Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Juha Pylväs totesi eduskuntaryhmän kesäkokouksessa elokuussa 2021, että Suomi ei tarvitse ”sosiaaliturvalla loisivia elintasosurffareita”. Puheenvuoro herätti kriittistä keskustelua poliittisen puheen rajoista ja rasismin leviämisestä eduskuntapuolueiden sisällä.

Moni keskustalainen poliitikko tuomitsi eduskuntaryhmän puheenjohtajan retoriikan ja peräänkuulutti kunnioittavaa kieltä. Esimerkiksi kansanedustaja ja entinen ministeri Hanna Kosonen totesi Twitterissä: ”Ketään ihmistä ei katsota koskaan alaspäin ja jokaisen arvo tunnustetaan sanoin ja teoin.” Kosonen ei viitannut suoraan Pylvääseen, mutta päivitys tulkittiin reaktioksi puheeseen.

Myös keskustanuorten puheenjohtaja Hanna Markkanen ihmetteli, miksi puheeseen ”piti tunkea tällainen termi”. Puolueen puheenjohtaja Annika Saarikko puolestaan painotti, ettei ”ihmisarvoa viiltävien sanavalintojen käyttö kuulu keskustan tapaan tehdä politiikkaa”.  

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat

Myöhemmin Pylväs pahoitteli sanavalintaansa Facebookissa toteamalla: ”Olisin kuitenkin nyt voinut valita sanani osin paremmin. Sitä pahoittelen. Varsinaisessa asiassa en kuitenkaan peruuta.” Samaan aikaan hän painotti, että asioista ”pitää voida puhua niiden oikeilla nimillä”.

Rasistisia, halventavia ja leimaavia ilmaisuja oikeutetaan usein vetoamalla siihen, että puhuja vain sanoo kuten asiat ovat. Tämä on ominaista populistiselle retoriikalle, jossa kansa tietää kyllä parhaiten asian todellisen laidan ja puhuu siitä suoraan ilman poliittista korrektiutta. Sitä on käytetty jo pitkään maahanmuuttovastaisessa keskustelussa, jossa median tai vakiintuneiden puolueiden edustajien väitetään piilottelevan tai vääristävän, miten asiat oikeasti ovat.

Osoitamme, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista.

Tässä artikkelissa tarkastelemme, miten Juha Pylvään retoriikka asettuu osaksi niin taloutta korostavan kuin rasistisen maahanmuuttopuheen jatkumoa. Osoitamme lisäksi, miten vaatimus ”oikeilla nimillä” puhumisesta kytkeytyy osaksi rasismin normalisoitumista, jossa vastapuolella ovat todellisuutta vähättelevät poliitikot, jotka ummistavat silmänsä tosiasioilta.

Lopuksi luomme katsauksen siihen, miltä keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan puheenvuoro näyttäytyy osana valmistautumista seuraaviin eduskuntavaaleihin.

Maahanmuuttoa talouden ehdoilla

Juha Pylvään puhe on osa suomalaisen maahanmuuttopuheen jatkumoa, jossa maahanmuuttajia kuvataan halventavilla ja rasistisilla kielikuvilla. Tällaista retoriikkaa oikeutetaan usein talouspoliittisilla argumenteilla. Talous on määrittänyt suomalaista maahanmuuttoretoriikkaa yllättävänkin voimakkaasti ottaen huomion tulijoiden vähäisen määrän verrattuna esimerkiksi Ruotsiin tai Saksaan. Tässä suhteessa Suomi on hieman samanlainen kuin Japani, jossa maahanmuuttajia on vähän ja jossa taloudelliset näkökohdat ovat hallinneet puhetta.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”. Esimerkiksi perussuomalaisten tuolloinen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho sanoi lokakuussa 2015, että yli puolet Välimeren ylittäneistä oli työttömyyttä ja korruptiota paenneita. Koska tulijat eivät työllisty helposti, hyvinvointivaltio ei hänen mukaansa kestäisi tällaista kuormitusta. Myös kokoomuksen kansanedustaja Janne Sankelo arvioi marraskuussa 2015 synkästi, että ”Suomen kestokyvyn raja tulee vastaan vuodessa”.

Maahanmuuttajia on jaoteltu sen perusteella, ketkä ovat taakka, ketkä nöyriä avuntarvitsijoita ja ketkä taas kipeästi kaivattuja ”ulkomaisia osaajia”.

Näin Suomi on metaforinen säiliö, joka on lähellä murtumista, koska tulijoita on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka sen taustalla oleva argumentti on liioittelevaisuudessaan vähintäänkin kyseenalainen, ilmiön väitetty vakavuus tulee konkreettisesti ja dramaattisesti esiin. Metaforassa yhdistyvät tila ja aika: Suomea voidaan varjella tiukentamalla maahanmuuttopolitiikkaa ja rajavalvontaa, ja näin on mahdollista hallita kulttuurista ja taloudellista muutosta.

Talouspuheeseen kuuluu myös väite, jonka mukaan ilmiö ei ole spontaani, vaan kyse on bisneksestä. Kokoomuksen kansanedustaja Wille Rydman on arvioinut, että ”matkanjärjestäjät” tuntevat eurooppalaisen järjestelmän ja myyvät ”turvapakettimatkoja”, jotka sisältävät neuvoja, miten päästä mahdollisimman anteliaaseen kohdemaahan.

Kokoomuksen Petteri Orpo puolestaan on korostanut maahanmuuton positiivisia mahdollisuuksia. Hänen mukaansa tulijat ovat kaivattu mahdollisuus Suomen taloudelle. Työikäisen väestön vähenemisen vuoksi Suomi tarvitsee ”joko huomattavasti pidemmät työurat tai lisää maahanmuuttajia”. Tällaisessa retoriikassa välineellistetään maahanmuuttajia: heidän arvonsa liittyy siihen, minkälainen potentiaali heillä on maan taloudelle.

Leimaavat kielikuvat osana maahanmuuttopuhetta

Eurooppalaista maahanmuuttoretoriikkaa on sävyttänyt keskeisten symboleiden leviäminen maasta toiseen. Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista. Suomessa termi ”elintasosurffari” nousi valtakunnalliseen julkisuuteen syksyllä 2015.

Perussuomalaisten tuolloisen puoluesihteerin, nykyisen kansanedustajan Riikka Slunga-Poutsalon mukaan vain noin 20 prosenttia tulijoista oli todella avun tarpeessa. Loput olivat miehiä, joiden olisi pitänyt olla puolustamassa isänmaataan niin kuin suomalaiset olisivat hänen mielestään olleet. Leikkausten keskellä ei voinut olla niin, että ”varoja kohdennetaan perusteettomasti maahan pyrkivien toimeentuloon”, Slunga-Poutsalo painotti. Sen vuoksi niin sanotut valepakolaiset eli ”elintasosurffarit” oli karkotettava välittömästi.

Hallituskumppaneiden edustajat arvostelivat julkisesti Slunga-Poutsalon retoriikkaa. Esimerkiksi tuolloin pääministerinä ja keskustan puheenjohtajana toiminut Juha Sipilä piti ilmausta sopimattomana. Perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini ei sen sijaan ottanut kantaa puolueensa sihteerin retoriikkaan. Yleisradion selvityksen mukaan Slunga-Poutsalon väitteet eivät pitäneet paikkaansa.

Maahanmuuttajien leimaaminen sosiaalisten tai taloudellisten etujen metsästäjiksi Juha Pylvään tavoin on yksi yleisimmistä poliittisten päättäjien retoriikassa esiintyvän rasismin muodoista.

Elintasosurffari on silti jäänyt elämään suomalaiseen poliittiseen retoriikkaan. Muun muassa perussuomalainen kansanedustaja ja puolueen nykyinen toinen varapuheenjohtaja Mauri Peltokangas on käyttänyt termiä. Hän julisti Facebook-sivuillaan alkuvuodesta 2020, että Suomella ei ole varaa 4 000 sairaanhoitajan palkkaamiseen, mutta ”jostakin sairaasta syystä” on varaa ”elättää kymmeniä tuhansia elintasosurffareita”. Hän toivotti ”elintasosurffarit helvettiin tästä maasta”.

Peltokangas on tukeutunut ilmaukseen myös eduskunnassa. Rasistisesta ja sovinistisesta retoriikastaan tunnettu kansanedustaja sai elokuussa 2021 syytteen kansanryhmää vastaan kiihottamisesta.

Loisivat elintasosurffarit – poliitikot rasismin ytimessä

Englantilais-australialainen tunteiden ja politiikan välistä suhdetta tutkinut Sara Ahmed on esittänyt, että puhe maahanmuuttajista heijastelee vallitsevaa poliittista ilmapiiriä. Esimerkiksi huijaava turvapaikanhakija eli ”elintasosurffari” edustaa taloudellista turbulenssia. Viha ja inho – eli halu päästä eroon – ovat puhdistavia, kapinaa muutosta vastaan ja keino ulkoistaa käsitetty paha.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon. Koska aidosti apua tarvitsevan erottaminen huijarista on kuitenkin vaikeaa, on oltava jatkuvasti varuillaan. Kuka tahansa maahanmuuttaja voi paljastua ”vapaamatkustajaksi” eli huijariksi, jokaista on syytä epäillä. ”Elintasosurffari” on kuin aave, joka väijyy eurooppalaisia yhteiskuntia uhaten pilata niiden tulevaisuuden.

Elintasosurffarisymboli myös voimauttaa: maailma ei ole enää niin ahdistava, kun tietää, mistä ongelmat johtuvat ja miten niiden aiheuttajista pääsee eroon

Elintasosurffari käsitteenä on poliittisen erottelun mekanismi. ”Elintasosurffareiden” tekemä etuuksien väitetty laajamittainen hyväksikäyttö voidaan asettaa mitä tai ketä tahansa vastaan, kuten esimerkiksi Peltokangas on tehnyt. Tällaisessa nollasummapelissä rajana on vain puhujan poliittinen mielikuvitus. Samalla epäilyttäviksi leimatuista turvapaikanhakijoista voidaan puhua kollektiivisena massana yksilöiden sijaan: ”Elintasosurffari” edustaa aina koko joukkoa.

Pylvään käyttämä loisia-verbi puolestaan on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa. Se perustuu ajatukselle, jonka mukaan kansakunta tai kansa on elävä organismi, joka on pidettävä puhtaana vahingollisista elämänmuodoista ja joka edellyttää omaa elintilaansa.

Modernin nationalismin alkuaikoina kansakuntia kuvattiinkin usein eläin- ja kasvikunnasta johdettujen metaforien avulla. Esimerkiksi antisemitistisiä näkemyksiä juutalaisista parasiitteinä esiintyi jo 1700-luvun lopulla.

Pylvään käyttämä loisia-verbi on yleinen termi äärinationalismissa sekä biologisessa rasismissa.

Vastaavalla tavoin kansakuntaa tuli suojella esimerkiksi viruksilta ja bakteereilta, joilla viitattiin väärinä pidettyihin ideologioihin. Bolsevismia pidettiin suomalaisessakin porvarillisessa puheenparressa usein ”ruttona” ja ”myrkyllisenä paiseena”.

Traagisin esimerkki biologisen rasismin käytännöistä on tunnetusti natsien järjestelmällinen juutalaisten, romanien, homoseksuaalien ja muiden haitallisiksi ali-ihmisiksi luokiteltujen joukkotuho. Äärimmäistenkin operaatioiden siemen kylvettiin retorisesti: kun rasistinen puhe luokitteluineen muuttuu arkiseksi, se lakkaa hätkähdyttämästä.

Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Olennainen osa nykyajankin politiikkaa on se, miten ja missä yhteyksissä elämää luokitellaan. Kuten filosofi ja politiikantutkija Achille Mbembe on korostanut, elämän mahdollisuuksien rajaaminen ja jopa kuoleman tuottaminen on yhtä tärkeä hallinnan ulottuvuus kuin elämän vaaliminen. Kenen ja minkälaisesta elämästä huolehditaan ja miten, keiden taas katsotaan joutavan kuihtumaan pois tai jopa tuhottavaksi?

Suomalaisten politiikkojen puheissa toistuva ”loisiva elintasosurffari” on retorinen keino arvottaa ihmiselämää. Retoriikantutkija Allison L. Rowland on kutsunut ilmiötä zoeretoriikaksi (zoerhetorics). Rowland on varoittanut, että tällainen retoriikka leviää tehokkaimmin ympäristössä, jossa on jo olemassa rasistisia hierarkioita ja puhetapoja.

Mistä ja kenen tahansa elämästä voi tulla nopeasti poliittisen laskelmoinnin kohde ja osa politiikan normaalia päiväjärjestystä – josta saa vihdoin puhua sen ”oikeilla nimillä”. Toisin sanoen ilmiötä, joka ulottuu inhimillisen elämän perusteisiin, tarkastellaan usein pelkästään kömpelöinä sanavalintoina tai möläytyksinä.

Rasistisen puheen normalisoituminen

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Huumori ja ironia ovat keinoja normalisoida puhetapoja, joita pidetään yhteisöllisten normien vastaisina. Ironisen kielen tarkoituksena on usein leikitellä kielellä niin, että sen tulkinnasta tulee monimerkityksellistä. Puheesta voi tarvittaessa sanoutua irti tai väittää, että kuulija ymmärsi sen yksinkertaisesti väärin.

Halla-aho käytti perussuomalaisten puheenjohtajana ollessaan usein ironiaa, jonka tarkoituksena oli hänen mukaansa suunnata kriittinen katse Suomeen, vaikka kielen sävy oli rasistinen. Retorinen asetelma kääntyi Halla-ahon perusteluissa päälaelleen: leimaava kieli ei suinkaan stigmatisoi puheen kohteena olevaa maahanmuuttajaa vaan vain alleviivaa suomalaisten naiiviutta ja sinisilmäisyyttä.

Lokakuussa 2020 Halla-aho julkaisi Twitter-kommentin:

– Ahmed, hakemuksesi on hylätty.

– Mita, joutua pois Suomi?

– Ei suinkaan, voit jäädä.

– Olla hulattu mutta saada jaada? Olla hullu maa!

Halla-ahon mukaan kommentin tarkoituksena oli pelkästään kritisoida suomalaista järjestelmää, joka mahdollistaa systeemin hyväksikäytön. Toisin sanoen ulkomaalaisten ”loisiminen” on ongelma, josta ei pidä syyttää heitä vaan suomalaisia.

Tällaisessa ironisessa kielessä usein jopa kehutaan ulkomaalaisten viekkautta ja älykkyyttä suomalaisen järjestelmän hyväksikäyttäjinä. Samaan aikaan Halla-aho laittaa fiktiivisen maahanmuuttajan puhumaan yksinkertaista ja koomiselta kuulostavaa suomea. Näennäisen humoristinen keino on osa rasistista politiikkaa.

”Elintasosurffarin” nopea vakiintuminen osaksi poliittista retoriikkaa osoittaa, miten erotteluun ja leimaamiseen perustuva kieli on muuttunut yhä normaalimmaksi ilmaisumuodoksi suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Halla-ahon puheessa ulkomaalainen ihminen joka tapauksessa näyttäytyy ulkoa tulevalta viholliselta, joka pyrkii kaikessa yksinkertaisuudessaankin huijaamaan suomalaisia, joiden pitäisi olla paremmin varautuneita uhkaan.

Elintasosurffari käsitteenä tarjoaa aineksia tällaiseen ironisointiin, jossa sen käyttöä perustellaan sillä, että puheen tarkoituksena on vain kritisoida suomalaisen järjestelmän heikkoutta ”surffauksen” mahdollistajana. Toisin sanoen käsitteen, joka kuvaa leimaavalla tavalla ihmisiä, väitetäänkin kuvaavan institutionaalista rakennetta.

Sama kaiku on askelten? Keskustaoikeistolaisen blokin rakentamista

Kansanedustaja Pylvään puheen voi nähdä myös osana blokkipoliittisen asetelman vahvistamista ennen vuoden 2023 eduskuntavaaleja. Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo on kertonut suunnitelmistaan muodostaa seuraava hallitus ”porvariblokista”, jossa olisi mukana keskustan lisäksi perussuomalaiset. Vielä vuonna 2017 hän torjui hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa vedoten ”ihmisyyteen liittyvään arvopohjaan”.

Keskustaoikeistolainen blokki pyrkii asemoitumaan vastavoimaksi nykyiselle vasemmistoenemmistöiselle hallitukselle erityisesti talouspoliittisella kärjellä, mutta perussuomalaisille nykyistä tiukemmat maahanmuuttolinjaukset ovat ensisijainen vaatimus hallitusyhteistyölle. Kokoomuksen ja nyt myös keskustan edustajien puheessa onkin havaittavissa siirtymää perussuomalaisten maahanmuuttopuheen suuntaan.

Perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan edustajien retoriikassa on yhdenmukaistumista varsinkin maahanmuutossa ja talouspolitiikassa.

Kokoomuksen eduskuntaryhmä sai kriittistä huomiota heinäkuussa 2021 linjatessaan, että ”maahanmuuttajien ja kantasuomalaisten sosiaaliturva” pitäisi eriyttää. Kohun seurauksena monet puolueen edustajat totesivat, että ehdotuksen sanavalinta oli epäonnistunut. Esimerkiksi kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kai Mykkänen piti termiä ”kantasuomalainen” virheenä, koska sen määritelmä on niin häilyvä.

Siinä missä kokoomuksessa ja keskustassa puolueen sisäinen sekä ulkoa tuleva paine saa edustajat pahoittelemaan kohua aiheuttaneita leimaavia sanavalintojaan, perussuomalaiset vetoavat sananvapauteen ja pitävät puheen oikeudellista tai poliittista sanktiointia ongelmana.

Perussuomalaisten uusi puheenjohtaja Riikka Purra painotti elokuussa 2021, että puolue joutuu operoimaan ”tällaisessa ympäristössä, jossa jatkuvasti on vaara, että johonkin meidän sanomiseemme puututaan”.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Vaikka puhetavoissa on havaittavissa yhdenmukaistumista, eroa on puolueiden sisäisissä normeissa poliittisen puheen rajoista. Perussuomalaisten retoriikka ammentaa edelleen populistisesta asetelmasta, jossa se esiintyy tarkoituksellisesti vakiintuneita normeja rikkovana haastajana suomalaisessa politiikassa. Purra jatkaa Halla-ahon linjalla asemoimalla puolueen poliittisen ilmapiirin uhriksi, jota estetään edustamasta kannattajiensa intressejä parhaaksi katsomallaan tavalla.

Keskustaoikeistolaisen blokin vahvistumisen kannalta keskeinen kysymys on, missä määrin keskusta ja kokoomus ovat valmiita siirtymään perussuomalaisten maahanmuuttopoliittiselle linjalle.

Pylvään puhe ”loisivista elintasosurffareista” ja vaatimus saada puhua asioista ”oikeilla nimillä” oli retorinen siirto siihen suuntaan. Puolueen sisältä tullut kritiikki toisaalta osoittaa, että keskustassa edelleen vierastetaan tällaista kielenkäyttöä. Samaa keskustelua käydään kokoomuksessa, jonka linja erityisesti maahanmuuttokysymyksissä on poliittisen kiistelyn kohteena.

Jouni Tilli on valtio-opin dosentti, joka tutkii poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä retoriikan näkökulmasta. Hän työskentelee yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Johanna Vuorelma työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Elintasosurffarit, ”oikeilla nimillä” puhuminen ja rasismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eräs eduskuntavaalien jälkeisen hallituspelin puhutuimmista kysymyksistä on ollut, voivatko suurimmaksi puolueeksi noussut SDP ja asemansa hyvin säilyttänyt kokoomus löytää yhteistä talouspoliittista linjaa.

Mediassa on luotu tuttua asetelmaa, jossa kokoomus edustaa sitä vastuullista ja kestävää politiikkaa, jota valtiovarainministeriön virkamiehet suosittelevat. SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton taas esitetään lähinnä tuhlaavan veronmaksajien rahoja katteettomiin vaalilupauksiinsa.

Tällä hetkellä hallitus näyttäisi rakentuvan kansanrintamapohjalle. Tiukan talouslinjan kokoomus jäisi siis oppositioon. Tässä kirjoituksessa tarkastelen lähemmin erityisesti kokoomuksen talouspoliittisen linjan taustaoletuksia ja pohdin, mitkä ovat perustavimmat vaikeudet yhteisen ”tilannekuvan” löytämisessä SDP:n kanssa.

Julkista keskustelua seuraamalla ei välttämättä tule täysin selväksi, millaisiin oletuksiin ja uskomuksiin kokoomuksen talous- ja työllisyyspolitiikka lopulta perustuu. Velan välttämisen tärkeys ja väestön ikärakenteen epäedullinen muutos ovat toki käyneet tutuiksi.

Monelle saattaa silti olla epäselvää, miksi epäsuositut kiky-sopimus ja aktiivimalli, joilla on lisätty palkansaajien työtunteja ja patisteltu työttömiä matalapalkkatöihin, edustavat vastuullisempaa politiikkaa kuin SDP:n kannattamat koulutukseen panostaminen ja suurten pääomatulojen verotuksen kiristäminen.

Kokoomuksen ja taloustieteilijöiden valtavirran kannattaman talouspolitiikan perustelut tulevat hyvin avatuiksi kansanedustaja Juhana Vartiaisen (kok.) ennen vaaleja ilmestyneessä kirjassa Suomalaisen talousajattelun kritiikki. Vartiainen on toiminut kokoomuksen talouspoliittisten linjausten pääarkkitehtina jo useamman vuoden ja vahtii linjan pitävyyttä myös näissä hallitusneuvotteluissa.

Vartiaisen keskeisimpien teesien tiivistäminen auttaa ymmärtämään kokoomuksen talouspolitiikkaa, vaikka kansanedustajan näkemykset eivät välttämättä mene yksi yhteen puolueen kanssa jokaisessa yksittäisessä kysymyksessä. Vartiaisen kirjan perusteella vaihtoehtoinen talouspolitiikka näyttää vaikealta, mutta ei aivan niin mahdottomalta kuin media sen usein esittää.

Menestyvä vientisektori ja kotimaiset matalapalkkatyöt kilpailustrategiana

Vartiaisen ja samalla hänen puolueensa talousajattelu lähtee julkisuudessa paljon käsitellystä kestävyysvajeesta: väestön ikääntyminen lisää julkisen sektorin hoiva- ja eläkemenoja samalla, kun työssäkäyviä kansalaisia on yhä vähemmän niitä maksamassa.

Tämä on todellinen ongelma, jota tuskin yksikään poliitikko yrittää kieltää, vaikka kestävyysvajelaskelmissa voidaankin saada lukematon määrä erilaisia skenaarioita, minkä vuoksi todellinen julkisten menojen sopeuttamistarve on hyvin epävarma.

Kaikki suomalaiset puolueet ovat tällä hetkellä yhtä mieltä siitä, että kestävyysvaje paikataan ennen kaikkea työllisyyttä nostamalla. Vartiainen esittää kirjassaan tähän kaksi keskeistä keinoa: vientiteollisuuden palkkakustannusten alentaminen, mitä toteutettiin esimerkiksi kiky-sopimuksella, sekä ihmisten patistelu edes matalapalkkaisiin töihin työttömyysturvaa heikentämällä, mitä esimerkiksi aktiivimalli edustaa.

Kaikki suomalaiset puolueet ovat tällä hetkellä yhtä mieltä siitä, että kestävyysvaje paikataan ennen kaikkea työllisyyttä nostamalla.

Vartiainen perustelee näiden keinojen ensisijaisuutta kirjassaan sillä, että vaikka tuottavuuden parantamisen ja uusien korkeamman arvonlisän alojen kehittämisen tukeminen julkisilla koulutus- ja tutkimuspanostuksilla on toivottavaa ja kannatettavaa, on se tutkimuksen valossa valtiolle paljon epävarmempi ja ennen kaikkea lyhyellä aikavälillä kalliimpi tie kuin kaksi ensin mainittua.

Hieman epäsuopeasti tulkiten koulutus ja tutkimuskin ovat Vartiaiselle viime kädessä luksusta, johon yhteiskunnalla on varaa vain hyvinä aikoina, kun talouskasvu on tarpeeksi vauhdikasta ja yksityinen sektori tuottaa tarpeeksi verotuloja.

Vartiaisen näkökulmasta kansantalouden kestävyyden kaksi peruspilaria ovat siis menestyvät vientiyritykset ja se, että mahdollisimman moni kansalainen on edes jonkinlaisissa töissä eikä kokonaan yhteiskunnan tukien varassa.

Kokonaisuus on johdonmukainen: koska matalapalkkatyöt eivät juuri vahvista kotimaista kysyntää, valtaosa tuloista on saatava ulkomailta. Toisaalta pyritään minimoimaan niiden ihmisten yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset, jotka eivät työllisty korkean arvonlisän vientisektorille eivätkä välttämättömiin tukitoimiin esimerkiksi julkisella sektorilla, joista on kuitenkin maksettava säällistä palkkaa.

Tällaista politiikkaa on toki harjoitettu Suomessa enemmän tai vähemmän koko itsenäisyyden ajan, vaikka esimerkiksi Paavo Lipposen hallitusten aikana korostettiin hieman nykyistä enemmän ihmisten kouluttamista, ei matalapalkkatöihin pakottamista.

Suomi ylikansallisen pääoman armoilla

Vartiaisen malleille johdonmukaisesti talouspolitiikkansa perustavan kokoomuksen peruslinjaan kuuluu joukko ongelmallisia lähtökohtia, joista osaa ei juurikaan käsitellä julkisuudessa. Näistä taustauskomuksista perustavanlaatuisin on se, että Suomi ei voisi omalla toiminnallaan juurikaan vaikuttaa talouden dynamiikkaan globaalisti tai edes EU:n tasolla.

Korkean arvonlisän viennin ja kotimaisten matalapalkkatöiden yhdistämiseen perustuva kilpailustrategia on räätälöity ennen kaikkea nykyisessä globaalissa finanssikapitalismissa selviämiseen. Tätä Vartiainen ei yritä tietenkään peitellä, mutta hän ei myöskään pohdi, olisiko järjestelmää mahdollista muuttaa edes hivenen erilaiseen suuntaan.

Kirjassaan hän mainitsee parilla virkkeellä esimerkiksi toiveen finanssimarkkinoiden globaalin sääntelyn vahvistamisesta, mutta ei keskustele Suomen mahdollisuuksista olla edelläkävijä tällä alalla edes vaatimattomin uudistuksin.

Verotuksen haittojen korostaminen on kokoomukselle hyvin perinteistä ajattelua siinä missä leikkauspolitiikan haittojen korostaminen vasemmistopuolueille.

Vartiaisella ja kokoomuksella on tavallisesti valmiina uhkakuva ehdotuksille ylikansallisen pääoman sääntelystä Suomessa: jos verotusta kiristetään maltillisestikin tai sen porsaanreikiä tukitaan, pääomat karkaavat nopeasti muille maille.

Verotuksen haittojen korostaminen on kokoomukselle hyvin perinteistä ajattelua siinä missä leikkauspolitiikan haittojen korostaminen vasemmistopuolueille. Pääomapaon uhka on kuitenkin todellinen este kunnianhimoisemman koulutus- ja tulonjakopolitiikan toteuttamiselle Suomessa.

Jos Vartiainen ja kokoomus näkevät, että Suomen poliittinen päätöksenteko on näin peruuttamattomasti ylikansallisen pääoman sanelemaa, asian voisi kenties myöntää ääneen myös julkisuudessa abstrakteista ”rakenteista” ja ”jäykkyyksistä” puhumisen sijaan.

Tämän myötä olisi tosin myönnettävä myös se tosiasia, että osa kansasta on väistämättä tuomittu matalapalkkatöihin ja heikkoon elintason kehitykseen riippumatta poliittisista päätöksistä ja talouden suhdanteista. Näin on käynyt ainakin Vartiaisen esikuvinaan pitämissä maissa, kuten Saksassa ja Ruotsissa.

Vartiaisen ja kokoomuksen maailmankuva perustuu siis melko fatalistiseen käsitykseen Suomesta ulkomaisen pääoman armoilla. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että kotimaisin poliittisin toimin ei voida päättää juurikaan tulonjaosta vaan palkat, verotus ja sosiaaliturva on sopeutettava pääoman tuottovaatimukseen.

Myönnettäköön, että maailmankuva on todentuntuinen. Vartiainen kyseenalaistaa kirjassaan varsin vakuuttavasti perinteisempää keynesiläisyyttä noudattavien taloustieteilijöiden näkemyksiä.

Näiden mukaan panostukset koulutukseen ja tutkimukseen yleisesti sekä julkisilla investoinneilla elvyttäminen laskusuhdanteessa voisivat olla menestyksekkäitä strategioita myös vallitsevassa globaalissa talousjärjestelmässä ja kotimaisessa väestörakenteessa. Vartiaisen mukaan ne johtaisivat liian todennäköisesti julkisen velan hallitsemattomaan paisumiseen ja/tai ylikansallisten sijoittajien vastareaktioon.

Onko talouspolitiikassa liikkumavaraa?

Vaikka Suomen talouspolitiikka todella näyttää rajoitetulta vapaasti liikkuvien pääomien maailmassa, moni poliitikko ja äänestäjä tahtoo yhä etsiä uusia toimintatapoja, jotka sallisivat esimerkiksi tulo- ja varallisuuserojen kaventamisen talouden kehitystä vaarantamatta.

Maltillisia askelia voisivat olla todellinen puuttuminen veronkiertoon ja verosuunnitteluun, hyvin kohtuulliset veronkiristykset ulkomaiselle pääomalle ja pääomatuloille sekä verohelpotukset työllisyyttä lisääviä investointeja tekeville sijoittajille ja yrittäjille.

Aihetta veropohjan vahvistamiseen näyttäisi olevan. Tällä hetkellä Helsingin pörssin yritysten arvosta puolet on ulkomaisessa omistuksessa, mutta ulkomaiset omistajat maksavat osingoistaan veroja Suomeen häviävän pienen määrän.

Sosiaalidemokraattien, vihreiden ja vasemmiston vaaliohjelmissa esitettiin monia pieniä uudistusehdotuksia, joilla voitaisiin yhdistää työllisyyden kasvu ja tasaisempi tulonjako. Näin voitaisiin kulkea hieman eri suuntaan kuin kokoomus ja valtiovarainministeriön asiantuntijat esittävät.

Ennen kaikkea puolueet nojaavat siihen, että koulutuksella ja paremmilla työvoimapalveluilla saadaan työllisyys ylös pitkällä aikavälillä. Tämä saattaa valitettavasti lisätä velkaantumista lyhyellä aikavälillä, jos talouskasvu hyytyy Euroopassa ja maailmalla.

Kokoomus puolestaan ei näe talouspolitiikassa juurikaan liikkumavaraa. Puolue pyrkii edelleen heikentämään sosiaaliturvaa ja työehtoja, jotta työllisyys saadaan maksimoitua lyhyemmälläkin aikavälillä.

Strategia on toiminut kohtuullisesti ainakin viime vuosien noususuhdanteessa, mutta jää avoimeksi, tuottaako se pitkällä aikavälillä riittävästi pysyviä korkean arvonlisän työpaikkoja Suomeen.

Kokoomuksen linjaan kuuluva jatkuva julkisten menojen säästöpaine merkinnee ennen pitkää lisää leikkauksia myös koulutukseen ja työvoimapalveluihin, jos talous ei kehity suotuisasti. Panostuksia näihin kuitenkin tarvittaisiin, jotta osaavaa työvoimaa saataisiin kohdistettua tehokkaammin oikeille aloille.

Saavutetaanko koulutuksella pitkän aikavälin kasvua ja työllisyyttä?

Koulutukseen panostamisessa näyttäisi talousteoriankin valossa olevan enemmän mieltä kuin Vartiainen kirjassaan myöntää. Hänen ajattelunsa pohjana olevan NAIRU-mallin (non-accelerating inflation rate of unemployment) mukaan ylikansallinen pääoma kyllä työllistää kaikki työllistettävissä olevat ihmiset, jos työmarkkinat ovat tarpeeksi joustavat ja pääoman tuottovaatimus täyttyy.

Malliin on ladattu paljon erilaisia, osin ongelmallisiakin taustaoletuksia, joita Vartiainen ei käy kovin tarkkaan läpi. Hän kyllä toteaa, että monet empiirisesti havaittavat ilmiöt hankaloittavat teorian soveltamista. Työllistymistä saattaa haitata esimerkiksi pitkittyneen työttömyyden aiheuttama osaamisvaje.

Tänä päivänä vain harva ala näyttää olevan riittävän kannattava, jotta yksityinen pääoma sekä kouluttaisi että työllistäisi vapaana olevan työvoiman. Julkisen vallan odotetaan edelleen huolehtivan koulutuksesta.

Siihen panostaminen voi olla järkevää myös Vartiaisen käyttämää teoriaa soveltaen: jos julkinen valta kouluttaa lisää työvoimaa oikeille aloille, pääoma työllistää sen väistämättä – ainakin, jos työvoiman palkkavaatimuskin on sopiva. Tällaisista koulutuksen positiivisista vaikutuksista Vartiainen ei kuitenkaan kirjassaan juuri keskustele.

Kokoomuksen ja eduskuntavaalien voittajien talouspoliittiset ohjelmat pyrkivät samaan tavoitteeseen: työllisyyden kasvattamiseen yli 75 prosentin. Tämäkin luku on kiistanalainen, mutta edustaa puolueiden ja monien taloustieteilijöiden tämänhetkistä konsensusta kestävyysvajeen kannalta tarpeellisesta tasosta.

Puolueiden suurimmat erot löytyvät paitsi toimenpidesuosituksista, myös aikaperspektiivistä: kokoomus painottaa ikäviä lyhyen aikavälin toimia. SDP taas puhuu ”tulevaisuusinvestoinneista”, joiden ajatellaan vahvistavan työllisyyttä ja kasvua pitkällä aikavälillä, mutta jotka vaativat juuri nyt enemmän rahaa julkisesta kassasta.

SDP painottaa siis erilaisia taloustieteellisiä oletuksia, mutta se ei vielä tee puolueen linjasta vastuutonta. Vartiaisen vakuuttavista argumenteista huolimatta ei näytä itsestään selvältä, että hänen esittämänsä talouspoliittinen linja olisi Suomelle ainoa kestävä vaihtoehto.

Mikäli talouspolitiikka halutaan pitää politiikan piirissä sanan perinteisessä merkityksessä, on vaihtoehtoisista linjoista keskusteltava asianmukaisesti julkisuudessa.

Mikäli talouspolitiikka halutaan pitää politiikan piirissä sanan perinteisessä merkityksessä, on vaihtoehtoisista linjoista keskusteltava asianmukaisesti julkisuudessa. Vartiainen edustaa tietynlaista taloustieteen valtavirtanäkemystä, joka on lähellä valtiovarainministeriön suosituksia. Taloustieteelliset näkemyksetkin kuitenkin sisältävät aina arvovalintoja, mikä tekee niistä potentiaalisesti kiistanalaisia ja poliittisia.

Suomen talouspoliittinen liikkumavara on joka tapauksessa myönnettävä rajalliseksi. Siksi tehokkainta olisi, jos vaihtoehtoisia toimintalinjoja pystyttäisiin edistämään vähintään Euroopan unionin tasolla. Esimerkiksi pääoman sääntelyä ja verotusta olisi kiristettävä monessa maassa samanaikaisesti, jotta yksittäiset uudistajat eivät kokisi sijoittajien vastareaktiota.

Suomi voisi kuitenkin mahdollisuuksiensa rajoissa pyrkiä toimimaan tässä edelläkävijänä, aivan kuten ilmastopolitiikassa. Tämä tulee olemaan seuraavan hallituksen suurimpia haasteita – etenkin, jos kansanrintamapohjalla pyritään ottamaan etäisyyttä kokoomuksen ja useimpien muiden Euroopan maiden nykylinjasta.

Ilkka Kärrylä on poliittisen historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Voisiko Suomi olla edelläkävijä talouspolitiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun suurlakko vuonna 1905 ravisteli Suomen suuriruhtinaskuntaa, harva arvasi, että sen vaikutukset näkyvät Suomen puoluejärjestelmässä edelleen 114 vuotta myöhemmin. Kun kansa lähti liikkeelle, se sai aikaan yksikamarisen eduskunnan, yleisen äänioikeuden ja edelleen vallitsevan puoluejärjestelmän perusrungon.

Yli satavuotisen historiansa aikana perinteiset puolueet – SDP, kokoomus (ent. suomalainen puolue) ja keskusta (ent. maalaisliitto) – ovatkin osoittaneet huomattavaa kyvykkyyttä ja joustavuutta sopeutuessaan muuttuviin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin olosuhteisiin. Niiden historia kumpuaa politiikan tutkimuksessa yleisesti tunnustetuista demokraattisten järjestelmien keskeisistä ristiriitaulottuvuuksista, jotka ovat muuttuneet mutta säilyneet silti relevantteina yli sadan vuoden ajan.

Perinteiset puolueet saivat alkunsa luokkaprotestin aikakaudella, jolloin kansalaiset ryhmittyvät pääasiassa ammatti-, koulutus- tai kielitaustansa mukaan eri leireihin.

Perinteiset puolueet saivat alkunsa luokkaprotestin aikakaudella, jolloin kansalaiset ryhmittyvät pääasiassa ammatti-, koulutus- tai kielitaustansa mukaan eri leireihin. Työläisillä ja maalaisilla oli omat elämänpiirinsä, jotka eivät useinkaan leikanneet korkeammin koulutettujen virkamiesten tai ruotsinkielisten kanssa.

Kokoomuksen ja SDP:n taustalla vaikuttaakin sosioekonominen, työn ja pääoman välinen konfliktiulottuvuus. Keskustan tausta on keskustan ja periferian välisessä ulottuvuudessa.

Puolueet rakentuivat varsin luontevasti eri elämänpiirien ympärille eikä niiden yhteenlaskettu ääniosuus juuri muuttunut ensimmäisiä eduskuntavaaleja seuranneen sadan vuoden aikana. Vuonna 1907 70,1 prosenttia äänestäjistä antoi luottamuksensa näiden puolueiden edustajille. Vuonna 2007 luku oli edelleen 67,5 prosenttia.

Puoluekentän perusasetelma kuitenkin järkkyi 2010-luvulla. Kansallismielisen populismin ja perussuomalaisten nousu neljän suuren joukkoon johti perinteisten puolueiden kannatusosuuden laskuun. Perussuomalaisten hajoamisen vuonna 2017 jälkimainingeissa perinteiset kolme suurta ovat kuitenkin ottaneet jälleen haltuunsa kannatusmittausten kärkisijat, vaikka puolueiden yhteenlaskettu kannatusosuus viimeisimmässä Ylen mittauksessa jääkin 51,6 prosenttiin.

Kulta-aika on takana, mutta perinteiset puolueet pitävät pintansa

Etenkin toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä luonnehti puolueiden vaikutusvallan kasvu. Se jatkui aina 1970-luvulle asti, jolloin se saavutti lakipisteensä. Puolueiden jäsenkunnat olivat laajimmillaan ja jäsenistön tarjoaman taloudellisen selkänojan ohella käyttöönotettu puoluetuki mahdollisti järjestökoneiston laajentamisen.

Puolueiden jäsenyydestä ja puolueissa toimimisesta muodostui varteenotettava urapolku: suurimmat puolueet jakoivat julkisen sektorin virkoja ja toimia keskenään puoluepoliittisin perustein.

Puoluekentän perusasetelma järkkyi 2010-luvulla.

Puolueiden kyky vakuuttaa kansalaisia ja saada heidät liikkeelle alkoi heiketä kaiken politisoineen 1970-luvun jälkeen, ja puhe puolueiden ja puoluejärjestelmän kriisistä lisääntyi. Puolueista oli muodostunut byrokraattisia, hidasliikkeisiä organisaatioita. Kansalaisten luottamus oli murentunut myös muun muassa poliitikkoihin liitettyjen lahjusskandaalien eli niin sanottujen rötösherrajahtien myötä.

Luottamuspulasta ja kiinnostuksen puutteesta huolimatta ei kuitenkaan kyetty osoittamaan, miten edustuksellista demokratiaa voitaisiin soveltaa ilman puolueita. Veikko Vennamon Suomen maaseudun puolue ja puoluekentän uusi tulokas vihreät haastoivat perinteiset puolueet niin politiikan sisällön kuin toimintatapojen suhteen 1980-luvun alkupuolella. Kansalaisaktivismin ohella poliittinen protesti kanavoituikin edelleen puolueiden kautta.

Haasteista ja haastajista huolimatta kuohuvan vuoden 1905 pyörteissä muodostettu puoluekentän runko piti pintansa. Perinteiset puolueet ovat toisaalta mahdollisuuksiensa mukaan jarruttaneet kiivainta muutosintoa, toisaalta mukautuneet ajan vaatimuksiin.

SDP – luokkapuolueesta yleispuolueeksi

Suomen sosialidemokraattinen puolue perustettiin alun perin työväestön puolustajaksi ja kapitalismin vastustajaksi. Puolue hylkäsi kumouksellisuuden ja sopeutui jo 1920–1930-lukujen aikana sisällissodan jälkeisen Suomen porvarilliseen demokratiaan. Aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti se mitteli enemmän ja vähemmän intensiivisesti voimiaan kommunismin kanssa ja säilytti tuotantovälineiden sosialisoinnin puolueen ohjelmassa aina 1970-luvulle asti.

Toisen maailmansodan jälkeen SDP asemoitui hyvinvointivaltion rakentajaksi, joka hyvinvointivaltion ”valmistumisen” jälkeen siirtyi konkreettisten tavoitteiden esittämisestä arvojen korostamiseen. Vahvasta intressipuolueesta on muodostunut jälkiteollisessa palveluyhteiskunnassa yleispuolue, joka kärsii sosialidemokraattisia puolueita koettelevasta yleiseurooppalaisesta identiteettikriisistä.

Kysymys on siitä, mikä on työväenpuolueen rooli ja työväenluokkainen identiteetti, kun suuri osa kansasta identifioituu keskiluokkaan. Globalisaatio on tuonut mukanaan työelämän haasteet, kuten katoavat teollisuustyöpaikat sekä rikkonaisen työuran, ja näiden haasteiden ratkaisijaksi ovat monien äänestäjien silmissä nousseet kansallismielistä populismia edustavat puolueet.

Kokoomus – konservatiivisesta vastavoimasta palveluyhteiskunnan puolestapuhujaksi

Suomalaiskansallisesta, fennomaanisesta traditiosta ponnistanut yltiövapaamielisen liberalismin ja massayhteiskuntaan pyrkineen sosialismin konservatiiviseksi vastavoimaksi perustettu Kokoomus on sen sijaan liikkunut historiansa aikana melkoisen piirun kohti keskustaa.

Puolueen alkuperäiset tunnukset – koti, uskonto ja isänmaa – ovat edelleen olemassa, mutta niiden tulkinta on sopeutunut 2000-luvun asenneilmapiiriin: kollektiivisista, kansallisista arvoista on mukauduttu yksilöllisyyden kunnioittamiseen, kulttuuris-uskonnolliseen suvaitsevaisuuteen ja moniarvoiseen maailmankansalaisuuteen.

Uudella vuosituhannella kokoomus on profiloitunut keskustaoikeistolaiseksi kansanpuolueeksi, joka on kampanjoinut muun muassa Sari Sairaanhoitajan ja työväen presidentin merkeissä. Koulutus ja asiantuntemus ovat aina olleet kokoomuksen keskeisiä tavoitteita ja arvoja, ja Suomi onkin ammatti- ja koulutusrakenteeltaan kehittynyt suuntaan, joka on ollut kokoomukselle hyödyllinen.

Kaupunkilainen, koulutetun keskiluokan puolue kokoomus kilpailee nykyään usein suurten kaupunkien hallinnasta ekologisen angstin synnyttämän vihreän puolueen kanssa perinteisen betonilähiökilpakumppanin SDP:n sijaan.

Keskusta – maalaisväestön eduista aluepolitiikkaan

Alun perin maatalouselinkeinon ja maalaisväestön intressipuolueeksi perustettu Suomen keskusta on suomalaisen puoluekentän eurooppalainen erikoisuus. Suomi on ainoita Euroopan maita, jossa agraaritaustainen puolue on edelleen merkittävässä asemassa toistuvana uuden vuosituhannen pääministeripuolueena.

Keskusta onkin kyennyt muokkaamaan ideologiaansa maaseudun ja maatalouden luokkapuolueesta suurten kaupunkien ulkopuolisen Suomen etujen ajajaksi, joka pyrkii vastaamaan jälkiteollisen tietoyhteiskunnan haasteisiin edistämällä yrittäjähenkistä elämänkatsomusta.

Keskustapuolueen kuolemaa on ennustettu historiassa hanakammin kuin minkään muun puolueen, mutta toistaiseksi huhut ovat olleet ennenaikaisia. Suomen lukuisia pieniä kuntia puoltanut kunnallisen itsehallinnon perinne ja keskustan laaja jäsenkunta ovat toistaiseksi pitäneet sen isojen puolueiden joukossa.

Tulevaisuuden haaste onkin etenevä kaupungistuminen, jonka vanavedessä vaanivaa kannattajakatoa vastaan keskusta on pyrkinyt tällä vaalikaudella taistelemaan muun muassa nyt jo kaatuneen maakuntauudistuksen voimin.

2010-luku on perinteisten puolueiden stressitesti

Kekkosen ajan päättyminen, 1990-luvun alun lama, Neuvostoliiton hajoaminen ja Euroopan unionin jäsenyys ovat viimeisen 30 vuoden aikana muokanneet suomalaista poliittista kulttuuria voimakkaasti. Suomi on siirtynyt kohti vahvempaa parlamentarismia, jota on leimannut voimakas konsensushakuisuus.

Ulkopuolisten sokkien voittamiseksi ja yhteisten pyrkimysten toteuttamiseksi muodostetut laajat enemmistöhallitukset ovat onnistuneet sovittamaan yhteen ristiriitaisia intressejä, mutta samalla kehitys on pakottanut puolueet hakeutumaan ideologisesti lähemmäs toisiaan ja muuttumaan yhä enemmän yleispuolueiksi.

Talouspoliittinen oikeisto–vasemmisto-jakolinja, jolle perinteiset puolueet ovat vahvasti asemoituneet, on hallinnut poliittista keskustelua yli sadan vuoden ajan. Uuden vuosituhannen stressitesti onkin jälkimodernin arvoulottuuden ja sen vastaiskun aktualisoituminen.

Uuden vuosituhannen stressitesti on jälkimodernin arvoulottuuden ja sen vastaiskun aktualisoituminen.

2010-luvulla suurimmat vaalivoitot on tehty korostamalla konservatiivisia, kansallismielisiä arvoja. Niihin perinteisten globaaliin, moniarvoiseen yhteiskuntaan ja laajaan mutta heterogeeniseen kannattajakuntaan tukeutuvien perinteisten puolueiden on ajoittain ollut vaikea suhtautua.

Ne ovat kipuilleet pyrkimyksissään vastata arvoulottuvuudelle helposti asettuvien puolueiden, kuten vihreiden ja perussuomalaisten luomaan haasteeseen. Hehkuvaa globaalia suvaitsevaisuutta tai kiivasta kansallismielistä konservatismia on vaikea voittaa tarjoamalla kädenlämmintä konsensusta.

Sen, minkä perinteiset puolueet ovat kampanjateltalla hävinneet, on suomalaisen poliittisen kulttuurin perinne protestien maltillistamisessa hoitanut. Hallitusvastuu on kutistanut perussuomalaisten kannatusta muun muassa SDP:n hyväksi. Toisaalta porvarihallituksen ja vasemmistojohtoisen opposition välillä koko hallituskauden vallinnut selkeä ideologinen vastakkainasettelu on kasvattanut oppositiopuolueista myös vihreiden kannatusta.

Yleispuoluekehitys on taannut, että perinteiset puolueet ovat säilyttäneet asemansa maan suurimpina puolueina ja keskeisinä vallankäyttäjinä, mutta samalla heikentänyt niiden kykyä vastata selkeämmän ideologisen profiilin omaavien puolueiden esittämiin haasteisiin.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Jenni Karimäki on poliittisen historian yliopistonlehtori ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Sata vuotta eikä suotta – perinteiset puolueet pitävät edelleen pintansa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurovaalien kuninkaan on helppo revitellä, onhan tärkeitä tehtäviä luvassa puoluekokouksen tuloksesta riippumatta. Stubbin rohkeus – esim. ammattiyhdistysliikkeenjäsenmaksujen verovähennyskelpoisuus ja kokonaisveroasteen alentaminen 39 prosenttiin ja julkisten menojen alentaminen 50 prosenttiin bkt:stä – voi kuitenkin olla taktikointia. Esitetään kaksi skenaariota:

1. Stubb saa kokoomuksen puoluekokousedustajien sympatiat puolelleen, kun seuraaviin vaaleihin odotellaan äänivyöryä. Stubb vetää uusia äänestäjiä puolueelle, ja perinteisen kokoomusäänestäjän kynnys äänestää muita voi olla suuri – ainakaan, kun puolue on galluppien kärjessä. Win-win ja win-more!

Kukapa ei tahtoisi selkeää suurimman puolueen roolia tai määräenemmistöä parlamenttiin! Sisarpuolue Unkarissa sai heikentyneen vasemmiston myötä kaksi kolmasosaa enemmistön. Suomessa tilanne on samankaltainen. Demarit ovat syöksykierteessä, Perussuomalaisten noste on hukassa ja muut puolueet ovat liian pieniä ratkaistakseen tilannetta kevään 2015 vaaleissa.

2. Stubb pelaa kuitenkin itsensä pois pelistä arroganssillaan ja räikeillä avauksillaan. Mutta eihän sillä väliä, sillä tehtävä Euroopassa voi olla henkilökohtaisesti tärkeämpi ja samalla hän on saanut politikoinnillaan luoda tilaa kanssakilpailojoilleen. Stubbin kannattajat iloitsevat EU-roolista ja häntä karsastavat iloitsevat. Kun sekä Paula Risikko että Jan Vapaavuori voivat Stubbin rinnalla ottaa sovittelevan pragmaatikon roolin, heidän valtiomiesmäisyytensä korostuu poliitikon rinnalla – ja valtiomiesmäisyys on hyve suomalaisessa konfliktiarassa politiikassa.

Poliittiset avaukset verotuksesta ja julkisista menoista voidaan nähdä ymmärrettävinä, mutta saavuttamattomina tai tällä hetkellä mahdottomina Vapaavuori ja Risikko ne kuittasivatkin. Ne ovat nyt kuitenkin poliittisina vaatimuksina nostettu esiin.

Ammattiyhdistysliikkeen erityisroolin kyseenalaistaminen sekä verojen ja julkisten menojen alentaminen ovat talousliberaalille oikeistolle toimintaa ohjaavan fantasian roolissa. Stubb raivaa haaveille lisää tilaa. Vasemmalta kaikuva kritiikki tuo esiin esitetyn politiikan ongelmia, mutta korostaa entisestään Stubbin heittoja politiikkavaihtoehtoina.

Kateusvero on kumottava -vaatimus nostattaa juuri sitä hekumaa, jossa herkutellaan paitsi perintöverottomilla perinnöillä että vasemmisto-oikeisto vastakkainasettelun luomalla oman joukon hyrinällä, yhteisellä rintamalla.

Jos skenaario 1 toteutuu, puheenjohtajana Stubb vie niitä eteenpäin määrätietoisesti ja enimmäkseen läpinäkyvästi. Jos skenaario 2 toteutuu, niitä viedään eteenpäin vähäeleisemmin, kompromissihakuisemmin ja pitkän tähtäimen suunnitelmana.

Lacanilaisen psykoanalyysin mukaan fantasialla on nimittäin yksi ongelma: jos se saavutetaan, on keksittävä korvaava motivoiva visio.

**

[Edit.] J.k. Ennen kun ennätätte kysyä, missä tässä on vahva oppositiopuolue Keskusta. No, sen poissaolohan vasta kuuluukin kokoomuslaisten hekumaisiin haaveisiin. Puolue positioi itsensä nimenomaan demareita ja nyt entistä enemmän myös Arhinmäen Vasemmistoliittoa vastaan.

Oikeisto-vasemmistojakolinjaa korostettaessa ei tarvitse määritellä eroa muihin oikealla. Kataisen Kokoomus onnistui tekemään itsestään pirteän ja nuorekkaan oikeistopuolueen juuri demari- ja menneisyysvastaisella populismilla, jossa selkeän oman politiikkaposition sijaan tarjottiin hyvää fiilistä ja vastakkainasettelua – jopa arvojen nimissä. Nytkin onnistuneiden politiikkojen sijaan muistamme Kataisen kaudesta lähinnä fantastisen draivin.

Artikkelikuva: Pierre Rosa / Pixabay

Julkaisu Politiikkaa puheenjohtajakisan pellen roolissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perinteiset itsenäisyyspäivänä järjestettävät linnan juhlat ovat poliittisten kannanottojen kannalta hieman hankala tapahtuma. Tilaisuudessa ei ole aikaa analysoida päivään liittyviä monia merkityksiä kovin yksityiskohtaisesti. Kuitenkin tilaisuudessa puhutaan myös politiikkaa – tänäkin vuonna sekä presidenttiä että monia juhlavieraita pyydettiin kommentoimaan ajankohtaisiakin asioita.

Linnan juhlien jatkoilla nähtiin tänä vuonna jotain erilaista: mentalisti Noora Karma hypnotisoi kansanedustaja Ilkka Kanervan (kok.) osana viihdenumeroa. Tapaus, jonka yhteydessä Kanerva päätyi makaamaan ravintolan lattialle, yllätti sekä Kanervan että monet katsojatkin, joista osa on päätynyt tuomitsemaan tempun epäeettisenä. On kysytty, mitä todellisia mahdollisuuksia ammattipoliitikolla olisi ollut kieltäytyä osallistumasta viihdenumeroon suorassa lähetyksessä. Niin, miten itsenäisesti Kanerva päätti osallistumisestaan?

Demokratiaa ja itsenäisyyttä

Suomen itsenäisyys liittyy suoranaisesti demokratiaan ja yksilön poliittisiin oikeuksiin: itsenäisyys antoi Suomelle mahdollisuuden valita, että yhteiskunta järjestetään demokraattisen mallin mukaisesti. Myöhemmin monet demokratiatutkijat ovat osoittaneet, ettei tasa-arvo kansalaisten välillä ole toteutunut vaikka tasa-arvon periaatteisiin ollaan sitouduttu. Yhtenä ongelmana on nähty se, että ”kansalainen”, joka on toiminut tämän mallin lähtökohtana, on lähinnä muistuttanut porvarillista, heteroseksuaalista miestä. Tällä on monia vaikutuksia yhteiskunnan eri alueilla.

Kanerva nimenomaan edustaa kategorioita, jotka asettavat hänet etuoikeutettuun asemaan yhteiskunnassa. Jos asian ilmaisee dialektisessa kehikossa, sijoittuu hän rakenteellisesti paremmalle puolelle suhteessa ei omistavaan luokkaan, naisiin ja ei-heteroseksuaaleihin. Kuitenkin hän koki tv-ohjelmassa, ettei hän voinut vaikuttaa siihen, osallistuuko hän viihdenumeroon vai ei – vaikka häneltä jopa kysyttiin asiasta.

Tämä osoittaa, että dialektinen kehikko, jossa valtasuhteet on asetettu tarkastelussa keskiöön, on edelleen ajankohtainen. Näkökulma sopii niin yksilöiden välille ja kuten mielenosoittajat ovat aiemmin tuoneet esille myös ryhmien väliseen tarkasteluun.

Psykoanalyytikko, politiikan teoreetikko Jessica Benjamin on tuonut tähän kehikkoon myös psykoanalyyttisen ulottuvuuden: tasa-arvo ei ole ainoastaan rationaalisen päätöksenteon asia koska valtasuhteisiin liittyvät niin monet eri tasot joista emme aina ole edes suoranaisesti kovin tietoisia. Hypnoositapaus osoittaa, että myös privilegioidussa asemassa olevat saattavat hyötyä tällaisesta tarkastelusta. Dialektinen kehikko helpottaa valtasuhdetarkastelua, mutta vallankäytön seuraukset eivät välttämättä aina ole täysin ennalta arvattavia.

Ideologiaa ja fantasioita

Voi myös tulkita, että meedion temppu leikitteli pääministeripuolueen ideologialla tavalla, joka tilaisuuden vaativasta luonteesta huolimatta istui siihen mielestäni kuitenkin tyylikkäästi. Kokoomus on pitkään painottanut yksilöiden vastuuta kiinnittäen vähemmän huomiota rakenteellisiin kysymyksiin jotka asettavat ihmiset eriarvoiseen asemaan, kuten luokkaan, sukupuoleen, etniseen taustaan, maailmankatsomukseen ja seksuaaliseen suuntautumiseen. Osoittiko meedion temppu, että jos oikein paljon jotain haluaa, on mikä tahansa mahdollista – jopa lasin rikkominen mielen voimalla?

Tässä yhteydessä tulee mieleen feministifilosofi Rosi Braidottin monitasoiset kirjoitukset, joissa politiikkaa ei tarkastella vain rationaalisena toimintana, vaan erilaisten valtasuhteiden monitasoisena kuviona. Näissä otetaan huomioon niin fantasiat, ideologiat kuin historialliset kerrostumatkin. Ajan ja paikan pohtimiselle annetaan paljon tilaa. Tarkastelukehikko ei ole dialektinen, kuten Benjaminilla, vaan verkostomainen. Poliittisten kysymysten pohtiminen monien tasojen aallokossa ei ole helppoa, mutta tuleeko kaiken aina olla niin helppoa?

Vastakkainasettelu on jo nähty – vaikka uskon, että mielenosoituksiakin tulemme vielä näkemään. Noora Karma toi itsenäisyyspäivänä sen sijaan näkyviin myös jotain uutta. Parhaaseen katseluaikaan viihteen muodossa esitetty temppu, joka avasi ikkunoita politiikan mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien tarkasteluun, sai monet kokeneetkin politiikanharrastajat tippumaan tuolilta.

Ysi miikan antoi stylisti kouluarvosanaksi presidentin puoliso Jenni Haukion juhlapuvusta itsenäisyyspäivänä: kaikki oli oikein, mutta ei yllätyksiä, kuten Iltalehti kirjoitti. Noora Karman esityksestä annan kouluarvosanaksi täyden kympin: olihan temppu yllätyksellisyydessäänkin huippusuoritus.

Kirjallisuutta:

Rosi Braidotti: Nomadic Subjects (1994), Metamorphoses (2002) , Transpositions (2006).

Jessica Benjamin: The Bonds of Love (1988), Like Subjects, Love Objects (1995) & Shadow of the Other (1997).

Julkaisu Mentalisti Noora Karmalle täysi kymppi politiikan tutkijalta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.