Suomi nousi torstaina Yhdistyneiden kansakuntien (YK) yleiskokouksessa järjestetyissä vaaleissa ihmisoikeusneuvoston jäseneksi kaudelle 2022–2024. Neuvosto koostuu 47:stä jäsenmaasta ja on keskeisin YK:n ihmisoikeuksia käsittelevä elin. Sen tehtävänä on ihmisoikeuksien suojelu ja edistäminen kaikkialla maailmassa. Neuvoston tulisi myös puuttua ajankohtaisiin tilanteisiin, joissa tapahtuu vakavia ja räikeitä ihmisoikeusloukkauksia.

Ihmisoikeusneuvostoehdokkuus määriteltiin Marinin hallitusohjelmassa ja se on linjassa Suomen ihmisoikeusperustaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Jäsenyys on erinomainen mahdollisuus tehdä tunnetuksi Suomen ihmisoikeuspolitiikkaa ja osaamisalueita. Laajemmin jäsenyys päivittää Suomen asemaa ja näkyvyyttä kansainvälisessä politiikassa.

Mitä neuvoston jäsenyys merkitsee?

Ihmisoikeusneuvoston jäseniltä edellytetään sitoumusta ihmisoikeuksien kunnioittamiseen sekä näyttöjä niiden edistämisestä ja suojelemisesta. Ihmisoikeusjärjestöt julkaisevat maakohtaisia vertailuja ehdokkaista neuvoston vaalien alla. Vertailut ovat informatiivisia, mutta valitettavasti maaryhmissä on usein ehdolla juuri sen verran uusia jäseniä, kun paikkoja vapautuu.

Neuvoston jäseniksi on päätynyt vuosien varrella useita ihmisoikeusrikkomuksista tunnettuja valtioita, kuten Kiina, Kuuba ja Saudi Arabia. Tämä on murentanut neuvoston arvovaltaa ja toimintamahdollisuuksia. Usein ilmapiiriä ovat leimanneet ihmisoikeuskysymysten politisoituminen ja vastakkainasettelut poliittisten ryhmien välillä.

Neuvoston jäseniksi on päätynyt vuosien varrella useita ihmisoikeusrikkomuksista tunnettuja valtioita, kuten Kiina, Kuuba ja Saudi Arabia.

Tätä taustaa vasten on aiheellista kysyä, miksi valtiot ylipäätään pyrkivät neuvoston jäseniksi. Jäsenvaltioiden ja tarkkailijoiden välinen ero ei välttämättä vaikuta selkeältä, joskaan tarkkailijoilla ei ole äänioikeutta. Pienille valtioille, kuten Suomelle, jäsenyys liittyy aseman ja näkyvyyden päivittämiseen. Yhtenä Pohjoismaista Suomen on tärkeää tuoda esiin tukeaan monenväliselle ihmisoikeusjärjestelmälle ja yleismaailmallisille ihmisoikeusnormeille.

Suomi toimi ihmisoikeusneuvoston jäsenenä vuoden, kun neuvosto perustettiin vuonna 2006. Yleensä jäsenyys kestää kolme vuotta, mutta alussa jäsenyyden kesto ratkaistiin arvalla ja Suomi veti lyhyimmän korren. Neuvoston jäsenenä Suomeen kohdistuu merkittäviä paineita ja kauden menestyksellinen läpivienti edellyttää vahvaa sitoumusta ja lisäresursseja. Pohjoismaana Suomelta edellytetään periaatteellista, joskin rakentavaa linjaa neuvoston jäsenenä.

Suomen toiminta nojaa EU:n ja Pohjoismaiden yhteistyöhön

Suomi nousi ihmisoikeusneuvostoon länsimaiden ryhmän ehdokkaana yhdessä Luxembourgin ja Yhdysvaltojen kanssa. YK:n maaryhmillä ei kuitenkaan ole edustuksellisuuden ohella juurikaan roolia. Sen sijaan erilaiset poliittiset ryhmittymät ovat neuvoston toiminnan keskiössä.

Suomen toiminta nojaa EU-maiden yhteistyöhön ja niin sanottuun taakanjakoon neuvostossa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että EU:n jäsenmaat kantavat vastuuta yksittäisistä neuvotteluista oman asiantuntemuksensa ja halukkuutensa perusteella. EU:lla ei ole jäsenyyttä, vaan se edistää näkemyksiään jäsenmaidensa kautta. Ryhmän yhteiskannat neuvostossa esittää joko EU:n edustaja tai yksittäinen jäsenmaa, jonka jälkeen yksittäiset jäsenmaat puheenvuoroissaan lisäävät tähän kansallisia näkökulmiaan.

Suomen tulisi kyetä ylläpitämään vertaisryhmänsä hyvää panosta neuvoston toiminnassa. Tämä edellyttänee hyppyä mukavuusalueen ulkopuolelle.

Suomi nauttii YK:n kehyksessä hyvästä maineesta ennen kaikkea osana Pohjoismaista maaryhmää. Suomen jäsenyys seuraa pohjoismaista rotaatiota, joka pyrkii varmistamaan maiden edustuksen YK:n toimielimissä. Pohjoismainen yhteistyö on jäänyt EU-koordinaation jalkoihin, joskin viime vuosina se on lisääntynyt merkittävästi esimerkiksi yhteisten lausuntojen muodossa. Baltian maat liittyvät usein mukaan lausuntoihin.

Ryhmäsidoksista on Suomelle olennaista hyötyä, mutta ne asettavat myös paineita sen toiminnalle. Pohjoismaista Norja on perinteisesti ollut hyvin näkyvä toimija neuvostossa. Tanska taas on profiloitunut kidutuksen vastaisessa työssä ja kestävän kehityksen kysymyksissä nyt päättyvän kautensa aikana. Islanti otti Yhdysvaltojen paikan neuvostossa sen erotessa vuonna 2018 ja yllätti monet rohkealla toiminnallaan maakohtaisissa lausunnoissa.

Suomen tulisi kyetä ylläpitämään vertaisryhmänsä hyvää panosta neuvoston toiminnassa. Tämä edellyttänee hyppyä mukavuusalueen ulkopuolelle sekä vahvaa tukea korkeimmalta poliittiselta tasolta.

Suomen ohjelman painopistealueet

Suomi sitoutui kampanjassaan ihmisoikeuksien yleismaailmallisuuden sekä YK:n monenvälisen järjestelmän tukemiseen. Suomi pyrki myös valtavirtaistamaan ihmisoikeuksia YK:n järjestelmässä sekä asettamaan ne läpileikkaavaksi prioriteetiksi järjestön uudistamisessa.

Suomi on asettanut kaudelleen neljä temaattista painopistealuetta: naisten ja tyttöjen oikeudet, koulutus ihmisoikeutena, ilmastonmuutos sekä uudet teknologiat ja digitalisaatio. Näistä kaksi ensimmäistä limittyy osaksi Suomen pitkäaikaista kehitys- ja ulkopoliittista linjaa ja ydinosaamista. Ilmastonmuutoksen ja uusien teknologioiden vaikutukset ovat uudempia kokonaisuuksia, joissa Suomi vielä etsii tarkempia tavoitteitaan.

Miten Suomi kykenee profiloitumaan neuvoston jäsenenä ja osoittamaan osaamistaan tavoilla, jotka saavat laajempaa kannatusta?

Näiden laajempien tavoitteiden alle mahtuu useita pienempiä kokonaisuuksia. Suomi pyrkii ehkäisemään syrjintää, lisäämään tasa-arvoa ja osallisuutta sekä suojelemaan vähemmistöjä ja ihmisoikeuspuolustajia. Ohjelmassa mainitaan myös muun muassa vammaisten ja alkuperäiskansojen oikeudet, rasismin ja vihapuheen ehkäiseminen sekä median vapaus. Taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien osalta nostetaan esiin yritysvastuuta, Agenda 2030:n toimeenpanoa sekä puhtaaseen veteen ja puhtaanapitoon ja viemäröintiin eli sanitaatioon liittyviä kysymyksiä.

Lähtökohtaisesti Suomen tavoitteet ja vapaaehtoiset sitoumukset eivät tuo mukanaan suuria yllätyksiä. Ohjelma keskittyy valtaosin temaattisiin kysymyksiin, joskin sitoumuksissa mainitaan myös Suomen tuki maakohtaisten ihmisoikeuskysymysten käsittelylle neuvostossa.

Ihmisoikeusneuvoston kehyksessä valitut painopistealueet ovat hyvin ajankohtaisia. Toisaalta Suomen läpileikkaava tavoite eli sukupuolten tasa-arvon edistäminen on kokonaisuutena laaja ja muidenkin toimijoiden edistämä. Olennainen kysymys onkin, miten Suomi kykenee profiloitumaan neuvoston jäsenenä ja osoittamaan osaamistaan tavoilla, jotka saavat laajempaa kannatusta.

Haastamista ja suurvaltakilpailua

Ihmisoikeusneuvoston poliittinen ilmapiiri heijastelee herkästi laajempaa maailmanpoliittista asetelmaa. Venäjä ja Kiina nousivat neuvoston jäseniksi viime vuonna. Maat ovat vahvasti edistäneet omia tulkintojaan ja haastaneet länsimaiden aloitteita sekä laajemminkin vallitsevia ihmisoikeusnormeja. Tulilinjalla ovat olleet sekä maakohtaiset että temaattiset päätöslauselmat. Monet kehitysmaat yhtyvät tähän rintamaan.

Ihmisoikeusneuvoston päätöslauselmat hyväksytään pääsääntöisesti yhteisymmärryksessä. Mikäli yksimielisyyttä ei saavuteta, lauselmasta järjestetään äänestys. Äänestysten, kuten myös päätöslauselmiin vaadittavien lisäysten määrä on kasvanut viime vuosina. Lisäysten vaatijoina toimivat pääsääntöisesti järjestelmän haastajat, kuten Kiina, Venäjä, Pakistan ja Kuuba. Yleensä taustalla on pyrkimys viivyttää lauselmia ja vesittää neuvoston toimintaa.

Venäjä ja Kiina ovat vahvasti edistäneet omia tulkintojaan ja haastaneet länsimaiden aloitteita sekä laajemminkin vallitsevia ihmisoikeusnormeja.

Viime viikolla päättyneessä ihmisoikeusneuvoston istunnossa geopoliittiset jännitteet ja suurvaltakilpailu nousivat vahvasti häiritsemään koko neuvoston agendaa. Yhdysvaltojen aktivoituminen neuvostossa ja sen tuleva jäsenyys provosoi erityisesti Kiinaa, johon merkittävä osa Yhdysvaltojen aktiivisuudesta kohdistuu.

Neuvostossa nähtiin myös sen historian ensimmäinen päätöslauselman kaatuminen, kun Alankomaiden ajama yhä käynnissä olevan Jemenin sodan mahdollisia sotarikoksia koskeva aloite hylättiin äänestyksessä. Epäonnistumisen taustalla oli Jemenissä sotivan Saudi-Arabian vahva kampanja päätöslauselmaa vastaan.

Suomen kaudesta ei tule helppo

Suomi nousee ihmisoikeusneuvoston jäseneksi hetkellä, joka ei ole Suomen tavoitteille välttämättä kaikkein otollisin. Sukupuolten tasa-arvo ja naisten oikeudet jakavat neuvoston jäseniä eri leireihin. Ihmisoikeuspuolustajien ja kansalaisjärjestöjen osallistaminen on aiempaa kiistellympää.

Kiina on haastanut jopa uusia teknologioita koskevia päätöslauselmia. Ilmastonmuutoksen ja ihmisoikeuksien välisen suhteen osalta tilanne on valoisampi, sillä viimeisimmässä istunnossa hyväksyttiin uusi universaali oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön. Lisäksi EU ajoi osana laajempaa maaryhmää läpi päätöslauselman ilmastonmuutoksen ja ihmisoikeuksien erityistarkkailijan tehtävän perustamisesta.

Onko Suomella esimerkiksi Islannin tavoin rohkeutta puuttua maakohtaisiin päätöslauselmiin?

Merkittävä osa ihmisoikeusneuvoston jäsenistä ei toimi aktiivisesti sen tärkeää mandaattia edistäen. Olennainen kysymys onkin, minkälaisen linjan Suomi omaksuu kautensa aikana. Onko Suomella esimerkiksi Islannin tavoin rohkeutta puuttua maakohtaisiin päätöslauselmiin? Lopulta jäsenyyden onnistuneisuuden ratkaisee se, mitä Suomi saa jäsenenä aikaan.

Kolmen vuoden jäsenyyskausi on pitkä aika ja edellyttää Suomelta merkittäviä panostuksia. Ylin poliittinen johto on osoittanut kiitettävällä tavalla tukeaan kampanjalle ja pitänyt Suomen ehdokkuutta esillä. Tätä tukea tarvitaan vastaisuudessakin, sillä on selvää, että aktiivisella ja päättäväisellä toiminnalla neuvostossa tulee olemaan seurauksensa.

VTT Hanna Tuominen toimii maailmanpolitiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Suomi nousee YK:n ihmisoikeusneuvoston jäseneksi hankalaan aikaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvostoliiton romahdus ja sosialistisen leirin hajoamisesta seurannut kylmän sodan päättyminen herätti kysymyksen siitä, millaiset prosessit johtivat tähän lopputulokseen. Välitön tulkinta oli, että länsimainen demokratia ja länsi voittivat omaan mahdottomuuteensa kaatuneen sosialismin ja idän.

Selitys oli ymmärrettävä, sillä lähes koko kylmän sodan ajan sitä oli tulkittu läntisestä näkökulmasta ja suurvaltapolitiikan lainalaisuuksia seuraten. Keskeisimmät lähtökohdat suurvaltapolitiikan analyysille olivat maailman kahtiajakautuneisuus ja konflikti.

Välitön tulkinta oli, että länsimainen demokratia ja länsi voittivat omaan mahdottomuuteensa kaatuneen sosialismin ja idän.

Suurvaltanäkökulma esti kuitenkin näkemästä suurvaltapolitiikan taustalla tapahtunutta idän ja lännen välistä vuorovaikutusta. Keskeistä vuorovaikutuksessa oli Neuvostoliiton rooli sen käynnistämisessä ja Euroopan rooli monitasoisen vuorovaikutuksen kenttänä.

Aiemmin pimentoon jäänyt yhteistyö tuli näkyväksi uuden kylmän sodan tutkimuksen ja sitä edustaneen monitasoisen vuorovaikutuksen näkökulman myötä. Näkökulma nostaa esiin suurvaltapolitiikan taustalla ja makrotason alapuolella tapahtuneen idän ja lännen välisen yhteistyön kylmän sodan aikana.

Neuvostotalouden modernisaation tarve käynnistää vuorovaikutuksen

Suurvaltastatus asetti uudenlaisia vaatimuksia Neuvostoliiton taloudelle. Nopea talouden kasvu ennen toista maailmansotaa oli perustunut raskaan teollisuuden priorisoinnille. Sodan jälkeen painopiste pysyi samana, kun taas lännessä teknologinen kehitys otti isoja harppauksia.

Lännessä nopea talouden kasvu perustui teknologiseen kehitykseen ja erityisesti automaation hyödyntämiseen teollisuustuotannossa.

Yhdysvalloissa sotilas- ja siviilisektori toimivat yhteistyössä teknologisen kehityksen saralla. Neuvostoliitossa sotateollinen kompleksi oli erotettu siviilisektorista ja kun pääosa investoinneista kohdennettiin suurvaltakilpailun vuoksi aseteollisuuteen, muun teollisuuden tuki jäi heikoksi.

Menestyäkseen suurvaltakilpailussa ja ollakseen vahva sosialistisen leirin johtaja, Neuvostoliiton oli välttämätöntä modernisoida talouttaan. Erityisen tärkeää oli siviiliteollisuuden vahvistaminen ja omien innovaatioiden tuottaminen sen tarpeisiin.

Nopea talouden kasvu ennen toista maailmansotaa oli perustunut raskaan teollisuuden priorisoinnille. Sodan jälkeen painopiste pysyi samana.

Ongelmia tuotti paitsi teollisuuden kahtiajako sotilas- ja siviilisektoriin myös suunnitelmatalous, jonka rakenteet estivät monet innovaatioihin ja teknologian kehittämiseen liittyvät prosessit jo alkuunsa. Keskeiseksi talouden modernisaatioon liittyväksi kysymykseksi Neuvostoliitossa nousi uusi teknologia ja siihen liittyvä tietotaito.

Kahtiajaon vuoksi sotateollisen kompleksin tuottama korkea teknologia, kuten esimerkiksi avaruusteknologia, ei siirtynyt siviiliteollisuuden käyttöön. Yhdysvaltain vuonna 1949 käynnistämä korkean teknologian vientikielto CoCom puolestaan vaikeutti normaalia teknologiakauppaa idän ja lännen välillä.

Kun sosialistinen leiri ei pystynyt tuottamaan tarvittavaa teknologiaa, Neuvostoliiton oli haettava muita keinoja saada kehittynyttä teknologiaa talouden kasvun tueksi. Vakoilu ja laiton teknologiakauppa ei ratkaissut ongelmaa, sillä olennaista teknologiassa oli siihen liittyvä tietotaito.

Neuvostoliiton talouden kahtiajaon vuoksi sotateollisen kompleksin tuottama korkea teknologia, kuten esimerkiksi avaruusteknologia, ei siirtynyt siviiliteollisuuden käyttöön.

Neuvostoliitto ratkaisi ongelman kehittämällä kahdenkeskisen tieteellis-teknisen yhteistyön järjestelmän. Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus tieteellis-teknisestä yhteistyöstä vuonna 1955 aloitti prosessin. Suomi toimi Neuvostoliiton läntisen yhteistyön testialueena, jonka kokemusten pohjalta Neuvostoliitto kehitti yhteistyötä valikoitujen toimijoiden kanssa.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto solmi lukuisia tieteellis-teknisiä yhteistyösopimuksia Länsi-Euroopan valtioiden kanssa. Huolimatta CoCom-partneriudesta monet Länsi-Euroopan maat, kuten esimerkiksi Länsi-Saksa, tekivät Neuvostoliiton kanssa tieteellis-teknistä yhteistyötä, joka muuntui myöhemmin teknologiakaupaksi. Keskeinen syy lännen kiinnostukselle tehdä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa oli taloudellinen hyöty.

Suomi toimi Neuvostoliiton läntisen yhteistyön testialueena, jonka kokemusten pohjalta Neuvostoliitto kehitti yhteistyötä valikoitujen toimijoiden kanssa.

Tieteellis-tekninen yhteistyö oli avointa ja tehokasta yhteistyötä, jonka tavoitteena oli siirtää Neuvostoliittoon uutta teknologiaa ja siihen liittyvää tietotaitoa. Yhteistyöverkosto toimi nimenomaan Euroopassa, mikä oli Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden yhteistyöstä kiinnostuneiden Länsi-Euroopan valtioiden kannalta tärkeää.

Yhteistyön myötä Eurooppaan syntyi monitasoisen vuorovaikutuksen kenttä, jossa idän ja lännen toimijat aktivoituivat kysynnän ja tarjonnan sekä vedon ja työnnön periaatteiden mukaisesti. CoCom-vientikiellon tuottamat hankaluudet, ideologiset haasteet ja poliittiset ongelmat oli mahdollista ohittaa keskittämällä yhteistyö mikro- ja välitason toimijoille eli yrityksille, organisaatioille ja yksilötasolle.

Neuvostoliiton aloittama yhteistyö sysää muutoksen käyntiin

Neuvostoliiton harjoittaman tieteellis-teknisen yhteistyön sopimukset solmittiin pääasiassa valtioiden välillä. Käytännön yhteistyö toteutui väli- ja mikrotasolla, mistä hyvä esimerkki ovat neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden vierailut länsieurooppalaisissa yrityksissä, joista hankittiin teknisen osaamisen lisäksi tietotaitoa. Vierailuja tapahtui myös lännestä itään, mutta näiden vierailujen merkitys teknologian siirron kannalta jäi vähäisemmäksi.

Kun vierailut tapahtuivat yritys- ja organisaatiotasolla, yhteistyö mahdollisti ihmisten kohtaamisen. Kohtaamisten myötä kuva vihollisesta ”toisena” hälveni ja lisääntynyt tieto toisenlaisesta todellisuudesta havahdutti erityisesti idässä oman järjestelmän ongelmiin. Sosialistisen järjestelmän jähmeys ja osin jopa haluttomuus ottaa vastaan asiantuntijoiden vierailuilta tuottamaa tietoa lisäsi kriittisyyttä järjestelmää kohtaan.

Yhteistyö mahdollisti ihmisten kohtaamisen. Kohtaamisten myötä kuva vihollisesta ”toisena” hälveni.

Neuvostoliiton käynnistämä tieteellis-tekninen yhteistyö lännen kanssa avasi muille sosialistisille valtioille mahdollisuuden luoda omia yhteyksiä länteen ja ryhtyä ajamaan omaa etuaan sosialistisen leirin sisällä. Mitä enemmän idässä oli kysyntää, sitä enemmän lännellä oli tarjontaa.

Lisääntyvä tieto ”toisesta” eli kapitalistisesta todellisuudesta ja kasaantuvat ongelmat omassa sosialistisessa todellisuudessa kannustivat ihmisiä omaksumaan malleja ja rakenteita lännestä. Tämä vahvisti kriittistä asennetta omaa järjestelmää kohtaan erityisesti Itä-Euroopassa.

Tunnetun kylmän sodan tutkijan Odd Arne Westadin korostama ymmärrys kylmästä sodasta globaalin muutoksen prosessina kuvastaa hyvin Neuvostoliiton aktivoimaa idän ja lännen välistä vuorovaikutusta Euroopassa. Kyseessä oli pitkäkestoinen muutosprosessi, joka eteni vuosikymmenien aikana suurvaltapolitiikan kulisseissa näkymättömien toimijoiden operoimana.

Prosessi saavutti kulminaatiopisteensä Itä-Euroopassa 1980-luvun lopussa. Sen näkyvin tapahtuma oli Berliinin muurin murtuminen marraskuun 9. päivä 1989. Berliinistä alkanut prosessi jatkui Itä-Euroopassa ja päättyi Neuvostoliiton lakkauttamiseen vuonna 1991.

Lisääntynyt tieto toisenlaisesta todellisuudesta havahdutti erityisesti idässä oman järjestelmän ongelmiin. Tyytymättömyyden lisääntyessä valmius ja halu muutoksen kasvoi.

Huolimatta erinomaisesti organisoidusta tieteellis-teknisestä yhteistyöstä ja siihen liittyneestä aktiivisesta teknologian ja tiedon siirrosta Neuvostoliitto ei onnistunut modernisoimaan talouttaan. Sen sijaan vuorovaikutuksen mahdollistama mallien ja tiedon siirto tuottivat tyytymättömyyttä sosialistiseen järjestelmään. Tyytymättömyyden lisääntyessä valmius ja halu muutoksen kasvoi.

Kansainvälisen politiikan materialistinen ja realistinen näkökulma korostaa Neuvostoliiton heikkoutta suhteessa länteen ja taloudellisten voimavarojen hiipumista. Tämä on myös monitasoisen vuorovaikutuksen näkökulmasta osuva huomio, mutta kenties tärkeämpää on nostaa esiin talouden ongelmien taustalla olleet syyt sekä Neuvostoliiton keinot niiden ratkaisemiseksi. Kylmän sodan muutoksen ja päättymisen näkökulmasta on kiinnostavaa, mitä Neuvostoliitossa tehtiin heikon talouden korjaamiseksi ja mitä siitä seurasi.

Neuvostoliiton modernisaatiosuunnitelma ja siihen liittynyt yhteistyö lännen kanssa on mahdollista tulkita myös strategiana selviytyä taloudellisesti globaalissa muutoksessa. Onkin kiinnostavaa pohtia, miten menneisyyden kokemukset vaikuttavat Venäjän valintoihin, kun se yrittää vahvistaa talouden sopeutumiskykyä jatkuvasti muuttuvassa globaalissa todellisuudessa.

Sari Autio-Sarasmo on yleisen historian dosentti (TaY) sekä Venäjän ja Euraasian tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Julkaisu Idän ja lännen tieteellis-tekninen vuorovaikutus ja kylmän sodan loppu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.