Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylväs totesi eduskuntaryhmän kesäkokouksessa elokuussa 2021, että Suomi ei tarvitse ”sosiaaliturvalla loisivia elintasosurffareita”. Puheenvuoro herätti kriittistä keskustelua poliittisen puheen rajoista ja rasismin leviämisestä eduskuntapuolueiden sisällä.

Moni keskustalainen poliitikko tuomitsi eduskuntaryhmän puheenjohtajan retoriikan ja peräänkuulutti kunnioittavaa kieltä. Esimerkiksi kansanedustaja ja entinen ministeri Hanna Kosonen totesi Twitterissä: ”Ketään ihmistä ei katsota koskaan alaspäin ja jokaisen arvo tunnustetaan sanoin ja teoin.” Kosonen ei viitannut suoraan Pylvääseen, mutta päivitys tulkittiin reaktioksi puheeseen.

Myös keskustanuorten puheenjohtaja Hanna Markkanen ihmetteli, miksi puheeseen ”piti tunkea tällainen termi”. Puolueen puheenjohtaja Annika Saarikko puolestaan painotti, ettei ”ihmisarvoa viiltävien sanavalintojen käyttö kuulu keskustan tapaan tehdä politiikkaa”.  

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat

Myöhemmin Pylväs pahoitteli sanavalintaansa Facebookissa toteamalla: ”Olisin kuitenkin nyt voinut valita sanani osin paremmin. Sitä pahoittelen. Varsinaisessa asiassa en kuitenkaan peruuta.” Samaan aikaan hän painotti, että asioista ”pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä”.

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat. Tämä on ominaista populistiselle retoriikalle, jossa kansa tietää kyllä parhaiten asian todellisen laidan ja puhuu siitä suoraan ilman poliittista korrektiutta. Sitä on käytetty jo pitkään maahanmuuttovastaisessa keskustelussa, jossa median tai vakiintuneiden puolueiden edustajien väitetään piilottelevan tai vääristävän, miten asiat oikeasti ovat.

Osoitamme, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista.

Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten Juha Pylvään retoriikka asettuu osaksi niin taloutta korostavan kuin rasistisen maahanmuuttopuheen jatkumoa. Osoitamme lisäksi, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista, jossa vastapuolella ovat todellisuutta vähättelevät poliitikot, jotka ummistavat silmänsä tosiasioilta.

Lopuksi luomme katsauksen siihen, miltä keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan puheenvuoro näyttäytyy osana valmistautumista seuraaviin eduskuntavaaleihin.

Maahanmuuttoa talouden ehdoilla

Juha Pylvään puhe on osa suomalaisen maahanmuuttopuheen jatkumoa, jossa maahanmuuttajia kuvataan halventavilla ja rasistisilla kielikuvilla. Tällaista retoriikkaa oikeutetaan usein talouspoliittisilla argumenteilla. Talous on määrittänyt suomalaista maahanmuuttoretoriikkaa yllättävänkin voimakkaasti ottaen huomion tulijoiden vähäisen määrän verrattuna esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan. Tässä suhteessa Suomi on hieman samanlainen kuin Japani, jossa maahanmuuttajia on vähän ja jossa taloudelliset näkökohdat ovat hallinneet puhetta.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”. Esimerkiksi perussuomalaisten tuolloinen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sanoi lokakuussa 2015, että yli puolet Välimeren ylittäneistä oli työttömyyttä ja korruptiota paenneita. Koska tulijat eivät työllisty helposti, hyvinvointivaltio ei hänen mukaansa kestäisi tällaista kuormitusta. Myös kokoomuksen kansanedustaja Janne Sankelo arvioi marraskuussa 2015 synkästi, että ”Suomen kestokyvyn raja tulee vastaan vuodessa”.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”.

Näin Suomi on metaforinen säiliö, joka on lähellä murtumista, koska tulijoita on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka sen taustalla oleva argumentti on liioittelevaisuudessaan vähintäänkin kyseenalainen, ilmiön väitetty vakavuus tulee konkreettisesti ja dramaattisesti esiin. Metaforassa yhdistyvät tila ja aika: Suomea voidaan varjella tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa, ja näin on mahdollista hallita kulttuurista ja taloudellista muutosta.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä. Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman on arvioinut, että ”matkanjärjestäjät” tuntevat eurooppalaisen järjestelmän ja myyvät ”turvapakettimatkoja”, jotka sisältävät neuvoja, miten päästä mahdollisimman anteliaaseen kohdemaahan.

Kokoomuksen Petteri Orpo puolestaan on korostanut maahanmuuton positiivisia mahdollisuuksia. Hänen mukaansa tulijat ovat kaivattu mahdollisuus Suomen taloudelle. Työikäisen väestön vähenemisen vuoksi Suomi tarvitsee ”joko huomattavasti pidemmät työurat tai lisää maahanmuuttajia”. Tällaisessa retoriikassa välineellistetään maahanmuuttajia: heidän arvonsa liittyy siihen, minkälainen potentiaali heillä on maan taloudelle.

Leimaavat kielikuvat osana maahanmuuttopuhetta

Eurooppalaista maahanmuuttoretoriikkaa on sävyttänyt keskeisten symboleiden leviäminen maasta toiseen. Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista. Suomessa termi ”elintasosurffari” nousi valtakunnalliseen julkisuuteen syksyllä 2015.

Perussuomalaisten tuolloisen puoluesihteerin, nykyisen kansanedustajan Riikka Slunga-Poutsalon mukaan vain noin 20 prosenttia tulijoista oli todella avun tarpeessa. Loput olivat miehiä, joiden olisi pitänyt olla puolustamassa isänmaataan niin kuin suomalaiset olisivat hänen mielestään olleet. Leikkausten keskellä ei voinut olla niin, että ”varoja kohdennetaan perusteettomasti maahan pyrkivien toimeentuloon”, Slunga-Poutsalo painotti. Sen vuoksi niin sanotut valepakolaiset eli ”elintasosurffarit” oli karkotettava välittömästi.

Hallituskumppaneiden edustajat arvostelivat julkisesti Slunga-Poutsalon retoriikkaa. Esimerkiksi tuolloin pääministerinä ja keskustan puheenjohtajana toiminut Juha Sipilä piti ilmausta sopimattomana. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini ei sen sijaan ottanut kantaa puolueensa sihteerin retoriikkaan. Yleisradion selvityksen mukaan Slunga-Poutsalon väitteet eivät pitäneet paikkaansa.

Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista.

Elintasosurffari on silti jäänyt elämään suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Muun muassa perussuomalainen kansanedustaja ja puolueen nykyinen toinen varapuheenjohtaja Mauri Peltokangas on käyttänyt termiä. Hän julisti Facebook-sivuillaan alkuvuodesta 2020, että Suomella ei ole varaa 4 000 sairaanhoitajan palkkaamiseen, mutta ”jostakin sairaasta syystä” on varaa ”elättää kymmeniä tuhansia elintasosurffareita”. Hän toivotti ”elintasosurffarit helvettiin tästä maasta”.

Peltokangas on tukeutunut ilmaukseen myös eduskunnassa. Rasistisesta ja sovinistisesta retoriikastaan tunnettu kansanedustaja sai elokuussa 2021 syytteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Loisivat elintasosurffarit – poliitikot rasismin ytimessä

Englantilais-australialainen tunteiden ja politiikan välistä suhdetta tutkinut Sara Ahmed on esittänyt, että puhe maahanmuuttajista heijastelee vallitsevaa poliittista ilmapiiriä. Esimerkiksi huijaava turvapaikanhakija eli ”elintasosurffari” edustaa taloudellista turbulenssia. Viha ja inho – eli halu päästä eroon – ovat puhdistavia, kapinaa muutosta vastaan ja keino ulkoistaa käsitetty paha.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon. Koska aidosti apua tarvitsevan erottaminen huijarista on kuitenkin vaikeaa, on oltava jatkuvasti varuillaan. Kuka tahansa maahanmuuttaja voi paljastua ”vapaamatkustajaksi” eli huijariksi, jokaista on syytä epäillä. ”Elintasosurffari” on kuin aave, joka väijyy eurooppalaisia yhteiskuntia uhaten pilata niiden tulevaisuuden.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon

Elintasosurffari käsitteenä on poliittisen erottelun mekanismi. ”Elintasosurffareiden” tekemä etuuksien väitetty laajamittainen hyväksikäyttö voidaan asettaa mitä tai ketä tahansa vastaan, kuten esimerkiksi Peltokangas on tehnyt. Tällaisessa nollasummapelissä rajana on vain puhujan poliittinen mielikuvitus. Samalla epäilyttäviksi leimatuista turvapaikanhakijoista voidaan puhua kollektiivisena massana yksilöiden sijaan: ”Elintasosurffari” edustaa aina koko joukkoa.

Pylvään käyttämä loisia-verbi puolestaan on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa. Se perustuu ajatukselle, jonka mukaan kansakunta tai kansa on elävä organismi, joka on pidettävä puhtaana vahingollisista elämänmuodoista ja joka edellyttää omaa elintilaansa.

Modernin nationalismin alkuaikoina kansakuntia kuvattiinkin usein eläin- ja kasvikunnasta johdettujen metaforien avulla. Esimerkiksi antisemitistisiä näkemyksiä juutalaisista parasiitteinä esiintyi jo 1700-luvun lopulla.

Pylvään käyttämä loisia-verbi on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa.

Vastaavalla tavoin kansakuntaa tuli suojella esimerkiksi viruksilta ja bakteereilta, joilla viitattiin väärinä pidettyihin ideologioihin. Bolsevismia pidettiin suomalaisessakin porvarillisessa puheenparressa usein ”ruttona” ja ”myrkyllisenä paiseena”.

Traagisin esimerkki biologisen rasismin käytännöistä on tunnetusti natsien järjestelmällinen juutalaisten, romanien, homoseksuaalien ja muiden haitallisiksi ali-ihmisiksi luokiteltujen joukkotuho. Äärimmäistenkin operaatioiden siemen kylvettiin retorisesti: kun rasistinen puhe luokitteluineen muuttuu arkiseksi, se lakkaa hätkähdyttämästä.

Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Olennainen osa nykyajankin politiikkaa on se, miten ja missä yhteyksissä elämää luokitellaan. Kuten filosofi ja politiikantutkija Achille Mbembe on korostanut, elämän mahdollisuuksien rajaaminen ja jopa kuoleman tuottaminen on yhtä tärkeä hallinnan ulottuvuus kuin elämän vaaliminen. Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Suomalaisten politiikkojen puheissa toistuva ”loisiva elintasosurffari” on retorinen keino arvottaa ihmiselämää. Retoriikantutkija Allison L. Rowland on kutsunut ilmiötä zoeretoriikaksi (zoerhetorics). Rowland on varoittanut, että tällainen retoriikka leviää tehokkaimmin ympäristössä, jossa on jo olemassa rasistisia hierarkioita ja puhetapoja.

Mistä ja kenen tahansa elämästä voi tulla nopeasti poliittisen laskelmoinnin kohde ja osa politiikan normaalia päiväjärjestystä – josta saa vihdoin puhua sen ”oikeilla nimillä”. Toisin sanoen ilmiötä, joka ulottuu inhimillisen elämän perusteisiin, tarkastellaan usein pelkästään kömpelöinä sanavalintoina tai möläytyksinä.

Rasistisen puheen normalisoituminen

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Huumori ja ironia ovat keinoja normalisoida puhetapoja, joita pidetään yhteisöllisten normien vastaisina. Ironisen kielen tarkoituksena on usein leikitellä kielellä niin, että sen tulkinnasta tulee monimerkityksellistä. Puheesta voi tarvittaessa sanoutua irti tai väittää, että kuulija ymmärsi sen yksinkertaisesti väärin.

Halla-aho käytti perussuomalaisten puheenjohtajana ollessaan usein ironiaa, jonka tarkoituksena oli hänen mukaansa suunnata kriittinen katse Suomeen, vaikka kielen sävy oli rasistinen. Retorinen asetelma kääntyi Halla-ahon perusteluissa päälaelleen: leimaava kieli ei suinkaan stigmatisoi puheen kohteena olevaa maahanmuuttajaa vaan vain alleviivaa suomalaisten naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Lokakuussa 2020 Halla-aho julkaisi Twitter-kommentin:

– Ahmed, hakemuksesi on hylätty.

– Mita, joutua pois Suomi?

– Ei suinkaan, voit jäädä.

– Olla hulattu mutta saada jaada? Olla hullu maa!

Halla-ahon mukaan kommentin tarkoituksena oli pelkästään kritisoida suomalaista järjestelmää, joka mahdollistaa systeemin hyväksikäytön. Toisin sanoen ulkomaalaisten ”loisiminen” on ongelma, josta ei pidä syyttää heitä vaan suomalaisia.

Tällaisessa ironisessa kielessä usein jopa kehutaan ulkomaalaisten viekkautta ja älykkyyttä suomalaisen järjestelmän hyväksikäyttäjinä. Samaan aikaan Halla-aho laittaa fiktiivisen maahanmuuttajan puhumaan yksinkertaista ja koomiselta kuulostavaa suomea. Näennäisen humoristinen keino on osa rasistista politiikkaa.

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Halla-ahon puheessa ulkomaalainen ihminen joka tapauksessa näyttäytyy ulkoa tulevalta viholliselta, joka pyrkii kaikessa yksinkertaisuudessaankin huijaamaan suomalaisia, joiden pitäisi olla paremmin varautuneita uhkaan.

Elintasosurffari käsitteenä tarjoaa aineksia tällaiseen ironisointiin, jossa sen käyttöä perustellaan sillä, että puheen tarkoituksena on vain kritisoida suomalaisen järjestelmän heikkoutta ”surffauksen” mahdollistajana. Toisin sanoen käsitteen, joka kuvaa leimaavalla tavalla ihmisiä, väitetäänkin kuvaavan institutionaalista rakennetta.

Sama kaiku on askelten? Keskustaoikeistolaisen blokin rakentamista

Kansanedustaja Pylvään puheen voi nähdä myös osana blokkipoliittisen asetelman vahvistamista ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on kertonut suunnitelmistaan muodostaa seuraava hallitus ”porvariblokista”, jossa olisi mukana keskustan lisäksi perussuomalaiset. Vielä vuonna 2017 hän torjui hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa vedoten ”ihmisyyteen liittyvään arvopohjaan”.

Keskustaoikeistolainen blokki pyrkii asemoitumaan vastavoimaksi nykyiselle vasemmistoenemmistöiselle hallitukselle erityisesti talouspoliittisella kärjellä, mutta perussuomalaisille nykyistä tiukemmat maahanmuuttolinjaukset ovat ensisijainen vaatimus hallitusyhteistyölle. Kokoomuksen ja nyt myös keskustan edustajien puheessa onkin havaittavissa siirtymää perussuomalaisten maahanmuuttopuheen suuntaan.

Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä sai kriittistä huomiota heinäkuussa 2021 linjatessaan, että ”maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten sosiaaliturva” pitäisi eriyttää. Kohun seurauksena monet puolueen edustajat totesivat, että ehdotuksen sanavalinta oli epäonnistunut. Esimerkiksi kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen piti termiä ”kantasuomalainen” virheenä, koska sen määritelmä on niin häilyvä.

Siinä missä kokoomuksessa ja keskustassa puolueen sisäinen sekä ulkoa tuleva paine saa edustajat pahoittelemaan kohua aiheuttaneita leimaavia sanavalintojaan, perussuomalaiset vetoavat sananvapauteen ja pitävät puheen oikeudellista tai poliittista sanktiointia ongelmana.

Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja Riikka Purra painotti elokuussa 2021, että puolue joutuu operoimaan ”tällaisessa ympäristössä, jossa jatkuvasti on vaara, että johonkin meidän sanomiseemme puututaan”.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Vaikka puhetavoissa on havaittavissa yhdenmukaistumista, eroa on puolueiden sisäisissä normeissa poliittisen puheen rajoista. Perussuomalaisten retoriikka ammentaa edelleen populistisesta asetelmasta, jossa se esiintyy tarkoituksellisesti vakiintuneita normeja rikkovana haastajana suomalaisessa politiikassa. Purra jatkaa Halla-ahon linjalla asemoimalla puolueen poliittisen ilmapiirin uhriksi, jota estetään edustamasta kannattajiensa intressejä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Pylvään puhe ”loisivista elintasosurffareista” ja vaatimus saada puhua asioista ”oikeilla nimillä” oli retorinen siirto siihen suuntaan. Puolueen sisältä tullut kritiikki toisaalta osoittaa, että keskustassa edelleen vierastetaan tällaista kielenkäyttöä. Samaa keskustelua käydään kokoomuksessa, jonka linja erityisesti maahanmuuttokysymyksissä on poliittisen kiistelyn kohteena.

Jouni Tilli on valtio-opin dosentti, joka tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Elintasosurffarit, ”oikeilla nimillä” puhuminen ja rasismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Jos vedän tämän nyt ylätasolle, niin olisi jatkossa kauhean tärkeää, että tämä hallitus näyttäisi punamultahallitukselta eikä vaan näyttäisi vaan olisi, ja silloin kun se näyttää siltä, niin silloin se myös on sitä. Niinhän on sanottu, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttää. Tämän hallituksen pitäisi näyttää, että se on keskusta-vasemmistolainen punamultahallitus eikä mikään valtavan vasemmistolainen tai vihervasemmistolainen hallitus taloudessa ja monessa muussakin asiassa”, kuvaili keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kurvinen tilannetta, kun Marinin hallituksen talouspoliittisessa kehysriihineuvotteluissa elettiin kriittisiä hetkiä.

Lähivuosien budjettien kehysratkaisuja käsitelleiden neuvotteluiden piti alun perin kestää kaksi päivää, mutta päivien venyessä viikkoon puolueiden väliset erimielisyydet olivat laajenneet koskemaan sitä, minkälainen hallitus tulee hallitsemaan maata seuraaviin eduskuntavaaleihin asti.

”Jatkossa olisi kauhean tärkeää, että tämä hallitus näyttäisi punamultahallitukselta eikä vaan näyttäisi vaan olisi, ja silloin kun se näyttää siltä, niin silloin se myös on sitä.”

Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko puhui jo ennen neuvotteluiden alkua, että hallituksen pitäisi löytää riihessä yhteinen ”näky”. Neuvottelusovun jälkeen kirjoitetusta blogitekstistä on riveiltä ja rivien väleistä luettavissa, minkälainen näky ja visio sopivat Saarikon johtamalle puolueelle: ”Keskustan ja SDP:n yhteistyöllä on suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa arvokas historia. Olemme rakentaneet suomalaisten etuus- ja palvelujärjestelmän pitkälti punamultavoimin.”

Helsingin Sanomien kuulemien lähteiden mukaan ratkaisevissa keskusteluissa pääministeri Sanna Marin (sd.) ja Saarikko olisivat nimenomaan puhuneet jonkinlaisesta SDP–keskusta-akselin vahvistamisesta hallituksessa. Kipuilun keskeinen syy näyttää tiivistyvän siihen, minkälainen rooli ja painoarvo keskustalla on hallituksessa. Siirtyminen Juha Sipilän (kesk.) johtamasta porvarihallituksesta ensin Antti Rinteen (sd.) ja myöhemmin Marinin hallitukseen tarkoitti keskustan politiikan suunnanmuutosta. Myös yhteiselo muiden hallituspuolueiden – sosiaalidemokraattien, vasemmistoliiton, Rkp:n ja etenkin vihreiden – kanssa on tuottanut keskustalle harmaita hiuksia hallituskauden alusta lähtien.

Yhteiselo muiden hallituspuolueiden – sosiaalidemokraattien, vasemmistoliiton, Rkp:n ja etenkin vihreiden – kanssa on tuottanut keskustalle harmaita hiuksia hallituskauden alusta lähtien.

Lisäksi keskustan on pitänyt tottua siihen, että se on hallituksen toiseksi suurin puolue. Kalevi Sorsan (sd.) neljännen hallituksen (1983–1987) jälkeen keskusta on ollut joko pääministeripuolue tai oppositiojohtaja. Pienentynyttä painoarvoaan puolue on yrittänyt paikata asiakysymysten lisäksi kamppailulla, jota se on käynyt hallituksen julkisuuskuvasta. Erimielisyydet asiakysymyksissä ja toivotuissa mielikuvissa näyttävät erityisesti keskustassa tiivistyvän siihen, millä nimellä hallitusta kutsutaan.

”Minulla on iso työ kääntää mielikuva punaviherhallituksesta punamultahallitukseksi”, tuore puheenjohtaja Saarikko itsekin totesi Suomen Kuvalehden haastattelussa vuonna 2020. Miksi kahden käsitteen ero näyttää tavoittavan ajankohtaisen jakolinjan suomalaisessa poliittisessa keskustelussa? Näiden käsitteiden historia tarjoaa hedelmällisen näkökulman ymmärtää kutsumanimistä käytyä kiistelyä. Menneet kokemukset tarjoavat myös inspiraatiota keskustan tulevalle mielikuvapolitiikalle.

Kamppailu punamullan olemuksesta

Punamultahallituksella tarkoitetaan Suomessa yleisesti sellaista hallitusta, jonka rungon muodostavat SDP ja keskusta (vuoteen 1965 maalaisliitto). Ensimmäiseksi punamultahallitukseksi on kutsuttu edistyspuoluelaisen A. K. Cajanderin johtamaa koalitiota (1937–1939), jossa olivat ensimmäistä kertaa maan historiassa edustettuina sekä sosiaalidemokraatit että maalaisliitto. Piskuinen edistyspuolue toimi pääministeripuolueena, mutta hallituksen todellisen rungon muodosti kaksi suurta luokkapuoluetta.

Punamulta ei kuitenkaan ollut alun perin neutraalin kuvaileva nimi. Heti hallituksen virkaanastujaisten jälkeen isänmaallisen kansanliikkeen lehdet alkoivat kirjoittaa, kuinka ”punamultahallitus” on ryhtynyt hoitamaan maan asioita. Uuden liikanimen sävy kävi ilmi etenkin kansanliikkeen Suunta-lehtien pakinoissa: ”punamullalla aikoo Tanner maalaisliittoa hansikkaanaan ja edistystä sutinaan käyttäen maalata tämän armaan isänmaamme ryssälle ja internaaleille mieluisen väriseksi”.

Punamulta ei ollut alun perin neutraalin kuvaileva nimi.

Kevään mittaan kirjoittelun sävy jyrkentyi ja Ikl:n pää-äänenkannattajan Ajan Suunnan pakinassa kysyttiin, eikö Suomen kansa saanut punaisesta väristä tarpeekseen jo vuonna 1918: ”Silloin sillä värillä yritettiin maalata koko Suomi ja onnistuttiinkin niin tekemään suuressa osassa maatamme joksikin ajaksi.” Lehden pakinoitsijan näkemys maalaushommista oli kuitenkin selvä: ”maali pestiin pois silloin ja pestään vastakin”.

Punamultahallitus ei kuitenkaan jäänyt vain halveksuvaksi ristimänimeksi tuoreelle koalitiolle.

Sävy monipuolistui jo maaliskuun aikana. Porin työväenyhdistyksen 50-vuotisjuhlissa pitämässään puheessa sosiaalidemokraattien vahva mies ja tuore valtiovarainministeri Väinö Tanner ilmoitti, ettei SDP:llä ole mitään uutta nimitystä vastaan: ”Me sosialidemokraatit edustamme hallituksessa punaista ja maalaisliitto edustaa multaa, joten se meidän puolestamme voidaan hyvinkin vakiinnuttaa yhteishallituksen nimeksi.”

Huhtikuun alussa Tanner korotti punamultahallituksen oikein kunnianimitykseksi: ”Maisemat tulevat hyvinkin hauskoiksi ja miellyttäviksi, jos kylät maalataan punamultavärillä.”

Huhtikuun alussa Tanner korotti punamultahallituksen oikein kunnianimitykseksi: ”Maisemat tulevat hyvinkin hauskoiksi ja miellyttäviksi, jos kylät maalataan punamultavärillä. Samanlaista maiseman muutosta tarvitaan kipeästi jo meidän sisäisessä politiikassammekin. Harmautta täällä on ollut tarpeeksi viime aikoina”.

1950-luvun alkuun asti punamultahallituksella tarkoitettiin nimenomaan Cajanderin hallitusta. Käsite ajankohtaistui uudelleen tammikuussa 1951, jolloin maalaisliiton ja SDP:n varaan rakentunut Urho Kekkosen (ml.) toinen hallitus aloitti toimintansa. Esimerkiksi Itä-Häme -lehden pääkirjoituksessa todettiin, että ”uutta hallitusta on pidettävä olennaisesti n.s. ’punamultahallituksena’ hiukan samaan tapaan kuin vuonna 1937 oli professori Cajanderin hallitus, kuitenkin sillä eroituksella, että nykyisen hallituksen pääministeri on maalaisliittolainen”.

Punamulta ja kansanrintama

Käsitteenä punamultahallitus vakiinnutti merkityksensä SDP:n ja keskustan yhteishallitusten nimenä 1950- ja 1960-lukujen mittaan. Käsitteestä muodostui neutraali nimitys, johon ei enää liitetty samanlaisia kielteisiä mielleyhtymiä kuin 1930-luvulla.

Suomen kansan demokraattisen liiton (Skdl) noustua Rafael Paasion (sd.) hallitukseen vuonna 1966 erityisesti Skdl:n edustajat alkoivat kutsua tällaisia laajempia sosiaalidemokraattien, keskustan ja kansandemokraattien varaan rakentuneita hallituksia kansanrintamahallituksiksi. Esimerkiksi sosiaalidemokraatit puhuivat sen sijaan ”laajapohjaisesta yhteistyöhallituksesta”. Vieroksumisen syynä oli se, että myös kansanrintamahallitus oli käsitteenä vanhempaa perua. Se oli alun perin Kommunistisen internationaalin vuodesta 1935 lähtien propagoima termi, joka etenkin Ranskassa sai suurta kannatusta jo 1930-luvulla.

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei rakennettu punamultavoimin vaan kansanrintavoimin tai neutraalimmin ilmaistuna laajapohjaisella yhteistyöllä.

Onkin historiapoliittisesti huomionarvoista, että Annika Saarikko perustelee tuoretta neuvotteluratkaisua sillä, että suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan etuus- ja palvelujärjestelmä on rakennettu aiemminkin keskustan ja SDP:n yhteistyöllä, ”punamultavoimin”. Kun kansandemokraatit olivat hallituksissa suuren osan vuosista 1966–1982, olisi tarkempaa sanoa, että hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin kansanrintamavoimin tai neutraalimmin ilmaistuna laajapohjaisella yhteistyöllä.

Punavihreä hallitus

Vaikka toisin voisi nykyperspektiivistä luulla, punavihreällä hallituksella on yhtä pitkä käsitteellinen menneisyys kuin punamultahallituksella. Punavihreällä hallituksella tosin viitattiin SDP:n ja maalaisliiton varaan rakentuvaan koalitioon ja sävykin oli oikeistopiireissä usein negatiivinen. ”Sosdemoonit, Marxin punaiset pojat, ovat luonnollisesti hyvin tyytyväisiä tähän punavihreään hallitukseen”, pakinoi nimimerkki Iivari Länsi-Suomen sivuilla keväällä 1937, kun Cajanderin hallitus oli aloittanut työnsä.

Punavihreys ja punamulta olivat siis alun perin synonyymiset ilmaukset.

Vaikka toisin voisi nykyperspektiivistä luulla, punavihreällä hallituksella on yhtä pitkä käsitteellinen menneisyys kuin punamultahallituksella.

Käsitteiden varhaishistoria muistuttaa muutenkin toisiaan. Sen lisäksi, että punavihreydellä viitattiin Cajanderin hallitukseen, sillä alettiin neutraalimmin kuvata myös ajankohtaisempia SDP:n ja maalaisliiton yhteishallituksia. Kotimaisten koalitioiden lisäksi myös Ruotsin sosiaalidemokraattien ja agraaripuolueen 1950-luvun yhteistyötä nimitettiin punavihreäksi hallitukseksi suomalaisissa lehdissä.

Käsitteiden erot alkoivat hahmottua 1980-luvulla. Siinä missä punamullan multa viittasi edelleen keskustaan, punavihreyden vihreydellä alettiin tarkoittaa nousevaa ekologista ajattelutapaa. Uudelleenmäärittely ei kuitenkaan ensisijaisesti tapahtunut vuonna 1987 vihreäksi liitoksi muodostuneessa liikkeessä, vaan aktiivisin kehittelytyö tapahtui Skdl:n piirissä. Liikkeen sosialistivähemmistön lisäksi uutta punavihreää visiota kehittelivät etenkin tutkijat Jan-Otto Andersson ja Sakari Hänninen, jotka osallistuivat aktiivisesti vuonna 1990 perustetun vasemmistoliiton luomiseen.

Punavihreys ja punamulta olivat alun perin synonyymiset ilmaukset.

Vuonna 1989 syntymässä olleen vasemmistoliiton ohjelmaluonnoksessa toivehallitukseksi kaavailtiin ”vasemmiston ja työväenliikkeen sekä vihreiden välisen yhteistyön perustalle rakentuvaa muutoksen ja ympäristön punavihreää hallitusta”, Etelä-Suomen Sanomat uutisoi. Punavihreän hallituksen uusi merkitys ei kuitenkaan ollut kiveen hakattu – toisinaan myös keskusta laskettiin mukaan punavihreään koalitioon. Esimerkiksi ennen vuoden 1991 hallitusneuvotteluja vasemmistoliitto piti parhaimpana vaihtoehtona ”keskustan, vihreiden ja molempien vasemmistopuolueiden muodostamaa punavihreää hallitusta”.

Myös sosiaalidemokraattien Erkki Tuomioja piti tuolloin porvarihallituksen ainoana vaihtoehtona punavihreää hallitusta. Punavihreän koalition suurimpana kynnyskysymyksenä hän näki sen, onko keskusta valmis lukemaan ajan merkkejä ja tekemään tarpeeksi myönnytyksiä esimerkiksi maatalouden rakennemuutoksen osalta.

Kuten aiemmin kansanrintama, myös uudenlainen punavihreys näyttää olleen lähinnä vasemmistoliiton ja vasemman laidan sosiaalidemokraattien tapa määritellä identiteettiään ja tavoitteinaan. Esimerkiksi vihreiden puheenjohtaja Pekka Haavisto ei halunnut viedä puoluettaan vuoden 1995 vaalien jälkeen punavihreään hallitukseen ja samalla ”vasemmiston panttivangiksi”: ”Se ei olisi luontainen toimintaympäristö vihreille. Meillä on paljon äänestäjäkuntaa, jonka toinen vaihtoehto on kokoomus”, Haavisto kertoi Länsi-Savon haastattelussa ja ilmoitti vievänsä puolueensa mieluummin sinipunaan yhdessä kokoomuksen ja SDP:n kanssa.

Keskusta ei halua näyttää piialta tai renkipojalta hallituksessa, jossa vasemmisto ja vihreät määrittävät pelin hengen.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen punavihreys on myönteisen itsemäärittelyn lisäksi kasvattanut merkitystään myös kielteisessä ja halventavassa merkityksessä. Esimerkiksi ”punavihreä kupla” mielletään yleisesti kielteiseksi ja halventavaksi ilmaukseksi.

Punavihreyden lisäksi kielteisenä ja halventavana käsitteenä suosiotaan on kasvattanut vihervasemmisto. Tutkija Niko Hatakan mukaan vihervasemmisto on alun perin oikeistopopulistinen käsite, jota erityisesti perussuomalaiset ja kokoomuksen edustajat ovat enenevissä määrin alkaneet käyttää 2010-luvun mittaan.

Kun keskusta ei halua puheenjohtaja Saarikon sanoin olla osa punaviherhallitusta tai ryhmyri Kurvisen sanoin osa vihervasemmistolaista hallitusta, keskustelu tapahtuu käsitteiden uusimmilla merkityksillä. Keskusta ei halua näyttää piialta tai renkipojalta hallituksessa, jossa vasemmisto ja vihreät määrittävät pelin hengen.

Neljä vaihtoehtoa keskustan mielikuvapolitiikaksi

Menneisyyden kokemusten ja edellä esiteltyjen esimerkkien pohjalta voi kehitellä neljä vaihtoehtoa keskustan tulevaisuuden mielikuvapolitiikaksi.

Ensimmäinen vaihtoehto on pysyä nykyisessä linjassa ja puhua punamultahallituksesta. Tämä vaihtoehto on varmaankin todennäköisin ratkaisu, koska puolue on koko hallituskauden yrittänyt edistää mielikuvaa punamultayhteistyöstä ja nopeat muutokset kesken kauden saattaisivat tuntua äänestäjäkunnassa epäuskottavilta. Keskustan ja SDP:n muodostaman ytimen – punamulta-akselin – korostaminen voi kehysneuvottelujen jälkeisissä tunnelmissa resonoida yllättävän hyvin, ainakin vankimmassa kannattajakunnassa.

Toinen vaihtoehto on niin sanottu Tannerin ratkaisu eli punavihreyden määrittely itselleen mieluisella uusvanhalla tavalla. Tätä vaihtoehtoa ehdotti pitkän linjan sosiaalidemokraatti Liisa Jaakonsaari heti neuvottelujen päätyttyä. ”Keskustan kenttää on häirinnyt Antti Kurvisen mukaan hallituksen punavihreys. Eikö vihreä ole Keskustan oma puolueväri? Kaapatkaa tuo väri uudelleen itsellenne!” Jaakonsaari letkautti Twitterissä.

Toinen vaihtoehto on niin sanottu Tannerin ratkaisu eli punavihreyden määrittely itselleen mieluisella uusvanhalla tavalla.

Uudelleenmäärittelyä voisi auttaa, että punavihreydellä on todellinen käsitteellinen historia, josta keskusta pystyisi uskottavasti ammentamaan aineksia mielikuvatyöhönsä. Toisaalta huomattava ero Tanneriin on, että punavihreyden ja varsinkin vihreyden merkitys on paljon vakiintuneempi kuin punamultahallituksen keväällä 1937. Ilmastonmuutoksen keskellä ja ekologisen katastrofin kynnyksellä vihreyden uudelleenmäärittely voisi osoittautua melkoiseksi Sisyfoksen työksi.

Kolmas vaihtoehto on kehitellä jokin uusi käsite kuvaamaan nykyistä hallitusta. Kesken kauden uuden kutsumanimen lanseeraaminen on todennäköisesti mahdotonta. Uusien nimien elinkaari on muutenkin ollut lyhyt. Nykyisen hallituskauden alussa koepalloina heitetyt ”uusi punamulta” tai ”vihreä kansanrintama” eivät levinneet laajempaan käyttöön missään vaiheessa. Uusien käsitteiden kehittely ja pohjustus kannattaakin aloittaa aikaisintaan seuraavaa kautta ja hallituspohjaa ajatellen.

Keskustan kannattaa jatkossa keskittyä politiikassa asiakysymyksiin ja edistää hallituksessa mahdollisimman keskustalaista politiikkaa – osoittaa, että se on edelleen hallituksen toiseksi suurin puolue.

Viimeisen vaihtoehdon voisi ristiä käänteiseksi Kurvisen maksiimiksi: silloin kun jokin on jotain, se myös näyttää siltä. Selkosuomeksi vaihtoehto tarkoittaa sitä, että keskustan kannattaa jatkossa keskittyä politiikassa asiakysymyksiin ja edistää hallituksessa mahdollisimman keskustalaista politiikkaa – osoittaa, että se on edelleen hallituksen toiseksi suurin puolue. Mielikuvien maalailu kiistanalaisten käsitteiden avulla kannattaa jättää toissijaiseksi tehtäväksi.

Topi Houni on poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Punamultahallitus vai punaviherhallitus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun suurlakko vuonna 1905 ravisteli Suomen suuriruhtinaskuntaa, harva arvasi, että sen vaikutukset näkyvät Suomen puoluejärjestelmässä edelleen 114 vuotta myöhemmin. Kun kansa lähti liikkeelle, se sai aikaan yksikamarisen eduskunnan, yleisen äänioikeuden ja edelleen vallitsevan puoluejärjestelmän perusrungon.

Yli satavuotisen historiansa aikana perinteiset puolueet – SDP, kokoomus (ent. suomalainen puolue) ja keskusta (ent. maalaisliitto) – ovatkin osoittaneet huomattavaa kyvykkyyttä ja joustavuutta sopeutuessaan muuttuviin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin olosuhteisiin. Niiden historia kumpuaa politiikan tutkimuksessa yleisesti tunnustetuista demokraattisten järjestelmien keskeisistä ristiriitaulottuvuuksista, jotka ovat muuttuneet mutta säilyneet silti relevantteina yli sadan vuoden ajan.

Perinteiset puolueet saivat alkunsa luokkaprotestin aikakaudella, jolloin kansalaiset ryhmittyvät pääasiassa ammatti-, koulutus- tai kielitaustansa mukaan eri leireihin.

Perinteiset puolueet saivat alkunsa luokkaprotestin aikakaudella, jolloin kansalaiset ryhmittyvät pääasiassa ammatti-, koulutus- tai kielitaustansa mukaan eri leireihin. Työläisillä ja maalaisilla oli omat elämänpiirinsä, jotka eivät useinkaan leikanneet korkeammin koulutettujen virkamiesten tai ruotsinkielisten kanssa.

Kokoomuksen ja SDP:n taustalla vaikuttaakin sosioekonominen, työn ja pääoman välinen konfliktiulottuvuus. Keskustan tausta on keskustan ja periferian välisessä ulottuvuudessa.

Puolueet rakentuivat varsin luontevasti eri elämänpiirien ympärille eikä niiden yhteenlaskettu ääniosuus juuri muuttunut ensimmäisiä eduskuntavaaleja seuranneen sadan vuoden aikana. Vuonna 1907 70,1 prosenttia äänestäjistä antoi luottamuksensa näiden puolueiden edustajille. Vuonna 2007 luku oli edelleen 67,5 prosenttia.

Puoluekentän perusasetelma kuitenkin järkkyi 2010-luvulla. Kansallismielisen populismin ja perussuomalaisten nousu neljän suuren joukkoon johti perinteisten puolueiden kannatusosuuden laskuun. Perussuomalaisten hajoamisen vuonna 2017 jälkimainingeissa perinteiset kolme suurta ovat kuitenkin ottaneet jälleen haltuunsa kannatusmittausten kärkisijat, vaikka puolueiden yhteenlaskettu kannatusosuus viimeisimmässä Ylen mittauksessa jääkin 51,6 prosenttiin.

Kulta-aika on takana, mutta perinteiset puolueet pitävät pintansa

Etenkin toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä luonnehti puolueiden vaikutusvallan kasvu. Se jatkui aina 1970-luvulle asti, jolloin se saavutti lakipisteensä. Puolueiden jäsenkunnat olivat laajimmillaan ja jäsenistön tarjoaman taloudellisen selkänojan ohella käyttöönotettu puoluetuki mahdollisti järjestökoneiston laajentamisen.

Puolueiden jäsenyydestä ja puolueissa toimimisesta muodostui varteenotettava urapolku: suurimmat puolueet jakoivat julkisen sektorin virkoja ja toimia keskenään puoluepoliittisin perustein.

Puoluekentän perusasetelma järkkyi 2010-luvulla.

Puolueiden kyky vakuuttaa kansalaisia ja saada heidät liikkeelle alkoi heiketä kaiken politisoineen 1970-luvun jälkeen, ja puhe puolueiden ja puoluejärjestelmän kriisistä lisääntyi. Puolueista oli muodostunut byrokraattisia, hidasliikkeisiä organisaatioita. Kansalaisten luottamus oli murentunut myös muun muassa poliitikkoihin liitettyjen lahjusskandaalien eli niin sanottujen rötösherrajahtien myötä.

Luottamuspulasta ja kiinnostuksen puutteesta huolimatta ei kuitenkaan kyetty osoittamaan, miten edustuksellista demokratiaa voitaisiin soveltaa ilman puolueita. Veikko Vennamon Suomen maaseudun puolue ja puoluekentän uusi tulokas vihreät haastoivat perinteiset puolueet niin politiikan sisällön kuin toimintatapojen suhteen 1980-luvun alkupuolella. Kansalaisaktivismin ohella poliittinen protesti kanavoituikin edelleen puolueiden kautta.

Haasteista ja haastajista huolimatta kuohuvan vuoden 1905 pyörteissä muodostettu puoluekentän runko piti pintansa. Perinteiset puolueet ovat toisaalta mahdollisuuksiensa mukaan jarruttaneet kiivainta muutosintoa, toisaalta mukautuneet ajan vaatimuksiin.

SDP – luokkapuolueesta yleispuolueeksi

Suomen sosialidemokraattinen puolue perustettiin alun perin työväestön puolustajaksi ja kapitalismin vastustajaksi. Puolue hylkäsi kumouksellisuuden ja sopeutui jo 1920–1930-lukujen aikana sisällissodan jälkeisen Suomen porvarilliseen demokratiaan. Aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti se mitteli enemmän ja vähemmän intensiivisesti voimiaan kommunismin kanssa ja säilytti tuotantovälineiden sosialisoinnin puolueen ohjelmassa aina 1970-luvulle asti.

Toisen maailmansodan jälkeen SDP asemoitui hyvinvointivaltion rakentajaksi, joka hyvinvointivaltion ”valmistumisen” jälkeen siirtyi konkreettisten tavoitteiden esittämisestä arvojen korostamiseen. Vahvasta intressipuolueesta on muodostunut jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa yleispuolue, joka kärsii sosialidemokraattisia puolueita koettelevasta yleiseurooppalaisesta identiteettikriisistä.

Kysymys on siitä, mikä on työväenpuolueen rooli ja työväenluokkainen identiteetti, kun suuri osa kansasta identifioituu keskiluokkaan. Globalisaatio on tuonut mukanaan työelämän haasteet, kuten katoavat teollisuustyöpaikat sekä rikkonaisen työuran, ja näiden haasteiden ratkaisijaksi ovat monien äänestäjien silmissä nousseet kansallismielistä populismia edustavat puolueet.

Kokoomus – konservatiivisesta vastavoimasta palveluyhteiskunnan puolestapuhujaksi

Suomalaiskansallisesta, fennomaanisesta traditiosta ponnistanut yltiövapaamielisen liberalismin ja massayhteiskuntaan pyrkineen sosialismin konservatiiviseksi vastavoimaksi perustettu Kokoomus on sen sijaan liikkunut historiansa aikana melkoisen piirun kohti keskustaa.

Puolueen alkuperäiset tunnukset – koti, uskonto ja isänmaa – ovat edelleen olemassa, mutta niiden tulkinta on sopeutunut 2000-luvun asenneilmapiiriin: kollektiivisista, kansallisista arvoista on mukauduttu yksilöllisyyden kunnioittamiseen, kulttuuris-uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen ja moniarvoiseen maailmankansalaisuuteen.

Uudella vuosituhannella kokoomus on profiloitunut keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi, joka on kampanjoinut muun muassa Sari Sairaanhoitajan ja työväen presidentin merkeissä. Koulutus ja asiantuntemus ovat aina olleet kokoomuksen keskeisiä tavoitteita ja arvoja, ja Suomi onkin ammatti- ja koulutusrakenteeltaan kehittynyt suuntaan, joka on ollut kokoomukselle hyödyllinen.

Kaupunkilainen, koulutetun keskiluokan puolue kokoomus kilpailee nykyään usein suurten kaupunkien hallinnasta ekologisen angstin synnyttämän vihreän puolueen kanssa perinteisen betonilähiökilpakumppanin SDP:n sijaan.

Keskusta – maalaisväestön eduista aluepolitiikkaan

Alun perin maatalouselinkeinon ja maalaisväestön intressipuolueeksi perustettu Suomen keskusta on suomalaisen puoluekentän eurooppalainen erikoisuus. Suomi on ainoita Euroopan maita, jossa agraaritaustainen puolue on edelleen merkittävässä asemassa toistuvana uuden vuosituhannen pääministeripuolueena.

Keskusta onkin kyennyt muokkaamaan ideologiaansa maaseudun ja maatalouden luokkapuolueesta suurten kaupunkien ulkopuolisen Suomen etujen ajajaksi, joka pyrkii vastaamaan jälkiteollisen tietoyhteiskunnan haasteisiin edistämällä yrittäjähenkistä elämänkatsomusta.

Keskustapuolueen kuolemaa on ennustettu historiassa hanakammin kuin minkään muun puolueen, mutta toistaiseksi huhut ovat olleet ennenaikaisia. Suomen lukuisia pieniä kuntia puoltanut kunnallisen itsehallinnon perinne ja keskustan laaja jäsenkunta ovat toistaiseksi pitäneet sen isojen puolueiden joukossa.

Tulevaisuuden haaste onkin etenevä kaupungistuminen, jonka vanavedessä vaanivaa kannattajakatoa vastaan keskusta on pyrkinyt tällä vaalikaudella taistelemaan muun muassa nyt jo kaatuneen maakuntauudistuksen voimin.

2010-luku on perinteisten puolueiden stressitesti

Kekkosen ajan päättyminen, 1990-luvun alun lama, Neuvostoliiton hajoaminen ja Euroopan unionin jäsenyys ovat viimeisen 30 vuoden aikana muokanneet suomalaista poliittista kulttuuria voimakkaasti. Suomi on siirtynyt kohti vahvempaa parlamentarismia, jota on leimannut voimakas konsensushakuisuus.

Ulkopuolisten sokkien voittamiseksi ja yhteisten pyrkimysten toteuttamiseksi muodostetut laajat enemmistöhallitukset ovat onnistuneet sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä, mutta samalla kehitys on pakottanut puolueet hakeutumaan ideologisesti lähemmäs toisiaan ja muuttumaan yhä enemmän yleispuolueiksi.

Talouspoliittinen oikeisto–vasemmisto-jakolinja, jolle perinteiset puolueet ovat vahvasti asemoituneet, on hallinnut poliittista keskustelua yli sadan vuoden ajan. Uuden vuosituhannen stressitesti onkin jälkimodernin arvoulottuuden ja sen vastaiskun aktualisoituminen.

Uuden vuosituhannen stressitesti on jälkimodernin arvoulottuuden ja sen vastaiskun aktualisoituminen.

2010-luvulla suurimmat vaalivoitot on tehty korostamalla konservatiivisia, kansallismielisiä arvoja. Niihin perinteisten globaaliin, moniarvoiseen yhteiskuntaan ja laajaan mutta heterogeeniseen kannattajakuntaan tukeutuvien perinteisten puolueiden on ajoittain ollut vaikea suhtautua.

Ne ovat kipuilleet pyrkimyksissään vastata arvoulottuvuudelle helposti asettuvien puolueiden, kuten vihreiden ja perussuomalaisten luomaan haasteeseen. Hehkuvaa globaalia suvaitsevaisuutta tai kiivasta kansallismielistä konservatismia on vaikea voittaa tarjoamalla kädenlämmintä konsensusta.

Sen, minkä perinteiset puolueet ovat kampanjateltalla hävinneet, on suomalaisen poliittisen kulttuurin perinne protestien maltillistamisessa hoitanut. Hallitusvastuu on kutistanut perussuomalaisten kannatusta muun muassa SDP:n hyväksi. Toisaalta porvarihallituksen ja vasemmistojohtoisen opposition välillä koko hallituskauden vallinnut selkeä ideologinen vastakkainasettelu on kasvattanut oppositiopuolueista myös vihreiden kannatusta.

Yleispuoluekehitys on taannut, että perinteiset puolueet ovat säilyttäneet asemansa maan suurimpina puolueina ja keskeisinä vallankäyttäjinä, mutta samalla heikentänyt niiden kykyä vastata selkeämmän ideologisen profiilin omaavien puolueiden esittämiin haasteisiin.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Jenni Karimäki on poliittisen historian yliopistonlehtori ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Sata vuotta eikä suotta – perinteiset puolueet pitävät edelleen pintansa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Itse tutkin puolueen nimenmuutosta, ja Tatu antoi minulle runsaskätisesti aineistoa eikä koskaan epäillyt aikeitani. Tatu ei koskaan sanonut minulle suoraan miten hän oli äänestänyt Kuopiossa lokakuussa 1965, enkä myöskään udellut asiasta, mutta arvelin hänen äänestäneen samalla tavalla kuin Einari Karvetti Naantalista – nimenmuutosta vastaan!

Kohtapuoleen hän järjesti haastattelutilaisuuden Johannes Virolaisen kanssa, sai minulle luvan Elias Rintalalta kuunnella hänen veteraaninauhoituksiaan ja ennen kaikkea kutsui minut, muukalaisen, kotiinsa Lahnukseen, jossa tutustuin Anniin ja heidän poikiinsa Raunoon, Mattiin ja Tuomoon.

Vaimoni Eeva-Kaisa ja minä asuimme Englannissa, mutta Suomen käynneilläni, useasti vaalien aikaan, minulla oli tapana mennä Tatun ja Annin kanssa vaalitilaisuuksiin Nurmijärvelle. Siellä tutustuin kuuluisaan V-riviin: Virolainen, Väänänen, Väyrynen ja myöhemmin Vanhasen Matti.

Hänen urallaan akateemisessa maailmassa Tatun tutkimuskohteiden laajuus, mikä ulottui Suomen ja Intian politiikasta demokratisoitumiseen ja sosiobiologiaan, sekä hänen kykynsä kyseenalaistaa ja elvyttää debattia tekivät hänestä vertaansa vailla suomalaisten valtiotieteilijöiden joukossa.

Olen aina ollut sitä mieltä ja olen edelleen, että hän ei koskaan saanut hänelle kuuluvaa tunnustusta ”kotikentällä”. Tatu oli uranuurtaja Suomessa valtiotieteiden useilla eri aloilla.

Henkilökohtaisella tasolla Tatu oli minulle oppi-isä ja inspiraatio. Hän oli mies, jossa yhdistyivät ”absolute integrity”, vaatimattomuus ja ehdoton lojaalisuus sekä myös kuiva huumorintaju.

Tietenkin ymmärrän, miksi hän oli otettu prinsessa Dianasta, mutta en koskaan täysin käsittänyt hänen intohimoista kiinnostustaan Kauniit ja rohkeat -sarjaan. Täytyy tunnustaa, että minulla ei ollut hajuakaan kuka Ridge oli, mutta hyvänen aika, Tatu valaisi minua, myös juonenkäänteistä yksityiskohtia myöten.

Voisin jatkaa loputtomiin. Minulla on hänestä suunnattomasti muistikuvia. Tunsin Tatun melkein puoli vuosisataa ja oli suuri kunnia tulla luetuksi hänen ystäviinsä. Minulle Suomi ei ole sama ilman Tatua.

Emeritusprofessori Tatu Vanhanen (1929–2015) oli politiikantutkija. Hän työskenteli muun muassa toimittajana sekä pitkällä akateemisella urallaan valtio-opin apulaisprofessorina Jyväskylän yliopistossa vuosina 1969–1972 ja Tampereen yliopistossa vuosina 1974–1992. 

Julkaisu Henkilökohtaisia muistikuvia professori Tatu Vanhasesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Oliko Kiviniemellä omiensa eli Keskustan äänestäjien tuki vuoden 2011 eduskuntavaaleissa? Olivatko Keskustan hylänneet äänestäjät tyytymättömiä Kiviniemeen? Entä miten Keskustan uudet äänestäjät suhtautuivat Kiviniemeen? Kansallisen vaalitutkimuksen data viime vuoden eduskuntavaaleista tarjoaa näihin kysymyksiin vastaukset.

Kiviniemen kannatus eri äänestäjäryhmissä

Vastaajilta kysyttiin tutkimuksessa, kuinka paljon he pitävät kustakin puolueen puheenjohtajasta asteikolla 0–10. Kiviniemi sai Keskustaa sekä vuosien 2007 ja 2011 vaaleissa äänestäneiltä puolueuskollisilta äänestäjiltä keskimäärin arvosanan 7,60. Keskustan vuoden 2011 vaaleissa hylänneiden, eli puoluetta vaihtaneiden tai äänestämättä jättäneiden, joukossa lukema oli 6,60, mutta Keskustan uusilta äänestäjiltä Kiviniemi sai arvosanaksi vain 5,60.

Osuuksien suhteuttamiseksi voidaan tehdä vertailu SDP:n puheenjohtajaan Jutta Urpilaiseen, jonka johdolla SDP on kärsinyt neljä peräkkäistä vaalitappiota. SDP:n puolueuskolliset äänestäjät antoivat Urpilaiselle arvosanaksi 7,06, SDP:n hylänneet äänestäjät 6,92 ja SDP:n uudet äänestäjät 6,16.

Keskustan puolueuskollisilta äänestäjiltä Kiviniemi keräsi siis varsin mairittelevat arviot Urpilaiseen ja puolueuskollisiin SDP:läisiin verrattuna. Kiviniemen heikkous oli se, että hän keräsi huonommat arviot Keskustan hylänneiltä ja erityisesti puolueensa uusilta äänestäjiltä. Suurin osa Keskustan uusista äänestäjistä siis mobilisoitui puolueen taakse jostain muusta syystä. Kiviniemen suoraa toteamusta ”enempää ei tällä naamalla irronnut” voidaan siis pitää turhautuneisuutta heijastelevana arviona siitä, että hän ei yksinkertaisesti saanut Keskustan vankkureihin toivottua ytyä. Keskustan taakkana oli viime vaaleissa myös yleinen luottamuspula muun muassa vaalirahakohun vuoksi, ja vaalitutkimuksen vastaajat eivät luottaneet puolueen kykyyn hoitaa yhteiskunnallisia ongelmia. Tämän vuoksi on varsin epätodennäköistä, että kukaan muukaan olisi puheenjohtajana ollessaan estänyt Keskustan murskaavaa vaalitappiota.

Keskustan hylänneet äänestäjät korostivat Keskustan vakiintuneita kannattajia enemmän puoluevalinnassaan sitä, että heidän uudella puolueellaan on hyvä puheenjohtaja. Toisaalta painotukset kääntyivät toisin päin, kun kyse on siitä, kuinka sopivana oman puolueen puheenjohtajaa pidettiin pääministeriksi. Keskustan peruskannattajat korostivat siis enemmän Kiviniemen pääministeri- kuin puoluejohtajaominaisuuksia. Pääministeri- ja puheenjohtajapestin yhdistäminen oli hankalaa myös Matti Vanhaselle hänen kautensa loppupuolella. Sekä Vanhanen että Kiviniemi hoitivat pestejään asianhoitajalinjalla eivätkä puolueen aatteelliset tavoitteet ja saavutukset päässeet ehkä tarpeeksi esiin, mikä tuli esille myös Keskustan puoluejohdon omassa analyysissä vaalien jälkeen.

On kuitenkin muistettava, että Vanhasen suosio oli vielä vuoden 2007 vaalien aikaan hyvin poikkeuksellista. Vanhanen on ollut suositumpi koko äänestäjäkunnassa kuin yksikään toinen puoluejohtaja koko 2000-luvulla. Tämän vuoksi Kiviniemi oli lähes väistämättä epäsuositumpi kuin edeltäjänsä. Moni muukin edeltäjäänsä epäsuositumpi ja odotukset pettänyt puoluejohtaja on joutunut jättämään pestinsä ennen aikojaan.

Edeltäjäänsä epäsuositummat puoluejohtajat

Eero Heinäluoma oli huomattavasti Paavo Lipposta epäsuositumpi ja oli kolmen suuren puolueen puheenjohtajasta selvästi vähiten pidetyin. Ville Itälä puolestaan jäi vuoden 2003 vaaleissa Lipposen ja Anneli Jäätteenmäen varjoon, ja oli todennäköisesti edeltäjäänsä Sauli Niinistöä epäsuositumpi, vaikka vuoden 1999 osalta ei ole käytettävissä vastaavanlaista dataa kuin 2000-luvun vaaleista.

Vasemmistoliiton ex-puheenjohtajan Martti Korhosen persoona ei vedonnut äänestäjiin ja hän oli sekä edeltäjäänsä Suvi-Anne Siimestä että seuraajansa Paavo Arhinmäkeä epäsuositumpi. Anni Sinnemäki oli vuoden 2011 vaaleissa toiseksi vähiten pidetyin puheenjohtaja arvosanalla 3,99, kun Tarja Cronberg oli saanut neljä vuotta aiemmin arvosanaksi 4,93. Datan avulla pystytään siis ennakoimaan puheenjohtajavaihdoksia varsin hyvin. Notkahdus yleisarvioissa ja myös puheenjohtajan merkityksen aikaisempaa vähäisempi painottaminen omien riveissä ennakoivat puheenjohtajan vaihtumista.

Poikkeuksiakin on

Kristillisdemokraatit tarjoavat mielenkiintoisen esimerkin toisenlaisesta trendistä. KD:n äänestäjät suhtautuivat Päivi Räsäseen myönteisemmin vuonna 2011 kuin vuonna 2007 ja korostivat enemmän hänen merkitystään puoluevalinnassa. Samalla Räsäsen suosio on laskenut koko valitsijakunnassa merkittävästi – hänestä tuli epäsuosituin puheenjohtaja. Todennäköisin syy suosion laskuun on kärjekkään konservatiiviset puheenvuorot moraaliarvoista. KD:n ongelma on, ettei maltillisemmankaan linjan edustaja ole vedonnut kansalaisiin. Bjarne Kallis oli vuoden 2003 vaaleissa vain hieman suositumpi kuin Räsänen viime vuoden vaaleissa.

Vertailukohtaa Räsäselle ei ole, sillä muiden pidempiaikaisten puheenjohtajien, Timo Soinin, Jyrki Kataisen ja Stefan Wallinin, suosio koko valitsijakunnassa on ollut eduskuntavaaleissa nousussa tai pysynyt ennallaan. Jos vastaavia tutkimuksia tehtäisiin myös vaalien välillä, olisin tosin todennäköistä, että Wallinin suosio on romahtanut. Wallin luopuukin kohujen jälkeen puheenjohtajan paikasta.

Puoluejohtajien vaihdoksien yhteys heidän suosioonsa antaa karun kuvan politiikasta. Tulos tai ulos -mentaliteetti on 2000-luvun vaaleissa noudattanut samaa kaavaa vanhan kolmen suuren puolueen osalta. Kokoomuksen, SDP:n ja Keskustan kamppailussa suurimman vaalitappion kärsivän ja puheenjohtajapelin häviävän kohtalona on ollut joka kerta astua vapaaehtoisesti alas puheenjohtajan pallilta.

Suurten joukkoon noussut Timo Soini sen sijaan jakoi mielipiteitä vuoden 2011 vaaleissa huomattavasti enemmän kuin neljä vuotta aikaisemmin, mutta johdatti persoonallaan puolueensa hurjaan vaalivoittoon. Keskustalla ei ole todennäköisesti varaa äärimmäisen polarisoivaan johtohahmoon, koska siihen liittyvät riskit ovat suuret. Keskustan puheenjohtajan valinnassa saattaa Rovaniemellä olla vahvimmilla se, jota kenttäväki vastustaa vähiten. Koko äänestäjäkuntaa Keskustankaan uuden puheenjohtajan ei tarvitse miellyttää. Anneli Jäätteenmäki oli vuoden 2003 vaaleissa epäsuositumpi koko valitsijakunnassa kuin Mari Kiviniemi vuoden 2011 vaaleissa. Oppositiosta iskenyt Jäätteenmäki onnistui kuitenkin olemaan selkeä vaihtoehto Lipposelle ja mobilisoimaan riittävästi äänestäjiä puolueensa taakse.

Julkaisu Kiviniemen johtopäätökset korreloivat vaalitutkimusdatan kanssa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.