Guggenheim ja kulttuuritalouden vastakkaiset trendit

Lukuaika: 4 min. 

Guggenheim-museoprojektin kaaduttua kaupunginhallituksessa haukuttiin kaupunginjohtaja Jussi Pajusen projektin valmistelua ja suomalaisten epäluuloisuutta, mutta oliko lopulta näin? Jälkifordistinen fantasia Bilbao-efektistä vei kaupungin johtoa niin tiukasti ja kirjaimellisesti mukanaan, että varoittavia ääniä, vaihtoehdottomuutta ja demokratiavajetta ei huomattu. Kulttuuritalouden trendien mukaan omintakeisessa paikallisuudessa piilee mahdollisuus, kirjoittaa Emilia Palonen.

Katajanokan tontille on haikailtu pitkään rakennusta, joka poikisi Bilbao-efektin Helsinkiin: tekisi siitä metropolin vau-arkkitehturin avulla. Edellinen oli Katajanokan Design-hotelli. Se oli kaupunginjohtajan lempilapsi. Aiemmassa tutkimuksessani kävi ilmi, että kaupunginjohtaja Jussi Pajunen oli itse ehdottanut tonttia norjalaiselle sijoitusyhtiölle ja että vau-rakennuksen suunnittelija Herzog & de Meuron oli sama, jonka Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Hannu Pöppönen oli maininnut aiemmin haastatellessaan Pajusta ja jutellessaan mahdollisesta Bilbao-efektistä Helsingissä.

Periaatteessa Helsingin kaupunki ja HS:n kulttuuritoimitus on tehnyt läksynsä hyvin. Kaupunkibrändäyksen korostamisen taustalla on jälkifordistinen kulttuuritalous – massatuotannon jälkeinen immateriaalitalouden aika, jolloin kulttuurin tuotteistamisesta tulee tulevaisuuden myyntivaltteja. Niillä myös kilpaillaan kansainvälisestä liikkuvasta keskiluokkaisesta työvoimasta, asiantuntijoista, joiden mieltymysten mukaan suuria voittoja tuottavat yhtiöt liikkuvat. Bilbao-efekti kiinnittää kansainvälisen huomion taantuvaan teollisuuskaupunkiin. “Vau” kertoo elinvoimaisuudesta.

Helsingin brändäys perustuu ainakin Euroopan kulttuuripääkaupunki vuodesta 2000 tapahtuma- ja elämystalouteen, jota tukivat muiden muassa euroviisut ja tänä vuonna maailman design-pääkaupunki. Jälkifordistinen kaupunkibrändäys on prioriteetti kaupungin johdossa, ja siihen ollaan valmiita panostamana rahaa. Se nähdään sijoituksena, joka poikii moninkertaisesti takaisin. Miljoonat eivät mene hukkaan.

Ajatus tämän logiikan oikeellisuudesta ja oikeutuksesta (1990- ja 2000-luvun kulttuuritalouden ja -politiikan tutkimuksiin nojaten) strategian pohjaksi ja fantasia siitä, kuinka suur-Helsingistä voidaan tuottaa menestyvä immateriaalimetropoli, vauhdittaa kaupungin projekteja. Globaalille kaupunkibrändäykselle tyypillistä on nopeatempoisuus ja strateginen ohjaus huipulta alas. Demokraattiset rakenteet voidaan silloin nähdä turhana hidastuksena.

Aiemmassa tutkimuksessani olen esittänyt, että Katajanokan Design-hotellihanke kaatui siihen, että koko Etelä-Satamaan suunniteltu Kirjava Satama -projekti ja ajatus julkisesta rakennuksesta pikemminkin kuin yksityisestä hotellista voitti valtuuston sympatiat. Toisin kuin poliittisesti määräajaksi valittu virkamies-kaupunginjohtaja, valtuutetut joutuvat neljän vuoden välein suuren yleisön valittaviksi. Tärkeän tontin varaaminen pitkälle kabinettisuunnittelulla toteutetulle projektille olisi ollut arka paikka valtuutetuille.

Illuusio keskustelevasta demokratiasta

Kun hotellin tilalle kaivattua julkista rakennusta ja kaikille avointa pääsymaksullista museota ei otettu varauksetta vastaan, vaan blogistan ja sosiaalinen media alkoi haastaa projektia, kaupungin johto selvästi ymmärsi, että pikaisesti eteenpäin vietyä projektia täytyy juurruttaa. Guggenheimin puolesta puhujat tekivät parhaansa. Lopulta suuri yleisökin pääsi osallistumaan interaktiiviseen keskusteluun kaupungin kanssa. Viime aikoina sitä varten otettiin erilaisia työvälineitä käyttöön: ihmiset saivat ilmaista mielipiteensä kosketusnäyttötauluilla ja ”Kaupunginjohtaja vastaa” -facebook- ja -twitter-sivuilla.

Keskustelussa, jossa seuraavan päivän Helsingin Sanomien (17.4.) mukaan oli mukana 10-henkinen tiimi ja keskustelijoita oli reilu sata, kaupunginjohtaja kohtasi yleisön kovin lakoniseen tyyliin. Kysymys-vastaus-taktiikka ei luonut varsinaista keskustelua tai deliberaatiota, vaikka synnyttikin kysyjien kesken pikemminkin kuin kysyjien ja vastaajan välille keskustelua. Kaupunginjohtaja lähinnä vastasi faktoilla hänelle heitettyihin palloon – suurinpaan osaan niistä.

Kenties Pajunen pyrki välttämään värikkäämmin projektia perustelevan kaupunginmuseon johtajan Janne Gallén-Kallela-Sirénin kohtaloa: tämän revittelyt Gutenbergin galaksista ja sen haastamisesta levisivät sosiaalisessa mediassa ja muuttuivat uuspoptaiteeksi. Aito dialogi tuntui puuttuvan. Keskustelu polarisoitui.

Keskustelevan demokratian deliberaatioprosessit toimivatkin usein politiikan legitimoijina: aihe tulee tutuksi ja asiantuntijat esittävät tietoa omasta näkökulmastaan. Kritiikin esittäminen tai vastaanottaminen ei ole helppoa, etenkin jos haaveena on päästä yhteisymmärrykseen. Ehkä juuri turhautuminen aiheutti molemmilla puolilla alilyöntejä ja henkilökohtaisuuksia yleisessä keskustelussa. Olennaista kunnollisessa deliberaatiossa on vuoropuhelu eri näkökulmien välillä – ei pelkkä tiedon välittäminen tietämättömille. Siinä ei syvällisellä tasolla onnistuttu.

Vaihtoehdotonta politiikkaa

Pajusen esitys 16.4. siitä, että valtuusto pääsisi tekemään lopullisen päätöksen hankkeesta vasta projektin seuraavassa vaiheessa, kertoi halusta tuoda valmiita hankkeita pöydälle. Logiikka on vastakkainen ruohonjuurivaikuttamiseen tähtäävän ja agendalla olleen Kirjava satama -hankkeen kanssa.

Guggenheim esitettiin vaihtoehdottomana ota tai jätä -hankkeena, jonka kaaduttua sen puolustajat ovat korostaneet, että mahdollisuus saada rahaa taiteelle Helsingissä ovat nyt ohi. Jussi Pajunen puolestaan kertoi ilahtuneensa siitä, että keskustelu on lisännyt kiinnostusta kulttuuritilaisuuksia kohtaan Helsingissä. Pajunen on oikeassa: jokainen skandaali jättää jälkensä – väärä, vastustettu ja vieroksuttu tulee tutuksi.

Helsingin kaupungin johdon tapa visioida Bilbao-efektin varjossa metropolille brändiä globaalien ikoneiden avulla ja jalkauttaa strategiaa tehokkaasti alas on jälleen tullut kyseenalaistetuksi. Olisiko ollut muita toimintamalleja?

Politiikan vaihtoehdottomuus on juuri se, mikä saa ihmiset kyllästymään politiikkaan. Yritin itsekin kysyä Pajuselta, mitä vaihtoehtoja Bilbao-efektin toteuttamiselle oli ja miten Guggenheimiin oltiin päädytty. Hän vain vastasi: “Tällaisia mahdollisuuksia avautuu harvoin. Arvostan, että Guggenheim kiinnostui Helsingistä.” Se paljasti hierarkian Guggenheimin ja Helsingin välillä.

Disneyland vai Angry Birds -maa?

Lopulta taiteen kentältä vaihtoehdoksi nousi oma paikallisesti tai kansallisesti värittynyt projekti Checkpoint Helsinki, jolla on osin samoja pyrkimyksiä kuin Guggenheim-projektilla. Se käyttää samaa retoriikkaa ja vetoaa osin samoihin arvoihin. Kuitenkin sillä on merkittävä ero Guggenheim-projektiin.

Guggenheim on olemassa oleva globaali brändi – jolla on oma arvonsa ja oma taakkansa. Vertailun vuoksi voidaankin kysyä, kumpi vetäisi enemmän turisteja Angry Birds -maa vai Disneyland? Niin paljon kuin itsekin jälkimmäisestä pidän, nykyisen kulttuuritalouden trendien perusteella vastaus voisi olla Angry Birds -maa.

Jälkimaterialistisessa kulttuuritaloudessa korostuvat on mm. juuri viime viikolla Jyväskylän yliopistossa luennoineen David Throsbyn mukaan nykyään entistä enemmän paikalliset ja etniset omintakeisuudet. Niihin kannattaisi sijoittaa. Osin sen vuoksi Guggenheim on ollut kiinnostunutkin Suomesta.

Mutta kuka ohjaa venettä, kuka maksaa viulut? Suurin kritiikistä keskustelusta liittyikin rahaan tiukentuvassa taloudessa, jossa kulttuuripalveluja leikataan entisestään. Helsinki olisi ostanut kalliin brändin, mutta pitkälle kyse oli myös päätösvallasta.

Guggenheim-projektien historiassa ei ole poikkeuksellista, että kaupunki kehittääkin oman taideprojektin. Esimerkiksi meksikolaisen Guadalarajan kaupungin tapauksessa säätiö pikemminkin toimi katalystina: se sai paikalliset innostumaan taiteesta ja toteuttamaan omannäköisensä museon.

Guggenheimin lähimenneisyyttä varjostaakin joukko epäonnistuneita projekteja, joita uuden johtajan aikana yritetään paikata. Siksi tutkijaa ei yllätä, että Guggenheim tahtoo kaupunginhallituksen päätöksestä huolimatta Helsinkiin (HS 3.5.). Helsingillä on nuorekas ja potentiaalisesti yhä nouseva brändi. Edellä mainituilla perusteilla voitaisiin ajatella, että hierarkia ei ole yhtä selkeä kuin kaupunginjohtaja sen esitti.

Erilaista strategiatyötä, globalismia ja nativismia

Puhdasoppisesti ja kirjaimellisesti Helsingissä tulkittu Bilbao-efekti-visio on globalistinen hanke, joka perustuu tiettyyn ylhäältä alas toteutettavaan kansainvälisiä esikuvia seuraavaan strategiaan. Strategisessä ajattelussa on uusia ja erilaisia trendejä, mutta myös globalistista brändäyspolitiikkaa haastetaan. Erilaiset nativistiset (paikallis-kansallis-etniset) projektit, jotka kuitenkin toimimaan globaalilla tai kansainvälisellä kentällä, ovat nousussa. Taustalla on ajatus siitä, että omintakeinen on arvostettua. Kaikessa Guggenheim-kritiikissä kyse ei ollut niinkään ulkomaalais-, Amerikka- tai taidevastaisuudesta (ks. esim. HS pääkirjoitus 3.5.), vaan jossain määrin vastakkaisista trendeistä ja visioista.

Muuttuvien trendien myötä Checkpoint Helsingin kaltaiset nativistiset projektit voivat vielä nousta arvoon arvaamattomaan – uudenlaisella, kokonaisvaltaisella ja osallistavalla brändäyksellä. Kulttuurisessa strategiatyössä vaaditaan luovuutta ja osallistuvuutta. Silloin vain ei voi ostaa koko pakettia valmiina vaan se täytyy luoda itse: se puolestaan vaatii aikaa, yhteistoimintaa ja luovuutta. Sama pätee mahdolliseen jatkoyhteistyöhön Guggenheimin säätiön kanssa. Etenkin kilpailun kiihdyttyä brändimarkkinoilla ja Bilbao-efektihaaveiden valtavirtaistuttua globaalisti oikotietä onneen ei ole.

Lue lisää aiheesta täältä.

Lisää aiheesta

1 Trackbacks & Pingbacks

  1. Taiteilija työläisenä – Tutkijaliiton blogi

Leave a comment

Your email address will not be published.


*