Kodin – turvallisen, terveellisen ja kohtuuhintaisen asumisen sekä viihtyisän asuinympäristön merkitys korostuu epävakauden lisääntyessä. Ilmastonmuutoksen, pandemioiden ja maailmanpolitiikan luoma turvattomuus sekä niiden luomat äkilliset muutokset korostavat asuntopolitiikan tärkeyttä ja pitkäjänteisen asuntopoliittisen kehittämisohjelman merkitystä.  

Yhä suurempi osa kodeista, työpaikoista ja arjen ympäristöistä on kaupunkiseuduilla. Laskentatavasta riippuen ainakin kolme neljästä suomalaisesta asuu kaupunkimaisilla alueilla. Kuten Sanna Marinin (sd.) hallitusohjelman aivan ensimmäisessä lauseessa todetaan, kaupungistuminen ja väestön ikääntyminen muuttavat ilmastonmuutoksen, globalisaation ja teknologisen kehityksen lisäksi Suomea ja maailmaa ”ehkä nopeammin kuin koskaan aikaisemmin”. Hallitusohjelma siis tunnistaa selkeästi lähtökohdakseen sen, että ”kaupunkien merkitys Suomen elinvoimalle on suuri”.

Kaupunkien kulku kohti hallitusohjelmaa

Kysymykset kaupungeista on nostettu selvästi esiin nykyisessä hallitusohjelmassa. Kun edellinen hallitusohjelma sisälsi ainoastaan kolme kaupunki-sanan johdannaista, on lisäys 20-kertainen. Sanna Marinin hallitusohjelmassa sana ”kaupunki” mainitaan peräti 57 kertaa. Myös sisällöt ovat konkretisoituneet.

Aikaisempi Juha Sipilän (kesk.) hallitusohjelma ei kaupunkeja tunnistanut. Lähinnä se enteili kumppanuuksia kaupunkiseuduksi määriteltyjen kokonaisuuksien kanssa kolmen maininnan verran. Kaupungistumisen mahdollisuuksiin tai ongelmiin ei aikaisemmassa hallitusohjelmassa kiinnitetty lainkaan huomiota. Esitin tuolloin hallitusohjelman tarkan empiirisen analyysin perusteella, että ”saimaannorppakin on tunnistettu valtakunnantason politiikan kohteeksi selkeämmin kuin Helsinki, pääkaupunkiseutu tai suurimmat kaupungit erityispiirteineen”.

Lausunnolla en pyrkinyt väheksymään saimaannorpan suojelun merkitystä, vaan pikemminkin osoitin konkreettisesti, kuinka kaupungit asukkaineen jätettiin aikaisemman hallitusohjelman ulkopuolelle. Sipilän ohjelmaan verrattuna Marinin hallitusohjelma huomioi kaupungit merkittävästi paremmin.

Kun edellinen hallitusohjelma sisälsi ainoastaan kolme kaupunki-sanan johdannaista, on lisäys 20-kertainen.

Asuntopolitiikalle on hallitusohjelmassa oma osionsa, jossa korostetaan asumisen kalleuden, opiskelijoiden asuntotilanteen ja kohtuuhintaisen asumisen tarvetta. Myös asunnottomuus ja sen keskittyminen kaupunkiseuduille tunnistetaan ongelmaksi.

Kokonaan oman lukunsa ovat saaneet lähiöt ja niiden kehittäminen. Tämä on kansallisesti erityisen tärkeää, sillä peräti kolmasosa Suomen nykyisestä asuntokannasta rakennettiin 1960- ja 1970-luvulla, pääosin lähiöihin.

Oman huomionsa saa myös epätoivotun alueellisen eriytymisen, segregaation, estäminen. Kansainvälisistä ja kotimaisista tutkimuksista tiedämme, että usein etäälle keskustasta rakentuneiden yksipuolisten kerrostaloalueiden riski muuttua niin huono-osaisuuden kuin maahanmuuttotaustaisen väestön keskittymiksi on suuri. Tiedämme myös, että sosiaalisen, etnisen ja alueellisen eriarvoisuuden synnyttämää noidankehää on vaikea pysäyttää. Näin ollen myös sosiaali- ja asuntopoliittiset tavoitteet on asetettu korkealle.  

Ylipäätään hallitusohjelman asettamat tavoitteet ovat nähdäkseni varsin onnistuneita. Tarkastelen seuraavaksi lyhyesti kaupunkipoliittisten ja asuntopoliittisten keinojen tuloksellisuutta ja asetettujen tavoitteiden toteutumista.

Nykytilan arvio A: Kaupungit ovat kadoksissa ja keinot kappaleina

Vaikka kaupungit ovat löytäneet tiensä hallitusohjelmaan, tilanne ei hyvistä pyrkimyksistä ja asetetuista päämääristä huolimatta ole riittävä. Kaupungit politiikan kohteena ovat päässeet karkaamaan käsistämme.

Emme enää tunnista kaupunkeja fyysisenä tai sosiaalisena rakenteena, emmekä edes hallinnon tai lainsäädännön kohteena. Tarkkareunaisiksi mieltämämme kaupunkien rajat ovat hälvenneet ja taajamat kasvaneet kiinni toisiinsa. Mielikuvissamme elävää tiivistä, usein historiallista kaupunkia on koko maassamme vain 10m2 verran. Sekin on rakennettu jo ennen kuin nykyhallinto tai käynnissä oleva kaupunkisuunnittelu oli voimissaan.

Hallinnon näkökulmasta koko kaupungin käsite on enää kunnan itselleen antama hellittelynimi. Kuntalain määritelmän mukaan kunta voi käyttää itsestään nimitystä kaupunki, kun se ”katsoo täyttävänsä kaupunkimaiselle yhdyskunnalle asetettavat vaatimukset” (Kuntalaki 410/2015 4§). Ilmoittautumisperiaatteeseen nojautuva kaupunkinimityksen käyttö ilman erityisiä oikeuksia tai velvollisuuksia vaikeuttaa merkittävällä tavalla niin hallitusohjelman kaupunkipolitiikan toimenpiteiden kohdentamista kuin vaikutusten arviointia.

Mielikuvissamme elävää tiivistä, usein historiallista kaupunkia on koko maassamme vain 10m2 verran. Sekin on rakennettu jo ennen kuin nykyhallinto tai käynnissä oleva kaupunkisuunnittelu oli voimissaan.

Kaupungeiksi harvaan asutussa Suomessa on kokenut itsensä jo yli kolmannes kunnista. Viimeinen kaupungiksi ilmoittautunut kunta oli Kangasala (2018). On selvää, että kaupunkipolitiikan onnistumista hallitusohjelmassa syö kaupunkien liudentuminen erityisesti hallinnon kohteena.

Keskeisiksi kaupunki- ja asuntopoliittisiksi keinoiksi hallitusohjelma on nostanut Maankäyttö- ja rakennuslain uudistamisen sekä tuoreet Maankäytön, asumisen ja liikenteen, eli niin kutsutut MAL-sopimukset. Ne ovat sopimuksia, jotka valtio solmii suurimpien kaupunkiseutujen kanssa. Sopimuksilla pyritään vahvistamaan kestävän yhdyskuntarakenteen ja liikennejärjestelmän kehittämistä ja ilmastoviisaiden, elinvoimaisten ja sujuvan arjen kaupunkien vahvistumista.

Olemme vuonna 2021 julkaistussa Kaupunki politiikassa -kirjassamme ja työ- ja elinkeinoministeriön alaisuudessa toimivalle kaupunkipolitiikan sihteeristölle tehdyssä arviossamme kiinnittäneet huomiota kummankin käytössä olevan keinon ongelmiin yksityiskohtaisemmin. Koska ne ovat keinoina niin kaupunkipolitiikan kuin asuntopolitiikan keskiössä, avaan niitä tässä yhteydessä lyhyesti vain kahdesta näkökulmasta: demokratian ja ohjaamisen tuloksellisuuden osalta.

Oikeus osallistumiseen

Maankäytön suunnittelulla pyritään luomaan edellytyksiä hyvälle asuinympäristölle, joka edistää kestävää kehitystä. Rakentamisen ja suunnittelun ohjauksessa on jokaisella aluetasolla demokraattisesti valitut edustajansa.

Maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) päätehtävänä on pyrkiä sovittamaan yhteen erilaiset kansalliset tavoitteet ja paikalliset erityisintressit niin kortteleissa, kaupungeissa kuin kansallisella tasolla. Muuttuvat tarpeet ja erilaiset ajalliset arvostukset ovat pitäneet lakia jatkuvassa muutoksessa.

Uudistusten myötä lain ohjaustavoitteet on kuitenkin kadotettu, ja samalla laki on muuttunut hitaaksi ja kaupunkikehityksen ohjaamisen välineenä lähes sisällöttömäksi.

Havainnollistimme kaupunkipolitiikan selvityksessä tätä muutosta kuvaamalla sipulin kerroksia, jossa ytimen ympärille on kasvanut monimutkainen kaavoitusten ja muiden määreiden kerros.

Toinen hallitusohjelman korostama keino on niin sanottu MAL-sopiminen. Se on tuonut mukanaan uusia toimintamalleja jäykiksi koettuihin maankäytön suunnittelun prosesseihin. Uuden sopimuskäytännön positiivisia puolia ovat ainakin valtion ja kuntien intressien saapuminen samoihin neuvottelupöytiin sekä yhteistyön kokeilu heti käytännössä.

Myös valtion rahoitusohjauksen kytkeminen suuria resursseja vaativaan yhdyskuntarakenteen suunnitteluun on positiivinen seikka. Esimerkiksi suurimpien kaupunkien joukkoliikennehankkeet pitäisi ilman muuta nähdä kansallisena liikennepoliittisena kysymyksenä.

Rakennustapa on siis toivotun kaupunkimaisen sijasta pikemminkin esikaupunkimaisen superlähiön rakentamisen tapa. Niin sanottu täydennysrakentaminen kohdistuu lähinnä puisto- ja viheralueille sekä teollisuustoiminnasta vapautuneille tonteille.

Se, että valtio on siirtynyt kahdenvälisiin sopimuksiin joidenkin alueiden kanssa, on ongelmallista. Toiminnallaan valtio ohittaa hierakisen ja myös demokraattisen valtakunnallisen alueidenkäytön suunnittelujärjestelmän. Kansallisen suunnittelujärjestelmän tulisi vastata juuri samoihin haasteisiin kuin mihin nyt erillisin sopimuksin pyritään.

Kansalaisten mahdollisuus vaikuttaa näihin merkittävällä tavalla kaupunkiseutujen rakentamista ohjaaviin sopimuksiin on epäselvää, ellei mahdotonta. Niiden avulla kuitenkin perustellaan kasvun määrällisiä tarpeita. Demokraattisen ja avoimen hallintokulttuurin vahvistumisen sijaan rakennettaan ohituskaistaa hierarkkiselle kaavaprosessille.

Kun käynnissä on samaan aikaan sekä laajamittainen maankäyttö- ja rakennuslain uudistus että kilpaileva sopimuspohjainen kehitystyö, johon haetaan lisää pääkaupunkiseudun ulkopuolisia kaupunkiseutuja, näyttää toiminta institutionaalisena käytäntönä oudolta. Kun tällaisille erilaisille alueellisille hallintaverkostoille, joihin lukeutuvat MAL-sopimuksen lisäksi esimerkiksi seudulliset kuntayhtymät, siirtyy ja rakentuu yhä enemmän erilaisia ja erillisiä toimintoja ja tehtäviä, muuttuu toiminnan hyväksyttävyys, eli legitimiteetti, ongelmalliseksi.

Tiivistäen voidaan sanoa, että emme tiedä, kuka lopulta vastaa päätöksistä, emmekä tiedä, miten näihin sopimuksiin voimme vaikuttaa äänestämällä. MAL-sopiminen sijoittuu edustuksellisen demokratian harmaalle alueelle. Lopputuloksen eli rakentuvan kaupunkiseudun osalta ei tarkastelumme pohjalta voi puhua yhdyskuntarakenteen eheytymisestä tai täydennysrakentamisesta.

Sopimuksin syntyneet asuinalueet ovat pääosin esimerkiksi pääkaupunkiseudun reuna-alueilla, pääasiassa uusilla tonteilla; valtaosa rakentamisesta on toteutettu kerrostalokohteina (82 %) ja yksittäisten rakennusten tehokkuus on noin 1½-kertainen ympäröivään rakenteeseen nähden.

Rakennustapa on siis toivotun kaupunkimaisen sijasta pikemminkin esikaupunkimaisen superlähiön rakentamisen tapa. Niin sanottu täydennysrakentaminen kohdistuu lähinnä puisto- ja viheralueille sekä teollisuustoiminnasta vapautuneille tonteille.

Nykytilan arvio B: Asuntopolitiikka hellahuoneesta hotellihuoneeseen

Hallitusohjelmaan on kirjattu viisaita ja konkreettisia asuntopoliittisia pyrkimyksiä. Asuntopolitiikasta on myös laadittu lupauksen mukaisesti kahdeksan vuoden kehittämisohjelma. Asuntopolitiikan onnistumista voidaan kuitenkin myös kyseenalaistaa, kun lopputuloksena on kaupunkien osalta pienenevä, mutta yhä kalliimpi asuminen, joka tapahtuu paljolti ahtaissa asunnoissa, etäällä luvatuista palveluista ja usein vailla viihtyisää ympäristöä.

Olemme toisaalla kuvanneet asuntopolitiikan tietä matkaksi ”hellahuoneesta hotellihuoneeseen”. Riippumatta siitä, että tällä vaalikaudella yksinasuvien määrän kasvu on hidastunut ja että suurin muutos tulee liittymään vanhenevan väestön yksin asumiseen, on asuntokannan pieneneminen kasvavilla kaupunkiseuduilla (kuva 1) silti ollut kansainvälisestä poikkeavaa.

Myös väestöään vähentävien alueiden asumisen haasteet ovat pitkälti ratkaisematta. Asumisen ja työskentelyn tavat ovat muuttumassa, joten uusille linjauksille ja selkeille asuntopoliittisille tavoitteille on edelleen selkeä tarve.

Hallitusohjelmaan kirjattua, ministeriöiden ja virastojen yhteistyössä valmisteltua asuntopoliittista kehittämisohjelmaa on odotettu pitkään. Valmisteluun on osallistunut myös parlamentaarinen seurantaryhmä, jossa oli edustajat kaikista eduskuntapuolueista. Työn lähtökohtana toiminut tarkastusvaliokunnan mietintö vuodelta 2018 oli ansiokas, kunnianhimoinen ja tavoitteellinen. Kuultavana oli tuolloin ollut 70 asiantuntijaa ja valiokunnalle oli toimitettu tämän lisäksi lähes 40 lausuntoa.

Asuntopolitiikan onnistumista voidaan myös kyseenalaistaa, kun lopputuloksena on kaupunkien osalta pienenevä, mutta yhä kalliimpi asuminen, joka tapahtuu paljolti ahtaissa asunnoissa, etäällä luvatuista palveluista ja usein vailla viihtyisää ympäristöä.

Prosessin tuloksena syntynyt asuntopoliittinen kehittämisohjelma on kuitenkin valitettavasti tarpeeseen, pitkään valmisteluun ja epävakauden lisäämään kodin ja asumisen korostumiseen sekä valmistelun aikana kasvaneeseen odotteeseen nähden jäämässä kovin yleisluontoiseksi. Asumisen laadun, asuinalueiden kehittämisen sekä eriytymisen ja eriarvoistumisen vähentämisen toimenpiteet ovat jääneet myös vaikutuksiltaan avoimiksi, ellei kaupunkien osalta jopa olemattomiksi.

Asuntopolitiikan osalta on luvassa edelleen erillisiä selvityksiä, tutkimushankkeita, kartoituksia tai kehityspyrkimyksiä. Sen sijaan, että ohjelma esittäisi konkreettisia keinoja tunnistettujen ongelmien ratkaisemiseksi, avataan useita polttavia kysymyksiä edelleen jatkovalmisteluun. On myös epäselvää, kuinka näiden lukuisten tutkimusten ja kartoitusten tuloksia tullaan hyödyntämään asuntopoliittisen ohjelman tavoitteiden toteuttamiseen.

Kokeiluja, kiivailua ja oppimista

Ranskalainen politiikan teoreetikko Pierre Rosanvallon on kuvannut nykyistä hallinnointikulttuuria demokratian kriisiksi: markkinoiden ja oikeuden lisääntynyt valta heikentää uudistusten demokraattista pohjaa. Julkishallinnon tila ja rooli heikkenee, kun painetta tulee erilaisilta erityisetujaan ajavilta yksityisiltä ja julkisilta toimijoilta sekä kansalaisyhteiskunnalta.

Kaiken kaikkiaan Sanna Marinin hallituksen ohjelma on tunnistanut kaupunkien merkityksen selkeästi aiempaa paremmin.

Päätökset hämärtyvät helposti, kun laillista valtaa käyttävä viranomainen joutuu keskustelemaan ja neuvottelemaan erilaisilla foorumeilla. Samalla sääntöpohja liukuu selkeästi määrittyvistä tavoitteista sekoitukseen kansallisen ja kansainvälisen oikeuden tuomiovaltaa, sopimuksia ja uusia käytänteitä.

Kaiken kaikkiaan Sanna Marinin hallituksen ohjelma on tunnistanut kaupunkien merkityksen selkeästi aiempaa paremmin. Myös asuntopolitiikalle on asetettu selkeät tavoitteet. Keinot ja niiden avoimuus sekä tulosten arviointi ovat kuitenkin jääneet puolitiehen.  Kehitys ei näiltä osin valitettavasti ole yltänyt hallitusohjelman asettamiin viisaisiin ja valistuneisiin tavoitteisiin. 

Mari Vaattovaara on kaupunkimaantieteen professori ja kaupunkitutkimusinstituutti Urbarian johtaja Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituskaudesta -juttusarjaa. Artikkelin pääkuva: K8/Unsplash.

Julkaisu Asunto- ja kaupunkipoliittisen kokonaisuuden arvio hallituskaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisten osallistumista on lisätty alueiden kehittämisessä ja suunnittelussa jo vuosikymmenien ajan. Asukkaiden osallistuminen ja vaikuttaminen asioiden valmisteluun sekä avoin tiedottaminen ovat muun muassa nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain kulmakiviä. Kansalaisten kuulemiseen ja osallistamisen mahdollistamiseen onkin vakiintunut monenlaisia käytäntöjä ja työkaluja, joilla tätä lakisääteistä velvollisuutta kunnissa pyritään toteuttamaan. Esimerkiksi erilaiset esittely- ja kuulemistilaisuudet sekä asukaskyselyt ovat jo laajasti suunnittelijoiden ja virkamiesten käytössä.

Osallistuminen ja kansalaisten aktivoiminen on myös sosiaalipalveluiden ja kulttuuritoiminnan keskeinen tavoite, jota pyritään edistämään kunnissa muun muassa osallisuusohjelmien sekä vapaaehtoistyön ja kansalaisjärjestöjen toiminnan tukemisen kautta. Yhteisöllisen toiminnan ja tilojen katsotaan edistävän hyvinvointia ja ehkäisevän monia sosiaalisia ongelmia.

Osallisuus on kuulluksi tulemista

Kansalaisten osallistumisen lisääminen yhdyskuntasuunnittelussa tai millä tahansa yhteiskunnan sektorilla ei kuitenkaan ole yksinkertainen tai helppo tavoite. Yhdyskuntasuunnittelun monivaiheisissa prosesseissa osallistaminen koetaan usein näennäisenä, sillä se ei välttämättä johda toimivaan vuorovaikutukseen tai konkreettisiin muutoksiin. Tällöin osallistujalle voi jäädä kokemus siitä, ettei tule aidosti kuulluksi.

Osallisuusohjelmat puolestaan voivat tuntua etäisiltä varsinkin niille, jotka eivät aktiivisesti toimi kansalaisjärjestöissä tai niille, joilla ei ole  resursseja vapaaehtoistoimintaan. Osallistavien tahojen olisikin tärkeää pysähtyä välillä miettimään, toteutuuko kansalaisten osallistuminen jo olemassa olevin keinoin riittävästi vai olisiko ehkä mahdollista tehdä jotain toisin.

Osallistaminen koetaan usein näennäisenä, sillä se ei välttämättä johda toimivaan vuorovaikutukseen tai konkreettisiin muutoksiin.

Olemme tutkijoina samojen osallistumista ja sen mielekkyyttä koskevien kysymysten äärellä kaupunki- ja maaseutualueisiin kohdistuvissa kulttuurisuunnittelu ja -kartoitushankkeissamme. Vuoden vaihteessa päättyvässä Jyväskylän yliopistossa toteutetussa Kylä-OSKU-hankkeessa olemme tutkineet kahden keskisuomalaisen taajaman, Jyväskylän Palokan ja Äänekosken Sumiaisten, kylähenkeä ja yhteisöllisyyttä, ja tarkastelleet asukkaiden suhdetta lähiympäristöönsä.

Tavoitteemme oli paitsi innostaa asukkaita ja yhteisöjä osallistumaan oman kotiseutunsa ja asuinympäristönsä kehittämiseen, myös edistää asukkaiden ja paikallisten yhteisöllisten toimijoiden verkostoitumista keskenään.

Meneillään olevassa ympäristöministeriön lähiöohjelmaan (2021-2022) kuuluvassa Kulttuuritoiminnan muodot ja merkitykset 2020-luvun lähiössä -hankkeessa puolestaan tutkitaan, millaista kulttuuritoimintaa on 2020-luvun suomalaisessa lähiössä ja miten kaupungin kulttuuripoliittiset toimenpiteet saavuttavat lähiöissä asuvat ihmiset. Tarkastelun kohteena on erityisesti kahden jyväskyläläisen lähiön, Huhtasuon ja Keltinmäen, yhteisöllinen toiminta.

Haasteina tiedottaminen jatkosuunnitelmista ja kaupunkisuunnittelun pirstaleisuus

Osallistuminen ja osallistaminen ovat herättäneet myös runsaasti kritiikkiä. Pahimmillaan asukkaiden osallistaminen alueiden kehittämiseen ja kaupunkisuunnitteluun voi typistyä vain hallinnon tai tutkimuksen toteuttamaksi tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole juurikaan vaikutusta suunnittelun ja kehittämisen lopputulokseen. Tällöin osallistuminen tapahtuu kuin näyttämöllä, jolla eri osapuolet käyvät esittämässä osallistumista käsikirjoitettujen rooliensa mukaisesti ja jossa asukkaiden osallistumista tarvitaan enemminkin oikeuttamaan itse hallintoprosessi, jotta se täyttäisi laissa esitetyt vaatimukset asukkaiden näkemysten kuuntelemisesta.

Esimerkiksi emeritaprofessori Marja Keräsen mukaan osallistuminen ei välttämättä tarkoita osallistujien valtaistuimista vaan heidän sisällyttämistään hallintoon ilman todellista vaikutusvaltaa. Asukkaiden näkökulmasta osallistuminen muuttuu osallisuudeksi vasta, kun osallistuja saa kokemuksen siitä, että hän on voinut vaikuttaa kehittämiseen ja sen lopputuloksiin. Tärkeää olisikin pohtia, miten olisi mahdollista osoittaa, että osallistuminen kannattaa ja sillä voi olla myös konkreettisia vaikutuksia.

Palokan asukkaat kokevat, että aluetta kehitetään pirstaleisesti, eikä kaupunki ota vastuuta laajemmasta aluekehittämisestä.

Kylä-OSKU hankkeessa tunnistettiin haasteita ja solmukohtia, joita yhdyskuntasuunnitteluun ja alueiden kehittämiseen liittyy. Toisen tutkittavan alueen, Jyväskylän Palokan, kohdalla ilmeni, etteivät asukkaat pidä mielekkäänä osallistumista esimerkiksi kaupungin teettämiin kyselyihin tai kuulemistilaisuuksiin, sillä osallistuminen ei johda konkreettisiin vaikutuksiin, eikä kuulemisilla ole seurauksia, tai niistä ei ainakaan tiedoteta mitenkään.

Kylä-OSKU-hankkeen prosessit toivat myös esiin, kuinka Palokan asukkaat kokevat, että aluetta kehitetään pirstaleisesti, eikä kaupunki ota vastuuta laajemmasta aluekehittämisestä. Myös Palokan alueen asukkailla itseltään puuttui yhteinen visio oman asuinalueen kehittämisestä.

Maaseutualueilla kyläsuunnittelu on ollut konkreettinen työkalu yhteisöllisen tahtotilan rakentamiseen jo useita vuosikymmeniä. Kaupungeissa ja kuntakeskuksissa eri alueiden kehittäminen pirstaloituu usein yksittäisten kaava- tai rakennuskohteiden suunnitteluun. Tärkeää olisikin, että asukkaat pääsisivät keskustelemaan myös asuinalueiden kokonaissuunnitelmista ja tulevaisuuden visioista. Palokassa Palokka-Seura ry aktivoitui asiassa ja aloitti visiotyön yhteistyössä JAMK:n Yritystehtaan kanssa.

Kenen suunnitelma: kuka osallistaa ja osallistuu?

Teemme tutkimushankkeissamme yhteistyötä kotiseutu-, kylä- ja asukasyhdistysten kanssa, joiden toimijat ovat jo ennestään aktiivisia. Yksi osallistumiseen liittyvä kriittinen kysymys koskeekin aktiivisten kansalaisten sosiaalista taustaa: vaikuttamaan pääsevät jo valmiiksi hyväosaiset kansalaiset hallinnon valmiiksi määrittelemällä tavalla, usein nimenomaan valmiiksi määriteltyihin asioihin. Tutkimushankkeiden haasteena on löytää tutkittavilta asuinalueilta moniäänisyyttä ja vaihtelevia näkemyksiä.

Olemme ottaneet omissa kulttuurisuunnitteluun liittyvissä tutkimuksissamme haasteeksi yrittää tavoittaa myös niitä ihmisryhmiä, jotka eivät pidä ääntä itsestään ja jotka eivät välttämättä tule asukasiltoihin tuomaan näkemyksiään esille. Osana lähiöhankettamme olemme esimerkiksi järjestäneet työpajoja Huhtasuon lähiössä romaneille ja ikääntyneille maahanmuuttajille, joilla on heikko kielitaito ja kuulleet heidän toiveitaan vapaa-ajan toiminnan ja yhteisöllisyyden kehittämisestä jyväskyläläisissä lähiöissä.

Olemme ottaneet haasteeksi yrittää tavoittaa myös niitä ihmisryhmiä, jotka eivät pidä ääntä itsestään ja jotka eivät välttämättä tule asukasiltoihin tuomaan näkemyksiään esille.

Olemme ainakin tähän mennessä oppineet sen, miten vaikeaa monien erityisryhmien tavoittaminen ja motivoiminen osallistumaan on. Olemme pohtineet, millaisesta toiminnasta voisivat olla kiinnostuneita sellaiset ihmiset, jotka eivät mielellään kokoonnu yhteen. Toisinaan tutkijat ja virkamiehet ajattelevat, että syy sille, ettei ihminen ei osallistu esimerkiksi asukkaille järjestettyyn tilaisuuteen, olisi se, ettei häntä kiinnosta oman elinympäristönsä kehitys ja viihtyisyys. Syyt voivat kuitenkin olla moninaisia: esimerkiksi liikkumisen hankaluus, sopimaton aika, pelot tai ennakkoluulot järjestäjiä tai muita osallistujia kohtaan. Lähiympäristön viihtyvyys on kuitenkin merkittävä hyvinvoinnin lähde juuri niille, jotka eivät liiku aktiivisesti lähiympäristönsä ulkopuolelle.

Osallistumisen haasteina ajoitus, vastavuoroisuus ja jatkuva vuorovaikutus

Kokemus aidosti kuulluksi tulemisesta syntyy yleensä silloin, kun kohtaaminen on kiireetön ja merkityksellinen molemmille osapuolille.

Korona-aikana moni tapaaminen on siirtynyt verkkoon. Esimerkiksi Jyväskylän kaupungin osallisuuspalvelut järjestävät asuinalueiltoja, joihin kutsutaan kuntapäättäjiä, viranomaisia ja asukkaita. Nämä tilaisuudet on järjestetty viime aikoina verkkotapahtumina. Olemme kuitenkin huomanneet, etteivät laajat yleisötilaisuudet, varsinkaan etätoteutuksena järjestettynä, välttämättä synnytä rakentavaa keskustelua.

Tilaisuudet ovat avoimia, ja puheenvuoron voi pyytää kuka tahansa osallistuja. Keskustelua kuitenkin ohjataan ja keskustelua käydään pienryhmissä. Sekä alustuksille varattu aika että keskusteluaika jäävät kuitenkin niukaksi, ja ruudun takana vastaileva viranomainen jää väistämättä etäiseksi. Etätapahtumissa tunnelmaa ei pääse keventämään kahvipöydässä, vaikka juuri henkilökohtainen kohtaaminen ja kasvokkainen keskustelu koetaan tärkeänä.

Laajat yleisötilaisuudet, varsinkaan etätoteutuksena järjestettynä, eivät välttämättä synnytä rakentavaa keskustelua.

Asuinalueillat ovat yksi esimerkki kansalaiskeskustelun ja asukasosallisuuden edistämisestä. Niihin osallistuneet Palokan asukkaat kokivat, etteivät keskustelut avoimissa tilaisuuksissa johda mihinkään ja etteivät kaupungin virkamiehet ole halukkaita jatkamaan keskustelua, vaan se tyrehtyy lyhyen tilaisuuden jälkeen.

Niin kutsuttuun puntaroivaan keskusteluun tähtäävissä malleissa asukkaita ja aktiivisia aluetoimijoita kutsutaan koolle pieniin ryhmiin, kuten kansalaisraateihin. Korona-aikana teimme tutkimushankkeissamme useita tutustumiskävelyitä tutkimillamme asuinalueilla, välillä asukkaiden opastamana. Myös asuinalueilloissa sekä alueiden ja palvelujen kehittämiseen tähtäävissä raadeissa voisi jalkautua lähiympäristöön pienissä ryhmissä ja vierailla paikoissa, joita halutaan kehittää.

Sen sijaan, että mitattaisiin yleisötilaisuuksien osallistujien määrää ja laajuutta, välillä olisi kenties hedelmällisempää miettiä, miten voisimme tukea eri toimijoiden kohtaamisia ja millä tavoin voisimme vahvistaa asukkaiden roolia aktiivisina toimijoina ja vaikuttajina omalla asuinalueellaan. Onko jotain mitä voisi tai pitäisi tehdä toisin, jotta osallistujat kokisivat tulleensa kuulluksi ja että vuorovaikutus virkamiesten kanssa olisi vastavuoroista ja jatkuvaa?

Sen sijaan, että mitattaisiin yleisötilaisuuksien osallistujien määrää ja laajuutta, välillä olisi kenties hedelmällisempää miettiä, miten voisimme tukea eri toimijoiden kohtaamisia ja millä tavoin voisimme vahvistaa asukkaiden roolia aktiivisina toimijoina ja vaikuttajina omalla asuinalueellaan.

Jalkautuminen alueelle ja kävelykierrokset voisivat olla yksi mahdollisuus kasvokkaiseen kohtaamiseen ja konkreettisen kokemukseen asuinalueen vahvuuksista ja kehittämistarpeista. Paikan päällä olo antaisi mahdollisuuden myös tutustua tarkemmin paikallisten yhteisöjen ja yhdistysten omaehtoiseen toimintaan. Motivaation osallistumiseen, kohtaamiseen ja yhteiseen kehittämiseen tulisi siis olla molemminpuolista ja vuorovaikutuksen jatkuvaa.

Dos. Eerika Koskinen-Koivisto on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii kulttuurisuunnittelun mahdollisuuksia maaseututaajamien ja lähiöiden kehittämisessä.

Dos. Kaisu Kumpulainen on Yhteisöt ja kulttuurit muuttuvassa maailmassa (KUMU) tutkinto-ohjelman yliopisto-opettaja ja alla mainittujen tutkimushankkeiden johtaja. Kumpulainen on tutkinut maaseudun kylätoimintaa ja osallisuuden kysymyksiä erityisesti kulttuuripolitiikassa.

Hanna-Mari Husu toimii sosiaalitieteiden yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa. 

Kirjoituksen taustalla ovat hankkeet Osallistava kulttuurisuunnittelu kylähenkeä vahvistamassa: Etnografinen toimintatutkimus Palokassa ja Sumiaisissa (Kylä-OSKU), jota rahoittaa/tukee Keski-Suomen liitto (2020-2021 ja Kulttuuritoiminnan muodot ja merkitykset 2020-luvun lähiössä: kaksi tapaustutkimusta Jyväskylässä, joka kuuluu Ympäristöministeriön lähiöohjelmien piiriin  (2022-2033).

Koskinen-Koivisto, Eerika; Kumpulainen, Kaisu ja Husu, Hanna-Mari. 2021. ”Asukasosallisuus alueiden kehittämisessä: näennäisestä rituaalista jatkuvaan vuorovaikutukseen” Politiikasta, 21.1.2021, https://politiikasta.fi/asukasosallisuus-alueiden-kehittamisessa-naennaisesta-rituaalista-jatkuvaan-vuorovaikutukseen

Julkaisu Asukasosallisuus alueiden kehittämisessä: näennäisestä rituaalista jatkuvaan vuorovaikutukseen  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sipilän hallituksen asuntopoliittiset tavoitteet ovat nähtävissä Ratkaisujen Suomi -nimeä kantavasta strategisesta ohjelmasta. Asuntopolitiikkaa käsitellään tarkemmin ohjelman liitteessä 4. Hallitus ei toteuttanut kaikkia ohjelmassa mainittuja uudistuksia. Keskityn tässä kirjoituksessa arvioimaan mielestäni tärkeimpiä hallituksen asuntopoliittisista toimia.

Hallituksen asuntopolitiikkaa voi kuvata hapuilevaksi ja poukkoilevaksi. Päätöksiä tehtiin ja peruttiin, minkä vuoksi politiikan punaista lankaa on vaikea löytää. Oman haasteensa hallituksen asuntopolitiikalle luo se, että Suomessa kunnilla on päätösvalta kaavoituksen ja siten asuntotarjonnan suhteen.

Uusi lyhytaikainen korkotukimalli

Hallitus päätti uudesta vuokratalojen rakentamislainojen lyhytaikaisesta korkotuesta. Normaalin 40 vuoden sijaan mallissa korkotukea maksetaan vain kymmenen vuoden ajan. Myös asuntojen vuokraamiseen ja myymiseen liittyvät rajoitukset kestävät vain kymmenen vuotta. Kymmenen vuoden jälkeen omistaja voi joko asettaa vuokrat markkinahintaisiksi tai myydä asunnot eteenpäin markkinahintaan.

On vaikea keksiä, mitä asuntomarkkinoiden ongelmia tällainen malli ratkaisee. Uuden korkotukimallin avulla rakennetut asunnot eivät kasvata kasvukeskusten asuntokantaa, koska ne syrjäyttävät vapaarahoitteista tuotantoa.

Toisin sanoen alueilla, joilla asuntojen hinnat ja vuokrat ovat korkeat ja ylittävät rakennuskustannukset, rakennuttajilla on kannustin rakentaa ilman erilaisia tukiaisia. Asuntotarjontaa rajoittaa liian niukka kaavoitus, ei se, että rakentamiseen ei olisi riittäviä kannustimia.

Asuntotarjontaa rajoittaa liian niukka kaavoitus, ei se, että rakentamiseen ei olisi riittäviä kannustimia.

Valtion korkotuella rakennettuihin ja usein kunnan markkinavuokria halvemmilla tontilla sijaitseviin ARA-asuntoihin liittyy omakustannusperiaate. Periaatteen mukaan vuokrien täytyy perustua asunnon kustannuksiin, joihin kuuluvat rahoitus-, ylläpito- ja perusparannuskustannusten lisäksi kohtuullinen vuotuinen korko omistajan lainoituskohteeseen sijoittamalle omarahoitusosuudelle.

Omakustannusperiaatteen idea on se, että erilaisten ARA-asuntojen omistajille suunnattujen tukien, kuten korkotukien tai alhaisten tonttivuokrien, täytyy lopulta mennä asukkaiden hyödyksi matalampana vuokrana. Jos siis kustannuksia alennetaan jonkin tuen avulla, omakustannusperiaatteen mukaan tämän pitäisi mennä suoraan asukkaalle alemman vuokran muodossa.

Lyhyempi korkotukimalli kannustaa rakennuttajia, koska siinä vuokrat ovat säänneltyjä vain kymmenen vuoden ajan, jonka jälkeen asukkaat eivät pääse nauttimaan markkinavuokria alhaisemmista vuokrista.

Tällaisten hätäisesti suunniteltujen ja nopeasti säädettyjen uusien korkotukimuotojen ongelmaksi voi muodostua myös se, että markkinatoimijat osaavat odottaa tällaisia reaktioita poliitikoilta. Kun rakentaminen seuraavan kerran hidastuu, rakennuttajat ja rakennusliikkeet voivat hyvällä syyllä olettaa, että kunhan rakentamista lykkää tarpeeksi pitkään, valtio ennen pitkää tarjoaa tukiaisia rakentamisen vauhdittamiseksi.

Poukkoileva tukipolitiikka vahvistaa rakentamisen ennestäänkin vahvoja suhdannevaihteluita, jotka heijastuvat lopulta koko kansantalouden suhdannevaihteluihin.

ARA-asuntojen tulorajat

Toinen merkittävä ARAn toimialaan liittyvä uudistus oli pääkaupunkiseudun ARA-vuokra-asuntoihin säädetyt tulorajat. Tutkimusten mukaan ARA-asunnoissa asuu myös keski- ja suurituloisia asukkaita. Yhtenä uudistuksen tavoitteena oli kohdentaa ARA-asunnot paremmin pienituloisille.

Toisaalta esitettiin huoli siitä, että tulorajat johtavat asuinalueiden ja rakennusten haitalliseen eriytymiseen tulotason mukaan, mikä olisi vastoin julkilausuttua sosiaalisen sekoittamisen tavoitetta. Hallitus kuitenkin perui päätöksen niin nopeasti, että tulorajojen vaikutuksia ei käytännössä pysty arvioimaan.

Mitä vaikutuksia tulorajoilla voidaan odottaa olevan eriytymisen näkökulmasta? Vaikutusten arvioinnissa on tärkeää erottaa asuinalue- ja rakennustaso. Tulorajat eivät vaikuta sellaisiin alueisiin tai rakennuksiin, joilla ei aiemminkaan asunut keski- tai suurituloisia.

Tulorajojen myötä suurin muutos olisi todennäköisesti ollut se, että houkutteleville alueille, esimerkiksi Helsingin Jätkäsaareen, olisi päässyt aiempaa enemmän pienituloisia eli näiden asuinalueiden asukasrakenne olisi monipuolistunut, mutta näillä alueilla sijaitsevien rakennusten asukasrakenne olisi vastaavasti yksipuolistunut.

Tulorajojen poistolla ei ollut merkittäviä vaikutuksia ARA-asuntojen asukasvalintoihin, joten niiden palauttaminenkaan ei välttämättä olisi johtanut suuriin muutoksiin.

Olisiko tämä ollut lopulta hyvä vai huono asia? Vastaus riippuu niin sanottujen naapurustovaikutusten maantieteellisestä mittakaavasta. Mittakaava määrää sen, onko sosiaalinen sekoittaminen tärkeää rakennuksen, pihapiirin vai esimerkiksi lähikoulun tasolla. Vaikka naapurustovaikutuksia on tutkittu paljon ja tutkimusasetelmat ovat kehittyneet, vaikutusten mittakaavasta ei juuri ole tutkimustuloksia.

On myös mahdollista, että tulorajoilla olisi ollut lopulta varsin pieni vaikutus asukasrakenteeseen. Ympäristöministeriön selvityksen mukaan 2000-luvun puolivälissä toteutetulla tulorajojen poistolla ei ollut merkittäviä vaikutuksia ARA-asuntojen asukasvalintoihin, joten niiden palauttaminenkaan ei välttämättä olisi johtanut suuriin muutoksiin.

Asumistuki

Hallitus uudisti myös asumistukijärjestelmää siirtämällä opiskelijat yleisen asumistuen piiriin. Vaikka uudistus jossain mielessä yksinkertaistaa tukijärjestelmää, tämä oli melko erikoinen liike.

Ensinnäkin voi kysyä, miksi tulevien juristien tai lääkäreiden pitäisi olla saman tuen piirissä kuin pitkäaikaistyöttömien. Toisekseen uudistus vaikeutti (ainakin heti uudistuksen jälkeen) opiskelijoiden kimppa-asumista ja lisäsi siihen liittyvää byrokratiaa, koska yleisessä asumistuessa koko kotitalouden tulot vaikuttavat tuen määrään.

Asumistuen tapauksessakin hallituksen linja oli tempoilevaa

Asumistuen tapauksessakin hallituksen linja oli tempoilevaa. Asuntoministeri Kimmo Tiilikainen ehdotti niin sanotun neliövuokraleikkurin palauttamista, vaikka siitä oli luovuttu vastikään syksyllä 2015.

Neliövuokraleikkurin myötä asumistukea ei saisi tietyn neliövuokratason ylittävältä osalta. Keskustelun taustalla oli asumistukimenojen kasvu sekä asumistuen mahdollinen vuokria nostava vaikutus.

Vuonna 2015 voimaantulleessa asumistuessa on neliövuokraleikkurin sijaan määritelty kuukausittainen enimmäisasumismeno, joka ei riipu asunnon ominaisuuksista ja sijainnista kunnan sisällä. Leikkurin palauttaminen olisi vähentänyt tuensaajien valinnanmahdollisuuksia ja heikentänyt asumistuensaajien mahdollisuuksia korkean neliövuokran alueilla asumiseen. Tuloksena olisi voinut olla asuinalueiden eriytymisen voimistuminen. Lopulta leikkuria ei palautettu.

Uusimman tutkimustiedon mukaan asumistuen vaikutuksen vuokriin voidaan olettaa olevan melko pieni.

Asumistuesta käytiin hallituskauden aikana muutenkin vilkasta keskustelua, jossa keskityttiin juuri asumistuen määrään sekä sen mahdollisesti vuokria nostavaan vaikutukseen. Uusimman tutkimustiedon mukaan asumistuen vaikutuksen vuokriin voidaan olettaa olevan melko pieni.

Tämä johtuu pitkälti siitä, että etenkin vuokratasoltaan kalliimmissa kunnissa vuokrat ovat selvästi asumistuen enimmäisasumismenoa korkeammat. Tällaisessa tilanteessa asumistuki ei riipu tuensaajan maksamasta vuokrasta ja tuensaajilla on normaalit kannustimet välttää ylikorkeita vuokria.

Kiinteistövero

Myös kiinteistöverotuksen saralla nähtiin hallituksen osalta hieman erikoista toimintaa. Hallitus ehdotti syksyllä 2017 kiinteistöveron ala- ja ylärajojen nostamista. Oppositiopuolueiden edustajat kritisoivat ehdotusta väittäen sen nostavan asumisen kustannuksia.

Osallistuin itsekin asiaa koskevaan keskusteluun kirjoituksilla verotuksen kohtaannosta ja kiinteistöveron vaikutuksesta vuokriin. Toin esiin taloustieteen näkemyksen, jonka mukaan kiinteistöveron ei pitäisi vaikuttaa asumisen kustannuksiin.

Hallitus ilmeisesti säikähti opposition reaktiota ja perui esityksensä alarajojen noston suhteen perustellen U-käännöstä nimenomaan opposition argumenteilla.

Mitä hallitus voi ylipäänsä tehdä?

Hallituksen suurin asuntopoliittinen haaste on tietenkin se, että sillä ei juurikaan ole tehokkaita työkaluja puuttua asuntomarkkinoiden suurimpaan ongelmaan eli kasvavien kaupunkialueiden liian niukkaan kaavoitukseen ja asuntotarjontaan. Suomessa kunnilla on kaavoitusmonopoli, joten tärkeimmät asuntopoliittiset päätökset tehdään kuntatasolla.

Hallituksen suurin asuntopoliittinen haaste on se, että sillä ei juurikaan ole tehokkaita työkaluja puuttua asuntomarkkinoiden suurimpaan ongelmaan: kasvavien kaupunkialueiden liian niukkaan kaavoitukseen ja asuntotarjontaan.

Kuntien kaavoitusmonopoli on sikäli ongelmallinen, että kaavoittaja ajaa nykyisten asukkaiden etua. Mahdollisilla uusilla asukkailla ei sen sijaan ole minkäänlaista demokraattista väylää vaikuttaa kaavapäätöksiin.

Ongelmaa pahentaa se, että kukaan ei tiedä, ketkä jäävät ilman asuntoa, joten kansanliikkeen kokoaminen kaavoituksen lisäämiseksi on vaikeaa. Kansanliikkeitä syntyy sen sijaan helposti vaikkapa lentokentän säilyttämisen puolesta tai asuinalueen tiivistämistä vastaan, koska niistä hyötyy rajattu joukko ihmisiä, joiden on helppo organisoitua.

Tämänkin hallituksen aikana on ollut paljon puhetta rakentamisen normitalkoista eli liiallisen rakentamisen sääntelyn purkamisesta. Turhan sääntelyn purkaminen on sinänsä toivottavaa (määritelmän mukaan), mutta turhan sääntelyn tunnistaminen on vaikeampaa.

Usein turhan sääntelyn purkua perustellaan sillä, että se laskee asuntojen hintoja. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Jos jokin sääntely todella on turhaa siinä mielessä, että se ei vaikuta asuntojen laatuun, ei se tietenkään vaikuta myöskään asunnonostajien maksuhalukkuuteen tai hintoihin.

Järkevä sääntely toimii nimenomaan niin, että se tekee asunnoista parempia ja siten nostaa niiden hintoja. Esimerkiksi rakennusten ulkonäköön liittyvän sääntelyn tavoitteena on parantaa naapuruston esteettisyyttä ja viihtyvyyttä. Jos sääntely johtaa viihtyisämpiin naapurustoihin, se nostaa alueen asuntojen hintoja.

Kirjoitus on osa Haasteita hallituksesta -sarjaa.

Tuukka Saarimaa toimii kaupunkitaloustieteen apulaisprofessorina Aalto-yliopistossa ja Helsinki Graduate School of Economicsissa.

Julkaisu Asuntopoliittista soutamista ja huopaamista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisten suhteiden historiassa ja teoretisoinnissa Westfalenin rauha vuonna 1648 on eräänlainen rajapyykki. Siitä lähtien niin kutsuttuja kansallisvaltioita on pidetty itseoikeutettuina kansainvälisen politiikan toimijoina. Niiden toimintaa ovat määrittäneet suvereenius ja kansallinen intressi, joka ei välttämättä ole yhteneväinen paikallisten etujen kanssa.

Kirjassaan The Beginnings of Diplomacy: A sociological study of intertribal and international relations suomalainen Ragnar Numelin saattoi tämän olettamuksen kyseenalaiseksi jo vuonna 1950. Hänen mukaansa paljon ennen imperiumeja ja kansallisvaltioita perinteisillä yhteisöillä oli kansainvälisiä suhteita. Usein niiden hoitaminen kuului tehtävään erityisesti asetetuille henkilöille. Suhteiden hoidossa keskeistä oli vuorovaikutuksen turvaaminen ja väkivallan rajoittaminen.

Historialliset kaupunkiverkostot

Kaupunkien näkökulmasta on hyvä muistaa, että Itämeren piirissä toimi jo 1300- ja 1400-luvuilla hansakaupunkien verkosto. Sen piirissä kaupungit harjoittivat omaa ulkopolitiikkaa, joka saattoi poiketa olennaisesti silloisten valtioiden harjoittamasta politiikasta. Kaupunkien verkosto muodosti jopa oman kauppaimperiumin.

Silkkitie jo ennen ajanlaskun alkua aina 1400-luvulle asti muodostui kauppakaupunkien verkostoista. Tosin tämä verkosto ei ollut samalla tavalla organisoitunut kuin Hansa-liitto. Tuo verkosto kytki toisiinsa Euroopan, Kiinan ja Intian rauhanomaisessa vuorovaikutuksessa.

Kaupungit kansainvälisen politiikan tutkimuksen kohteiksi

Alueiden ja kaupunkien kansainväliset suhteet nousivat kansainvälisen politiikan tutkimuksessa näkyvään asemaan 1980- ja 1990-luvuilla. Amerikkalaisen rauhantutkijan Chadwick Algerin tutkimukset 1970-luvulla ohiolaisen Columbuksen kaupungista maailmalla ja maailmasta Columbuksessa toimivat jonkunlaisena tien avaajana tälle tutkimusintressille.

Tutkimusorientaatiossa nousi esiin jopa ajatus kansallisvaltioiden marginalisoitumisesta ja korvautumisesta alueilla ja kaupunkien verkostoilla. Yksi tämän suunnan näkyvimmistä tutkijoista oli japanilainen Kenichi Ohmae. Maltillisemmissa suuntauksissa pidettiin todennäköisenä valtioiden ulkopolitiikan hajautumista erilaisille tasoille.

Suomessa tämä tutkimusorientaatio oli vahvasti esillä Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksella. Tutkimuksen kohteena olivat muun muassa alueellinen kehitys Suomen lähialueilla ja suomalaisten alueiden haasteet mahdollisessa alueiden Euroopassa.

Globalisaatio ja kaupunkien kansainväliset suhteet

2000-luvulla tutkimuksen mielenkiinto alueiden ja kaupunkien kansainvälisiin suhteisiin näyttää hiipuneen. Näin ei kuitenkaan ole käynyt itse alueiden ja kaupunkien kansainvälisille suhteille. Globalisaation myötä niistä on tullut merkittäviä kansainvälisen politiikan toimijoita.

Näyttää ilmeiseltä, että kansallisvaltiot ovat tehottomia ja jopa kykenemättömiä ratkaisemaan monia niin kutsuttuja globaaleja ongelmia. Monet näistä ongelmista, kuten ilmansaasteet, puhtaan veden puute, jätteet tai laajamittainen muuttoliike, kärjistyvät paikallisesti, ja alueiden tai kaupunkien on kehitettävä niihin ratkaisuja.

Globaalistuvassa maailmassa kaupungit joutuvat etsimään ja tekemään itsenäisiä ratkaisuja turvatakseen oman kehityksensä ja ratkaistakseen niiden houkuttavuutta uhkaavia ongelmia. Ne tekevät keskenään sopimuksia ja hakeutuvat yhteistyöhön kansainvälisten järjestöjen kanssa.

Monet globaaleista ongelmista kärjistyvät paikallisesti ja alueiden tai kaupunkien on kehitettävä niihin ratkaisuja.

Esimerkiksi yli tuhatta paikallishallintoa eri puolilta maailmaa edustava United Cities and Local Governments on linkittynyt vahvasti YK:n eri toimielinten kanssa. Näin toimiessaan kaupungit saattavat haastaa niin kutsutun kansallisen poliittisen agendan.

Turvatakseen oman elinkelpoisuutensa kaupungit houkuttelevat kansainvälisiä investointeja luomalla edellytyksiä koulutetulle työvoimalle ja tarjoamalla kulttuuripalveluita. Vaikka kaupungit eivät yksin kykene ratkaisemaan ilmastonmuutosta, niiden on pakko hoitaa erilaisia ympäristöongelmia, joista osa liittyy ilmastonmuutokseen. YK:n vuoden 2014 ilmastokokous jopa laati erityisohjelman juuri kaupungeille.

Ilmastokysymyksissä valtion ja paikallistason ristiriita kärjistyy hyvin Yhdysvalloissa presidentti Donald Trumpin politiikassa. Yhdysvaltain kilpailukykyyn vedoten Trump irrotti Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta. Kuitenkin monet osavaltiot ja kaupungit ovat ilmoittaneet pitäytyvänsä kiinni kansainvälisten ilmastosopimusten tavoitteista. Niille kysymys on elinkelpoisuuden säilyttämisestä

Kaupunkien keskinäinen vuorovaikutus ja toiminta ilmastomuutoksen ja ympäristöongelmien ratkaisemiseksi on tuottanut sanonnan ”Valtiot puhuvat – kaupungit toimivat”. Jopa kotimaisen kilpailuasemansa parantamiseksi kaupungit kehittävät kansainvälisiä kytkentöjään, jotka usein kietoutuvat yritysten kansainvälisiin tuotantoketjuihin.

Kaupunkien kasvava merkitys

Kaupunkien vuorovaikutuksella ja yhteisellä toiminnalla voi olla suuri merkitys ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Maailma on edelleen kaupungistumassa kiihtyvällä vauhdilla. Jo nyt yli puolet maailman ihmisistä asuu urbaaneissa ympäristöissä.

Vuonna 2007 noin puolet maailman bruttokansantuotteesta tuli vain 800 kaupungista. Pohjois-Amerikan 190 suurimman kaupungin osuus oli yksinään 20 prosenttia. Tämä kertoo karusti kaupunkien keskeisestä merkityksestä maailmantaloudessa.

Maailma on edelleen kaupungistumassa kiihtyvällä vauhdilla.

Jo vuonna 2008 40 globaalia suurkaupunkia perustivat C40 Global Leadership on Climate Change -yhteisön. Sen tavoitteena on tehdä puhumisen ja näyttävien kokousten sijaan konkreettisia tekoja ja osoittaa, että ilmastonmuutoksen seuraukset ovat hillittävissä.

Samaan suuntaan toimii kaupunginjohtajien World Mayors Council on Climate Change -neuvosto. Siinä on mukana yli 500 kaupunkia eri puolilta maailmaa.

Monet kaupungit ovat lähteneet yhteistyöhön myös maailmanpolitiikan kovaan ytimeen kuuluvalla alueella. Jo vuonna 1957 perustettiin United Towns -organisatio, joka otti tavoitteekseen edistää demokratiaa ja rauhaa. Hiroshiman pormestarin aloitteesta perustettiin vuonna 1982 Mayors for Peace -verkosto, johon kuuluu yli 5 000 jäsentä.

Kanadassa monet kaupungit ovat lähteneet yhteistyössä mukaan kansainväliseen kehitysyhteistyöhön. Ne osallistuvat siihen Municipal Partners for Economic Development -yhteisön puitteissa. Yhteisön kautta tapahtuvalla toiminnalla edistetään kohteissa taloudellista kehitystä, hallinnon kehittämistä, sukupuolten välistä tasa-arvoa ja ympäristöongelmien ratkaisua.

Eurooppalaiset kaupunkiverkostot

Euroopassa alueiden ja kaupunkien keskinäinen yhteistyö käynnistyi Council of European Municipalities and Regions -neuvoston puitteissa jo vuonna 1951, eli samana vuonna, kun eurooppalainen integraatio alkoi Euroopan hiili- ja teräsyhteisön muodossa. Myöhemmin Euroopan unioni edeltäjineen on muodostanut toimivan kehyksen kaupunkien kansainväliselle yhteistyölle.

Vuonna 1986 kuusi kaupunkia perusti Eurocities-verkoston. Nykyisin siihen kuuluu yli 130 kaupunkia ja 40 kumppanikaupunkia yli 30 maassa.

Euroopan unionin puitteissa kaupunkien yhteistyö rakentaa unionin monitasoista hallintoa. Yhteistyöllä myös painostetaan unionia kehittämään paikalliset ongelmat paremmin huomioivia ohjelmia. Yhtenä esimerkkinä tästä on ohjelma, joka kohdistui taantuvien teollisuuskaupunkien uudistamiseen.

Euroopan unionin puitteissa kaupunkien yhteistyö rakentaa unionin monitasoista hallintoa.

Euroopan kulttuuripääkaupunki -ohjelmalla on oma roolinsa kaupunkien kansainvälistymisessä. Ohjelma käynnistyi vuonna 1985, ja yli 50 kaupunkia on päässyt osallistumaan siihen. Ohjelmaan valikoituminen tuo mukanaan EU:n rahoitusta. Se luo myös edellytykset lisätä kansainvälistä näkyvyyttä ja houkutella sekä kotimaisia että ulkomaisia turisteja. Tarkoitus on, että vuoden status jättää jälkeensä pysyviä vaikutuksia.

Euroopan unionin kehyksissä kaupunkipolitiikan eurooppalaistuminen tai kansainvälistyminen näkyy myös siinä, että yli 40 kaupunkia on perustanut oman edustustonsa yksin, yhdessä tai alueensa kanssa Brysseliin. Edustustojen tehtävän on selvittää EU:n ohjelmien ja rahoituksen antamia mahdollisuuksia kaupunkien omassa kehitystoiminnassa. Toisaalta pyrkimyksenä on vaikuttaa yhteisön tuleviin paikallistasoa koskeviin ohjelmiin ja osallistua niiden kehittämiseen.

Alueellisia kaupunkiverkostoja

Kaupungit hakeutuvat yhteistyöhön myös alueellisesti. Tästä hyvänä esimerkkinä on vuonna 1991 perustettu Itämeren kaupunkien liitto.  Siinä mukana on yli 100 Itämeren alueen kaupunkia. Tavallaan liitto jatkaa Hansa-liiton perinnettä. Sen keskeisenä tavoitteena on kuitenkin torjua perifeerisyyden imagoa ja tuoda mukana olevat kaupungit esiin kehittyvinä taloudellisina keskuksina.

Afrikassa kaupungit ovat hakeutuneet yhteistyöhön turvallisuuden parantamiseksi vuonna 1999 perustetun Safer Cities Programme -konseptin alla. Aasiassa puolestaan Citynet keskittyy erityisesti kasvavien kaupunkien ongelmiin. Verkostoon kuuluu lähes 90 täysjäsentä ja sillä on ollut vuodesta 2013 alkaen oma sihteeristö Soulissa.

Sisarkaupungit

Oman ulottuvuutensa kaupunkien kansainvälisiin suhteisiin tuo kaksoiskaupunki-yhteistyö. Tämä koskee valtioiden rajan erottamia kaupunkeja, jotka rajasta huolimatta joko ratkovat yhdessä yhteisiä ongelmia tai jopa yhdistävät julkisia palveluitaan. Tällaisia järjestelyjä löytyy useita Euroopan unionissa. Samoin niitä löytyy niin Yhdysvaltain ja Meksikon kuin Yhdysvaltain ja Kanadan raja-alueilta. Esimerkkinä voi mainita San Diegon ja Tijuanan samoin kuin Tornion ja Haaparannan välisen yhteistyön.

Sisarkaupunkiyhteistyössä epävirallisissa kokouksissa haetaan ratkaisuja yhteisiin ongelmiin. Näistä kokouksista yhteisymmärrys siirtyy molemmin puolin rajaa virallisten päätöksentekoelinten käsittelyyn ja toimenpiteiksi. Joissakin tapauksissa esimerkiksi kaksoiskaupunkien julkinen liikenne on yhtenäistetty. Toimintoja yhtenäistämällä on voitu tuottaa yhteisiä palveluja kustannustehokkaasti.

Globaalit kaupungit

Oman kategoriansa kaupunkien kansainvälisessä politiikassa muodostavat niin kutsutut globaalit kaupungit, kuten Lontoo, Frankfurt, New York, Shanghai tai Mumbai. Ne muodostavat eräänlaisen sillanpään kansallisesta globaaliin maailmaan, eikä niitä voi enää pitää puhtaasti kansallisina kaupunkeina. Niiden intressit ulkopuoliseen maailmaan poikkeavat usein merkittävästi ei vain muiden kansallisten alueiden vaan myös kansallisista intresseistä.

Globalisaatioon liittyen useat yhdysvaltalaiset kaupungit käynnistivät vuonna 2012 Global Cities Initiative -hankkeen edistämään mukana olevien kaupunkien kansainvälistymistä. Hanke on erityisen kiinnostava siksi, että siinä yhdistyvät paikallishallinto, tieteellinen tutkimus ja rahoitusala. Sen tieteellisenä tukena toimii Brookings-instituutti ja sijoittajapankki J. P. Morgan on keskeisessä asemassa rahoittajana.

Hankkeessa toteutettava yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyö ei kuitenkaan ole mitenkään ainutlaatuista. Itse asiassa kaupunkien kansainvälistämisessä yksityisen ja julkisen sektorin yhteistyö on arkipäivää. Kaupunkien kansainvälistyminen palvelee niiden alueella toimivien yritysten menestymistä kansainvälisillä markkinoilla.

Kaupunkien kansainvälinen politiikka merkitsee sitä, että kansainväliset suhteet ovat muuttuneet aikaisempaa monikerroksisemmiksi.

Kaupungeille kansainvälisiin verkostoihin osallistuminen luo kuvaa globaaleista kytkennöistä ja kaupungin merkittävyydestä, mikä puolestaan voi tuoda kaupunkiin uutta taloudellista toimintaa ja investointeja. Vaikka kaupunkien merkitys kansainvälisinä toimijoina kasvaa, eivät valtiot kuitenkaan ole menettäneet merkitystään maailmanpolitiikassa.

Kaupunkien kansainvälinen politiikka merkitsee sitä, että kansainväliset suhteet ovat muuttuneet aikaisempaa monikerroksisemmiksi. Kansainvälinen politiikka ei ole itsestään selvästi valtioiden yksinoikeus. Samalla westfalenilainen kansallisvaltiokeskeinen järjestelmä murenee.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittamassa Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Kaupungit kansainvälisinä toimijoina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kreikan pakolaisliikennettä valtion- ja paikallishallinnon sekä eurooppalaisten virastojen kanssa yhteistyössä hallinnoineen YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n yli 150 hätämajoitusrakennuksen vuonna 2015 tehty tilaus oli ensimmäisiä kertoja, kun IKEA-säätiön kanssa yhteistyötä tekevän ruotsalaisen sosiaalisen yrityksen Better Shelterin tilapäisiä asumuksia kokeiltiin käytännössä Euroopan alueella.

Kreikan Kara Tepen leirin lisäksi useita suojia pystytettiin myös Moria-leirille, joka on Euroopan unionin niin kutsutun hotspot-toimintamallin kannalta ratkaisevan tärkeässä asemassa. Parin seuraavan vuoden aikana muut eurooppalaiset hätäapujärjestöt ottivat mallia Kara Tepen ja Morian Better Shelter -kokeiluista.

Kriisin katsottiin tuovan pakolaisleirit takaisin Euroopan mantereelle, mikä tosiasiassa oli tapahtunut jo hyvän aikaa sitten. Samalla monelle turvapaikanhakijalle Eurooppa näyttäytyi IKEA-säätiön tuella pystytetyn pienen tilapäisasumuksen kliinisen persoonattomina ja huterina vaahtomuovipaneeleina.

Kreikassa, jonka arkkitehtuurilla on pitkä historia ja jossa on nykyaikaisen demokraattisen valtion – olkoonkin rajun talouskriisin koettelema – infrastruktuuri, perheet ja lapset majoitettiin suojiin, joissa lattian virkaa toimitti maan päälle levitetty, irrallaan suojan muista rakenteista ollut pressu. Osa Kara Tepessä toimineista kansalaisjärjestöistä yritti myöhemmin järjestää suojiin parempia lattioita.

Vaikka asumukset oli suunniteltu tarjoamaan suojaa, ne olivat tosiasiassa vain hieman telttaa parempia ja pitkäikäisempiä. Niiden käyttäjät eivät voineet tehdä suuria muutostöitä vaarantamatta koko rakennelman vakautta.

Alkujaan väliaikaiseksi tarkoitettu leiri on laajennettu pakolaisten vastaanottokeskukseksi, jossa ihmiset viettävät kuukausia.

Nyt kolme vuotta myöhemmin, kun EU:n ja Turkin julkilausuma (joka tunnetaan paremmin EU:n ja Turkin pakolaissopimuksena) on muuttanut Kreikkaan suuntautuvan pakolaisliikkeen geopolitiikkaa, Kara Tepen leiri on edelleen toiminnassa. Tämä tarkoittaa sitä, että monet turvapaikanhakijat ovat tällä hetkellä jumissa Kreikan saarilla. Alkujaan väliaikaiseksi tarkoitettu leiri on laajennettu pakolaisten vastaanottokeskukseksi, jossa ihmiset viettävät kuukausia.

Paloturvallisuuteen ja muiden ratkaisujen kestävyyteen liittyvien huolien takia Better Shelter -rakennukset purettiin vuoden 2017 aikana ja korvattiin yhtä lailla alkeellisilla ja tilapäisillä majoitusyksiköillä. Mitä se kertoo meille Euroopasta nykypäivän pakolaisen turvapaikkana?

Tilapäisasutuksen estetiikka ja käytännöt

Viime vuosikymmenten aikana Italian Apenniinien toistuvien maanjäristysten jälkimainingeissa majoitustiloina on useaan otteeseen käytetty kontteja ja muita hätämajoitusratkaisuja (soluzioni abitative di emergenza, SAE).

1940-luvun Suomessa taas pyrkimykset tarjota edullisia ja turvallisia koteja sekä työväenluokalle että lähes puolelle miljoonalle evakolle olivat ratkaisevan tärkeitä nuoren itsenäisen valtion kaupunkien ja arkkitehtuurin kehittymiselle.

Kummassakin tapauksessa, mutta varsinkin Italiassa, prosessi oli paikoin monitahoinen, hidas ja kiistanalainen, mutta tilapäissuojilla oli oma tehtävänsä ennen kuin ne tekivät tilaa pitkäaikaisratkaisuille. Joissain tapauksissa alkujaan tilapäisiksi suunniteltuja rakennelmia ei ole hävitetty, vaan ne on muutettu muokkaamalla tai suojelemalla kohtalaisen pysyviksi asuinpaikoiksi tai museokohteiksi.

1940-luvun Suomessa pyrkimykset tarjota edullisia ja turvallisia koteja sekä työväenluokalle että evakoille olivat ratkaisevan tärkeitä nuoren itsenäisen valtion kaupunkien ja arkkitehtuurin kehittymiselle.

Tilapäismajoitukseen sijoitetut ihmiset Keski-Italiassa ja Suomessa olivat valtaosin joko täysivaltaisia kansalaisia tai vakinaisia asukkaita. 1940-luvun Suomessa he olivat ihmisiä, joiden sopeuttamista hallintojärjestelmään ja yhteiskuntaan pidettiin olennaisena niin sodanjälkeisen jälleenrakentamisen kuin valtiorakenteiden kehittämisenkin kannalta.

Hätäapu- ja kansalaisjärjestöjen ponnisteluista huolimatta näköpiirissä ei ole poliittisia ratkaisuja, joilla tähdättäisiin sopeuttamaan pysyvästi suuri osa tällä hetkellä Euroopan pakolaisleireillä tilapäismajoituksessa asuvista pakolaisista uuteen elinympäristöönsä. Pakolaisiin kohdistuva vihamielisyys ja jopa suoranainen väkivalta lisääntyvät jatkuvasti samalla, kun heidän oikeudellinen asemansa on edelleen epävarma tai olematon ja perustuu usein vaikeaselkoisille ja mielivaltaisille käytännöille.

Näköpiirissä ei ole poliittisia ratkaisuja, joilla tähdättäisiin sopeuttamaan pysyvästi suuri osa tällä hetkellä Euroopan pakolaisleireillä tilapäismajoituksessa asuvista pakolaisista uuteen elinympäristöönsä.

Jopa niille, joille kansainvälinen lainsäädäntö takaa täyden suojan, myönnetään huomattavasti tavallista lyhytkestoisempia oleskelulupia. Heidät pidetään alueilla, joissa humanitaarinen apu ilmenee rajojen ajallisena ja tilallisena laajenemisena.

Tämä tarkoittaa, että saadakseen apua ja turvaa, pakolaisten täytyy hyväksyä heihin kohdistuva alati tiukentuva kontrolli.

Eurooppa suojapaikkana?

Monissa maailman pakolaisleireissä nähdään kiehtovia ja hienoja esimerkkejä vähittäisestä sopeutumisesta, kaupungistumisesta sekä kulttuurisesta ja poliittisesta elämästä.

Euroopan humanitaarisen avun rajatiloissa, kuten Kara Tepessä, asumista ja elämistä kaikissa ilmenemismuodoissaan ei voida sallia, sillä on varsin epäselvää, tuleeko nykyisistä pakolaisista osa huomisen Eurooppaa. Leirien asukkaat yrittävät kuitenkin tehdä majapaikoistaan koteja, muokata niitä käyttöönsä paremmin sopiviksi ja aika ajoin myös vastustaa tavalla tai toisella niiden eristävää luonnetta.

Alvar Aalto oli monipuolinen tutkija, taiteilija, ajattelija, suunnittelija ja muotoilija. Aalto oli samalla sekä kosmopoliitti että syvällisen uppoutunut pääasiallisena kotimaanaan toimineen valtion yhteiskuntaan, politiikkaan, kulttuuriin ja talouselämään.

Aallon työ ja ajatukset vaikuttivat suuresti paitsi sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen, myös evakkojen eli oman aikansa pakolaisten asuttamiseen.

Aallon työ ja ajatukset vaikuttivat suuresti paitsi sodanjälkeiseen jälleenrakentamiseen, myös evakkojen eli oman aikansa pakolaisten asuttamiseen. Toimiessaan Suomen Arkkitehtiliitto SAFAssa 40- ja 50-luvuilla Aalto puhui sen puolesta, että korkealaatuiset, mutkattomat huonekalut ja yksinkertaiset, mutta hyvin suunnitellut asunnot olisivat kaikkien saatavilla – mukaan lukien työläisten ja sodan vuoksi kotinsa jättäneiden evakkojen.

On aina poliittisten prosessien ja päätösten tulosta, kuinka syrjimättömiä ja oikeasti ”väliaikaisia” asumuksia haavoittuvassa asemassa oleville ja vähemmistöön asetetuille ihmisille tarjotaan. Kuitenkin tämä vähän tunnettu aspekti Aallon työssä osoittaa, kuinka huomattavasti arkkitehdit ja suunnittelijat voivat vaikuttaa näihin prosesseihin – ja kuinka suuressa määrin heidän visionsa rakennetusta ympäristöstä ovat itsessään poliittisia.

Vaikuttaa siltä, että tänä päivänä pakolaisten majoittamista Euroopassa hallitsee arkkitehti Mark Breezen sanoin minimalistinen flat design -muotoilutyyli, suojapaikan tarjoamiseen kohdistuva ”alkukantainen asenne”.

Arkkitehtuuri sosioteknisenä ja humanistisena tieteenalana on joutunut käytännössä antamaan tietä teolliselle muotoilulle, minkä tavoitteena on pitkittyneessä välitilassa pidettävien, liikkuvien ihmisyksilöiden hallinnoiminen.

Rahtikonttien ja muoviosista koottavien pakolaissuojien yleistymisen eri puolilla Eurooppaa tulisi askarruttaa yhteiskunta- ja valtiotieteilijöitä, ihmisoikeusryhmiä, lainoppineita, filosofeja, arkkitehtejä ja muotoilijoita. Ilmiön esiin nostamat ajatukset ratkaisevat sen, nähdäänkö Eurooppa suojapaikkana vai väkivallan tyyssijana, oikeuksien turvaajana vai ihmisryhmien syrjijänä.

Mark Breeze on esittänyt kommenttinsa An Elemental Attitude to Formal Refugee Accommodations -artikkelissa 20.7.2018 Structures of Protection -työpajassa Oxfordin yliopiston Refugee Studies Centre -tutkimuskeskuksessa.

Elisa Pascucci on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Yhtenä yksikön tavoitteena on tutkia pakolaisten kokemuksia ja narratiiveja Euroopasta turvallisena ja oikeudenmukaisena paikkana.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Millaista turvaa Eurooppa todellisuudessa tarjoaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Helsingin suurimmasta alakoulusta Lauttasaaressa löytyi sädesientä jo 2015”. ”Puotilan ala-aste puretaan homelöydösten ja kosteusongelmien takia – uusi koulu tilalle”.

Vuoden 2018 aikana on uutisoitu eri puolilta Suomea koulujen heikosta kunnosta. Helsingissä koulujen huono kunto on ollut tapetilla vuosia. Iso joukko vanhempia on kamppaillut terveellisen ja turvallisen opiskeluympäristön saamiseksi lapsille.

Miten oikein ollaan päädytty tilanteeseen, jossa Helsingissä on kymmenittäin huonokuntoisia ja sisäilmaongelmaisia koulurakennuksia? Ja miksi huonokuntoisia rakennuksia ei vain korjata – miksi näissä tapauksissa on tarvittu ja tarvitaan ääntä?

Miksi huonokuntoisia rakennuksia ei vain korjata?

Kuntien toimintaa ja taloutta suunnitellaan sekä vuositasolla että pidemmällä aikajänteellä. Kaupunkikohtaiset strategiat yleensä linjaavat painopisteitä, joita kunkin kaupungin toiminnassa pidetään erityisen merkittävinä.

Kuntien sisäistä toimintaa ja taloutta valvovat kuntakohtaiset tarkastuslautakunnat. Kunkin kunnan valtuusto asettaa tarkastuslautakunnan, jonka tehtävät määritellään kuntalaissa, hallinnon ja talouden tarkastuksen sekä arvioinnin järjestämistä varten.

Tarkastuslautakunta on kaupunginvaltuuston alainen toimielin. Tarkastuslautakunnan ”tehtävänä on huolehtia Helsingin kaupungin ja kaupunkikonsernin hallinnon ja talouden tarkastuksen järjestämisestä ja kuntalain mukaisen arvioinnin suorittamisesta”.

Tarkastuslautakunta arvioi vuosittain sitä, miten valtuuston kaupungille ja kaupunkikonsernille asettamat toiminnan ja talouden tavoitteet ovat toteutuneet. Arvioinnin kohteena on myös se, onko kaupungin toimialojen toiminta järjestetty tuloksellisella ja tarkoituksenmukaisella tavalla.

Tarkastuslautakunnat kokoavat arviointikertomuksen, jossa käydään läpi eri hallinnonalojen toimintaa ja taloutta. Helsingin kaupungin tarkastuslautakunnan arviointikertomukset tarjoavatkin yhden tavan syventyä siihen, minkä vuoksi ollaan jouduttu tilanteeseen, jossa huonokuntoisia koulurakennuksia on joka puolella kaupunkia.

Jotta ymmärtäisin Helsingin koulurakennusten kunnon surkeaa tilannetta, kävin läpi 2000-luvun arviointikertomukset. Keskityin investointeihin ja investointeja käsitteleviin kohtiin.

Arviointikertomukset tarjoavat kiinnostavan aineiston monien muidenkin kysymysten käsittelyyn. Yhteiskuntatieteilijänä en ole rakennusalan tai korjausrakentamisen asiantuntija, enkä tunne erityisen hyvin Helsingin kaupungin investointeja käsittelevää keskustelua.

Tietoa, osallisuutta ja asiantuntemusta

Koulujen kuntoa tutkitaan kohtuullisen paljon. Helsingissä Tilakeskus vastaa koulurakennusten kunnon selvittämisestä, kunnon ylläpitämisestä ja myös korjaushankkeiden läpiviemisestä.

Tehdyt kuntoraportit ja tutkimukset ovat periaatteessa julkista tietoa. Helsinki ei kuitenkaan ole julkaissut kaikkia kuntoraportteja missään avoimesti vaan eri julkisia rakennuksia käsittelevät tiedot pitää osata pyytää.

Lainsäädäntö antaa jokaiselle mahdollisuuden saada tietoa viranomaisen toiminnasta. Niin kutsuttujen tietopyyntöjen kautta vaikkapa koulujen kuntoa käsittelevät kuntoraportit ovat saatavissa, mutta tietopyyntö pitää osata tehdä. Tietopyyntöihin vastaaminen kestää useimmiten parisen viikkoa.

Vanhempien aktiivisuuteen on suhtauduttu eri tavoin. Helsingin kaupungin hallintosäännössä kuvataan varsin tarkasti osallisuuden ja vuorovaikutuksellisuuden elementtejä.

Hallintosäännön 27. luku käsittelee kaupunkilaisten ja palveluiden käyttäjien osallistumisoikeutta. Luvun ensimmäisessä pykälässä ensimmäisinä kohtina mainitaan muun muassa hallinnon avoimuus sekä selkokielinen ja monikanavainen viestintä.

Monet vanhemmat ovat kritisoineet kaupungin toimijoita vähäisestä viestinnästä. Esimerkiksi alussa mainitussa Puotilan tapauksessa vanhemmat kritisoivat runsaasti sitä, että rakennuksista tehdyistä löydöksistä ei tiedotettu koulun henkilökuntaa tai oppilaiden vanhempia.

Investointimäärärahaa on ja ei ole

Vuosien 2000–2017 arviointikertomuksissa on useita mainintoja käyttämättä jääneistä investointimäärärahoista. Tilakeskus perustettiin vuonna 2005 ja vuoteen 2008 saakka arviointikertomuksissa uudisrakennushankkeet ja korjausrakentamisen hankkeet ovat samaa ”nippua”.

Esimerkiksi vuoden 2005 arviointikertomuksen mukaan investointimäärärahoista käytettiin vuoden aikana 62 prosenttia. Vuoden 2007 arviointikertomuksessa tuodaan selvästi esille, kuinka määrärahoja on jäänyt huomattavasti käyttämättä:

”Kiinteistölautakunnan käyttöön varatuista talonrakennuksen ja korjausrakentaminen määrärahoista on jäänyt viime vuosina käyttämättä huomattava osa. Kaupunginhallituksen tulee huolehtia siitä, että investointien toteutumisen esteenä ei ole kaupungin organisaatiosta tai hallintokuntien välisestä työnjaosta johtuvia ongelmia”.

Korjausvelan hallintaa käsittelevässä muistiossa todetaan, että vuosina 2008–2014 korjausrakentamiseen on ollut eniten käytettävissä budjettia vuonna 2013. Vuonna 2013 myös käyttämättä jääneiden määrärahojen osuus alkoi kuitenkin kasvaa.

Vuosien 2000–2017 arviointikertomuksissa on useita mainintoja käyttämättä jääneistä investointimäärärahoista.

Muistiossa kuvataan: ”Tilakeskuksen mukaan se peri mittavan korjausvelkaongelman ajalta, jolloin suurimmat hallintokunnat vastasivat tilojen ylläpidosta ja korjausinvestoinneista. Vielä 2000-luvun alussa ei pystytty arvioimaan korjausvelan määrää ja siten ymmärtämään ongelman kehittymistä.” 2000-luvun alkupuolen arviointikertomuksissa ennakoitiin esimerkiksi päiväkotipaikkojen tarve laskevaksi ja väestönkasvu huomattavasti maltillisemmaksi, mitä myöhemmin on saatu nähdä.

Vuoden 2002 arviointikertomuksessa todetaan, että ”Helsingin omien väestöennusteiden mukaan kaupungin väkiluku on 592 000–601 000 henkilöä vuonna 2025. YTV:n, Uudenmaan liiton ja Tilastokeskuksen ennusteet ovat 620 000–651 000 henkeä vuonna 2025.” Vuoden 2018 toteutuma on jo noin 650 000 asukasta.

Tilakeskus ei kuitenkaan ole pystynyt korjaamaan ongelmaa, koska korjausinvestointimäärärahat ovat olleet pienempiä kuin rakennuskannan vuotuinen kuluma. Lisäksi Tilakeskus totesi vuoden 2014 arvioinnin yhteydessä, että investointirahan niukkuuden vuoksi perinteisten peruskorjausten sijasta tehdään nykyään entistä enemmän teknisiä korjauksia ja että ”proaktiivisesta toimintatavasta on 2010-luvulla siirrytty reaktiiviseen toimintatapaan rakennuskannan huonon kunnon ja korjausinvestointirahan niukkuuden vuoksi”.

Korjausinvestointimäärärahat ovat olleet pienempiä kuin rakennuskannan vuotuinen kuluma.

Eri vuosien arviointikertomuksissa tuodaan esille myös erilaisia selittäviä tekijöitä siihen, miksi määrärahoja oli jäänyt käyttämättä. Arviointikertomuksessa vuodelta 2012 ei peitellä lainkaan koulujen huonoa kuntoa:

”Sisäilmaongelmaisia kouluja on niin paljon, että tilojen käyttäjät saattavat joutua odottamaan perusteellista korjausta vuosia, HKR-Rakennuttajan sisäilmaryhmän mukaan jopa kolmesta kymmeneen vuotta. Kiireellisiä hätäkorjauksia tehdään paljon, mutta ne eivät aina poista sisäilmaongelmia. Rakennusten perusteellinen korjaaminen on kallista ja tilakeskus joutuu priorisoimaan useita pienempiä korjauksia yhden perusteellisen korjauksen sijasta. Määrärahojen ohella korjausten toteuttamista hidastaa korvaavien väistötilojen puute”.

Oma lukunsa tilanteessa on se, että edellisellä valtuustokaudella Helsingissä oli käytössä investointikatto. Tämä käytännössä tarkoitti myös sitä, että vuositasolla investoinnit suunniteltiin etukäteen investointikaton kehyksessä. Investointikattoa enempää ei voinut suunnitella. Helsingissä sovittiin edellisellä valtuustokaudella vuosittaiseksi investointikatoksi 435 miljoonaa, kun aiemmin vuosittain budjetoitiin 500 miljoonaa.

Tilakeskus ei toimiva, mutta tilanne moniselitteinen

Vuoden 2013 arviointikertomuksessa Tilakeskuksen toiminta saa suoraa palautetta. Tarkastuslautakunnan arviointikertomuksen mukaan ”tilakeskukselle annettu rooli tilojen omistajan edustajana, tilojen tehokkaan käytön ohjaajana ja tilakannan käyttöarvon säilyttäjänä ei ole nykyisin riittävän toimiva”.

Vuoden 2014 arviointikertomuksessa esimerkiksi oikeanlaisten vakanssien puute tuodaan näkyväksi. Lukijalle käy siten ilmi, että Tilakeskus on tuonut eri yhteyksissä esille henkilöstöresurssitarpeensa, joka on osin ohitettu tai jäänyt byrokratian jalkoihin:

”Tähän mennessä kaupungin vakanssi- ja täyttölupamenettely sekä tilakeskuksen sisäinen resurssitarpeiden priorisointi eivät ole mahdollistaneet sisäilma-asiantuntijaresurssien merkittävää lisäämistä. Kaupungin keskushallinnon vastaus resurssipyyntöihin on ollut konsulttien käyttämisen lisääminen.”

Vuoden 2016 arviointiraportissa kuvataan pätevän henkilöstön rekrytoinnin haasteita. ”Pätevän työvoiman rekrytointi on kuitenkin vaikeaa ja usein rekrytointi ei onnistu lainkaan, varsinkaan rakentamisen korkeasuhdanteessa. Kaupungin palkkataso ei ole kilpailukykyinen, koska teknisen alan sopimuksen mahdollistamaa liikkumavaraa ei ole käytetty kuin osittain.”

Rekrytointihaasteiden pitkäkestoisuus herättää lukijassa kysymyksen, miten aktiivisesti asiaa on ylipäätänsä haluttu ratkaista. Jälleen vuoden 2016 arviointikertomuksessa silmiinpistävä huomio on se, että ”investointien toteuma on jatkuvasti alittanut käytettävissä olleet määrärahat”.

Yksi rakennusten heikkoa kuntoa selittävä tekijä on se, että Tilakeskuksen resursseja ei ole lisätty, vaikka kiinteistöneliöiden määrä on kasvanut. Minna Tiili, Kari Roine ja Kirsi-Marie Kaito toteavat, että “korjausinvestointimäärärahojen kasvu on ollut reaalisesti miltei olematonta samaan aikaan kun tilamäärä on kasvanut kymmenisen prosenttia vuodesta 2008 vuoteen 2014. Tämä kertoo osaltaan siitä, että tilakanta on liian suuri suhteessa käytettävissä oleviin investointimäärärahoihin.”

Korjausvelan hallintaa käsittelevässä raportissa tuodaan myös esille, kuinka “Tilakeskuksesta saatujen tietojen mukaan korjausinvestointien kasvu taittui vuonna 2010 ja määrärahat ovat pienentyneet vuodesta 2011 lähtien. Koska korjausinvestoinnit eivät vastaa kiinteistöjen kulumista, korjausvelka kasvaa”.

Resursseja romahtavien pintojen kunnostamiseen

Investointimäärärahojen käyttämättä jäämisen lisäksi henkilöstöresurssit ovat olleet riittämättömät. Osa korjausvelasta on mitä ilmeisemmin syntynyt kauan ennen Tilakeskuksen vuonna 2005 tapahtunutta perustamista.

Lastensa opiskeluolosuhteista ja terveellisestä kouluympäristöstä huolestuneiden vanhempien kannalta on kuitenkin keskeistä, että peruskorjaushankkeet ja uusien rakennusten rakentaminen on oikea-aikaista. Tämä ei ole Helsingin tarkastuslautakunnan tuottamien arviointikertomusten perusteella toiminut erityisen hyvin.

Helsinkiläisen näkökulmasta se, että investointeihin budjetoidaan, mutta ei saada tehtyä ajateltua toimintaa, on erityisen mielenkiintoista.

Kokonaiskuvan saaminen koulujen peruskorjaus- sekä uudisrakennushankkeiden tilanteesta edellyttää vaivannäköä. Lukijalle jää myös epäselväksi se, kuinka aktiivisesti esimerkiksi henkilöstöresurssia on pyritty lisäämään tai kuinka aktiivisesti Tilakeskuksen investointikehikon kasvattamisesta on keskusteltu.

Vuoden 2017 arviointikertomuksessa mainitaan, että ”kaupungin palkkakilpailukykyä rakennuttamistehtävissä on tarpeen parantaa”. Myös vuonna 2017 jäi investointimäärärahoja käyttämättä. ”Investointien toteumaprosentti oli erityisen alhainen vuosina 2013−2015”.

Helsinkiläisen näkökulmasta se, että investointeihin budjetoidaan, mutta ei saada tehtyä ajateltua toimintaa, on erityisen mielenkiintoista. Esimerkiksi päätelmä tarpeesta nostaa palkkatasoa, lisätä tiettyjen asiantuntijoiden määrää ja henkilöstöä ylipäätänsä on tehty useina vuosina.

YTT Pia Lundbom on lehtori Humanistisessa ammattikorkeakoulussa.

Julkaisu Rapautuvat seinät, romahtavat pinnat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisiä kaupunkipolitiikan käytäntöjä hallitsee kaksi toisiinsa kietoutunutta piirrettä, jotka ovat rantautuneet myös Suomeen. Ensinnäkin kaupunkeja arvioidaan ja vertaillaan jatkuvasti valtioista irrallaan toimivina, omilla resursseillaan kilpailevina kokonaisuuksina. Tämä ilmenee erilaisiin indekseihin perustuvina tulostaulukoina, joissa kaupunkeja vertaillaan kansainvälisesti ja asetetaan paremmuusjärjestykseen niiden ominaisuuksien perusteella.

Toiseksi kaupunkivertailuja ja -auditointeja suorittavat yhä useammin kansainväliset asiantuntijaorganisaatiot. Niiden kyky ohjata kaupunkipolitiikan agendoja ja käytäntöjä on kasvanut yhdessä yleisen asiantuntijavallan kasvun myötä.

Uudet piirteet ovat johtaneet eräänlaiseen nimeämisen, häpäisyn ja nostattamisen politiikkaan, joka perustuu yhtäältä vertailuissa pärjäävien kaupunkien ylistämiseen ja palkitsemiseen sekä toisaalta huonommin sijoittuneiden kaupunkien syyllistämiseen ja jopa rankaisemiseen.

Asiantuntijat tiedon tuottajina ja välittäjinä

Kansainvälisten asiantuntijaorganisaatioiden tuottamalla tiedolla on huomattavaa painoarvoa, kun kansallisia ja paikallisia kaupunkipolitiikan sisältöjä muotoillaan. Erityisesti kaupunkien menestystä ja suorituskykyä mittaavista listauksista ja analyyseista on tullut vahvoja kaupunkipolitiikan hallintamekanismeja.

Mittareiden avulla kaupunkien suunnittelu- ja elinkeinopolitiikkaa ohjataan haluttuun suuntaan. Tulostaulukoiden yksinkertaistettua informaatiota on helppo lukea, ja niiden pohjalta voidaan tehdä nopeita johtopäätöksiä siitä, onko kaupunkipolitiikassa onnistuttu vai ei.

Tutkijat, konsultit ja muut asiantuntijat kiinnittävät kotimaisen kaupunkipolitiikan kansainvälisiin politiikkaverkostoihin ja toimivat portinvartijoina.

Yliopistoilla, kotimaisilla tutkimuslaitoksilla ja konsulttiyrityksillä on ratkaiseva asema kansainvälisten asiantuntijaorganisaatioiden tuottaman tiedon hyödyntämisessä. Tutkijat, konsultit ja muut asiantuntijat kiinnittävät kotimaisen kaupunkipolitiikan kansainvälisiin politiikkaverkostoihin ja toimivat portinvartijoina, jotka välittävät ja soveltavat asiantuntijaorganisaatioiden tuottamaa tietoa ja politiikkasuosituksia kotimaisen kaupunkipolitiikan tarpeisiin.

Tiivistäminen kaupunkipolitiikan vallitsevana agendana

Hiljattain Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli on hyvä esimerkki siitä, kuinka kansainvälisen asiantuntijaorganisaation tietoa käytetään hyväksi kotimaisessa kaupunkipoliittisessa kamppailussa. Artikkelissa haastatellaan kahta arvostettua ja aktiivista kaupunkipolitiikan keskustelijaa ja neuvonantajaa. Akateemisten ansioiden lisäksi heidän auktoriteettiasemaansa vahvistaa se, että he ovat taloustieteilijöitä.

Useiden tiedon politiikkaa koskevien tutkimusten mukaan juuri taloustieteestä on viime vuosina tullut julkista yhteiskuntapoliittista keskustelua hallitseva asiantuntijuuden muoto.

Haastatelluista erityisesti Heikki Loikkanen on julkisissa puheenvuoroissaan kritisoinut kaupunkien heikkoa maankäyttöä, joka on hänen mukaansa johtanut yhdyskuntarakenteen hajautumiseen. Hän on tuonut esiin huolensa hajanaisen yhdyskuntarakenteen vaikutuksesta asumisen kalleuteen ja viime kädessä kaupunkien ja kansantalouden kilpailukyvyn heikkenemiseen.

Artikkelin pääviesti on, että Helsingin seutu on yhdyskuntarakenteeltaan hajanainen ja tämä hajanaisuus heikentää seudun (taloudellista) kehittymistä.

Artikkelin pääviesti on, että Helsingin seutu on yhdyskuntarakenteeltaan hajanainen ja tämä hajanaisuus heikentää seudun (taloudellista) kehittymistä. Artikkelissa tiivistämistä perustellaan niin sanotuilla kasautumishyödyillä. Haastatellut asiantuntijat toteavat tiiviin yhdyskuntarakenteen edistävän kaupungin palvelurakenteen kehittymistä ja lisäävän niin yksityisen kuin julkisen sektorin tehokkuutta ja tuottavuutta.

Yhdyskunta- ja yhteiskuntarakenteen tiivistämisestä on tullut viime vuosina suomalaisen aluepolitiikan yksi keskeisistä paradigmoista. Tiiviin aluerakenteen idea resonoi vahvasti hallitsevaan talousasiantuntijuuteen nojaavan, tehokkuutta ja toimintojen kasautuneisuutta painottavan, järkeilyn kanssa. Tiivistämisen etuja onkin sosiaalisten ja ekologisten näkökulmien ohella perusteltu lukuisissa puheenvuoroissa erityisesti taloudellisilla rationaliteeteilla.

Tiiveydellä ajatellaan olevan erityistä painoarvoa kaupunkien globaalissa talouskamppailussa ja maineenhallinnassa. Tiivistä yhdyskuntarakennetta pidetään paitsi kaupunkimaisuuden myös älykkään ja innovatiivisen kaupungin indikaattorina. Hajautuneisuus luonnehtii puolestaan ekologisesti kestämätöntä ja taloudellisesti tehotonta kaupunkia.

Kaupunkirakenteen tiivistämisen vaatimisessa ei siis ole mitään uutta tai ainutlaatuista. Artikkelista kiinnostavan tekeekin se, kuinka siinä hyödynnetään kansainvälisen asiantuntijaorganisaation tuottamaa tietoa tiivistämispolitiikan edistämiseksi.

Häpeä Helsinki! – Eurooppalaisen kaupunkipolitiikan ongelmatapaus ylikansallisen auktoriteetin hampaissa

Helsingin Sanomien artikkelin mukaan Loikkanen ”muistuttaa, että vuonna 2006 Euroopan ympäristövirasto EEA jopa nimesi Helsingin varoittavaksi esimerkiksi kaupunkirakenteen hajautumisesta”. Artikkelissa viitataan myös Suomen ympäristökeskuksen vuonna 2014 julkaisemaan tutkimukseen, jossa on puolestaan viitattu samaiseen EEA:n raporttiin seuraavin muotoiluin:

”Helsingin seutu on esiintynyt kansainvälisissä vertailuissa jopa varoittavana esimerkkinä yhdyskuntarakenteen hajautumisesta (EEA 2006, 13).”

”Siinä missä Helsinki on kaupunkirakenteen hajautumisen osalta nostettu varoittavaksi esimerkiksi, on Tukholmaa pidetty jopa kansainvälisenä malliesimerkkinä joukkoliikenteen varaan rakennetusta kaupungista (EEA 2006).”

”Kuitenkin Euroopan ympäristötoimisto (European Environment Agency) on raportissaan maininnut Helsingin metropolialueen varoittavana esimerkkinä yhtenä hajautuneimmista suurkaupungeista Euroopassa (EEA 2006).”

”Vaikka seudun kasvua on pyritty hallitsemaan ja yhdyskuntarakennetta eheyttämään, silti EU:n ympäristötoimisto on maininnut Helsingin varoittavana esimerkkinä yhdyskuntarakenteen hajautumisesta (EEA 2006).” (Kursiivit lainauksiin lisätty.)

Mielenkiintoiseksi sekä Loikkasen että Suomen ympäristökeskuksen harjoittaman ylikansalliseen auktoriteettiin vetoamisen tekee se, että mainitussa EEA:n raportissa Helsinkiä ei nimetä varoittavaksi esimerkiksi huonosta kaupunkisuunnittelusta tai -rakenteesta.

Mielenkiintoiseksi ylikansalliseen auktoriteettiin vetoamisen tekee se, että mainitussa raportissa Helsinkiä ei nimetä varoittavaksi esimerkiksi huonosta kaupunkisuunnittelusta tai -rakenteesta.

EEA:n raportissa tuodaan esille huoli kaupunkien yhdyskuntarakenteen hajautumisesta ja sen mahdollisista negatiivisista ekologisista, sosiaalisista ja taloudellisista vaikutuksista sekä Euroopan kaupungeille että maaseudulle. Raportin johdannossa todetaan hajautumisen olevan yksi merkittävimmistä yhteisistä haasteista urbaanille Euroopalle.

Raportissa mainitaan erityisen riskin alueina Etelä-, Itä- ja Keski-Euroopan kaupunkiseudut, joissa yhdyskuntarakenteen hajautuminen on kiihtynyt viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Lisäksi raportissa käsitellään erikseen hajautumista muiden muassa Portugalin ja Espanjan rannikkokaupungeissa, Madridissa ja Istanbulissa.

Helsinki mainitaan raportin leipätekstissä erikseen kahdeksan kertaa. Maininnoista kuusi esiintyy tutkimukseen valittujen eurooppalaisten kaupunkien maankäytön dynamiikkaa kuvaavissa graafisissa esityksissä ja yksi kohdassa, jossa Helsinki mainitaan Via Baltican lähtöpisteenä.

Kerran Helsinki mainitaan taulukossa, jossa valittuja eurooppalaisia kaupunkeja on ryhmitelty niiden yhdyskuntarakenteen hajautuneisuuden ja tiiviyden mukaan. Taulukossa Helsinki on sijoitettu pohjois- ja länsieurooppalaisten kaupunkien klusteriin. Tässä joukossa Helsinki esiintyy rakenteeltaan hajautuneimpana kaupunkina.

Sen sijaan raportin sisällön perusteella ei voi tehdä johtopäätöstä, että erityisesti Helsinki nimettäisiin tai nostettaisiin ”varoittavaksi esimerkiksi” hajautuneesta yhdyskuntarakenteesta.

Tieto politiikan kohteena ja välineenä

Kaupunkipolitiikan asiantuntijoiden sanavalinnoissa voi olla kyse huolimattomasta EEA:n raportin siteeraamisesta tai tulkintavirheestä. Toisaalta kansallisen aluepoliittisen keskustelun virtaukset huomioiden kyse voi olla myös tarkoituksellisesta retoriikasta, jolla halutaan vaikuttaa suomalaisen kaupunkipolitiikan suuntaan.

EEA on Euroopan unionin erillisvirasto, jonka tehtävänä on tarjota luotettavaa, riippumatonta tietoa ympäristöstä. Virasto työllistää reilut 200 asiantuntijaa ja se muodostaa tärkeän solmukohdan Euroopan laajuisessa politiikkaverkostossa.

Viraston verkkosivujen mukaan se pyrkii asettamiinsa tavoitteisiin ”tarjoamalla ajankohtaista, kohdennettua, asiaankuuluvaa ja luotettavaa tietoa päättäjille ja yleisölle”. Resurssiensa ja kokoamansa laajan asiantuntijaverkoston perusteella virastoa voidaan pitää vaikutusvaltaisena asiantuntijaorganisaationa, jonka julkilausumilla on huomattavaa painoarvoa myös kansallisen kaupunkipolitiikan saralla.

Tunnustettujen asiantuntijoiden lausunnoilla on iso vaikutus mielikuviin. EEA:n tutkimustuloksista raportointi valitulla retoriikalla synnyttää vaikutelman, että ylikansallinen auktoriteetti on ottanut kaupunkipolitiikassaan epäonnistuneen Helsingin erityisen tarkkailun kohteeksi.

Kaupunkirankingeja tarkkaan seuraavien päättäjien silmissä huonot sijoitukset kansainvälisissä vertailuissa ovat omiaan herättämään huolta kaupungin maineesta houkuttelevana investointikohteena tai onnistuneen kaupunkisuunnittelun benchmarking-kohteena. Viime kädessä huoli kanavoituu kaupungin suunnittelun ja kehittämispolitiikan käytäntöjen muutoksissa.

Asiantuntijoiden hyödyntäminen tiedon tuottajina, välittäjinä ja tulkitsijoina on täysin ymmärrettävää ja jopa suotavaa. Alati lisääntyvien tulos- ja tehokkuusvaatimusten paineessa kaupunkien poliitikoilla tai kaupunkien suunnittelusta ja kehittämisestä vastaavilla virkailijoilla ei ole useinkaan riittävästi aikaa tai asiantuntemusta laajojen, teknistä ammattijargonia ja monimutkaisia tieteellisiä analyyseja sisältävien raporttien omaksumiseen.

Politiikan nopeatempoisessa syklissä on helpompi luottaa auktorisoitujen asiantuntijoiden välittämään tietoon ja johtopäätöksiin kuin yrittää itse omaksua laajoja tutkimusraportteja.

Politiikan nopeatempoisessa syklissä on helpompi luottaa auktorisoitujen asiantuntijoiden välittämään tietoon ja johtopäätöksiin kuin yrittää itse omaksua laajoja tutkimusraportteja. Alan asiantuntijoilla on selkeä käsitys siitä, mistä relevanttia tietoa löytyy. Lisäksi he ovat yleensä hyvin perillä alan uusimmista tutkimustuloksista ja ammattisanastosta, mikä helpottaa asiantuntijaorganisaatioiden tuottamien raporttien sisällön tulkintaa.

Kaupunkipolitiikasta käytävää keskustelua seurattaessa on kuitenkin syytä muistaa, että asiantuntijatietoa ei käytetä ainoastaan instrumentaalisesti, välineenä kaupunkisuunnittelun ja kehittämisen tavoitteiden saavuttamiseksi, vaan sillä on myös strateginen ja konstitutiivinen rooli. Tietoa etsitään, käytetään ja tulkitaan valikoiden kaupunkipoliittisen kamppailun välineenä.

Käytännössä tämä saattaa ilmetä esimerkiksi niin, että päätöksenteossa ja poliittisessa keskustelussa tukeudutaan vain tietynlaiseen, omia intressejä tukevaan tietoon. Konstitutiivinen rooli puolestaan viittaa Anthony Giddensin kaksoishermeneutiikan ajatukseen, jonka mukaan tutkijoiden tuottama tieto ei ainoastaan kuvaa sosiaalista todellisuutta vaan osallistuu aktiivisesti sen tuottamiseen.

Helsingin Sanomien artikkeli on hyvä osoitus siitä, kuinka tutkijat, konsultit ja muut kaupunkipolitiikan asiantuntijat eivät ole vain politiikan ideoiden neutraaleja tuottajia tai välittäjiä vaan aktiivisia poliittisia toimijoita, jotka toiminnallaan osallistuvat kaupunkipolitiikan diskurssien ja käytäntöjen muovaamiseen.

Juho Luukkonen on tutkijatohtori Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen osaston Kaupunkitutkimusinstituutissa.

Julkaisu Asiantuntijat kaupunkipolitiikan portinvartijoina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kiinasta puhuttaessa ei usein mainita sitä, miten sielläkin kansalaiset pitävät kiinni omista oikeuksistaan. Sitä tapahtuu, mutta se jää monesti länsimaisilta tarkkailijoilta havaitsematta.

1980-luvun loppupuolella puistoihin ja kaupunkien kaduille alkoi ilmestyä varjonyrkkeilijöiden, lintujen ulkoiluttajien ja kiinalaisia kuntoilulajeja harrastavien ryhmien lisäksi myös paritanssijoita. Siis valssia, fokstrottia ja tangoa pareittain tanssivien ryhmiä.

Koska kiinalaiset ovat alkaneet tanssia?

Länsimaista kulkeutuneet paritanssit saapuivat Kiinan suurkaupunkeihin 1900-luvun alkuvuosikymmeninä elokuvan ja länsimaisen viihteen vanavedessä. Siis samaan aikaan, kun ne yhdessä tanssilavojen kanssa yleistyivät Suomessakin.

Tanssitaito oli menestymään pyrkiville ja moderneille suurkaupunkilaisille välttämätön avu.

Tanssitaito oli menestymään pyrkiville ja moderneille suurkaupunkilaisille välttämätön avu. Myös monet myöhemmin merkittäviin asemiin kohonneet kommunistijohtajat oppivat paritanssin taidot nuorina.

Pitkällisen sisällissodan päätyttyä ja kommunistien noustua valtaan suhtautuminen paritanssiin alkoi muuttua, mutta ei välittömästi. Vanhat valokuvat kertovat, että neuvostoliittolaisetkin neuvonantajat tanssivat paritansseja luontevasti ja pyörähtelivät suurten kiinalaisten kaupunkien parketeilla yhdessä kiinalaisten parien kanssa.

Individualismi pilaa sosialistisen moraalin

Kun kulttuurivallankumous lähestyi, paritanssista tehtiin länsimaista individualistista hapatusta, joka pilaa kiinalaisen sosialistisen moraalin. Paritanssi joutui pannaan, jota kukaan ei henkensä ja terveytensä uhalla uskaltanut julkisesti rikkoa. Samalla tavalla länsimaisen klassisen musiikin harrastaminen painui maan alle.

Paritanssista tehtiin länsimaista individualistista hapatusta, joka pilaa kiinalaisen sosialistisen moraalin.

Kulttuurivallankumouksen kaudellakin suurten kaupunkien puistoissa tapahtui. Kiinalaista juurta olevia meditaatio- ja urheilumuotoja kuten varjonyrkkeilyä (taiji) ja taistelutaitoja (wushu) pyrittiin edistämään yksinkertaistamalla niiden monimutkaisia perinteisiä muotoja. Niiden harrastamiseen julkisilla paikoilla kannustettiin pääasiassa joukkoliikkeinä, ei individualistisina harrastuksina.

Kulttuurivallankumouksen päättyminen 1970-luvun puolimaissa ja Deng Xiaopingin seuraavalla vuosikymmenellä aloittama uudistuspolitiikka ei suoraan johtanut julistukseen paritanssin pannan päättymisestä, vaikka se vapautti taloudellista toimintaa ja monella tavalla jopa yksilön vapaata ilmaisua.

Kaupunkitila otetaan haltuun

Paritanssikielto kumottiin kansalaisaktiivisuudella ja kaupunkitilan haltuun ottamisella. Paritanssia ei tavallaan ole vieläkään rehabilitoitu, vaan paritanssin harrastajat ovat itse raivanneet tilan harrastukselleen.

Kun paritanssijat nousivat maan alta puistojen nurkkauksiin, eivät sen pioneerit olleet vasta-alkajia, vaan selvästi kokeneita tanssijoita − aivan kuten länsimaista musiikkia harrastaneet muusikotkin. He eivät olleet nuorisoa, vaan vanhempaa keski-ikää olevia, ennen pannaa taitonsa oppineita ja jotenkin sitä julkisuudelta piilossa ylläpitäneitä ihmisiä.

Puistotilojen tasaisille nurkkauksille ja katujen syrjäisiin kolkkiin alkoi 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun vaiheilla ilmestyä paritanssia harrastavia ryhmiä, jotka toivat äänentoistolaitteet tanssipaikalle tullessaan ja veivät ne taas lähtiessään mukanaan.

Paritanssia ei harrasteta salassa ja anteeksi pyytäen. Äänentoisto on aasialaiseen malliin äänekästä ja tanssijoiden elekieli on lähempänä argentiinalaista kuin suomalaista mallia.

Vapaudet on ankarasti rajattu

Kaupunkitilan käyttö on Kiinassa kontrolloitua eikä kadulla järjestetä tanssiaisia, ellei siihen ole viranomaisen suostumusta.

Viranomaisten suhtautuminen paritanssiin on saman sukuista kuin seksuaalisuuden julki tuomiseen − varmuuden vuoksi sosialistisen moraalin ja länsimaisen individualismin verukkeella torjuvaa ja syrjään työntävää. Falun Gong -liikkeen toiminta on Kiinassa ankarasti kielletty, mutta se ei johdu ryhmän harrastamista qigong-harjoituksista, vaan Kiinan johdon pelosta liikkeen ulkomaisia yhteyksiä kohtaan.

Ilmiötä ei kokonaan suoraan kielletä, mutta julkiseen paritanssiin ei myöskään kannusteta.

Paritanssien harrastajat löytyvätkin puistojen äärimmäisestä nurkkauksesta tai katutilan valaisemattomalta alueelta. Ilmiötä ei kokonaan suoraan kielletä, mutta julkiseen paritanssiin ei myöskään kannusteta.

Oma kulttuurimme voi rajoittaa kykyämme nähdä toiseen kulttuuriin

En hämmästy, kun näen, että suomalainen valokuvaaja Noora Geagea on innostunut kuvaamaan ARTag Galleryn näyttelyynsä One Move pekingiläistä katutanssia.

Kiinassa ei enemmistöväestön, han-kiinalaisten, parissa juurikaan ole tanssimisen perinnettä, lukuun ottamatta joidenkin juhlatilaisuuksien seremoniaalisia tansseja. Kadun nurkkauksessa ylpeästi ja taitavasti tanssivat parit poikkeavat ympäristöstään silmiinpistävästi. Siinä on länsimaiselle katsojalle kutkuttavan tuttuja elementtejä, mutta epätavallisessa yhteydessä  − siksi se pysähdytti Geageankin.

Kiinalaiset protestoivat kiinalaisittain.

Länsimaisen kulttuurin jäseninä odotamme vaistomaisesti kiinalaisilta samankaltaista reaktiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin kuin meillä on tapana. Mutta kiinalaiset protestoivatkin kiinalaisittain. Mielestäni paritanssijat protestoivat yksilönvapauksien puolesta vahvasti, melkeinpä julkeasti, valtaamalla katutilan äärimmäisiä nurkkauksia oman harrastuksensa käyttöön.

Protestointia kiinalaisittain

Myös kiinalaiset reagoivat yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Yli kaksi vuosituhatta vallinnut keisarivalta on opettanut kiinalaiset protestoimaan perinteisen kiinalaisen teatterin tapaan symbolien ja kiertoilmausten kautta.

Yhden puolueen valta on tabu, jonka vastustaminen julkisesti kielletään välittömästi ja ankarasti, kuten kävi Liu Xiaobolle. Suoraan ihmisten terveyttä uhkaavat ympäristöongelmat kuitenkin saavat kiinalaisetkin nykyisin usein joukolla kaduille.

En väitä, että paritanssien harrastus olisi sinänsä voimakas yhteiskunnallinen protesti yksipuoluevaltaa vastaan, mutta se on merkki siitä, että yksilöt Kiinassakin haluavat vallata liikkumatilaa siellä, missä se on mahdollista. Mihin se voikaan johtaa?

Veli Rosenberg on kiinalaisen kulttuurin tuntija ja kulttuurikonsultti, joka on toiminut pitkään Suomi−Kiina-seuran parissa, viimeksi puheenjohtajana 2002−2016. Hän on toiminut vuodesta 2004 lähtien Kiina sanoin ja kuvin -lehden päätoimittajana.

Tekstissä mainittu Noora Geagean näyttely One Move on avoinna ARTag Galleryssa 8.10. asti.

Julkaisu Kaupunkitilan valtaus kiinalaisittain ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Reilun vuoden jatkunut kulttuuripoliittinen keskustelu Guggenheim-museon mahdollisesta rantautumisesta Suomeen siirtyi Helsingin kaupunginhallituksen päätöksen jälkeen asemasotavaiheeseen. Ainakin toistaiseksi. Keskustelun loppukaneetti päätös olla viemättä asiaa kaupunginvaltuuston päätettäväksi tokko on. Museohanketta vastustaneiden poliittisten ja kulttuuristen voimien saavuttama etappivoitto ei ole kamppailun lopputulos, ainoastaan väliaikatieto, kirjoittaa Jarmo Rinne.

Guggenheim-hankkeen takana on sen verran monissa liemissä keitettyjä kovia politiikan pelureita, asiasta aidosti innostuneita kulttuurivaikuttajia sekä talouselämän vaikuttajia. Ei-niin-kovin rohkea arvaus on, että museohanke nousee vielä monta kertaa niin politikan kuin kansalaiskeskustelun agendalle.

Kulttuuristen lisäarvo-odotusten lisäksi Guggenheimiin liitettiin vahvoja taloudellisia odotuksia ja potentiaaleja. Jo pelkän museon olemassaolon ennakoitiin lisäävän turistivirtaa Helsinkiin ja keväisen kosken väkevän pauhun tavoin vahvistavan matkailutulojen ryöppyämistä Helsingin seudulle.

Se, että Guggenheim-keskustelussa sekoittuivat niin kulttuuriset, poliittiset kuin taloudellisetkin intohimot, ei sinällään tee siitä mielenkiintoista. Toki keskustelu oli totuttua värikkäämpää, kiihkeämpää ja eläväisempää, mutta tarkemmin ajatellen, tällaistahan poliittisen keskustelun kuuluukin olla: erilaisten mielipiteiden ja intressien esiin nostamista, omien kantojen puolesta debatointia ja vastapuolen argumenttien kumoamista.

Mielenkiintoiseksi tämän viime vuosien kiihkeimmän kulttuuripoliittisen keskustelun tekee aivan muut asiat. Helsingin kunnallispolitiikan toiseksi suurin valtuustoryhmä päätti lopulta torpata hankkeen. Vihreät kokivat apulaiskaupunginjohtajuutta tavoittelevan ehdokkaansa tulleen pelatuksi ulos heille privilegiodusta poliittisesta mandaatista Kokoomuksen ja demarien keskinäisen kähminnän tuloksena. Tältä vihreiden Guggenheim-päätöksen synty ainakin ulkopuolisen silmiin näyttää ja päätöksen jälkikäteisrationalisoinnit kuulostavat kouluesimerkeiltä hegeliläisestä ”järjen viekkaudesta”. Samaan sarjaan voi laskea voivottelut siitä, miten kaupunginhallituksen päätös edustaisi demokratian irvikuvaa ja torpedoisi demokraattista keskustelua.

Toinen mielenkiintoinen piirre keskustelussa on ollut, että jälkeen kuvataitelijoiden piirit pikkuhiljaa kääntyivät museon tuloa vastaan. Ilmeisesti kulttuuriväki kaivoi taskulaskimet esiin tai löysivät laskin-sovelluksen älypuhelimistaan ja totesivat kulttuurimäärärahojen olevan niukka luonnonvara, josta Guggggenheimin jälkeen lohkeaisi vain murusia muihin kotimaisiin ja seutukunnallisesti tärkeisiin kulttuurihankkeisiin. Valtion ja kaupungin vähäisten kulttuurimäärärahojen pelättiin valuvan ylikansallisen franchise-ketjun jo ennestään pullisteleviin taskuihin. Jakopolitiikan realiteettien tajuamisen jälkeen intouduttiin visioimaan vaihtoehtoisia kotimaista taide- ja kulttuurielämää hyödyttävämpiä hankkeita kuten Checkpoint Helsinki.

Taidemaailman kannanmuodostuksen jälkeen sen edustajat hämmentyivät liittolaisistaan. Kosmopoliitit avarakatseiset kulttuuripersoonat huomasivat seisovansa samassa rintamassa ahdasmielisten räyhänationalististena pidettyjen Perussuomalaisten kanssa. Poliittisessa kansalaistoiminnassa tämä on varsin normaali ilmiö; yhteinen vastustaja yhdistää periaatteellista eroista huolimatta. Taidepiireille tässä huomiossa, että politiikka tekee outoja petikavereita, on riittänyt nieleksimistä. Perussuomalaisten 2011 eduskuntavaaliohjelman  taidepoliittiset julistukset, ei postmodernille tekotaiteelle, olivat huonoja vitsejä jo ennen kuin puolueen puheenjohtaja ne sellaisiksi ilmoitti luonnehtiessaan niitä taktiseksi vaalikikaksi. Tekotaide ei ole koskaan taidetta olkoon se sitten vaikka perinteistä, modernia tai sitä paheksuttua postmodernia.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisin seikka Guggenheim-keskustelussa on kuitenkin ollut sen ’henkinen tsadilaisuus’ eli se, että hanketta on jossakin vaiheessa mainostettu Suomen kulttuurisen imagon kohottajana ja odotettu hankkeeseen pumpattavaksi julkisia varoja. Kulttuuri-imagon nostaminen ja profiloituminen kansainvälisesti ovat mitä kannatettavimpia pyrintöjä. Tällainen tavoitteellisuus edellyttää taloudellisia satsauksia. Tältä osin keskustelua jumittaa kuitenkin se, että Guggenheimin olisi tuonut taloudellista hyötyä lähinnä vain Helsingille. Kiivaimmin tässä taloudellisesti motivoituneessa kulttuuripoliittisessa keskustelussa peistä on taitettu kehä kolmosen sisäpuolella ja erityisesti niissä parissa korttelissa, jotka vaikutusvaltaisten keskustelijoiden mielestä ovat yhtä kuin Suomi. Guggenheim varmaankin toisi tullessaan lisää turistivirtaa, mutta siitä hyötyisi lähinnä Helsingin Kauppatorin lähialueet muun Suomen jäädessä mopen osille. Sama pätee myös Guggenheimin vaihtoehtona esitetyn Checkpoint Helsingin osalta, joka kuitenkin rehellisesti ilmoittaa paikallisuutensa jo nimessään.

Guggenheimin ympärillä käytyä keskustelua ja sen taustoja avaa Emilia Palosen artikkeli. Tapaus Guggenheim poikii jatkossakin mielenkiintoisia analyysejä kulttuurin, talouden ja politiikan leikkauspisteessä vellovista intohimoista. Kysymyksiä, joita toivoisi jatkokeskustelussa ruodittavan, voisivat olla, että voiko kaupalliseen konseptiin perustuva monikansallinen toimija aidosti edistää riippumatonta ja/tai kansallista kulttuurituotantoa? Entä kykeneekö Checkpoint Helsingin tapainen museokonsepti sekä tuottaa merkittävää taidetta että jalkauttaa taiteesta nauttimisen uusien kohdeyleisöjen riemuksi ja lisätä kanssakäymistä taitelijoiden ja kansalaisten kesken? Kumpi museokonsepti paremmin profiloisi Suomen kulttuuribrändiä ja millä perusteilla? Ja ehkä kaikkein kovimpana ydinkysymyksenä: toimiiko kulttuuritalous viimekädessä kulttuurin vai talouden logiikalla?   

Julkaisu Henkistä tsadilaisuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Katajanokan tontille on haikailtu pitkään rakennusta, joka poikisi Bilbao-efektin Helsinkiin: tekisi siitä metropolin vau-arkkitehturin avulla. Edellinen oli Katajanokan Design-hotelli. Se oli kaupunginjohtajan lempilapsi. Aiemmassa tutkimuksessani kävi ilmi, että kaupunginjohtaja Jussi Pajunen oli itse ehdottanut tonttia norjalaiselle sijoitusyhtiölle ja että vau-rakennuksen suunnittelija Herzog & de Meuron oli sama, jonka Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Hannu Pöppönen oli maininnut aiemmin haastatellessaan Pajusta ja jutellessaan mahdollisesta Bilbao-efektistä Helsingissä.

Periaatteessa Helsingin kaupunki ja HS:n kulttuuritoimitus on tehnyt läksynsä hyvin. Kaupunkibrändäyksen korostamisen taustalla on jälkifordistinen kulttuuritalous – massatuotannon jälkeinen immateriaalitalouden aika, jolloin kulttuurin tuotteistamisesta tulee tulevaisuuden myyntivaltteja. Niillä myös kilpaillaan kansainvälisestä liikkuvasta keskiluokkaisesta työvoimasta, asiantuntijoista, joiden mieltymysten mukaan suuria voittoja tuottavat yhtiöt liikkuvat. Bilbao-efekti kiinnittää kansainvälisen huomion taantuvaan teollisuuskaupunkiin. ”Vau” kertoo elinvoimaisuudesta.

Helsingin brändäys perustuu ainakin Euroopan kulttuuripääkaupunki vuodesta 2000 tapahtuma- ja elämystalouteen, jota tukivat muiden muassa euroviisut ja tänä vuonna maailman design-pääkaupunki. Jälkifordistinen kaupunkibrändäys on prioriteetti kaupungin johdossa, ja siihen ollaan valmiita panostamana rahaa. Se nähdään sijoituksena, joka poikii moninkertaisesti takaisin. Miljoonat eivät mene hukkaan.

Ajatus tämän logiikan oikeellisuudesta ja oikeutuksesta (1990- ja 2000-luvun kulttuuritalouden ja -politiikan tutkimuksiin nojaten) strategian pohjaksi ja fantasia siitä, kuinka suur-Helsingistä voidaan tuottaa menestyvä immateriaalimetropoli, vauhdittaa kaupungin projekteja. Globaalille kaupunkibrändäykselle tyypillistä on nopeatempoisuus ja strateginen ohjaus huipulta alas. Demokraattiset rakenteet voidaan silloin nähdä turhana hidastuksena.

Aiemmassa tutkimuksessani olen esittänyt, että Katajanokan Design-hotellihanke kaatui siihen, että koko Etelä-Satamaan suunniteltu Kirjava Satama -projekti ja ajatus julkisesta rakennuksesta pikemminkin kuin yksityisestä hotellista voitti valtuuston sympatiat. Toisin kuin poliittisesti määräajaksi valittu virkamies-kaupunginjohtaja, valtuutetut joutuvat neljän vuoden välein suuren yleisön valittaviksi. Tärkeän tontin varaaminen pitkälle kabinettisuunnittelulla toteutetulle projektille olisi ollut arka paikka valtuutetuille.

Illuusio keskustelevasta demokratiasta

Kun hotellin tilalle kaivattua julkista rakennusta ja kaikille avointa pääsymaksullista museota ei otettu varauksetta vastaan, vaan blogistan ja sosiaalinen media alkoi haastaa projektia, kaupungin johto selvästi ymmärsi, että pikaisesti eteenpäin vietyä projektia täytyy juurruttaa. Guggenheimin puolesta puhujat tekivät parhaansa. Lopulta suuri yleisökin pääsi osallistumaan interaktiiviseen keskusteluun kaupungin kanssa. Viime aikoina sitä varten otettiin erilaisia työvälineitä käyttöön: ihmiset saivat ilmaista mielipiteensä kosketusnäyttötauluilla ja ”Kaupunginjohtaja vastaa” -facebook- ja -twitter-sivuilla.

Keskustelussa, jossa seuraavan päivän Helsingin Sanomien (17.4.) mukaan oli mukana 10-henkinen tiimi ja keskustelijoita oli reilu sata, kaupunginjohtaja kohtasi yleisön kovin lakoniseen tyyliin. Kysymys-vastaus-taktiikka ei luonut varsinaista keskustelua tai deliberaatiota, vaikka synnyttikin kysyjien kesken pikemminkin kuin kysyjien ja vastaajan välille keskustelua. Kaupunginjohtaja lähinnä vastasi faktoilla hänelle heitettyihin palloon – suurinpaan osaan niistä.

Kenties Pajunen pyrki välttämään värikkäämmin projektia perustelevan kaupunginmuseon johtajan Janne Gallén-Kallela-Sirénin kohtaloa: tämän revittelyt Gutenbergin galaksista ja sen haastamisesta levisivät sosiaalisessa mediassa ja muuttuivat uuspoptaiteeksi. Aito dialogi tuntui puuttuvan. Keskustelu polarisoitui.

Keskustelevan demokratian deliberaatioprosessit toimivatkin usein politiikan legitimoijina: aihe tulee tutuksi ja asiantuntijat esittävät tietoa omasta näkökulmastaan. Kritiikin esittäminen tai vastaanottaminen ei ole helppoa, etenkin jos haaveena on päästä yhteisymmärrykseen. Ehkä juuri turhautuminen aiheutti molemmilla puolilla alilyöntejä ja henkilökohtaisuuksia yleisessä keskustelussa. Olennaista kunnollisessa deliberaatiossa on vuoropuhelu eri näkökulmien välillä – ei pelkkä tiedon välittäminen tietämättömille. Siinä ei syvällisellä tasolla onnistuttu.

Vaihtoehdotonta politiikkaa

Pajusen esitys 16.4. siitä, että valtuusto pääsisi tekemään lopullisen päätöksen hankkeesta vasta projektin seuraavassa vaiheessa, kertoi halusta tuoda valmiita hankkeita pöydälle. Logiikka on vastakkainen ruohonjuurivaikuttamiseen tähtäävän ja agendalla olleen Kirjava satama -hankkeen kanssa.

Guggenheim esitettiin vaihtoehdottomana ota tai jätä -hankkeena, jonka kaaduttua sen puolustajat ovat korostaneet, että mahdollisuus saada rahaa taiteelle Helsingissä ovat nyt ohi. Jussi Pajunen puolestaan kertoi ilahtuneensa siitä, että keskustelu on lisännyt kiinnostusta kulttuuritilaisuuksia kohtaan Helsingissä. Pajunen on oikeassa: jokainen skandaali jättää jälkensä – väärä, vastustettu ja vieroksuttu tulee tutuksi.

Helsingin kaupungin johdon tapa visioida Bilbao-efektin varjossa metropolille brändiä globaalien ikoneiden avulla ja jalkauttaa strategiaa tehokkaasti alas on jälleen tullut kyseenalaistetuksi. Olisiko ollut muita toimintamalleja?

Politiikan vaihtoehdottomuus on juuri se, mikä saa ihmiset kyllästymään politiikkaan. Yritin itsekin kysyä Pajuselta, mitä vaihtoehtoja Bilbao-efektin toteuttamiselle oli ja miten Guggenheimiin oltiin päädytty. Hän vain vastasi: ”Tällaisia mahdollisuuksia avautuu harvoin. Arvostan, että Guggenheim kiinnostui Helsingistä.” Se paljasti hierarkian Guggenheimin ja Helsingin välillä.

Disneyland vai Angry Birds -maa?

Lopulta taiteen kentältä vaihtoehdoksi nousi oma paikallisesti tai kansallisesti värittynyt projekti Checkpoint Helsinki, jolla on osin samoja pyrkimyksiä kuin Guggenheim-projektilla. Se käyttää samaa retoriikkaa ja vetoaa osin samoihin arvoihin. Kuitenkin sillä on merkittävä ero Guggenheim-projektiin.

Guggenheim on olemassa oleva globaali brändi – jolla on oma arvonsa ja oma taakkansa. Vertailun vuoksi voidaankin kysyä, kumpi vetäisi enemmän turisteja Angry Birds -maa vai Disneyland? Niin paljon kuin itsekin jälkimmäisestä pidän, nykyisen kulttuuritalouden trendien perusteella vastaus voisi olla Angry Birds -maa.

Jälkimaterialistisessa kulttuuritaloudessa korostuvat on mm. juuri viime viikolla Jyväskylän yliopistossa luennoineen David Throsbyn mukaan nykyään entistä enemmän paikalliset ja etniset omintakeisuudet. Niihin kannattaisi sijoittaa. Osin sen vuoksi Guggenheim on ollut kiinnostunutkin Suomesta.

Mutta kuka ohjaa venettä, kuka maksaa viulut? Suurin kritiikistä keskustelusta liittyikin rahaan tiukentuvassa taloudessa, jossa kulttuuripalveluja leikataan entisestään. Helsinki olisi ostanut kalliin brändin, mutta pitkälle kyse oli myös päätösvallasta.

Guggenheim-projektien historiassa ei ole poikkeuksellista, että kaupunki kehittääkin oman taideprojektin. Esimerkiksi meksikolaisen Guadalarajan kaupungin tapauksessa säätiö pikemminkin toimi katalystina: se sai paikalliset innostumaan taiteesta ja toteuttamaan omannäköisensä museon.

Guggenheimin lähimenneisyyttä varjostaakin joukko epäonnistuneita projekteja, joita uuden johtajan aikana yritetään paikata. Siksi tutkijaa ei yllätä, että Guggenheim tahtoo kaupunginhallituksen päätöksestä huolimatta Helsinkiin (HS 3.5.). Helsingillä on nuorekas ja potentiaalisesti yhä nouseva brändi. Edellä mainituilla perusteilla voitaisiin ajatella, että hierarkia ei ole yhtä selkeä kuin kaupunginjohtaja sen esitti.

Erilaista strategiatyötä, globalismia ja nativismia

Puhdasoppisesti ja kirjaimellisesti Helsingissä tulkittu Bilbao-efekti-visio on globalistinen hanke, joka perustuu tiettyyn ylhäältä alas toteutettavaan kansainvälisiä esikuvia seuraavaan strategiaan. Strategisessä ajattelussa on uusia ja erilaisia trendejä, mutta myös globalistista brändäyspolitiikkaa haastetaan. Erilaiset nativistiset (paikallis-kansallis-etniset) projektit, jotka kuitenkin toimimaan globaalilla tai kansainvälisellä kentällä, ovat nousussa. Taustalla on ajatus siitä, että omintakeinen on arvostettua. Kaikessa Guggenheim-kritiikissä kyse ei ollut niinkään ulkomaalais-, Amerikka- tai taidevastaisuudesta (ks. esim. HS pääkirjoitus 3.5.), vaan jossain määrin vastakkaisista trendeistä ja visioista.

Muuttuvien trendien myötä Checkpoint Helsingin kaltaiset nativistiset projektit voivat vielä nousta arvoon arvaamattomaan – uudenlaisella, kokonaisvaltaisella ja osallistavalla brändäyksellä. Kulttuurisessa strategiatyössä vaaditaan luovuutta ja osallistuvuutta. Silloin vain ei voi ostaa koko pakettia valmiina vaan se täytyy luoda itse: se puolestaan vaatii aikaa, yhteistoimintaa ja luovuutta. Sama pätee mahdolliseen jatkoyhteistyöhön Guggenheimin säätiön kanssa. Etenkin kilpailun kiihdyttyä brändimarkkinoilla ja Bilbao-efektihaaveiden valtavirtaistuttua globaalisti oikotietä onneen ei ole.

Lue lisää aiheesta täältä.

Julkaisu Guggenheim ja kulttuuritalouden vastakkaiset trendit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.