Euroopan unionin moniulotteisen kriisin vuoksi ratkaisujen tarve koskee yhtä lailla eurooppalaista pilaria, mutta ensimmäiseksi on löydettävä vastauksia Yhdysvaltain politiikan selkiytymättömyyteen. Toisen maailmansodan jälkeinen liberaali järjestys on nojannut Yhdysvaltain johtajuuteen. Sen valinnat tärkeimpänä suurvaltana muokkaavat tulevaisuutta myös käynnissä olevassa muutoksessa.

Toisen maailmansodan jälkeinen liberaali järjestys on nojannut Yhdysvaltain johtajuuteen.

Kansainvälisten suhteiden tutkijakeskustelun keskiössä – pääasiallisena lähteenä International Studies Associationin vuosikonferenssi 2018 – John Ikenberry pitää kiinni liberaalin kansainvälisen järjestyksen oikeutuksesta, mutta hakee sen kestävyyteen uusia ja uusvanhoja keinoja. Uudelle narratiiville haetaan tilaa liberalismin joustavammasta määrittelystä ja pidemmästä historiallisesta perspektiivistä.

Uudelleen ajankohtaistuneessa teoksessa After victory (2001) Ikenberry vertaa ”strategisia hetkiä”, joina suursotien voittajat ovat määrittäneet ja muokanneet kansainvälisen järjestyksen rakenteen ja pelisäännöt uusiksi. Kestävä ratkaisu syntyy silloin, kun uusi hallitseva suurvalta tai ryhmittymä kykenee pidättyvyyteen valtansa käyttämisessä. Yhdysvallat loi toisen maailmansodan jälkeen pitkäkestoisen järjestyksen sitoutumalla liittosuhteisiin ja monenkeskisiin instituutioihin pitämällä samalla kiinni johtoasemasta, joka kylmän sodan jälkeen muuttui hegemoniaksi.

Siirtymässä ”Yhdysvaltain (hegemonian) jälkeiseen maailmaan” historian opetuksista on tehtävä uusia sovelluksia. Taustalla ei ole suursotaa eikä koolla ole voittajien kollokviota. Järjestystä muokkaavat globalisaation uudet kierrokset, liberalismin uskottavuuskriisi ja voimasuhteiden muutosten käynnistämä suurvaltakilpailu.

Onko liberalismista ratkaisuksi liberaalin järjestyksen kriisiin?

Liberalismi on saanut eri vaiheissa erilaisia muotoja. Nykyinen kriisi tulee Ikenberryn mukaan ymmärtää ja ratkaista ”Polanyin, ei Carrin hetkenä”, poliittisen talouden oppien mukaisena sisäisen ja kansainvälisen rakenteen siirtymänä eikä geopolitiikan selityksinä toistuvan suurvaltojen voimapolitiikan seurauksena.

Globalisaatioon sidottu ja sen myötä luvattu markkinan ja demokratian välinen yhteiskuntasopimus on rikkoutunut. Liberalismiin kuuluvien vapaiden markkinoiden hallinta on päässyt käsistä, järkyttänyt kansantalouksia ja syventänyt rakenteellista eriarvoisuutta demokraattisissa hyvinvointivaltioissa. Seurauksena ovat globalismin vastaisuus ja populismi.

Lukuisat tutkijat yhtyvät siihen, että vastauksia on ryhdyttävä hakemaan poliittisten ja sosiaalisten järjestelmien sisäisestä tilanteesta. Kun liberaalin kansainvälisen järjestyksen on nojattava jatkossakin demokraattisten valtioiden arvovaltaan ja toimintakykyyn, lääkkeeksi tarjotaan edistyksellistä sisäpolitiikkaa, joka vastaisi Euroopassa ja Yhdysvalloissa sodan jälkeisinä vuosikymmeninä luotuja sosiaalivakuutusjärjestelmiä. Teollisuusyhteiskuntien riskien sijasta uuden politiikan tulisi antaa yhteiskunnille turvaa informaatiovallankumouksen aiheuttamaa haavoittuvuutta vastaan.

Demokratian kokemien takaiskujen jälkeen on vaikea uskoa laajentumisvoittoihin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa.

Demokratian kokemien takaiskujen jälkeen on vaikea uskoa laajentumisvoittoihin nähtävissä olevassa tulevaisuudessa. Tavoitteeksi tulee asettaa sisäisesti voimistuva läntinen yhteisö (Gemeinschaft), joka pienempänä mutta tiiviimpänä ytimenä kykenisi vastaamaan illiberaalien yhteiskuntamallien ja revisionististen valtojen haasteeseen laajemmassa mutta löysemmässä kansainvälisessä järjestyksessä (Gesellschaft). Käsitteenä ja rakenteena palattaisiin kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen, jossa liberaali järjestys kattaa vain läntisen osan kansainvälisiä suhteita.

Liberaalin teorian ja politiikan on murroksessa lähdettävä yhä siitä, että kansainvälinen turvallisuus ei ole 1930-luvun tapaan sortumassa voimapolitiikan paluuseen, joka pyyhkisi syrjään (Carrin tuomitsemat) idealistiset ja moraalisesti vastuuttomat utopistiset kuvitelmat. Kansainvälinen järjestys voidaan edelleen rakentaa voimankäytön pidättyvyyteen ja yhteistyöhön ohjaavien yhteisten pelisääntöjen ja instituutioiden varaan. Sen tulee kuitenkin tapahtua pragmaattisen, tilanteeseen sopeutuvan ja historiallisesti ehdollistetun liberalismin keinoin.

Estääkö Yhdysvaltain johtajuuskriisi liberaalin järjestyksen uuden mahdollisuuden?

Esteenä sisäiselle ratkaisulle liberalismin ulkoiseen haasteeseen on Donald Trump – ainakin siihen mittaan kuin hänen puheensa toteutuisivat tekoina. Mikäli Yhdysvaltain presidentti ajaa nationalistista linjaa, joka murentaa sisäistä demokratiaa ja irrottaa ulkopolitiikan keskeisistä periaatteista ja sitoumuksista, on vaikea uskoa liberaalin kansainvälisen järjestyksen säilymiseen.

Mikäli Yhdysvaltain presidentti ajaa nationalistista linjaa, joka murentaa sisäistä demokratiaa ja irrottaa ulkopolitiikan keskeisistä periaatteista ja sitoumuksista, on vaikea uskoa liberaalin kansainvälisen järjestyksen säilymiseen.

Yhdysvaltain ”illiberaali hegemonia” olisi yhtä tuhoisa kuin demokratiana horjuva ja eristäytynyt Yhdysvallat. Kun Yhdysvaltain johtajuus läntisessä ryhmittymässä ja globaalina valtana on välttämätöntä liberaalille ratkaisulle, johtopäätökseksi tulee, että sen eräänä edellytyksenä on Trumpin jääminen poikkeusilmiöksi ja ainakin vaille toista presidenttikautta.

Muuttaako geopolitiikan paluu kansainvälisen järjestyksen tulevaisuuden ohi ja yli liberaalien teoreetikkojen kaavailujen?

Demokratioiden kyky puolustaa arvojaan ja edistää monenkeskisten instituutioiden toimintaa sekä konfliktien ratkaisua on vaakalaudalla. Polanyin ennakoima ja kuvaama poliittisen talouden kriisi on vienyt liberalismiyhteisön heikentyneenä geopoliittiseen kilpailuun revisionististen valtojen, ensisijaisesti Kiinan mutta myös Venäjän kanssa, joskaan käsillä ei ole suursodan uhka.

Vaikka Carr torjui liberalismin ratkaisuna kansainvälisen järjestyksen ongelmaan ja esitteli tienraivaajana järkiperäiseen analyysiin nojaavan ”realismin” teoriana ja politiikkana, hän uskoi historiallisen edistyksen mahdollisuuteen. Turvallisuusyhteisön kaltaisiin lähestymistapoihin uskovien on osoitettava, että liberalismilla on tarjolla järki- ja kokemusperäinen ratkaisu edistykseen.

Siihen ei uskota, että liberalismin vaihtoehdoksi voisi nousta illiberaalin suurvallan eli käytännössä Kiinan hegemoniaan nojaava globaali järjestys. Kiina pystyy valikoivalla osallistumisella vaikuttamaan järjestyksen kokonaisuuteen, liittämään siihen kiinalaisia kirjaimia. Globaalina vaikuttajana Kiina näyttäisi sitoutuvan yhteiseen järjestykseen, jonka tarjoamasta vakaudesta se hyötyy ennen muuta taloudellisesti.

Yksinomaisemmin geopolitiikkaan rakentavan Venäjän käyttäytymisen juuret ovat kylmän sodan päättymisen aikaisissa ratkaisuissa, joissa se jäi Yhdysvaltain ja Euroopan unionin laajentumisen katveeseen. Rakenteellisesti heikentyvän Venäjän sitominen jonkinasteiseen liberaaliin järjestykseen voisi tapahtua Euroopan kokonaisturvallisuuden kehyksessä.

Amerikkalaista tutkijakeskustelua kaventaa se, että näkyvimpinä liberalismin haastajina realismin piirissä ovat Yhdysvaltain eriasteista strategista vetäytymistä ajavat koulukunnat. Pitkän valtalinjan realistisen internationalismin ääni on jäänyt syrjään poliittisissa suhdanteissa.

Liberaalien suuntausten keskuudessa ratkaiseva ero on siinä, uskotaanko Kiinan ja Venäjän ylipäätään olevan valmiita sitoutumaan lännen kanssa yhteiseen järjestykseen vai nähdäänkö perinteisen realismin opetuksia myötäillen edessä olevan rakenteelliseksi ja pitkäkestoiseksi tuleva konflikti, mihin Washingtonin poliittinen ilmapiiri vahvasti viittaa. Maailmanjärjestys jakautuisi useaan valtapiiriin odoteltaessa niin liberalismin kuin realismin asemien selkiytymistä selityksenä, ennusteena ja politiikkana.

Kari Möttölä on vieraileva tutkija ja professori Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa. Hän osallistui kansainvälisten suhteiden tutkimuksen International Studies Association (ISA) -järjestön vuosikonferenssiin San Franciscossa 3.–7.4.2018.

Julkaisu Liberaalin maailmanjärjestyksen kriisi jatkuu teoriassa ja käytännössä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailman taloudellisissa ja poliittisissa voimasuhteissa 2000-luvulla ilmenevät muutokset asettavat haasteen perinteiselle länsikeskeiselle ihmiskunnan kehityskertomukselle. Tuon kertomuksen tai myytin ytimessä on ollut valkoinen eurooppalainen ihminen ja kristinuskon ylivertaisuus suhteessa muihin uskontoihin tai sivilisaatioihin. Myyttiä on tukenut niin kutsuttu moderni tiede.

Myytin keskeinen viesti on ollut, että ihmiskunnan kehitys perustuu valkoisen rodun ylivoimaisuuteen. Tieteen kentällä tämä ilmenee muun muassa modernisaation samoin kuin globalisaation teoretisoinnissa. Kehityksen loppupäässä häämöttää länsimainen yhteiskunta elintasoineen, arvomaailmoineen, ihmisoikeuksineen, markkinatalouksineen ja parlamentaarisine demokratioineen.

Myytin ytimessä on ollut valkoinen eurooppalainen ihminen ja kristinuskon ylivertaisuus suhteessa muihin uskontoihin tai sivilisaatioihin.

Teoksensa Crises of Our Age esipuheessa sosiologi Pitrim Sorokin kyseenalaisti tuon myyttisen näkemyksen jo vuonna 1957. Hänen mukaansa vaikutusvallan painopiste siirtyy läntisen maailman kansakunnilta Aasiaan ja Afrikkaan. 41 vuotta myöhemmin vuonna 1988 kehitystutkija Andre Gunder Frank tavallaan tukee Sorokinia ajatuksella Aasian aikakaudesta teoksessaan ReORIENT: Global Economy in the Asian Age.

Vaikutusvallan mahdollinen siirtyminen liittyy niin talouteen, politiikkaan, kulttuuriin kuin valtapolitiikkaankin. Maailmanpolitiikan piirissä käytävä ajankohtainen keskustelu Aasian ja erityisesti Kiinan ja Intian noususta näyttäisi tekevän Sorokinin 60 vuotta vanhasta ennusteesta varsin ajankohtaisen.

Johtajuus maailmanjärjestelmässä

Kolmannen vuosituhannen alkaessa maailmantalouden kasvu näyttäisi perustuvan merkittävästi Intian ja Kiinan talouksien kasvulle. OECD:n keväällä 2017 julkaisemien tietojen perusteella nuo kaksi jättiläistä ovat tällä hetkellä juuri talouskasvun suhteen maailman johtavia maita. Niiden yhteenlaskettu osuus maailman bruttokansantuotteesta on jo 30 prosenttia.

Donald Trumpin vaalikampanjan slogan ”make America great again” heijastaa hyvin niin kutsuttujen nousevien valtioiden mahdollista haastetta. Sehän tavallaan viestittää, että suhteessa muihin valtoihin Yhdysvallat ei enää ole se suurin. Tosin se ilmentää enemmänkin muutoksen pelkoa kuin vallitsevia tosiasioita. Yhdysvallat on edelleen kiistatta taloudellinen, poliittinen, sotilaallinen ja koulutuksellinen suurvalta, vaikka sen johtajuus ei ole enää itsestäänselvyys.

Kun Kiinan ja Intian taloudet vahvistuvat, myös niiden poliittinen painoarvo globaalihallinnassa kasvaa.

Kun Kiinan ja Intian taloudet vahvistuvat, myös niiden poliittinen painoarvo globaalihallinnassa kasvaa. Ne vaativat itselleen merkittävämpää roolia maailmanpolitiikkaa ja taloutta määrittävissä instituutioissa, kuten YK:ssa, sen turvallisuusneuvostossa, Maailmanpankissa, Kansainvälisessä valuuttarahastossa ja G20:ssä. Nousevien maiden näkökulmasta lähes kaikki globaalin hallinnan instituutiot heijastelevat toisen maailmansodan jälkeisiä voimasuhteita.

Nousevat valtiot eivät ole tekemässä kansainvälisen järjestelmän vallankumousta. Omasta näkökulmastaan ne tavoittelevat vain järjestelmän demokratisoimista. Kiina ei ainakaan toistaiseksi ole syrjäyttämässä Yhdysvaltoja maailman johtavan valtion paikalta. Sen sijaan se ei kiistä sitä, että se pyrkii olemaan urheilutermein ”voittaja” ja esikuva monille muille kehittyville valtioille.

Nousevien maiden näkökulmasta lähes kaikki globaalin hallinnan instituutiot heijastelevat toisen maailmansodan jälkeisiä voimasuhteita.

Vaikka nousevat valtiot eivät olisikaan tekemässä vallankumousta, ne kyseenalaistavat globalisaatioon liittyneen oletuksen, että modernisaatio olennaisesti tarkoittaisi maailman länsimaistumista. Vedotessaan valtioiden suvereniteetin periaatteeseen Intia ja Kiina – samoin kuin Venäjä – asettavat vaatimuksen tulla erilaisina hyväksytyiksi kansainvälisen yhteisön jäseniksi.

Taloudellisen kasvun myötä Kiina ja Intia käyvät läpi muutamissa vuosikymmenissä sellaisen rakenteellisen muutoksen, joka länsimailta vei muutamia satoja vuosia. Silti ne eivät ole omaksumassa länsimaisia arvoja ja maailmankatsomusta eivätkä ne välttämättä ala muistuttaa Euroopan keskeisten yhteiskuntateorioiden luomaa kuvaa modernista yhteiskunnasta. Sen sijaan ne nostavat esiin kysymyksen modernisaation moninaisuudesta tai sivilisaatiosidonnaisesta modernisaatiosta.

Historian uudelleentulkinta

Vaikka edellä on käytetty käsitettä nousevat valtiot, se ei välttämättä ole paras käsite. Länsikeskeisen historiakäsityksen näkökulmasta käsite saattaa olla käyttökelpoinen. Mutta maailmanhistoriallisessa kontekstissa olisi kenties perustellumpaa puhua nousun sijaan Kiinan ja Intian paluusta niiden perinteiseen asemaan maailman taloudessa ja politiikassa.

Käsitteen vaihto noususta paluuseen on periaatteellisesti merkittävä. Se pakottaa muuttamaan mielikuvaa sekä globalisaatiosta että maailman historiasta.

Olisi kenties perustellumpaa puhua nousun sijaan Kiinan ja Intian paluusta niiden perinteiseen asemaan maailman taloudessa ja politiikassa.

Globalisaatio ei kenties olekaan prosessi, joka vääjäämättä johtaa maailman modernisoitumiseen länsimaistumisena. Eikä historia ehkä olekaan lineaarinen prosessi, missä globalisaatio ilmentää hegeliläisen historian hengen toteutumista.

Vielä ennen 1600-lukua maailman poliittinen ja taloudellinen painopiste oli Aasiassa. Jopa mahtava Rooman imperiumi sijaitsi aikansa maailmanjärjestelmän periferiassa. Maailmantaloudessa kansainvälisen kaupan valtaväyliä olivat Intian valtameren ja Euraasian läpi kulkevat silkkitiet.

Niitä pitkin kulkivat tavarat idästä länteen ja vauraus lännestä itään, ennen kaikkea Intiaan ja Kiinaan. Samoja teitä pitkin levisivät eri suuntiin myös uskonnot ja kulttuuri.

Euroopalla ei ollut paljoakaan mitä myydä, mutta sitä enemmän ylellisyystuotteita ostettavaksi. Niinpä Euroopan vähäinen vauraus valui pitkään itään. Siksi historian saatossa erilaiset eurooppalaiset vallat pyrkivät saavuttamaan idän kauppateiden hallinnan itselleen. Maailmanhistoriallisen painopisteen sijoittumista Aasiaan tuo englantilainen historiantutkija Peter Frankopan erinomaisesti esiin tuoreessa teoksessaan The Silk Roads. A New History of the World.

Historia on aika ajoin kirjoitettava uudestaan, jotta ymmärtäisimme paremmin, miten olemme joutuneet tilanteeseen, joka heikosti vastaa odotuksiimme historian lineaarisesta kehityksestä.

Kiinan ja Intian taloudellisen ja poliittisen painoarvon kasvaessa myös historia asettuu uuteen näkökulmaan. Tuskin on olemassa yhtä yleisesti hyväksyttävää ja ikuisesti kestävää historian totuutta. Pikemminkin näyttää siltä, että historia on aika ajoin kirjoitettava uudestaan, jotta ymmärtäisimme paremmin, miten olemme joutuneet tilanteeseen, joka heikosti vastaa odotuksiimme historian lineaarisesta kehityksestä.

Maailman historiaa on pääsääntöisesti kirjoitettu niin, että ymmärtäisimme, miten ja miksi maapallon pieni vähemmistö on saavuttanut hallitsevan asemansa. Nyt kolonialismin nöyryyttämät kansakunnat ovat 300–400 vuoden poikkeuksen jälkeen astumassa jälleen historian tekijöiksi.

Menneisyyden paluu

Kolonisoijan ja kolonisoidun käsitykset historiasta ovat aivan ilmeisesti erilaiset. Samoin on niiden käsitys historiallisesta totuudesta tai esimerkiksi historian merkkihenkilöistä tai suurista käännekohdista.

Kenen historiallinen tai tieteellinen totuus on oikea? Toisen ongelman muodostaa se, miten tavallaan vaihtoehtoinen näkemys historiasta pääsee läpi tieteellisten julkaisujen portinvartijoilta arvostetuille julkaisufoorumeille.

Maailman näyttämölle palaavien Aasian jättiläisten näkökulmasta Amerikkojen löytäminen muutti Aasiaan keskittyneen järjestelmän. Tosin aluksi se toi Eurooppaan resursseja ostaa entistä enemmän orientin ylellisyystuotteita.

Kolonisoijan ja kolonisoidun käsitykset historiasta ovat aivan ilmeisesti erilaiset.

Samalla uuden maailman kulta ja hopea kulkeutuivat luomaan lisää vaurautta niin Intiaan kuin Kiinaankin. Kiinan ja Intian taloudet kukoistivat vielä 1500-luvulla.

Vähitellen Atlantin kauppareitit nousivat maailmantaloudessa keskeiseen asemaan ja silkkitiet menettivät merkityksensä maailmankaupan valtaväylinä. Kolonialismin myötä Aasian valtiot menettivät myös poliittisen toimijuutensa.

Nyt Kiinan ja Intian taloudet kasvavat. Kiinasta on tullut maailman teollinen tuotantolaitos. Niinpä Intian valtameri on saamassa takaisin keskeisen asemansa maailmankaupan valtaväylänä.

Yhdysvaltain presidentti Trumpin poukkoileva maailmanpolitiikka näyttää heikentävän transatlanttisen akselin painoarvoa ja uskottavuutta. Samalla se syö lännen uskottavuutta hallitsevana toimijana maailmanpolitiikassa. Länsi on menettämässä etuoikeutensa asettaa kansainvälisen vuorovaikutuksen pelisäännöt.

Kiinan ja Intian aloitteet alueellisen yhteistyön rakentamiseksi niin Euraasiassa kuin Intian valtamerellä heijastelevat jo nyt maailmanjärjestyksessä tapahtuvaa muutosta. Kiinan silkkitiealoite on näistä kenties kunnianhimoisin. Se on Kiinan presidentti Xi Jinpingin lippulaivahanke Kiinan palauttamiseksi sille historiallisesti kuuluvaan asemaan maailmanpolitiikassa.

Kiinan silkkitiealoitteen tavoitteena on rakentaa infrastruktuuri, joka kytkee Kiinan talouden Aasian halki Eurooppaan. Sen rakentumista tukee Aasian investointi- ja infrastruktuuripankki. Sen lisäksi Kiinan valtio on osoittanut miljardeja renminbejä hankkeen toteuttamiseen.

Intia ei ole lähtenyt mukaan Kiinan yhteistyöaloitteisin. Sen sijaan se on lanseerannut oman historiallisille kulttuurisiteille perustuvan Mausam-projektinsa. Siinä hyödynnetään hindulaisuuden ja buddhalaisuuden kulttuurivaikutteita Intian valtameren ympäristössä paljon ennen kolonialismia.

Intia ja Japani ovat käynnistäneet yhdessä Itä-Aasian ja Afrikan yhdistävän taloudellisen kehityksen käytävän.

Intia ja Japani ovat käynnistäneet yhdessä Itä-Aasian ja Afrikan yhdistävän taloudellisen kehityksen käytävän, jonka taustalla ovat myös Intian valtameren kolonialismia edeltäneet kauppatiet, jotka aikoinaan kytkivät Itä-Afrikan euraasialaiseen talousjärjestelmään.

Pitkässä historiallisessa perspektiivissä nyt ilmenevät muutokset saattavat merkitä, että Eurooppa-keskeisyys osoittautuu vain 300–400 vuotta kestäneeksi poikkeukseksi maailman historiassa. Ainakin metaforisesti on mahdollista puhua menneisyyden paluusta.

Metaforana menneisyyden paluu on sikäli kiintoisa, että se kytkeytyy perinteiseen intialaiseen ja kiinalaiseen sykliseen aikakäsitykseen. Yksinkertaistettuna tuohon aikakäsitykseen sisältyy ajatus, että kaikki toistuu ikuisesti, vaikkei aina välttämättä aivan samanlaisena. Ykseydellä voi olla monta erilaista olomuotoa.

Kysymys lineaarisesta tai syklisestä aikaperspektiivistä on yksi tekijä, joka kyseenalaistaa länsikeskeisen ajatuksen, että modernisaatio länsimaalaistumisena olisi universaali prosessi. Samoin se nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä kehitys oikein on, jos se ei ole tietyn lineaarisen prosessin lopputulos.

Episteemiset haasteet

Olemmeko kenties tilanteessa, jossa Walter Mignolo kehottaa oppimaan pois episteemisistä järjestelmistä ja omaksumaan niin kutsuttuja alkuperäisiä (indigenous) tiedontuottamisen järjestelmiä? Mignololla käsitys liittyy siihen, että hänen mukaansa kehittyneimpiin yhteiskunnallisiin järjestelmiin kytkeytyvä tieto on johtamassa ihmiskuntaa kohti katastrofia.

Kenen tiedontuottamisen järjestelmät loppujen lopuksi ovat oikeita? Ovatko länsikeskeiset yhteiskuntatieteelliset teoriat loppujen lopuksi universaaleja? Riittävätkö ne ymmärtämään ei-länsimaisia yhteiskuntia ja niiden mahdollista vaikutusta muuttuvassa maailmanjärjestelmässä?

Länsikeskeiset teoriat ovat pitkään määrittäneet, mikä on normaalia eli hyväksyttävää ja mikä ei. Samoin ne ovat määrittäneet, mikä on perinteistä ja minkä kehityksen myötä kuuluukin hävitä ja mitä puolestaan kehityksen myötä on odotettavissa. Muun muassa imperiumien kuuluu hävitä kansallisvaltioiden tieltä, vaikka Kiinan ”imperiumi” on ainakin toistaiseksi paljon pidempi-ikäinen kuin yksikään niin kutsuttu kansallisvaltio.

Yleensä koulutus valmistaa ihmisiä maailmaan, jota ei enää ole olemassa, kun koulutettavien tulee ottaa vastuu tulevaisuuden rakentamisesta.

Oikeaa tiedontuottamisen tapaa pohti vuosina 1937–1941 myös Sorokin kolmiosaisessa teoksessaan Social & Cultural Dynamics. A Study of Social Change in Major Systems of Art, Truth, Ethics, Law and Social Relationships. Hänen mukaansa tuskin on olemassa vain yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa tuottaa tietoa maailmasta, jossa elämme. Niinpä kukaan ei voi vaatia sen monopolia itselleen.

Tiedontuottamisella on keskeinen merkitys muun muassa koulutuksessa ja siinä, millaisen kuvan se luo menneisyydestä ja minkälaisen näkymän se avaa tulevaisuuteen. Yleensä koulutus valmistaa ihmisiä maailmaan, jota ei enää ole olemassa, kun koulutettavien tulee ottaa vastuu tulevaisuuden rakentamisesta. Harvemmin koulutus edelleenkään tähtää ihmiskunnan kestävän tulevaisuuden tuottamiseen.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittaman Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Historian paluu ja myytin mureneminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Emme kovin helposti yhdistä toisiinsa Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi 2016, Britannian eroamista Euroopan unionista 2016 järjestetyn kansanäänestyksen tuloksena, Narendra Modin valintaa 2014 Intian pääministeriksi sekä ääri-islamilaisen Isiksen väkivaltaa ja perustamaa islamilaista kalifaattia.

Kolme ensimmäistä ilmiötä ovat demokraattisten prosessien tuotoksia ja ne vodaan kytkeä populismiin. Isis puolestaan on kaukana demokratiasta eikä siihen helposti liitetä myöskään populismia. Kuitenkin noista kaikista ilmiöistä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Kaikista neljästä ilmiöstä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Yhdysvalloissa Trumpin kannatus perustui ratkaisevasti niin kutsutun ruostealueen työttömiksi jääneiden tai tulojaan menettäneiden valkoisten työläisten ja maanviljelijöiden ääniin. Yhtäältä globalisaatio on siirtänyt tuotantoa ja sen mukana työpaikkoja pois Yhdysvalloista. Toisaalta latinojen maahanmuutto oli tuonut halvempaa työvoimaa.

Britannian EU-eron kannattajien taustalta löytyy myös työpaikkojen menetys ja pelko maahanmuuttajien aiheuttamasta tulojen supistumisesta mahdollisen halvan työvoiman muodossa. Toki takaa löytyy myös pelko perinteisen englantilaisen elämänmuodon häviämisestä. Britanniassa globalisaation lisäksi uhaksi koettiin Euroopan unionin avaamat rajat.

Intiassa Modin ja Intian kansanpuolueen kannatus nojasi paljolti hinduihin, joille globalisaatio ja Intian talouden liberalisointi ei vielä ollut antanut juuri mitään tai jotka olivat talouden modernisoitumisen myötä menettäneet tulonsa. Intiassa miljoonat ovat nousseet köyhyydestä keskiluokkaan, mutta samalla varallisuuserot ovat kärjistyneet.

Isisin joukkoihin liittyy Euroopasta musliminuoria, joille lupaus tai odotus paremmasta elämästä ei olekaan toteutunut. Toisaalta Isis saa islamilaisesta maailmasta riveihinsä ihmisiä, jotka kokevat islamin tulleen nöyryytetyksi länsimaiden toimesta ja jotka modernisaatio on repinyt irti omilta juuriltaan.

Islamilaisessa maailmassa ääriliikkeiden kannatusta tukee myös sosiaalinen eriarvoisuus. Niissä eliitti on hyötynyt maailmantalouteen osallistumisesta, mutta vauraus ei ole valunut alas työllään elävän väestön keskuuteen.

Paluu menneisyyteen

Kaikki neljä tapausta ovat globalisaation tuottamia reaktioita. Niissä purkautuu populismin muodossa tyytymättömyys globalisaation tuottamiin lieveilmiöihin ja globaalihallinnon epäonnistumiseen. Niiden käyttövoima löytyy globalisaation syrjäyttämistä ja nöyryyttämistä ihmisistä.

Kaikkia neljää yhdistää myös lupaus uudesta paremmasta huomisesta. Trump lupasi tuoda työpaikat takaisin. Brexitin puuhamiehet lupasivat paremman tulevaisuuden EU:n ulkopuolella. Modi lupasi uutta elinvoimaa Intian talouteen ja sen myötä kymmenien miljoonien vaurastumisen. Isis lupaa palauttaa muslimien ylpeyden ja oman elämän hallinnan.

Ilmiöt ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Lupausten täyttäminen ja odotusten toteutuminen edellyttävät talouden kasvua. Sitä kautta nuo ilmiöt kytkeytyvät eurooppalaiseen 1700- ja 1800-lukujen yhteiskuntafilosofiaan. Ne ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Kaikissa neljässä ilmiössä menneisyys nousee merkittävään asemaan. Kannatusta haetaan kääntämällä katseet loistavaan menneisyyteen ja sen palauttamiseen. Samalla osoitetaan vihollinen, joka on syypää vallasta, hyvinvoinnista tai kulttuurista syrjäytymiselle.

Trump lupaa palauttaa Yhdysvaltain kadotetun suuruuden ja tehdä maasta jälleen maailman johtavan valtion. Brexitin kannattajat hakevat Britannian uutta nousua Euroopan unionin sijaan vanhasta kansainyhteisöstä. Samalla glorifioidaan brittiläistä imperiumia.

Modi lupaa palauttaa Veda-myyttien hindujen loistavan menneisyyden samalla kun hän tekee Intiasta modernin suurvallan. Myös Isis lupaa palauttaa islamin alkuaikojen loistavan kalifaatin.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi. Niissä ilmenevä nationalismi palautuu 1800-luvun eurooppalaiseen romantiikan kansallisuusaatteeseen. Näin on myös Isisin ja hindunationalismin kohdalla. Tässä suhteessa molemmat kääntävät selkänsä omalle moninaisuuden perinteelle.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi.

Romantiikan ajatus menneisyyden palauttamisesta, pyrkimys vahvan ja puhtaan kansakunnan rakentamiseen ja vierauden kammo löytyvät sellaisilta eurooppalaisilta 1800-luvun kansallisuusaatteen klassikoilta kuin Johann Gottfried Herderiltä, Johann Gottlieb Fichteltä, Adam Mickiewiczilta ja Giuseppe Mazzinilta. Tuohon aateperintöön kuuluu myös voimakas erottelu meidän ja muiden välillä.

Kansallisromantiikkaan kytkeytyivät myös erilaiset sankaritarinat. Siihen liittyi uuden ihmisen ja kansakunnan luominen väkivallan kautta. Euroopassa tuo väkivallan ihannointi ja ajatus voimakkaiden kansakuntien rakentamisesta tuotti 1900-luvulla kaksi maailmansodiksi kutsuttua Euroopan sisällissotaa.

Post-modernin harha

Nuo neljä populismiin liitettyä ilmiötä nostavat esiin kiintoisan kysymyksen post-modernismista. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on jo jonkin aikaa ollut esillä ajatus siirtymisestä post-moderniin aikakauteen.

Ranskalainen filosofi Bruno Latour on tosin kiistänyt tuon ajatuksen nostamalla esiin näkökulman, ettemme ole vielä edes moderneja.

Yksi ulottuvuus post-moderniin aikakauteen siirtymisessä oli suurten tarinoiden häviäminen. Nyt kuitenkin noissa neljässä ilmiössä suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet. Tämä tukee ainakin sitä ajatusta, että puhe post-moderniin siirtymisestä on kenties ennenaikaista, kun suuri osa ihmiskunnasta on vasta siirtymässä moderniin.

Suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet.

Digiajassa eläminen voisi tukea post-moderniin siirtymistä. Mutta toisaalta se on yksi tekijä, joka tukee uusien myyttien rakentamista ja niihin uskovien yhteisöjen muodostumista. Näin moderni ja rakennetut traditiot muodostavat hybridin, jossa elävät monet totuudet.

Kaikki neljä ilmiötä kertovat myös omalla tavallaan maailmanjärjestelmän muutoksesta. Muutos synnyttää eri puolilla epävarmuutta, johon haetaan turvallisuutta ja varmuutta menneisyyden kautta. Paluu turvalliseksi koettuun menneisyyteen nousee houkuttelevaksi ajatukseksi.

Näin kehystettynä islamilaista terrorismia ei pitäisi tarkastella erillisenä ilmiönä eikä hakea sen syitä islamin ominaislaadusta. Kun Isis asetetaan Trumpin ja Modin vaalivoittojen ja brexitin rinnalle, ongelmaksi nousee se moderni maailmanjärjestelmä, jota olemme rakentaneet viimeistään 1400-luvun lopulta.

Tasa-arvon illuusio

Sikäli kuin tässä käsitellyt neljä ilmiötä koetaan ongelmiksi, voidaan niiden yhteistä selittäjää hakea vallitsevasta maailmanjärjestelmästä. Kysymys on tavallaan modernisaation kriisistä. Yksi modernin lupauksista oli Ranskan vallankumouksen iskulause tasa-arvoisuudesta, joka ei globaaliksi muuttuneessa maailmassa ole toteutunut.

Ongelman ytimessä on demokratian ja markkinatalouden ristiriitainen suhde.

Demokratian kestävyyden yhtenä edellytyksenä on ainakin jonkinasteinen aineellinen tasa-arvo. Sen toteuttaminen tai ainakin sitä kohti eteneminen on puolestaan edellyttänyt jatkuvaa taloudellista kasvua. Kasvu puolestaan on mahdollistanut heikommassa asemassa olevien hyvinvoinnista huolehtimisen taloudellisen uusjaon kautta.

Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Talouskasvun hidastuminen tai jopa pysähtyminen kehittyneissä teollisuusmaissa on johtanut säästöihin ja leikkauksiin. Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Itse asiassa pariin sataan vuoteen ensimmäisen kerran näyttää siltä, että tulevat sukupolvet eivät voi odottaa oman elintasonsa olevan parempi kuin heitä edeltäneiden sukupolvien.

Kun lupaus tasa-arvosta karkaa ja eriarvoisuus lisääntyy, syrjäytyneet kokevat, että eliitit ovat pettäneet heidät. Demokraattisissa yhteiskunnissa vaalit antavat mahdollisuuden äänestää eliittejä vastaan. Autoritaarisissa islamilaisissa maissa itsensä petetyiksi tulleiksi kokeneet hakeutuvat ääriliikkeisin ja suuntaavat vihansa omia eliittejään ja heidän tukijoikseen ymmärrettyjä länsimaita vastaan.

Populismi tai ääri-islamismi ei kuitenkaan esitä vaihtoehtoa modernille. Paluu menneeseen tai rajojen sulkeminen puhtaiden kansallisvaltioiden palauttamiseksi on osa modernia agendaa eikä siten vaihtoehto. Juuri tämä agenda edellyttää kestävää talouskasvua, jolle luonto ja rajallinen maapallo ovat asettamassa esteitä.

Vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta.

Alati muuttuvassa maailmassa vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta. Perinteisen intialaisen ja kiinalaisen yhteiskuntafilosofian mukaan vallan legitimiteetin tulee perustua ensisijaisesti kansalaisten hyvinvointiin.

Globaalissa maailmassa ei kuitenkaan riitä, että tämä toteutuu rajoitettujen tai sulkeutuvien kansallisvaltioiden puitteissa. Hyvinvoinnin lähtökohtana tulee olla koko ihmiskunta.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittaman Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Vihan aikakausi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Transatlanttisen länsikeskeisen maailmanjärjestelmän haastajina on 2000-luvulla pidetty nousevia valtoja ja Venäjää, jotka eivät ehkä ole halukkaita toimimaan toisen maailmansodan perintönä syntyneiden pelisääntöjen puitteissa. Kiinan ja Venäjän toiminta 2000-luvulla on osoittanut, että ainakin ne kiistävät jossain määrin vallitsevan järjestelmän ja sen normien legitimiteetin.

Vaalikampanjansa aikana myös Yhdysvaltain tuleva presidentti Donald Trump asetti kyseenalaiseksi vallitsevan globaalin järjestelmän ja Yhdysvaltain aseman sen takuumiehenä. Trumpin nousua vallitsevan järjestelmän kannalta keskeisen valtion johtoon on tervehditty vastuullisen ja viisaan käyttäytymisen toivotuksin.

Vaalikampanjansa aikana Trump asetti kyseenalaiseksi vallitsevan globaalin järjestelmän.

Yhdysvaltain tulevaa vallanvaihtoa on mahdollista tulkita niin, että nousevien valtojen lisäksi vallitsevaan järjestelmään on tyytymätön myös järjestelmän hallitseva valtio, jonka suuruuden Trump haluaa palauttaa.

Trumpin vaalivoitossa ja Britannian brexit-äänestyksessä on yhteisiä piirteitä. Molemmissa tapauksissa kansakunnat jakautuivat melko tasaisesti kahtia: yhtäältä maailmankaupan vapauden tai länsimaistavan globalisaation kannattajiin ja toisaalta sitä vastustaviin.

Molemmissa tapauksissa globalisaation seuraukset ovat heikentäneet lähes puolen kansakunnan hyvinvointia. Tämä puolikas halusi muutosta omien maidensa sisäpolitiikkaan ja asemaan maailmantaloudessa. Molemmissa tapauksissa uusien vallanpitäjien odotetaan vaativan muutoksia vallitsevaan maailmanjärjestykseen.

Brexit ja Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentiksi istuvat hyvin käsitykseen maailmanjärjestelmän muutoksesta. Kysymys ei ole vain populismin voittokulusta tai poliittisten johtajien vaihtumisesta populismin seurauksena.

Taantumista yhtäällä…

Talouden näkökulmasta puhutaan läntisen markkinatalouden kriisistä, joka alkoi viimeistään 2008, eivätkä taloudellisen kasvun merkit ole edelleenkään kovin vahvoja.

Taloudellinen kriisi on saattanut amerikkalaisen unelman ahtaalle.

Taloudellinen kriisi on saattanut amerikkalaisen unelman ahtaalle. Läntisissä markkinatalouksissa nuoriso ei voi enää odottaa, että heidän aineellinen hyvinvointinsa tulisi olemaan parempaa kuin edellisten sukupolvien. Tämä synnyttää globalisaationvastaisuutta, populismia ja haikailua kadotetun hyvinvoinnin perään.

Näihin tuntoihin Trump vetosi. Siksi on todennäköistä, että Trumpin kaudella tyytymättömyys vallitsevaa maailmanjärjestelmää kohtaan ilmenee Yhdysvaltain maailmanpolitiikassa. Jyrkimmissä kommenteissa on jo povattu Pax Americanan päättymistä.

…kasvua toisaalla

Talouden kriisissä ei kuitenkaan ole kysymys markkinatalouden kriisistä. Idässä markkinatalous voi hyvin. Kiinan talouskasvu on hidastumisestaan huolimatta edelleen 7 prosentin luokkaa ja Intian talous kasvaa lähes 10 prosentin vuosivauhdilla.

Molemmissa maissa odotukset paremmasta huomisesta ovat realisoituneet 10 miljoonien ihmisten kohdalla parissa kymmenessä vuodessa. Slummit ovat saaneet häipyä uusien pilvenpiirtäjien ja kauppakeskusten tieltä.

Intian ja Kiinan nousu perustuu globalisaatiolle, jota populismi lännessä on asettunut vastustamaan.

Kolonialismin ja imperialismin nöyryyttämien Intian ja Kiinan nousu perustuu globalisaatiolle, jota populismi lännessä on asettunut vastustamaan. Siksi ne tuskin kääntyvät globalisaatiota vastaan, vaikka ne vaativatkin länsikeskeisen kansainvälisen järjestelmän muuttamista.

Niiden tavoitteena on nousta kansainvälisessä järjestelmässä keskeiseen asemaan ja muuttaa järjestelmän pelisääntöjä omaksi edukseen.

On varsin perusteltua odottaa, että nousevien maiden tavoitteet tulevat poikkeamaan lännen asettamista ideaaleista. Intialla ja Kiinalla on takanaan Eurooppaa ja Yhdysvaltoja vanhempi sivilisaatio. Niiden historia poikkeaa merkittävästi lännen historiallisesta kokemuksesta.

Talouden kasvu on nostanut niin Intiassa kuin Kiinassakin omanarvon tunnetta. Itsetunnon kasvun myötä molemmissa maissa ilmenee halu palata omien sivilisaatioiden juurille ja perinteiseen maailmankatsomukseen, mikä ilmenee muun muassa maiden kansainvälisten suhteiden teoretisoinnissa.

Ontuva järjestelmä

Jos Intia ja Kiina haastaa vallitsevan kansainvälisen järjestelmän, ei kenties Yhdysvallat Trumpin johdolla ole enää halukas yksin kantamaan johtavan valtion taakkaa. Se ei myöskään ole välttämättä kiinnostunut pitämään yllä sitoumuksia, jotka ovat turvanneet toisen maailmansodan jälkeen rakentuneen kansainvälisen järjestelmän jatkuvuuden.

On mahdollista, että brexitin jälkeen supistunut EU on jäämässä yksin säilyttämään vallitsevan järjestelmän arvoja.

On täysin mahdollista, että brexitin jälkeen supistunut EU on jäämässä yksin säilyttämään vallitsevan järjestelmän arvoja ja kansainvälistä yhteisöä. Tosin EU:n omia arvoja samanaikaisesti haastaa yhteisön sisällä eri puolilla nouseva populismi. EU:n edellytykset taata vallitseva kansainvälinen järjestelmä ovat varsin heiveröiset jopa ilman yhteisön mahdollista hajoamista.

Ainakin lyhyellä aikavälillä näköpiirissä on transatlanttisten suhteiden heikkeneminen. Kysymys ei ole vain Naton tulevasta roolista, vaan lännen yhteisöllisyyttä vahvistamaan tarkoitettu TTIP-sopimus on vaakalaudalla. Yhdysvallat kaatoi jo Tyynenmeren kumppanuussopimuksen, joka myös oli tarkoitettu vahvistamaan lännen johtajuutta mahdollisesti muuttuvassa kansainvälisessä yhteisössä.

Kiinan haaste

Lännen yhtenäisyyden rakoillessa Kiina rakentaa jo omaa tianxia-järjestelmäänsä eli eräällä tavalla muinaista imperiumiaan. Kiinan kansainvälinen järjestys rakentuu yhtäältä kiinalaisten rahoituslaitosten – Aasian investointi- ja infrastruktuuripankki, mahdollinen Shanghain yhteistyöjärjestön pankki – ympärille.

Tyynenmeren kumppanuussopimuksen kaaduttua monille valtioille houkuttelevana vaihtoehtona näyttäytyy Kiinan ajama Tyynenmeren vapaakauppa-alue. Kiinalaista järjestelmää rakentaviin aloitteisiin kuuluvat myös niin uusi silkkitie kuin niin kutsuttu one belt, one road -esitys, jonka rahoittamiseen Kiina on sitoutunut.

Trumpin Yhdysvaltain on otettava vakavasti Kiinan kasvava kansainvälinen vaikutusvalta ja paluu suurvallaksi samalla, kun Yhdysvallat mahdollisesti vetäytyy nykyisestä roolistaan vallitsevan järjestyksen takaajana ja kenties keskittyy jonkin aikaa omiin sisäisiin ongelmiinsa.

Yhdysvallat voi yllättäen tarvita EU:n sijaan yhteistyötä Intian ja Venäjän kanssa.

Tällaisessa tilanteessa Yhdysvallat voi yllättäen tarvita EU:n sijaan yhteistyötä Intian ja Venäjän kanssa. Näistä molemmat voivat olla valmiit jonkinasteiseen kumppanuuteen, jolla Kiinan vaikutusvaltaa rajoitetaan.

Edellä esitetyllä kehityksellä olisi todennäköisesti arvaamattomat vaikutukset BRICSin kehitykseen. Toistaiseksi BRICS on näyttäytynyt yhteisönä, joka rakentaa uutta maailmanjärjestystä nousevien maiden ympärille ja haastaa transatlanttisen maailmanjärjestyksen. Vielä lokakuussa Goan huippukokouksessa BRICS esiintyi varsin yhtenäisenä.

Kokouksen julkilausuman ulkopuolelle jätettiin sellaiset kysymykset kuin Ukrainan kriisi ja Etelä-Kiinan meren tilanne. Niiden kohdalla yhteisö ei kenties olisi löytänyt yhteistä linjaa.

Kenen joukoissa islamilainen maailma?

Kansainvälisen järjestelmän tulevaa epävarmuutta lisää myös yli miljardin ihmisen islamilainen maailma. Toistaiseksi se on ollut keskeinen terrorismin kasvualusta. Se ei myöskään kuulu sen paremmin läntiseen maailmaan kuin BRICSiinkään.

Mihin suuntaan vaaka alkaa kallistua mahdollisen uuden maailmanjärjestyksen rakentumisessa?

Yhdysvalloilla tosin on ollut läheiset suhteet muutamaan islamilaiseen valtioon. Nyt näistä valtioista ainakin Saudi-Arabia ja Pakistan katsovat levottomina, miten Trumpin hallinto tulee suhtautumaan niihin.

Islamilaisena maana Turkki on etääntymässä kesän vallankaappausyrityksen jälkeen Natosta ja lähentymässä Venäjää, vaikka niiden käsitykset Syyrian kriisistä ovatkin etäällä toisistaan. Myös Iran on lähestynyt Venäjää samoin kuin Shanghain yhteistyöjärjestöä.

Islamilaisen maailman suuntautumisella voikin olla iso merkitys sille, mihin suuntaan vaaka alkaa kallistua mahdollisen uuden maailmanjärjestyksen rakentumisessa. Siihen puolestaan tulee vaikuttamaan Trumpin johtaman Yhdysvaltain ulkopolitiikka.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori.

Julkaisu Miten käy vallitsevan maailmanjärjestyksen Trumpin aikakaudella? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisessä järjestelmässä 1900-luku leimautuu Yhdysvaltain vuosisadaksi. Versailles’n rauhansopimuksen jälkeinen maailma rakentui Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin esittämille periaatteille.

Näin kävi siitä huolimatta, että sodan jälkeen Yhdysvallat vetäytyi sivuun suurvaltapolitiikasta eikä omaksunut hegemonin roolia.

Maailmantaloudessa painopisteen siirtyminen Atlantin yli Yhdysvaltoihin ilmeni siinä, että Yhdysvaltain talouskriisi johti maailmansotien välissä koko maailmantalouden lamaan.

Maailmantalous ja kansainvälinen poliittinen järjestelmä perustuivat yhdysvaltalaisille arvoille ja Yhdysvaltain keskeiselle asemalle.

Molemmissa maailmansodiksi kutsutuissa Euroopan sisällissodissa ratkaisijaksi tarvittiin Yhdysvaltoja, joka pelasti liberaalin länsimaisen demokratian ja markkinatalouden.

Toisen maailmansodan jälkeinen maailmantalous ja kansainvälinen poliittinen järjestelmä perustuivat yhdysvaltalaisille arvoille ja Yhdysvaltain keskeiselle asemalle. On kyseenalaista, horjuttiko edes kylmän sodan aikainen kaksinapaisuus Yhdysvaltain hallitsevaa asemaa maailmantaloudessa ja kansainvälisessä politiikassa.

Neuvostoliitto ja sen ympärille rakentunut sosialististen maiden blokki oli koko kylmän sodan ajan altavastaajan asemassa eikä kyennyt muuttamaan sen paremmin maailmantalouden kuin kansainvälisen politiikankaan pelisääntöjä.

Vasta niin kutsuttujen kehittyvien maiden nousu sekä Yhdysvaltain sisäiset poliittiset ja taloudelliset kriisit ovat asettaneet Yhdysvaltain kiistattoman johtoaseman kyseenalaiseksi.

Viimeistään vuonna 2008 alkanut finanssi- ja talouskriisi on nostanut esiin kysymyksen kansainvälisen järjestelmän johtajuudesta 2100-luvulla.

Immanuel Wallersteiniin kytkeytyvässä maailmanjärjestelmä analyysissä esiin on nostettu lähinnä kaksi mahdollista hegemonia: Kiina ja Yhdysvallat. On mahdollista, että Yhdysvallat uudistaa johtavan asemansa, kuten Englanti teki 1800-luvulla.

Voi myös olla, että johtajuus siirtyy Kiinalle, jonka kulttuuri ja arvomaailma poikkeavat huomattavasti länsimaisesta. Johtajuuden siirtyminen Kiinaan merkitsisi myös eräänlaista paluuta normaaliin noin 300–400 vuoden jälkeen.

Tulevaisuuden suurvallat

Vielä 1600-luvun alkaessa maailmantalouden ja politiikankin painopiste oli Aasiassa ja Intian valtamerellä. Modernin maailmanjärjestelmän kehkeytyessä 1500-luvulla johtajuus oli jaettu Espanjan ja Portugalin kesken.

Yhden valtion johtajuuden vaihtoehtona voi nyt olla myös eräänlainen jaettu johtajuus Kiinan ja Yhdysvaltain kesken Tyynenmeren yli.

Yhden valtion johtajuuden vaihtoehtona voi nyt olla myös eräänlainen jaettu johtajuus.

K. F. Organskiin liittyvässä vallan siirtymäteoriassa mahdollisina uusina hegemoneina esiin nostetaan vain Intia ja Kiina. Tämän koulukunnan lähtökohdista ei ole mahdollista, että Yhdysvallat voisi enää olla hegemoninen valtio, koska väkilukunsa ja talouden koon osalta Yhdysvallat ei kykene kilpailemaan Kiinan ja Intian kanssa. Koulukunnan mukaan itse asiassa Kiina ja Intia ovat viimeiset mahdolliset hegemoniset valtiot.

Vaikka mainittujen kahden tutkimustradition puitteissa Kiina ja Intia näyttäytyvät uusina mahdollisina hegemoneina, tulevaisuuden ennustaminen on aina epävarmaa.

Kiinassa ja Intiassa on useita yhtenäisyyttä hajottavia tekijöitä. Toisaalta Kiina ja Intia ovat myös sivilisaatiovaltioita eli niiden yhtenäisyys ei välttämättä olekaan yhtä vahvaa kuin kansallisvaltion. Niiden yhtenäisyys näyttää kuitenkin olevan paljon vahvemmalla pohjalla kuin vaikkapa EU:n.

Tulevaisuuden ennustamisen ongelmallisuus näyttäytyy hyvin Parag Khannan niinkin tuoreessa kuin 2009 ilmestyneessä analyysissa muuttuvasta maailmanjärjestyksestä. Maailman talouskriisin jo alettua Khanna esitti, että maailmassa tulee olemaan kolme suurvaltaa: Yhdysvallat, Euroopan unioni ja Kiina. Ne määrittävät yhdessä ja erikseen maailmantalouden ja politiikan suunnan 2100-luvulla.

Näistä kolmesta EU rämpii yhä syvemmällä ongelmissa eikä ole 2008 alkaneen kriisin jälkeen päässyt talouden kasvu-uralle. Britannia on lähdössä yhteisöstä ja useissa yhteisön jäsenmaissa nationalismi nostaa päätään.

EU ei näyttäydy merkittävänä maailmanpolitiikan toimijana. Voidaan kysyä, asettavatko nämä muutokset EU:n tulevaisuuden vaakalaudalle.

Euroopan unionin ja eurooppalaisten valtojen marginalisoitumista maailmanpolitiikassa voi havainnollistaa karttakuvalla, jonka kautta emme ole tottuneet katsomaan maailmaa.

Perinteisesti maailmankartassa Amerikat ovat vasemmalla, Aasia oikealla ja Kiina ja Japani laidalla. Eurooppa puolestaan on keskellä, mikä ilmentää ymmärrystämme Eurooppa-keskeisestä maailmasta.

Nyt on ehkä perusteltua havainnollistaa maailma sijoittamalla Aasia ja Tyynimeri keskelle. Kun maailmankartta hahmotetaan näin, sijoittuu Eurooppa sen laidalle ja Englanti on melkein tipahtamassa ulos.

Yhdysvaltojen haastaja?

Toistaiseksi nousevista yksittäisistä valtioista ainoastaan Kiinan talous on Yhdysvaltain vakava haastaja. Sekään ei ole vielä saavuttanut vallan siirtymäteorian edellyttämää 80 prosentin tasoa Yhdysvaltain bruttokansantuotteesta, jotta se voisi haastaa Yhdysvaltain johtajuuden.

Kun katseet käännetään nousevien valtioiden liittoutumaan eli niin kutsuttuun BRICSin, suhteessa Yhdysvaltoihin tuo 80 prosentin taso on jopa ylitetty.

Sotilaallisen voiman osalta varustelumenoissa mitattuna BRICS liittoutumanakin on vielä tuntuvasti Yhdysvaltain takana. Vaikka lähes kaikki BRICS-maat ovat kasvattaneet sotilasmenojaan ja uudistaneet asevoimiaan, niiden sotilasmenot ovat yhdessäkin vain 60 prosenttia Yhdysvaltain sotilasmenoista.

Pyrkiikö BRICS yhteisönä tai joku sen jäsenmaista yksin hallitsevaan asemaan maailmantaloudessa ja -politiikassa?

Koska keskeinen BRICS-maiden yhteisiä julkilausumia määrittävä tekijä on Yhdysvaltain johtajuuden vastustaminen, BRICSin voi nähdä Yhdysvaltain ylivallan haastajana. Toinen asia kuitenkin on, pyrkiikö BRICS yhteisönä tai joku sen jäsenmaista yksin hallitsevaan asemaan maailmantaloudessa ja -politiikassa.

BRICS on liian epäyhtenäinen muodostaakseen vastaavanlaista hallitsevaa blokkia, johon Yhdysvaltain johtajuus perustui toisen maailmansodan jälkeen. Yksittäisistä jäsenmaista hallitsevaa asemaa voisi tavoitella vain Kiina.

Tavoitteiden taustalla lymyää muinaisaikojen mahti ja konfutselainen mytologia eli kommunistisen puolueen tietoisesti vahvistama ajatus siitä, että muinainen Kiina oli kaiken keskus ja inhimillisen sivilisaation perusnormi – ja miksi ei olisi sitä uudelleen.

BRICS ja kansainvälinen järjestelmä

Ei ole itsestään selvää, että BRICS tavoittelisi uudenlaista kansainvälistä järjestelmää. Vaikka yhteisön jäsenmaat eivät kiistatta jaakaan länsimaisia liberaaleja arvoja, ne ovat sitoutuneet osaksi nykyistä kansainvälistä järjestelmää.

BRICS-maiden taloudet perustuvat jonkinlaiseen markkinatalouteen ja niiden jatkuvan talouskasvun edellytyksenä näyttäisi olevan nykyisenkaltaisen vapaakaupan säilyttäminen globaalin talouden perustana.

Ei ole itsestään selvää, että BRICS tavoittelisi uudenlaista kansainvälistä järjestelmää.

Kysymys BRICSin suhteesta kansainväliseen järjestelmään kuitenkin jakaa tutkijoiden mielipiteitä. Osa tutkijoista ei näe blokilla olevan juurikaan merkitystä.

Toisten mielestä blokki pyrkii parantamaan asemiaan kapitalistisessa järjestelmässä, mutta samalla asettautuu kansainvälisen kapitalistisen eliitin puolelle välittämättä ympäristöstä tai kansalaisistaan enempää (ja jopa vähemmän) kuin läntiset talousmahdit.

BRICSin keskeiset arvot, kuten valtioiden suvereenius, koskemattomuus ja ainakin suurempien valtioiden välinen tasa-arvo – jotka samalla ovat perinteisiä westfalenilaisia arvoja – joka tapauksessa asettavat ainakin diskursiivisen kiilan nousevien maiden blokin ja lännen välille.

Uudet rahoituslaitokset, BRICS-maiden äänestyskäyttäytyminen YK:ssa, turvallisuusyhteistyö Shanghain yhteistyöjärjestö SCO:ssa ja status quo -positio Maailman kauppajärjestö WTO:ssa leimaa BRICSiä jonkinlaisena muutoksen ilmentymänä, vaikkei se suoraan haastaisikaan Yhdysvaltain johtajuutta.

Yhdysvaltain omat aloitteet todentavat, että niin järjestelmä kuin Yhdysvaltain johtajuuskin ovat uhattuina. Tämä ilmenee ainakin kahdessa menossa olevassa prosessissa: Tyynenmeren kumppanuussopimuksessa, jonka neuvotteluprosessi saatiin päätökseen vuoden 2015 lopulla, ja vielä avoinna olevassa atlanttisessa kauppa- ja investointikumppanuus TTIP:ssä.

Toteutuessaan nämä sopimukset luovat Yhdysvaltain ympärille kaksi massiivista vapaakauppa-aluetta, joiden normit menevät paljon pitemmälle kuin WTO:ssa toistaiseksi hyväksytyt normit. BRICSin yhteinen bruttokansantuote jää kauaksi jälkeen näiden pohjoisamerikkakeskeisten blokkien bkt:stä.

Prosessi edistää etenkin läntisen pääoman asemaa maailmassa.

Samalla aloitteet edistävät niin kutsuttua konstitutionaalista prosessia, joka edistää etenkin läntisen pääoman asemaa maailmassa asettamalla korkeita standardeja. Niiden kustannukset osuvat kehittyville maille ja suurimmat edut puolestaan globaalien tuotantoketjujen johtoyrityksille, jotka edustavat useimmiten läntistä pääomaa.

Prosessin seurauksena poliittista päätöksentekoa ja BRICS-maille tärkeää valtiollista suvereniteettia siirretään kollektiivisen päätöksenteon elimille, kuten TPP-komissiolle.

Kauppapolitiikan varjolla Yhdysvallat on rakentamassa blokkia, joka sekä tasapainottaa BRICSin ja erityisesti Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa, että luo edellytykset Yhdysvalloille säilyttää hallitseva asema 2100-luvulla.

Samalla maailmanpolitiikkaan ja talouteen on muodostumassa kaksi keskenään kilpailevaa blokkia, joiden rajat eivät ole itsestään selviä.

Kilpailevat blokit

BRICS-ryhmässä Intia on vahvasti lähentynyt Yhdysvaltoja pääministeri Narendra Modin johdolla. Intialla ei ole kuitenkaan varaa irtautua ryhmittymistä kuten BRICS tai SCO, joissa se voi yhtäältä tasapainottaa Kiinan roolia ja toisaalta jarruttaa mahdollisen Kiina-keskeisen valtablokin muodostumista.

Joidenkin intialaisten tutkijoiden näkemys onkin, että Intian kansallinen etu on sidoksissa ennen muuta aasialaiseen maailmanvaltaan, sillä Yhdysvaltain liittolaisena se joutuisi luopumaan itsenäisyydestään.

Toisaalta monet intialaiset tutkijat näkevät juuri Yhdysvallat keinona tasapainottaa Kiinan asemaa. He pelkäävät, että ilman läheisempää suhdetta entiseen hegemoniin Intia jää Kiinan jalkoihin ja kahdesta vahvasta Yhdysvallat olisi kuitenkin intialaista arvomaailmaa lähempänä.

Mahdollisella kahden blokin rakentumisella on väistämättä vaikutuksensa myös globalisaatioon, mikä ilmiönä on vahvasti ymmärretty modernisaationa, demokratisoitumisena, länsimaistumisena ja länsimaisten ihmisoikeuksien universalisoitumisena.

Maailman yhdenmukaistumisen sijaan on ehkä perusteltua alkaa puhua globalisaatioista, jotka kilpailevat keskenään: yhtäältä länsimaistuminen ja toisaalta eräänlainen itämaistuminen tai aasialaistuminen. Tämä puolestaan tuottaa aiempaa moninapaisemman eli pluralistisemman kansainvälisen järjestelmän.

Intia ja Kiina ovat vanhoja sivilisaatioita, joilla on vuosituhantiset perinteet omassa ajattelussa ja maailmankuvassa. Molemmissa tapauksissa talouskasvun myötä on nähtävissä voimistuva kehitys omille juurille paluuseen.

Kysymys on paljon enemmästä kuin vain menneisyyden uudelleen löytämisestä kolonisaation ja länsimaistamisen jälkeen. Pyrkimyksenä on hahmottaa maailmaa omien klassikkojen, kuten Kautilyan tai Konfutsen, kautta.

Kansainväliseen politiikkaan rakentuu vähintään kaksi arvo- ja normijärjestelmää.

Samalla on odotettavissa, että niiden politiikka tulee rakentumaan lännestä poikkeavien arvojen ja normien varaan. Näin kansainväliseen politiikkaan rakentuu vähintään kaksi arvo- ja normijärjestelmää. Ei ole enää perusteita odottaa, että kaikki valtiot toimisivat yhtenäisistä lähtökohdista rationaalisesti.

Vahvistuva moniarvoisuus merkinnee, ettei länsimaisia arvoja tai länsimaiden demokraattista poliittista järjestelmää turvata enää länsimaistamalla konfutselainen, hindulainen tai islamilainen maailma. Sitä ei turvata myöskään viemällä rauhanomaisesti tai voimakeinoin demokratiaa sinne, missä sitä ei vielä ole.

Moniarvoisessa ja mahdollisesti moninapaisessa järjestelmässä länsimainen elämäntapa turvataan parhaiten kunnioittamalla muiden maailmankatsomusta ja tapaa hahmottaa maailma. Näin vältytään vastakkainasetteluilta eikä BRICS nousevien valtojen liittoutumana näyttäydy väistämättömänä uhkana vallitsevalle järjestykselle.

Samalla on syytä muistaa, että Kiina ei ainakaan toistaiseksi ole edes halukas tavoittelemaan hallitsevaa asemaa. Sen sijaan se haluaa leimautua urheilun termein eräänlaisena mestarivaltiona.

Uusi maailmanhistoria

Vaikka BRICS ei välttämättä näyttäydy uhkana vallitsevalle kansainväliselle järjestelmälle, ei se tarkoita, etteikö BRICS voisi olla merkittävä toimija, joka pakottaa meitä muuttamaan perinteisiä länsikeskeisiä käsityksiä kansainvälisestä järjestelmästä. Länsimaisesta näkökulmasta BRICS on lähinnä heikko toimija.

BRICS voi pakottaa meitä muuttamaan perinteisiä länsikeskeisiä käsityksiä.

Länsikeskeisten teorioiden mukaan sisäinen koheesio on keskeinen edellytys sille, että kollektiivinen toimija voi olla vahva vaikuttaja. Tällöin tietysti viitataan Natoon tai EU:hun, joiden vahvuus perustuu sosiaaliselle ja kulttuuriselle yhtenäisyydelle.

Tosin Naton kohdalla Turkki asettaa tämän olettamuksen kyseenalaiseksi. EU:nkin yhtenäisyys alkaa näyttää yhä kyseenalaisemmalta ainakin suhteessa sen alkuperäiseen ytimeen.

BRICS ei täytä länsikeskeisten teorioiden yhtenäisyyden vaatimusta. Se on useilla ulottuvuuksilla erilaisten valtioiden liittoutuma, mikä ilmenee myös BRICSin julkilausumissa, jotka korostavat moninaisuutta ja moniarvoisuutta.

Moninaisuus näyttäisi olevan yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät BRICSistä yhtenäisen.

Tuo moninaisuus näyttäisi olevan yksi niistä tekijöistä, jotka tekevät BRICSistä yhtenäisen. Tämä ilmenee muun muassa siinä, että yhteisö on jo kyennyt perustamaan yhteisiä instituutioita. Niistä ainakin toistaiseksi merkittävin on vuonna 2016 toimintansa aloittanut ja ensimmäiset lainansa myöntänyt niin kutsuttu Uusi kehityspankki.

Entä jos koko perinteinen maailmanhistoria joudutaan kirjoittamaan uusiksi samalla, kun lännen asema kansainvälisessä yhteisössä heikkenee? Silloin maailmanhistorian suuret nimet samoin kuin historialliset käännekohdat menevät uusiksi.

Yhtenä esimerkkinä historian uudelleen kirjoittamisesta voisi mainita vuoden 1905. Eurooppalaisesta näkökulmasta vuodella ei ole suurtakaan merkitystä, ellemme arvioi sitä Venäjän historian kannalta.

Muuttuvan maailmanjärjestyksen kannalta sillä saattaa olla suurikin merkitys.

Vuonna 1905 ensimmäisen kerran ei-länsimainen valtio löi sotilaallisesti länsimaisen valtion tai ei-kristillinen valtio löi kristillisen valtion. Tuona vuonna nimittäin Japani peittosi Venäjän. Sen jälkeen Tokio veti puoleensa eri puolilta siirtomaista vapautusliikkeiden ja myöhemmin itsenäistyneiden valtioiden tulevia johtajia ja kulttuurivaikuttajia.

BRICS onkin kenties yksi ilmiöistä, jotka laajemmin haastavat ainakin kansainvälisen politiikan länsikeskeiset teoriat. Samalla esiin nousee kysymys siitä, miten relevantteja länsikeskeiset yhteiskuntateoriat ovat, kun maailmaa lähestytään nousevien maiden tai muiden näkökulmasta.

Artikkeli perustuu kahteen kirjoittajien yhteiseen julkaisuun: ”Battle for Globalisation? BRICS and US Mega-Regional Trade Agreements in a Changing World Order” ja Blokkien paluu. BRICS-maiden nousu, USA ja Suomi (Into Kustannus 2016).

Marko Juutinen on tohtoriopiskelija Tampereen yliopistossa. Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori.

Julkaisu Hegemonian jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tampereen yliopiston tohtoriopiskelija Marko Juutisen ja Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori Jyrki Käkösen kirja on kertomus kasautumisen ja keskittymisen ikiaikaisesta voimasta kansainvälisissä suhteissa. Kirjan historiallinen lähtökohta on kansainvälisestä hegemonia-asemasta käytävä jatkuva kilpailu, johon osallistuvat valtiot ja niiden strategiset yhteenliittymät.

Kirjan mukaan niin sanottujen BRICS-maiden ryhmä (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) on nopeasti nousemassa haastamaan sitä hegemonia-asemaa, joka toisen maailmansodan jälkeisenä aikana on itseoikeutetusti kuulunut Yhdysvalloille ja sen etupiiriin kuuluville kehittyneille länsimaille.

Kirjan nimi viittaa siihen, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen USA-vetoiselta blokilta on kadonnut vastavoima. Jääkiekkoanalogiaan nojaten kirjassa kuvataan huolella niitä strategisia elementtejä, joiden varaan uuden BRICS-joukkueen kyky haastaa pitkään hallinnutta mestaria perustuu.

Jääkiekkoanalogia saattaa vaikuttaa naiivilta ja päälle liimatulta, mutta se toimii hämmästyttävän hyvin.

Maailma on kirjan mukaan ollut pitkään jonkinlaisessa välitilassa, jossa uutta nousevien kykyjen varaan rakennettavaa haastajajoukkuetta ollaan oltu vasta kokoamassa ja sen pelikirjaa kirjoittamassa. Kirja nostattaa hyvin sitä tunnelmaa, joka viriää tasapäiseksi odotetun mestaruusturnauksen alla.

Jääkiekkoa vai rusettiluistelua?

Jääkiekkoanalogia saattaa vaikuttaa naiivilta ja päälle liimatulta, mutta se toimii hämmästyttävän hyvin. Kansainvälinen jääkiekkoperhe on pieni niin kuin on globaaliin hegemoniaan kykenevien blokkien määräkin, joten turnaukset huipentuvat vääjäämättä jättien iskuun.

Toiseksi niin jääkiekon kuin hegemoniapelinkin takana on suuri raha, ja menestys riippuu taloudellisista resursseista. Kolmanneksi väkivalta kuuluu erottamattomasti kumpaankin lajiin. Neljänneksi myös antikliimaksi on mahdollinen. MM-turnauksenkaan finaaliottelu ei aina ole totinen, ainakaan molempien joukkueiden kannalta, ja sopupelejäkin on pelattu.

Sokerina pohjalla jääkiekkoanalogia paljastaa arkiymmärryksemme petollisuuden tekemällä lukijasta huomaamattaan länsiblokin vankkumattoman kannattajan.

Kirjan teoreettinen viitekehys koostuu Wallersteinin maailmanjärjestysteoriasta ja sitä täydentävästä Organskin vallan syklisen siirtymisen teoriasta. Tätä teoriataustaa vasten kirjassa tarkastellaan huolella molempien pelureiden tulokulmia ja strategisia avauksia globaalin kentän haltuunotoksi.

Kumman joukkueen vilttiketjuun Suomen pitäisi kuulua?

Esimerkkeinä länsiblokin vapaakauppakaavailuita ei kuitenkaan pidetä kovin lupaavina, ja BRICS-maiden Kiina-vetoisista investointi- ja rahoitusohjelmista on vielä ennenaikaista tehdä päätelmiä.

Lisäksi epäilyksiä herättää BRICS-maiden eripuraisuus ketjukoostumusten suhteen: Kiinan ja Intian pelikäsitykset ovat kovin erilaiset, ja Venäjällä on oma yksilösuorituksiin perustuva pelitaulunsa. Huolenaiheena on myös pelisääntöihin vaadittavat muutokset, joissa kansainvälisten järjestöjen, kuten YK:n demokratisoitumisen vaatimus korostuu.

Lukijakuntaa kiinnostavin kysymys on, kumman joukkueen vilttiketjuun Suomen pitäisi kuulua. Tulevan pelin luonne, lopputulos ja Suomen lopullinen rooli siinä jätetään avoimeksi, niin kuin pitääkin.

Lukijalle päänvaivaa

Kirja on varsin kattava kuvaus hegemoniapelin poliittisista, taloudellisista ja sotilaallisista ulottuvuuksista, mutta sen hienoin piirre on, että se antaa runsaasti virikkeitä lukijan omalle ajattelulle. Kirja nojaa oppialansa perinteen mukaan ylätason analyysiin, jossa toimijoita ovat valtiot, niiden liitot ja niiden yli menevät tahot, joskin viittauksia esiintyy myös esimerkiksi rahan tai eliittien valtaan sekä muutamiin valtiomiehiin.

Toimijoita ovat valtiot, niiden liitot ja niiden yli menevät tahot.

Maallikkolukijaa jää tässä riivaamaan näiden tahojen historiallinen jatkumo. Mikä on se järjestyksen voima, joka on kantanut Yhdysvaltojen hegemoniaa toisen maailmansodan jälkeisenä aikana hallintojen vaihtumisesta huolimatta? Palautuuko se omaa elämäänsä eläviin valtiollisiin ja ylivaltiollisiin järjestelmiin – vai ehkä kapitalistiseen pääoman kasautumisen logiikkaan? Johtavatko jäljet finanssisektorin sylttytehtaalle?

Onko ylimalkaan olemassa mitään järjestystä ilman sitä toteuttavia miehiä ja naisia? Jos ei, niin mikä integroi vaihtuvat ihmiset tähän järjestykseen? Ylisukupolvisen varallisuuden kartuttamisen kiimako? Muun muassa nämä kysymykset jätetään avoimiksi yllyttämään lukijaa kalvavaa tiedonjanoa.

Edellä esitetyt kysymykset luiskahtavat suurelta osin kirjan fokuksen ulkopuolelle, mutta sen sisällä pysyenkin kiinnostunut lukija joutuu epäilemättä työstämään ajattelulleen lisää suuntaviivoja.

Kirjassa vanhan mestarin ja BRICS-haastajan vertailussa nostetaan vahvasti esiin erot suhteessa yhtäältä sosialisaation ja kapitalismin käsitteisiin, ja toisena kantavana teemana on erottelu järjestelmän ja järjestyksen käsitteiden kesken.

Tätä sinänsä pedanttia analyysia voisi täydentää vaikkapa Parsonsin rakennefunktionalistisen yhteiskuntateorian avulla. Sen AGIL-kenttä antaa kirkkaan kuvan yhteiskunnasta, jossa talouden, politiikan sekä virallisen tai epävirallisen normisäätelyn tulee levätä tasapainoisesti perimmäisten arvojen (eli historiallisen syvärakenteen) varassa.

Blokkimaiden arvoperustojen, talousnäkemysten, politiikkaorientaatioiden ja normijärjestelmien sekä niistä syntyvien tasapainoisten järjestysten systemaattinen tarkastelu voisi edistää blokkien sisäisen yhtenäisyyden – tai pikemminkin sen puutteen – arviointia, mahdollistaa pidemmälle menevän vertailun BRICS- ja länsiblokin tavoitteiden välillä ja auttaa järjestyksen ja sitä kantavien järjestelmien syvemmässä ymmärtämisessä.

Analyysinsa perusteella lukija voisi jopa aidosti valita oman suomalaisen puolensa.

Hannu Laurila toimii taloustieteen professorina Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Juutinen & Käkönen: Joko kiekkokaukalon laidat pian rytkyvät? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun päivät pitenevät ja viimeiset lumet sulavat Suomessa, monien ilmastotieteilijöiden ja pohjoiseen merenkulkuun erikoistuneiden yhtiöiden katseet kääntyvät kohti Jäämerta. Kansainvälinen media seuraa perässä, sillä Pohjoisen merireitin ja Luoteisväylän kesäajan jäätilanteen seuraamisesta on tullut vuoden 2007 ennätysalhaisen monivuotisen merijäämittauksen jälkeen vuosittain toistuva mediailmiö.

Mielenkiinnon takana on lupaus uusien kansainvälisten merireittien mahdollisesta kiihtyvästä avautumisesta.

Vuonna 2007 mitatun, kaikkien aikojen alhaisimman merijääpitoisuuden ennätys rikkoutui uudelleen vuonna 2012. Vuonna 2013 Jäämeren kesäinen merijääpitoisuus oli korkeampi, mutta Pohjoista merireittiä Euroopan ja Aasian väliseen kulkuun käyttäneiden alusten määrä nousi uuteen ennätyslukemaansa, seitsemäänkymmeneen alukseen. Molempien ilmiöiden kehittymisen tarkka mallintaminen on hankalaa.

Vuonna 2014 Jäämeren kesäinen jääpeite oli kuudenneksi alhaisin koskaan mitatuista keskiarvoista. Pohjoista merireittiä kauttakulkuun käyttäneiden alusten määrä kuitenkin laski kolmeenkymmeneen alukseen. Vaikka vuoden 2015 kauttakulun määrään vaikuttanee eniten Ukrainan kriisin kehitys, syys-lokakuussa tulee jälleen yksi tilasto lisää, jolla päivittää pohjoisten merireittien aukeamisen ennustamiseen kehitettyjä matemaattisia malleja.

Mallit ja kauttakulkutilastot Jäämereltä ovat keskeinen osa uutta sosiopoliittista viitekehystä, jonka avulla kansainvälinen yhteisö ja sitä tutkivat tieteenalat ovat alkaneet puhua Arktiksesta.

Arktis – uusi sydänmaa

Poliittisen maantieteen sisällä Arktista aluetta kuvaillaan ilmastonmuutoksen avulla hitaasti mutta varmasti ikiroudasta nousevaksi aluillaan olevan vuosituhannen uudeksi maantieteelliseksi sydänmaaksi. Vaikka monet poikkitieteelliset tutkimustulokset pohjoisimpien alueiden tilasta alleviivaavat, että tarkkaa kenttämittauksiin perustuvaa tietoa alueelta kokonaisuudessaan on edelleen kitsaasti, ei tässä viitekehyksessä kysytä, mitä ikiroudasta paljastuu, vaan koska uusi luonnonvarojen ja liikenneyhteyksien aarreaitta vapautuu ikiroudan tiukasta syleilystä. Tämä viesti toistuu usein niin kansainvälisessä mediassa kuin kansallisissa arktisissa politiikoissa.

Kansainvälisten suhteiden sisällä Arktista, joka 1990-luvulla tarkoituksenmukaisesti rauhoitettiin tieteellisten ja alueellisten toimijoiden yhteistyön johtamaksi erilliseksi kansainvälisen yhteistyön alueeksi, kuvaillaan yhä useammin ”laboratorioksi”, ”ennusmerkiksi” ja ”ikkunaksi” ilmastonmuutoksen muokkaamaan globaalin politiikan tulevaisuuteen. Kun puhutaan Arktiksesta osana kansainvälisen politiikan kenttää, puhutaan siis lähes aina tulevaisuudesta. Arktisen alueen tulevaisuus ei kuitenkaan yleisesti käytetyistä metaforista huolimatta vastaa kansainvälisen yhteisön tai maapallon tulevaisuutta.

Globaali ilmastonmuutos ei ole synonyymi globaalille ilmastonlämpenemiselle, vaan ilmastonlämpeneminen on vain yksi osa ilmastonmuutosta. Arktisen alueen ilmaston on todettu lämpenevän kaksi kertaa nopeammassa tahdissa kuin maapallon keskiarvo nousee. Tämä johtuu monista tekijöistä, kuten lumen ja jään auringonvaloa heijastavan vaikutuksen vähenemisestä, kun nämä sulavat ilmaston lämmetessä. Vaikka ilmaston lämpenemistä ja kasvavien kasvihuonepäästöjen vaikutusta siihen on mallinnettu, sen vaikutuksia tulevaisuuden ilmastoon on erittäin haasteellista ennustaa, sillä vastaavaa tilannetta ei ole aiemmin ollut olemassa ja ilmastoon vaikuttavia muuttujia on monia.

Arktisen alueen ennennäkemätön lämpeneminen on todiste yleisestä globaalista ilmaston lämpenemisestä, mutta sen perusteella ei voida ennustaa kaikkia tulevaisuuden muutoksia alueen tai maapallon muihin ilmastollisiin oloihin. Kun itse asiassa verrataan sosiopoliittisessa viitekehyksessä nousseita odotuksia uuden geopoliittisen sydänmaan avautumisesta Arktiselle alueelle kansainvälisen tieteellisen yhteisön konsensukseen, nämä odotukset eivät rakennu tarkkaan tieteelliseen tietoon tulevaisuuden olosuhteista.

Vääristävä polaariprojektio

Kansainvälinen tiedeyhteisö alleviivaa useissa poikkitieteellisissä raporteissa, että arktisen alueen tulevaisuuden tilan ennustamiseen liittyy niin monia epävarmuustekijöitä, ettei siitä voida vielä sanoa mitään varmaa. Tästä näkökulmasta odotus Arktiksen avautumisesta vaikuttaa poliittisesti rakennetulta toiveelta siitä, että arktisen alueen tulevaisuuden ilmasto voitaisiin kääntää tarkoittamaan vain lämpimämpää ilmastoa.  Toisin sanoen epävarma ja uusi tulevaisuus saadaan näyttämään tutulta ja turvalliselta pukemalla se perinteisiin toimintamalleihin sekä historialliseen toiveeseen pohjoisesta merireitistä Aasiaan. Samasta turvallistamisesta on kyse myös silloin, kun verrataan sulavaa Arktista ikkunaksi tulevaisuuden maailmanpolitiikkaan ilman, että mainitaan, miten sulamisen takana oleva ilmastonlämpeneminen vaikuttaa globaaliin maantieteeseen alueen ulkopuolella.

Jos globaali ilmasto lämpenisi niin paljon, että pohjoiset merireitit olisivat vuosittain hyödynnettävissä kesäkuukausien ajan, olisi sillä katastrofaalisia seurauksia Arktiksen ulkopuolella. Jos merireitit olisivat vuosittain toistuvasti ja yhä laajemmassa mittakaavassa avoinna, samanaikainen mannerjään sulaminen olisi nostanut merenpintaa niin paljon, että monet saarivaltiot ja rannikkoalueet olisivat veden vallassa sekä Saharan eteläpuolisen Afrikan kuivuus ennätyksellisissä lukemissa. Kun keskitytään pelkkään pohjoiseen karttaprojektioon esiteltäessä uutta maailmanpoliittista järjestystä, jossa ikiroudasta on ilmestynyt uusi sydänmaa, jäävät nämä ilmaston muutosten vaikutukset muualla huomiotta.

Kun ottaa huomioon yllämainitut ongelmat uuden sulavan polaariprojektion takana, silloin kun puhutaan Arktiksesta uutena sydänmaana  ei puhuta tieteellisestä konsensuksesta, olemassa olevasta teknologiasta, tai globaalista poliittisesta maantieteestä. Mistä siis puhutaan, kun tässä viitekehyksessä puhutaan Arktiksesta?

Poliittisesti, ei tieteellisesti rakennettu toive

Kun puhutaan arktisista merireiteistä, puhutaan halusta jatkaa samassa taloudellisessa ja poliittisessa tilanteessa ennennäkemättömistä ympäristöllisistä uhkista huolimatta. Kun samassa viitekehyksessä puhutaan lisäksi öljy- ja kaasuesiintymien hyödyntämisestä, puhutaan lisäksi ilmastonmuutoksesta niin kuin se olisi hyvä, inhimillisen teknologian ja tieteen hallittavissa oleva ilmiö, eikä teollistumisen ohessa tapahtunut odottamaton vahinko, jollaisena se kansainvälisessä politiikassa nykyään yleisesti nähdään ja tunnustetaan.

Kun puhutaan Arktiksesta yllämainituissa viitekehyksissä, ei puhuta tulevaisuudesta sellaisena, kuin se näyttäytyy kansainväliselle tiedeyhteisölle, vaan puhutaan sosiopoliittisista toiveista ja haaveista. Näissä toiveissa ja haaveissa radikaalisti muuttuvaa ympäristöä hallitaan tulevaisuudessa vanhoilla, tämän muutoksen osaksi aiheuttamilla menneisyyden teknologioilla. Lisäksi, kun puhutaan Arktiksesta tässä viitekehyksessä, vahvistetaan samalla näiden teknologioiden takana olevia sosiaalisia, poliittisia ja taloudellisia järjestelmiä ja heikennetään mahdollisuuksia uusien vaihtoehtojen kehittämiselle.

Artikkelikuva: Justiina Dahl

Julkaisu Mistä puhutaan, kun puhutaan Arktiksesta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Osallistuin äskettäin globaalin kansalaisyhteiskunnan suurtapahtumaan, Maailman sosiaalifoorumiin, joka järjestettiin tällä kertaa Tunisian pääkaupungissa Tunisissa. Sosiaalifoorumi on aina kokemisen arvoinen: 50 000 kävijää, satoja seminaareja, festivaalitunnelmaa, syvällisiä keskusteluja kaikista edistykselliseksi koetuista aiheista.

Paitsi että minulla oli varsinaistakin ohjelmaa puhujana muutamassa tilaisuudessa, olin erityisen kiinnostunut siitä, mitä Maailman sosiaalifoorumi on ja voi olla 14 vuotta syntymänsä jälkeen, materialisoiduttuaan ympäri globaalia etelää ja tavallaan muututtuaan instituutioiksi. Tai tarkemmin: onko sosiaalifoorumi jo menneen aikakauden lapsi?

Vuosituhannen vaihteessa, kun sosiaalifoorumi syntyi vastaglobalisaation suurtapahtumaksi, maailma eli geopoliittisesti yksinapaista globaalin kapitalismin valtakautta. Uusliberalismin itsevarmuus oli huipussaan: se näytti yksituumaiselta ja uskomattoman lujalta. Yhdysvaltojen hegemonia johti syvästi vihattuihin ylilyönteihin, kuten Irakin sotaan.

Näissä olosuhteissa myös uusliberalismin vastavoimat pystyivät rakentumaan suhteellisen yhtenäisen identiteetin taakse, luoden Maailman sosiaalifoorumista tarkoituksellisen peilikuvan yhtiövetoisesta uusliberalismista. Se järjestettiin aina symbolisesti yhtä aikaa Davosin Maailman talousfoorumin kanssa, aina globaalissa etelässä, ja foorumin keskustelujen toteutustavassa korostettiin itseorganisoituvuutta ja horisontalismia. Periaatteessa yhteistä agendaa ei ole, mutta tietty periaatekirja sitoi osallistujat demokraattisten vaihtoehtojen etsimiseen yhtiövetoiselle kapitalismille.

Vuoden 2001 jälkeen maailma on muuttunut paljon. Reilun vuosikymmenen takainen uusliberaali optimismi on poissa. Suuret ”Washingtonin konsensuksen” instituutiot, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki, horjuvat sekä ideologian lujuuden että vaikutusvaltansa puolesta. Yhdysvaltojen dominoima maailmanjärjestys on kehittymässä moninapaisemmaksi systeemiksi, erityisesti talousinstituutioiden näkökulmasta.

TTIP-sopimuksen saamasta huomiosta huolimatta globaali vapaakauppa ei ole kuluneen vuosikymmenen aikana ihmeemmin edennyt. Globalisaatiosta ei puhu enää kukaan. Ja mikä keskeisintä, finanssikriisit ovat muuttaneet talouspuheen moodin liberalisoinnin voittokulusta jatkuvien kriisien hallinnoinniksi.

Globalisaation jälkeen

Tässä tilanteessa on kiinnostavaa kysyä, mikä on Maailman sosiaalifoorumin itseymmärretty tehtävä. On hieman epäselvempää, minkä peilikuva sosiaalifoorumi tarkkaan ottaen on, ja miten suuri tarve sillä on ylipäänsä luoda yhteistä poliittista identiteettiä, kun maailman talouseliitti on entistä jakautuneempi.

Tähän liittyy oikeastaan kaksi erillistä kysymystä.

Ensinnäkin miten pitkälti uusliberalismin vastaisena liikkeenä käynnistynyt kansalaisyhteiskunnan voimannäyte suostuu puhumaan liberaalin hallinnon kieltä. Esimerkiksi marssiminen terrorismia vastaan oli sattuneesta syystä Tunisissa merkittävässä symbolisessa roolissa, ja juhlapuhetasolla korostettiin, ettei islamismi voi lyödä avointa kansalaisyhteiskuntaa.

Asia on tärkeä, mutta toisaalta juuri islamismifundamentalismin kaltaisten ilmiöiden vastustaminen on uusliberaalin globaalin hallinnan keskeistä ideologista polttoainetta, kun vaihtoehdoiksi saadaan kehystettyä fundamentalismi ja hallinnollinen järki (joka tuo epäpolitisoidun ekonomismin mukanaan ikään kuin takaovesta). Kansalaisyhteiskunnan identiteetin kannalta on edelleen tärkeää keskustella vaikkapa Maailmanpankin poliittisuudesta, vaikka Maailmanpankin rahoitusmonopoli ja poliittinen valta ovat kärsineet.

Toiseksi finanssikriisien jälkimainingeissa on syntynyt paljon uudenlaisia liikkeitä, eikä ole ihan selvää, missä määrin niiden keskeiset toimijat löytävät henkistä kotia tai tukevampaa jalustaa Maailman sosiaalifoorumista. Sellaiset liikkeet kuin Occupy tai Indignados ovat toimineet samankaltaisten ideoiden varassa kuin sosiaalifoorumi, mutta suoremmin ja enemmän kaduilta käsin. Lisäksi niiden henkinen koti on nimenomaan finanssikriisien jälkeisessä sosiaalisessa kriisissä, ei yleisemmässä globaalissa solidaarisuudessa.

Talouskriisit työntävätkin politiikkaa paikallisemmaksi: Euroopassakin monet haluavat keskittyä vaikkapa kodeistaan häädettyjen puolustamiseen. Haussa on globalisaatiopuhetta konkreettisempi agenda. Slovenialaisen kollegani sanoin: 1990-luvulla oli mukavaa puhua zapatisteista, koska kotona ei ollut niin hyviä puheenaiheita.

Toisaalta finanssikriisien jälkeisessä todellisuudessa nähdään myös vetoa vapaista kansalaisliikkeistä uusiin poliittisiin puolueisiin. Kreikan Syriza on tietysti tärkeä, mutta kaukana ainoasta. Kasvavalla joukolla ihmisiä yleistyy ajatus siitä, että nykyiset murtumat poliittisessa järjestelmässä merkitsevät tärkeää hegemoniakamppailun aikaa, eikä hegemoniakamppailua voi voittaa ilman poliittista valtaa.

Monille toimijoille loputon horisontaalinen puhe vaikuttaa turhauttavalta. Oli tästä käsityksestä mitä mieltä tahansa, kyse on merkittävästä haasteesta kansalaisliikkeille. Sosiaalifoorumissa mukana oleminen edellyttää aitoa uskoa horisontalismiin, myös silloin kun poliittinen valta näyttää houkuttelevalta.

Eräs ratkaiseva suunnan valinnan hetki oli vuosi 2009, kun Brasilian Belemissä järjestetty Maailman sosiaalifoorumi pysyi uskollisena marginaalijuurilleen ja keskittyi Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen oikeuksiin – tilanteessa jossa osa poliittista vasemmistoa katsoi, että kamppailu finanssikapitalismin tuhosta tai uudesta tulemisesta oli huutavan ajankohtaista.

Jännitteitä

Sosiaalifoorumi ei ole toki koskaan ollut täysin riippumaton puoluepolitiikasta. Käytännössä prosessin syntyyn vaikutti aikanaan huomattavasti Brasilian työväenpuolue PT:n myötämielinen suhtautuminen – Brasiliahan oli myös sosiaalifoorumin alkuperäinen ja pitkäaikainen sijainti.

PT:n noustua valtaan se imi mukaansa osan sosiaalifoorumin alkuperäisistä poliittisista aktiiveista. Tämä on tarjonnut paljon aineistoa sisäisiin debatteihin, koska PT:n politiikan ristiriitaiset tulokset ovat konkreettisin tarttumapinta keskusteluissa ”puhtaan” kansalaisyhteiskunnan ja puoluepolitiikan mahdollisuuksista.

Toinen ”globaalin kansalaisyhteiskunnan” pitkäaikainen jännite liittyy kansalaisliikkeiden ja virallisten järjestöjen eroavaisuuksiin. Erityisesti Afrikassa näiden toimijoiden väliset identiteettierot ovat huomattavia, joskus sovittamattomia. Liikkeet ovat spontaaneja ja tarkoituksellisen arvaamattomia, järjestöt mukavasti rahoitettuja ja byrokraattisia.

Monien kehitysmaiden kansalaisliikkeiden toimijoiden näkökulmasta viralliset järjestöt ovat mukavista puheistaan huolimatta jonkinlaisia kansalaisyhteiskuntaan ujutettuja Troijan hevosia. Sosiaalifoorumi on oikeastaan pysynyt hengissä siksi, että se on kyennyt aina hetkellisesti sulauttamaan nämä eri tavoin motivoituneet ryhmät, jotka kuitenkin ovat eri syistä mieltyneet kansalaisyhteiskunnan identiteettiin ja ajatukseen kansalaisyhteiskunnan poliittisesta agendasta.

Erityisesti pohjoisen kehitysmaaliikkeelle sosiaalifoorumista on tullut vakiintunut kohtaamispaikka, eikä tässä pitäisi olla mitään pahaa. Käytännössä varakkaat järjestöt mahdollistavat myös tilaisuuksien järjestämisen taloudellisesti.

Tämä ei ole itsestäänselvyys.

Pohjoisen järjestön tai ajatuspajan näkökulmasta sosiaalifoorumiin osallistuminen (asiaan kuuluvine solidaarisuusmaksuineen) käytännössä merkitsee seminaarien järjestämistä kalliimmalla ja huonommin organisoituna kuin samojen seminaarien järjestäminen kotimaassa.

Tarvitaan siis aitoa sitoutumista ”globaalin kansalaisyhteiskunnan” ideaan. On merkillepantavaa, että maailman poliittisista muutoksista huolimatta tämä sitoutuminen näyttäisi edelleen vahvalta, eikä liikkeiden ja järjestöjen yhteiselossa ole erityisiä kasvavien murtumien merkkejä.

Riittävän suuri osa pohjoisen kehitysmaaliikkeestä ja puoluepolitiikan ulkopuolisesta vasemmistosta kokee sitoutumista sosiaalifoorumin ideaan, ja riittävä määrä paikallisia aktivisteja (missä tapahtuma sitten järjestetäänkin) on motivoituneita tekemään huomattavan määrän vapaaehtoistyötä pohjoisen järjestöjen(kin) seminaarien onnistumiseksi.

Tämä on yleisesti ottaen myönteistä, ennen kaikkea pohjoisen järjestöille. Organisoituneella, valtaa lähellä toimivalla ja hyvin rahoitetuilla kansalaisjärjestöillä on nimittäin usein vaikeuksia pitää distanssia vallasta, josta sen nimenomaan pitäisi erottua. Pahimmillaan järjestöjen puhe muuttuu tekniseksi indikaattoripuheeksi ja toiminta toimeenpanoksi.

Aktiivinen toiminta sosiaalifoorumin kaltaisessa kehikossa edes muistuttaa etabloituneita järjestöjä tietyistä politiikan ulkopuolisen toiminnan perusasioista. Pohjoisen kansalaisyhteiskunta on luultavasti sosiaalifoorumille suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin ymmärtää olevansa.

Tulevaisuus

Maailman sosiaalifoorumin poliittisuus oli hyvin pitkään symbolista. Nyt symbolit ovat kenties olleet jo tarpeeksi esillä eikä niistä pidetä niin tarkkaan kiinni. Ensi vuonna Maailman sosiaalifoorumi kokoontunee ensimmäistä kertaa globaalissa pohjoisessa. Talousfoorumin kanssa samaan aikaan järjestämisestä ei ole enää aikoihin välitetty. Tätä voi pitää merkkinä ideologian kadottamisesta, siirtymisestä symbolisesta konkreettiseen, institutionalisoitumisesta, kypsymisestä – tulkinnoista ei ole loppua.

Sosiaalifoorumista on tullut joka tapauksessa vakiintunut konsepti, josta halutaan pitää kiinni. Sen vahvuus on siirrettävyydessä: konseptin voi ottaa käyttöön missä tahansa, missä sen uskotaan resonoivan paikallisen yhteiskunnallisen tilanteen kanssa ja missä paikallisen ja globaalin kansalaisyhteiskunnan yhteistoimintaan uskotaan.

Prosessin todellinen testi tapahtui jo yli kymmenen vuotta sitten, kun sosiaalifoorumi järjestettiin ensimmäistä kertaa Brasilian ulkopuolella, Intian Mumbaissa 2004. Tapahtumaa pidettiin onnistuneena: kaikesta epävarmuudesta huolimatta se onnistui ja myös loi uutta positiivista suuntaa paikalliseen kansalaisyhteiskuntaan. Nyt ”arabikevään viimeisen toivon” Tunisian kansalaisyhteiskunta näki sosiaalifoorumissa mahdollisuuksia.

On kiinnostavaa havaita, että vaikka sosiaalifoorumi näyttäisi unohtuvan puoluepolitiikan ja katujen liikkeiden välimaastoon, sille on silti aina löytynyt yhteiskunnallista tilausta. Sosiaalifoorumin järjestäminen on joka tapauksessa niin työlästä, ettei sitä ryhdytä järjestämään ilman vahvaa kansalaisyhteiskunnan panostusta, ja samasta syystä sitä ei voi päättää pitää jossain paikassa ilman vahvaa paikallista aloitetta. Jos jollakin kertaa ketään ei löytyisi ottamaan koppia sosiaalifoorumista, se lopettaisi.

Kuitenkin ottajia on aina riittänyt.

Tulevaisuuden kysymys on, mistä kaikista positioista käsin ollaan valmiita tarttumaan ”globaaliin kansalaisyhteiskuntaan”. Tärkein esimerkki on ympäristöliike. Vaikka ympäristö on aina periaatteessa ollut keskeinen osa sosiaalifoorumin agendaa, sosiaalifoorumi on (jo nimensä puolesta) leimaantunut enemmän sosiaalisiin asioihin keskittyväksi. On kiinnostavaa nähdä, nouseeko kehitysmaissa vahvasta ympäristöoikeudenmukaisuusliikkeestä tulevaisuuden aloitteita sosiaalifoorumin järjestelyihin.

Julkaisu Globaali kansalaisyhteiskunta globalisaation jälkeen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään 2014 vaaleissa hindunationalistisena puolueena tunnettu BJP palasi Narenda Modin johdolla valtaan Delhissä kymmenen vuoden jälkeen. Intian talouskasvun taantuessa Modin hallintoon kohdistuu monenlaisia odotuksia. Vaaleissa Modi lupasi viedä Intian uuteen kasvuun, mihin kytkeytyy myös kysymys Intian ulko- ja turvallisuuspolitiikan mahdollisesta muutoksesta. Kysymys on lähinnä siitä, tapahtuuko Intian ulkopolitiikassa selkeä irtiotto kongressipuolueen nehrulaisesta sitoutumattomuuteen kytkeytyneestä ja varovaisesta ulkopoliittisesta linjasta.

Puolueista riippumatta Intian itsenäistymisestä lähtien kantavana ajatuksena on ollut se, että Intia on oleva suurvalta, jonka tulee ottaa itselleen kuuluva paikka muiden suurvaltojen joukossa. Erimielisyys johtavien puolueiden välillä on liittynyt vain siihen, miten tuo suurvalta-asema saavutetaan ja millainen suurvalta Intian tulisi olla. Nehrulaisessa sitoutumattomuuspolitiikassa suurvalta-asema kytkeytyi moraaliin ja kolmannen maailman johtajuuteen. BJP tuskin tyytyy yhtä nöyrään politiikkaan. Itse asiassa BJP irtautui jo edellisellä hallituskaudellaan nehrulaisesta ulkopolitiikasta.

Historiallisen suurvaltakäsityksen  perintö

Ajatus Intiasta suurvaltana välittyy jo valtakunnan lipusta, jonka keskellä oleva ympyrä symbolisoi Dharman tai Ashokan Dhamman pyörää [1]. Symbolissa ei kuitenkaan ole kysymys vain filosofiasta vaan pikemminkin politiikasta, sillä pyörä viittaa suoraan Ashokaan ja Mauryan imperiumiin (322 – 185 eaa.). Laajan Etelä-Aasian ensimmäistä kertaa yhdeksi valtakunnaksi yhdistänyt imperiumi oli voimakkaimmillaan – sen vaikutusvalta ulottui Välimereltä Kaakkois-Aasiaan – juuri Ashokan hallitessa.

Imperiumin rakentaminen ja hallinta perustuivat pitkälle Intian oman klassikon, Kautilyan (370 – 283 eaa.) teorioille politiikasta, taloudesta ja hallinnosta. Pitääkseen koossa laajan valtakunnan Ashoka kehitti oman yhteiskuntafilosofian, joka rakentui pluralismille, sekularismille ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle. Tosin hänen valtakaudellaan buddhalaisuudesta tuli joksikin aikaa Intian valtauskonto.

Vaikka pääministeri Modin ja BJP:n tavoitteena on saavuttaa suurvalta-asema, niin se tuskin nojaa Mauryan imperiumiin ja Ashokan perintöön. Pikemminkin on oletettavissa että Intian suuruuden historiallisena referenssinä tulee olemaan Veda-mytologiasta löydettävät hinduhallitsijat ja sankarit tai sellaiset hinduhallitsijat kuten HemChandra Vikramaditya, joka Pohjois-Intiassa taisteli muslimihallintoa vastaan 1550-luvulla. Intian ulkopolitiikan ymmärtämisessä historiallisilla referensseillä on merkittävä asema. Toisaalta Intian ulkopolitiikkaa määrittävät pitkälle maan sisäiset ongelmat.

Vaalikampanjassaan ulkopolitiikkaa enemmän Modi puhui juuri sellaisten sisäpoliittisten ongelmien hoitamisesta, jotka muodostavat merkittäviä esteitä maan suurvalta-asemalle. Niitä olivat muun muassa köyhyys, maan kehno infrastruktuuri ja lukutaidottomuus – huolimatta maan korkeasta koulutuksen tasosta. Näiden ongelmien hoitaminen näyttäisi ainakin yhtäältä määrittävän Modin ulkopolitiikan liikkeellelähtöä. Toisaalta Intian globaalipolitiikan esteenä ovat olleet erilaiset alueelliset ongelmat, jotka ovat sitoneet Intiaa Etelä-Aasiaan suurvaltapolitiikan sijaan.

Modin valtiovierailut ulkopoliittisina viesteinä

Pääministeri Modin ensimmäisiä valtiovierailuja voidaan pitää jonkinlaisina signaaleina hänen ulkopolitiikkansa preferensseistä. Mitä ne kertovat mahdollisesta muutoksesta Intian ulkopolitiikassa? Antavatko ne jonkinlaisia viitteitä heikkoudesta tai voimasta? Vierailuja Bhutaniin, Nepaliin ja Myanmariin voidaan tulkita niin, että Intian huomio kohdistuu edelleen vahvasti lähialueeseen. Jo 1950-luvulta lähtien Intian keskeisenä tavoitteena on ollut lähialueen ”rauhoittaminen”. Niinpä tässä korostuu se, että Intia yhä edelleen on ensisijaisesti alueellinen valtio.

Myös vierailuja Japaniin ja Yhdysvaltoihin voidaan tulkita merkkeinä heikkoudesta. Molemmissa tapauksissa Intia näyttäytyi kehitysmaana, joka kerjäsi vauraammilta resursseja infrastruktuurinsa rakentamiseen ja talouskasvun uudelleen käynnistämiseen. Tähän samaan voidaan liittää Modin omaksuma iskulause ”tuota Intiassa”. Näillä avauksilla Modi selkeästi pyrkii lunastamaan nopeasti vaalilupauksiaan työllisyyden lisäämiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi, mutta on vaikea kuvitella, että Intian kilpailijana Kiinan pääministeri tekisi valtiovierailuja vastaavissa merkeissä.

Modin valtiovierailuja Japaniin, Yhdysvaltoihin samoin kuin Australiaan voidaan tulkita myös toisin. Niissä voidaan nähdä muutos suhteessa Intian aiemmin harjoittamaan sitoutumattomuuspolitiikkaan. Näin ainakin siinä tapauksessa, että kyseisten neljän valtion keskinäisten suhteiden tiivistyminen muodostaisi jonkinlaisen demokratioiden liittouman rajoittamaan Kiinan vaikutusvallan kasvua Aasian ja Tyynen meren alueella.

Pieni yksityiskohta Intian ja Yhdysvaltain yhteisessä julkilausumassa Modin vierailun yhteydessä voisi myös viitata muutokseen Intian ulkopolitiikassa. Tuossa julkilausumassa Intia ja Yhdysvallat yhdessä viittaavat ensimmäisen kerran kiisteltyyn Etelä-Kiinan merialueeseen, missä Intia on jo nyt mukana öljynporauksessa Vietnamin kanssa tehtyjen sopimusten perusteella. Nämä molemmat avaukset voidaan ymmärtää niin, että Intia on luopumassa lähes täydellisen liikkumavapauden säilyttämisestä ulkopoliittisissa valinnoissaan. Jos päätelmä on oikea, on Intia asettumassa Yhdysvaltain Aasian politiikan välineeksi ja mahdollisesti joutumassa eräänlaiseksi Kiinan ja Yhdysvaltain suurvaltapolitiikan panttivangiksi.

Edellä esitetty ei voi olla vaikuttamatta Intian ja Kiinan välisiin suhteisiin tilanteessa, jossa Kiina on jo nyt Intian suurin yksittäinen kauppakumppani. Tässä yhteydessä onkin hyvä todeta, että Modi ei ainakaan toistaiseksi ole vieraillut Kiinassa. Tosin Kiinan pääministeri vieraili Intiassa, mutta vierailun yhteydessä ei esitetty minkäänlaista yhteistä julkilausumaa. Vaikka Kiina lupasi sijoituksia ja lainoja Intian infrastruktuurin rakentamiseen, varjosti vierailua kiinalaisten suorittamat rajaloukkaukset alueilla, joihin Kiina on kohdistanut aluevaatimuksia. Lisäksi maiden välisiä suhteita varjostavat Kiinan tavoitteet kääntää Brhamabutran vesiä enemmän Kiinaan.

Intian ja Kiinan suhteita hiertää myös kiinalaisten aloite merellisestä silkkitiestä, joka intialaisessa ajattelussa kytkeytyy niin kutsuttuun ”helmiketjun” politiikkaan, jolla Kiina ikään kuin sulkee Intian sen omille rantavesille. Merellinen silkkitie tavallaan legitimoi Kiinan vahvan läsnäolon Intian valtamerellä, jonka Intia puolestaan haluaisi nähdä omana sisämerenään. Toisin sanoen vahvasta taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta huolimatta Kiinan politiikka sitoo Intian edelleen sen lähialueille eikä molempien jäsenyys BRICS-maiden ryhmässä ole muuttanut tilannetta miksikään.

Globaali vai alueellinen valta?

Vaikka hindunationalisteilla – tai ehkä oikeammin hindufundamentalisteilla – on vahvat odotukset, että Intia Modin johdolla lunastaa paikkansa suurvaltojen joukossa, ei merkkejä voimapolitiikan korostumisesta juurikaan ole näkynyt. Edellinen BJP hallitus teki vuonna 1998 Intiasta ydinasevallan. Tuolloin Intian ydinase kytkettiin vahvasti muinaiseen hindumytologiaan yhdistäen menneen ja uuden suuruuden. Nyt avoin kysymys on se, miten muinainen mytologia liitetään Modin tai BJP:n ulkopoliittisiin tavoitteisiin.

Jossain määrin Modin hallintoon kohdistuneet ulko- ja turvallisuuspoliittiset haasteet ovat realisoituneet suhteessa Pakistaniin. Syksyn aikana Pakistanin armeija tulitti rajan yli intialaisia kohteita voimakkaammin kuin pitkään aikaan. Tarkoitus oli ilmeisesti testata Modin hallinnon päättäväisyyttä. Tulituksen vuoksi ainakin 20 000 intialaista joutui jättämään kotinsa. Modin kannattajat odottivat, että hän näyttää vallan vaihtuneen Delhissä. Lopulta Modi osoitti, että Pakistanin on otettava vakavasti Intian mahdolliset vastatoimet, joskin tämäkin selkkaus osoittaa, että Intian on vaikea irrottautua alueellisesta politiikasta globaaliksi toimijaksi.

Edellä esitetty korostaa sitä, että Intian voi olla vaikea irrottautua menneisyyden painolasteista ja nousta globaaliksi vallaksi. Tähänastisista avauksista voisi päätellä ehkä sen, että jonkinlainen irtiotto moraalisesta politiikasta pragmaattiseen suuntaan on ainakin tapahtumassa. Kiinan haasteen kokeminen ja taloudellisen kehityksen tukeminen vie Intiaa tiiviimpään yhteistyöhön demokratioiden kanssa. Toisaalta taloudelliset tekijät ja vallitsevan kansainvälisen järjestelmän haastaminen vie Intiaa BRICS-kontekstissa yhteistyöhön autoritaaristen Kiinan ja Venäjän kanssa.

Toistaiseksi ehkä näyttävin uusi avaus tapahtui Yhdysvaltain vierailulla. Siellä Modi piti merkittävän puheen suurelle intialaiselle diasporalle. Intiassa on pitkään keskusteltu intialaisen diasporan asemasta Intian pehmeän vallan politiikassa. Avaus voi kuitenkin rajoittua vain siihen, että ulkomailla asuvat intialaiset investoisivat tulevaisuudessa enemmän Intian talouteen.

Mytologian politisoituminen?

Kokonaan avoinna on vielä se, mikä tulee olemaan hindufundamentalistien vaikutus sekä Intian sisä- että ulkopolitiikkaan. BJP edellisellä hallituskaudella oli merkkejä muun muassa historiankirjoituksen ja -opetuksen hindulaistamisesta. Viitteitä samansuuntaisesta kehityksestä on jo näkyvissä. Lokakuussa pidetyssä seminaarissa BJP:n johtoon kuuluva ja hindunationalistisen RSS:n johtajia, Subramanian Swamy totesi, että kaikki ei-hindulaista näkökulmaa edustavat (nehrulaiset, marxilaiset ja muslimien kirjoittamat) historiankirjat pitäisi polttaa. Lokakuun lopulla myös Modi esitti näkemyksen, että hindumytologia edustaa Intian todellista varhaishistoriaa, jossa hallittiin jo geeniteknologia ja plastiikkakirurgia.

BJP:n ja sen pääministeri Modin myötävaikutuksella hindumytologia ja sitä kautta Veda-kirjallisuus ovat mahdollisesti saamassa vahvasti poliittisen merkityksen. Sitä kautta voi avautua uudenlainen näkökulma pluralismiin, sekularismiin ja jopa Intian suurvaltapolitiikkaan. Niinpä Intian kansainvälisten suhteiden ymmärtämisessä tulee entistä tärkeämmäksi tuntea sen sivilisaation juuria. Tämä ilmenee jo nyt Intian omassa kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, missä vahvana suuntauksena esiintyy hakeutuminen omiin klassikkoihin kuten Kautilyaan tai mielenkiinnon kohdistumisena Etelä-Aasian historiallisiin kansainvälisiin suhteisiin, jotka eivät ainakaan täysin vastaa kuvaamme westfalenilaisesta kansainvälisestä järjestelmästä ja siihen liittyvästä voimatasapainosta.

[1] Dharma ja Dhamma viittaavat molemmat muun muassa velvollisuuksiin, oikeuksiin, lakiin ja oikeaan elämän tapaan ja kiinnittyvät muinaiseen intialaiseen yhteiskuntafilosofiaan ja uskontoon.

Artikkelikuva: Harikrishnan Mangayil / Pixabay

Julkaisu Modin Intia muuttuvassa maailmanjärjestyksessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaikka monet asiantuntijat, jopa itse presidentti Barack Obama, riensivät varoittamaan hätäisistä rinnastuksista, muistuttamaan idän ja lännen välisen ideologisen konfliktin päättymisestä kommunistisen Neuvostoliiton romahtamiseen ja alleviivaamaan taloudellisen keskinäisriippuvuuden merkitystä 2000-luvun maailmassa, menneisyyden outoa läsnäoloa Ukraina-keskustelussa on tuskin kiistänyt kukaan.

Sekä poliittisissa asetelmissa että retoriikassa on hämmästyttävän paljon vanhaa ja tuttua. Kovat sanankäänteet ja kylmän sodan todellisuudelle ominainen vastakkainasettelu eivät rajoitu pelkästään venäläisiin kannanottoihin, vaan myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa puhutaan jälleen lännestä ja Venäjästä toisilleen vieraita arvoja edustavina vastakkaisina pooleina.

Keskustelun seurauksena vuosien 1989–91 jälkeinen aika näyttäytyy aivan uudessa valossa. Mitkä olivatkaan kylmän sodan jälkeisen Euroopan vaihtoehdot? Miksi mikään näistä vaihtoehdoista ei toteutunut käytännössä? Ukrainan konfliktin yllättävyys suorastaan pakottaa lähihistorian kriittiseen uudelleenarviointiin. Lisäksi menneisyyden käyttämättömien mahdollisuuksien tarkastelu avaa laajemman perspektiivin hämmentävään nykyhetkeen. Mikäli Euroopan nykyiset optiot suhteutetaan muutaman vuosikymmenen takaiseen tilanteeseen, mittasuhteet muuttuvat ja katkoksen sijaan korostuu pikemminkin jatkuvuus. Tulkinnat historian uudesta taitekohdasta vaikuttavat ennenaikaisilta.

Tämä kirjoitus kontekstualisoi väittämiä kylmän sodan paluusta matkaamalla aikaan, jolloin kaikki vielä oli avointa. Vuonna 1990 Berliinin muuri oli murtunut, mutta Neuvostoliitto oli edelleen olemassa. Euroopassa tapahtui paljon ja nopeasti, historiallinen ajankulku tuntui kiihtyvän. Tulevaisuuteen ei ollut mahdollista nähdä, vaikka se tuli koko ajan lähemmäs ja nopeammin kuin kukaan saattoi odottaa. Myrskyn silmässä tehdyt arviot ovat avartavia ja hyödyllisiä nyt kun status quo järkkyy ja menneisyyden kuvat säröilevät.

Kolmas kylmä sota?

Vuonna 1990 viisi tunnettua politiikantutkijaa, Barry Buzan, Morten Kelstrup, Pierre Lemaitre, Elzbieta Tromer ja Ole Wæver jukaisivat teoksen The European Security Order Recast. Scenarios for the Post-Cold War Era. Kirjassa tutkijaviisikko esitti ennusteensa kylmän sodan jälkeisen Euroopan turvallisuusjärjestyksestä. Tämä rakentui kolmen vaihtoehdon varaan: 1) Euroopassa vallitsevissa trendeissä tapahtuisi radikaali käänne, joka johtaisi kylmän sodan vastakkainasettelun paluuseen; 2) Euroopan yhteisöstä (Euroopan unionista) kehkeytyisi koherentti, vahva toimija ja vastavoima Yhdysvalloille ja Neuvostoliitolle; 3) Eurooppa heikkenisi, hajaantuisi ja ajautuisi maailmansotien välisen ajan voimatasapainopolitiikkaa muistuttaviin asetelmiin.

Ukraina-keskustelun kannalta mielenkiintoisin on ensimmäinen vaihtoehto, ”kolmas kylmä sota” (kirjoittajat olettivat kylmän sodan olleen kaksivaiheinen; toinen kylmä sota ajoitetaan yleensä noin vuosiin 1979–1985): Tämän skenaarion mukaan 1980-luvun lopun liennytys itä-länsi – suhteissa olisi vain tilapäinen ilmiö ja idän ja lännen välisen laajamittaisen kilpailun malli palaisi hallitsemaan Eurooppaa, joskaan ei koko maailmaa. Vaihtoehdon toteutuminen edellyttäisi että yksi kolmesta mahdollisesta kehityskulusta kävisi toteen: Ensimmäisessä, tutkijoiden mielestä hyvin epätodennäköisessä tapauksessa, länsi aiheuttaisi uuden kylmän sodan käyttämällä aggressiivisesti hyväkseen sekä neuvostojoukkojen vetäytymisen avaamia mahdollisuuksia Itä-Euroopassa että Neuvostoliiton sisäisiä ongelmia. Aloite tulisi amerikkalaiselta oikeistolta, joka lisäisi sotilaallista painostusta, kieltäytyisi aseistariisunnasta, sekaantuisi Neuvostoliiton ihmisoikeuspolitiikkaan, pyrkisi estämään Neuvostoliitolta pääsyn läntiseen pääomaan ja teknologiaan sekä eristäisi sen läntistä talousregiimiä edustavista kansainvälisistä organisaatioista.

Kahdessa muussa tapauksessa konfliktin kimmoke tulisi ”idästä”. Ensimmäisessä näistä Gorbatsovin reformipolitiikka onnistuisi ja ennen pitkää uudistunut, joko kommunistinen tai ei-kommunistinen Neuvostoliitto, kykenisi palauttamaan statuksensa länttä haastavana supervaltana. Toisessa vaihtoehtoisessa kehityskulussa reformeista luovuttaisiin ja palattaisiin enemmän slavofiiliseen tai stalinistiseen hallintoon. Neuvostoliitto pyrkisi säilyttämään ainakin näennäisen vaikutelman yhtenäisyydestään ja asemastaan suurvaltana eristäytymällä kansainvälisistä yhteyksistä: ”Jos näyttää siltä että Neuvostoliitto ei pysty saamaan länttä kiinni ja/tai on vaarassa joutua läntisen pääoman ja yhteiskunnan liian suuren vaikutuksen alaiseksi, silloin vetäytyminen eristyneeseen asemaan voi saada poliittista kannatusta Moskovassa. Sellaista politiikkaa seuraisi perinteinen retoriikka lännen dekadenssista pakenemisesta ja slaavilaisen kulttuurinationalismin vahvistamisesta.” Poliittinen tila yhteistyölle kaventuisi samalla kun sotilaallisen voimankäytön ja vastakkainasettelun todennäköisyys kasvaisi.

Buzan ym. eivät sulkeneet pois sitä mahdollisuutta, että useampi kehityskulku toteutuisi yhtäaikaisesti. Kolmas kylmä sota voisi olla seurausta monista yksittäisistä poliittisista valinnoista niin idässä kuin lännessäkin: ”Se mikä yksittäin tarkasteltuna mahdollisesti näyttäytyy vähäpätöisinä tapahtumina, voi potentiaalisesti saada aikaan itseään ruokkivan antagonistisen toiminta-reaktio -spiraalin.” Kuitenkin toteutuessaan kolmas kylmä sota poikkeaisi olennaisesti edeltäjistään. Ensinnäkin 1990-luvulla Neuvostoliitto ei enää olisi kykenevä kontrolloimaan Itä-Eurooppaa; toisin kuin ennen vuotta 1989, Itä-Euroopan maat olisivat valmiit puolustamaan itseään, eikä lännen suora puuttuminen sotilaalliseen konfliktiin olisi poissuljettu. Toiseksi, Neuvostoliitto joka tapauksessa olisi suhteellisesti heikompi kuin aikaisemmin. Moninapaisessa kansainvälisessä järjestelmässä se olisi vain yksi toimija muiden valtakeskusten puristuksessa. Kylmän sodan aloittaminen tässä kontekstissa vaikeutuisi, sillä se vaatisi koko järjestelmän haastamista. Kolmanneksi, uuteen kylmään sotaan ei sisältyisi enää vahvaa ideologista vastakkainasettelua ainakaan marxis-leninismin ja kapitalismin välillä. Neuvostoliitossa politiikkaa määrittäisi pikemminkin sisäänpäin kääntynyt nationalismi kuin ekspansiivinen ja julistuksellinen kommunismi. Näin ollen kirjoittajat päätyvät kysymään missä määrin termi “kylmä sota” edes soveltuisi kuvaamaan uusia jännitteitä. Ainoa todellinen yhtäläisyys vuoden 1945 jälkeiseen kylmään sotaan olisi se, että myös nyt ”länsi” kohtaisi hyvin varustautuneen ja epävarman Neuvostoliiton. ”On selvää että kolmas kylmä sota, jos se edes toteutuu, olisi paljon suppeampi, vähemmän merkittävä ja vähemmän jännittynyt tapaus kuin edeltäjänsä,” he toteavat.

Toiveajattelun politiikkaa

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, ja erityisen vaikeaa se oli keskellä Euroopan suurta murrosta 1990. Neuvostoliiton nopea romahdus, putinismin voittokulku Venäjällä, saati entisen Itä-Euroopan maiden rynnistys Natoon sisältyivät tuskin yhdenkään politiikantutkijan arvioihin lähitulevaisuudesta. Buzan ym. otaksuivat Neuvostoliiton jatkavan olemassaoloaan ja Itä-Euroopasta muodostuvan pohjoismaisen mallin mukaisen neutraalin tai osittain neutraalin puskuvyöhykeen, joka vaikuttaisi rauhoittavasti sekä ”idän” että ”lännen” politiikkaan. Kiinan, Intian ja muiden nousevien mahtien synnyttämät jännitteet maailmanjärjestykselle kirjoittajat käytännössä sivuuttivat.

Toisaalta Buzan ym. onnistuivat hahmottamaan joitakin niistä elementeistä, jotka olennaisesti luonnehtivat vuosien 1989–91 jälkeistä aikakautta. Ajaessaan aktiivisesti Neuvostoliiton raunioille jääneen Venäjän länsimaistumista ja eurooppalaistumista ja salliessaan Itä-Euroopan nopean ankkuroitumisen läntiseen turvallisuusstruktuuriin sekä Yhdysvallat että Länsi-Euroopan maat epäilemättä aliarvioivat entisen imperiumin omanarvontuntoa. Provokaatio ei toki ollut niin jyrkkä kuin miksi kirjoittajat sen kuvasivat, mutta voi olla, ettei Venäjää kuunneltu tarpeeksi. Buzan ym. myös kykenivät ennakoimaan nykyhetkeä kuvatessaan loukatun, sisäänpäin kääntyneen ja revanssinhakuisen entisen supervallan, jolle hyökkäys on edelleen paras puolustus. Niin ikään on mielenkiintoista, että he pohtivat keinoja, jotka mahdollistaisivat Neuvostoliiton kasvojen säilyttämisen ja näin ollen vähentäisivät konfliktin todennäköisyyttä. Keinoihin kuuluivat mm. yleiseurooppalaisen turvallisuusregimin neuvotteleminen Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin puitteissa sekä Naton rajaaminen Puolan ja Saksan välisen rajan länsipuolelle.

Monet kommentaattorit, kuten Walter Russel Mead Foreign Affairs -lehdessä ja Stephen M. Walt Foreign Policy -lehdessä, ovat hiljattain todenneet että lännessä erehdyttiin olettamaan sotilaalliseen uhkaan perustuvan voimapolitiikan menettäneen merkityksensä kansainvälisissä suhteissa. Neuvostoliiton romahtaminen tulkittiin virheellisesti etupiirijaon ja kovan voimankäytön aikakauden onnellisena loppuna. Katsottiin että kylmän sodan jälkeisessä maailmassa Venäjä ja muut entiset kommunistivaltiot paitsi muuttuivat vaarattomiksi, myös joutuivat selkeän valinnan eteen: ne joko modernisoituisivat liberaaleiksi, avoimiksi ja rauhanomaisiksi yhteiskunniksi tai pidättäytyisivät autoritäärisissä perinteissään ja vihamielisessä varustelupolitiikassaan. Tämä johtaisi ennen pitkää niiden marginalisoitumiseen ja rappioon. Venäjä-politiikkaa toteutettiin pitkälti näistä lähtökohdista.

Meadin ja Waltin argumentti on kärjistetty, mutta toisaalta on selvää että Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan viime vuosikymmenien ulkopolitiikka sisälsi paljon naiivia, jatkuvuudelle sokeaa toiveajattelua. Vuonna 1992 Yhdysvaltain Presidentti Bill Clinton julisti: ”Maailmassa jossa vapaus, ei tyrannia, etenee, puhtaan voimapolitiikan kyyninen laskelmointi ei yksinkertaisesti ole järkevää. Se ei sovi uuteen aikakauteen.” Kremlin nykyisen johtajan omapäinen ja tyly toiminta on kouriintuntuva osoitus vanhojen ja vahingollisten ajattelutapojen pysyvyydestä.

Harkinnan paikka

Vuoden 1990 näkökulmasta katsottuna nykyinen kehitys Euroopan, Yhdysvaltain ja Venäjän suhteissa vaikutti epätodennäköiseltä, muttei suinkaan mahdottomalta. Buzanin ym. analyysiä lukiessa on vaikea olla pohtimatta, miksei tulevaa kehitystä ennakoitu, ja mitä kylmän sodan jälkimainingeissa olisi voinut ajatella tai tehdä toisin. Berliinin muurin murtumisen jälkeiset 25 vuotta elettiin totaalisen käänteen ja lännen peruuttamattoman voiton miellyttävässä harhassa, jonka myötä vuodesta 1989 auenneet vaihtoehtoiset polut (kuten yleiseurooppalainen turvallisuusjärjestelmä johon myös Venäjä olisi kuulunut) katosivat näkyvistä. Uskoa muutokseen eivät ratkaisevasti horjuttaneet edes Tšetšenian ja Georgian konfliktit, vaan käänne nähtiin vääjäämättömänä, kokonaisvaltaisena ja ehdottoman lopullisena. Juuri siksi Ukrainan kriisi tuli niin monelle yllätyksenä.

Buzanin ym. kirjassa ilmenee sellainen vaihtoehtojen kirjo, jollaista nykyisessä toimintaympäristössä ei ole mahdollista havaita. Historiallisen momentin tunnistaa sen avoimuudesta ja perustavanlaatuisesta epävarmuudesta; vuonna 1990 melkein mitä tahansa olisi voinut tapahtua. Tällä hetkellä vaihtoehdot ovat rajatummat. Ukrainan kohdalla kysymys ei ole kylmästä sodasta, vaan meneillään on alueellinen konflikti, jonka kerrannaisvaikutukset ovat olleet odottamattomat. Presidentti Putinin aggressiivinen politiikka on tulkittava pikemminkin defensiiviseksi reaktioksi Venäjän geopoliittiseen marginalisoitumiseen, kuin merkiksi entisen supervallan uudesta tulemisesta. Venäjä ei pyri muuttamaan maailmanjärjestelmää vaan säilyttämään, kyseenalaisin keinoin, valtansa alueella, jonka se lukee omaksi takapihakseen. Tapaus on kuitenkin paljastanut ruman poliittisen todellisuuden, johon liittyy ikäviä juonteita vuosien takaa. Niiden äkillinen paluu järkyttää, mutta samalla saamme myös arvokkaan hetken tulkita kadonnutta aikaa uudelleen.

Lähteet

Buzan, Barry; Kelstrup, Morten; Lemaitre, Pierre; Tromer, Elzbieta; and Wæver, Ole: The European Security Order Recast. Scenarios for the Post-Cold War Era. London and New York: Printer Publishers 1990.

Hill, Christopher R.: The End of the New World Order. Project Syndicate, April 21, 2014. https://www.project-syndicate.org/commentary/christopher-r–hill-calls-on-the-west-to-prepare-for-a-long-struggle-with-a-revanchist-russia

Ikenberry, John G.: The Illusion of Geopolitics. Foreign Affairs, May 2014, Vol. 93 Issue 3, pp. 80–90.

Mead, Walter Russell: The Return of Geopolitics. Foreign Affairs, May 2014, Vol. 93 Issue 3, pp. 69–79.

Skidelsky, Robert: Kennan’s Revenge. Project Syndicate, April 22, 2014. https://www.project-syndicate.org/commentary/robert-skidelsky-uses-the-ukraine-crisis-to-revisit-the-west-s-cold-war-era–containment–doctrine

Wals, Stephen M.: The Bad Old Days Are Back. Foreign Policy, May 2, 2014.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Kolmas kylmä sota menneisyyden silmin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.