Sata vuotta eikä suotta – perinteiset puolueet pitävät edelleen pintansa

Kuva: Ivan Televny / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 4 min.

Suomen kolme suurta perinteistä puoluetta – SDP, keskusta ja kokoomus – ovat haasteista ja haastajista huolimatta pitäneet pintansa yli vuosisadan. Ne ovat yhtäältä jarruttaneet kiivainta muutosintoa, toisaalta mukautuneet ajan vaatimuksiin.

Kun suurlakko vuonna 1905 ravisteli Suomen suuriruhtinaskuntaa, harva arvasi, että sen vaikutukset näkyvät Suomen puoluejärjestelmässä edelleen 114 vuotta myöhemmin. Kun kansa lähti liikkeelle, se sai aikaan yksikamarisen eduskunnan, yleisen äänioikeuden ja edelleen vallitsevan puoluejärjestelmän perusrungon.

Yli satavuotisen historiansa aikana perinteiset puolueet – SDP, kokoomus (ent. suomalainen puolue) ja keskusta (ent. maalaisliitto) – ovatkin osoittaneet huomattavaa kyvykkyyttä ja joustavuutta sopeutuessaan muuttuviin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin olosuhteisiin. Niiden historia kumpuaa politiikan tutkimuksessa yleisesti tunnustetuista demokraattisten järjestelmien keskeisistä ristiriitaulottuvuuksista, jotka ovat muuttuneet mutta säilyneet silti relevantteina yli sadan vuoden ajan.

Perinteiset puolueet saivat alkunsa luokkaprotestin aikakaudella, jolloin kansalaiset ryhmittyvät pääasiassa ammatti-, koulutus- tai kielitaustansa mukaan eri leireihin.

Perinteiset puolueet saivat alkunsa luokkaprotestin aikakaudella, jolloin kansalaiset ryhmittyvät pääasiassa ammatti-, koulutus- tai kielitaustansa mukaan eri leireihin. Työläisillä ja maalaisilla oli omat elämänpiirinsä, jotka eivät useinkaan leikanneet korkeammin koulutettujen virkamiesten tai ruotsinkielisten kanssa.

Kokoomuksen ja SDP:n taustalla vaikuttaakin sosioekonominen, työn ja pääoman välinen konfliktiulottuvuus. Keskustan tausta on keskustan ja periferian välisessä ulottuvuudessa.

Puolueet rakentuivat varsin luontevasti eri elämänpiirien ympärille eikä niiden yhteenlaskettu ääniosuus juuri muuttunut ensimmäisiä eduskuntavaaleja seuranneen sadan vuoden aikana. Vuonna 1907 70,1 prosenttia äänestäjistä antoi luottamuksensa näiden puolueiden edustajille. Vuonna 2007 luku oli edelleen 67,5 prosenttia.

Puoluekentän perusasetelma kuitenkin järkkyi 2010-luvulla. Kansallismielisen populismin ja perussuomalaisten nousu neljän suuren joukkoon johti perinteisten puolueiden kannatusosuuden laskuun. Perussuomalaisten hajoamisen vuonna 2017 jälkimainingeissa perinteiset kolme suurta ovat kuitenkin ottaneet jälleen haltuunsa kannatusmittausten kärkisijat, vaikka puolueiden yhteenlaskettu kannatusosuus viimeisimmässä Ylen mittauksessa jääkin 51,6 prosenttiin.

Kulta-aika on takana, mutta perinteiset puolueet pitävät pintansa

Etenkin toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä luonnehti puolueiden vaikutusvallan kasvu. Se jatkui aina 1970-luvulle asti, jolloin se saavutti lakipisteensä. Puolueiden jäsenkunnat olivat laajimmillaan ja jäsenistön tarjoaman taloudellisen selkänojan ohella käyttöönotettu puoluetuki mahdollisti järjestökoneiston laajentamisen.

Puolueiden jäsenyydestä ja puolueissa toimimisesta muodostui varteenotettava urapolku: suurimmat puolueet jakoivat julkisen sektorin virkoja ja toimia keskenään puoluepoliittisin perustein.

Puoluekentän perusasetelma järkkyi 2010-luvulla.

Puolueiden kyky vakuuttaa kansalaisia ja saada heidät liikkeelle alkoi heiketä kaiken politisoineen 1970-luvun jälkeen, ja puhe puolueiden ja puoluejärjestelmän kriisistä lisääntyi. Puolueista oli muodostunut byrokraattisia, hidasliikkeisiä organisaatioita. Kansalaisten luottamus oli murentunut myös muun muassa poliitikkoihin liitettyjen lahjusskandaalien eli niin sanottujen rötösherrajahtien myötä.

Luottamuspulasta ja kiinnostuksen puutteesta huolimatta ei kuitenkaan kyetty osoittamaan, miten edustuksellista demokratiaa voitaisiin soveltaa ilman puolueita. Veikko Vennamon Suomen maaseudun puolue ja puoluekentän uusi tulokas vihreät haastoivat perinteiset puolueet niin politiikan sisällön kuin toimintatapojen suhteen 1980-luvun alkupuolella. Kansalaisaktivismin ohella poliittinen protesti kanavoituikin edelleen puolueiden kautta.

Haasteista ja haastajista huolimatta kuohuvan vuoden 1905 pyörteissä muodostettu puoluekentän runko piti pintansa. Perinteiset puolueet ovat toisaalta mahdollisuuksiensa mukaan jarruttaneet kiivainta muutosintoa, toisaalta mukautuneet ajan vaatimuksiin.

SDP – luokkapuolueesta yleispuolueeksi

Suomen sosialidemokraattinen puolue perustettiin alun perin työväestön puolustajaksi ja kapitalismin vastustajaksi. Puolue hylkäsi kumouksellisuuden ja sopeutui jo 1920–1930-lukujen aikana sisällissodan jälkeisen Suomen porvarilliseen demokratiaan. Aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti se mitteli enemmän ja vähemmän intensiivisesti voimiaan kommunismin kanssa ja säilytti tuotantovälineiden sosialisoinnin puolueen ohjelmassa aina 1970-luvulle asti.

Toisen maailmansodan jälkeen SDP asemoitui hyvinvointivaltion rakentajaksi, joka hyvinvointivaltion “valmistumisen” jälkeen siirtyi konkreettisten tavoitteiden esittämisestä arvojen korostamiseen. Vahvasta intressipuolueesta on muodostunut jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa yleispuolue, joka kärsii sosialidemokraattisia puolueita koettelevasta yleiseurooppalaisesta identiteettikriisistä.

Kysymys on siitä, mikä on työväenpuolueen rooli ja työväenluokkainen identiteetti, kun suuri osa kansasta identifioituu keskiluokkaan. Globalisaatio on tuonut mukanaan työelämän haasteet, kuten katoavat teollisuustyöpaikat sekä rikkonaisen työuran, ja näiden haasteiden ratkaisijaksi ovat monien äänestäjien silmissä nousseet kansallismielistä populismia edustavat puolueet.

Kokoomus – konservatiivisesta vastavoimasta palveluyhteiskunnan puolestapuhujaksi

Suomalaiskansallisesta, fennomaanisesta traditiosta ponnistanut yltiövapaamielisen liberalismin ja massayhteiskuntaan pyrkineen sosialismin konservatiiviseksi vastavoimaksi perustettu Kokoomus on sen sijaan liikkunut historiansa aikana melkoisen piirun kohti keskustaa.

Puolueen alkuperäiset tunnukset – koti, uskonto ja isänmaa – ovat edelleen olemassa, mutta niiden tulkinta on sopeutunut 2000-luvun asenneilmapiiriin: kollektiivisista, kansallisista arvoista on mukauduttu yksilöllisyyden kunnioittamiseen, kulttuuris-uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen ja moniarvoiseen maailmankansalaisuuteen.

Uudella vuosituhannella kokoomus on profiloitunut keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi, joka on kampanjoinut muun muassa Sari Sairaanhoitajan ja työväen presidentin merkeissä. Koulutus ja asiantuntemus ovat aina olleet kokoomuksen keskeisiä tavoitteita ja arvoja, ja Suomi onkin ammatti- ja koulutusrakenteeltaan kehittynyt suuntaan, joka on ollut kokoomukselle hyödyllinen.

Kaupunkilainen, koulutetun keskiluokan puolue kokoomus kilpailee nykyään usein suurten kaupunkien hallinnasta ekologisen angstin synnyttämän vihreän puolueen kanssa perinteisen betonilähiökilpakumppanin SDP:n sijaan.

Keskusta – maalaisväestön eduista aluepolitiikkaan

Alun perin maatalouselinkeinon ja maalaisväestön intressipuolueeksi perustettu Suomen keskusta on suomalaisen puoluekentän eurooppalainen erikoisuus. Suomi on ainoita Euroopan maita, jossa agraaritaustainen puolue on edelleen merkittävässä asemassa toistuvana uuden vuosituhannen pääministeripuolueena.

Keskusta onkin kyennyt muokkaamaan ideologiaansa maaseudun ja maatalouden luokkapuolueesta suurten kaupunkien ulkopuolisen Suomen etujen ajajaksi, joka pyrkii vastaamaan jälkiteollisen tietoyhteiskunnan haasteisiin edistämällä yrittäjähenkistä elämänkatsomusta.

Keskustapuolueen kuolemaa on ennustettu historiassa hanakammin kuin minkään muun puolueen, mutta toistaiseksi huhut ovat olleet ennenaikaisia. Suomen lukuisia pieniä kuntia puoltanut kunnallisen itsehallinnon perinne ja keskustan laaja jäsenkunta ovat toistaiseksi pitäneet sen isojen puolueiden joukossa.

Tulevaisuuden haaste onkin etenevä kaupungistuminen, jonka vanavedessä vaanivaa kannattajakatoa vastaan keskusta on pyrkinyt tällä vaalikaudella taistelemaan muun muassa nyt jo kaatuneen maakuntauudistuksen voimin.

2010-luku on perinteisten puolueiden stressitesti

Kekkosen ajan päättyminen, 1990-luvun alun lama, Neuvostoliiton hajoaminen ja Euroopan unionin jäsenyys ovat viimeisen 30 vuoden aikana muokanneet suomalaista poliittista kulttuuria voimakkaasti. Suomi on siirtynyt kohti vahvempaa parlamentarismia, jota on leimannut voimakas konsensushakuisuus.

Ulkopuolisten sokkien voittamiseksi ja yhteisten pyrkimysten toteuttamiseksi muodostetut laajat enemmistöhallitukset ovat onnistuneet sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä, mutta samalla kehitys on pakottanut puolueet hakeutumaan ideologisesti lähemmäs toisiaan ja muuttumaan yhä enemmän yleispuolueiksi.

Talouspoliittinen oikeisto–vasemmisto-jakolinja, jolle perinteiset puolueet ovat vahvasti asemoituneet, on hallinnut poliittista keskustelua yli sadan vuoden ajan. Uuden vuosituhannen stressitesti onkin jälkimodernin arvoulottuuden ja sen vastaiskun aktualisoituminen.

Uuden vuosituhannen stressitesti on jälkimodernin arvoulottuuden ja sen vastaiskun aktualisoituminen.

2010-luvulla suurimmat vaalivoitot on tehty korostamalla konservatiivisia, kansallismielisiä arvoja. Niihin perinteisten globaaliin, moniarvoiseen yhteiskuntaan ja laajaan mutta heterogeeniseen kannattajakuntaan tukeutuvien perinteisten puolueiden on ajoittain ollut vaikea suhtautua.

Ne ovat kipuilleet pyrkimyksissään vastata arvoulottuvuudelle helposti asettuvien puolueiden, kuten vihreiden ja perussuomalaisten luomaan haasteeseen. Hehkuvaa globaalia suvaitsevaisuutta tai kiivasta kansallismielistä konservatismia on vaikea voittaa tarjoamalla kädenlämmintä konsensusta.

Sen, minkä perinteiset puolueet ovat kampanjateltalla hävinneet, on suomalaisen poliittisen kulttuurin perinne protestien maltillistamisessa hoitanut. Hallitusvastuu on kutistanut perussuomalaisten kannatusta muun muassa SDP:n hyväksi. Toisaalta porvarihallituksen ja vasemmistojohtoisen opposition välillä koko hallituskauden vallinnut selkeä ideologinen vastakkainasettelu on kasvattanut oppositiopuolueista myös vihreiden kannatusta.

Yleispuoluekehitys on taannut, että perinteiset puolueet ovat säilyttäneet asemansa maan suurimpina puolueina ja keskeisinä vallankäyttäjinä, mutta samalla heikentänyt niiden kykyä vastata selkeämmän ideologisen profiilin omaavien puolueiden esittämiin haasteisiin.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Jenni Karimäki on poliittisen historian yliopistonlehtori ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Turun yliopistossa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*