 Jalkapallojoukkue vaaliveturina

Koska Berlusconi ponnisti politiikan näyttämölle vailla minkäänlaista aiempaa poliittista kokemusta, hän legitimoi asemaansa jalkapallomaailmassa annetuilla näytöillä.

Hän oli 80-luvulla nostanut omistamansa suurjalkapalloseura AC Milanin konkurssin partaalta satumaiseen loistoon ja lupasi tehdä Italialle saman.

Sanomansa pontimeksi hän höysti retoriikkaansa lukuisin jalkapallokielikuvin. Vaikutti siltä, että poliittisen jargonin oli nyt korvannut kaikkien ymmärtämä ja universaali jalkapallon kieli.

Poliittisen jargonin oli nyt korvannut kaikkien ymmärtämä ja universaali jalkapallon kieli.

Puoleen nimeksi valittiin Italian maajoukkueen kannustushuutona tutuksi tullut Forza Italia, joka oli jokaisen italialaisen huulilla vaalikeväänä jo pelkästään sen vuoksi, että maassa odotettiin innolla kesällä järjestettäviä jalkapallon maailmanmestaruuskilpailuja.

Jalkapallosymboliikan käyttäminen retoriikassa sopi Berlusconin imagoon suorapuheisena yritysjohtajana, joka tekee ”konkreettisia tekoja” vastakohtana ammattipoliitikoille, jotka Berlusconin mielestä vain puhuvat lämpimikseen.

Mainiona esimerkkinä tästä käy vuoden 1994 vaalikampanja, jossa Berlusconi haastettiin keskustelemaan talouspoliittisista linjauksista ekonomisti Luigi Spaventan kanssa. Berlusconi kuitenkin ohitti varsinaiset kysymykset ja kehotti Spaventaa voittamaan muutaman jalkapallomestaruuden ennen kuin tulisi haastamaan Berlusconin.

Varsin epärelevantilta kuulostanut heitto pyrki esittämään Berlusconin ”konkreettisia tekoja” tehneenä toiminnan miehenä. Lisäksi se käänsi tilanteen yllättävällä tavalla päälaelleen: Berlusconin poliittinen kokemattomuus vaikutti puutteen sijasta suoranaiselta hyveeltä!

Berlusconin poliittinen kokemattomuus vaikutti puutteen sijasta suoranaiselta hyveeltä.

Se, missä määrin jalkapallojoukkueen voitokas luotsaaminen pätevöitti Berlusconin poliittiseen tehtävään, oli yhdentekevää. Joukkueen menestys kiillotti Berlusconin hellimää myyttisen liikemiehen imagoa ja loi mielikuvan Berlusconista voittajana niin nurmikentillä kuin poliittisilla pelikentillä. Hyvä tarina jää paljon toistettuna usein elämään totuutena.

Sanoista tekoihin ja takaisin

Totuudenjälkeiselle ajalle pidetään leimallisena populistista politikointityyliä, joka vetoaa faktojen sijasta halpamaisesti yleisön tunteisiin. Paradoksaalisesti tämä on provosoinut myös laajan antiretorisen vastarinnan. Toisin sanoen populistisesta politikointityylistä parjatut poliitikot esiintyvät suorapuheisina totuudenkertojina.

Tehokkaan yritysjohtajan eetokseen nojaaminen sekä poliittisen puheen paheksunta oli siis poliittinen peliliike Berlusconilta itseltään. Tämä oli tarkoin valittu retorinen strategia, jolla kosiskeltiin äänestäjiä, jotka olivat skandaalinkäryisten vuosien jälkeen valmiita muuttamaan politiikan suuntaa.

Populistisesta politikointityylistä parjatut poliitikot esiintyvät suorapuheisina totuudenkertojina.

Berlusconi ymmärsi hyvin sen, ettei poliittisissa kysymyksissä järkeen tai faktoihin vetoaminen vie kovinkaan pitkälle, vaan yleisön vakuuttamiseksi tarvitaan myös taidokasta sanankäyttöä. Oman toiminnan retorisuuden peittäminen saattoi olla jatkoa Quentin Skinnerin Reason and Rhetoric in the Philosophy of Hobbes -teoksessa kuvailemalle retoriikan traditiolle, jossa oman toiminnan retorisuus pyritään kätkemään.

Taitava poliitikko tuskin maalaa mustaa valkoiseksi, mutta pyrkii etsimään vaihtoehtoisia näkökulmia myös tilanteisiin, joissa ratkaisut vaikuttavat ensisilmäyksellä vastaansanomattomilta. Berlusconi epäilemättä väitti toisinaan myös mustaa valkoiseksi, mutta osasi operoida myös tällaisilla politiikkaan kuuluvilla tulkinnanvaraisuuksilla.

Kun Berlusconia on syytetty valehtelusta ja omien etujen ajamisesta, hän on pyrkinyt esittämään itsensä pikemminkin visionäärisenä yritysjohtajana, joka vastentahtoisesti mutta yhteisen hyvän edessä on valmis lainaamaan liikemiehen taitojaan pelastaakseen Italian.

Berlusconin pitkä ura Italian politiikassa kertoo siitä, että kaikesta politiikanvastaisuudestaan huolimatta hän oli kuitenkin enemmän poliitikko kuin mitä hän antoi ymmärtää tai oli valmis myöntämään.

Totuudenjälkeinen politiikka – business as usual?

Tulkinta siitä, että Berlusconi olisi omistamansa mediaimperiumin avulla manipuloinut tietämättömän kansan puolelleen, on sekin kyseenalainen. Berlusconin pitkää uraa Italian politiikassa ei voi selittää pelkästään tehokkaalla joukkoviestinnällä. Samalla on ilmeistä, että menestys ei myöskään olisi ollut mahdollista ilman sitä. Italiassa luetaan vähän, mutta katsotaan paljon Berlusconin omistamia televisiokanavia.

Berlusconi on houkuttelevaa leimata italialaisen kulttuurin, yhteiskunnan ja politiikan synnyttämäksi outoudeksi tai poikkeamaksi. Poliittisesti ja moraalisesti ryvettyneen miehen valintaa Italian pääministeriksi kerta toisensa jälkeen on ihmetelty. Berlusconista on helppo piirtää eräänlainen karikatyyri poimimalla hänen puheistaan kaikista karkeimmat ylilyönnit.

On jälkiviisastelua ajatella, ettei kukaan voisi oikeasti kannattaa Berlusconia tai hänen puoluettaan. Lähtiessään politiikkaan hän vaikutti yritysjohtajataustansa ansiosta aidosti poliittisen eliitin ulkopuoliselta voimalta. Hänen jalkapallotermejä vilisevä kielensä oli tervetullut tuulahdus uutta.

Käsitys epärationaalisesta äänestäjästä heijastaakin usein tulkitsijan omaa näkemystä toivottavasta ja ”järkevästä” asiantilasta.

Se, missä määrin esimerkiksi Berlusconi edustaa ”totuudenjälkeisyyttä” on hankala kysymys, sillä käsitteessä kietoutuvat yhteen irralliset tapahtumat ja ilmiöt. Berlusconi kiistatta käytti monia ”totuudenjälkeiselle” ajalle tyypillisiä politiikan ja retoriikan keinoja, joista monet juontavat juurensa paljon Berlusconin poliittista debyyttiä kauemmaksi historiaan.

Kiinnostavaa Berlusconin puheissa on pikemminkin se, mitä hän pyrkii samaan niillä aikaan.

Samalla Berlusconin väitteiden analysointi siitä näkökulmasta, ovatko ne totta vai ei, on epämielenkiintoista. Berlusconi väittää toisinaan yhtä ja toisinaan toista riippuen siitä, miten se sopii kulloiseenkin poliittisen tilanteeseen. Kiinnostavaa Berlusconin puheissa on pikemminkin se, mitä hän pyrkii samaan niillä aikaan.

Kun poliittiset kysymykset ovat läpeensä kiistanalaisia ja tulkinnanvaraisia, on selvää, että vakuuttelukyvyn vaikutus on politiikassa usein totuutta väkevämpi. Berlusconi käytti tätä taitavana retorikkona hyväkseen.

Kirjoitus perustuu Mira Södermanin lukuun ”Silvio Berlusconi – totuudenjälkeistä politiikkaa italialaisittain?” Johanna Vuorelman ja Paul-Erik Korvelan teoksessa Puhun niin totta kuin osaan – politiikka faktojen jälkeen (Docendo 2017).

YTM Mira Söderman on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Silvio Berlusconi – politiikkaa ja pajunköyttä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ranskan vuoden 1998 maailmanmestaruusvoitto toi siirtolaistaustaisia osaksi yhteiskuntaa. Marseillen lähiössä kasvaneesta Zinedine Zidanesta tuli kansallissankari. Voisiko Ranskan jalkapallojoukkue eheyttää idean monikulttuurisesta maasta, jossa ovat vapauden, veljeyden ja tasa-arvon arvot?

Onneton identiteetti ja Finkielkraut

Ranskan joukkueen tähtipelaajat Karim Benzema ja Mamadou Sakho ovat siirtolaistaustaisia mutta Ranskassa kasvaneita. Eikö tällainen joukkue ole juuri moniarvoisen, monikulttuurisen Ranskan kasvot? Vuosina 2002–2014 näkyvästi kasvanut Front National on nimennyt vihollisekseen ennen kaikkea islamin. Puolue on vaatinut esimerkiksi muslimien rukouksia kaduilla poistettavaksi. Muslimit rukoilevat kaduilla ennen kaikkea ramadan-kuukauden aikaan, jolloin moskeijaan ei aina mahdu.

Vuoden 1998 symbolismi yhtenäisyydestä  (”black-beur-blanc”) tulee tuskin enää toteutumaan. Siirtolaistaustaisia rajataan yhä tiukemmin pois ”oikeasta” Ranskasta. Samaan aikaan monet algerilaistaustaiset nuoret, joilla on Ranskan passi, juhlivat Algerian menestystä, eivät Ranskan. He ovat julkisesti sanoneet, etteivät tunne olevansa chez soi (”kotonaan”) Ranskassa.

Keväällä kunnallisvaaleissa ja sittemmin EU-vaaleissa juhlinut äärioikeistolainen Front National korostaa tiukkaa ”ranskalaisuutta”. Tämä on kaksijakoista, sillä myös kannattajien joukossa on nykyisin yhä enemmän siirtolaisia, vaikka puolueen keskeinen iskulause on ”on est chez nous” (ranskalainen versio sanonnasta ”maassa maan tavalla”). Afrikkalaistaustaiset Front Nationalin kannattajat kokevat Ranskan kodikseen ja tekevät erotuksen toisiin, esimerkiksi aasialaisiin, jotka eivät ole kasvaneet Ranskassa – tai romaneihin, joihin kohdistuu paljon rasismia.

Front National korostaa, että ”ranskalaisuus on valinta, rakkautta Ranskaa kohtaan”. Itsensä voi määritellä ranskalaiseksi, vaikka olisi taustaltaan jotain muuta. Front National on pyrkinyt markkinoimaan puoluetta erityisesti työväestölle, jonka joukossa on paljon siirtolaisia. Pascal Perrinaun mukaan kannattajista 43 prosenttia on työläisiä.

Kansallinen identiteetti oli myös presidentti Nicolas Sarkozyn projekti ja vuoden 2007 presidentinvaalien kantavin teema. Sarkozy korosti omaa katolisuuttaan ja puhui ”meidän kirkoistamme”. Muslimit hän kuitenkin sulki ”meidän” ulkopuolelle. Tosin Sarkozy nimitti hallintonsa keskeisille paikoille siirtolaistaustaisia, kuten Rachida Datin, mikä on enemmän kuin mitä Jacques Chirac teki koskaan. Islamista on tullut Ranskassa vaivihkaa syntipukki maan ongelmiin. Kun esimerkiksi  lähiöissä riehuttiin vuosina 2005–2007 tai kun Mohammed Merah ampui kouluissa vuonna 2012, syytettynä oli Ranskan muslimiyhteisö. ”Mitä me sanoimme”, totesivat Front Nationalin Le Penit, isä Jean-Marie ja tytär Marine.

Marine Le Pen ei ole ainoa, joka on puhunut ”oikeista” ranskalaisista. Arvostettu filosofi ja mediapersoona Alain Finkielkraut julkaisi vuonna 2013 kirjan L´identité malheureuse (”Onneton identiteetti”). Finkielkraut kirjoittaa teoksessa siitä, miten siirtolaisten tulisi kunnioittaa ”meidän lakejamme” ja puhuu francais de souche (”oikeista ranskalaisista”) erotuksena muslimeista, jotka pukeutuvat huiviin, paastoavat ja markkinoivat halal-lihaa. Finkielkrautin vanhemmat ovat Puolasta ja hän sai Ranskan kansallisuuden 1-vuotiaana, yhtä aikaa vanhempiensa kanssa.

Algeria ja Ranska

Etelä-Ranskan Nizzassa kiellettiin vieraiden maiden, esimerkiksi Algerian, kansalliset liput julkisessa tilassa. Pormestari halusi tukea yhteiskuntarauhaa. Algerian itsenäistymisessä jalkapallolla on roolinsa. Vuonna 1958 kaksi pelaajaa Ranskan maajoukkueesta hävisi ja heidät löydettiin myöhemmin Algeriasta. Pelaajat halusivat kunnioittaa Algeriaa. Nyt Algerian joukkueessa pelaa Ranskassa koulutettuja pelaajia, jotka valitsivat Algerian joukkueen. Heitä on moitittu epälojaaliudesta. Toisaalta tämä on osoitus myös siitä, että choix de coeur (”sydämen valinta”) on jossain muualla ja toinen kotimaa ei ole ottanut avosylin vastaan. Marine Le Pen onkin ajanut kaksoiskansallisuuden poistoa.

Front Nationalin syntyhistoria ajoittuu Algerian sotaan. Vuonna 1972 perustettuun puolueeseen tuli ”vanhoja kaadereita”, Algerian sodan veteraaneja, jotka olivat Jean-Marie Le Penin tavoin olleet sekä Algerian sodassa että Pierre Poujaden puolueessa, joka ajoi ”ranskalaista Ranskaa”. Nykyisille kannattajille, joista osa on syntynyt 1980-luvulla, Algeria ei merkitse juuri mitään. Tätä voisi verrata Suomessa ensimmäisen aallon vennamolaisuuteen, jonka kannattajat olivat maailmansodan kokeneita.

Äärioikeisto ja jalkapallo

Front Nationalin rekrytointistrategiaa tutkinut Pascal Perrinau osoittaa, että rekrytointia on tehty erityisesti jalkapalloklubeilla. Mediapart-sivuston mukaan Ranskan jalkapalloliitossa pohdittiin muutama vuosi sitten maajoukkuekiintiöitä arabeille. Julkisuuteen vuotanut tieto herätti kohua, eikä kiintiöitä ei ole ainakaan vielä asetettu.

Hyvin pelanneilta maajoukkuepelaajilta odotetaan paljon, eikä Marine Le Pen tai yleinen mielipide epäröi syyttää ”niitä”, jos peli ei jostain syystä kulje. Brasilian MM-tappion jälkeen Ranskan maajoukkue otettiinkin kotimaassaan vastaan ristiriitaisin tuntein. Monet totesivat joukkueen olevan valmis vasta vuoden 2016 EM-turnaukseen. Osa taas pohti sitä, kuinka ”ranskalainen” joukkue lopulta on. ”En pysty identifioitumaan joukkueseen”, monet totesivat.

Nicolas Sarkozyn 2008 aloittama keskustelu kansallisesta identiteetistä on osoittautunut katastrofiksi. Sarkozy on esimerkiksi korostanut Ranskan ”kristillisiä juuria”. Vaikka Sarkozyn kristillisyyspuheet leimattiin nopeasti uuskonservatiivisiksi, on selvää, että ranskalainen yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahtia ”eliittiin” ja ”toisiin”. Kuilu on valitettavasti niin syvällä, ettei jalkapallosta ole yhdistäjäksi.

Artikkelikuva: congerdesign / Pixabay

Julkaisu Onko jalkapallosta Ranskan identiteetin eheyttäjäksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.