Politiikan analyysissä onkin vahva taipumus pyrkiä luokittelemaan puolueita ja mielipiteitä lokeroihin. Sitä tekevät niin tutkijat kuin kadunmiehet, eikä lokeroinnilta voi tyystin välttyä, mutta pelkkä lokerointi ei riitä. On paneuduttava siihen, miten lokeroidaan ja miksi, ja mistä lokerot ovat peräisin. Toisin sanoen on tutkittava poliittista kulttuuria, sen rakentamista, historiaa ja sen piirissä tehtävää arkipäivän poliittista toimintaa. Perussuomalaisten nousu haastaa olemassa olevia poliittisen kulttuurin lokeroita.

Perussuomalaisten sisäinen hajonta on vanhoja puolueita laajempaa, eikä se halua määritellä itseään vasemmistoon eikä oikeistoon, vaan kansallismieliseksi ja populistiseksi. Vaikka puolue on usein niputettu eurooppalaiseen äärioikeistoon, sen linjaukset hyvinvointivaltiosta ovat tyypillisempiä sosialidemokraattisille vasemmistopuolueille. Tämä on merkki puolueen edeltäjän, Suomen maaseudun puolueen (SMP) perinnöstä ja pohjoismaisen hyvinvointivaltion laajasta hyväksynnästä Suomessa. Perussuomalaiset, kuten kaikki poliittiset liikkeet, on maansa poliittisen historian ja kulttuurin vanki, mutta myös niiden uudistaja. Perussuomalaisissa tämä näkyy kahtiajakautuneisuutena: lehdistön usein esittämä arvio puolueen jakautumisesta SMP:läisiin ja ”halla-aholaisiin” näyttäisi pitävän jokseenkin kutinsa.

Kansallismielisyyden eri muotoja

Globalisaation ja talousmullistusten vanavedessä leviävä maahanmuuttovastainen liikehdintä on saanut eri maissa eri muotoja. Tämä on nähty niin ruohonjuuritasolla, jolla uusfasistiset liikkeet ovat herättäneet pelkoa, kuin puoluepolitiikankin tasolla, jolla mielipiteet ovat jääneet pääosin maltillisemmiksi. Esimerkiksi Norjassa liikehdintä kiinnittyi 1990-luvulla hyvinvointivaltion korkeaa veroastetta vastustaneeseen edistyspuolueeseen, josta muodostui maahanmuuttokriittinen talousliberaali oikeistopuolue. Se on nyt Norjan toiseksi suurin puolue. Ruotsissa liikehdintä sai radikaalin muodon ruotsidemokraateissa, jonka taustalla on uusnatsiyhteyksiä. Valtavirtapuolueet ja -media saartoivatkin puolueen ennen parlamenttivaaleja 2010, ja se jäi marginaaliin. Suomessa maahanmuuttoprotesti löysi paikkansa SMP:n raunioille perustetusta Perussuomalaiset -puolueesta ja sai pääosin melko maltillisen muodon, joskin radikaalejakin mielipiteitä on puolueeseen mahtunut.

Jo vuonna 2000 puolueen tuore ja kunnianhimoinen puheenjohtaja Timo Soini kertoi MTV3:n haastattelussa ottavansa maahanmuuttokriittisen liikkeen avosylin vastaan rakentaakseen menestyvän oikeistopopulistisen puolueen. Soini mainitsi tuolloin esikuvikseen Itävallan Jörg Haiderin johtaman vapauspuolueen ja Norjan edistyspuolueen, mutta puhui vielä uudesta puolueesta, joka nousisi perussuomalaisten tuhkasta. Kävikin niin, että hengeltään maalaisella ja vasemmistolaisellakin populismilla oli pohjoismaiseen hyvinvointipolitiikkaan tottuneessa Suomessa siinä määrin kysyntää, että maahanmuuttokritiikki yhdistyi perussuomalaisiin. Näin syntynyt nykymuotoinen puolue puolustaa suomalaista taloutta, yrittäjyyttä ja tulonjakoa tarjoten lähinnä valtion vahvassa ohjauksessa olevaa talouspolitiikkaa, ei oikeistolaista markkinaetiikkaa kuten norjalainen vastineensa.

Kaksi eri siipeä

Puolueen sisällä on kuitenkin laajaa mielipidehajontaa. Ehdokkaiden kotipaikkoja tarkastelemalla jaon perinteisiin populisteihin ja ”halla-aholaisiin maahanmuuttokriitikoihin” voidaan huomata olevan maantieteellinen. Maalaiskuntien perussuomalaiset ovat pääosin hyvinvointivaltion ja kuntapalveluiden puolustajia. Ehdokkaat kertovat syrjäseutujen köyhistä lapsiperheistä, jotka joutuvat päättämään, syövätkö vai ottavatko lääkkeensä, ja heitä sortavasta eliitistä, joka EU:n turvin nauttii kaupunkien helmassa epäoikeudenmukaisesta saaliistaan. Tällainen tunteisiin vetoava vastakkainasettelu on populismille tyypillistä.

Vasemmistohenkisen tunteikkaan populismin vastapainoksi puolueessa on oikeistosiipi, joka on kokoaan näkyvämpi. Siinä missä vasemmistopopulisteja löytyy niin maalta kuin kaupungeistakin, oikeistosiipi koostuu lähes yksinomaan kaupunkilaisista miesehdokkaista. Heille maahanmuuttoasiat ovat tärkeitä, ja heidän mielipiteensä tulonjaosta ja talouspolitiikasta ovat oikeistoliberalistisia, puolueen valtavirrasta poiketen. He kannattavat valtion vähäistä puuttumista yksilöiden elämään ja pitävät markkinakilpailua oikeudenmukaisena menestyksen mittarina samaan tapaan kuin monet nuoret kokoomuslaiset. Argumentit perustellaan usein rationaalisella taloudellisella tehokkuudella, ei niinkään tunteisiin vetoamalla, vaikka maahanmuuttajien esittämistä yksinkertaistettuna ”ulkoryhmänä” toki sitäkin esiintyy. Puhe maaseudun köyhyydestä on näille ehdokkaille vierasta. Perussuomalaisia kuitenkin yhdistää perinteisten arvojen puolustaminen.

Kohti tunteellisempaa vastakkainasettelua?

Monille perussuomalaisten äänestäjille onkin totta se hokema, että perinteinen jako vasemmistoon ja oikeistoon on osin vanhentunut. Suomalainen politiikka oli pitkään konsensushakuista neuvottelua eri yhteiskuntaluokkia edustaneiden puolueiden ja työmarkkinaosapuolten välillä, missä työläisiä puolustaneet ammattiliitot ja vasemmistopuolueet pyrkivät ja usein pääsivätkin kompromissiin työnantajien järjestöjen ja porvaripuolueiden kanssa. Tällainen politiikkakäsitys on nuorelle sukupolvelle vieras ja vanhanaikainen. Kokoomus on onnistunut brändäämään itsensä menestyjien puolueeksi, jonka kelkkaan hyppääminen houkuttelee niin johtajaa kuin työläistäkin. Vasemmistopuolueiden on vaikea ylläpitää uskottavuuttaan teollisuuden siirtyessä pois maasta. Nuorten keskuudessa kannatustaan kasvattavat Perussuomalaiset ja Vihreät.

Puolueet eivät ole enää yhteiskuntaluokkien edunvalvojia, vaan olennaista on arvoihin samastuminen. Tähän asetelmaan populismi sopii, ja tässä asetelmassa Perussuomalaiset on onnistunut vakiinnuttamaan itsensä pysyvyyden edustajana samaan tapaan kuin Vihreät on tehnyt itsestään vapaamielisen uudistuspuolueen. Kyse ei ole ideologian kuolemasta, ideologia vain muuttaa muotoaan. Poliittisia lokeroita ja niihin samastumista on yhä, kyse on vain erilaisista lokeroista, ja kenties vanhojen lokeroiden menetettyä merkitystään uudet herättävät enemmän tunteita. Niistäkin politiikassa on kuitenkin kyse, vaikkei suomalaista keskustelua katsoessa aina siltä tunnu. Näin edustuksellinen demokratia voi kenties korjatakin itseään muuttumalla byrokraattisesta ja vaikeasti käsitettävästä virkamiespolitiikasta kohti tunteellisempaa vastakkainasettelua. Ainakin vertaamalla kuntavaalien ja presidentinvaalien äänestysprosentteja voidaan huomata vahvoihin hahmoihin henkilöityvien arvoyhteisöjen kiinnostavan palvelurakennemalliratkaisuja enemmän.

Julkaisu Perussuomalaisten nousu voi merkitä poliittisen kulttuurin muutosta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kunnan tehtävänä on järjestää kuntalaisille palveluja kuntalaisten antamalla rahoituksella. Se, miten ja minkälaisia palveluja kunta järjestää, riippuu kunnanvaltuutetuista. He ovat keskeisessä asemassa siinä, miten kunnan resurssit kohdennetaan. Näissä resurssien kohdentamispäätöksissä vaalilupaukset lunastetaan tai rikotaan.

Resurssien kohdentamisessa pitää kuitenkin muistaa kolme keskeistä asiaa. Kuntalaisten ja kansalaisten antaman verorahoituksen pitäisi riittää kunnan kaikkien palvelujen järjestämiseen pitkällä aikavälillä (kunnan talouden tulisi olla tasapainossa). Resurssien käytön pitäisi olla mahdollisimman hyvää (kunnan pitäisi toimia tuloksellisesti). Tehtävästä tekee haastavan se, ettei resursseja ole koskaan tarpeeksi suhteessa kuntalaisten toiveisiin ja tarpeisiin (kunnan resurssit ovat rajalliset).

Kunnanvaltuutetun tehtävä resurssien kohdentamisessa ei ole mitenkään helppo. Talouden perusongelma, niukkuus, ei katoa mihinkään, sen vuoksi suuri painoarvo on valinnoilla; mitä, mihin, milloin. Kunnan tavoitteena on kuntalaisen hyvinvoinnin maksimointi. Jää kunnanvaltuutettujen päätettäväksi, maksimoituuko tuo hyvinvointi parhaiten esimerkiksi täällä Tampereella rakentamalla rantatunneli, peruskorjaamalla kaupungin virastotalo, antamalla päiväkotien henkilökunnalle palkankorotukset vai miten? Päätökset ovat vaikeita ja ne edellyttävät palvelutarpeiden priorisointeja sekä myös konkreettisten ja abstraktien asioiden vastakkainasettelua. Rantatunnelin osalta esimerkiksi, minkälainen on Tampereen rantatunnelin kustannus-hyötyanalyysi? Miten arvottaa pitkälle tulevaisuuteen kohdistuvia hyötyjä rahamäärässä jo nyt? Niin ja miten asettaa vastakkain nyt syntyvät kustannukset ja tulevaisuuden hyödyt?

Koska tarpeita ja toiveita kuntapalveluille on rajattomasti ja aina on vähemmän keinoja ja resursseja tyydyttää niitä, tulee usein mieleeni, että voiko resurssien kohdentamistehtävässä koskaan onnistua. Onko kuntalainen koskaan tyytyväinen? Kuntalaisten tyytyväisyyteen vaikuttavat tietenkin monet tekijät, yksi kiinnostavimmista on kuntalaisen odotukset kuntapalveluilta. ”Mulle heti kaikki”-kuntalainen ei ole koskaan tyytyväinen, mutta ”edes jotain”-kuntalainen voi olla hyvinkin tyytyväinen. Näihin kuntalaisten odotuksiin kunnan on vaikea vaikuttaa. Myös mielikuvilla on merkitystä. Joskus äänekkäimpiä kritisoijia ovat ne kuntalaiset, jotka eivät ole käyttäneet kuntapalveluja.

En kadehdi luottamushenkilöä. Kuntauudistuksen sekä sote-uudistuksen vaiheita tutkiessa ja seuratessa on tiuhaan käynyt mielessä, miten ihanan helppoa onkaan olla tutkija. Tutkijana voin analysoida, jäsentää, selvittää, argumentoida. Voin tunnistaa ja nimetä toimijoita, käyttäytymismalleja ja informaation rajallisuutta. Voisin niin puolustaa kuin vastustaa analyysini näkökulmista ja vaikkapa päivästä riippuen ja usein käyttäen vielä samoja argumentteja. Kuntapäättäjänä niin ei kuitenkaan voi tehdä, kun lupaus äänestäjille on annettu, sen mukaan on toimittava. Kukaan ei halua olla takinkääntäjä.

Tutkijana tietysti myös tuotan informaatiota, jota päätöksentekijät voisivat hyödyntää. Tämän ajatusmallin taustalla on usein rationaalisuuden harha, enkä viittaa tällä tutkijan rationaaliseen objektiivisuuteen. Viittaan siihen käsitykseen, että päätökset syntyisivät tutkitun tiedon perusteella. Päätöksiä voi syntyä myös tutkitusta tiedosta huolimatta tai tiedon omalaatuisten, virheellisten tai väärienkin tulkintojen perusteella. Tämähän on hyvin inhimillistä. Kannustan kuitenkin tutkimusten hyödyntämiseen. Kuntia nimittäin tutkitaan paljon yliopistoissa ympäri Suomen ja tietysti kansainvälisestikin.

Yksi keino päästä tutkimuksen jalanjäljille ovat Kunnallistieteen yhdistyksen järjestämät tilaisuudet sekä julkaisema Kunnallistieteellinen aikakauskirja. Kunnallistieteellisestä aikakauskirjasta on tänä vuonna tulossa erityisesti kuntauudistusta koskeva teemanumero (4/2012).

Toisin kuin usein luullaan, myös kuntatalous on inhimillistä. Se on mitä suurimmassa määrin inhimillistä; kunnan käytössä olevien resurssien kohdentamista ja käyttämistä mahdollisimman hyvin kuntalaisten hyväksi. Tähän työhön toivotan onnea.

Onnea valituille ja onnea matkaan!

Katso myös Lotta-Maria Sinervo & Jarmo Vakkuri, toim. (2012): Inhimillinen kuntatalous. Johtamiskorkeakoulu, Tampereen yliopisto.

Julkaisu Neljä vuotta aikaa pelastaa maailma – vaalilupauksista realismiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Jaakko Nousiainen väitteli vuonna 1956 tohtoriksi teoksellaan Kommunismi Kuopion läänissä, hän kuvasi tutkijoita hämmästyttäneen ja huolestuttaneen ilmiön, joka Kuopion läänin lisäksi vaivasi myös Kainuuta ja Lappia. ”Korpikommunisteiksi” kutsutut radikaalit uhkasivat ottaa vallan alueilla, joilla ei edes tavattu kommunismiin tavallisesti yhdistettyä yhteiskuntaluokkaa, kaupunkilaista teollisuusproletariaattia.

Sodanjälkeisistä poliittisista asenteista ja asetelmista ei ole enää paljoa jäljellä, eivätkä Kainuu ja nykyinen Pohjois-Savon vaalipiiri enää juuri erotu ympäristöstään. Lappi kuitenkin on säilyttänyt omaleimaisuuttaan. Siellä SKDL-Vasemmistoliitto on maakunnan pitkäaikainen kakkospuolue, joka pystyy edelleen paikallisesti ohittamaan jopa Keskustan.

Vastaavasti Etelä-Suomen suurimpien puolueiden – Kokoomuksen, SDP:n, Vihreiden ja viime aikoihin saakka Perussuomalaisten – on ollut paljon hankalampaa rakentaa vahvoja asemia Lappiin kuin eteläisempiin maaseutuvaltaisiinkin vaalipiireihin.

Etenkin etelästä käsin Lappia tietysti pidetään ennen muuta Keskustan kannatuksen ydinalueena. Tämäkin uskomus on tosi, Oulun vaalipiiri tosin on vielä Lappia keskustalaisempi. Maalaisliitto ulotti valta-asemansa 1930-luvun alkuun mennessä maakunnan pohjoisimpiin osiin, ja siitä lähtien keskustalainen ryhmä on ollut Lapin kaikissa kunnissa yleensä suurin tai vähintään toiseksi suurin.

Lapin omaleimaisuus peittää usein näkyvistä maakunnan eri osien väliset suuret erot. Etelä-Lapin kunnat, kuten Ranua ja Posio, ovat jatketta Oulua ympäröivän Pohjois-Pohjanmaan syvänvihreälle keskustalaisuudelle. Länsi-Lappi, etenkin Kolari ja Kittilä, on Vasemmistoliiton perinteistä tukialuetta, kuten viime aikoina myös Kemijärven ympäryskunnat. Ylä-Lapissa saamelaisuuteen liittyvät kysymykset vaikuttavat myös valtuustojen kokoonpanoon.

Lapin kaupungeista Kemi on vasemmistolaisin ja Rovaniemi lähimpänä maan muiden samankokoisten kaupunkien puoluekannatusprofiileja. Torniossa ja Kemijärvellä Keskustan yksinkertainen enemmistö purkautui vuoden 2008 kuntavaaleissa.

Muutoksen tuulet Lapissa

Lapin poliittiset voimasuhteet ovat kuitenkin kaupungistumisen ja muun väestöllisen muutoksen seurauksena kääntymässä maan keskiarvojen suuntaan. Esimerkiksi Rovaniemestä on hiljalleen kasvanut suurehko opiskelukaupunki. Tämä on merkinnyt kaupunki-Suomen valtapuolueiden – Kokoomuksen, SDP:n ja viimeksi Vihreiden – vähittäistä vahvistumista.

Lapin kaupunkien lisäksi myös maaseutumaisissa kunnissa Keskustan ehdoton enemmistö on käynyt yhä harvinaisemmaksi. Ennen vuotta 2008 yli puolessa Lapin kunnista Keskustalla oli enemmistö kaikista valtuustopaikoista, nykyään jo selvästi alle puolessa.

Taloudelliset vaikeudet ja poliittiset kriisit ovat Lapissa näkyneet erityisesti sen perinteisten valtapuolueiden, Keskustan ja Vasemmistoliiton, kannatuksessa. Esimerkiksi Kemijärven sellutehdaskiistojen leimaamissa vuoden 2007 eduskuntavaaleissa Vasemmistoliitto lisäsi kannatustaan rajusti monissa Itä-Lapin kunnissa, vaikka koko vaalipiirissä puolueen ääniosuus laskikin.

Keskustan ja Vasemmistoliiton kannatuksen pääsuunta on 2000-luvulla kuitenkin ollut laskeva. Viimevuotisissa eduskuntavaaleissa tappio oli erityisen raju: kummankin puolueen lappilaisista kannattajista selkänsä käänsi noin joka neljäs. Keskusta pystyi viimeksi kasvattamaan kannatustaan edellisistä vastaavista vaaleista vuoden 2003 eduskuntavaaleissa. Vasemmistoliitolle vuoden 2005 kuntavaalit ovat viimeisin vastaava voitto, sekin hyvin niukka.

Kahden suurimman puolueen sahaavasti laskeneisiin kannatuskäyriin verrattuna Kokoomus, SDP ja nyttemmin Vihreät ovat edenneet varsin vakaasti. Lapissa ne ovat lähteneet muuhun maahan verrattuna takamatkalta, mutta vahvistaneet asemiaan vähitellen. Kun esimerkiksi SDP kärsi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa murskatappion koko maassa, onnistui se silloinkin hienokseltaan lisäämään ääniosuuttaan Lapissa. Aivan viime vuodet ovat tosin olleet Kokoomukselle parempia kuin SDP:lle.

Lokakuun 2012 kuntavaalien päätulokseksi on arvioitu paitsi Perussuomalaisten keskentekoiseksi jäänyt kuntajytky, myös Keskustan torjuntavoitto etenkin kannatuksen vanhoilla ydinalueilla. Kuinka kuntavaalin tulosta Lapissa olisi arvioitava pidempiä kehityslinjoja vasten?

Katkaistu syöksykierre ja kuntalötky?

Monissa kuntavaalien jälkiarvioissa Keskustan hartioille on aseteltu aidon torjuntavoittajan viittaa, vaikka puolueen valtakunnallinen ääniosuus laski 1,4 prosenttiyksikköä ja se menetti koko maassa 439 valtuustopaikkaa.

Lapissa puolue menestyi paremmin kuin koko maassa keskimäärin. Vaikka Keskusta menetti Lapissa lopulta 0,3 prosenttiyksikköä kannatuksestaan ja 1240 ääntä, on tulos reippaasti parempi kuin puolueen saavutukset Matti Vanhasen ja Mari Kiviniemen puheenjohtajakausilla. Silloin Keskusta sukelsi yleensä syvimmin juuri pohjoisessa.

Lapissa Perussuomalaisten menestys ei, toisin kuin vuoden 2011 vaaleissa, enää vetänyt Keskustaa roimasti miinukselle. Lapissa hävisivät hallituspuolueet, etunenässä Vasemmistoliitto ja SDP, joiden valtuustopaikat vähenivät selvästi. Jo nämä seikat riittävät selittämään pohjoisten keskustavaikuttajien helpottuneisuutta.

Täydelliseksi Keskustan tulosta ei voi silti Lapissakaan sanoa. Valtakunnanpolitiikka tarjosi koko oppositiolle hyvän tilanteen parantaa asemiaan, sillä koko kuntakentän tulevaisuus on hallituksen jäljiltä epäselvässä tilanteessa. Parannettavaakin oli paljon, sillä Keskustan tulos viime kuntavaaleissa oli etenkin Pohjois-Suomessa voimakkaasti tappiollinen.

Keskustan huojennuksen muuttumisen riemukkaaksi revanssiksi estivät pääasiassa Perussuomalaiset. He veivät Keskustan nenän edestä leijonanosan siitä oppositioedusta, jonka yleispoliittinen tilanne tällä kertaa tarjosi.

Lapissa Perussuomalaisten 12 prosentin kannatusosuus oli käytännössä sama kuin koko valtakunnassa, jonka lukema oli 12,3 prosenttia. Näin siitä huolimatta, että puolueen paikalliset perinteet olivat ohuet, paikoin olemattomat, ja ehdokaslistatkin olivat monin paikoin kaukana täysistä. Kahdeksan vuoden takaisissa kuntavaaleissa Lappiin ei vielä valittu ensimmäistäkään perussuomalaista valtuutettua.

Puolueen tarkkaa ääniosuutta tärkeämpää voi olla se, että Perussuomalaisilla on jatkossa edustus kaikissa Lapin valtuustoissa Enontekiötä lukuun ottamatta. Se takaa puolueelle lisää valta-asemia, resursseja ja mahdollisuuksia kehittää alueellista organisaatiota. Tätä taustaa varten Lapin tulos voi olla kauaskantoisempi kuin mitä kirjailija Jari Tervon kehittämä lötky-nimitys antaa ymmärtää.

Perussuomalaisten nousu söi nyt vasemmistoa. SDP:n Lappiin vähitellen rakentamat asemat ovat heikentyneet jo parissa viime vaalissa poiketen toisen suuren hallituspuolueen, Kokoomuksen, tilanteesta. Vasemmistoliitolle tappio oli jatkoa pitkään sarjaan, mutta se pystyi säilyttämään suurimman puolueen aseman Kemissä ja nousemaan pitkän tauon jälkeen Kolarin suurimmaksi puolueeksi.

Vihreiden Rovaniemen valtuustoryhmän koon pieneneminen seitsemästä kolmeen käänsi koko vaalipiirin tuloksen puolueelle lievästi tappiolliseksi. Henkilövaihdokset selittänevät Rovaniemen tilannetta paremmin kuin Perussuomalaisten menestys, sillä muualla Lapissa Vihreiden kannatus lievästi vahvistui, ja puolue tuli uutena valtuustoon Pelkosenniemellä ja Sodankylässä.

Lapin kuntavaaleissa ei juuri herkuteltu uusilla näyttävillä vaaliteemoilla. Poikkeus löytyy Perussuomalaisista, joiden Kemin äänikuningas Harri Tauriainen kampanjoi näkyvästi maahanmuuttoa ja monikulttuurisuutta vastaan. Nämä teemat eivät ole aiemmin juuri hallinneet Lapin perussuomalaista kampanjointia. Oulun vaalipiirissä perussuomalaisen maahanmuuttokriittisyyden voima koettiin jo eduskuntavaaleissa 2011 äänivyörynä Olli Immoselle.

Kokoomuksen voitto Inarissa on huomattu valtakuntaa myöten. Muutos onkin historiallinen, sillä kyseessä lienee ensimmäinen kerta, kun Kokoomus on suurin valtuustoryhmä missään lappilaisessa kunnassa. Utsjoellakin puolue vahvistui selvästi. Viime vuosisadan alkupuolella, ennen Keskustan vuoden 1929 eduskuntavaaleista alkanutta pitkää valtakautta, Sodankylän yläpuolisen Lapin pääpuolueen paikasta kilpailivat Suomalainen puolue (”vanhasuomalaiset”, vuodesta 1918 alkaen Kokoomus) ja liberaalimpi Nuorsuomalainen puolue (vuodesta 1918 alkaen Edistyspuolue).

Eikö kuvia enää kumarreta?

Lapin politiikalle tyypillistä on ollut yksittäisten näkyvien poliitikkojen kuten Paavo Väyrysen (kesk) ja Esko-Juhani Tennilän (vas) suuret henkilökohtaiset äänimäärät. Eduskuntavaaleissa heidän osuutensa koko vaalipiirin äänistä ovat usein olleet aivan valtakunnan huippua, ja absoluuttisissa äänissäkin lappilaispoliitikot ovat monesti kilpailleet esimerkiksi paljon runsasväkisemmän Uudenmaan ääniharavoiden kanssa.

Kuntavaaleissa nelinumeroiset äänimäärät ovat mahdollisia vain Lapin kaupungeissa. Tällä kertaa tuhannen äänen rajan ylitti vain 28-vuotias kansanedustaja Heikki Autto (kok) Rovaniemeltä 1 031 äänellään. Ylipäänsä äänet jakautuivat tällä kertaa ehkä odotettuakin tasaisemmin sekä puolueiden välisen kärjen osalta että puolueiden sisällä.

Jossain määrin näyttää myös siltä, että puolueiden kärkiehdokkaina toimineet nuoret tai naispuoliset poliitikot vetivät valtuustoihin mukanaan iäkkäämpiä tai miespuolisia ehdokkaita. Tätä huomiota voi perustella sillä, että vaikka nuoret ja naiset olivat hyvin edustettuina ääniharavoissa, ovat Lapin tulevat valtuustot silti melko miesvaltaisia ja iäkkäitä, ei tosin valtakunnan yleisestä linjasta mainittavasti poiketen.

Kuntavaaleissa vahvasti esiintynyttä nuorta poliitikkokaartia ovat esimerkiksi Tornion 25-vuotias äänikuningatar Katri Kulmuni (kesk, 648 ääntä), Rovaniemen 27-vuotias Liisa Ansala (kesk, 758 ääntä) sekä Kemin kärkikaksikko, 37-vuotias Harri Tauriainen (ps, 461 ääntä) ja 32-vuotias Sari Moisanen (vas, 455 ääntä).

Äänten uusjakoa voi selittää ainakin kahdella tavalla. Ensinnäkin lappilainen poliitikkokunta on viime vuosina uusiutunut voimakkaasti, eivätkä seuraavan sukupolven johtajat kenties vielä ole lujittaneet asemiaan. Toinen syy voi olla se, että kampanjateemat ja myös lappilainen valitsijakunta moninaistuvat. Osalla paljon ääniä keränneistä ehdokkaista on taustaa opiskelijapolitiikassa, toisilla yrittäjäpiireissä, kolmansilla ay-toiminnassa tai matkailu- tai poroelinkeinojen parissa. Äänten hajotessa laajemmalle ylivertaisten ”vanhan ajan poliitikkojen” esiinnousu on tullut entistä vaikeammaksi, jolloin lappilainen politiikka alkaa näyttää myös vähemmän kuvia kumartelevalta kuin aikaisemmin.

Julkaisu Keskustan paluu vai Perussuomalaisten läpimurto? Lappilainen politiikka ja syksyn 2012 kuntavaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Miksi edustuksellinen demokratia on riippuvainen äänestysaktiivisuudesta? Tämä johtuu siitä, että edustuksellisen demokratia rakentuu äänestämiselle. Vaalien kautta joukko poliittisia päättäjiä saa kansalaisilta mandaatin edustaa itseään yhteiskunnallisista asioista päätettäessä. Tämä edustaminen tapahtuu edustuksellisen demokratian instituutioissa kuten Suomen eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa ja -hallituksessa tai eri lautakunnissa. Edustuksellisen demokratian ihanteen mukaisesti kaikki nämä toimielimet toimivat eräänlaisina suodattimina, jotka suodattavat kuntalaisten näkemykset toimivaksi päätöksenteoksi. Vaaleilla valittujen päättäjien keskeisenä tehtävänä on tehdä päätöksiä, jotka ovat yhteiskunnan kannalta mahdollisimman hyviä. Näitä päätöksiä täytyy kuitenkin edeltää laaja keskustelu, harkinta ja puntarointi siten, että voidaan olettaa kansalaisten valtuutuksen tuleen huomioiduksi, puhutaan deliberatiivisesta edustuksellisesta demokratiasta (ks. Fishkin 2009). Kansalaisten keskeiseksi tehtäväksi jää oman äänensä käyttäminen yleisissä vaaleissa, mikä merkitsee sitä, että päättäjien ja kansalaisten roolit on selkeästi erotettu toisistaan.

Edustuksellinen deliberatiivinen ihanne asettaa päättäjät vaativan tehtävän eteen. Steinerin (2012) mukaan ihanne vaatii, että päättäjä on ”totuudenmukainen siinä mitä sanoo, että hän kunnioittaa toisten argumentteja ja perustelee huolellisesti omat argumenttinsa sekä on valmis muuttamaan omia näkemyksiään, jos esiin nousee omia argumentteja parempia argumentteja”. Esitettyä ihannetta on vaikea olla hyväksymättä demokratian perustaksi. Samalla on kuitenkin todettava, että deliberatiivinen edustuksellisuuden ihanne toteutuu harvoin, jos koskaan, sellaisenaan. Syitä tähän on useita. Yksi keskeisimmistä on demokratiavaje. Demokratiavajeella tarkoitetaan esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan murenemista, kansalaisosallistumisen ja kansalaistaitojen heikentymistä tai kuten juuri koimme, kansalaisten epäluottamuslausetta, joka konkretisoituu äänestysaktiivisuuden heikkenemisenä. Kun äänestysaktiivisuus heikkenee, heikkenee samalla myös edustuksellisen demokratian instituutioiden mandaatti toimia kansan puolesta.

Muita edustuksellisuuden ihannetta heikentäviä tekijöitä on ensinnäkin se, että päättäjät joutuvat aika ajoin kamppailemaan omien näkemystensä ja oman ryhmänsä näkemysten välisessä ristiriitatilanteessa. Näissä tilanteissa päättäjät saattavat joutua taipumaan ryhmän näkemysten kannalle, vaikka heidän omat näkemyksensä asiasta olisivat erilaiset. Toiseksi, vaalisyklit ja niiden seurauksena esiintyvä poliittinen laskelmointi voi heikentää vakaata päätöksentekoa ja tarpeellista kehittämistyötä yhteiskunnassa. Kolmanneksi, menestyminen poliittisissa prosesseissa vaatii julkista näkyvyyttä ja vastakkainasetteluun perustuvia toimintatapoja, mikä voi johtaa siihen, että deliberaation edellyttämiä keskusteluja ja laajaa harkintaa ei voida toteuttaa. (kts. Järvinen, Lindell & Raisio 2011.)

Edellä sanotusta antaa hyvän esimerkin emeritusprofessori Kyösti Pekonen (2011, 69) tutkimuksessaan ”Puhe eduskunnassa”. Hän kuvaa erityisesti eduskunnan täysistuntoja seuraavasti; ”näyttää siltä, että eduskunnan täysistunto on kiistelyn ja monologian ei deliberaation paikka. Täysistunnossa puheet eivät ole keskustelevia, eikä niillä pystytä vaikuttamaan edustajien mielipiteisiin”. Oma oletuksemme on, että sama kulttuuri vallitsee esimerkiksi kunnanvaltuustoissa.

Voimmekin väittää, että vaaleissa valittujen päättäjien deliberaatio kansan puolesta ei yksistään ole riittävä edellytys koko yhteiskunnan kannalta parhaiden ratkaisujen aikaansaamiseksi. Sen lisäksi tarvittaisiin kansalaisten ja kuntalaisten äänen tarkempaa kuuntelemista ja tähän liittyvien toimivien menetelmin kehittämistä. Näin ihmiset voisivat vaikuttaa päätöksentekoon myös vaalien välillä. Uskomme, että tällainen vaikuttaminen ylläpitäisi ihmisten kiinnostusta, mikä kenties välittyisi aikanaan myös äänestämisaktiivisuuden kohoamisena. Eli, Suomessa tarvitaan uusia demokratiainnovaatioita, yksi tällainen on kansalaisraati.

Kansalaisraati on väline ihmisten punnitun mielipiteen kuulemiseen

Teoria deliberatiivisesta demokratiasta on nostanut keskusteluun kansalaisten roolin. On ryhdytty korostamaan erilaisia kansalaisosallistumisen malleja, joiden tarkoituksena on täydentää edustuksellisen demokratian prosesseja. Deliberatiivisessa kansalaisosallistumisessa on kolme keskeistä kriteeriä (kts. Carson & Hartz-Karp 2005). Ensimmäinen näistä on vaatimus osallistujaryhmän edustavuudesta. Toisin sanoen, deliberaatioon valittavien osallistujien tulisi edustaa yhteiskuntaa tai kohderyhmäänsä mahdollisimman hyvin. Toinen kriteeri liittyy deliberatiivisen keskustelun laatuun. On tärkeätä, että kaikki keskusteluihin osallistuvat saavat esittää omat kantansa, eikä osallistujien yhteiskunnallinen asema vaikuta keskustelun kulkuun. Ainut todellinen painoarvo on esitettyjen argumenttien ansioilla. Kolmas merkittävä kriteeri on vaikuttavuus. Tämä tarkoittaa sitä, että deliberatiivisia osallistumisen malleja ei järjestetä muodon vuoksi, vaan tavoitteena on konkreettinen vaikuttaminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Deliberatiivisen kansalaisosallistumisen malleja on monia, kuten deliberatiivinen mielipidemittaus, konsensuskonferenssi, 2000-luvun kuntalaiskokous tai osallistava budjetointi. Kaikkien näiden tarkoituksena on laajentaa ja kehittää ihmisten osallistumisen mahdollisuuksia. Vaasan yliopiston sosiaali- ja terveyshallintotieteen Ihmisen ääni -tutkimushankkeen kiinnostuksen kohteena on ollut kansalaisraadiksi (citizens’ jury) kutsuttu deliberatiivisen demokratian muoto. Keskimäärin kolmen tai neljän päivän pituisessa kansalaisraadissa kokoontuu tieteellisin menetelmin valittu joukko tavallisia kansalaisia. Tuo joukko muodostaa ”pienoismallin” edustamastaan yhteisöstä, joten raatilaisten valintaan täytyy kiinnittää paljon huomiota. Raadin jäsenet saavat monipuolista tietoa. Tietoa voidaan jakaa kirjallisesti, mutta erityisesti siten, että eri alan asiantuntijat kertovat käsiteltävästä asiasta monipuolisesti ja objektiivisesti. Samalla raatilaisilla on mahdollisuus kysellä ja kuulustella asiantuntijoita. Saadun informaation pohjalta raatilaiset keskustelevat, väittelevät ja pohtivat deliberaation kohteena olevaa asiaa. Prosessin onnistumisen kannalta on tärkeätä, että jokaisella raatilaisella on mahdollisuus tuoda esiin omat näkemyksensä ja perustella ne. Yleensä kansalaisraadin lopussa kirjoitetaan julkilausuma, jonka raatilaiset allekirjoittavat. (Crosby & Nethercut 2005; Raisio & Vartiainen 2011).

Suomessa on toteutettu jo 14 keskustelevan demokratian mukaista kansalaisraatia. Lisäksi lähitulevaisuudessa on tulossa ainakin kolme uutta kansalaisraatia. Informaatio kaikista toteutetuista ja tulossa olevista raadeista on koottu liitteenä olevaan taulukkoon 1. Raatien apuna on usein toiminut ohjausryhmä, jonka keskeisenä tehtävänä on määritellä raadin käsittelyyn otettava aihe sekä taata raatiprosessin legitimiteetti. Raatien ideaa ja toteuttamista kuvaava perusteellinen opas on julkaistu Suomen Kuntaliitossa (Raisio & Vartiainen 2011).

Deliberatiivinen käänne

Suomalaisessa yhteiskunnassa on selkeästi meneillään niin sanottu deliberatiivinen käänne. Suomalainen deliberatiivinen käänne tarkoittaa käytännössä sitä, että meillä on vähitellen herätty ymmärtämään tarve lisätä kuntalaisten osallistumista ja kehittää tähän osallistumiseen innostavia uusia malleja. Osissa Suomen kuntia on päästy juhlapuheista käytäntöön.

Olemme tähän mennessä ehtineet analysoida tarkemmin sekä nuorten että ikäihmisten kansalaisraatien tuloksia (esim. Raisio, Ollila & Vartiainen 2011; Raisio & Ollila 2011; Vartiainen, Mäkinen, Ollila & Raisio 2012). Kummatkin näistä osoittavat, että kyseinen malli toimii hyvin suomalaisessa poliittisessa ja hallinnollisessa kulttuurissa. Raatien avulla on saatu merkittävää informaatiota kyseisten ikäryhmien näkemyksistä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaa kehittämistä varten. Lisäksi raatien julkilausumia on käsitelty sekä paikallisissa että kansallisissa päätöksentekoelimissä. Monia raatien esittämiä asioita on lähdetty kehittämään käytännön tasolla.

Lisätietoa deliberatiivisesta demokratiasta ja kansalaisraadeista:

Ihmisen ääni-akatemiahankkeen blogi [http://blog.uwasa.fi/citizensvoice/]
Solid Voice-hankkeen blogi [http://blog.uwasa.fi/solid/]
2010 toteutetun nuorten kansalaisraadin blogi [http://blog.uwasa.fi/kansalaisraatikokeilu/]

Lähteet:

Carson L. & Hartz-Karp J. (2005). Adapting and Combining Deliberative Designs. Teoksessa Gastil J. & P. Levine (toim.): The Deliberative Democracy Handbook, 120–138. Jossey-Bass, San Francisco, CA

Crosby N. & D. Nethercut (2005): Citizens juries: Creating a Trustworthy Voice of the People. Teoksessa Gastil J. & P. Levine (toim.): The Deliberative Democracy Handbook, 111–119. Jossey-Bass, San Francisco, CA

Fishkin, J. S. (2009). When the People Speak: Deliberative Democracy & Public Consultation. Oxford University Press, New York

Järvinen T., Lindell J. & Raisio H. (2011). Kansalainen hyvinvoinnin ytimessä: Tarkastelussa deliberatiivinen hallinta hyvinvointiyhteiskunnan kontekstissa. Teoksessa Kohti sosiaalisesti kestävää hyvinvointia: Näkökulmia Pohjanmaalta. Vaasan yliopiston julkaisuja; Tutkimuksia 295. Vaasa: Vaasan yliopistopaino, 27–40.

Pekonen Kyösti (2011): Puhe eduskunnassa. Vastapaino, Tampere.
Raisio H. & Vartiainen P. (2011). Osallistumisen illuusiosta aitoon vaikuttamiseen: Deliberatiivisesta demokratiasta ja kansalaisraatien toteuttamisesta Suomessa. Helsinki: Suomen Kuntaliitto.

Raisio H., Ollila S. & Vartiainen P. (2011). Do youth juries enhance youth political and societal participation? Lessons from the Vaasa experiment. Scandinavian Journal of Public Administration 15(3): 41-59.

Raisio H. & Ollila S. (2011). ”Se keskustelu oli kaikkein oleellisin juttu ja kivoin”: Pienryhmäkeskustelut nuorten kansalaisraadissa. Teoksessa Lapset ja nuoret yhteiskunnan toimijoina, toim. Niina Mäntylä. Vaasa: Vaasan yliopistopaino.

Steiner, J. (2012). Learning to Deliberate. Teoksessa Citizens’ Voices: Experiments in Democratic Renewal and Reform, Carney G. M. & Harris C. (toim.) IRCHSS.

Vartiainen P., Mäkinen E., Ollila S. & Raisio H. (2012). Deliberatiivinen käänne lähidemokratiassa: Ikäihmisten näkemyksiä osallistumisesta. Futura 4.

Liite 1

Taulukko 1. Suomessa toteutetut kansalaisraadit

Julkaisu Riittääkö edustuksellinen demokratia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Analyysin taso: paikallinen!

Kuntavaalien tulos voi jossain määrin olla reaktio valtakunnan politiikkaan, mutta ei ole sitä automaattisesti joka paikkakunnalla. Oikeastaan kuntavaaleja ei pitäisi seurata kansallisen tason ilmiönä, jollaiseksi se muodostuu vaalistudioissa. Kunnallisvaalit ovat paikalliset vaalit, joiden tuloksen ymmärtäminen vaatii paikallistietoutta. Edellä mainitusta syystä, että ihmiset valitsevat puoluetta muutenkin kuin kerran elämässään – vaikka vakiintuminen äänestäjäksi on olemassa oleva trendi – puolueen valinta liittyy paikallisiin kamppailuihin.

Jos kuntavaalit toimivat osallistavalla ja äänestämään innoittavalla tavalla, myös teemat ovat paikallisia. Monet trendeistä, joista politiikassa on kyse ovat valtakunnallisia eivätkä paikallisia. On vaikea nähdä miten yksittäinen valtuutettu tai edes valtuustoryhmä pystyy näihin paneutumaan.

Toisaalta paikallisista asioista ei kenties puhuta tarpeeksi. Kunnallispolitiikkaa ei seurata esimerkiksi mediassa valmistelevissa vaiheissa vaan vasta sitten, kun asiat on päätetty tai asia on skandaloitunut.

Moni ei myöskään tiedä, osin edellä mainitusta syystä, mikä on valtuustojen ja lautakuntien tai mihin todellisuudessa ääniä saavat henkilöt pystyvät vaikuttamaan. Tutkimustulosten mukaan monet eivät ymmärrä sitä itsekään istuessaan lautakunnissa tms. Tähän syynä on epäselvyys siitä, mikä on kyseisen toimikunnan rooli ja puolestaan oma rooli tai toimintamahdollisuudet puolueen edustajana. Usein lautakunnissa viedään eteenpäin virkamiesten neutraalisti esittelemiä valmiiksi suunniteltuja hankkeita, joille haetaan päätös lautakunnasta. Usein kokouksen esityslistan mukana on pino liitteitä, jota ei saada ajoissa. (Kunnallispoliitikon työstä ja vaalien merkityksestä lautakuntien valinnassa kirjoitin aiemmin.)

Ongelmana on myös tietty rationaalisuuspuhe, jolla politiikkaa on tehty ja viety esimerkiksi kunnan palveluntarjontaa yhteen suuntaan. Perustelut ovat järkevyys, kannattavuus ja se, että näin tehdään muuallakin. Tällaisiin argumentteihin on vaikea sanoa vastaan. Perussuomalaiset ovat keskittyneet niin EU-rationaalisuuden kiistämiseen, että syvällisempää analyysiä ja strategiaa paikallispolitiikan kannalta ei juuri ole tehty. SDP:n yritys haastaa esimerkiksi paikallisten terveyspalveluyritysten käyttö, jos heillä on kytkyjä veroparatiiseihin, kaatui siihen, että he ovat hallituksessa – vieläpä tekemässä SoTE-uudistusta – ja että vaatimus on nykyisen lainsäädännön vastainen. (Samaan aikaan äänestysaktiivisuuden ollessa näin pieni puolueen tulos on erittäin hyvä – kenties tämä kampanja auttoi.)

Yksi syy siihen, että rationaalisuuspuhe on vahvaa ja paikallispolitiikasta puuttuu usein myös erilaisia vaihtoehtoja, on paikallisen politiikan resurssien vähyys. Kunnilla on lakisääteiset velvollisuutensa ja niiden ulkopuolella harvalla on varaa tehdä jotain muuta. Kyse ei siis useinkaan ole, mitä voisimme tehdä vaan miten voisimme ylläpitää kunnan peruspalvelut.

Kuntauudistus pyrkii ratkaisemaan tätä ongelmaa suurempien yksiköiden kautta, mutta aina suuruuden estetiikka ei tuo taloudellisia hyötyjä, koska yksityiskohtien hallinta muuttuu vaikeammaksi, kun tarvittavaa paikallistietoutta puuttuu. Myös kuntauudistuspuhe, jonka kautta ollaan tuotu esille liikkumavaran pienuus ja päätöksenteon etääntyminen, ja joka on usein kyseenalaistanut koko oman kunnan tulevaisuuden, on saattanut vaikuttaa kuntalaisiin niin, etteivät ole viitsineet tulla uurnille.

Onko lähidemokratiavaatimukselle perustetta, kun äänestysaktiivisuus näissäkin vaaleissa oli näin alhainen? On selvää, että lähidemokratian muotoja täytyy selvittää nimenomaan paikallisesti. Palataanpa tähän kysymykseen vielä.

Kolmen suuren valta jatkuu

Vakiintuneiden poliittisten identiteettien aika on jossain määrin ohi – tai vähintäänkin katveessa. Jos aiemmin näin nähtiinkin, ainakaan enää ihmisillä ei ole ennalta ja jotain yhteiskunnallisesta asemasta kumpuavia poliittisia mielipiteitä vaan puolueidentiteetti syntyy prosessissa. Puolueuskollisuus on samalla tavalla entistä harvinaisempaa. Kolmen suuren puolueen valta Suomessa on perustunut pitkälle perinteeseen ja historialliseen kokemukseen olla osa jotain yhteiskunnallista liikehdintää tai asemaa.

Neuvostoliittouhan karistessa (Itä-Euroopan muutos alkoi jo 80-luvulla, jopa 70-luvulla, ja jälkikommunistinen aika voidaan hahmottaa jo 80-luvun alkupuolelta monissa maissa) ensimmäisenä tätä haastoivat vihreät. Ne antoivat uudenlaisen samaistumisen kohteen ja haastoivat kenttää aivan uudella kysymyksenasettelulla. Seuraavina vuorossa ovat perussuomalaiset – tuomalla esiin niin Euroopan, maan tavan kuin maahanmuuttokysymyksetkin politisoimalla sen politiikan, mikä oltiin otettu annettuna. Eli erityisesti suomalaisen ytimeen pyrkivän Eurooppa-politiikan. He toivat uusia ryhmiä politiikkaan. Näissä vaaleissa voidaan todeta, että perussuomalaiset eivät kuntakentällä vielä nousseet haastamaan kolmea suurta.

Voidaan ajatella, että kuntapolitiikassa pitää olla valovoimaisia ehdokkaita, joita vakiintumattomat perussuomalaispoliitikot eivät ole. Toisaalta voidaan ajatella, että puolueella ei ollut riittävästi sanottavaa kunnallispolitiikan teemoista. Kun tulokset vyöryvät, olisi kiinnostavaa nähdä, miten perussuomalaiset pärjäsivät siellä, missä kampanjoivat. Esimerkiksi Tampereella, jossa he yli tuplasivat paikat, heillä oli selkeä kampanjateema: vastustaa valtatien kattamista kannella.

Tilaa lähidemokratialle?

Viime eduskuntavaalit vaihtoivat historiallisen suuren osan kansanedustajia. Valtaa pitäviä vaihdettaan, kun toivotaan jonkinlaisia muutoksia tai ollaan pettyneitä systeemiin. Sitä varten ei välttämättä tarvitse äänestää uutta puoluetta. Katsotaanpa Helsingin tuloksia: 45 prosenttia valtuutetuista oli ”uusia” eli ei edellisen kauden valtuutettuja.

Seurauksena erittäin ansioituneita ja innokkaita entisiä valtuutettuja jäi pois tai varasijoille. Monilla heillä oli komeita äänisaaliita – ilman valtakunnallisesta vertailuakin. Miksi ei voisi Helsingissäkin olla aluelautakuntia, joita Oikeus- ja Valtionvarainministeriö ovat selvittäneet, joissa osa valittaisiin alueellisen kunnallisvaalituloksen perusteella ja osa vaikka paikallisia mahdollisesti puoluesitoutumattomia aktiiveja?

Paikallisdemokratian kiinnostavuutta lisätään, kun se tehdään läpinäkyvämmäksi, paikallisteemat ovat esillä ja ihmisillä on sellainen olo, että heidän äänensä vaikuttaa johonkin. Samaan aikaan tulisi lisätä paikallisten asioiden kiinnostavuutta pitämällä huolta siitä, että vastuuta paikallisista asioista voi ja tulisikin kantaa myös vaalien välillä. Kyllä niihin kaupunginosa- tai aluefoorumeihinkin löytyisi aktiiveja, kun kerran paljon innokkaita ja kokeneita kaupunginvaltuutettujakin olisi tarjolla.

Kirjoitan tätä analyysiä Lontoossa. Brittiläinen tapa vaikuttaa on ottaa yhteyttä alueen kansanedustajaan tai kunnanvaltuutettuun. Suomalaisena ajattelin, täällä lähes vuosikymmenen asuessani, että se on aika epäilyttävää suhmurointia. Tapasinkin muutaman kerran paikallisen kansanedustaja-valtuutetun alueella toimivan kansanliikkeen edustajana. Briteillä saattaa kuitenkin pointtia. Suomessa ainakin isommissa kaupungeissa usein ehdotetaan ottamaan yhteyttä asiaa valmistelevaan virkamieheen. Kenties me voisimme olla useammin yhteydessä poliitikkoon, jolloin päätöksentekijät eivät olisi niin kaukana meistä. Sitten motivoituisimme helpommin valitsemaan jyvät akanoista neljän vuoden välein ja jopa vaatimaan paikallisdemokratiaa.

Julkaisu Miksi kunnallispolitiikka ei kiinnosta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Asiantuntijamiehet täyttävät taas mediaa provokatiivisisilla ehdotuksia. Pitäisikö politiikasta.fi-sivustollakin julkaista politiikkaehdotuksia? (Toimitus kuulee mielellään juttuehdotuksista.) Aloitetaan vaikkapa kuntauudistuksesta.

Seitsemän veljeksen Juhani uskoi, että ”voimallinen tahto vie miehen läpi harmaan kiven” ja samalla tarmolla six-pack-hallitus on nyt viemässä läpi kuntauudistusta. Enemmän väliä on sillä, että kuntien kokonaismäärä kutistuu huomattavasti, kuin sillä kuka mihinkin liittyy. Mutta jälkimmäinenkin on tärkeä kysymys ainakin kuntalaisille.

Ainakin tutkijat ja poliitikot ottavat usein annettuina nykyiset kuntarajat ja siitä kumpuavan paikallisuuden. Kuntauudistuspolitiikassa sen sijaan kunnat ja paikallinen identiteetti tuntuvat olevan vain menneisyyden harhoja, tunneasioita joiden yli suurten yksiköiden rationaalisuus ajaa. Kotiseutulaulujen aika on ohi, on vain (h)armaat työssäkäyntialueet ja niiden hallinto.

Onko uudistukseen suhtauduttava niin kylmästi?

Kuntalaissa ((365/1995) 30-31 §) on mahdollisuus kunnallisille neuvoa-antaville kansanäänestyksille vuodesta 1990 ja kuntaliitoksista on äänestetty jo vuodesta 1991. Aloitteen tekemiseksi riittää 5 prosenttia kuntalaisista. Tässä ehdotuksessa suositellaan nimenomaan äänestystulosten alueellista tarkastelua.

Savolaista kuntaliitospolitiikkaa

Viime viikonloppuna kävin Ylä-Savossa Iisalmen työväentalolla keskustelemassa kuntataloudesta ja samalla kuntauudistuksesta. Kuopiolainen poliitikko puhui Leppävirran liittämisestä Kuopioon tai Varkauteen. Kuopiosta asia näyttäytyy varmasti erilaisena, mutta minä entisenä joroislaisena näin kunnan pikemminkin Varkauden alueeseen kuuluvana.

Mutta kenellä on oikeus päättää leppävirtalaisten asioista? Onko siellä kunnallisvaaleissa politisoitu tulevan kuntaliitoksen asioita? Tuleeko syksyn kuntavaaleista ”Liitosvaalit 2012”?

Mökkipaikkakunnallani Joroisissa, etelä- ja pohjoissavon murrealueen rajalla, syksyllä 2007 veivät vaalivoiton Pohjois-Savon eteläiseen teollisuuskaupunkiin Varkauteen kallellaan olevat sitoutumattomat, jotka haastoivat keskustalaisten pyrkimyksiä sitoa kunta Etelä-Savon maaseutumaiseen, leader-hankkeen RAJUPUSU-alueeseen.

Nykyisessä kuntaliitoskaavailuissa Joroista suunnitellaan liitettävän Varkauteen. Mitä siitä ajattelevat vaikkapa kaitaislaiset Joroisissa?

Äänestyslipuke maantieteellisenä työkaluna

Hyvä kuntaministeri Virkkunen, hyvät kunnan äidit ja isät: Eikö juuri edellä mainittuja ongelmia voisi selvittää neuvoa antavalla kuntalaisäänestyksellä, jolla selvitettäisiin mihin kuntaan kukin kuntalainen ja mikäkin kunnan osa, taajama tai kylä tahtoisi kuulua?

Ehdotan, että niiden kuntien kohdalla jolla liittymissuunta on epäselvä tai jossa on ristiriitaista suuntautuneisuutta, asukkaiden toiveet otetaan huomioon. Tehdään äänestyslipukkeet, joissa kysytään:

a) tahdotko kuntaliitosta
b) jos valtuusto kuitenkin päättää kuntaliitoksesta, mihin kuntaan tahtoisit liittyä (vaihtoehdot A, B, C ja muu: mikä)

Äänestysalueittain toteutettavassa äänestyksessä selvitettäisiin myös mihin suurkuntaan kukin taajama tai kylä tahtoo kuulua.

Vaalien jälkeen julkaistaan tieto siitä, miten kukin äänestysalueista on äänestänyt, ja avataan keskustelu valtuustossa jatkotoimenpiteitä varten. Hajaantuuko aiempi kuntayksikkö ja ”kotiseutu” kokonaan eri kuntiin?

Kansanäänestysten logiikka

Kyse ei ole ihan tuntemattomasta työkalusta. Kunnallisia kansanäänestyksiä käytettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen mm. Unkarin ja Itävallan rajalla, Länsi-Unkarissa tai Burgenlandissa, määrittelemään mihin kahdesta perustettavasta valtiosta paikkakunta kuuluu. (ks. esim. Mari Vareksen väitöskirja).

Kyse oli tietenkin myös kielipolitiikasta, sillä ajan eetoksen ja Wilsonin mukaan kansallisuuteen perustuva valtio oli rauhan tae. Itävallan ja Unkarin välisellä raja-alueella sijainnista tuli kovinkin merkittävä erityisesti toisen maailmansodan aikaan. Suomalaiskuntien kansanäänestyksissä kieli ja etnisyys ei liene määräävä, mutta heimoaatteella voi olla väliä.

Mari Vares väitöskirja paljastaakin, että näennäisesti etninen ja kielellinen ”kansa” viittasi lisäksi myös kansanvaltaan ja historialliseen valtiokansalaisuuteen ja linkittyi reaalipoliittisiin, taloudellisiin ja maantieteellisiin argumentteihin. Nämä analyysit tulisivat vaikuttamaan myös suomalaisissa kuntaäänestyksissä.

Kuntalaisella on tuskin myötäsyntyistä näkemystä siitä, mihin kuntaan tahtoo liittyä vaan mahdolliset näkemykset muodostuvat julkisuudessa esitettyjen näkemysten, perinteiden ja yksityisten tarpeiden perusteella. Näistä syntyisi päätös, jonka voi postittaa tai netissä rastia, kunnanvaltuuston päätöksenteon avuksi.

Miksi? Koska tilastot eivät riitä ja maantieteellä on väliä

Kansanäänestyksen olennainen ero nykyiseen tilastojen pyörittelyyn ja rationaalisuuspuheeseen, on juuri edellä mainittu kuntalaisen päätös. Kuntaliitosten suuntaa ei antaisi kontingentti (muutosaltis ja jossain määrin sattumanvarainen), tietyillä kriteereillä määritelty rationaalisuus vaan kuntalaisen oma yhtälailla kontingentti analyysi tarpeista.

Lisäksi nykyisten kuntien sisäiset ja henkiset rajat paljastuisivat. Nykytekniikalla spatiaalis-maantieteellisiä vaihtoehdoistakin saisi helposti tuloksia, ja niitä voitaisiin arvioida niin kunnan, kaupunginosan tai kylän kohdalla. Mielen maantieteellä on väliä tulevien kokonaisuuksien toimivuuden kannalta.

Samanlaisia ”demokratiapolitiikkaa” – käytettäköön nyt tätä monen politiikan tutkijan hyljeksimää sanaa (ks. Kari Palosen juttu Politiikka-lehdessä 2009:2), voitaisiin toteuttaa myös pääkaupunkiseudulla metropolisten kuntaliitosten toteuttamisiin.

Julkaisu Kunnanrajat uusiksi kansanäänestyksillä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.