Voisiko Suomi olla edelläkävijä talouspolitiikassa?

Lukuaika: 5 min. 

Hallitustunnusteluissa kohtasivat SDP:n ja kokoomuksen erilaiset talouspoliittiset linjat – toistaiseksi jälkimmäisen tappioksi. Millaiset asiat estävät yhteisen näkemyksen muodostamista ja julkista keskustelua eri vaihtoehdoista?

Eräs eduskuntavaalien jälkeisen hallituspelin puhutuimmista kysymyksistä on ollut, voivatko suurimmaksi puolueeksi noussut SDP ja asemansa hyvin säilyttänyt kokoomus löytää yhteistä talouspoliittista linjaa.

Mediassa on luotu tuttua asetelmaa, jossa kokoomus edustaa sitä vastuullista ja kestävää politiikkaa, jota valtiovarainministeriön virkamiehet suosittelevat. SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton taas esitetään lähinnä tuhlaavan veronmaksajien rahoja katteettomiin vaalilupauksiinsa.

Tällä hetkellä hallitus näyttäisi rakentuvan kansanrintamapohjalle. Tiukan talouslinjan kokoomus jäisi siis oppositioon. Tässä kirjoituksessa tarkastelen lähemmin erityisesti kokoomuksen talouspoliittisen linjan taustaoletuksia ja pohdin, mitkä ovat perustavimmat vaikeudet yhteisen ”tilannekuvan” löytämisessä SDP:n kanssa.

Julkista keskustelua seuraamalla ei välttämättä tule täysin selväksi, millaisiin oletuksiin ja uskomuksiin kokoomuksen talous- ja työllisyyspolitiikka lopulta perustuu. Velan välttämisen tärkeys ja väestön ikärakenteen epäedullinen muutos ovat toki käyneet tutuiksi.

Monelle saattaa silti olla epäselvää, miksi epäsuositut kiky-sopimus ja aktiivimalli, joilla on lisätty palkansaajien työtunteja ja patisteltu työttömiä matalapalkkatöihin, edustavat vastuullisempaa politiikkaa kuin SDP:n kannattamat koulutukseen panostaminen ja suurten pääomatulojen verotuksen kiristäminen.

Kokoomuksen ja taloustieteilijöiden valtavirran kannattaman talouspolitiikan perustelut tulevat hyvin avatuiksi kansanedustaja Juhana Vartiaisen (kok.) ennen vaaleja ilmestyneessä kirjassa Suomalaisen talousajattelun kritiikki. Vartiainen on toiminut kokoomuksen talouspoliittisten linjausten pääarkkitehtina jo useamman vuoden ja vahtii linjan pitävyyttä myös näissä hallitusneuvotteluissa.

Vartiaisen keskeisimpien teesien tiivistäminen auttaa ymmärtämään kokoomuksen talouspolitiikkaa, vaikka kansanedustajan näkemykset eivät välttämättä mene yksi yhteen puolueen kanssa jokaisessa yksittäisessä kysymyksessä. Vartiaisen kirjan perusteella vaihtoehtoinen talouspolitiikka näyttää vaikealta, mutta ei aivan niin mahdottomalta kuin media sen usein esittää.

Menestyvä vientisektori ja kotimaiset matalapalkkatyöt kilpailustrategiana

Vartiaisen ja samalla hänen puolueensa talousajattelu lähtee julkisuudessa paljon käsitellystä kestävyysvajeesta: väestön ikääntyminen lisää julkisen sektorin hoiva- ja eläkemenoja samalla, kun työssäkäyviä kansalaisia on yhä vähemmän niitä maksamassa.

Tämä on todellinen ongelma, jota tuskin yksikään poliitikko yrittää kieltää, vaikka kestävyysvajelaskelmissa voidaankin saada lukematon määrä erilaisia skenaarioita, minkä vuoksi todellinen julkisten menojen sopeuttamistarve on hyvin epävarma.

Kaikki suomalaiset puolueet ovat tällä hetkellä yhtä mieltä siitä, että kestävyysvaje paikataan ennen kaikkea työllisyyttä nostamalla. Vartiainen esittää kirjassaan tähän kaksi keskeistä keinoa: vientiteollisuuden palkkakustannusten alentaminen, mitä toteutettiin esimerkiksi kiky-sopimuksella, sekä ihmisten patistelu edes matalapalkkaisiin töihin työttömyysturvaa heikentämällä, mitä esimerkiksi aktiivimalli edustaa.

Kaikki suomalaiset puolueet ovat tällä hetkellä yhtä mieltä siitä, että kestävyysvaje paikataan ennen kaikkea työllisyyttä nostamalla.

Vartiainen perustelee näiden keinojen ensisijaisuutta kirjassaan sillä, että vaikka tuottavuuden parantamisen ja uusien korkeamman arvonlisän alojen kehittämisen tukeminen julkisilla koulutus- ja tutkimuspanostuksilla on toivottavaa ja kannatettavaa, on se tutkimuksen valossa valtiolle paljon epävarmempi ja ennen kaikkea lyhyellä aikavälillä kalliimpi tie kuin kaksi ensin mainittua.

Hieman epäsuopeasti tulkiten koulutus ja tutkimuskin ovat Vartiaiselle viime kädessä luksusta, johon yhteiskunnalla on varaa vain hyvinä aikoina, kun talouskasvu on tarpeeksi vauhdikasta ja yksityinen sektori tuottaa tarpeeksi verotuloja.

Vartiaisen näkökulmasta kansantalouden kestävyyden kaksi peruspilaria ovat siis menestyvät vientiyritykset ja se, että mahdollisimman moni kansalainen on edes jonkinlaisissa töissä eikä kokonaan yhteiskunnan tukien varassa.

Kokonaisuus on johdonmukainen: koska matalapalkkatyöt eivät juuri vahvista kotimaista kysyntää, valtaosa tuloista on saatava ulkomailta. Toisaalta pyritään minimoimaan niiden ihmisten yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset, jotka eivät työllisty korkean arvonlisän vientisektorille eivätkä välttämättömiin tukitoimiin esimerkiksi julkisella sektorilla, joista on kuitenkin maksettava säällistä palkkaa.

Tällaista politiikkaa on toki harjoitettu Suomessa enemmän tai vähemmän koko itsenäisyyden ajan, vaikka esimerkiksi Paavo Lipposen hallitusten aikana korostettiin hieman nykyistä enemmän ihmisten kouluttamista, ei matalapalkkatöihin pakottamista.

Suomi ylikansallisen pääoman armoilla

Vartiaisen malleille johdonmukaisesti talouspolitiikkansa perustavan kokoomuksen peruslinjaan kuuluu joukko ongelmallisia lähtökohtia, joista osaa ei juurikaan käsitellä julkisuudessa. Näistä taustauskomuksista perustavanlaatuisin on se, että Suomi ei voisi omalla toiminnallaan juurikaan vaikuttaa talouden dynamiikkaan globaalisti tai edes EU:n tasolla.

Korkean arvonlisän viennin ja kotimaisten matalapalkkatöiden yhdistämiseen perustuva kilpailustrategia on räätälöity ennen kaikkea nykyisessä globaalissa finanssikapitalismissa selviämiseen. Tätä Vartiainen ei yritä tietenkään peitellä, mutta hän ei myöskään pohdi, olisiko järjestelmää mahdollista muuttaa edes hivenen erilaiseen suuntaan.

Kirjassaan hän mainitsee parilla virkkeellä esimerkiksi toiveen finanssimarkkinoiden globaalin sääntelyn vahvistamisesta, mutta ei keskustele Suomen mahdollisuuksista olla edelläkävijä tällä alalla edes vaatimattomin uudistuksin.

Verotuksen haittojen korostaminen on kokoomukselle hyvin perinteistä ajattelua siinä missä leikkauspolitiikan haittojen korostaminen vasemmistopuolueille.

Vartiaisella ja kokoomuksella on tavallisesti valmiina uhkakuva ehdotuksille ylikansallisen pääoman sääntelystä Suomessa: jos verotusta kiristetään maltillisestikin tai sen porsaanreikiä tukitaan, pääomat karkaavat nopeasti muille maille.

Verotuksen haittojen korostaminen on kokoomukselle hyvin perinteistä ajattelua siinä missä leikkauspolitiikan haittojen korostaminen vasemmistopuolueille. Pääomapaon uhka on kuitenkin todellinen este kunnianhimoisemman koulutus- ja tulonjakopolitiikan toteuttamiselle Suomessa.

Jos Vartiainen ja kokoomus näkevät, että Suomen poliittinen päätöksenteko on näin peruuttamattomasti ylikansallisen pääoman sanelemaa, asian voisi kenties myöntää ääneen myös julkisuudessa abstrakteista ”rakenteista” ja ”jäykkyyksistä” puhumisen sijaan.

Tämän myötä olisi tosin myönnettävä myös se tosiasia, että osa kansasta on väistämättä tuomittu matalapalkkatöihin ja heikkoon elintason kehitykseen riippumatta poliittisista päätöksistä ja talouden suhdanteista. Näin on käynyt ainakin Vartiaisen esikuvinaan pitämissä maissa, kuten Saksassa ja Ruotsissa.

Vartiaisen ja kokoomuksen maailmankuva perustuu siis melko fatalistiseen käsitykseen Suomesta ulkomaisen pääoman armoilla. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että kotimaisin poliittisin toimin ei voida päättää juurikaan tulonjaosta vaan palkat, verotus ja sosiaaliturva on sopeutettava pääoman tuottovaatimukseen.

Myönnettäköön, että maailmankuva on todentuntuinen. Vartiainen kyseenalaistaa kirjassaan varsin vakuuttavasti perinteisempää keynesiläisyyttä noudattavien taloustieteilijöiden näkemyksiä.

Näiden mukaan panostukset koulutukseen ja tutkimukseen yleisesti sekä julkisilla investoinneilla elvyttäminen laskusuhdanteessa voisivat olla menestyksekkäitä strategioita myös vallitsevassa globaalissa talousjärjestelmässä ja kotimaisessa väestörakenteessa. Vartiaisen mukaan ne johtaisivat liian todennäköisesti julkisen velan hallitsemattomaan paisumiseen ja/tai ylikansallisten sijoittajien vastareaktioon.

Onko talouspolitiikassa liikkumavaraa?

Vaikka Suomen talouspolitiikka todella näyttää rajoitetulta vapaasti liikkuvien pääomien maailmassa, moni poliitikko ja äänestäjä tahtoo yhä etsiä uusia toimintatapoja, jotka sallisivat esimerkiksi tulo- ja varallisuuserojen kaventamisen talouden kehitystä vaarantamatta.

Maltillisia askelia voisivat olla todellinen puuttuminen veronkiertoon ja verosuunnitteluun, hyvin kohtuulliset veronkiristykset ulkomaiselle pääomalle ja pääomatuloille sekä verohelpotukset työllisyyttä lisääviä investointeja tekeville sijoittajille ja yrittäjille.

Aihetta veropohjan vahvistamiseen näyttäisi olevan. Tällä hetkellä Helsingin pörssin yritysten arvosta puolet on ulkomaisessa omistuksessa, mutta ulkomaiset omistajat maksavat osingoistaan veroja Suomeen häviävän pienen määrän.

Sosiaalidemokraattien, vihreiden ja vasemmiston vaaliohjelmissa esitettiin monia pieniä uudistusehdotuksia, joilla voitaisiin yhdistää työllisyyden kasvu ja tasaisempi tulonjako. Näin voitaisiin kulkea hieman eri suuntaan kuin kokoomus ja valtiovarainministeriön asiantuntijat esittävät.

Ennen kaikkea puolueet nojaavat siihen, että koulutuksella ja paremmilla työvoimapalveluilla saadaan työllisyys ylös pitkällä aikavälillä. Tämä saattaa valitettavasti lisätä velkaantumista lyhyellä aikavälillä, jos talouskasvu hyytyy Euroopassa ja maailmalla.

Kokoomus puolestaan ei näe talouspolitiikassa juurikaan liikkumavaraa. Puolue pyrkii edelleen heikentämään sosiaaliturvaa ja työehtoja, jotta työllisyys saadaan maksimoitua lyhyemmälläkin aikavälillä.

Strategia on toiminut kohtuullisesti ainakin viime vuosien noususuhdanteessa, mutta jää avoimeksi, tuottaako se pitkällä aikavälillä riittävästi pysyviä korkean arvonlisän työpaikkoja Suomeen.

Kokoomuksen linjaan kuuluva jatkuva julkisten menojen säästöpaine merkinnee ennen pitkää lisää leikkauksia myös koulutukseen ja työvoimapalveluihin, jos talous ei kehity suotuisasti. Panostuksia näihin kuitenkin tarvittaisiin, jotta osaavaa työvoimaa saataisiin kohdistettua tehokkaammin oikeille aloille.

Saavutetaanko koulutuksella pitkän aikavälin kasvua ja työllisyyttä?

Koulutukseen panostamisessa näyttäisi talousteoriankin valossa olevan enemmän mieltä kuin Vartiainen kirjassaan myöntää. Hänen ajattelunsa pohjana olevan NAIRU-mallin (non-accelerating inflation rate of unemployment) mukaan ylikansallinen pääoma kyllä työllistää kaikki työllistettävissä olevat ihmiset, jos työmarkkinat ovat tarpeeksi joustavat ja pääoman tuottovaatimus täyttyy.

Malliin on ladattu paljon erilaisia, osin ongelmallisiakin taustaoletuksia, joita Vartiainen ei käy kovin tarkkaan läpi. Hän kyllä toteaa, että monet empiirisesti havaittavat ilmiöt hankaloittavat teorian soveltamista. Työllistymistä saattaa haitata esimerkiksi pitkittyneen työttömyyden aiheuttama osaamisvaje.

Tänä päivänä vain harva ala näyttää olevan riittävän kannattava, jotta yksityinen pääoma sekä kouluttaisi että työllistäisi vapaana olevan työvoiman. Julkisen vallan odotetaan edelleen huolehtivan koulutuksesta.

Siihen panostaminen voi olla järkevää myös Vartiaisen käyttämää teoriaa soveltaen: jos julkinen valta kouluttaa lisää työvoimaa oikeille aloille, pääoma työllistää sen väistämättä – ainakin, jos työvoiman palkkavaatimuskin on sopiva. Tällaisista koulutuksen positiivisista vaikutuksista Vartiainen ei kuitenkaan kirjassaan juuri keskustele.

Kokoomuksen ja eduskuntavaalien voittajien talouspoliittiset ohjelmat pyrkivät samaan tavoitteeseen: työllisyyden kasvattamiseen yli 75 prosentin. Tämäkin luku on kiistanalainen, mutta edustaa puolueiden ja monien taloustieteilijöiden tämänhetkistä konsensusta kestävyysvajeen kannalta tarpeellisesta tasosta.

Puolueiden suurimmat erot löytyvät paitsi toimenpidesuosituksista, myös aikaperspektiivistä: kokoomus painottaa ikäviä lyhyen aikavälin toimia. SDP taas puhuu ”tulevaisuusinvestoinneista”, joiden ajatellaan vahvistavan työllisyyttä ja kasvua pitkällä aikavälillä, mutta jotka vaativat juuri nyt enemmän rahaa julkisesta kassasta.

SDP painottaa siis erilaisia taloustieteellisiä oletuksia, mutta se ei vielä tee puolueen linjasta vastuutonta. Vartiaisen vakuuttavista argumenteista huolimatta ei näytä itsestään selvältä, että hänen esittämänsä talouspoliittinen linja olisi Suomelle ainoa kestävä vaihtoehto.

Mikäli talouspolitiikka halutaan pitää politiikan piirissä sanan perinteisessä merkityksessä, on vaihtoehtoisista linjoista keskusteltava asianmukaisesti julkisuudessa.

Mikäli talouspolitiikka halutaan pitää politiikan piirissä sanan perinteisessä merkityksessä, on vaihtoehtoisista linjoista keskusteltava asianmukaisesti julkisuudessa. Vartiainen edustaa tietynlaista taloustieteen valtavirtanäkemystä, joka on lähellä valtiovarainministeriön suosituksia. Taloustieteelliset näkemyksetkin kuitenkin sisältävät aina arvovalintoja, mikä tekee niistä potentiaalisesti kiistanalaisia ja poliittisia.

Suomen talouspoliittinen liikkumavara on joka tapauksessa myönnettävä rajalliseksi. Siksi tehokkainta olisi, jos vaihtoehtoisia toimintalinjoja pystyttäisiin edistämään vähintään Euroopan unionin tasolla. Esimerkiksi pääoman sääntelyä ja verotusta olisi kiristettävä monessa maassa samanaikaisesti, jotta yksittäiset uudistajat eivät kokisi sijoittajien vastareaktiota.

Suomi voisi kuitenkin mahdollisuuksiensa rajoissa pyrkiä toimimaan tässä edelläkävijänä, aivan kuten ilmastopolitiikassa. Tämä tulee olemaan seuraavan hallituksen suurimpia haasteita – etenkin, jos kansanrintamapohjalla pyritään ottamaan etäisyyttä kokoomuksen ja useimpien muiden Euroopan maiden nykylinjasta.

Ilkka Kärrylä on poliittisen historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*