Punamultahallitus vai punaviherhallitus?

Espoon kaupunginmuseo / Henna Aaltonen (CC BY-ND 4.0)
Lukuaika: 7 min.

Keskustan poliittisessa viestinnässä kehysriihineuvottelujen asiakysymykset nivoutuivat käsitteelliseen kamppailuun: hallitseeko maata jatkossa punamulta- vai punavihreä hallitus. Käsitteiden historia tarjoaa hedelmällisen näkökulman ymmärtää kutsumanimistä käytyä kiistelyä. Historia tarjoaa myös inspiraatiota keskustan tulevalle mielikuvapolitiikalle.

”Jos vedän tämän nyt ylätasolle, niin olisi jatkossa kauhean tärkeää, että tämä hallitus näyttäisi punamultahallitukselta eikä vaan näyttäisi vaan olisi, ja silloin kun se näyttää siltä, niin silloin se myös on sitä. Niinhän on sanottu, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttää. Tämän hallituksen pitäisi näyttää, että se on keskusta-vasemmistolainen punamultahallitus eikä mikään valtavan vasemmistolainen tai vihervasemmistolainen hallitus taloudessa ja monessa muussakin asiassa”, kuvaili keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kurvinen tilannetta, kun Marinin hallituksen talouspoliittisessa kehysriihineuvotteluissa elettiin kriittisiä hetkiä.

Lähivuosien budjettien kehysratkaisuja käsitelleiden neuvotteluiden piti alun perin kestää kaksi päivää, mutta päivien venyessä viikkoon puolueiden väliset erimielisyydet olivat laajenneet koskemaan sitä, minkälainen hallitus tulee hallitsemaan maata seuraaviin eduskuntavaaleihin asti.

“Jatkossa olisi kauhean tärkeää, että tämä hallitus näyttäisi punamultahallitukselta eikä vaan näyttäisi vaan olisi, ja silloin kun se näyttää siltä, niin silloin se myös on sitä.”

Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko puhui jo ennen neuvotteluiden alkua, että hallituksen pitäisi löytää riihessä yhteinen ”näky”. Neuvottelusovun jälkeen kirjoitetusta blogitekstistä on riveiltä ja rivien väleistä luettavissa, minkälainen näky ja visio sopivat Saarikon johtamalle puolueelle: ”Keskustan ja SDP:n yhteistyöllä on suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa arvokas historia. Olemme rakentaneet suomalaisten etuus- ja palvelujärjestelmän pitkälti punamultavoimin.”

Helsingin Sanomien kuulemien lähteiden mukaan ratkaisevissa keskusteluissa pääministeri Sanna Marin (sd.) ja Saarikko olisivat nimenomaan puhuneet jonkinlaisesta SDP–keskusta-akselin vahvistamisesta hallituksessa. Kipuilun keskeinen syy näyttää tiivistyvän siihen, minkälainen rooli ja painoarvo keskustalla on hallituksessa. Siirtyminen Juha Sipilän (kesk.) johtamasta porvarihallituksesta ensin Antti Rinteen (sd.) ja myöhemmin Marinin hallitukseen tarkoitti keskustan politiikan suunnanmuutosta. Myös yhteiselo muiden hallituspuolueiden – sosiaalidemokraattien, vasemmistoliiton, Rkp:n ja etenkin vihreiden – kanssa on tuottanut keskustalle harmaita hiuksia hallituskauden alusta lähtien.

Yhteiselo muiden hallituspuolueiden – sosiaalidemokraattien, vasemmistoliiton, Rkp:n ja etenkin vihreiden – kanssa on tuottanut keskustalle harmaita hiuksia hallituskauden alusta lähtien.

Lisäksi keskustan on pitänyt tottua siihen, että se on hallituksen toiseksi suurin puolue. Kalevi Sorsan (sd.) neljännen hallituksen (1983–1987) jälkeen keskusta on ollut joko pääministeripuolue tai oppositiojohtaja. Pienentynyttä painoarvoaan puolue on yrittänyt paikata asiakysymysten lisäksi kamppailulla, jota se on käynyt hallituksen julkisuuskuvasta. Erimielisyydet asiakysymyksissä ja toivotuissa mielikuvissa näyttävät erityisesti keskustassa tiivistyvän siihen, millä nimellä hallitusta kutsutaan.

”Minulla on iso työ kääntää mielikuva punaviherhallituksesta punamultahallitukseksi”, tuore puheenjohtaja Saarikko itsekin totesi Suomen Kuvalehden haastattelussa vuonna 2020. Miksi kahden käsitteen ero näyttää tavoittavan ajankohtaisen jakolinjan suomalaisessa poliittisessa keskustelussa? Näiden käsitteiden historia tarjoaa hedelmällisen näkökulman ymmärtää kutsumanimistä käytyä kiistelyä. Menneet kokemukset tarjoavat myös inspiraatiota keskustan tulevalle mielikuvapolitiikalle.

 

Kamppailu punamullan olemuksesta

Punamultahallituksella tarkoitetaan Suomessa yleisesti sellaista hallitusta, jonka rungon muodostavat SDP ja keskusta (vuoteen 1965 maalaisliitto). Ensimmäiseksi punamultahallitukseksi on kutsuttu edistyspuoluelaisen A. K. Cajanderin johtamaa koalitiota (1937–1939), jossa olivat ensimmäistä kertaa maan historiassa edustettuina sekä sosiaalidemokraatit että maalaisliitto. Piskuinen edistyspuolue toimi pääministeripuolueena, mutta hallituksen todellisen rungon muodosti kaksi suurta luokkapuoluetta.

Punamulta ei kuitenkaan ollut alun perin neutraalin kuvaileva nimi. Heti hallituksen virkaanastujaisten jälkeen isänmaallisen kansanliikkeen lehdet alkoivat kirjoittaa, kuinka ”punamultahallitus” on ryhtynyt hoitamaan maan asioita. Uuden liikanimen sävy kävi ilmi etenkin kansanliikkeen Suunta-lehtien pakinoissa: ”punamullalla aikoo Tanner maalaisliittoa hansikkaanaan ja edistystä sutinaan käyttäen maalata tämän armaan isänmaamme ryssälle ja internaaleille mieluisen väriseksi”.

Punamulta ei ollut alun perin neutraalin kuvaileva nimi.

Kevään mittaan kirjoittelun sävy jyrkentyi ja Ikl:n pää-äänenkannattajan Ajan Suunnan pakinassa kysyttiin, eikö Suomen kansa saanut punaisesta väristä tarpeekseen jo vuonna 1918: ”Silloin sillä värillä yritettiin maalata koko Suomi ja onnistuttiinkin niin tekemään suuressa osassa maatamme joksikin ajaksi.” Lehden pakinoitsijan näkemys maalaushommista oli kuitenkin selvä: ”maali pestiin pois silloin ja pestään vastakin”.

Punamultahallitus ei kuitenkaan jäänyt vain halveksuvaksi ristimänimeksi tuoreelle koalitiolle.

Sävy monipuolistui jo maaliskuun aikana. Porin työväenyhdistyksen 50-vuotisjuhlissa pitämässään puheessa sosiaalidemokraattien vahva mies ja tuore valtiovarainministeri Väinö Tanner ilmoitti, ettei SDP:llä ole mitään uutta nimitystä vastaan: ”Me sosialidemokraatit edustamme hallituksessa punaista ja maalaisliitto edustaa multaa, joten se meidän puolestamme voidaan hyvinkin vakiinnuttaa yhteishallituksen nimeksi.”

Huhtikuun alussa Tanner korotti punamultahallituksen oikein kunnianimitykseksi: ”Maisemat tulevat hyvinkin hauskoiksi ja miellyttäviksi, jos kylät maalataan punamultavärillä.”

Huhtikuun alussa Tanner korotti punamultahallituksen oikein kunnianimitykseksi: ”Maisemat tulevat hyvinkin hauskoiksi ja miellyttäviksi, jos kylät maalataan punamultavärillä. Samanlaista maiseman muutosta tarvitaan kipeästi jo meidän sisäisessä politiikassammekin. Harmautta täällä on ollut tarpeeksi viime aikoina”.

1950-luvun alkuun asti punamultahallituksella tarkoitettiin nimenomaan Cajanderin hallitusta. Käsite ajankohtaistui uudelleen tammikuussa 1951, jolloin maalaisliiton ja SDP:n varaan rakentunut Urho Kekkosen (ml.) toinen hallitus aloitti toimintansa. Esimerkiksi Itä-Häme -lehden pääkirjoituksessa todettiin, että ”uutta hallitusta on pidettävä olennaisesti n.s. ’punamultahallituksena’ hiukan samaan tapaan kuin vuonna 1937 oli professori Cajanderin hallitus, kuitenkin sillä eroituksella, että nykyisen hallituksen pääministeri on maalaisliittolainen”.

 

Punamulta ja kansanrintama

Käsitteenä punamultahallitus vakiinnutti merkityksensä SDP:n ja keskustan yhteishallitusten nimenä 1950- ja 1960-lukujen mittaan. Käsitteestä muodostui neutraali nimitys, johon ei enää liitetty samanlaisia kielteisiä mielleyhtymiä kuin 1930-luvulla.

Suomen kansan demokraattisen liiton (Skdl) noustua Rafael Paasion (sd.) hallitukseen vuonna 1966 erityisesti Skdl:n edustajat alkoivat kutsua tällaisia laajempia sosiaalidemokraattien, keskustan ja kansandemokraattien varaan rakentuneita hallituksia kansanrintamahallituksiksi. Esimerkiksi sosiaalidemokraatit puhuivat sen sijaan ”laajapohjaisesta yhteistyöhallituksesta”. Vieroksumisen syynä oli se, että myös kansanrintamahallitus oli käsitteenä vanhempaa perua. Se oli alun perin Kommunistisen internationaalin vuodesta 1935 lähtien propagoima termi, joka etenkin Ranskassa sai suurta kannatusta jo 1930-luvulla.

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei rakennettu punamultavoimin vaan kansanrintavoimin tai neutraalimmin ilmaistuna laajapohjaisella yhteistyöllä.

Onkin historiapoliittisesti huomionarvoista, että Annika Saarikko perustelee tuoretta neuvotteluratkaisua sillä, että suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan etuus- ja palvelujärjestelmä on rakennettu aiemminkin keskustan ja SDP:n yhteistyöllä, ”punamultavoimin”. Kun kansandemokraatit olivat hallituksissa suuren osan vuosista 1966–1982, olisi tarkempaa sanoa, että hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin kansanrintamavoimin tai neutraalimmin ilmaistuna laajapohjaisella yhteistyöllä.

 

Punavihreä hallitus

Vaikka toisin voisi nykyperspektiivistä luulla, punavihreällä hallituksella on yhtä pitkä käsitteellinen menneisyys kuin punamultahallituksella. Punavihreällä hallituksella tosin viitattiin SDP:n ja maalaisliiton varaan rakentuvaan koalitioon ja sävykin oli oikeistopiireissä usein negatiivinen. ”Sosdemoonit, Marxin punaiset pojat, ovat luonnollisesti hyvin tyytyväisiä tähän punavihreään hallitukseen”, pakinoi nimimerkki Iivari Länsi-Suomen sivuilla keväällä 1937, kun Cajanderin hallitus oli aloittanut työnsä.

Punavihreys ja punamulta olivat siis alun perin synonyymiset ilmaukset.

Vaikka toisin voisi nykyperspektiivistä luulla, punavihreällä hallituksella on yhtä pitkä käsitteellinen menneisyys kuin punamultahallituksella.

Käsitteiden varhaishistoria muistuttaa muutenkin toisiaan. Sen lisäksi, että punavihreydellä viitattiin Cajanderin hallitukseen, sillä alettiin neutraalimmin kuvata myös ajankohtaisempia SDP:n ja maalaisliiton yhteishallituksia. Kotimaisten koalitioiden lisäksi myös Ruotsin sosiaalidemokraattien ja agraaripuolueen 1950-luvun yhteistyötä nimitettiin punavihreäksi hallitukseksi suomalaisissa lehdissä.

Käsitteiden erot alkoivat hahmottua 1980-luvulla. Siinä missä punamullan multa viittasi edelleen keskustaan, punavihreyden vihreydellä alettiin tarkoittaa nousevaa ekologista ajattelutapaa. Uudelleenmäärittely ei kuitenkaan ensisijaisesti tapahtunut vuonna 1987 vihreäksi liitoksi muodostuneessa liikkeessä, vaan aktiivisin kehittelytyö tapahtui Skdl:n piirissä. Liikkeen sosialistivähemmistön lisäksi uutta punavihreää visiota kehittelivät etenkin tutkijat Jan-Otto Andersson ja Sakari Hänninen, jotka osallistuivat aktiivisesti vuonna 1990 perustetun vasemmistoliiton luomiseen.

Punavihreys ja punamulta olivat alun perin synonyymiset ilmaukset.

Vuonna 1989 syntymässä olleen vasemmistoliiton ohjelmaluonnoksessa toivehallitukseksi kaavailtiin ”vasemmiston ja työväenliikkeen sekä vihreiden välisen yhteistyön perustalle rakentuvaa muutoksen ja ympäristön punavihreää hallitusta”, Etelä-Suomen Sanomat uutisoi. Punavihreän hallituksen uusi merkitys ei kuitenkaan ollut kiveen hakattu – toisinaan myös keskusta laskettiin mukaan punavihreään koalitioon. Esimerkiksi ennen vuoden 1991 hallitusneuvotteluja vasemmistoliitto piti parhaimpana vaihtoehtona ”keskustan, vihreiden ja molempien vasemmistopuolueiden muodostamaa punavihreää hallitusta”.

Myös sosiaalidemokraattien Erkki Tuomioja piti tuolloin porvarihallituksen ainoana vaihtoehtona punavihreää hallitusta. Punavihreän koalition suurimpana kynnyskysymyksenä hän näki sen, onko keskusta valmis lukemaan ajan merkkejä ja tekemään tarpeeksi myönnytyksiä esimerkiksi maatalouden rakennemuutoksen osalta.

Kuten aiemmin kansanrintama, myös uudenlainen punavihreys näyttää olleen lähinnä vasemmistoliiton ja vasemman laidan sosiaalidemokraattien tapa määritellä identiteettiään ja tavoitteinaan. Esimerkiksi vihreiden puheenjohtaja Pekka Haavisto ei halunnut viedä puoluettaan vuoden 1995 vaalien jälkeen punavihreään hallitukseen ja samalla ”vasemmiston panttivangiksi”: ”Se ei olisi luontainen toimintaympäristö vihreille. Meillä on paljon äänestäjäkuntaa, jonka toinen vaihtoehto on kokoomus”, Haavisto kertoi Länsi-Savon haastattelussa ja ilmoitti vievänsä puolueensa mieluummin sinipunaan yhdessä kokoomuksen ja SDP:n kanssa.

Keskusta ei halua näyttää piialta tai renkipojalta hallituksessa, jossa vasemmisto ja vihreät määrittävät pelin hengen.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen punavihreys on myönteisen itsemäärittelyn lisäksi kasvattanut merkitystään myös kielteisessä ja halventavassa merkityksessä. Esimerkiksi ”punavihreä kupla” mielletään yleisesti kielteiseksi ja halventavaksi ilmaukseksi.

Punavihreyden lisäksi kielteisenä ja halventavana käsitteenä suosiotaan on kasvattanut vihervasemmisto. Tutkija Niko Hatakan mukaan vihervasemmisto on alun perin oikeistopopulistinen käsite, jota erityisesti perussuomalaiset ja kokoomuksen edustajat ovat enenevissä määrin alkaneet käyttää 2010-luvun mittaan.

Kun keskusta ei halua puheenjohtaja Saarikon sanoin olla osa punaviherhallitusta tai ryhmyri Kurvisen sanoin osa vihervasemmistolaista hallitusta, keskustelu tapahtuu käsitteiden uusimmilla merkityksillä. Keskusta ei halua näyttää piialta tai renkipojalta hallituksessa, jossa vasemmisto ja vihreät määrittävät pelin hengen.

 

Neljä vaihtoehtoa keskustan mielikuvapolitiikaksi

Menneisyyden kokemusten ja edellä esiteltyjen esimerkkien pohjalta voi kehitellä neljä vaihtoehtoa keskustan tulevaisuuden mielikuvapolitiikaksi.

Ensimmäinen vaihtoehto on pysyä nykyisessä linjassa ja puhua punamultahallituksesta. Tämä vaihtoehto on varmaankin todennäköisin ratkaisu, koska puolue on koko hallituskauden yrittänyt edistää mielikuvaa punamultayhteistyöstä ja nopeat muutokset kesken kauden saattaisivat tuntua äänestäjäkunnassa epäuskottavilta. Keskustan ja SDP:n muodostaman ytimen – punamulta-akselin – korostaminen voi kehysneuvottelujen jälkeisissä tunnelmissa resonoida yllättävän hyvin, ainakin vankimmassa kannattajakunnassa.

Toinen vaihtoehto on niin sanottu Tannerin ratkaisu eli punavihreyden määrittely itselleen mieluisella uusvanhalla tavalla. Tätä vaihtoehtoa ehdotti pitkän linjan sosiaalidemokraatti Liisa Jaakonsaari heti neuvottelujen päätyttyä. ”Keskustan kenttää on häirinnyt Antti Kurvisen mukaan hallituksen punavihreys. Eikö vihreä ole Keskustan oma puolueväri? Kaapatkaa tuo väri uudelleen itsellenne!” Jaakonsaari letkautti Twitterissä.

Toinen vaihtoehto on niin sanottu Tannerin ratkaisu eli punavihreyden määrittely itselleen mieluisella uusvanhalla tavalla.

Uudelleenmäärittelyä voisi auttaa, että punavihreydellä on todellinen käsitteellinen historia, josta keskusta pystyisi uskottavasti ammentamaan aineksia mielikuvatyöhönsä. Toisaalta huomattava ero Tanneriin on, että punavihreyden ja varsinkin vihreyden merkitys on paljon vakiintuneempi kuin punamultahallituksen keväällä 1937. Ilmastonmuutoksen keskellä ja ekologisen katastrofin kynnyksellä vihreyden uudelleenmäärittely voisi osoittautua melkoiseksi Sisyfoksen työksi.

Kolmas vaihtoehto on kehitellä jokin uusi käsite kuvaamaan nykyistä hallitusta. Kesken kauden uuden kutsumanimen lanseeraaminen on todennäköisesti mahdotonta. Uusien nimien elinkaari on muutenkin ollut lyhyt. Nykyisen hallituskauden alussa koepalloina heitetyt ”uusi punamulta” tai ”vihreä kansanrintama” eivät levinneet laajempaan käyttöön missään vaiheessa. Uusien käsitteiden kehittely ja pohjustus kannattaakin aloittaa aikaisintaan seuraavaa kautta ja hallituspohjaa ajatellen.

Keskustan kannattaa jatkossa keskittyä politiikassa asiakysymyksiin ja edistää hallituksessa mahdollisimman keskustalaista politiikkaa – osoittaa, että se on edelleen hallituksen toiseksi suurin puolue.

Viimeisen vaihtoehdon voisi ristiä käänteiseksi Kurvisen maksiimiksi: silloin kun jokin on jotain, se myös näyttää siltä. Selkosuomeksi vaihtoehto tarkoittaa sitä, että keskustan kannattaa jatkossa keskittyä politiikassa asiakysymyksiin ja edistää hallituksessa mahdollisimman keskustalaista politiikkaa – osoittaa, että se on edelleen hallituksen toiseksi suurin puolue. Mielikuvien maalailu kiistanalaisten käsitteiden avulla kannattaa jättää toissijaiseksi tehtäväksi.

 

Topi Houni on poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*