Kehossamme olevat miljardit mikrobit hoitavat elintärkeitä tehtäviä. Ne ylläpitävät aineenvaihduntaa ja immuunipuolustuksen tasapainoa, säätelevät hormonitoimintaa ja suojelevat taudinaiheuttajilta. Siinä missä toiset mikrobit aiheuttavat tauteja, toiset mikrobit ovat tärkeitä terveydellemme. Joillakin mikrobeilla taas ei ole meille erityistä merkitystä.

Myös mikrobitasolla tehdään politiikkaa. Monet politiikan osa-alueet säätelevät sitä, millaisille mikrobeille, kuten bakteereille ja viruksille, eri sosiaaliset väestöryhmät altistuvat. Tähän liittyvät niin ympäristö- ja luonnonvarapolitiikka kuin terveys-, koulutus-, sosiaali- ja talouspolitiikkakin.

Euroopan Unionin biodiversiteettistrategia sekä muut luonnon monimuotoisuutta ja kestävää kehitystä tukevat strategiat tukevat terveyttä edistävää mikrobialtistusta. Mikrobien monimuotoisuuden turvaamista ja eri väestöryhmien oikeutta terveyttä edistävälle mikrobialtistukselle ei silti ole vielä strategisesti tunnistettu poliittisissa päätöksentekoprosesseissa.

Kansalaisten mahdollisuudesta vaikuttaa omaan lähiluontoonsa on Katulehti Roheessa julkaistu reportaasi, jonka kanssa tämä artikkeli on tuotettu yhteistyössä.

Monimuotoinen mikrobisto tukee terveyttä

Suomalaisessa terveyspolitiikassa korostettiin 1900-luvulla hygieenisyyttä. Nykyisin saatetaankin yhä ajatella, että pysyäksemme terveinä meidän tulee suojautua mikrobeilta niin tehokkaasti kuin mahdollista. Suojautuminen on tärkeää kulkutautien ja esimerkiksi koronaviruksen torjunnassa, mutta liiallinen hygieenisyys voi haitata immuunijärjestelmän normaalia kehittymistä ja toimintaa.

Nykykäsityksen mukaan yksi keskeisiä syitä immuunijärjestelmän häiriöiden lisääntymisessä onkin vähentynyt altistuminen luonnon monimuotoiselle mikrobistolle. Tämä on näkynyt etenkin kaupungistuneissa yhteiskunnissa, joissa immuunijärjestelmän häiriöt, kuten allergiat, astma ja tyypin 1 diabetes ovat lisääntyneet.

Esimerkiksi kodin lähialueen ympäristöä analysoimalla satelliittidatan avulla havaitsimme, että maatalousalueiden lähialueilla varttuvilla lapsilla on kaupunkilaislapsia pienempi riski sairastua tyypin 1 diabetekseen. Tutkimustulokset perustuvat Tyypin 1 diabeteksen ennustaminen ja ehkäisy -tutkimukseen, jossa on seurattu yli 10 000 suomalaislasta.

Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus leikkiä terveyttä ja hyvinvointia edistävässä ympäristössä.

Toinen esimerkki on päiväkotien vihertämistutkimuksemme, jossa havaittiin muutos lasten mikrobistossa ja immuunipuolustuksessa yhden kuukauden jälkeen päiväkotipihan vihertämisen jälkeen. Kaksivuotisen seurannan tulokset viittasivat siihen, että päiväkotipihan vihertäminen, eli metsämaan pohjan, siirtonurmen ja istutuslaatikoiden lisääminen päiväkotipihaan, voi vähentää mahdollisten taudinaiheuttajabakteerien suhteellista runsautta iholla, kun terveydelle hyödylliset bakteerit monipuolistuvat. Samankaltainen vaikutus näkyi myös lumekontrolloidussa hiekkalaatikkotutkimuksessamme, jossa mikrobiologisen monimuotoisuuden osoitettiin vaikuttavan päiväkoti-ikäisten lasten immuunipuolustukseen.

Lumekontrolloitu kaksoissokkotutkimus tarkoittaa, etteivät lapset, päiväkodin henkilökunta tai tutkijat tienneet kokeen aikana, oliko hiekkalaatikkohiekka luonnonmateriaalein rikastettua vai samannäköistä hiekkaa ilman mikrobiologista monimuotoisuutta. Tässä tapauksessa vaikutus ei voi perustua luonnon vehreyden aistimiseen, vaan altistumiseen luonnon mikrobeille.

Koska yksilön varhaiselämän mikrobikosketuksilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia hänen elinikäiseen terveyteensä, jokaisella lapsella tulisi olla oikeus leikkiä terveyttä ja hyvinvointia edistävässä ympäristössä.

Jakautuvatko vaikutukset tasa-arvoisesti?

Terveyttä edistävän mikrobialtistuksen voidaan sanoa olevan piilotettu perusihmisoikeus, jonka saavuttaminen voi olla vaikeaa tietyissä väestöryhmissä. Terveyden ja ympäristöllisen oikeudenmukaisuuden yhteyttä käsittelevässä tutkimuksessa on havaittu, että pienituloiset asuivat usein paikoissa missä lähiluonto ei ole helposti saavutettavissa ja ilman haitta-ainepitoisuudet ovat korkeammat. Nämä molemmat voivat muuntaa terveyteen liittyvää mikrobistoa huonompaan suuntaan. Myös Euroopan kattavassa tutkimuksessa todettiin, että saastuneilla alueilla asuu usein etnisiä vähemmistöjä tai ihmisiä, joiden sosioekonominen asema on huono.

Nina Hiltunen on arvioinut vuonna 2020 julkaistussa taloustieteen pro gradu -tutkielmassaan ilmanlaatua ja taloudellista eriarvoisuutta Suomessa. Hiltusen mukaan pienituloiset altistuvat korkeampia tuloluokkia enemmän haitallisille ilman partikkeleille. Huolestuttavaa oli, että pienituloiset kuuluivat usein myös ikääntyvään väestöryhmään, joka on erityisen herkkä ilmansaasteille ja joiden immuunipuolustus saattaa olla heikentynyt.

Suomen historiasta löytyy myös todisteita siitä, miten poliittiset päätöksentekoprosessit ovat johtaneet eriarvoisuuteen ja haitallisen ympäristökuormituksen kasautumiseen tietylle alueelle. Esimerkiksi voimalaitoksia ja jätehuoltoa on sijoitettu Helsingissä lähes vuosisadan ajan Sörnäisten asuinalueelle. Alueella on asunut aivan viime vuosikymmeniin saakka työväenluokkaa, joilla on ollut muita kaupunkilaisia pienemmät tulot, keskivertoa pienemmät asuintilat ja keskivertoa enemmän terveysongelmia.

Terveyttä edistävän mikrobialtistuksen voidaan sanoa olevan piilotettu perusihmisoikeus, jonka saavuttaminen voi olla vaikeaa tietyissä väestöryhmissä.

Yksi väestöryhmä, joka voi olla altis terveyttä edistävän mikrobialtistuksen puuttumiselle, on maahanmuuttajat. Tutkimuksissa on todettu, että maahanmuuttajien immuunisäätely voi heiketä suhteellisen nopeasti 10 vuoden aikavälillä, kun he muuttavat kehittyvistä maista kehittyneisiin maihin, joissa mikrobialtistus on huomattavasti yksipuolisempaa. Tästä voi koitua lisäkustannuksia myös kansantaloudelle.

Maahanmuuttajat eivät välttämättä osaa tai halua hakeutua monimuotoiseen luontoon, kuten metsään. Eri maista ja kulttuureista tulevat ihmiset ymmärtävät ja arvostavat luontoa eri tavoin. Suomalainen metsä saattaa vaikuttaa maahanmuuttajista pelottavalta paikalta, jos aiemmassa kotimaassa villi luonto on oikeasti vaarallinen paikka myrkkykäärmeineen.

Hyödyllisen mikrobialtistuksen lisäksi luonto voi auttaa maahanmuuttajia kotoutumaan. Se vaatisi kuitenkin luontosuhteen edistämistä maahanmuuttajien keskuudessa.

Astmaa ja allergiaa voidaan torjua vahvistamalla lasten yhteyttä luontoon

Luontokato ja ympäristön haitta-aineet vaikuttavat erityisesti lapsiin, joiden immuunijärjestelmä on vasta kehittymässä. Silti lasten terveyden ja immuunipuolustuksen kehittämisen mahdollisuudet on jätetty usein huomiotta, vaikka muuten leikkialueen suunnittelussa turvallisuusvaatimukset on otettu huomioon. Asfaltti, sora, turvahiekka sekä muoviset turvamatot ja tekonurmet ovat vallanneet leikkialueet.

Tällöin kuitenkin lasten riski sairastua immuunijärjestelmän häiriöihin kasvaa. Syitä ilmiöön löytyy leikkialueiden suunnittelun turvamääräyksistä ja ohjeistuksista sekä kaupunkien budjeteista.

Kansanterveydellisiä kustannuksia on vaikea arvioida tai käsittää siinä vaiheessa, kun rakennuskustannuksia lasketaan. Kansallisen allergiaohjelman (2008–2018) tulokset viittaavat siihen, että astmaa ja allergioita voidaan torjua vahvistamalla yhteyttä luontoon. Ohjelman myötä allergiasta ja astmasta aiheutuvat vuosittaiset kustannukset vähenivät 200 miljoonaa euroa (30 %) verrattaessa vuosia 2007 ja 2018. 

Kansallisen allergiaohjelman tulokset viittaavat siihen, että astmaa ja allergioita voidaan torjua vahvistamalla yhteyttä luontoon.

Samaan aikaan kun Suomessa perustellaan muovimaton ja tekonurmen käyttöä kustannussyillä, Suomea köyhemmissä maissa lapset saavat erinomaisen luontoaltistuksen leikkialueilla. Tämä johtuu siitä, että heillä ei ole varaa laittaa muovimaton kaltaisia leikkialustoja tai hoitaa yksipuolista nurmikkoa.

Viherpihojen saamisesta päiväkoteihin on tehtykin aikoinaan eduskuntaan toimenpidealoitus päiväkotien vihertämistutkimuksen myötä. Aloitteen jättänyt kansanedustaja Sofia Vikman (kok.) kertoo sähköpostitse, että ympäristövaliokunta ei ehtinyt käsittelemään aloitetta menneellä kaudella (2019–2023). Vikman kertoo kuitenkin palaavansa aiheen pariin alkavalla kansanedustajakaudellaan.

Tarvitaan siis uudenlaista suunnittelua, kaupunkialueiden villiinnyttämistä, mutta ennen kaikkea ajattelutapojen muutosta turvaamaan terveyttä edistävä mikrobialtistus. Monimuotoiselle luonnolle – myös mikrobien monimuotoisuudelle – on nimittäin usein hyödyksi hoitaa ja raivata vähemmän, ja se on monesti myös halvempi vaihtoehto.

Ratkaisuja tasa-arvoiseen mikrobialtistukseen

Jotta altistuminen terveyttä edistävälle mikrobiomille olisi tasa-arvoista, tarvitaan päätöksentekoprosesseihin ja yhdyskuntasuunnitteluun uudenlaisia menetelmiä, tietoa ja tapoja. Tutkimuksen piirissä tähän tarpeeseen on jo reagoitu. Suomen Akatemian rahoittaman strategisen tutkimuksen Elonkirjon köyhtymisen ympäristölliset ja yhteiskunnalliset yhteydet (BIOD) -ohjelma keskittyy luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen pysäyttämiseen ja elvyttämiseen sekä tarvittavien toimenpiteiden tunnistamiseen ja niiden yhteiskunnalliseen toimeenpanoon.

BIOD-ohjelma sisältää kolme hanketta. Hyvinvointia biodiversiteetti-interventioilla (BIWE) -hanke kehittää tapoja ja luo tietoa kestävän viheralue- ja kaupunkisuunnittelun sekä kaupunkiympäristön kunnostuksen tarpeisiin ottaen huomioon mikrobialtistuksen. Terveyttä edistävää mikrobialtistusta lisätään muun muassa sellaisten henkilöiden asumisympäristössä, jotka eivät kykene kulkemaan pitkiä matkoja saavuttaakseen monimuotoista luontoa. Tällaisia väestöryhmiä ovat näkövammaiset, vanhukset, autismin kirjon henkilöt ja lapset.

Politiikan uudistaminen ja kaikkia kansalaisia hyödyttävän mikrobialtistuksen varmistaminen ei ole helppoa.

Toisessa BIOD-ohjelman hankkeessa Ekologinen kompensaatio oikeudenmukaisessa siirtymässä kohti luonnon kokonaisheikentymättömyyttä (BOOST) valtavirtaistetaan luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ja mahdollistetaan oikeudenmukainen siirtymä kohti luontohaittojen hyvittämistä. Tällä tarkoitetaan ympäristölle haitallisen toiminnan ”korvaamista” ympäristöä hyödyttävin toimin esimerkiksi osana kaupunkisuunnittelua. Tasa-arvoisen ja hyvän kaupunkisuunnittelun myötä voidaan vaikuttaa myös positiivisesti kaupunkiluonnon monimuotoisuuteen.

Kolmannen BIOD-ohjelman hankkeen Luonnon monimuotoisuutta kunnioittava johtajuus (BIODIFUL)-tutkimushankkeen tavoite on tukea ja mahdollistaa muutosta kohti luonnon monimuotoisuutta kunnioittavaa johtajuutta sekä yksilö-, organisaatio- että yhteiskuntatasoilla.

Politiikan uudistaminen ja kaikkia kansalaisia hyödyttävän mikrobialtistuksen varmistaminen ei ole helppoa, vaikka uudistuksella voitaisiin vähentää kansalaisten epätasa-arvoa. Tavoite tukisi samoja politiikan osa-alueita kuin luonnon monimuotoisuuden turvaaminen, kansalaisten hyvinvoinnin, perustarpeiden ja tasa-arvon, kestävien kulutus- ja tuotantotapojen ja ilmastopolitiikan osalta.

Marja Roslund on Luonnonvarakeskuksen tutkijatohtori, joka tutkii elinympäristön muutosten, kuten luontokadon ja haitta-aineiden, vaikutuksia ihmisen elimistön mikrobistoon ja terveyteen. Roslund työskentelee BIWE-tutkimushankkeessa.

Artikkelin taustoittamisessa auttoi vapaa toimittaja Sandra Järvenpää.

Artikkeli on toteutettu C.V. Åkerlundin säätiön tuella.  Artikkeli on osa Politiikasta-verkkolehden, Katulehti Roheen ja Vastapainon blogin yhteistä juttusarjaa. Kansalaisten vaikuttamismahdollisuudesta lähiluontoon on julkaistu reportaasi Roheen 4. numerossa 1/2023.

Artikkelikuva: jplenio / Pixabay

Päivitys 9.6.2023: Artikkeliin lisätty linkki äänitiedostoon

Julkaisu Poliittiset päätökset ohjaavat eri väestöryhmien altistumista hyödyllisille tai haitallisille mikrobeille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tehdessämme Koneen säätiön rahoittamaa kolmivuotista tutkimusta naapurustosta (2018–2021) pystytimme naapurijurtan ympäri Hervannan lähiötä Tampereella, jotta ymmärtäisimme naapuruussuhteita mahdollisimman monen paikallisen kulman kautta. Viimeinen jurttaleirimme oli Kuurosokeiden Toimintakeskuksen viereisessä puistikossa. Saimme kuurosokeita ihmisiä vieraaksemme, ja juttelimme heidän kanssaan elämästä ja asumisesta, usein tulkin välityksellä. 

Tulkkivälitteinen kommunikointi oli minulle melko uutta, ja arkisen maailman kiireisenä keskustelijana koin, että tulkkaaminen vie paljon aikaa. Vaikka jurtta osoittautui viihtyisäksi ja hyväksi paikaksi monen muun porukan kohtaamiseen, kuurosokeiden naapureiden kanssa keskusteluun avoimien ovien hetket olivat suuren ihmismäärän vuoksi usein hälyisiä. Onnekseni sain vielä mahdollisuuden palata keskustelemaan rauhassa osallisuuden konkretiasta Kuurosokeiden Toimintakeskuksen asukkaiden ja työntekijöiden kanssa.

Kuurosokeat oppaani saivat minut tunnustelemaan osallisuutta kodin, lähiympäristön ja julkisten tilojen kautta. Lisäksi he saivat minut miettimään, milloin yksityisen ja julkisen tilan jyrkkä erottelu käy esteeksi yhteisten asioiden hoitamiselle. 

Käsittelen tässä tekstissä osallisuutta niistä näkökulmista, joita olen oppinut tehdessäni naapurustotutkimusta ja sitä ennen viisi vuotta yhteisötyötä Hervannassa. Erityisesti järjestöohjaaja Milla Lindh kertoi Kuurosokeiden Toimintakeskuksesta ja Hervannasta kuurosokeiden asumisympäristöinä. Lisäksi tätä artikkelia kirjoittaessani keskustelin Åbo Akademin tutkija Riku Virtasen kanssa osallisuudesta niin oikeustieteen näkökulmasta kuin työikäisen kuurosokean elämän kokemusasiantuntijana. 

Kuurosokeiden ihmisten osallisuudesta on Katulehti Roheessa julkaistu reportaasi, jonka kanssa tämä artikkeli on tuotettu yhteistyössä.

Osallisuuden tilat

Useat meistä liikkuvat rakennetussa ympäristössä näön ja kuulon varassa, ja näiden aistien pohjalta suunnitellaan rakentamista ja ympäristöä. Kuurosokeille ihmisille ne eivät ole ensisijaisia maailman hahmottamisen lähteitä. Vähintään yhtä tärkeitä asumisen, liikkumisen ja osallistumisen kannalta ovat tuntoaistit sekä tilan hahmottaminen kehon asentojen ja kosketusten avulla. 

Kuurosokeat oppaani saivat minut tunnustelemaan osallisuutta kodin, lähiympäristön ja julkisten tilojen kautta. Lisäksi he saivat minut miettimään, milloin yksityisen ja julkisen tilan jyrkkä erottelu käy esteeksi yhteisten asioiden hoitamiselle. 

Osallisuus on viimeisen vuosikymmenen suosittu demokratiakeskustelujen ja kokeellisten käytäntöjen iskusana. Kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen osallisuusasiantuntija Anna-Maria Isola tutkimuskumppaneineen kuvaa, osallisuus on kattokäsite, jolla voidaan viitata niin itsenäisen elämän reunaehtoihin, yhteisöön kuulumisen kokemuksiin kuin poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiinkin. 

Keskityn tekstissä osallisuuden ehtoihin kuurosokeille henkilöille, ensin kodin ja asumisen, sitten lähiympäristön ja julkisen tilan kautta. Lopuksi tarkastelen reittejä ja tiloja yksityisen ja julkisen väleissä, ja kuvaan niiden avaamia mahdollisuuksia yhdenvertaisiin osallisuuden käytäntöihin.

Kuurosokeat Suomessa

Suomessa on noin 800 henkilöä, jotka käyttävät kuulonäkövammaisille suunnattuja palveluita. Heistä noin 60 asuu Hervannan keskuksella. Kun väestö elää yhä vanhemmaksi, moniaistivammaisten osuus väestöstä kasvaa. 

Perustat esteettömälle asumiselle ja asuinympäristön elämään osallistumiselle luodaan YK:n vammaisia henkilöitä koskevassa sopimuksessa ja kotimaisessa lainsäädännössä. Useimpien Suomessa asuvien kuurosokeiden kohdalla tämä tarkoittaa käytännössä niitä resursseja, joita kunta tai sote-alue sattuvat tarjoamaan. Vammaispalvelulain määrittelemiä vammaisten oikeuksia käytännössä toteutetaankin vain satunnaisesti.

Julistuksista ja lainsäädännössä ilmaistusta hyvästä tahdosta on esteettömiin, yhdenvertaisiin käytäntöihin kuitenkin yhä matkaa.

Tästä satunnaisuudesta kuulin tutkimusta tehdessäni usein, ja sain tutkimushavainnoille vahvistuksen vammaistutkija Matti Laitisen ja esteettömyyssunnittelija Paula Pietilän vammaisten elämänkertahaastatteluihin perustuvasta teoksesta Vammaiset. Vaivaisista täysvaltaisiksi kansalaisiksi? (2022).

Suomessa jotkut vammaisten asiat ovat hyvin: subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan on kirjattu lakiin ja rakennusten esteettömyys valtioneuvoston asetuksiin. Julistuksista ja lainsäädännössä ilmaistusta hyvästä tahdosta on esteettömiin, yhdenvertaisiin käytäntöihin kuitenkin yhä matkaa, kuten teoksesta Vammaiset ihmiset kansalaisina (2021) selviää.

Omaehtoinen asuminen osallisuuden perustana

Yhteiskunnallisen osallisuuden painavan yhteyden omaehtoiseen asumiseen voi ymmärtää parhaiten historian valossa. Suomessa vammaiset ihmiset ovat saaneet mahdollisuuksia valita asumismuotonsa itse vasta vähän aikaa. Laitoksissa asuttiin ennen isoissa yksiköissä, monella tavalla erillään muusta yhteiskunnasta.

Asumisen lähihistoriaa kuvaa hyvin, että vuodesta 1983 kansanedustajana toiminut Kalle Könkkölä vietti öitänsä sairaalassa uransa alkaessa. Vammaisten henkilöiden oikeus henkilökohtaiseen avustajaan tuli lakisääteiseksi vasta vuonna 2008. Esimerkki itsenäisen asumisen nykyisistä esteistä Suomessa on sekin, että tämän artikkelin kirjoitushetkellä viittomakielisiä hätäpuheluita voi soittaa kello 8-16, ja tämäkin kokeilu on loppumassa.

Itsenäinen asuminen edellyttää rakennetun ympäristön esteettömyyttä ja mahdollisuutta saada riittävästi palveluita, kuten tulkkausta, avustamista, kuntoutusta sekä kuljetuksia. Osallistuvaan suunnitteluun perustuvaa rakentamista edustaa Kuurosokeiden Toimintakeskuksen pihapiiriin vuonna 2017 valmistunut kerrostalo nimeltään Ristontalo, jossa on vuokra-asuntoja sekä itsenäiseen ja tuettuun asumiseen että palveluasumiseen. 

Kuulonäkövammaisten ihmisten osallisuus asuinyhteisöön tulee mahdolliseksi vain silloin, kun itsenäistä asumista mahdollistava esteettömyys ja asumista tukevat palvelut – eritoten tulkkauspalvelut – ovat kunnossa. 

Esimerkkejä kuurosokeiden asukkaiden arkea auttavista ratkaisuista asunnoissa ovat keittiön ylöspäin avautuvat kaapinovet, pöytien pyöristetyt kulmat ja vesihanojen liiketunnistimet. Käytävillä yksi seinä on maalattu tummemmaksi kuin toinen, ja sen pinta on toista karheampi. Tuntoaistin avulla on siis mahdollista hahmottaa kulkusuunta. 

Koko keskus pihapiireineen on rakennettu ja remontoitu kuulo- ja näkövammaisille käyttäjille sopiviksi, tuntoaistit edellä. Pihalla on aistipuutarha, jonka aistipolku on tehty vaihtelevista materiaaleista. Kesällä siellä kasvaa tuoksuvia yrttejä, kukkia ja hyötykasveja, joiden valinnassa on mietitty myös sitä, miltä kasvit tuntuvat käsissä. Sauna on remontoitu niin, että siellä on näkövammaisenkin asukkaan mahdollista ja turvallista saunoa. 

Kuulonäkövammaisten ihmisten osallisuus asuinyhteisöön tulee mahdolliseksi vain silloin, kun itsenäistä asumista mahdollistava esteettömyys ja asumista tukevat palvelut – eritoten tulkkauspalvelut – ovat kunnossa. Itsenäisen asumisen tukeminen esteettömällä rakentamisella ja remontoinnilla sekä riittävillä palveluilla on edellytys aktiiviselle kansalaisuudelle naapurustossa ja yhteiskunnassa.

Kohti yhteisiä tiloja

Osallisuus tarkoittaa paitsi osallisuutta asuinyhteisöön, myös mahdollisuuksia osallistua yhteiskuntaan. Teimme yhdessä arkkitehti Negin Armiounin kanssa Hervannassa tutkimushavainnon siitä, että reitit ja rakennetut julkiset tilat kertovat niissä liikkuville sanattomasti, kenelle ne kuuluvat ja millaisille kehoille ne on tarkoitettu. 

Ne ovat ensimmäinen viesti siitä, ketä julkisiin tiloihin kutsutaan ja halutaan mukaan. Kirjoittaessamme tiloista ja dialogeista, totesimme, että usein rakennetun ympäristön viesti on ristiriidassa ääneen lausuttujen tavoitteiden ja tervetulotoivotusten kanssa.

Kuurosokeille liikkujille reitit ja tilat ovat erityisen tärkeitä. Kun kuuleva, näkevä ja kohtuullisesti toimeentuleva kansalainen on jo saapunut pyörällä tai autolla kaupunkisuunnittelukokoukseen, samalla hetkellä aistivammainen kaupunkiaktivisti vasta odottaa myöhässä olevaa taksikyytiä tai talvella ihmettelee, miten auraamatonta pihatietä pitkin löytää esteettömälle raitiovaunupysäkille. 

Pääsy liikkeelle, töihin, harrastuksiin ja yhteisiin tiloihin on paitsi osa inhimillisen yhteiskunnan perustaa, johon Suomi on valtiona sitoutunut YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien yleissopimuksessa, myös lähtökohta sille, että erilaiset ihmiset voivat elää, toimia, työskennellä ja päättää asioista yhdessä.

Reitit ja rakennetut julkiset tilat kertovat niissä liikkuville sanattomasti, kenelle ne kuuluvat ja millaisille kehoille ne on tarkoitettu. 

Viime vuosina kaupunkiaktivistit ovat organisoineet väliaikaisia ja pysyviä tiloja julkisista yhteissaunoista kahviloihin ja skeittiparkeista kaupunginosakeskuksiin. Kaupunkilaisten tavassa järjestää yhteiselle toiminnalle tiloja itse ja spontaanisti on osallisuuden kannalta paljon hyvää. Suomessa tämänkaltainen itseorganisoituva toiminta voidaan nähdä nuorisoseurojen ja työväentalojen pitkien perinteiden jatkumolla. 

Sekä vanhoissa että uusissa aktiivisten kansalaisten ylläpitämissä tiloissa osallisuutta on syytä vahvistaa saavutettavuudella ja esteettömyydellä. Kaikkien osallisuutta julistavat kaupungit voisivat kannustaa omaehtoisesti organisoituvia tiloja ja edistää osallisuuden yhdenvertaisuutta tarjoamalla resursseja esteettömyysremontteihin. Aistivammaiset esteettömyysasiantuntijat voisivat toimia nykyistä enemmän palkattuina tilojen testaajina ja neuvonantajina valaistuksen, akustiikan sekä liikkumista ja kommunikointia helpottavien ratkaisujen suhteen.

Hervanta on edelläkävijä palveluiden saavutettavuudessa. Kuurosokea historioitsija Eero Vartio kertoo kirjassaan Poimintoja kuurosokeudesta (2011), että jo silloin, kun Kuurosokeiden Toimintakeskusta perustettiin vuonna 1983, sen paikka valittiin erinomaisten, lähellä sijaitsevien palveluiden takia. Siitä palveluiden saavutettavuus on edelleenkin parantunut, viimeksi raitiovaunun myötä. Tampereen Raitiotieallianssi otti mukaan raitiovaunulinjojen ja pysäkkien suunnitteluun myös kuurosokeita asiantuntijoita. Tämä yhteissuunnittelu jatkuu yhä. 

Osallisuuden paikkojen rakentaminen

Feministiset vammaistutkijat Tala Khanmalek ja Heidi Rhodes kirjoittavat, että ruumiin liikkuminen kohti julkiseksi määriteltyä tilaa ei yksin määritä tietoamme ja toimintaamme poliittisina olentoina. Julkisen ja yksityisen tilan pohtiminen uudelleen osallisuuden kannalta on siis tärkeää. Paikallaolo, mukana olo ja yhdessäolo sekä pääsy yhteisiin tiloihin voivat olla – ja usein ovatkin – osallisuutta jo sinänsä.

Parhaimmillaan tilat voivat rakentaa osallisuuden ilmapiiriä laajasti. Sen sijaan palveluiden yhtenäistäminen voi pahimmillaan tarkoittaa palveluiden ja liikkumisen karsimista sekä yhdenvertaisuuden jäämistä tyhjäksi lupaukseksi. 

Teot esteettömän osallisuuden puolesta ovat valintoja, joita täytyy tehdä aina uudestaan – poliittisessa päätöksenteossa, viranomaiskäytännöissä sekä arjen elämän vuorovaikutuksessa työpaikoilla, naapurustoissa ja asuinyhteisöissä. Jos arvojen lisäksi tavoitellaan myös niiden mittaisia käytäntöjä, on tärkeää määritellä, kenellä on vastuu esteettömyydestä ja saavutettavuudesta, eli yhdenvertaisen osallisuuden esteiden poistamisesta. Esteettömyyden ja saavutettavuuden ymmärtäminen ja toteuttaminen on välttämätöntä useiden ihmisryhmien osallistumiselle ja osallisuuden kokemuksille.

Palveluiden yhtenäistäminen voi pahimmillaan tarkoittaa palveluiden ja liikkumisen karsimista sekä yhdenvertaisuuden jäämistä tyhjäksi lupaukseksi. 

Siksi vammaisten henkilöiden osallisuutta edistäessä on pidettävä mielessä erilaisten vammaisryhmien tarpeet ja mahdollisuudet yhteiskuntaan osallistumiseen eri elämänvaiheissa lapsuudesta työikään ja vanhuuteen. Helsingin Sanomien pääkirjoitus marraskuussa vuonna 2022 puhuu vammaisten ihmisten tarpeiden huomioimisesta ja heidän oikeuksiensa toteuttamisesta raskaana kuormana. Pääkirjoitus ja siitä seurannut keskustelu lehdessä on muistutus siitä, että vammaisten henkilöiden perusoikeuksien toteutumisen kanssa on yhä syytä pysyä valppaana. 

Puolivälissä vastassa vai luokse menemistä?

Kuurosokeissa on paljon vanhoja ihmisiä, ja vanhenevassa väestössä aistivammaisten henkilöiden määrä lisääntyy. Mahdollisuudet tulla mukaan suunnittelemaan yhteistä elämää ja asumista tai lähteä ulos kotoa – töihin, harrastuksiin tai kaupungin liikkeeseen ja hyörinään – rakennetaan konkreettisista palasista.

Naapurustotutkimuksessa ja jatkokeskusteluissa tuli esiin tiloja ja käytäntöjä, jotka silottavat yksityisten ja julkisten tilojen välejä.

Erityistä huomiota rakennettuun asuinympäristöön tulee kiinnittää silloin, kun osallisuuden esteet ovat isoja. Esteettömästi rakennetut tilat voivat laajentaa osallisuuden mahdollisuuksia kaikille ja edistää samalla kestävyysmurrosta niin sosiaalisesti kuin ekologisestikin. 

Naapurustotutkimuksessa ja jatkokeskusteluissa tuli esiin tiloja ja käytäntöjä, jotka silottavat yksityisten ja julkisten tilojen välejä. Naapurijurtalla meitä muistutettiin siitä, että joskus kadunvarsipenkin kaltainen pieni, mutta konkreettinen tekijä vaikutti siihen, kuinka helppoa oli osallistua yhteisten tilojen käyttöön ja liikkua pidemmälle levähdyspaikkojen avulla.

Osallisuutta vahvistavana tekona puoliväliin vastaan tuleminen voi toisinaan vaatia koko matkan kulkemista toisten luo. Tampereen Kuurosokeiden keskuksella tavoittaa ison joukon aktiivisia ja eri-ikäisiä kuurosokeita yhdellä kertaa. Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan osallisuuden mahdollisuuksien lisäämistä: kaikkien mukaan kutsuminen on muutettu ihmisten luokse menemiseksi.

FT Salome Tuomaala-Özdemir on tamperelainen vapaa tutkija.

Artikkeli on osa Politiikasta-verkkolehden ja Katulehti Roheen yhteistä juttusarjaa. Kuurosokeiden osallisuudesta on julkaistu reportaasi Roheen numerossa 3/2022. Artikkelin pääkuva: Aliisa Piirla.

Julkaisu Kuurosokeat oppaina osallisuuden konkretiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämä artikkeli perustuu vuoden 2021 lopussa valmistuneeseen väitöstutkimukseeni Hyvinvointi ja kansalaisuus neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa 1991—2029. Tutkimukseni tarkasteli neljän suurimman puolueen eli kokoomuksen, keskustan, perussuomalaisten ja SDP:n eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden näkökulmista.

Kirjoitin jo aiemmin Politiikasta-lehdessä eduskuntavaaliohjelmista hyvinvointivaltiokansalaisuuden näkökulmasta, mutta tässä artikkelissa tarkastelen koko väitöstutkimuskokonaisuuttani, joka sisältää näkökohtia myös hyvinvoinnista sekä eri kansalaisuusryhmistä (lapset, nuoret ja vanhukset).

Politiikasta-lehdessä on viime aikoina tarkasteltu myös niin kuntavaalien kuin hiljattaisten aluevaalienkin vaaliohjelmia.

Eduskuntavaaliohjelmat erityisenä tekstilajina

Eduskuntavaalien yhteydessä puolueet laativat kirjallisen eduskuntavaaliohjelman – näin ollen voi tulkita, että eduskuntavaaliohjelmat ovat oleellinen osa puolueiden viestintää. Mutta viestinnän lisäksi ne ovat myös puolueiden mahdollisuus määritellä kantojansa poliittisiin kysymyksiin ja linjata politiikkansa sisältöjä.

Eduskuntavaaliohjelmien avulla puolueet pyrkivät saavuttamaan mahdollisimman paljon äänestäjien ääniä eli puolueet pyrkivät pääsemään valta-asemaan. Mutta laatimillaan vaaliohjelmilla puolueet myös käyttävät valtaa. Vaaliohjelmien teksti ei ole koskaan ”vain” tekstiä, vaan niiden kautta puolueet tekevät normatiivisia määrityksiä esimerkiksi hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Vaaliohjelmissaan puolueet pääsevät harjoittamaan vallankäyttöä nostamalla tiettyjä teemoja esille ja lisäksi tietyistä aihealueista vaietaan tai ne sivuutetaan.

Niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.

Haastattelin väitöstutkimukseni yhteydessä neljän suurimman puolueen edustajia ja kävi ilmi, että kun suomalaisten puolueiden edustajat kirjoittavat eduskuntavaaliohjelmia, he tekevät strategisia valintoja teemojen, käsitteiden, aihealueiden – jopa sanavalintojen suhteen. Voi todeta, että niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.

Vaaliohjelmat ovat puolueille strateginen työkalu ja mahdollisuus viestiä äänestäjille, jäsenille, medialle ja kansalaisille siitä, mitä puolueet kannattavat. Tutkimuksessani lähdin liikkeelle siitä, että vaaliohjelmat ovat yksi vaalikamppailun väline, jossa ideologisia kantoja muodostetaan myös suhteessa muihin poliittisiin puolueisiin. Eduskuntavaaliohjelmia ei ollut aiemmin Suomessa tutkittu; ilmeisesti eduskuntavaaliohjelmia ei ole aineistona tunnistettu osaksi poliittisen kielenkäytön areenoita.

Ne ovat kuitenkin elimellinen osa poliittista tekstintuotantoa. Sillä on merkitystä, miten puolueet puhuvat hyvinvoinnista ja meistä kansalaisista.

Vaaliohjelmat pitävät sisällään myös vaalilupauksia tai puolueiden tavoitteita tulevalla vaalikaudelle. Näihin lupauksiin saatetaan suhtautua usein skeptisesti – kuitenkin tiedetään, että osa lupauksista tai tavoitteista myös toteutuu, mikäli puolue pääsee valta-asemaan.

Eduskuntavaaliohjelmatekstien sumuisuus

Eduskuntavaaliohjelmissaan puolueet eivät juuri määrittele käsitteitä. Esimerkiksi käsitteillä ”valtio” tai ”yhteiskunta” voidaan viitata monenlaisiin julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin kokonaisuuksiin. Yksi vaaliohjelmien ympäripyöreyttä selittävä tekijä on siinä, että vaalien jälkeen Suomessa muodostetaan usein koalitiohallituksia ja puolueiden on syytä pitää neuvottelukykyisyys muihin puolueisiin yllä. Hallitusohjelmaneuvotteluihin varaudutaankin jo eduskuntavaaliohjelmia kirjoitettaessa. Siksi vaaliohjelmissa ei välttämättä kerrota kaikkea, vaan osa taktisista määrittelyistä säästetään hallitusneuvotteluihin.

Liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa.

Vaaliohjelmien ”sumuisuudesta” voi päätellä, että liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa. Vaikka osa äänestäjistä saattaisi toivoakin suorasanaisempia linjauksia, niitä ei vaaliohjelmissa nähtäne politiikan tekemisen luonteen vuoksi.

Sumuisuudestaan huolimatta – tai juuri siitä syystä – eduskuntavaaliohjelmateksteillä on merkitystä. Eduskuntavaaliohjelmista voi lukea ja löytää puolueiden välisiä eroavaisuuksia. Toisaalta vaaliohjelmista voi paljastua myös yllättäviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Eduskuntavaaliohjelmat ovat yksi forum puolueille määritellä omaa yhteiskuntapolitiikkansa.

Hyvinvointi ja kansalaisuus yhteiskuntapolitiikan ytimessä

Tarkastelin väitöstutkimuksessani eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden sekä erityisten kansalaisuusryhmien, kuten lasten, nuorten ja vanhusten kautta. Näin siksi, että hyvinvointi ja kansalaisuus ovat ydinkysymyksiä hyvinvointivaltion viitekehystä tarkasteltaessa ja niiden määrittelemisen kautta määrittyy myös yhteiskuntapolitiikan suunta, laajuus ja muodot. Haavoittuvassa asemassa olevista kansalaisuusryhmistä huolehtiminen on hyvinvointivaltion tehtävien keskiössä.

Yhteiskuntapolitiikka syntyy poliittisten valintojen ja päätösten summana. Puolueet kamppailevat yhteiskuntapolitiikan sisällöistä. Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.

Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.

Väitöstutkimuksen viitekehyksenä on yhteiskuntapoliittisessa tutkimuksessa tunnistettu 1990-luvun lamasta alkanut hyvinvointivaltion murros. Tuolloin alkanut julkisten hyvinvointimenojen leikkaus oli raju ja se pysäytti 30 vuotta jatkuneen sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion laajenemisvaiheen. Tämä muutos oli myös pysyvä.

1990-luvun laman myötä käynnistyi myös hyvinvointivaltiokansalaisuuden sekä eri kansalaisryhmien uudelleenmäärittely. Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa kansalaisten kytkös poliittiseen järjestelmään ja harjoitettuun yhteiskuntapolitiikkaan tulee todeksi pitkälti hyvinvointipalveluiden kautta.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio eduskuntavaaliohjelmien keskiössä

Väitöstutkimukseni paljastaa, että puolueet valitsevat eduskuntavaalien yhteydessä puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista melko yhdenmukaisella tavalla: julkisrahoitteisen palvelujärjestelmän kautta. Tätä lähestymistapaa voisi kutsua turvallisuushakuiseksi. 1950-luvulta lähtien Suomeen kehitetty hyvinvointivaltiomalli on niin itsestäänselvyys, että puolueet nojaavat tähän perinteiseen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiokäsitykseen koko tutkimuksen tarkastelujakson ajan 1990-luvun lamavuosista 2020-luvun taitteeseen saakka.

Tämä tutkimustulos on jopa hätkähdyttävä: eduskuntavaalien yhteydessä näyttää muodostuneen ”omalakiset” tapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Tämä puhetapa on vuosikymmenestä toiseen samantyyppinen suhteessa hyvinvointiin ja kansalaisuuteen, vaikka hyvinvointivaltio instituutiona on samalla ajanjaksolla muuttunut.

Tapaa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista voisi kuvailla turvallisuushakuiseksi.

Eduskuntavaaliohjelmat ja niissä puolueiden käyttämät puhetavat eivät ole puolueille väylä viestiä eroja repivästi ideologisista vakaumuksistaan ja näkemyksistään. Neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmapuhe hyvinvoinnista, kansalaisuudesta ja eri kansalaisryhmistä painottuu puheeseen julkisrahoitteisesta palvelujärjestelmästä.

Näin ollen myös vastuu kansalaisten hyvinvoinnista asetetaan julkisesti rahoitetun palvelujärjestelmän tehtäväksi. Vallankäytön suunta on selkeä: kansalainen on palvelujärjestelmän käyttäjä — joskus vaaliohjelmateksteissä jopa järjestelmän uhri.

Puoluekohtaiset painotuserot

Kaikkien neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa palvelujärjestelmä saa suuren roolin ja puolueet kannattavat sen kehittämistä ja vahvistamista. Puolueiden väliset erot löytyvät painotuksista: SDP ja perussuomalaiset ovat vankimpia palvelujärjestelmän kannattajia ja sen vahvistamisen tukijoita.

Keskustan ja kokoomuksen ohjelmista on luettavissa enemmän mainintoja aktiivisesta, vastuullisesta kansalaisesta ja varsinkin keskusta nostaa esiin tarkemmin määrittelemättömän ”ihmisen lähipiirin”, jonka tulisi myös olla vastuussa kansalaisten hyvinvoinnista. Kokoomus puhuu varsinkin myöhäisemmissä vaaliohjelmissaan kansalaisista jopa palvelumuotoilijoina eli vastuuttaa ja antaa tilaa muita puolueita enemmän kansalaisten omalle toimijuudelle.

Silti kaikkien puolueiden ohjelmissa painottuu se, että palvelujärjestelmä vaikuttaa taustalla vähintään hyvinvoinnin tukijana, edistäjänä tai mahdollistajana.

Perussuomalaisten osalta on mainittava, että puolue tuo omissa vaaliohjelmissaan hieman uutta näkökulmaa hyvinvointia ja kansalaisuutta koskevaan keskusteluun, mutta puolue ei millään muotoa haasta palvelujärjestelmän roolia. Oikeastaan päinvastoin: puolue näkee uusia uhkia palvelujärjestelmän olemassaololle ja nostaa näitä uhkia politiikan teon keskiöön. Puolue näkee EU:n ja maahanmuuton uhkaavan suomalaista hyvinvointivaltiomallia.

Eduskuntavaaliohjelmien irrallisuus

Eduskuntavaaliohjelmien voi tulkita olevan irrallaan muussa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa tunnistetusta karsimisen, hyvinvointivaltion alasajon tai palvelujärjestelmän purkamisen puheesta. Eduskuntavaaliohjelmiin näyttää muodostuneet omat puhetapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta.

Tutkimus vahvistaa sitä tunnistettua seikkaa, että hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa. Myös politiikan polkuriippuvuus estää vaalien yhteydessä käytävän keskustelun järjestelmän radikaaleista uudistamistarpeista.

Hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa.

Tulevaisuudessa hyvinvointivaltiossa lienee yhä enemmän kyse tasapainoilusta talouskurin ja palveluiden suosion välillä. Jatkossa tultaneen näkemään vaaliohjelmaretoriikkaa, joka vakuuttaa äänestäjiä siitä, että hyvinvointivaltiota ei pureta tai heikennetä liikaa, mutta palvelut tuotetaan kuitenkin taloudellisen niukkuuden näkökulmasta kustannustehokkaasti ja laadukkaasti.

Tuskin tulemme näkemään tulevaisuudessakaan Suomessa vaaliohjelmia, joissa radikaalilla ja esimerkiksi täysin hyvinvointivaltion rakenteista irrallaan olevalla puheella tehtäisiin hyvinvointipolitiikkaa. Ihmisen oma vastuu omasta tai läheistensä hyvinvoinnista jäänee jatkossakin sivurooliin. Tuskin myöskään vaaliohjelmien kärkeen nousevat terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen, vapaaehtoistoiminnan tai läheisvastuun teemat. Ainakin tällä hetkellä nämä edellä mainitut eivät painotu vaaliohjelmapuheessa, kun on kyse hyvinvointi- ja kansalaisuusretoriikasta.

Anne-Maria Karjalainen on valtiotieteiden tohtori ja erikoistunut poliittisten tekstien laadulliseen tutkimiseen yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta.

Julkaisu Hyvinvointi ja kansalaisuus puolueiden eduskuntavaaliohjelmissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

“Mulla on sellanen olo, että on mahdollisuuksia pitää ääntä mutta ei oo mahdollisuuksia vaikuttaa. Tää on tosi monen vuoden kokemus mulla ja mä oon oikeestaan vähän kyynistynyt siihen, että muuttuuko asiat.”

Huhtikuun alussa avatun oikeudenmukaisempaa translakia ajavan Oikeus olla –kansalaisaloitteen suosio on osoittanut, että niin sanotun translain kokonaisuudistukselle löytyy kannatusta. Aloite keräsi vaaditut 50 000 allekirjoitusta alle kahdessa vuorokaudessa ja etenee näin ollen eduskunnan käsiteltäväksi. Kansalaisaloitteen alullepanijana toimii vuonna 2020 perustettu Trans ry. Kannanotto teki näkyväksi, kuinka transoikeuksien edistäminen on edelleen ennen kaikkea transaktivistien harteilla.

Nykyinen laki rikkoo Euroopan ihmisoikeussopimusta vaatimalla lisääntymiskyvyttömyyttä yhtenä sukupuolen juridisen vahvistamisen kriteerinä. Ihmisoikeusvaltuuskunta onkin vaatinut Suomen hallitukselta pikaista translain uudistusta, ja vaikka hallitusohjelmassa on sitouduttu uudistukseen, ei translain valmistelusta vastaavaa työryhmää ole vieläkään asetettu.

Hallituksella on ollut jo vuodesta 2015 lähtien sosiaali- ja terveysministeriön valmistelema esitys lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poistamisesta. Esitys tosin on riittämätön, sillä ihmisoikeusnäkökulmasta translaki vaatii kokonaisuudistuksen.

Translain valmistelusta vastaavaa työryhmää ei ole vieläkään asetettu.

Osana Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -hanketta kartoitamme transihmisten kansalaisuuden ja yhteiskunnallisen kuulumisen kokemuksia. Käytämme tässä sanaa ‘trans’ kattoterminä, jolla kuvaillaan henkilöä, jonka sukupuoli ei vastaa hänelle syntymässä määriteltyä juridista sukupuolta, toisin sanoen sukupuolivähemmistöön kuuluvaa henkilöä.

Vuonna 2020 aloitettu tutkimus nostaa esiin sukupuolivähemmistöjen kansalaisuuden rajallisuuden suomalaisessa yhteiskunnassa ja valottaa samalla transkansalaisuuden ambivalenssia luonnetta.

Tasa-arvoisen kansalaisuuden tavoittelua

Nykyinen translaki ei kunnioita transihmisten itsemääräämisoikeutta, josta lisääntymiskyvyttömyysvaatimus ihmisoikeusrikkomuksena on räikein esimerkki. Historiallisena kaikuna mainittakoon pakkosterilointilaki, joka oli voimassa Suomessa vuosina 1935–1970 ja koski esimerkiksi kuuroja ja kehitysvammaisia ihmisiä. Osaltaan pakkosterilointi puhuu karua kieltään Suomessakin harjoitetusta rodunjalostuksesta, jonka taustalla häilyy ajatus ihannekansalaisesta.

Ajatus ihannekansalaisesta on edelleen voimissaan nykyisen translain olemuksessa, joka näyttäytyy esimerkiksi siinä, miten vanhemmuutta ja siihen sopivuutta määritellään, minkälaiset lainalaisuudet parisuhteessa vallitsevat, sekä siinä kenen ääni päätöksenteossa kuuluu tai kenelle julkiset tilat on suunniteltu. Transihmisten itsemääräämisoikeuteen liittyvät puutteet eivät siis suinkaan rajoitu vaatimukseen lisääntymiskyvyttömyydestä.

Ajatus ihannekansalaisesta on edelleen voimissaan nykyisen translain olemuksessa.

Transihmisten itsemääräämisoikeus ei toteudu myöskään parisuhteessa. Rekisteröidyssä parisuhteessa oleva henkilö voi halutessaan estää puolisonsa sukupuolen juridisen vahvistamisen. Aloitteessa vaaditaan tämän mahdollisuuden kumoamista sekä sukupuoltaan juridisesti vahvistaneista pidettävän rekisterin poistoa, mikä parantaisi transihmisten yksityiselämän suojaa.

Aloite vaatiikin transihmisten itsemääräämisoikeuden kokonaisvaltaista kunnioittamista niin, että sukupuolen juridisesta vahvistamisesta tulisi ilmoitusluontoinen asia. Aloitteen taustalla on vaatimus sukupuolen juridisen vahvistamisen ja lääketieteellisen korjaamisen erottamisesta toisistaan, sillä nykytilanteessa sukupuolen vahvistamiseksi vaaditaan lääketieteellinen diagnoosi. Vastaavia itsemäärittelyoikeuteen perustuvia lainsäädäntöjä on jo useissa Euroopan maissa, kuten Maltalla, Irlannissa, Norjassa ja Islannissa.

Aloite vaatii transihmisten itsemääräämisoikeuden kokonaisvaltaista kunnioittamista niin, että sukupuolen juridisesta vahvistamisesta tulisi ilmoitusluontoinen asia.

Aloitteella pyritään vahvistamaan myös translasten ja -nuorten asemaa vaatimalla mahdollisuutta sukupuolen juridiseen vahvistamiseen 15 vuotta täyttäneille, sekä alle 15-vuotiaille huoltajan suostumuksella. YK:n ihmisoikeuskomitea onkin kritisoinut Suomea siitä, että sukupuolen juridinen vahvistaminen ei ole mahdollista alaikäisille transihmisille ja että intersukupuolisille lapsille tehdään edelleen peruuttamattomia lääketieteellisiä toimenpiteitä.

Transkansalaisuuden rajallisuus

Oikeus olla -kansalaisaloite on tehnyt näkyväksi sukupuolivähemmistöjen kansalaisuuden rajallisuuden suomalaisessa yhteiskunnassa. Tämä on tärkeä ja kauan odotettu askel, sillä aloite on onnistunut saamaan myös cis-sukupuoliset mukaan kamppailuun transihmisten tasa-arvoisesta kansalaisuudesta.

Transihmisten kansalaisuuden kamppailuja kehystää itsemääräämisoikeuden, kehollisen koskemattomuuden ja yksityiselämän suojan puutteellisuus. Nämä itsestään selvinäkin pidetyt oikeudet nousevat keskeisinä teemoina esiin haastattelututkimuksessamme.

Esimerkiksi moni muunsukupuolinen kertoo, kuinka nykyinen translaki rajaa heiltä pois juridisen sukupuolen vahvistamisen mahdollisuuden kokonaan, sillä lain puitteissa ainoastaan “mies” ja “nainen” ovat mahdollisia sukupuolimerkintöjä. Myös henkilötunnuksen sukupuolisidonnaisuus saa osakseen kritiikkiä, sillä sen olemassaoloa on vaikea perustella. Sen sijaan siitä on usein paljonkin haittaa transihmisten arkipäiväisessä elämässä.

Transihmisten kansalaisuuden kamppailuja kehystää itsemääräämisoikeuden, kehollisen koskemattomuuden ja yksityiselämän suojan puutteellisuus.

Samalla osa pohtii syvemmin transihmisten kansalaisuuden olemuksen monimutkaisuutta; vaihtoehtoinen, tai kolmas, sukupuolimerkintä saattaisi johtaa suurempaan syrjinnän riskiin, sillä sen kautta tulisi luotua jälleen uusi, sukupuoleen perustuva rekisteri.

Moni kritisoi Suomen translakia vanhemmuuteen liittyen. Nykyisellään se leimaa transihmisen vanhemmuuteen sopimattomaksi: halusi lapsia tai ei, lisääntymiskyvyttömyyteen on taivuttava, jos sukupuoltaan haluaa juridisesti korjata. Toisaalta monet haastatelluista ovat perheellisiä, mikä tyrmää ajatuksen transvanhemmuuden mahdottomuudesta näyttämällä, että tällaisia perheitä on jo olemassa.

Kansalaisuuden kamppailuja terveydenhuollon temppuradalla

Itsemääräämisoikeuden ja kehollisen koskemattomuuden puutteellisuus näkyy myös terveydenhuollossa. Useat haastateltavat kuvailevat transterveydenhuoltoa temppuradaksi, joka tulee suorittaa läpi tietyllä tavalla. Monelle tämä näyttäytyy vaatimuksena todistaa hoitojen tarpeellisuus.

Myös kynnys tuoda esiin omaa jaksamista on korkea. Diagnosointivaiheessa pyritään varmistumaan henkilön transsukupuolisuudesta muun muassa sulkemalla pois psyykkiset sairaudet sekä varmistaa, että henkilö jaksaa käydä sukupuolen korjauksen läpi (Trasek). Haastatellut pelkäävät, että masennus vaikuttaisi negatiivisesti sukupuolenkorjaushoidon saamiseen.

Moni kuvailee terveydenhuollossa saamaansa palvelua epäasialliseksi. Transpolilla saatetaan kysyä, leipooko transnainen pullaa tai pukeutuuko hän naisten alusvaatteisiin. Transmies saattaa neuvolassa joutua väärin sukupuolitetuksi lapsensa edessä, kun häneen viitataan äitinä. Sukupuolen ei-binäärisyys usein rajoittaa hoitomahdollisuuksia, sillä muunsukupuolisuus-diagnoosilla on vaikeampi saada lääketieteellisiä sukupuolenkorjaushoitoja.

Moni kuvailee terveydenhuollossa saamaansa palvelua epäasialliseksi. Transpolilla saatetaan kysyä, leipooko transnainen pullaa tai pukeutuuko hän naisten alusvaatteisiin.

Transterveydenhuollon haasteet ovat johtaneet siihen, että osa hakee kalliita hoitoja ulkomailta. Nämä he joutuvat maksamaan itse, eikä lääketieteellisten toimenpiteiden tai hormonien turvallisuudesta ole aina takeita.

Yhdessä nämä seikat valottavat paitsi transihmisten kansalaisuuden rajallisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa, myös vallitsevaa käsitystä transihmisyyden epäsopivuudesta suomalaiseen kansalaisuuskäsitykseen. Ajatus ihannekansalaisesta kytee syvällä.

Transkansalaisuuden portinvartijat

Transihmisen sukupuolen juridiseen vahvistamiseen ja transterveydenhuoltoon liittyy vahvasti ajatus portinvartijuudesta. Suomessa transihmisten kansalaisuuden rajat määrittää pitkälti cisnormatiivisuuteen pohjautuva portinvartijuus, joka käytännön tasolla koostuu monista eri tahoista.

Haastateltavat kuvailevat, kuinka sekä sukupuolen juridinen että lääketieteellinen korjaaminen vaativat heiltä jatkuvaa todistelua. Toiset taas kertovat, kuinka omaa sukupuoli-identiteettiä kyseenalaistetaan, jos lääketieteellisiä hoitoja ei halua, mikä osoittaa, ettei sukupuolen moninaisuutta täysin ymmärretä yhteiskunnassamme. Tämä näkyy myös transpolin hoitovalikoimassa: moni muunsukupuolinen kokee, että heidän on valittava vähiten huono vaihtoehto.

Portinvartijuus näkyy myös erilaisissa tiloissa heijastaen sitä, kenellä on oikeus ottaa tilaa yhteiskunnassamme ja kenen ehdoilla tiloja suunnitellaan. Osa haastateltavista kuvailee sukupuolineutraalien wc- ja pukeutumistilojen puutetta monissa julkisissa, kaikille tarkoitetuissa tiloissa, tai kuinka he joutuvat itse kampanjoimaan niiden puolesta.

Toiset taas kertovat, kuinka omaa sukupuoli-identiteettiä kyseenalaistetaan, jos lääketieteellisiä hoitoja ei halua, mikä osoittaa, ettei sukupuolen moninaisuutta täysin ymmärretä yhteiskunnassamme.

Myös uimahallit ja erilaiset urheilutilat sukupuolitettuina tiloina aiheuttavat osalle haastatelluista kuulumattomuuden ja turvattomuuden tunteita, mikä on johtanut näiden tilojen välttelyyn ja sitä kautta elämän kapenemiseen. Kun osa kansalaisista joutuu rajatuksi ulkopuolelle, nousee väistämättäkin esiin ajatus siitä, kenelle tilat on tarkoitettu.

Tilaratkaisuilla on suora vaikutus mahdollisuuksiin harrastaa ja urheilla, mihin jokaisella kansalaisella tulisi olla yhtäläinen oikeus.

Mitä lähempänä oma sukupuolen ilmaisu on normatiivista sukupuolen ilmaisua, sitä turvallisemmaksi osa haastateltavista olonsa kokee.

Turvallisiksi koettuja, sukupuolineutraaleja tiloja on vain harvassa, mukaan lukien monet koulujen, yliopistojen ja työpaikkojen tilat. Haastatteluista käykin ilmi, kuinka turvallisuuden tunteeseen julkisissa tiloissa vaikuttaa vahvasti oma sukupuolen ilmaisu suhteessa vallitsevaan normiin: mitä lähempänä oma sukupuolen ilmaisu on normatiivista sukupuolen ilmaisua, sitä turvallisemmaksi osa haastateltavista olonsa kokee.

Samalla yksilö joutuu tekemään itsensä näkymättömämmäksi sulautuakseen paremmin joukkoon; tästä moni haastatelluistakin kertoi. Esiin nousevat kulttuurisesti vallitsevat asenteet ja jopa transfobia, joka voi näyttäytyä vaivaantumisena transihmisen läsnäolosta tai pahimmillaan väkivaltana.

Ambivalenssi transkansalaisuus ja tulevaisuuden mahdollisuudet

Yhteiskunnallisen osallisuuden ulkopuolelle tai vähintäänkin sen marginaaliin työnnetyt ihmiset elävät jatkuvassa toiseuden tilassa. Eletyn elämän kokemusten kautta tämä näyttäytyy tilana, josta täyden kansalaisuuden mahdollisuus puuttuu.

Transkansalaisuuden olemus kiteytyykin ambivalenssin käsitteeseen: kahden vastakkaisen, kuulumisen ja kuulumattomuuden, samanaikaiseen läsnäoloon. Kansalaisuuden mahdollisuus on läsnä yhdessä hetkessä kadotakseen taas seuraavassa.

Yhteiskunnallisen osallisuuden ulkopuolelle tai vähintäänkin sen marginaaliin työnnetyt ihmiset elävät jatkuvassa toiseuden tilassa.

Osa haastateltavista painottaa, etteivät he enää edes pyri kuulumaan yhteiskuntaan, sillä he tiedostavat liiankin hyvin, ettei heille anneta mahdollisuutta tasa-arvoiseen kansalaisuuteen. Heille tärkeä osa on yhteiskunnan cis- ja heteronormatiivisuuden kyseenalaistaminen. Olennaisena osana siihen kuuluu sukupuolen moninaisuuden juhlistaminen ja anteeksipyytelemätön tilan ottaminen yhteiskunnassa, jossa heidät on sysätty marginaaliin.

Yhteiskuntaan kuulumattomuutta voi siis kuvata myös valintana tai poliittisena kannanottona. Vaikka moni haastateltavista kokee epäsuhdan oikeuksien ja vaatimusten välillä liian suureksi, osa pyrkii toteuttamaan kansalaisuuttaan aktiivisesti. Heidän toiveissaan esiintyy vaikuttamismahdollisuuksien laajeneminen.

Osa haastateltavista painottaa, etteivät he enää edes pyri kuulumaan yhteiskuntaan, sillä he tiedostavat liiankin hyvin, ettei heille anneta mahdollisuutta tasa-arvoiseen kansalaisuuteen.

Translain uudistuksen, transinklusiivisten tilojen ja transterveydenhuollon parantamisen lisäksi haastateltavat toivoivat yhteiskunnallista asennemuutosta sekä vähemmän poliittista vastakkainasettelua. Päällimmäiseksi nousi kuitenkin toive siitä, että saisi elää täyttä elämää, omana itsenään. Transihmisten kansalaisuuden kamppailuissa siintääkin toivo tasa-arvoisemmasta suomalaisesta yhteiskunnasta.

FT Anu A. Harju työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa osana Kansalaisuuden kuilut ja kuplat -tutkimushanketta (BIBU).

VTM Mona Heimonen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Sukupuolen, kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen tohtoriohjelmassa (SKY). Heimosen väitöskirja käsittelee transihmisten kansalaisuuden kamppailuja ja kuuluvuuden politiikkaa suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -tutkimusta rahoittaa strategisen tutkimuksen neuvosto, joka toimii Suomen Akatemian yhteydessä. Tutkimusryhmän vastuullinen johtaja on Anu Kantola.

Julkaisu Transihmisten kansalaisuuden kamppailuja suomalaisessa yhteiskunnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tutkimme neljän suurimman suomalaisen puolueen – keskustan, kokoomuksen, SDP:n ja perussuomalaisten – eduskuntavaaliohjelmia vaalivuosilta 1991—2019 (perussuomalaisten kohdalla 1999—2019) kansalaisuuden näkökulmasta. Mielenkiintomme kiinnittyi siihen, miten vaaliohjelmissa kuvataan kansalaisten poliittisia ja sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksista sekä kansalaisten ja valtion välistä oikeudellista sidettä. Analysoimme vaaliohjelmia kriittistä diskurssianalyysiä hyödyntäen.

Lama aloitti kansalaisuuden ja hyvinvointipalveluiden uudelleen määrittelyn

1990-luvun alun taloudellinen lama käynnisti monen muun muutosvirran ohella kansalaisuuden uudelleen määrittelyn Suomessa. Uusliberalismin on sanottu saaneen lisää jalansijaa, mikä on johtanut muun muassa yksilönvastuun korostumiseen hyvinvointivaltion rakenteiden kehittämisen sijasta. Ihannekansalaisuudessa on alkanut korostua toimeliaisuus ja vastuunottokyky – kansalaisella on vastuu myös siitä, että hyvinvointivaltion palvelut voidaan jatkossakin mahdollistaa kaikille tarvitseville.

Kansalaisen tulisi olla hyvinvoiva, jotta kansalainen voi mahdollistaa hyvinvointivaltiopalvelujärjestelmän toimivuutta. Toisin sanoen valtion hyvinvoinnin turvaamiseen tarvitaan hyvinvoivia kansalaisia. Tällaiseen tulokseen on päädytty muun muassa tarkastelemalla hallitusohjelmissa esiintyvää hyvinvointipuhetta.

Tulkinnat kansalaisuudesta ohjaavat yhteiskuntapolitiikan tekemistä ja sisältöä: yhteiskuntapolitiikka konkretisoituu ja tulee näkyväksi hyvinvointipalvelujärjestelmänä. 1990-luvun lama toi suomalaiseen hyvinvointivaltiokehitykseen katkoksen ja aloitti hyvinvointivaltion kehityssuunnasta jälleen uuden keskustelun. Raija Julkunen osoittaa kirjoissaan Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa (2001: Vastapaino) ja Muuttuvat hyvinvointivaltiot: Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot reformoitavina (2017: SoPhi), että tätä kehityksen suuntaa ovat määrittäneet muun muassa markkinoiden merkityksen vahvistuminen ja julkisen sektorin kutistuminen.

Kansalaisen tulisi olla hyvinvoiva, jotta kansalainen voi mahdollistaa hyvinvointivaltiopalvelujärjestelmän toimivuutta. Toisin sanoen valtion hyvinvoinnin turvaamiseen tarvitaan hyvinvoivia kansalaisia.

Hyvinvointivaltiosta ja palvelujärjestelmän tavoitteista ja rajoista käydään jatkuvaa kamppailua. Tämän keskustelun keskiössä ovat kansalaisten tarpeiden ja kykyjen sekä oikeuksien ja vastuiden määrittely.

Puolueiden ideologiset kansalaisuuskäsitykset

Jokaisella puolueella on omat aatteelliset lähtökohtansa ja myös oma, ideologiaan kytkeytynyt tapansa määrittää kansalaisuutta. Tutkimuksemme perusteella voidaan sanoa, että esimerkiksi kokoomuksen ohjelmissa korostuu liberaali kansalaiskäsitys eli yksilön vapaudet ja kansalaisen aktiivisuus. Perussuomalaisilla painottuu käsitys aidosta kansasta ja ”tavallisen” kansan sekä ”eliitin” vastakkainasettelu.

Jokaisella puolueella on omat aatteelliset lähtökohtansa ja myös oma, ideologiaan kytkeytynyt tapansa määrittää kansalaisuutta.

Keskustan kansalaiskäsitys taasen on yhdistelmä liberalistista kansalaisuutta ja sosiaalisten oikeuksien korostamista. SDP korostaa kansalaisten sosiaalisia perusoikeuksia ja tuo toistuvasti esiin työntekijöiden ja työnantajien vastakkainasettelua.

Tutkimuksessa lähdimme tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin sitä, millaisina kansalaiset näyttäytyvät puolueiden eduskuntavaaliohjelmissa ja osana 1990-luvun laman myötä käynnistynyttä kamppailua hyvinvointivaltion määrittämisestä.

Kansalaisten poliittiset ja sosiaaliset oikeudet sekä velvollisuudet

Puolueet puhuvat vaaliohjelmissaan kansalaisista yhtäältä palveluiden kohteena ja toisaalta omatoimisina itse itseään auttavina toimijoina. Neljä suurinta puoluetta puhuvat kansalaisista melko samanlaisella tavalla – palvelujärjestelmää painottaen – ja eroavaisuudet liittyivät enemmänkin painotuksiin. Kaikki neljä puoluetta kannattavat kansalaisten oikeutta palveluihin korostamalla samalla julkisen vallan vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista. Tulkintamme mukaan julkisen vallan vastuuta korostamalla puolueet pyrkivät vahvistamaan äänestäjien kokemusta turvallisesta ja ennakoitavasta yhteiskunnasta.

Toisaalta vaaliohjelmista oli luettavissa myös puhetta omatoimisista kansalaisista. Puolueet tähdentävät kansalaisten omatoimisuuden ja aktiivisuuden lisäämistä yhteiskuntapoliittisena tavoitteena. Sen sijaan puolueet eivät juurikaan täsmennä, miten tämä tarve on kansalaisista havaittavissa tai perustele tavoitetta omatoimisuuden vahvistamiseen. Päättelemme, että puolueet haluavat välttää ”holhoavia” kannanottoja kansalaisista ja painottavat siksi kansalaisten oman aktiivisuuden merkitystä, joka viestii puolueiden luottamusta kansalaisiin.

Tulkintamme mukaan julkisen vallan vastuuta korostamalla puolueet pyrkivät vahvistamaan äänestäjien kokemusta turvallisesta ja ennakoitavasta yhteiskunnasta.

Huomionarvoista kuitenkin on, ettei eduskuntavaaliohjelmien perusteella kansalaisten aktiivisuus tapahdu ilman, että julkinen palvelujärjestelmä tukee, kannustaa tai mahdollistaa tätä aktiivisuutta. Tämä näkyy esimerkiksi niin, että valtion tulisi rahoittaa kansalaisjärjestötoimintaa tai kunnan mahdollistaa liikuntapaikkoja. Tavoiteltu kansalaisten aktiivisuus ilmenee näin julkisen vallan tarkasti määrittelemänä ja ohjaamana toimeliaisuutena.

Perussuomalaiset painottavat puhetta kansanvallasta

Kaikkien neljän puolueen eduskuntavaaliohjelmista on löydettävissä aktiivisia viittauksia kansanvaltaan. Tämä puhe korostuu erityisesti perussuomalaisilla. Kansanvallan kuvaus on perussuomalaisten vaaliohjelmissa myös jännitteistä: siinä missä kansanvallan merkitystä ja tärkeyttä painotetaan yleisellä tasolla, kansalaisten ei odoteta toimivan täysin itsenäisesti, vaan pikemminkin yhteiskunnan ohjauksessa.

Perussuomalaiset erottuu muista puolueista eduskuntavaaliohjelmillaan etenkin toistuvalla kansanvallan merkityksen korostamisella. ”Tavallinen kansa” korotetaan vallankäyttäjän asemaan ohi viranomaisten tai ”valtakoneiston”, joka perussuomalaisten ohjelmissa yleensä näyttäytyy ihmisten oikeuksia rajoittavana toimijana. Tällaisella kriittisellä näkemyksellä julkisesta vallasta on saattanut olla vaikutusta perussuomalaisten suosion nousuun Suomessa.

Muista puolueista poiketen perussuomalaiset kuvaavat edustuksellista valtaa käyttäviä tahoja useaan otteeseen negatiivisin sanankääntein kutsuen näitä muun muassa kiusaajiksi ja kansalaisia puolestaan näiden tahojen uhreiksi. Muilla puolueilla ei esitetä julkista valtaa ja sen instituutioita samanlaisessa kielteisessä valossa.

Vaaliohjelmat reagoivat hitaasti yhteiskunnan muutoksiin

Tarkasteluajanjaksolla 1991—2019 neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa ei tapahtunut juurikaan muutoksia siinä, kuinka kansalaisia ja heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan kuvattiin. Edes perussuomalaisten nousu kolmen ”vanhan puolueen” rinnalle ei ole tuonut merkittäviä muutoksia muiden puolueiden eduskuntavaaliohjelmien kansalaisuuspuheeseen.

Edes perussuomalaisten nousu kolmen ”vanhan puolueen” rinnalle ei ole tuonut merkittäviä muutoksia muiden puolueiden eduskuntavaaliohjelmien kansalaisuuspuheeseen.

Muussa yhteiskuntapoliittisessa tutkimuksessa on laman jälkeen tunnistettu muutoksia kansalaisuuden määrittymisessä, mutta tämä ei heijastu juurikaan vaaliohjelmiin. Uusliberalistinen kansalaisuuspuhe ei ole saanut valtaa vaaliohjelmissa, vaan palvelujärjestelmäpainotteinen puhe korostuu vuosikymmenestä toiseen. Aktiivisen ja omatoimisen kansalaisen ihannetta ei painoteta vaaliohjelmissa, vaan kansalainen kuvataan omatoimisena lähinnä valtion rakenteiden ja ohjauksen piirissä.

Mistä eduskuntavaaliohjelmissa ei puhuta?

Puolueet eivät määrittele omaa politiikkaansa eduskuntavaaliohjelmissaan uusliberalistisella, aktiivisuutta painottavalla kansalaisuudella, vaan puhumalla palvelujärjestelmästä. Kuitenkin hyvinvointipalvelujen universaalius on murtumassa, peruspalvelutarjontaa avataan vapaakaupan säännöille ja palveluista huolehtivat myös kolmas sektori, yritykset, lähiyhteisöt ja omaiset.

Puolueet eivät silti pohdi tai käy keskustelua näistä yhteiskuntapoliittisista muutoksista, tai niiden suhteesta kansalaisuuteen, omissa eduskuntavaaliohjelmissaan. Puolueet eivät suoranaisesti ota kantaa universalismin murtumiseen.

Keskustan ja kokoomuksen vaaliohjelmat tosin sisältävät viittauksia kansalaisten oman aktiivisuuden lisäämiseen hyvinvointipalveluiden rinnalla ja kokoomus tuo esille myös ajatuksia kansalaisten osallistumisesta palvelumuotoiluun. Nämä tavat määritellä kansalaisuutta voi tulkita viittauksiksi universaaliperiaatteen muutoksesta. Perussuomalaiset ja SDP kannattavat vaaliohjelmissaan edelleen pohjoismaista, ”perinteistä”, hyvinvointivaltiomallia universaaleine palveluineen.

Puolueet eivät suoranaisesti ota kantaa universalismin murtumiseen.

Kun puolueiden puhe kansalaisuudesta on pääosaltaan puhetta julkisrahoitteisesta palvelujärjestelmästä, jää vaaliohjelmakeskustelun ulkopuolelle esimerkiksi kansalaisten terveyden edistämisen ja osallisuuden teemoja. Valtio- tai kuntajohtoinen, jatkossa mahdollisesti maakuntajohtoinen, palvelujärjestelmä asettuu eduskuntavaaliohjelmissa ikään kuin koko suomalaisen yhteiskunnan selkärangaksi, mitä ilman kansalaisten oma aktiivisuus, vaikuttaminen omaan elämään tai osallisuus eivät toteutuisi.

Kokoomuksenkin palvelumuotoilupuhe sisältää oletuksen järjestelmästä, joka tämän palvelumuotoilun mahdollistaa. Näin ollen voidaan tulkita, että palvelujärjestelmäpainotteinen puhe kaventaa vaaliohjelmakeskustelua kansalaisuudesta. Tutkimuksemme mukaan vaaliohjelmien yhteydessä ei käydä samaa uusliberalistista kansalaiskeskustelua, mitä taas muu tutkimus on tunnistanut toisenlaisissa yhteiskuntapoliittisissa viitekehyksissä.

Anne-Maria Karjalainen on yhteiskuntatieteiden maisteri ja tohtoriopiskelija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Ilkka Pietilä (FT) on apulaisprofessori valtiotieteiden tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.

Tuulikki Ukkonen-Mikkola (KT) on yliopistonlehtori kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunnassa Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehden numerossa 62:3 (3/2020) julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Poliittinen puhe kansalaisuudesta on usein puhetta palvelujärjestelmästä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uusliberalistinen poliittis-taloudellinen ideologia on 1980-luvulta lähtien pyrkinyt purkamaan hyvinvointivaltion roolia ja julkisen sektorin palveluita korvatakseen näitä yksityisillä markkinoilla. Taloudelliset tehokkuusvaatimukset ja uudet hallintatavat ovat tulleet tutuksi Suomessakin Euroopan unionin jäsenyyden myötä. Uusliberalismi näkyy myös kansalaisuuteen ja osallistumiseen liittyvissä vaatimuksissa.

Uusliberalismia on pidetty yksilökeskeisenä ideologiana, jossa korostuu yhtäältä yksilön vastuu ja toisaalta yksilön mahdollisuudet rakentaa omaa elämäänsä. Tämä ilmenee esimerkiksi Britannian pääministeri Margaret Thatcherin tunnetussa tokaisussa ”ei ole olemassa yhteiskuntaa, on vain yksilöitä”.

Sittemmin Thatcherin toteamaa on kyseenalaistettu. Britannian työväenpuolue alkoi puhua yhteisöllisyydestä 1990-luvun alussa osana puolueen uutta linjaa. Myös konservatiivipuolue erityisesti David Cameronin johdolla kiinnostui yhteisöistä. Yksi esimerkki tästä muutoksesta on Britannian 2010-luvun alun Big Society -kokeilu, joka pyrki voimaannuttamaan paikallistason toimijoita.

Aktiivisten kansalaisten yhteisöt korvaisivat aiemmin valtiolle kuuluvia toimijoita.

Tarkoitus oli samalla ajaa alas julkisia palveluita lisäämällä vapaaehtoistoimijoiden, naapurustojen, hyväntekeväisyysjärjestöjen ja yhteiskunnallisen yrittäjyyden roolia. Aktiivisten kansalaisten yhteisöt korvaisivat aiemmin valtiolle kuuluvia toimijoita. Big Society oli eräänlainen ratkaisu talouskurin, jatkuvien leikkausten ja taloudellisten kriisien aikakaudella.

Uusliberalistisessa yhteiskuntapolitiikassa ja kansalaisyhteiskunnan tasolla fokus on siirtynyt yksilöstä yhteisöön. Yhteisökehittämisestä on tullut suosittu trendi. 

Kommunitarianismi ja sosiaalinen pääoma yhteiskuntateoreettisena pohjana

Ratkaisu hyvinvointivaltion roolin kaventumiseen ja sosiaalisiin ongelmiin on yhteisö. Tämän seurauksena yhteisöt idealisoitiin. Uusliberalistisessa kansalaisuus- ja osallistumisideologiassa yhteiskuntateoreettista oppia on haettu sosiologi Amitai Etzionin kommunitarianismista ja sosiaalisen pääoman käsitteestä, nimenomaan sen putnamilaisessa merkityksessä.

Politiikan tutkija Robert D. Putnamin sosiaalisen pääoman käsite kuvaa yhteisöjä ja verkostoja. Sosiaalinen pääoma on keskeistä luottamukselle, vastavuoroisille normeille, hyvin toimiville instituutioille ja ylipäätään yhteiskunnalle. Sosiaalisen pääoman puute taas on yhteydessä kaikkeen siihen, mikä ei yhteiskunnassa toimi.

Sekä kommunitarianismin että sosiaalisen pääoman käsitteen keskiössä ovat yhteisöt, joihin kuuluminen tuottaa mahdollisemman paljon hyvää kansalaisille. Kommunitarianismissa yhteisöön (esimerkiksi perhepiiriin tai muihin ryhmiin) kuuluminen ja osallisuus ovat välttämättömiä ihmisen hyvinvoinnille. Koska yksilöt – jotka ovat luonnostaan sosiaalisia olentoja ­– voivat paremmin ja ovat tyytyväisempiä yhteisöissä, yhteisöjen vahvistaminen on keskeinen päämäärä.

Uusliberalistisessa kommunitarianismissa yhteisöt pyritään tekemään mahdollisimman houkutteleviksi ja vaihtoehdoiksi valtiojohtoiselle hallintojärjestelmälle.

Kun ihmisten jokapäiväiset verkostot ovat rakentuneet optimaalisella tavalla, jossa tietyt normit jaetaan kollektiivisesti ja luottamus sekä vastavuoroisuus kukoistavat, on seurauksena kasvava talous – varsinkin, jos talouskasvu syntyy ”ilmaiseksi” toimivasta yhteisöllisyydestä ilman, että esimerkiksi hyvinvointivaltiolla ja sen jakamilla resursseilla on asian kanssa tekemistä.  Tässä tosin on unohtunut, että sosiaalinen pääoma ja luottamus ovat olleet korkeinta Pohjoismaissa, joissa hyvinvointivaltion rooli on ollut perinteisesti suurin.

Yhteisökehittämistä ylhäältä alas

Yhteisön, osallistumisen ja sosiaalisen pääoman merkitys nähdään nimenomaan paikallistasolta ja kansalaisista lähtevänä toimintana (”bottom to up”). Silti sen keskeiset lähtökohdat muotoillaan ylätasolla, EU:n ja Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n asiakirjoissa.

Yhteisökehittämisestä on tullut suosittu trendi. 

EU:n kansalaisuusasiakirjoja tutkineen politiikan tutkija Katja Mäkisen mukaan kansalaisuus ja osallistuminen sijoitetaan EU:n luomiin valmiisiin kehyksiin, joissa velvollisuudet ja vastuu korostuvat. EU:n tarkoitus ei ole lisätä kansalaisten vallan käyttöä eli mahdollisuuksia vaikuttaa omiin asioihin tai ajaa omia intressejään.

EU:n ja OECD:n tasolta ideologia valuu ministeriöiden kautta poliittisten ohjelmien tasolle ja alkaa ohjata poliittisia käytäntöjä ja resurssien jakoa. Samoin liberaalit ajatuspajat ovat ottaneet yhteisökehittämisen omakseen. Yhteisöä, yhteisöllisyyttä ja osallisuutta ajatellaan voitavan tuottaa eliittivetoisesti ylhäältä alaspäin.

Tässä ajattelussa yhteisöt korvaavat vanhanaikaiseksi ja rikkinäiseksi käsitetyn hyvinvointivaltion. Sosiologi Gerard Delantyn mukaan yhteisöt ovat vastakohta yhteiskunnalle ja valtiolle mutta myös yksilökeskeisyydelle.

Yhteisökehittäminen liittyy politiikkaan ja poliittisiin ohjelmiin ja käytäntöihin, joiden pyrkimyksenä on kehittää, parantaa ja voimaannuttaa paikallisyhteisöjä luomalla uusia käytäntöjä, toimintoja ja projekteja esimerkiksi kyläyhteisöissä, naapurustoissa ja asuinalueilla. Tavoitteena on parempi kansalaisuus, jossa yksilöt ja yhteisöt yhdessä osallistuvat toimintaan, sosioekonominen kehitys, hyvinvointi ja muutos.

Yhteisö ja sen kehittäminen nähdään myös keinona vastata sosiaalisiin ongelmiin, kuten taloudelliseen kurjistumiseen, sosiaaliseen syrjäytymiseen tai yksinäisyyteen.

Usein yhteisö ja sen kehittäminen nähdään myös keinona vastata sosiaalisiin ongelmiin, kuten taloudelliseen kurjistumiseen, sosiaaliseen syrjäytymiseen tai yksinäisyyteen. Yksinäisyys on nostettu uusliberalistisessa retoriikassa aikamme keskeiseksi yhteiskunnalliseksi ongelmaksi; kenties, koska yksinäisyys nähdään yksilön tai yhteisön psykologisena puutteena, eikä sen ratkaisemiseksi tarvita yhteiskunnalliset rakenteet tunnistavaa sosiaalipolitiikkaa.

Yhteisökehittämisen roolin korostuminen poliittisissa ohjelmissa ja käytännöissä edustaa muutosta siinä, miten kansalaisuus ymmärretään. Aiemmin kansalaisuuteen liittyvät oikeudet olivat universaaleja: kaikille tarkoitettuja. Nyt korostuu ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta, jossa oikeudet tulee ennemminkin ansaita. Yhteisöjen ja aktiivisuuden korostaminen on keino ideologisesti ohjata kansalaisuutta.

Korostuu ajatus aktiivisesta kansalaisuudesta, jossa oikeudet tulee ennemminkin ansaita.

Esimerkiksi hallintotieteiljä Bill Cooke ja maantietelijä Uma Kothari sekä yhteisökehittämisestä kirjoittanut Margeret Ledwith ovat kritisoineet uusliberalistista yhteisöä ihannoivaa lähestymistapaa. Heidän mukaansa sen pyrkimyksenä on oikeuttaa ja siirtää vastuu hyvinvoinnista kansalaisyhteiskunnalle, yhteisöille ja yksilöille piilottaen kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja resurssien jakamisesta sekä hiearkkisista valtasuhteista.

Yhteisöjä ihannoiva suuntaus sisältää poliittisia ja ideologisia tavoitteita, jotka liittyvät kysymykseen siitä, millainen yhteisön ja yksilön tulee olla.

Maaseutupoliittiset ohjelmat ja ihanteellinen maaseudun kansalainen

Erilaiset yhteisön, osallistumisen ja kansalaisuuden ideaalit ovat keskeinen osa maaseutupoliittisia ohjelmia, jotka jäljentävät EU:n ja valtionhallinnon alue- ja maaseutupoliittisia visioita ja hallitsevaa poliittista retoriikkaa. Ne kertovat siitä, millainen on ihanteellinen maaseudun asukas. Osin pyrkimys on luoda uudenlaista moraalista toimijuutta ylhäältä alaspäin.

Tutkimuksemme mukaan Suomen Kylätoiminta ry:n valtakunnallisissa kylätoimintaohjelmissa – jotka ovat osa suomalaista maaseutupolitiikkaa ja sisältävät toimenpide-ehdotuksia – näkyy 2000-luvun alkupuolelta 2010-luvun loppupuolelle ohjelma ohjelmalta lisääntyvä aktiivisen kansalaisen vaatimus. Idea on, että maaseudun kyläyhteisöjen tulisi ottaa enemmän vastuuta omien asioidensa järjestämisestä. Valtion vähentynyt tuki ja läsnäolo korvataan aktiivisilla kansalaisilla, joilla on aiempaa enemmän velvollisuuksia.

Valtion vähentynyt tuki ja läsnäolo korvataan aktiivisilla kansalaisilla, joilla on aiempaa enemmän velvollisuuksia.

Kylätoimintaohjelmissa, joita on yhteensä neljä (1. Kylätoiminnan suuntaviivat 2000–2002, 2. Voimaa kuin pienessä kylässä 2003–2007, 3. Vastuuta ottava paikallisyhteisö 2008–2013 ja 4. Voimistuvat kylät, vahvistuvat lähiyhteisöt 2014–2020), ilmenee kolmenlaista ihannekansalaista koskevaa teemaa.

Ensinnäkin ihannekansalainen on vastuullinen. Vastuu syntyy syvästä rakkaudesta ja lojaaliudesta kotiseutua kohtaan.  Ohjelmat ihannoivat yhteisöä ja pyrkivät rakentamaan positiivista identiteettiä ja kiintymystä sitä kohtaan. Yhteisöön kuuluminen ja varsinkin sen hyväksi toimiminen esimerkiksi varaamalla aikaa vapaaehtoisten työtehtävien suorittamiselle nähdään tärkeänä.

Toiseksi aktiivinen yrittäjyys, yritteliäisyys ja yrittäjähenkisyys – yhtenä uusliberalismin keskeisimpänä mantrana – on ohjelmien mukaan yhteisölle hyväksi. Maaseutuyhteisöissä on perinteisesti arvostettu kovaa työtä, ahkeruutta ja vastuullisuutta hyveinä, ja ohjelmat vetoavatkin sopivasti juuri näihin arvoihin. Yrittäjyys kansalaisten omaksumana asenteena luo uusia mahdollisuuksia.

Vaikka maaseudulla onkin ongelmia, kuten väestön vanheneminen, muuttotappio, palveluiden väheneminen ja yksipuolinen elinkeinorakenne, aktiivinen yrittäjyys luo ratkaisuja näihin ongelmiin ilman valtion holhousta.  Esimerkiksi palveluiden tuottaminen voisi tapahtua yksityisen yrittäjyyden ehdoilla yhteisön toimesta.

Kolmanneksi ohjelmat arvostavat positiivista, innovatiivista ja muutosystävällistä kansalaisuutta. Maaseutu ei pelkästään profiloidu ruoan tuottajana, vaan tuottaa myös muita hyödykkeitä, kuten kulttuuria (joka tuottaa sosiaalista pääomaa), hyvinvointia, palveluita sekä energiaa.

Myös naapureiden välinen apu tai talkootyö ovat kaikki taloudellisen logiikan kautta ymmärrettäviä vaihdon välineitä. Ohjelmien mukaan kyläyhteisön tekemä työmäärä on valtava, jos se mitattaisiin euroissa.

Samoin esimerkiksi maiseman brändääminen edustaa uusia innovaatioita ja bisnesmahdollisuuksia. Ohjelmien mukaan maaseutu tarjoaa kansalaisilleen optimistisessa hengessä mahdollisuuden luovuuteen.

Maaseudun ongelmat ohitetaan ohjelmissa nopeasti ja yhteisö pyritään mobilisoimaan tavalla, joka sisältää moraalisen ideaalin kunnon kansalaisuudesta. Kiinnostavaa on, että hyvinvoinnin välttämättömät ehdot sivuutetaan. Hyvinvointi vaatii resursseja, ja koska valtion puoleen ei voi aina kääntyä, niiden ajatellaan tulevan implisiittisesti toimijoiden asenteellisesta muutoksesta, ajankäytön uudelleen organisoimisesta sekä uusien innovaatioiden ja bisnesmahdollisuuksien omaksumisesta.

Ohjelmat esitetään poliittisesti neutraaleina niin, että ne eivät ole vasemmalla tai oikealla. Samoin epätasa-arvoon liittyvät kysymykset sivuutetaan, eikä konflikteja tunnisteta. Tämä strategia pyrkii epäpolitisoimaan ohjelmissa esitetyt asiat ja maaseutupolitiikan, mikä on tyypillinen piirre uusliberaalissa logiikassa.

EU:n ja OECD:n yhteisökehittämisen trendit ovat suosittuja ratkaisuja maaseudun haasteisiin, joissa aktiiviset yhteisöt korvaavat aiemmin valtiolle kuuluvia tehtäviä.

Maaseutupoliittisten ohjelmien analysointi osoittaa, että EU:n ja OECD:n yhteisökehittämisen trendit ovat suosittuja ratkaisuja maaseudun haasteisiin, joissa aktiiviset yhteisöt korvaavat aiemmin valtiolle kuuluvia tehtäviä. Uusliberalistinen ideologia muokkaa sanomaansa poliittisesti helpommin hyväksyttävämpään muotoon: kukaan tuskin vastustaa yhteisöllisyyttä ja yhteisöjen vahvistamista.

Sumuverhon takaa löytyy kuitenkin uusliberalismin perusajatus eli valtion roolin ja palveluiden vähentäminen sekä kapitalistisen logiikan tuominen uusille alueille, mutta myös kansalaisuuden idean muuttaminen.

YTT Hanna-Mari Husu toimii sosiologian yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa. YTT Kaisu Kumpulainen on yliopistonopettaja Kulttuurit ja yhteisöt muuttuvassa maailmassa -maisteriohjelmassa (KUMU) Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Local Government Studies -lehdessä julkaistuun artikkeliin ”Promoting Neoliberal Ideology in Finnish Rural Community Development: the Creation of New Moral Actors”

Julkaisu Yksilöstä yhteisöön: Uusliberalistinen ihanne­kansalainen maaseutu­poliittisissa ohjelmissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämän vuoden elokuussa tulee kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun Yle julkaisi uutisen sisäministeriön osaston työstämästä selvityksestä kaksoiskansalaisuuden tilasta Suomessa ja lähimaissa.

Tuolloin pääministeri Alexander Stubb kiisti keskustelut kaksoiskansalaisuudesta luopumisesta ja sisäministeri Päivi Räsänen vakuutteli kommentissaan uutisyleisölle, ettei Venäjän julistuksella suojella maanmiehiensä etuja ulkomailla ollut erillistä roolia asian kokonaisuuden kanssa: ”Ei se ainoa tekijä tässä taustalla ole mutta totta kai tämän tyyppiset keskustelut herättävät kiinnostuksen.”

Kokonaisuudessaan vastuuministerit taustoittivat kaksoiskansalaisuusselvitystä vähän, mikä antoi tilaa monenlaisille spekulaatioille. Aiheesta ensimmäisenä uutisoinut Ylen toimitus taustoitti juttua viittaamalla Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaisten suureen edustukseen Suomen monikansallisten joukossa sekä Venäjän maamiespolitiikasta. Aiheeseen liitettiin Venäjällä samassa kuussa voimaan tullut laki, joka rangaistuksen uhalla velvoitti venäläisiä rekisteröimään viranomaisille hankkimansa kansalaisuudet.

Alkuvuodesta 2017 nykyisen hallituksen puolustusministeri Jussi Niinistö kertoi lehdistölle valmisteilla olevasta, hänen mukaansa kansallista turvallisuutta lisäävästä hankkeesta, jossa kaksoiskansalaisuudesta tulisi este sotilasvirassa työskentelylle.

”Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että kun puhutaan sotilasviroista, niin kaksoiskansalaisuuden poissulkemiselle on painavat perusteet. Tätä tullaan nyt hankkeen kautta selvittämään. Puolustusvoimia koskevaan lainsäädäntöön valmistellaan tarvittavat ehdotukset, miten kansallista turvallisuutta parannettaisiin sotilasvirkoihin nimitettäessä ja silloin kun henkilö hakeutuu upseerivirkaan johtaviin opintoihin”, Niinistö totesi.

Kun syrjintäepäilyt kohdistuivat juuri Suomen ja Venäjän kansalaisuudet omaaviin henkilöihin, on politiikkojen ollut entistä vaikeampaa kehystää kaksoiskansalaisuusasiaa yleisluontoisena toimintatapa- ja turvallisuuskysymyksenä.

Samoihin aikoihin tiedotusvälineissä tuotiin julki useita syrjintäepäilyjä, jotka liittyivät Venäjän kansalaisuuden omaavien kaksoiskansalaisten rekrytointiin ja varusmiesten kohteluun Puolustusvoimissa. Epäilyjä esitettiin myös ulkoministeriötä sekä myöhemmin Puolustusvoimien käyttämän henkilöstövuokrausyrityksen työntekijöitä kohtaan.

Kun julkisuutta saaneet syrjintäepäilyt kohdistuivat juuri Suomen ja Venäjän kansalaisuudet omaaviin henkilöihin, on politiikkojen ollut entistä vaikeampaa kehystää kaksoiskansalaisuusasiaa yleisluontoisena toimintatapa- ja turvallisuuskysymyksenä.

Heinäkuussa 2017 ollessaan pääministerivierailulla Pietarissa Juha Sipilä joutui vastaamaan toimittajien kysymykseen siitä, koskeeko vireillä oleva selvitys kaksoiskansalaisuuden tilasta vain venäläisiä: ”Se koskee kaikkia kaksoiskansalaisia. Tämä ei mitenkään ole suunnattu mitään maata vastaan.”

Vaihtoehtoisia perspektiivejä

Kuinka tulkita politiikkojen lausuntoja ja hankkeita kaksoiskansalaisuudesta, kun ne jättävät reilusti tulkinnan varaa?

Muun muassa Rainer Bauböck, Thomas Faist ja Peter Kivisto ovat käsitelleet tutkimuksissaan sitä, kuinka Euroopassa kaksois- ja monikansalaisuusinstituutioita on poliittisissa keskusteluissa kyseenalaistettu useista eri lähtökohdista. Näihin ovat lukeutuneet esimerkiksi yksi ääni per henkilö sekä ei veroja ilman edustusta -periaatteet, kotoutumisen kannalta toimivin kansalaisuuspolitiikka ja kansalaisuusinstituution inflaatio.

Puheenaiheeksi olisi voitu vaihtoehtoisesti nostaa myös ideologiset tavoitteet siitä, minkälaista yhteiskuntaa tavoitellaan kansaisuuden ihanteiden perusteella. Kansalaisuuskriteereiden avulla voidaan määrittää yhteiskunnan täysjäsenyydelle kova painoarvo valtion niin sanotussa sisäpiirissä tai avartaa jäsenyyttä kevyempien kriteereiden avulla myös ulkopiirille.

Puheenaiheeksi olisi voitu nostaa myös ideologiset tavoitteet siitä, minkälaista yhteiskuntaa tavoitellaan kansaisuuden ihanteiden perusteella.

Kuitenkin pitkäaikaiset käsitykset Venäjästä yhdessä päivänpoliittisten tilannekuvien kanssa ovat vaikuttaneet Suomessa siihen, että juuri Suomen ja Venäjän kaksoiskansalaiset on nostettu mediassa ja aiheesta keskusteltaessa keskiöön.

Internetin keskustelufoorumeilla ajatus mahdollisten rajoitusten kohdistumisesta yleisesti muihinkin kaksoiskansalaisiin kuin venäläisin on esitetty lähinnä sarkastisena vitsinä. Tällöin erityisesti suomenkielisissä keskusteluissa on nojattu oletettuun yleistietoon siitä, kuinka Suomessa turvallisuudesta on tapana puhua kierrellen mutta useimmiten lopulta Venäjästä.

Venäläisiin kohdistunut huomio

Tutkimukseni ensisijaisena aineistona ovat olleet erään venäjänkielisen internetfoorumin keskusteluketjut, joissa käydyt keskustelut perustuivat Ylen venäjän kielelle käännettyihin uutisiin. Kyseiset keskustelut sisältävät monenlaisia näkemyksiä ja mielipiteitä.

Uskallan kuitenkin yleistää ainakin sen odotettavissa olleen havainnon, ettei venäläisen tai yleisesti ulkomaalaistaustan liittämistä turvallisuusriskiksi ole otettu näissä ryhmissä innolla vastaan. Sitä on myös tulkittu yhteiskunnasta vieraannuttavana tekijänä.

Toisaalta kaksoiskansalaisuussäännösten uudistaminen sai kyberkentältä jopa tukea sikäli, kun mahdollisten uudistusten uskottiin olevan kansainvälisessä vertailussa normaaleja eivätkä ne yleistyisi koskemaan muita yhteiskunnan alueita kuin pientä ja tarkkaan määriteltyä virkaryhmää.

Monien asianomaisten huolet liittyvät oman laillisen, taloudellisen ja sosiaalisen statuksen epävarmuuteen.

Vajaan neljän vuoden aikana huomio kaksoiskansalaisuuskysymystä kohtaan on tiedotusvälineissä vaihdellut suuresti. Silti venäjänkielisissä internetkeskusteluissa on korostunut se, kuinka monille asiassa ei välttämättä ole kyse niinkään lojaliteetista, idealismista tai valtion turvallisuuspolitiikasta. Sen sijaan monien asianomaisten huolet liittyvät enemmän oman laillisen, taloudellisen ja sosiaalisen statuksen epävarmuuteen – yleisesti siihen, kuinka muutokset voivat vaikuttaa jokapäiväiseen elämään.

Kun tarkastellaan yhteiskunnallisille kysymyksille annettuja merkityksiä, ratkaisujen lisäksi tärkeää on niiden käsittelytapa. Tutkimusaineistossani suomalaista mediaa kohtaan esitetyssä kritiikissä ilmeni usein huoli siitä, kuinka journalistien tapa esittää asioita voi heikentää venäläistaustaisten yhteiskunnallista mainetta Suomessa. Näin oli siitäkin huolimatta, että journalistien voidaan myös tulkita nimenomaan puuttuneen mahdolliseen syrjintään ja toimineen vallan vahtikoirina.

Venäläistaustaisten yhteiskunnallinen asema Suomessa koettiin näissä tapauksissa ilmeisesti entuudestaan haavoittuvaisena.

Päätöksiä odotetaan, mutta mihin kysymyksiin ne vastaavat?

Loppuvuonna 2017 eduskunnassa päätettiin muutoksista virkamieslakiin ja turvallisuusselvityslakiin, joiden avulla rekrytoitavan henkilön ulkomaan sidonnaisuudet voitaisiin selvittää ja huomioida aiempaa paremmin.

Nämä vuonna 2018 voimaan tulleet uudistukset eivät ole riittäneet kaikille, vaan muun muassa puolustusministeri on edelleen vaatinut kaksoiskansalaisille täysikieltoa sotilasvirkoihin. Uudet lakiesitykset ovat puolustus- ja sisäministeriöiden käsittelyssä.

Jos kaksoiskansalaisia kohtaan tullaan kohdistamaan rajoituksia, niin keitä nämä rajoitukset tulevat koskemaan ja millaisia ne tulevat olemaan? Onko Suomessa syyllistytty yhdenvertaisuusoikeuksien rikkeisiin vai onko vain tilastollista sattumaa, että epäilty syrjintä on kohdistunut juuri Venäjän kansalaisiin?

Kun eduskunnalta ja oikeusistuimelta aikanaan saadaan näihin kysymyksiin liittyviä päätöksiä, on vaikeaa uskoa niiden poistavan venäläistaustaisiin liittyvää ei-toivottavaa leimallisuutta lähitulevaisuudessa. Huonoilla ratkaisuilla tätä leimallisuutta voi tietysti pahentaa.

Ennen kuin viimeisimmistä kansalaisuuslakimuutoksista alettiin edes spekuloida julkisuudessa Suomessa, käytiin keväällä 2014 eräällä venäjänkielisellä foorumilla keskustelua Venäjällä työn alla olleesta lakiesityksestä, joka velvoittaisi maan kansalaisia rekisteröimään hankkimansa ulkomaiden kansalaisuudet.

Tuolloin erään viestin kirjoittaja arvioi, että isänmaallisista tunteistaan riippumatta moni valitsisi lopulta kahden kansalaisuutensa väliltä suomalaisen johtuen kaksoiskansalaisten Venäjällä saamasta ”petturileimasta”. En ole törmännyt saman nimimerkin myöhempiin kirjotuksiin, mutta olisi mielenkiintoista tietää, onko hänen käsityksensä Suomen suhtautumisesta kaksoiskansalaisiin muuttunut nyt, kun täälläkin kaksoiskansalaisuutta on alettu kyseenalaistaa.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

YTM Teemu Oivo on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.

Julkaisu Keskustelu ja kehystäminen kaksoiskansalaisuuskysymyksessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Esitys olisi koskenut ainoastaan kolmannen maan kansalaisia, ja siten palvelujen ulkopuolelle rajautuivat EU-kansalaiset, käytännössä Itä-Euroopan romanit. Lisäksi ulkomaalaiselta perittäisiin normaalien asiakasmaksujen – kuten Helsingissä tehdään tällä hetkellä – sijaan todellisia tuotantokustannuksia vastaava maksu, mutta valtio korvaisi kustannukset kunnalle, mikäli asiakas on maksukyvytön.

Esitys oli hyvin tulkinnanvarainen, koska se jättää lääkäreiden harkittavaksi tarjottavan terveydenhuollon välttämättömyyden sekä avoimeksi maksuvelvoitteen toimeenpanon. Onkin epäselvää, olisiko esitys toteutuessaan muuttanut nykykäytäntöjä merkittävästi.

Puutteista huolimatta esityksen kaatuminen herätti laajaa paheksuntaa, mihin vaikutti osaltaan kevään vaalien läheisyys ja ulkomaalaisten oikeuksien polkijana kunnostautuneen Kari Rajamäen (sd.) keskeinen rooli esityksen kaatumisessa. Terveydenhoidon ohella eduskunnan käsittelyssä oli myös kaksi vähälle huomiolle jäänyttä ulkomaalaisten asemaa heikentävää lakiesitystä, vapaaehtoisen paluun järjestelmän vakiinnuttaminen (HE 170/2014) ja säilöönoton käytäntöjen tiukentaminen (HE 172/2014). Näiden kohdalla ulkomaalaisten ihmisoikeudet eivät herättäneet laajempaa kiinnostusta. Kuitenkin vapaaehtoisen paluun velvoite kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneille, joiden maasta poistaminen ei onnistu, luo satoja käytännössä paperittoman asemassa olevia henkilöitä – ja siten nimenomaan lisää terveyspalvelujen ulkopuolella jäävien henkilöiden määrää.

Keskustelun perusteella voisi ajatella, että paperittomuudesta on muodostunut poliittinen kysymys myös Suomessa. Terveyspalveluiden laajentamien on ensimmäinen lakiesitys, jossa paperittomuutta käsitellään laajemmin kuin ”laittoman maahanmuuton” torjunnan kontekstissa. Keskustelussa on kuitenkin hyvin vähän puhuttu paperittomista siirtolaisista, heidän ongelmistaan ja kamppailuistaan – siitä, miten he ovat päätyneet paperittomiksi. Sen sijaan esillä ovat sairaudet, kärsimys ja jopa mahdollisten tartuntatautien leviämisen vaara. Samalla terveys näyttäytyy paperittomien keskeisenä ongelmana: biologinen ruumis on ensisijainen kärsimyksen kohde, ei siirtolaisten elämä paperittomana. Näin ollen on syytä pohtia, mitä paperittomuus on ja minkälaisia ongelmia voi liittyä terveydenhoidon irrottamiseen laajemmasta maahanmuuttopolitiikan kehyksestä.

Paperittomuuden tuottaminen

Paperittomat ovat usein kielteisen päätöksen saaneita turvapaikanhakijoita tai muulla perusteella maassa laillisesti oleskelleita henkilöitä, jotka eivät ole saaneet (uusittua) oleskelulupaa. Paperittomuus on sidoksissa oleskelulupien myöntämisen kriteereihin – ja Suomessa ennen kaikkea turvapaikkapolitiikkaan. Paperittomuutta ei ole olemassa ilman ulkomaalaislainsäädäntöä, joka määrittäessään laillisen maahantulon ja maassa oleskelun ehdot luo ”laittomuuden” mahdollisuuden. Vapaaehtoisen paluun hanke on esimerkki paperittomuuden tuottamisesta lainsäädännön tiukentamisen kautta (ks. Dauvergne 2009).

Maahanmuuttopolitiikkaa määrittää keskenään erilaisessa asemassa olevia oikeussubjekteja, joiden pääsy palveluiden piiriin vaihtelee kansalaisuudesta ja oleskeluluvan perusteesta riippuen (ks. Könönen 2014). Terveydenhoitokeskustelussa paperittomalla tarkoitetaan varsinaisten paperittomien eli ilman oleskeluoikeutta asuvien henkilöiden lisäksi myös maassa laillisesti oleskelevia henkilöitä, joiden yksityinen sairausvakuutus ei ole riittävä tai voimassa (käytännössä opiskelijat) tai EU-kansalaisia, jotka ovat vakuutusturvan ulkopuolella (käytännössä Itä-Euroopan romanit). ”Paperittomien kaltaisessa asemassa olevien” käsite kertoo siitä, että kaikki lailliset asemat eivät aina takaa riittäviä perusoikeuksia.

Hallituksen esityksessä (s. 22) mahdollisuutta terveyspalveluihin perustellaan sillä, että kyse on ”usein haavoittuvissa olosuhteissa elävistä ihmisistä, joiden ihmis- ja perusoikeuksien toteutumiseksi tarvitaan julkisen vallan toimenpiteitä.” Kuitenkin nämä haavoittuvat olosuhteet ovat osaltaan lainsäädännön ja viranomaistoimenpiteiden itsensä tuottamaa. Esimerkiksi maistraattien vaihtelevien kotikunnan kirjaamiskäytäntöjen seurauksena oleskeluluvan saanut turvapaikanhakija voi jäädä terveyspalveluiden ulkopuolelle. Vaikka perustuslaki takaa periaatteessa perusoikeudet kaikille maassa oleskeleville, se ei estä hallitusta säätämästä lakeja (tai sallivan käytäntöjä), jotka vievät nämä oikeudet käytännössä, kuten Markus Himanen (2015, 25) huomauttaa vapaaehtoisen paluun esityksestä.

Ulkomaalainen sijoittuu eri tavoin oikeuksien universaalisuuden ja kansalaisuuteen sidottujen oikeuksien risteävälle kentälle (Bosniak 2006). ”Paperittomuuden” käsite laajenee terveydenhoidon kontekstissa rajallisten oikeuksien legitimoijana mutta muissa konteksteissa (esim. oleskeluluparatsiat) ”laittomuus” toimii kontrollien oikeuttamisen välineenä. Luettaessa terveydenhoitoesitystä yhdessä laittoman maahanmuuton torjuntaohjelmien kanssa huomataan kaksoisdynamiikka: toiminnalla siirtolainen siirtyy laittomuuden rekisteriin, mutta sairaana rajallisten oikeuksien piiriin. Samalla sairaus näyttäytyy legitiimimpänä perusteena oleskella ”laittomasti” maassa kuin halu luoda parempaa elämää esimerkiksi tekemällä työtä.

Hoivan antipolitiikka

Palvelujen rajaaminen johtaa väistämättä eron tekemiseen sekä sairauksien että hoivan kohteiden välille. Kaikki sairaudet eivät ole hoitamisen arvoisia eikä kaikkien siirtolaisten sairaudet näyttäydy yhtä kiireellisinä. Hallituksen esityksessä kyse oli ”terveydenhuollon ammattihenkilön välttämättömiksi arvioimista lyhytkestoisista terveyspalveluista”. Alaikäisille olisi taattu laajemmat terveyspalvelut, lisäksi esityksessä korostetaan raskaana olevien naisten asemaa. Sen sijaan Itä-Euroopan romanien – todennäköisesti merkittävin palveluita tarvitsevan ryhmän – pääsy terveyspalveluihin rajattiin esityksen ulkopuolelle. Epäselväksi jää, miten käytännössä erotettaisiin hoitoon oikeutetut paperittomat muista hoitoa tarvitsevista ja minkälaisia seurauksia tällaisella mallilla olisi Itä-Euroopan romanien asemaan.

Paperittomia avustavia tahoja Ranskassa tutkineen Miriam Ticktinin (2011) mukaan hoivan politiikka johtaa paperittomuuden epäpolitisoimiseen ja erottelujen vahvistumiseen harvojen myötätunnon arvoisten ja muiden kriminalisoitujen välille. Terveyden korostaminen paperittomien käytännössä ainoana oikeutena luo erityisen uhri-subjektin, jonka on esitettävä itsensä moraalisesti apua ansaitsevana uhrina. Erityisen haavoittuvassa asemassa olevien sairaiden siirtolaisten pelastamisen diskurssissa yhteiskunnalliset kamppailut korvautuvat passiivisten uhrien ja aktiivisten pelastajien suhteella. Ticktinin mukaan hoivan politiikka onkin antipolitiikkaa, sillä se sivuuttaa laajemmat eriarvoisuutta tuottavat rakenteet ja samalla syrjäyttää mahdollisuuden laajempiin poliittisiin muutoksiin.

Humanitaarinen kärsimyksen lieventämiseen pyrkivä toiminta johtaakin helposti perverssiin tilanteeseen: saadakseen palveluja ja päästäkseen rajallisten oikeuksien piiriin on oltava poikkeuksellisessa tilanteessa, joko riittävän sairas, raskaana tai alaikäinen. Kuten Ticktin huomauttaa, hoivan politiikassa sairaudesta tulee ihmisyyden kriteeri, tapa todistaa ihmisyys. Ihmisten moninaisten tilanteiden sijaan hoivan politiikan keskiössä on siirtolaisen ruumis ja sen tarpeet; ruumis, joka on viaton, sillä sairauksista kukaan toimija ei ole suoraan vastuussa. Samalla hoivan ehtona on, että siirtolainen säilyy äänettömänä apua tarvitsevana paljaana elämänä, eräänlaisena ideaalisena uhrina, joka on erotettu muista hyväksikäytön muodoista.

On mahdollista ajatella, että terveys välttämättömänä perusoikeutena sijoittuu politiikan ulkopuolelle. Haluttiinpa sitä tai ei, paperittomuus on aina väistämättä poliittinen ilmiö, koska paperittomuus kategoriana on aina valtion ja ulkomaalaislainsäädännön toimeenpanon oheistuote. Huomion rajaaminen ruumiiseen liittyvän kärsimyksen lievittämiseen sivuttaa maahanmuuttopolitiikan, jonka seurauksena erityiset hoivan kohteet ilmaantuvat. Paperittomuuden irrottaminen oleskelulupajärjestelmästä ajasta ja paikasta irralliseksi ilmiöksi voikin johtaa paitsi paperittomuuden epäpolitisoimiseen, myös siirtolaisten kamppailujen mitätöimiseen.

Terveenä käännytettäväksi?

Suurin osa paperittomista ei ole akuutin terveydenhoidon tarpeessa, vaan heidän elämäänsä rajoittavat oleskeluluvan puuttuminen ja käännytyksen pelko. Paperittomat tekevät töitä ja saattavat maksaa verojakin, koska ilman laajempia resursseja ja verkostoja työ on välttämätön selviytymisen ehto. Oleskelulupahakemus tulee kuitenkin jättää henkilökohtaisesti poliisiasemalle, mikä uhkaa sysätä paperittomat limbo-tilaan, josta ei ole ulospääsyä, vaikka heillä olisikin peruste oleskeluluvan saamiselle. Jos paperittomuutta tarkastellaan suhteessa siirtolaisten konkreettisiin kamppailuihin, keskeistä olisi esimerkiksi oleskeluluvan turvallinen jättämisen mahdollistaminen tai työlupapolitiikan uudelleen arviointi.

Nähtäväksi jää, mihin suuntaan keskustelu paperittomuudesta kehittyy Suomessa. Käytännön työtä siirtolaisten parissa tekevät tahot – kuten Global Clinic, Pro-tukipiste ja Vapaa liikkuvuus -verkosto – tarkastelevat paperittomuutta laajemmassa kontekstissa ja neuvovat myös siirtolaisia oleskelulupien hakemisessa. Kuitenkin julkisessa keskustelussa vapaaehtoisen paluun saama vähäinen huomio viittaa vaikeuteen käsitellä rajajärjestelmään liittyvää rakenteellista väkivaltaa. Voidaan toki ajatella, että terveydenhoito on ensisijainen ratkaisua vaativa akuutti ongelma, minkä jälkeen on mahdollista käsitellä muita vähemmän kiireellisiä teemoja. Huomion rajaaminen määrättyyn teemaan voi kuitenkin johtaa siihen, että kysymys paperittomien mahdollisuudesta laillistaa oleskelunsa jää huomioimatta.

On selvää, että terveys on kaikille kuuluva perusoikeus. Terveyspalvelujen laajentaminen vähentää väliaikaisesti joidenkin kärsimystä, mutta ei ratkaise paperittomien ongelmia. Keskeinen akuutti ongelma paperittomalle on juuri oleskelulupa, jonka saaminen usein ratkaisee terveydenhoidon saatavuuden. Moraalinen velvollisuus auttaa hädässä olevia näyttääkin rajautuvan lyhytaikaiseen kärsimyksen helpottamiseen, mikä voi toimia myös ulkomaalaisiin kohdistuvien kontrollien oikeuttamisena. Joka tapauksessa vaatimus terveydenhoidosta ilman oleskelulupapolitiikan artikuloimista voi johtaa paradoksaalisesti siihen, että paperittoman oikeus on tulla terveenä käännytettäväksi.

Lähteet

Bosniak, Linda (2006) The Citizen and the Alien. Princeton: Princeton University Press.

Dauvergne, Catherine (2008) Making People Illegal: What Globalization Means for Migration and Law. Cambridge: Cambridge University Press.

Himanen, Markus (2015) ”Hallitus: lisää paperittomia Suomeen!” Signal – kirjoituksia liikkumisen vapaudesta -lehti.

Könönen, Jukka (2014) Tilapäinen elämä, joustava työ. Rajat maahanmuuton ja työvoiman prekarisaation mekanismina. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.

Ticktin, Miriam (2011) Casualties of Care: Immigration and the Politics of Humanitarianism in France. Berkeley: University of California Press.

Julkaisu Terveenä käännytettäväksi? Huomioita paperittomuuden politiikasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.