Kansanedustaja Anna Kontula (vas.) esittää, että ”osalta politiikan tutkijoista puuttuu ymmärrys siitä, millaiset tekijät päätöksiin vaikuttavat ja mitä näissä prosesseissa syntyvistä dokumenteista voidaan päätellä”. Kontula ei ole kritiikkinsä kanssa yksin.

Berkeleyn yliopiston professori Mark Bevir ja Southamptonin yliopiston professori Roderick Arthur William Rhodes ovat kiinnittäneet huomiota samaan ongelmaan teoksissaan Interpreting British Governance ja Governance Stories. Bevir ja Rhodes lähtevät liikkeelle kysymällä, mitä tiedämme Britannian hallinnosta:

”Helppo vastaus kysymykseen on kuvailla avaininstituutiot kuten pääministeri, hallitus ja virkamieskoneisto käyttämällä perinteisiä yhteiskuntatieteiden teorioita apuna. Yksi ongelma helppojen vastausten ja perinteisten teorioiden kohdalla on, että ne usein tuottavat steriilejä agendoja ja tylsiä tuloksia.”

Heidän mukaansa tutkijat tarvitsevat ”uudet linssit” hallinnon tutkimukseen, jonka keskeinen tehtävä on poliittisen järjestelmän merkityskerrostumien tarkastelu.

Kontulan esittämä ratkaisu on lisätä eduskuntaa koskevaa laadullista tutkimusta ja jättää määrällinen tutkimus pienempään rooliin. Erityisesti Kontula kannustaa tutkijoita omaksumaan etnografisemman tutkimusotteen ja jalkautumaan eduskuntaan niin lähelle päätöksentekoa kuin mahdollista:

”Eduskunta on ehkä aika suljettu, mutta ei hermeettisesti. Täysistuntoa voi seurata kuka tahansa, ja yliopistoväen on helppo hankkia kutsu myös sellaiseen valiokunnan asiantuntijakuulemiseen, joka sivuaa omaa erityisalaa.”

Kontula nostaa esiin haastattelujen merkityksen laadullisena menetelmänä, oli kyseessä sitten kansanedustajien tai heidän ympärillään vaikuttavien tahojen kuuleminen.

Kontulan näkökulmassa on samoja elementtejä kuin Bevirin ja Rhodesin kehittämässä mallissa, jossa politiikka nähdään kulttuurisena käytäntönä. Heidän tulkintamallinsa painottaa sitä, että toimijoiden mahdollisuus vaikuttaa rakenteeseen on tunnistettava sen sijaan, että ylikorostaa rakenteen merkitystä.

Tämä tarkoittaa hallinnon tutkimuksen näkökulmasta sitä, että yksittäisten toimijoiden haastattelujen ja etnografisen tarkastelun kautta on mahdollista täsmällisemmin hahmottaa rakenteen sisällä tapahtuvia muutoksia, instituutioiden välisiä voimasuhteita, poliittiseen päätöksentekoon vaikuttavia tekijöitä ja vakiintuneita käytäntöjä.

Toimijoiden mahdollisuus vaikuttaa rakenteeseen on tunnistettava sen sijaan, että ylikorostaa rakenteen merkitystä.

Tässä keskeistä kuitenkin on, että tutkijan on kriittisesti tulkittava poliittisten toimijoiden tarjoamia näkökulmia asettamalla ne laajempaan kontekstiin ja vertailemalla niitä – ei siis vain pitäytyä haastatteluissa tai varsinkaan vain ”testauttaa tutkimustuloksiaan henkilöillä, joita ne koskevat”, kuten Kontula ehdottaa. Bevir ja Rhodes siis painottavat, ettei tutkijan pidä ottaa poliittisten toimijoiden omia tulkintoja annettuna vaan tarkastella niitä kriittisesti.

Jason Glynos ja David Howarth kirjoittavatkin, että Bevirin ja Rhodesin malli on erityisen vetovoimainen, koska sen tarjoamien konseptien avulla tutkija voi ”selittää sosiaalisen ja poliittisen muutoksen toimijoiden itsetulkintaa pidemmälle”.

Politiikkaperinteet, uskomukset ja dilemmat

Bevir ja Rhodes tarkastelevat poliittisten toimijoiden ja poliittisen järjestelmän välistä suhdetta dilemmoista (dilemmas), perinteistä (traditions) ja uskomuksista (beliefs) muodostuvan teoreettisen kolmion kautta. Politiikan tutkijan täytyy ensiksi hahmottaa poliittisessa järjestelmässä vaikuttavia perinteitä, ”sosiaalista perintöä”, joka ohjaa poliittisia toimijoita.

Niitä voi tulkita vain laadullisen tarkastelun avulla ja perehtymällä poliittiseen järjestelmään sen toimijoiden kautta. Perinteet kantavat mukanaan uskomuksia, jotka hahmottuvat niin ikään vain tulkitsemalla toimijoiden jaettua ymmärrystä ja historiallisia yhteyksiä, jotka eivät näy määrällisessä tarkastelussa.

Dilemmat ovat tärkeä osa hallinnon tarkastelua, koska ne selittävät muutoksen mahdollisuuden järjestelmässä.

Dilemmat ovat tärkeä osa hallinnon tarkastelua, koska ne selittävät muutoksen mahdollisuuden järjestelmässä. Jos huomio on liikaa poliittisen järjestelmän rakenteissa, esimerkiksi instituutioissa, muutokset politiikan käytännöissä jäävät huomaamatta ja aktiivinen poliittinen toimijuus tulee sivuutetuksi. Myös Kontula kiinnittää tähän huomiota: hänen mukaansa eduskunnassa on perinteiksi muodostuneita vakiintuneita käytäntöjä, jotka eivät näy virallisten dokumenttien tarkastelussa.

Esimerkiksi valiokuntien mietintöjen vastalauseiden ja lausuntojen eriävien mielipiteiden lisääntyminen on kysymys, jota on vaikea selvittää ilman eduskunnan perinteiden ja dilemmojen tarkastelua laadullisella tutkimuksella. Kontulan mukaan internet ja avustajajärjestelmä selittävät kyseisen ilmiön, mikä olisi Bevirin ja Rhodesin mallin mukaisesti mahdollista selvittää tarkastelemassa läpinäkyvyyden vaatimusta yhtenä politiikkaperinteitä muuttavana dilemmana, joka pitää sisällään uskomuksia demokratian ja avoimuuden uudenlaisesta suhteesta.

Dilemmat tarjoavat raamit juuri politiikkaperinteissä ja politiikkaan liittyvissä uskomuksissa tapahtuvien muutosten tarkasteluun. Niitä voivat olla esimerkiksi yksityisen ja julkisen raja, oikeuden ja politiikan välinen suhde, asiantuntijuuden ja demokratian välinen suhde tai konsensuksen ilmenemismuodot.

Kontula kutsuu politiikkaa ”normien, ihmisten, kamppailujen ja intressien myllyksi”, jota on mahdotonta hahmottaa pelkästään määrällisen analyysin avulla. Bevir ja Rhodes piirtävät samanlaisen kuvan politiikasta ja esittävät, että poliittisen toimijuuden ja siihen liittyvän kamppailun tunnistaminen on keskeinen osa politiikan tutkimusta. He ovat varovaisia sellaisten käsitteiden kuin ”valta” ja ”rakenne” kanssa juuri siksi, että ne helposti ohittavat merkityksellisen poliittisen toimijuuden.

Enemmän huomiota pitäisi kohdistaa siihen, kuinka poliittiset toimijat hahmottavat poliittisen järjestelmän, siihen liittyvät politiikkaperinteet ja uusien hallintamekanismien vaikutuksen politiikan jatkuvuuteen.

Enemmän huomiota pitäisikin kohdistaa siihen, kuinka poliittiset toimijat hahmottavat poliittisen järjestelmän, siihen liittyvät politiikkaperinteet ja uusien hallintamekanismien vaikutuksen politiikan jatkuvuuteen. On tärkeää pureutua suoraan ensimmäisen asteen representaatioon eli politiikan toimijoiden omiin tulkintoihin, eikä tarkastella pelkästään poliittiseen kieleen liittyviä tulkintoja. Usein niistä saadaan tietoa vain anekdoottimaisesti tai elämänkerrallisesti.

Bevir ja Rhodes esittävät, että politiikan tutkijoiden tulisi omaksua narratiivimuoto selittäessään poliittista järjestelmää. Politiikan tutkimuksessa on jo vuosia kiinnitetty enenevässä määrin huomioita narratiivisuuden ulottuvuuteen, joka on keskeinen osa poliittisen kentän ja laajemmin sosiaalisen todellisuuden tulkintaa.

Politiikan tarinallisuuden tutkimuksessa on tarkasteltu muun muassa sitä, kuinka politiikkaa voi tulkita siitä kerrottavien tarinoiden kautta sekä sitä, miten tarinan muotoon rakennettu poliittinen puhe vaikuttaa demokraattisessa järjestelmässä. Bevir ja Rhodes pitävät narratiivimuotoa luontaisena esitysmuotona politiikan tutkimuksessa, jossa pyritään hahmottamaan politiikan merkityksiä, jatkuvuuksia ja muutosta. Toisin sanoen narratiivit tarjoavat sekä tutkimusaineistoa että menetelmän tutkijalle, kuten Donald E. Polkinghorne kirjoittaa.

Toimijuus politiikan tutkimuksessa

Kritiikki Bevirin ja Rhodesin lähestymistapaa kohtaan liittyy osittain heidän esittämiinsä kriittisiin näkökulmiin poststrukturalistisesta tutkimuksesta, jossa rakenteet ovat heidän mukaansa ylikorostuneita ja toimijuus ”katoaa”. Esimerkiksi Glynos ja Howarth pitävät Bevirin ja Rhodesin mallia kehittymättömänä sosiaalisen ontologian osalta ja ”karikatyyrinä” poststrukturalistisesta lähestymistavasta politiikan tutkimukseen.

Heidän mukaansa vallan ja ideologian analyysin puuttuminen tekee mallista ontologisesti puutteellisen. Glynosin ja Howarthin kritiikki liittyy anglosaksisella tutkimuskentällä keskeisessä roolissa olevaan kysymykseen rakenteen ja toimijoiden suhteesta, jonka Bevir ja Rhodes ratkaisevat puhumalla ”sijoittuneesta toimijasta” (situated agency). Glynos ja Howarth esittävät, että toimijuus kyllä tunnistetaan poststrukturalistisessa tutkimusperinteessä mutta radikaalina, ei sijoittuneena.

Toisaalta Glynos ja Howarth yhtyvät heidän kritiikkiinsä positivismista, jossa pyritään mallintamaan poliittista järjestelmää lähes lainomaisilla selitysmalleilla. Bevir ja Rhodes ovat oikeassa siinä, että Glynosin ja Howarthin esittämä kritiikki näyttää lopulta liittyvän vain terminologisiin eroihin heidän välillään.

Martin J. Smith puolestaan kritisoi Beviriä ja Rhodesia siitä, että heillä on liian kapea suhtautuminen politiikan tutkimukseen, ja he tarjoavat vain yhden tavan tutkia poliittista järjestelmää. Smithin mukaan malli ei tarjoa riittävästi työkaluja perusteelliseen hallinnon käytäntöjen tutkimiseen.

Mikään yksittäinen teoria tai menetelmä ei riitä.

Kontulan esittämää näkökulmaa kohtaan voisi esittää samanlaista kritiikkiä kuin mitä Smith esittää Bevirin ja Rhodesin osalta. On liian yksipuolista väittää, ettei politiikka avaudu laskimella. Monet politiikkaan liittyvät kysymykset kyllä avautuvat laskimella – usein paremmin kuin laadullisilla menetelmillä. Laskin ei kuitenkaan riitä, aivan kuten ei mikään yksittäinen menetelmä tai teoria. Tarvitaan monia tutkimusmenetelmiä ja teoreettisia näkökulmia sekä runsaasti erilaisia aineistoja.

Keskeinen lähtökohta on, että määrällinen tutkimus, joka tarkastelee poliittisia valtasuhteita ja poliittista järjestelmää instituutioiden ja käytäntöjen kautta, jättää helposti varjoonsa paitsi eri politiikkaperinteisiin liittyviä jännitteitä myös poliittisten toimijoiden omat tulkinnat niistä. Toisaalta haastatteluaineiston kautta ilmiöiden mittakaavaa voi olla vaikea hahmottaa. Kontula sortuu liian tiukkaan rajanvetoon määrällisen ja laadullisen tutkimuksen – ”laskimen ja nauhurin” – välillä.

Parlamentaarisen retoriikan tutkimus

Parlamentaarisen retoriikan tutkimus on keskeinen osa eduskunnan tutkimusta, joka vaatii muutakin kuin Kontulan mainitsemat haastattelut ja tutkimustuloksien testauttamisen politiikan toimijoilla. Kansanedustajat tai politiikassa toimivat tahot eivät välttämättä hahmota parlamentaarisessa puhekulttuurissa tapahtuvia muutoksia tai heidän sosiaalistumistaan poliittisiin perinteisiin, koska puhekulttuurin tarkastelu vaatii perusteellista laadullista tai määrällistä tutkimusta eduskunta-aineistojen pohjalta.

Kari Palosen mukaan parlamentaarinen retoriikka ”sisältää parlamentaaristen puheiden poliittisen asetelman, poliittisten menettelytapojen ja puhekulttuurin aspektit. Parlamentarismin retorinen merkitys ilmenee myös siinä, että parlamentin jäsenyys muovaa henkilön poliittista profiilia: hänen odotetaan puhuvan uudella tavalla sekä parlamentaariselle yleisölle että parlamentaarisen poliittisen kulttuurin käytäntöjä seuraten”.

Palosen määritelmä on lähellä Bevirin ja Rhodesin painottamaa perinteiden, uskomusten ja dilemmojen kolmiota, jonka pitäisi ohjata tutkimusta. Puhekulttuurin tarkastelu pitää sisällään poliittisten perinteiden ja vallitsevien uskomusten tarkastelun, kun taas dilemmat hahmottavat muutoksen periaatetta (principle of transformation), joka on retoriikan tutkija Kenneth Burken käsitteellinen työkalu retoriikan jännitteiden hahmottamiseen.

Puhekulttuurin tarkastelu pitää sisällään poliittisten perinteiden ja vallitsevien uskomusten tarkastelun, kun taas dilemmat hahmottavat muutoksen periaatetta.

Parlamentaarisessa puhekulttuurissa muutokset hahmottuvat sekä laadullisen että määrällisen tutkimuksen avulla. Tutkimuksen avulla voi esimerkiksi selvittää, kuinka laajaa on tiettyjen parlamentaarisessa puheessa toistuvien metaforien esiintyminen historiallisesti ja määrällisesti. Missä vaiheessa alettiin puhua kestävyysvajeesta tai kannustinloukusta? Entä kuinka tiettyjen käsitteiden arvoväritys on muuttunut ajan mittaan? Tällaisten kysymysten selvittämiseen tarvitaan sekä laadullisia että määrällisiä menetelmiä.

Toimittamassamme teoksessa Puhun niin totta kuin osaan. Politiikka faktojen jälkeen Jouni Tilli tarkastelee sitä, kuinka totuudenjälkeisyyden käsitettä alettiin käyttää eduskunnassa vuosina 2016–2017 ja esittää, että käsite tarjosi kiertoilmaisun valehtelusta syyttämiselle, mikä on parlamentaarisen puhekulttuurin vastaista. Tillin mukaan totuudenjälkeisyyden käsitteestä muodostui hetkessä parlamentaarisen retoriikan puhetapa, jolla oli useita poliittisia ulottuvuuksia.

Jos näitä ulottuvuuksia pyrkisi hahmottamaan pelkästään eduskuntahaastattelujen kautta, tulokset jäisivät yksipuolisiksi, koska parlamentaarisen retoriikan sisältä katsottuna käsitteiden kriittinen tarkastelu on vaikeaa jo pelkästään siksi, että puhekulttuuri muokkaa sen käyttäjiä, mutta myös siksi, että haastateltavilla ei ole käytössään tutkijan analyyttisiä työkaluja puheeseen liittyvien arvoväritysten ja merkityskerrostumisen avaamiseen.

Teoksessa tarkastelen myös sitä, millaista uskoon liittyvää retoriikkaa eduskunnassa on käytetty ja erotan viisi erilaista funktiota uskopuheen perinteessä. Ensimmäinen niistä osoittaa sitoutumisen käsillä olevaan politiikkakysymykseen: suhtautuminen tietoon näyttäytyy usein neutraalina, kun taas uskon retoriikka välittää henkilökohtaisemman ja perustavanlaatuisemman sitoutumisen.

Toiseksi uskopuheen avulla vastuutetaan muita poliittisia toimijoita: minä uskon tähän vahvasti, mutta uskotteko te? Uskon retoriikka on myös puheteko, jonka funktiona on saada aikaan asioita: talouskasvu on riippuvainen siitä, että poliittisilla toimijoilla on usko siihen.

Parlamentaarisen puhekulttuurin tarkastelu poliittisten toimijoiden haastattelujen kautta tuottaisi hyvin erilaisia tuloksia kuin eduskunta-aineiston retoriikka-analyysi.

Uskopuheen neljäs funktio on politiikkakysymyksen esittäminen epäpoliittisena ja nouseminen poliittisen debatin yläpuolelle osoittamalla, että usko on henkilökohtainen ominaisuus, jota ei voi haastaa samalla tavalla kuin intressejä. Uskoretoriikalla lopulta myös esitetään poliittinen vastapuoli kyynisenä, pessimistisenä tai yleisen hyvän vastaisena toimijana, joka ei ole sitoutunut politiikkaan tunteen tasolla vaan suhtautuu siihen rationaalisen laskelmoidusti. Parlamentaarisen puhekulttuurin tarkastelu poliittisten toimijoiden haastattelujen kautta tuottaisi hyvin erilaisia tuloksia kuin eduskunta-aineiston retoriikka-analyysi.

Kontulan puheenvuoro on tervetullut ja hyvin ajoitettu vetoomus politiikan tutkijoille. Jalkautuminen eduskuntaan nauhurin kanssa avaa uusia horisontteja politiikan käytäntöihin, perinteisiin, uskomuksiin ja dilemmoihin. Se ei kuitenkaan tarkoita, että muut laadulliset tai määrälliset menetelmät pitäisi jättää vähemmälle huomiolle. Politiikan tutkimukseen tarvitaan paitsi nauhureita ja laskimia myös monipuolisia teoreettisia työkaluja, joiden avulla aineiston politiikan ydin ja sen siirtymät hahmottuvat mahdollisimman tarkasti.

Johanna Vuorelma, PhD, työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen verkostossa. Vuorelma on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka.

Julkaisu Politiikan tutkijoiden nauhurit ja laskimet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansallismuseon Suomi100-juhlavuoden näyttely ”Julkinen ja kätketty Suomi” muistuttaa historiamme ilmiöistä ja vaiheista, joista on vaikea tuntea kollektiivista ylpeyttä. Kuvat kertovat muun muassa sisällissodan terrorista, suomalaisista natseista, huumeista, lapsityövoimasta sekä osattomuudesta, kurjuudesta ja nälänhädästä.

Museoviraston yli-intendentti Ismo Malinen kertoo, että näyttely pyrkii tuomaan esille moniäänisen tarinan maastamme.

”Eri aikoina – ja varmaan tälläkin hetkellä – on asioita, jotka tuntuvat ikäviltä, mutta niistä on olemassa kuvia. On myös ilmiöitä, jotka aikanaan on nostettu valokeilaan, jopa jalustalle, mutta jotka ajan myötä ovat alkaneet tuntua vääränlaisilta, hävettäviltä. Me nostamme näitä ikäviä ja kätkettyjä kuvallisia muistoja esille yhdessä juhlittavien asioiden kanssa.”

Johanna Rainio-Niemi puolestaan kirjoittaa, että ”Itsenäisyyspäivän julkisessa kuvassa erikoisinta ei ole talvisodan muistojen korostuminen vaan se, kuinka olemattoman harvoin juhlan ’varsinainen’ aihe, joulukuun kuudes päivä vuonna 1917, nousee esiin. Siinä missä talvisota kertoo kansakunnan yksimielisyydestä, joulukuun kuudes kertoo päinvastaisen tarinan muistuttaen siitä, etteivät kaikki kansallisen menestystarinan haasteet ole liittyneet ulkoisiin uhkiin.”

Ranskalainen filosofi ja historioitsija Ernest Renan totesi vuonna 1882, että kansakuntia määrittää yhtä paljon se, mitä ihmiset kollektiivisesti unohtavat kuin se, mitä he puolestaan muistavat. Oman historian voittojen ja saavutusten korostamisella ja toisaalta varjopuolien unohtamisella ja peittelyllä on kuitenkin omat vaaransa.

Historiallisen muistin sanotaankin usein kuitenkin olevan kovin lyhyt. Suomessakin tutkijat, jotka ovat käsitelleet oman maansa kannalta kiusallisia ja vaikeita aiheita, ovat joutuneet vihapalautteen kohteeksi, mikä on osaltaan vaikuttanut tutkijoiden itsesensuuriin.

Politiikasta kysyi Suomi100-teemaan ja Julkinen ja kätketty Suomi -näyttelyyn liittyen tutkijoilta Suomen nationalistis-poliittisista historianarratiiveista: mitä kerromme ja korostamme, mitä puolestaan jätämme kertomatta? Raadin teemoja tullaan pohtimaan myös keskustelutilaisuudessa, jonka Politiikasta ja Kansallismuseo järjestävät 24.11. Kansallismuseolla.

Vastaukset kerättiin sähköpostitse lokakuun aikana. Vastauksiaan lähettivät historiallis-yhteiskuntatiedollisen kasvatuksen professori emerita Sirkka Ahonen, talous- ja sosiaalihistorian professori Antti Häkkinen, Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Teemu Keskisarja, Euroopan historian professori Laura Kolbe, tutkijatohtori Noora Kotilainen, yhteiskuntahistorioitsija Jukka Kortti ja Pohjoismaiden tutkimuksen dosentti ja yliopistotutkija Miika Tervonen. Aikaisempiin tutkijaraateihin voi tutustua täällä.

Mitä asioita tietoisesti tai tiedostamatta Suomen historiakertomuksissa vahvasti korostetaan ja nostetaan esille?

”Kerromme Suomen historiaa sivistyksen, koulutuksen ja kulttuurin historiana. Koulujärjestelmien tasa-arvoisuus, kuten peruskoulu., ovat osa menestysnarratiivia. Suomalaiset 1800-luvun kansanliikkeet ovat osa demokratia menestystarinaa. Tavoitteena oli rakentaa, luoda ja tehdä yhdessä parempi tulevaisuus – raittiusliikkeellä, naisliikkeellä, työväenliikkeelä ja sivistysliikkeellä oli välineinään kansanopistot, koulut, lehdet, kirjat ja niin edelleen. Yhdessä tehtiin ja yhdessä toivottiin parempaa maailmaa! Organisaatiokykyä osoitti toinen menestystarina: karjalaisten asuttaminen 1940-luvulla ja inkeriläisten paluumuutto 1990-luvulla.”
Laura Kolbe

”Oikeita, tosia asioita: suomen kielen ja kulttuurin voima, rankat sota-ajat, demokratian ja hyvinvoinnin synty ja niin edelleen.”
Teemu Keskisarja

”Tämä tietenkin riippuu siitä, kuka historiakertomuksia esittää; akateeminen historiankirjoitus, valtio, kouluopetus, media vai edustavatko niitä perheen ja suvun tarinat. Sotien korostuminen ei ole kansainvälisesti mitenkään erikoista, koska toinen maailmansota on useimmiten selkeänä hyvän ja pahan taisteluna moniulotteinen tarina.

Elettävä aika muokkaa aina historiatulkintoja, koska historiaa hyödynnetään niin politiikassa kuin kulttuurissakin. Eikä tämä koske vain ’talvisodan hengen’ peräänkuuluttamista, vaan esimerkiksi myös sitä, kun korostetaan vain naisten saamaa äänioikeutta vuonna 1906 jättäen mainitsematta, että myös suurin osa miehistä sai tuolloin äänioikeuden.”
Jukka Kortti

”Sotien korostuminen ei ole kansainvälisesti mitenkään erikoista.”

”Suomessa korostuu kansallinen kasvukertomus pienestä heimosta mahtavaksi kansakunnaksi, joka sisältää muun muassa tarinan köyhyydestä rikkauteen, erillisestä yleiseen, syrjäisestä keskeiseen ja epädemokraattisesta tasa-arvoon. Tässä kertomuksessa kiirastulina ovat sodat ja kriisit.”
Antti Häkkinen

”Poliittinen historia vetää kuulijoita esitelmätilaisuuksiin, sen sijaan hyvinvointivaltion rakentamisen historia vain vähän. Ympäristö- ja väestöhistoria ovat vähitellen nousemassa keskusteluun – tukimusta on, mutta sulateltuja kertomuksia vähän.”
Sirkka Ahonen

”Kaikissa kansallisissa historiankirjoituksen traditioissa on sisäänrakennettuna ’oman’ kansakunnan luonnollistaminen ja poikkeuksellistaminen. Suomi ei ole tässä suhteessa poikkeus. Kansakunta hahmotettiin 1800-luvun suomalaisessa historiankirjoituksessa historiaa eteenpäin vieväksi toimijaksi, ja valtiollinen menneisyys voitiin projisoida taaksepäin aina kivikaudelle saakka.

Olen itse tutkinut tästä näkökulmasta myyttiä yhden kulttuurin Suomesta. Suomalaiseen yhteiskuntaan on aina kuulunut kulttuurista ja kielellistä monimuotoisuutta ja liikkuvuutta. Kansallisvaltion rakentamisen myötä syntyi kuitenkin käsitys suomalaisuudesta valkoisuuden, luterilaisuuden ja suomen kielen kautta määrittyvänä staattisena yhtenäiskulttuurina. Itsenäisyyden jälkeen yhtenäiskulttuuria myös tuotettiin koulun ja armeijan kaltaisten rakenteiden kautta. Toisen maailmansodan jälkeen suoraviivaisin rotuajattelu alkoi (huomattavan) hitaasti kyseenalaistua, mutta ajatus yhdestä puusta veistetystä kansasta jäi elämään, ja näkyy edelleen päivittäin julkisissa keskusteluissa ja itseymmärryksessämme.”
Miika Tervonen

”Suomalaista historiakertomusta määrittää vahvasti sota ja siitä selviäminen. Tarinamme rakentavat kuvaa valtiomme omasta, muista poikkeavasta linjasta, jota se on huonoista lähtökohdista ja monenlaisista ongelmista huolimatta menestyksekkäästi vetänyt.

Tämän rinnalla elää tarina pohjoisesta oudosta maasta, jota asuttaa tuppisuinen, mutta sitkeä, sisukas ja rehti kansa. Tämäkin tarina on poliittinen, koska sillä rakennetaan tarinaa kansasta, joka poikkeaa muista, varsinkin ’vainolaisesta’, jota vasten kansallinen ’me’ rakentuu. Tarina kertoo vaatimattomasta taustasta, josta vastoin kaikkia odotuksia noustaan lopulta menestykseen. 

Kolmas vahva historianarratiivi korostaa Suomen asemaa kansainvälisenä ’lääkärinä, ei tuomarina’, liennyttelevänä siltana idän ja lännen välissä, globaalina tasa-arvon airueena. Mielellämme esitämme itsemme ihmisoikeusasioiden huippuna, nostamme esiin naisten äänioikeuden ja historiallisen aktiivisuutemme YK:ssä ja rauhanturvatöissä. Korostamme esimerkiksi Ahtisaaren ja Haaviston sovittelutyön arvoa ja asemaamme kylmässä sodassa molempien blokkien näkökulmat hallinneena tahona.”
Noora Kotilainen

Mitkä puolestaan ovat sellaisia tarinoita, joista tietoisesti tai tiedostamatta vaietaan tai joita jopa suoranaisesti vääristellään ja peitellään?

”Tällaisia asioita ovat ensimmäisen kysymyksen vastauksessa esiin nousevan kertomuksen kannalta negatiiviset asiat: nälkäkriisit ja talouslamat, siirtolaisuus ja muuttoliike sekä kansannousut.”
Antti Häkkinen

”Tietoisesti vaiettavia asioita on nykyään mielestäni varsin vähän, vielä vähemmän suoranaisia vääristelyjä. Isoja kipukohtia, kuten vuoden 1918 tapahtumia, on auottu jo yli puoli vuosisataa sitten. Myös historiallisten vähemmistöjen ja marginaaliryhmien huonoa kohtelua on tuotu esiin esimerkiksi kulttuurituotteissa, kuten elokuvissa ja kirjallisuudessa.

Ehkä vähiten perattuja asioita löytyy äskeisaikojen poliittisesta historiasta, kuten kylmän sodan YYA-Suomesta ja Koiviston ajasta. Monet noiden aikojen päättäjät ovat vielä puikoissa, eivätkä välttämättä halua edesauttaa ’kotiryssäinstituution’ tai lamaan johtaneiden talouspoliittisten ratkaisujen kampaamista.”
Jukka Kortti

”Historian yleisesityksissä etniset vähemmistöt ovat heikosti esillä. Esimerkiksi oppikirjat saattavat kertoa saamelaisista suomalaisten alkuhistorian ja vielä keskiajan kohdalla, mutta unohtaa heidät sitten. Lisäksi kertomus on antropologin, ajaton, eivätkä saamelaiset kansanryhmänä esiinny historian toimijoina vaan eliitin toiminnan kohteina. Sama koskee niin sanottuja vanhoja maahanmuuttajia, kuten romaneja, tataareja ja venäläisiä.

Naishistoria on viime aikoina noussut kertomuksessa esiin, mutta naisetkaan eivät useinkaan esiinny toimijoina, vaan naiset ’saavat’ oikeuksia ja tehtäviä.”
Sirkka Ahonen

”Usein vielä menneisyyttä hankalampaa on suhtautua sellaisiin käytäntöihin, jotka elävät nyt.”

”Usein vielä menneisyyttä hankalampaa on suhtautua sellaisiin käytäntöihin, jotka elävät nyt. Tälläisiksi kansallisiksi ongelmakohdiksi voi mainita vaikka romanivähemmistön aseman ja kohtelun. Tämän lisäksi suhtautumisemme saamelaisiin sekä alkuperäiskansan kohtelu maassamme on akuutti ongelma, josta puhutaan ja tiedetään vähän. Jos epäkohtia nostetaankin esiin, ongelmat korkeintaan esitetään menneinä asioina. Suomalaiseen valtiolliseen itseymmärrykseen ja kansalaisten minäkuvaan ei koloniaalinen perinne ja sen myöntäminen vaivatta istu. Olemme tottuneet ajattelemaan itseämme pienenä ja sorrettuna kansana, jota suuremmat imperiumit ovat kyykyttäneet. Emme ole tottuneita tai valmiita ottamaan kolonialismin syytöstä tai kolonialistin roolia vastaan.

Viime vuosien suhtautuminen maahamme saapuneisiin (tai pyrkineisiin) turvapaikanhakijoihin saattaa olla sellainen paikka, jonka haluaisimme kansallisesti tulevaisuudessa muistaa toisin. Kansallisessa kontekstissa tämäkin ajanjakso ja sille leimallinen toimintatapa on kuitenkin jotenkin sulautettava osaksi Suomen ja sen kansan tarinaa. Ja siinäkin saattaa sitten olla korkeasti koulutetun ja sivistyneen kansan, demokratian, tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja humanismin mallimaan identiteettityössä melko paljon tekemistä.”
Noora Kotilainen

”Kommunismista eivät historioitsijat ole missään nimessä ’vaienneet’. Poliitikoiden ja tiedotusvälineiden tuntuu kuitenkin olevan vaikea käsittää, että kommunismi oli natsismia paljon verisempi ja pitkäikäisempi vitsaus.”
Teemu Keskisarja

”Kansallinen historiankirjoitus on tuottanut Suomessa monessa mielessä ’valkopestyä’ historiakulttuuria. Valkopestyä se on vaikkapa siinä merkityksessä, että vähemmistöt ja liikkuvuus ylipäänsä, mutta rodullistetut vähemmistöt erityisesti (saamelaiset, romanit ja juutalaiset) ovat puuttuneet kansallisesta kertomuksesta ja -kuvastosta. Dunkirk-elokuvan puuttuvista aasialaisista ja afrikkalaisista sotilaista käydyt keskustelut ovat relevantteja meilläkin.

Linnan Tuntemattoman sotilaan miehinen henkilökaarti näyttäytyy monien mielissä kattavana läpileikkauksena torppareiden ja herrojen suomesta. ‘Tuntemattoman’ varjossa ovat kuitenkin ne vielä tuntemattomammat: talvi- ja jatkosodassa taistelleet romanit, juutalaiset, saamelaiset, tataarit, venäläiset, inkeriläiset, ruotsalaiset, tanskalaiset ja monet muut (saksalaisista puhumattakaan!).

Toiseksi voidaan puhua ‘valkopestystä’ historiasta siinä mielessä, että Suomen kytkeytyminen kolonialismiin ja rotuajatteluun on häivytetty itseymmärryksestämme. Maailman eniten kahvia juova ja saamelaisalueita kolonisoiva kansakunta ei ole tietävinään mitään siirtomaista. Viimeisen vuosikymmenen aikana on puhuttu paljon Suomen ja natsi-Saksan suhteesta. Silti vieläkään ei yleensä hahmoteta Suomen olleen konkreettisesti osallisena eurooppalaisessa hankkeessa, jossa luotiin väkivalloin rotujen välistä hierarkiaa. Esimerkkejä ovat Itä-Karjalaan jatkosodan aikana perustetut, ’ei-suomensukuisille’ tarkoitetut keskitysleirit ja romaneille perustetut työleirit, joiden taustalla oli yksiselitteisesti rotuajattelu, ja joista useimmat suomalaiset eivät ole koskaan kuulleetkaan.”
Miika Tervonen

”Suomen sosiaalihistoriassa on yhä aukkoja. Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta. Tämä maaseudun alaluokka on ollut sosiaali- ja sivistyshistorian kannalta olennainen, luokkaretken moottoriryhmä. Mutta torppareiden kohtelu ja kohtalot ennen Lex Kalliota kaipaisivat lisävalaistusta ja laajempaa vertailua maan eri osien välillä. Asiaan liittyi yhtä ja toista julmuuttakin tilanomistajien taholta. Lex Kallio oli todellinen kiltteyden teko!

”Suomalaisten torppareiden ja mäkitupalaisten historia on edelleen kirjoittamatta.”

Yksi aukko on Suomen ruotsinkielisten 1910-luvun germanismi eli rotuopillinen ajattelu, joka osin vaikutti vuoden 1918 valkoisen puolen julmuuksiin tai ajatteluun niiden taustalla: tavoitteena oli ’etninen puhdistus’, joka kohdistui suomenkieliseen työväenluokkaan ja punaisiin. Asenne näkyi erityisesti sisällissodan jälkipeleissä, teloituksissa sekä vankileireillä ja vankileirihallinnossa.”
Laura Kolbe

Miten suomalaisten historianarratiivien ja minäkuvan objektiivisuus tai sen puute vertautuvat muihin maihin?

”Kansakunnan rakentamisen kaudella rakennetut kuvat suomalaisista selviytyjäkansana ja kansallisvaltiosta vääjäämättömänä kehityskulkuna vaikuttavat vielä yleisessä historiapuheessa, vaikka historioitsijoiden toisen maailmansodan jälkeen omaksuma objektiivinen tutkimusote on tarkistanut ja murentanut niitä. Sama koskee kertomuksia suomalaisista uhreina. Historiapuheessa tuskin enää esitetään toisen maailmansodan suomalaisia täysin viattomana Daavidina, jota häikäilemätön isokokoinen Goljat syyttä ahdisteli.

Verrattuna itäisen Keski-Euroopan uusnationalisten ja illiberaalien johtajien kansoilleen tuputtamiin historiakertomuksiin suomalaiset kuitenkin pyrkivät objektiivisuuteen ja moninäkökulmaisuuteen. Ajateltakoon vain Vladimir Putinin ja Viktor Orbánin historialakeja ja oppikirjojen yhcdenmukaistamisen pyrkimyksiä, tai Ranskan ja Portugalin konservatiivien pyrkimyksiä kieltää siirtomaahistorian kriittinen käsittely.”
Sirkka Ahonen

”Suomalaisten historiakäsitys on sekä yliopistojen että kadun tasolla aika järkevä. Mielestäni harhoja ja vääristymiä on vähemmän kuin Ruotsissa, jossa sotahistoriaa ei nähdä pienten kansojen eloonjäämiskamppailun kautta.”
Teemu Keskisarja

”Kansalliset historianarratiivit ovat aina jollakin tavalla vääristyneitä, koska oma tarina korostuu laajempien kontekstien kustannuksella. Suomessa kansallisessa historialla on ollut tärkeä rooli kansakunnan luomisessa 1800-luvulta lähtien ja niiden laineet vaikuttavat edelleen, koska moni vanhempi ihminen perustaa historiankuvansa 50–60-lukujen kouluopetukseen.

Kuitenkin kansallisen historiantutkimuksen tapaa katsoa maailmaa vain Suomelle edullisista näkökulmista on murrettu akateemisessa historiankirjoituksessa jo 1960-luvulta lähtien. Katsoisin, että suomalaisilla on varsin objektiivinen ja realistinen kuva verrattuna vaikkapa länsimaiden isojen kulttuurien historian minäkuvaan, puhumattakaan Venäjän kaltaisista autoritaarisista maista.”
Jukka Kortti

”Suomalaisen nationalismin erityispiirteistä on kirjoitettu paljon, ja toki syystäkin. Silti näkökulman voi myös kääntää ja puhua suomalaisen nationalismin tavallisuuksista. 1800-luvulla Suomessa oli muiden maiden tavoin nousevia sosiaalisia ryhmiä, nationalismia eri ryhmien välistä solidaarisuutta mahdollistavana valtionuskontona; kansallista herätystä ja demokratian luontia. 1900-luvun alkupuolella oli yhä enemmän rotuajattelua, kuten muuallakin, vaikka täällä puhuttiinkin yleensä mieluummin ’heimosta’ tai ’kansasta’. Tähän liittyen oli myös paljon puhetta luonnosta ja suomalaisuudesta jonakin biologisena. Ja ’luonnollisesta’ Suomesta, joka määrittyy vaikkapa kasvi- tai kalliolajien pohjalta, ja sitä kautta suur-Suomi-ajattelua – sekin tuiki tavallista sotien välisessä Euroopassa.

Ja tietysti kaikista tavallisin asia suomalaisessa nationalismissa on ajatus sen poikkeuksellisuudesta. Vaikkapa erillissotateesiä, tai suomalaista versiota pohjoismaisesta ekseptionalismista (jossa on tärkeässä osassa yllä mainitsemani ajatus viattomuudesta kolonialismin historiassa), voisi lähestyä myös tästä tavallisuuden näkökulmasta.”
Miika Tervonen

”Kaikista tavallisin asia suomalaisessa nationalismissa on ajatus sen poikkeuksellisuudesta.”

”Eiköhän jokaisessa maassa rakenneta näitä tarinoita itsestämme. Tuskin missään ollaan kovin objektiivisia, eihän se edes ole oikeastaan mahdollista. Mutta pyrkimys rehelliseen ja moniääniseen, kohti traumaattisia, hankalia ja hävettäviäkin asioita menevään keskusteluun olisi jo suuri parannus nykytilaan.

Suomen tarinassa pistää silmiin tarkoituksellinen ja (edelleen ajankohtainen) poliittinen sokeus omia kipukohtia kohtaan: emme ole edes aloittaneet tiettyjen valtiollisten nurjien puolien käsittelyä – eikä tämä ole hyväksi valtiollemme, täällä käytävälle yhteiskunnalliselle keskustelulle eikä tämän valtion kansalaisille.”
Noora Kotilainen

“Luultavasti sama tarinaperinne koskee kaikkia muitakin maita.”
Antti Häkkinen

Ovatko kertomukset Suomesta muuttuneet viime aikoina ja miten?

”Mielestäni ovat, vaikka iltapäivälehtien historialiitteitä lukiessa voisi ajatella, että Suomen historia on yhtä ’kansa taisteli, miehet kertovat’ -tarinaa. On kuitenkin älymystön luoma myytti, että Suomen historiaa miellettäisiin vain sotien kautta. Kuten Pilvi Torstin tutkimus suomalaisten historiakäsityksistä osoittaa, on koulutus ja hyvinvointiyhteiskunta suomalaisille jopa merkittävämpää kuin sodat.

Myös vähemmistöjen tai muuten sorrettujen ihmisryhmien nostaminen osaksi Suomen tarinaa on osoitus siitä, että suomalaisten historiakertomukset ovat varsin moniulotteisia. Tätä ilmentää myös Suomi100-juhliminen, johon Kansallismuseon ’Julkinen ja kätketty Suomi’ kuuluu.”
Jukka Kortti

”Suomesta kerrottavat tarinat heilahtelevat systemaattisesti. Sotahistoria ja rauhanhistoria vaihtelevat, suhteet Venäjään ja länteen nähdään eri valoissa.”
Antti Häkkinen

”Suomesta kerrottavat tarinat heilahtelevat systemaattisesti.”

”Viime vuosikymmeninä teknologinen menestystarina, johon yhdistyy puhdas luonto ja huippukoulutus, on korostunut. Puutteesta kärsivän agraari-sota-Suomen tarina jää ehkä enemmän sisäpoliittiseksi tarinaksi, ja uusi uljas, brändityöryhmien rakastama cleantech-Suomi nousee enemmän esiin kansainvälisissä yhteyksissä. Tällöin kerrotaan tarinaa, jossa katajainen kansa on kasvanut kirkasotsaisesta maalaisjuntturasta sulavaliikkeiseksi mutta hieman outoja tapoja kalsarikänneineen ja avantouinteineen omaavaksi kosmopoliitiksi, kansainväliseksi, omaleimaiseksi arvostetuksi toimijaksi.

Näissä ajanmukaistetuissa skenaarioissa me-henki nousee esiin korkean koulutustason jakavan, älypuhelimilla navigoivan, pärjäävän ja menestyvän, silti suoraan järvestä vettä ryyppäävän ja savusaunassa nautiskelevan, luonnosta voimaa saavan ja samalla globaalisti sulavasti sukkuloivan kansan maalailuista.”
Noora Kotilainen

“Muodikas monikulttuuri tungeksii hieman keinotekoisesti historiaan. 1800-luvun Suomessa oli vaikka kuinka monia kulttuureja – mutta ei veronmaksajien rahoittamaa monikulttuuria saati hintavaa maahanmuuttoa.”
Teemu Keskisarja

”Kertomukset Suomesta ja suomalaisuudesta ovat jakautuneet voimakkaasti 1990-luvulta lähtien. Yhtäältä on kasvavaa kulttuurista sensitiivisyyttä, valkoisuuden ja suomen kielen kautta määritetyn suomalaisuuden normin purkautumista, lisääntyvää tietoisuutta monimuotoisesta menneisyydestä ja aiemmin peiteltyihin ’vääränlaisiin’ taustoihin liittyvän leiman katoamista (esimerkkinä vaikkapa suomalaiskenraalin venäläisen taustan esille nosto).

Toisaalta taas uusi maahanmuutto ja siihen liittyvät puhetavat ovat vahvistaneet monien mielissä ajatusta selkeärajaisesta ja homogeenisestä suomalaisesta ’kantaväestöstä’. Ulossulkeva etnonationalismi ja suoranainen rotuoppi ovat palanneet poliittisen elämän valtavirtaan, ja niillä voidaan myös mobilisoida osaa äänestäjistä.”
Miika Tervonen

”Kekkosen kauden ansiota oli se, että topeliaaninen kertomus suomalaisista soturikansana antoi tilaa kertomukselle suomalaisista kansainvälisenä rauhanrakentajana – oltakoon ’suomettumisesta’ muuten mitä mieltä tahansa. Suomessa käväisi 1990-luvun alussa vain pieni uusnationalismin henkäys, joka lämmitti talvisodan ihmeen ja torjuntavoittojen muistoja. Esimerkiksi oppikirjat tuovat kaikki kriittisesti esiin Suomen ja Saksan liittosuhteen. Vuoden 1918 kertomus muuttui Väinö Linnan ansiosta moninäkökulmaiseksi. ”
Sirkka Ahonen

Miksi Suomessa vaikeista asioista ei haluta puhua ja millaisia seurauksia näkisit tällä olevan?

”En sinänsä näkisi, että Suomessa olisi jotain erityisesti vaiettuja asioita  – puhetta täällä onneksi riittää. Silti ajattelen, että päivittäistä julkista keskustelua ohjaa edelleen pitkälti tiedostamaton jokapäiväinen nationalismi, ’kansallinen katse’, joka tekee valkoisesta ja suomenkielisestä yleispätevän ja neutraalin, poikkeuksellistaa muut, ja yksinkertaistaa tapamme hahmottaa ’meitä’ ja yhteiskuntaamme.

Tällä on myös seurauksia. On ongelma, että esimerkiksi romaneihin liittyvä rasismi ei tunnu lieventyvän, tai että Suomessa on yhä enemmän täällä syntyneitä, täällä päiväkotinsa ja koulunsa käyneitä, tänne veronsa maksavia ihmisiä, joita ei silti pidetä ’suomalaisina’.”
Miika Tervonen

”Vaikeneminen johtuu yhteisöjen tarpeesta ylläpitää myönteistä omakuvaa ja itsetuntoa, jotka ovat myönteisten tulevaisuusodotusten ja rakentavan yhteistyön edellytykset. Vaikeneminen on usein myös poliittisen eliitin tuputtamaa, kuten edellä mainituissa Venäjän, Unkarin ja Ranskan tapauksissa.

Vähemmistöjen historiasta vaikeneminen vie niihin kuuluvilta ihmisiltä yhteisöllisen identiteetin rakentamiseen tarvittavan tosiasiatuen. Seuraa tuntemus: ’Me emme ole vaikuttaneet Suomen historiaan mitään’. Vaikeneminen Itä-Karjalan jatkosodan aikaisista keskitysleireistä ja Koillis-Suomen partisaani-iskuista vahingoittaa venäläisten ja suomalaisten suhteita. Historiasota kansojen kesken itää.”
Sirkka Ahonen

“Suomen historian ehkä vaikeimmat vuodet ovat 1918 ja 1944. Samat vuodet ovat myös kaikkein tutkituimmat. En allekirjoita sitä väittämää, että suomalaiset vaikenevat sisällissodasta taikka Saksan kanssa liittoutumisesta. Myös suomettumisesta on pilvin pimein hyviä kirjoja.”
Teemu Keskisarja

“Suomen historian ehkä vaikeimmat vuodet ovat 1918 ja 1944. Samat vuodet ovat myös kaikkein tutkituimmat.”

”Suomalaiset suhteellinen suljettuna kansana ovat pelänneet perimmäistä totuutta ja luulleet väärin, että avoin keskustelu jotenkin vaarantaisi kansallisen yhtenäisyyden. Totuus ei välttämättä tee vapaaksi, mutta se puhdistaa.”
Antti Häkkinen

”Vaikeat asiat, joita mielestäni siis on kuitenkin suhteellisen vähän, nivoutuvat usein henkilöiden omaan historiaan, jota halutaan peitellä. Ne liittyvät joko päättävissä asemissa olevien toimintaan, joka vaikuttaa yleisellä tasolla, tai yksilötason perheiden historiaan. Jos isoäiti sai lapsen natsisotilaalle tai isä tuki Neuvostoliiton vankileirejä uusstalinistisessa opiskelijaliikkeessä, eivät nämä tarinat välttämättä vieläkään ole ilmeisin keskusteluaihe sukujuhlissa. Puhumattomuus ja salailu voivat pahimmillaan jatkua ylisukupolvisina traumoina.”
Jukka Kortti

”Vaikeista asioista puhuminen on välttämätöntä, jos halutaan mennä eteenpäin, voida hyvin ja kunnioittaa kaikkien oikeuksia tasapuolisesti. Puhumatta jättämisellä, sivuun painamisella tai jopa piilottelulla, valheilla ja kuoliaaksi vaikenemisella seuraukset voivat valtion näkökulmasta pahimmillaan ovat sellaisia, että onnistumme syrjäyttämään keskuudestamme tietyn ryhmän. Tämähän ei ole kansallisvaltion koossa pysymisen ja sisäisen koherenssin näkökulmasta järkevää toimintaa.

Kipukohtien aktiivinen ja rohkea käsittely vahvistaisi koko valtiotamme, muuttaisi itseymmärrystämme rehellisempään suuntaan ja lisäisi yhtenäisyyttä. Jään odottamaan niitä korkean tason poliittisia ääniä, jotka nostavat esimerkiksi saamelaiskysymyksen ja saamelaisia kohtaan harjoittamamme sortavan politiikan rohkeasti omalle agendalleen, sekä median edustajia, jotka toisivat tätä kysymystä esille laajasti.

Mikäli ollaan kiinnostuneita maamme ulkoisesta kuvasta maailmalla, ei dissonanssi toiminnan ja tarinan välillä – tällainen narratiivinen kuilu – ole kovin toivottavaa tai uskottavuuttamme lisäävää.”
Noora Kotilainen

Raadin teemoja tullaan pohtimaan myös keskustelutilaisuudessa, jonka Politiikasta ja Kansallismuseo järjestävät 24.11. Kansallismuseolla.

Edit. 24.11.2017 klo 16:28: Lisätty Sirkka Ahosen vastaukset.

Julkaisu Politiikasta-raati: 100-vuotiaan Suomen muistin politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittisten yhteisöjen suhtautuminen väkivaltaan on yhteiskunnallisen ajattelun keskeisiä kysymyksiä. Jo antiikissa pohdittiin, missä tilanteissa väkivallalla voisi olla moraalinen oikeutus. 1500-luvulla filosofi Thomas Hobbesin yhteiskunnallinen ajattelu kumpusi pyrkimyksestä löytää ratkaisu väkivaltaisen ihmisluonnon hallitsemiseen.

Ranskalaisessa uskonnonsosiologiassa väkivallan ongelma on keskeisessä roolissa. Yhteiskuntateoreetikko Max Weberin klassinen määritelmä valtiosta kiinnittyy kysymykseen siitä, kenellä on oikeus väkivaltaan rajatun hallinnollisella alueella.

Kun puhumme väkivallasta, puhumme perustavanlaatuisista kysymyksistä liittyen yhteisöllisyyteen ja yhteiskunnallisiin moraalikäsityksiin. Väkivalta ei ole ikinä vain fyysisen voiman käyttöä. Se saa erilaisia merkityksiä, joiden taustalla on pitkiä moraalisia, poliittisia ja oikeudellisia perinteitä.

Väkivalta on teko, mutta annamme sille merkityksen kielen avulla. Pelkästään jo laissa on useita kielellisiä määritelmiä väkivallan teoille. Kieli määrää sen, millaista politiikkaa väkivallan uhan ympärille rakentuu. Puhe väkivallasta on politiikan ydintä.

Filosofi Richard Rorty kirjoittaa: ”Maailma ei puhu. Vain me puhumme. Maailma voi kuitenkin aiheuttaa meissä uskomuksia, kun olemme sisäistäneet kielen.”

Kun tarinaa rakennetaan väkivaltaisen teon ympärille, sen moraalinen ulottuvuus on erityisen vahva.

Kun yhteisön sisällä tapahtuu väkivaltainen teko, tulkinnat teosta kumpuavat aluksi uskomuksista. Meillä on ennakko-oletuksia siitä, miksi ja millaisia väkivaltaisia tekoja tehdään missäkin tilanteessa.

Kun media uutisoi väkivallan teosta, pienikin ennakko-oletuksia vahvistava tieto saattaa vahvistaa uskomuksen. Alamme hetkessä rakentaa tarinaa teon ympärille.

Historianfilosofi Hayden White painottaa, että moraaliset ja esteettiset mieltymykset ohjaavat sitä, minkälaisen muodon tarinamme saavat. Kun tarinaa rakennetaan väkivaltaisen teon ympärille, sen moraalinen ulottuvuus on erityisen vahva.

Väkivallan kieli

Tarinat väkivallasta seuraavat samanlaista muotoa kuin muutkin tarinat politiikassa. Niissä on yleensä arvolatautunut loppu, jota selitetään relevanteina pidetyillä ja tiettyyn järjestykseen asetetuilla tapahtumilla. Tämän lisäksi tarinassa on kausaalisia yhteyksiä, syy–seuraus-suhteita.

Ympärillämme on lukematon määrä fiktiivisiä ja faktapohjaisia tarinoita väkivallasta. Väkivallan kuvaaminen on yksi taiteen merkittävimpiä teemoja. Mediassa väkivaltaa kuvaavat tarinat ovat keskeistä sisältöä.

Pihtiputaalla tapahtunut väkivallan teko vuonna 1969 saa tarinan muodon Mikko Niskasen klassikkoelokuvassa Kahdeksan surmanluotia. Elokuvassa kerrotaan neljä poliisia ampuneen pienviljelijä Tauno Pasasen tarina, joka kuvaa ”puutetta, syrjäytymistä sekä herrojen ja unohdetun kansan välistä kuilua”. Jokelan koulusurmia käsittelevässä dokumentissa painotetaan koulukiusaamisen vaikutusta teon taustalla.

Vain pari päivää Imatran joulukuisen väkivallan teon jälkeen poliisi kertoi pitävänsä todennäköisenä, että kolme naista surmannen miehen ”tekojen taustalla on syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia”. Heinäkuussa Helsingissä tapahtuneesta väkivaltaisesta teosta kirjoitettiin pari päivää teon jälkeen: ”Vakavista mielenterveysongelmista 1980-luvulta asti kärsinyt 51-vuotias mies ajoi viime viikon perjantaina kuuden ihmisen päälle Helsingin keskustassa. Mies kertoi poliisille, ettei hän välittänyt siitä, jääkö joku alle.”

Yhteisön omakuvan kannalta on keskeistä, tulkintaanko teko yksittäisen ihmisen tekemäksi vääryydeksi, yhteisön sisäisistä ongelmien ilmentymäksi vai ulkoa tulevaksi uhaksi.

Väkivaltaa kuvaava selitys rakentuu tarinan muotoon. Yhteisön omakuvan kannalta on keskeistä, tulkintaanko teko yksittäisen ihmisen tekemäksi vääryydeksi, yhteisön sisäisten ongelmien ilmentymäksi vai ulkoa tulevaksi uhaksi.

Mielenterveysongelmien nostaminen esiin ei horjuta yhteisön omakuvaa vaan eristää ongelman yksilötasolle tai kohdistaa kritiikin julkisten palvelujen resursseihin. Syrjäytymisestä puhuminen suuntaa katseen niin ikään kysymykseen sosiaali- ja terveyspalveluiden riittävyydestä.

Terrorismi erityisenä uhkana

Yhteisön ulkopuolelta tuleva väkivallan uhka liittyy etupäässä sotiin. Vuoden 2001 New Yorkin terrori-iskun jälkeen yhteisön ulkopuolelta tulevan uhkakuvat ovat länsimaissa kiinnittyneet enenevässä määrin myös terrorismin ilmiöön.

1970–1980-luvuilla eurooppalainen terrorismi oli väkivaltaa, joka nähtiin monelta osin sisäpoliittisena, yhteisön sisältä kumpuavana kysymyksenä, oli kyseessä sitten itsenäisyyspyrkimyksiin tähtäävä kamppailu tai laajempi ideologinen taistelu valtiota vastaan.

Vaikka 2000-luvulla useat Euroopassa iskeneet terroristit ovat olleet niin ikään maan kansalaisia ja osa valtion muodostaa yhteisöä, kysymys on kiinnittynyt vahvasti enemmistöstä poikkeavaan uskontoon ja etnisyyteen – oletukseen ulkoa tulevasta uhasta. Kun väkivallan uhka tulkitaan yhteisön ulkopuolelta tulevaksi pahaksi, puheessa hyödynnetään retoriikan tutkija Kenneth Burken kuvailemaa syntipukkiretoriikkaa, jonka avulla yhteisö voi eristää itsestään ”epäpuhtauden” syntipukkiin.

Kysymys siitä, miksi ”yksi meistä” hyökkää väkivaltaisesti yhteisöään vastaan, jää helposti käsittelemättä, kun uhka joko ulkoistetaan yhteisön ulkopuolelle tai eristetään yksilötason ongelmaksi.

Näin toimitaan sodan aikana, kun vastustajasta rakennetaan kokonaisvaltaisia viholliskuvia kielen avulla. Samalla tavalla tehdään myös terrorismia kuvaavassa puheessa, kun puhutaan terroristien ”maihinnoususta” Eurooppaan, meidän puhtaan yhteisömme pariin. Tulkinta on ristiriidassa sen kanssa, että suuri osa iskun tehneistä ovat osa yhteisöä, eivät sen ulkopuolelta tulevia.

Tämä tarkoittaa sitä, että syntipukkiretoriikka kohdistuu helposti yhteisön jäseniin pelkän etnisyyden tai uskonnon perusteella. Ei ole sattumaa, että vihapuhe ja väkivalta muslimeja kohtaan on noussut merkittävästi viime vuosien aikana eri puolilla länsimaita.

Kysymys siitä, miksi ”yksi meistä” hyökkää väkivaltaisesti yhteisöään vastaan, jää helposti käsittelemättä, kun uhka joko ulkoistetaan yhteisön ulkopuolelle tai eristetään yksilötason ongelmaksi. Vaarana on, että politiikkatoimet väkivallan ehkäisemiseksi päinvastoin lisäävät yhteisön sisäisiä jännitteitä ja väkivaltaa.

Keskustelu Turun puukotuksista

Turussa tapahtunutta puukotusta seurannut julkinen keskustelu on liittynyt suurelta osin juuri siihen, millä tavalla teko pitäisi asemoida suhteessa yhteisöön. Keskustelussa hahmoteltiin samalla meidän yhteisömme rajoja.

Helsingin Sanomissa isku liitettiin hetkessä osaksi eurooppalaista jatkumoa, minkä avulla piirrettiin eurooppalaisen yhteisön rajat: Suomi on osa eurooppalaista perhettä, jolla on yhteinen vihollinen ja yhteinen tahtotila ”olla pelkäämättä”. Tarina oli valmis ennen kuin iskun tekijää oli ehditty edes kuulla: ensin Barcelona, sitten Turku. Kuvaan ei mahtunut samaan aikaan tapahtunut väkivallan teko Siperiassa Venäjällä eivätkä myöskään aiemmin tapahtuneet Helsingin, Imatran tai edes Turun teot.

Pari päivää myöhemmin toimittaja Tommi Niemisen esseessä Helsingin Sanomissa painotettiin, että nyt pitää keskittyä nimenomaan islamistisen terrorismin uhkaan, josta ei ole puhuttu tarpeeksi. Lehden toisessa kolumnissa todettiin, että ”jihadistit ovat sodassa meitä vastaan, halusimmepa uskoa tätä tai emme”.

Väitettä siitä, ettei islamistisen terrorismin uhassa ole puhuttu tarpeeksi, on vaikea hahmottaa.

Väitettä siitä, ettei islamistisen terrorismin uhassa ole puhuttu tarpeeksi, on vaikea hahmottaa. Aihe on hallinnut länsimaista mediatilaa poikkeuksellisen vahvasti jo vuosien ajan. Tutkimuksen mukaan vuosina 2011–2015 muslimin tekemä terrori-isku sai Yhdysvaltojen mediassa yli viisi kertaa enemmän näkyvyyttä kuin ei-muslimien tekemät terrori-iskut.

Presidentti Donald Trump esitti alkuvuonna saman väitteen siitä, että media ei uutisoi tarpeeksi islamistisesta terrorismista. Asiantuntijat varsin yksimielisesti tyrmäsivät väitteen ja esittivät, että sen takana on pyrkimys oikeuttaa politiikkatoimia, erityisesti muslimienemmistöisiä maita kohtaan säädettyä maahantulokieltoa.

Suoran puheen vaatimus

Niemisen esseessä vaaditaan, että islamistisesta terrorismista pitää ”puhua suoraan tai Suomi on entistä haavoittuvampi”. Toisin sanoen puheen ja turvallisuuden välille rakentuu syys–seuraus-suhde: ilman ”suoraa puhetta” yhteisömme on haavoittuva.

”Suoran puheen” vaatimus on sekin Trumpille tyypillistä kieltä, jonka pyrkimyksenä on osoittaa, että toisin kuin poliittisesti korrekti ja todellisuudesta vieraantunut eliitti, hän sanoo asiat niin kuin ne oikeasti ovat. Suomessa samanlaista retoriikkaa on kuultu politiikassa erityisesti perussuomalaisten edustajilta, joiden mukaan maahanmuutosta ja siihen liittyvistä ongelmista ei puhuta suoraan.

Epäselväksi jää, kuinka Turun puukotusten seurauksena syntynyt vaatimus ”suorasta puheesta” tekisi Suomesta turvallisemman maan.

Epäselväksi jää, kuinka Turun puukotusten seurauksena syntynyt vaatimus ”suorasta puheesta” tekisi Suomesta turvallisemman maan. Suojelupoliisi on jo määritellyt terrorismin uhan Suomessa kohonneeksi ja tiedottanut tarkkailevansa noin 350 kohdehenkilöä.

Tiedustelulainsäädäntö on ollut jo pidempään valmistelussa lausuntokierrosta myöten. Turun puukotuksen motiivi ei ole vielä selvillä, mutta terrorismin torjunta on otettu Suomessa tosissaan muun Euroopan tavoin.

Vaatimus suorasta puheesta on julistuksellista kieltä, jolla on yleensä suuntansa. Trumpin kohdalla suunta on jäljitettävissä tiettyihin politiikkatoimiin, mutta Turun iskun jälkeen esitetty vaatimus jää leijumaan ilmaan. Mihin politiikkatoimiin suoran puheen pitäisi johtaa? Kuinka paljon uhkapuhetta islamistisesta terrorismista on tarpeeksi?

Väkivaltaa kuvaavan kielen voima on siinä, miten vahvasti sen avulla voidaan rakentaa yhteisöllisyyttä ja yhteiskunnallisia moraalikäsityksiä. Tarinat väkivallasta kuvaavat hyvin sitä, minkälaisia jakolinjoja eri aikakausina piirretään. Kysymys siitä, miksi terrorismin käsite liitetään tänä päivänä juuri islamistiseen väkivaltaan, avaa laajempia horisontteja politiikan ytimeen.

Johanna Vuorelma, PhD, on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka. Vuorelma väitteli filosofian tohtoriksi Turkin ulkopolitiikan länsimaisista tulkintaperinteistä Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta tammikuussa 2017.

Julkaisu Puhe väkivallasta on politiikan ydintä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitustunnistelija Juha Sipilä käynnisti vuonna 2015 yhteiskuntasopimukseksi kutsumansa hankkeen, jonka tarkoitus oli kohentaa suomalaisen teollisuuden kilpailukykyä. Siinä maan hallitus otti totuttua vahvemman roolin työmarkkinapolitiikassa ja edellytti työmarkkinajärjestöjen hyväksyvän hallituksen asettamat numeeriset tavoitteet neuvottelujen lähtökohdaksi.

Tutkin Helsingin Sanomien juttujen ja hankkeeseen osallistuneiden teemahaastattelujen avulla, miten neuvotteluosapuolten keskinäinen vaikutusvalta rakentui hankkeessa ja mikä tässä oli erityisesti mediajulkisuuden rooli. Tein haastattelut vuoden 2015 lopussa, kun yhteiskuntasopimusprosessi oli vielä kesken.

Yhteiskuntasopimushankkeen taustalla vaikuttivat vuoden 2008 finanssikriisistä jatkunut taloudellinen taantuma ja uudestaan aktivoitunut keskustelu suomalaisesta konsensuksesta ja korporativismista.

Tapausta jäsensi hallituksen ja työnantajien suosima kilpailukykykertomus. Sen mukaan työllisyyttä ja valtiontaloutta voitaisiin parantaa kilpailukykyä parantamalla.

Kilpailukykykertomuksen mukaan työllisyyttä ja valtiontaloutta voitaisiin parantaa kilpailukykyä parantamalla.

Ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta kilpailukykykertomus oli ongelmallinen. Työntekijöiden etuuksia puolustaessaan ammattiyhdistysliike joutuisi kertomuksessa sankarin vastustajan eli ”konnan” rooliin. Ammattiyhdistysliike toikin kilpailukykykertomuksen rinnalle kiristyskertomuksen. Siinä sankarin rooli oli varattu hallituksen pakkotoimia vastustavalle ammattiyhdistysliikkeelle ja konnan rooli hallitukselle.

Kolmas, leikkauskertomus, ei liittynyt yhtä suoraan työmarkkinajärjestelmään. Siinä ongelmaksi nähtiin yksinkertaisesti työehtojen huononnukset tai etuisuuksien leikkaukset. Tätä kertomusta pitivät esillä erityisesti yksityiset kansalaiset ja niiden eturyhmien edustajat, joiden etuja oltiin leikkaamassa.

Yllä kuvatut kertomusrakenteet jo sinällään asemoivat eri osapuolia enemmän tai vähemmän suosiollisiin asemiin ja voivat näin vaikuttaa niiden vaikutusvaltaan. Ne eivät kuitenkaan vielä kerro kovin paljon siitä, millä tavoin vaikutusvalta lopulta rakentuu.

Vaikutusvallan osatekijät: tieto, luottamus, arvot ja voima

Analyysin tarkentamiseksi erotin neljä vaikutusvallan osatekijää (tieto, luottamus, arvot ja voima) ja selvitin niiden merkitystä osapuolten keskinäiselle valtatasapainolle. Kutsun näihin osatekijöihin nojaavia puheenvuoroja auktoriteettiperformansseiksi ja tarkastelen niiden roolia yhteiskuntasopimuksen etenemisessä erityisesti kesällä ja syksyllä 2015.

Mediajulkisuudessakin vakiintui käsitys, että suomalaisen teollisuuden kilpailukyvyn palauttamiseksi työvoimakustannuksia on alennettava.

Hallituksen tiedolliset performanssit olivat vahvoja kesällä 2015, ja mediajulkisuudessakin vakiintui käsitys, että suomalaisen teollisuuden kilpailukyvyn palauttamiseksi työvoimakustannuksia on alennettava. Kilpailukykyongelma tunnistettiin myös ammattiyhdistysliikkeessä. Erimielisyyttä oli lähinnä siitä, kuinka paha kilpailukykyongelma on ja kuinka nopeasti ja millä keinoin ongelmaa pitäisi korjata.

Me pystytään tekemään erittäin maltillisia, ollaan tarjottu nollaratkaisuja tämmöisessä tilanteessa. (…) Mutta sitten että jos me halutaan tehdä näitä, puhutaan rakenteellisia uudistuksia, esimerkiksi lisäämään työaikaa merkittävästi tai jotain muuta. Se on huomattavasti vaikeampi tie. Ja mun mielestä kannattaisi tietysti käyttää sitä tietä, mikä on se helpompi tie. (Ammattiyhdistysliikkeen edustaja)

Hallitus vaati järjestöjä ottamaan neuvottelujen lähtökohdaksi yksikkötyökustannusten alentamisen viidellä prosentilla. Akava ja STTK olisivat olleet tähän valmiit mutta SAK ei. Tästä syystä SAK alkoi näyttää kilpailukykyongelman ratkaisuyritysten vastustajalta, mikä heikensi SAK:n luottamukseen perustuvaa vaikutusvaltaa. Kiristyskertomuksen mukainen hallituksen toimien kritiikki ja joukkovoimalla uhkailu eivät enää riittäneet luottamuksen saavuttamiseen, vaan paine osallistua kilpailukykyongelman ratkaisuun jollain positiivisella tavalla kasvoi.

Hallitus puolestaan vaikutti itsevarmalta ilmoittaessaan, että lupaamiensa budjettileikkausten sijaan se etsiikin keinoja, joilla se voisi parantaa yritysten kilpailukykyä ilman työmarkkinajärjestöjen tukea. Se muun muassa aikoi leikata ylityö- ja sunnuntaikorvauksia ja rajoittaa lailla työmarkkinajärjestöjen oikeuksia sopia työehdoista.

Ratkaisuksi luottamuspääomansa rapautumiseen SAK esitti oman mallinsa yhteiskuntasopimukseksi ja toi sen näyttävästi julkisuuteen 24. syyskuuta. SAK tarjosi monia työnantajapuolen tavoittelemia asioita, kuten palkankorotusten nollalinjaa vuodelle 2017 sekä periaatetta, että vientiteollisuus määrittelisi palkankorotusten ylärajan.

Tällä luottamusperformanssilla SAK pyrki osoittamaan vastuunsa kilpailukykyongelman ratkaisemisessa. Samalla se haastoi työnantajapuolen aloittamaan neuvottelut uudelleen.

Kyllä se arvio oli myöskin, että yhteiskunnallinen ilmapiiri kuitenkin on tällä hetkellä sellainen, että jos me oltaisiin jääty vaan juntturaan ja sanottu, että mikään ei saa muuttua, niin kyllä meidän vaikutusvalta olisi siinä vähentynyt ihan selkeesti. (Ammattiyhdistysliikkeen edustaja)

SAK onnistui aloitteellaan kääntämään voimasuhteet omaksi edukseen. Mediajulkisuudessa SAK:n ehdotusta kiiteltiin, ja jopa valtiovarainministeriön entinen valtiosihteeri Raimo Sailas ihmetteli, miksei SAK:n ehdotus kelpaa hallitukselle.

Samalla hallituksen lakipaketti alkoi kohdata niin tietoon kuin arvoihinkin nojaavaa kritiikkiä. Ehkä mieliinpainuvin arvoperformanssi oli kahden kätilön esiintyminen 16. syyskuuta Yleisradion A-studiossa. Kätilöt kertoivat, kuinka he ymmärtävät kilpailukykytavoitteen mutta eivät voi hyväksyä ratkaisua, joka kohtelee pienipalkkaista vuorotyötä tekeviä näin epäoikeudenmukaisesti. He ehdottivat ylityökorvausten leikkausten sijaan lomarahojen leikkaamista.

Ehkä mieliinpainuvin arvoperformanssi oli kahden kätilön esiintyminen 16. syyskuuta Yleisradion A-studiossa.

Lomarahojen leikkaaminen oli ollut esillä hallituksessa, mutta se oli hylätty, koska ajateltiin, että lomarahoihin ei voi puuttua lainsäädännöllä. Ylityön ja sunnuntaityön korvauksista nousseen voimakkaan julkisen kritiikin jälkeen virkamiehet kuitenkin keksivät, että säätämällä lomarahoista lailla voitaisiin niiden tasoa sittenkin rajoittaa, ja näin päätettiin tehdä.

Hallitus hyödynsi kätilöiden televisioesiintymistä osoittamalla, että se ymmärtää esitettyjä arvonäkökohtia ja ottaa ne huomioon. Samalla kätilöiden performanssi tuki hallitusta viestimällä ammattiyhdistysliikkeen johdolle, että jäsenistössä on valmiutta leikkauksiin, kunhan ne tehdään tasapuolisesti.

Se oli ilman muuta semmoista, jossa median kautta toimittiin eri suuntiin ja saatiin hyväksyttävyyttä sille, että se lomarahaleikkaus koetaan paljon pehmeämpänä, kun sitten tämmöiset rivityöntekijät ja vielä kätilöt kannattaa. (Hallituspuolueen edustaja)

Voima poikkeaa muista vaikutusvallan osatekijöistä, koska vallan legitimoinnin sijaan siinä on kyse vallan osoittamisesta. Voimaan kytkeytyivät hallituksen kyky säätää aikomansa kilpailukykypaketti ja ammattiyhdistysliikkeen kyky saada jäsenistönsä tarvittaessa lakkoon.

Kyse oli myös mandaatin uskottavuudesta: mitkä ovat neuvottelijoiden valtuudet ja missä määrin taustaryhmät hyväksyvät tavoitteet ja esitetyt toimenpiteet. Hallitus käytti lainsäädäntövaltaansa kannustamaan työmarkkinajärjestöjä löytämään ratkaisu. Työmarkkinajärjestöissä näkemykset hallituksen voimasta vaihtelivat, mutta vallitseva käsitys oli, että hallitus todella ryhtyy jonkinlaisiin lainsäädännöllisiin toimiin, elleivät järjestöt pääse sopimukseen.

Me arvioidaan kuitenkin, (…) että kyllä tämä hallitus, se kuitenkin istuu kuin tatti sen kolme ja puoli vuotta vielä. Kyllä niillä on aikaa tehdä näitä ikävyyksiä. Jos joku pakkolaki vaikka karahtaisikin EU-oikeuteen tai perustuslakiin, niin kyllä sieltä löytyy sitten seuraava ikävä juttu mikä voidaan tehdä. (Ammattiyhdistysliikkeen edustaja)

Mediaperformassit legitimoivat vallankäyttöä ja loivat sille uskottavuutta

Yhteiskuntasopimushankkeessa purkautui jo pitkään kasautunut paine muovata työmarkkinapolitiikan pelisääntöjä. Erityisesti ammattiyhdistysliikkeen ja opposition edustajat pahoittelivat hallituksen uutta toimintatapaa. Heidän suosimassaan kiristyskertomuksessa hallitus asettui konnan rooliin.

Yhteiskuntasopimushankkeessa purkautui jo pitkään kasautunut paine muovata työmarkkinapolitiikan pelisääntöjä

Elinkeinoelämä suhtautui hallituksen toimintaan myönteisemmin. Toimet nähtiin kilpailukykykertomuksen mukaiseksi pyrkimykseksi kehittää työmarkkinoita ja tukea suomalaisen teollisuuden toimintaedellytyksiä. Työmarkkinoiden muutosta jyrkensi se, että elinkeinoelämä jatkoi irtautumistaan keskitetystä sopimistavasta ja päätti marraskuussa 2015 lopettaa keskitettyjen sopimusten tekemisen kokonaan kevään 2016 jälkeen.

Mediassa esitetyillä arvo-, tieto-, luottamus- ja voimaperformansseilla osapuolet legitimoivat vallankäyttöään ja loivat sille uskottavuutta.

Performansseilla pyrittiin vaikuttamaan erityisesti hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen toiminnan oikeutukseen äänestäjien ja ammattiliittojen jäsenten keskuudessa.

Performanssit olivat erityisen tärkeitä mandaatin näkökulmasta: mediassa esitetyt käsitykset taloustilanteen ongelmista tai leikkausten epäoikeudenmukaisuuksista eivät niinkään pyrkineet vakuuttamaan neuvottelujen osallisia tiedollisesti tai arvopohjaisesti. Sen sijaan näillä performansseilla pyrittiin vaikuttamaan erityisesti hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen toiminnan oikeutukseen äänestäjien ja ammattiliittojen jäsenten keskuudessa. Tämä puolestaan heijastui voimaan perustuvaan vaikutusvaltaan päättäjien keskuudessa.

Selkeimmin performanssien vaikutus näkyi syyskuun lopussa, kun hallituksen vaikutusvalta alkoi heiketä SAK:n sopimusehdotuksen saaman myönteisen vastaanoton ja hallituksen lakipaketin kohtaaman kritiikin takia.

Kirjoitus perustuu tuoreessa Politiikka-lehdessä 2/2017 julkaistuun artikkeliin ”Kiristystä vai kilpailukykyä? Auktoriteettiperformanssit ja strategiset kertomukset neuvotteluissa ’yhteiskuntasopimuksesta’”.

Esa Reunanen on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Kiristystä vai kilpailukykyä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Harvardin yliopistossa työskentelevän pääkouluttajan Jed Willardin keskeisenä viestinä oli: ”Jos et kerro omaa tarinaasi, joku muu kertoo sen puolestasi.” Suomella pitäisi Willardin mukaan olla positiivinen ja laajasti jaettu tarina suomalaisuudesta. Myös Mantilan mukaan informaatiovaikuttamisen torjumiseksi ei enää riitä valheiden kumoaminen faktoilla. Sen lisäksi Suomen tulee ”hyvin vahvasti tuoda esiin” omaa tarinaansa.

Politiikasta.fi pyysi politiikan tutkijoilta ja lähitieteenalojen edustajilta kommentteja aiheeseen ja sen ympärillä käytävään keskusteluun. Raatilaiset saivat valita, vastaavatko he kaikkiin kysymyksiin vai ainoastaan osaan kysymyksistä. Vastaukset kerättiin sähköpostitse 25.–27.1.2016 välisenä aikana.

Onko Suomi mielestäsi informaatiosodankäynnin kohteena?

Heikki Patomäki, kansainvälisen politiikan professori, Helsingin yliopisto

Ei ole. En oikeastaan edes ymmärrä, mihin konkreettiseen asiaan tällä kysymyksellä voitaisiin viitata. Suomen sotilaalliset informaatiojärjestelmät eivät tietääkseni ole hyökkäyksen kohteena. Suomen ulkoministeriössä tapahtuneet tietomurrot vaikuttavat lähinnä kokeiluluonteiselta rutiinitoiminnalta. Jos media on jonkin tyyppisen propagandavaikuttamisen väline, vastaa sen ideologinen sisältö lähinnä Sipilän hallituksen, EU:n komission ja monikansallisten yhtiöiden ja pankkien lempi-ideoita. Venäjämielisiä ”trolleja” esiintynee jossain päin sosiaalista mediaa, mutta itse olen törmännyt enemmän perussuomalaisten ja Libera-tyylisten uusoikeistolaisten vastaavaan toimintaan ja häiriköintiin. Sen sijaan on luontevaa ajatella, että puhe informaatiosodankäynnistä on osa sellaista prosessia, jossa luodaan pelkoa ja epävarmuutta ja jossa asioita turvallistetaan. Tässä mielessä informaatiosodankäyntipuheen itsensä vaikutukset ovat olennaisempi asia kuin se mistä siinä puheessa puhutaan.

Petri Koikkalainen, valtio-opin akatemiatutkija, Lapin yliopisto

Informaation avulla vaikuttamisen tavat ovat selvästi koventuneet totutusta. Käytössä lienee myös informaatiosodankäyntiä varten kehitettyjä keinoja. En kuitenkaan suosisi kielenkäyttöä, joka tukee mielikuvaa sodasta ja siten oikeuttaa sille ominaisia keinoja. Emme ole sotatilassa, vaikka tilanteessa on huolestuttavia piirteitä.

Pauli Kettunen, poliittisen historian professori, Helsingin yliopisto

Virheellistä ja vääristelevää informaatiota levitetään, kuten on aina levitetty, ja jälleen kerran uusin keinoin. Sitä vastaan on paikallaan esittää paremmin perusteltua informaatiota.  Mutta sotakäsitteistö on tässäkin vaarallista. ”Informaatiosota” tekee liian helpoksi ajatella, että valtion tehtäviin kuuluu oikean tiedon määrittely ja valvonta. Sodan käsite luo myös kuvan poikkeustilasta, joko tilapäisestä tai pahimmillaan pysyvästä, ja madaltaa kynnystä hyväksyä kansalaisvapauksien rajoituksia. Turvallisuuden käsitettä on laajennettu, mutta sen vahva sidos sotaan vastakäsitteenä on pysynyt. Tämä on avannut tilaa myös sodan käsitteen sangen ongelmalliselle laajentamiselle. Käsite kaventaa toimintavaihtoehtoja. Niinä vuosikymmeninä, joita nykyään kutsutaan kylmän sodan ajaksi, kansainvälisen politiikan kaikki toimijat eivät onneksi kaiken aikaa tarkastelleet todellisuuttaan sotana, edes kylmänä. Tämä mahdollisti ristiriitojen ja keskinäisriippuvuuksien käsittelyn ydinsodan uhkaa rajoittaneilla toimilla.

Louis Clerc, poliittisen historian lehtori, Turun yliopisto

Valtiot tai muut toimijat pyrkivät jatkuvasti käyttämään informaatiota hyväkseen: analysoimalla ihmisten tuottamaa digitaalista jälkeä (data), räätälöimällä tietoa vaikuttaakseen mielipiteisiin ja julkisen keskustelun sisältöön, levittämällä tiettyjä arvoja tai ideoita jne. Ryhmät, jotka katsovat olevansa sodassa, voivat pyrkiä aiheuttamaan näin konkreettisiakin seurauksia ”viholliselleen”. Tällöin siirrytään tavallisesta vaikuttamisesta, propagandasta, informaatiosodankäyntiin. Terroristijärjestö ISIS on esimerkki tällaisesta ryhmästä; toinen näyttää olevan tällä hetkellä Venäjän valtio, jonka toimintatavat ovat tiukentuneet kolmen viime vuoden aikana.

Noora Kotilainen, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto

Informaatiovaikuttamisen kohteena? Aivan varmasti. Mutta infosodan? Se on kokonaan eri asia. Historiantutkijan tekisi myös mieli kysyä, onko Suomi sitten joskus ollut olematta informaatiovaikuttamisen kohteena.

Sanna Turoma, akatemitutkija, Aleksanteri-instituutti

Informaatiosodan käsite tuntuu olevan kiistanalainen. Jos sillä tarkoitetaan valtioiden tai geopoliittisten yhteisöjen / poliittisten järjestöjen pyrkimystä käyttää hyväkseen medioita (tiedotusvälineitä) päämääränään muokata kohderyhmiensä mielipiteitä toisista valtioista jne., niin en näe, että Suomen valtio voisi kokonaan eristäytyä tästä toiminnasta.

Miika Raudaskoski, projekti- ja väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto

Venäjän mediassa näytetään levittävän tietoisesti disinformaatiota, mitä voi pitää myös Suomeen kohdistuvana hybridisodankäynnin muotona.

Matti Pesu, väitöskirjatutkija, Tampereen yliopisto

Mielestäni Suomeen kohdistuu toimintaa, jossa ulkoinen toimija valheellisella tai tarkoituksenmukaisella viestinnällä pyrkii vaikuttamaan kansalaisten kantoihin ja jolla pyritään luomaan jakolinjoja suomalaiseen yhteiskuntaan. Samalla tavoitteena on luoda eräänlaista viestinnällistä infrastruktuuria, jota mahdollisesti voidaan käyttää merkittävämpään informaatio-operaatioon tulevaisuudessa. Itse tosin käytän mieluummin käsitettä informaatiovaikuttaminen, joskin itse ilmiöstä keskusteleminen on tärkeämpää kuin semantiikka, johon kannattaa pikemminkin puuttua asiantuntijoiden välisessä keskustelussa.

Mika Aaltola, ohjelmajohtaja, Ulkopoliittinen instituutti

Venäjän geopoliittiseen työkalupakkiin informaatiovaikuttaminen on kuulunut jo pitkään. Suomi on sekä valtiona että yhteiskuntana tämän kognitiivisen vaikutuksen kohteena. Suora vaikutus pyrkii haluttuun kahdenväliseen päämäärään. Epäsuora vaikuttaminen kohdistuu ”lännen” ja EU:n kautta Suomeen.

Hiski Haukkala, kansainvälisen politiikan apulaisprofessori, Tampereen yliopisto

Olga Davydova-Minguet, projektitutkija, Itä-Suomen yliopisto

Venäjältä länteen, Suomi mukaan lukien, suunnattu informaatiovaikuttaminen on tosiasia. Sitä kohdistetaan sekä kantaväestöön että Suomen nopeasti kasvavaan venäjänkieliseen vähemmistöön. Lapsiasiakiistat ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka tämä toimii. Venäjänkielinen väestö seuraa etupäässä Venäjällä tuotettuja sähköisiä medioita, ensisijaisesti televisiota, ja suomenkielisen median käyttö on suhteellisen vähäistä. Venäjän nykyhallinnosta riippuva televisio toimii pääasiallisena vaikuttamiskanavana Venäjän sisällä ja sen ulkopuolella. Eräs sen rakentama mielikuva esittää ”länttä” Venäjälle arvomaailmaltaan täysin vastakkaisena, venäläisille ihmisille vihamielisenä alueena. Länsimaista lastensuojelua esitetään arvoiltaan vääristyneenä ja toiminnaltaan julmana. Tätä mielikuvaa luodaan käyttäen luotettuja Suomessa toimivia vääristyneen tiedon lähteitä. Näitä käytetään luomaan mielikuva tiedon aitoudesta. Koska Venäjällä sähköiset mediat ovat hyvin keskitettyjä, ne pystyvät luomaan ja ylläpitämään tätä mielikuvaa hyvin kattavasti. Suomessa asuville venäläisille tämä mielikuva tulee sekä suoraan televisiosta että internetin välityksellä ja usein vahvistuu sosiaalisessa mediassa. Viime vuosina venäjänkielisen totuudenmukaisen informaation määrä on Suomessa kasvanut. Ylen venäjänkielinen toimitus on käsitykseni mukaan pystynyt saavuttamaan luotettavan tiedonlähteen aseman. Sen lisäksi Suomessa toimii muutama mielipidevaikuttaja (esimerkiksi Eilina Gusatinsky ja Polina Kopylova), jotka omilla kirjoituksillaan ja haastatteluillaan sekä Venäjällä että Suomessa tuotetuissa tiedotusvälineissä ovat pystyneet luomaan pohtivan ja asiantuntevan ilmapiirin tähän keskusteluun.

Miten informaatiosota pitäisi määritellä?

Petri Koikkalainen

Valtiollisetkin toimijat viestivät strategisesti ja muokkaavat julkisuutta itselleen edulliseksi. Se ei ole aina reilua, mutta ei yleensä vielä informaatiosotaa. Informaatiosodaksi kutsuisin sellaisia viestintäoperaatioita, jotka pyrkivät vahingoittamaan tunnettua vastustajaa esimerkiksi heikentämällä sen kykyä ratkoa sisäisiä tai ulkoisia ongelmiaan tai aiheuttamalla sille merkittävää hajaannusta väärän tiedon avulla.

Heikki Patomäki

Ensin pitäisi päättää, onko sana ”sota” tarkoitus ottaa kirjaimellisesti vai onko se metafora kuten esimerkiksi ilmaisussa ”yritysten sota markkinaosuuksista”. Jos se ymmärretään kirjaimelliseksi sodankäynnin muodoksi, edellyttää se julistettua tai ainakin tosiasiallista sotatilaa. Jos se on vain metafora, voidaan termillä kattaa mikä tahansa kirjo erilaisia yrityksiä vaikuttaa toisten mielipiteisiin manipuloimalla informaatiota tai sen saatavuutta. Periaatteessa esimerkiksi mikä tahansa markkinoinnin muoto ja kaikki poliittinen kampanjointi kuuluisivat tähän kategoriaan. Lisäongelmana on se, että informaatio on tekninen termi, jonka ei tarvitse itsessään sisältää mitään merkityksiä, tulkintoja tai tietoa. Teknisesti ymmärretty informaatio voidaan abstrahoida symbolijonoiksi, joita ei tarvitse tulkita, vaikka siinä olisi jotain järjestystä, johon voidaan liittää tulkinta. Sanoilla on vallan vaikutuksia. Jos joku tietty informaatio tai siihen kytketty tulkinta nimetään ”informaatiosodankäynnin muodoksi”, on jo poissuljettu se mahdollisuus, että tuo tulkinta voisi olla totta. Ja vaikka se olisi osin väärääkin, että siitä voisi oppia jotain tai että sen esittäjän kanssa voisi käydä dialogia.

Mika Aaltola

Sodan ja rauhan erottelun tarkoituksellisella hämärryttämisellä on pitkä historiansa. Poikkirajallisten vaikutuskanavien yleistyessä digitalisaation myötä tämä harmaa alue on kasvanut. Vaikuttamisoperaatiot pyrkivät toimimaan synergisesti muiden perinteisten ja uusien välineiden kanssa. Info-operaatiossa ulotetaan kognitiivisia syötteitä syvälle yhteiskuntaan ja samalla lamautetaan päätöksentekokykyä. Tarkoituksena on aiheuttaa hajaannusta ja näköalattomuutta, jolloin toimijoiden kyky vastustaa strategisia päämääriä on matala.

Hiski Haukkala

Informaatiosota lienee informaatiovaikuttamisen äärimmäinen muoto. En ole varma, onko informaatiosota yleisenä sloganina järin hyödyllinen asian jäsentämisessä. Silti lienee selvää, että informaatiota voidaan ja käytetään sotamaisesti, osana laajempaa konfliktia tai sen valmistelua. Ilmiönä pahantahtoinen informaatiovaikuttaminen pitää ottaa erittäin vakavasti: hiljaisena signaalina ja uhkaavana käytäntönä.

Noora Kotilainen

Infosota-käsitteen käyttö yhteiskunnallisessa keskustelussa vaatii vähintäänkin varovaisuutta. Termin viimeaikainen käyttö suomalaisessa julkisuudessa on ollut epäselvää, jopa harhaanjohtavaa, pääosin vailla kriittisyyttä ja hyvin historiatonta. On vaarana, että yhteiskunnallinen keskustelu totalisoituu, jos (ja kun) tiettyjen mielipiteiden esittäminen kehystetään ”sotaan” osallistumiseksi. Olisi tärkeää avata informaatiovaikuttamisen ja infosodan välinen ero. Onko tämä sota koko ajan läsnä kaikkialla ja onko keskusteleminen sotaan osallistumista?  Vai puhutaanko infovaikuttamisesta, jota viestintä aina on? Miten infosota taas eroaa propagandasta? Mitä lisäarvoa yhteiskunnalliseen (ei vain sotatieteelliseen) keskusteluun infosodan käsite tuo? Jos informaatiovaikuttamisen tai -sodan identifioimisesta tulee virkamiestyötä, jossa tietyt kriteerit ja avainsanat sisältävät viestit tunnistetaan mekaanisesti informaatiovaikuttamiseksi tai jopa sotaan osallistumiseksi, kavennamme omaa keskustelutilaamme potentiaalisesti hyvin vaarallisella tavalla. Nykykeskustelussa kaikkein eniten huomiota ovat saaneet trollaajat, valheellista tietoa levittävät kanavat, jopa yksittäisten ”resonaattorien” identifioiminen ja keskustelu nettikiusaamisesta.  Nämä eivät kuitenkaan ole valtiollisen informaatiovaikuttamisen purkamisen ytimessä. Tässä kontekstissa tiettyjen laajojen strategisten narratiivien identifioimisen ja niiden käytön intentioiden tunnistamisen tulisi olla keskiössä. Yksittäisviestien seuraamisen sijaan tulisi siis panostaa maltilliseen, analyyttiseen ja  mahdollisimman laajaan ja systemaattiseen tutkimukseen, jonka kautta kokonaiskuva ilmiöstä, sen muutoksesta ja merkityksestä nykypäivänä syvenisi.

Matti Pesu

Näen informaatiovaikuttamisen toimintana, jossa viestinnän keinoin yritetään luoda suotuisaa pohjaa omien intressien edistämiselle. Informaatiovaikuttaminen muuttuu informaatiosodaksi silloin, kun vaikuttamisen intentio on esimerkiksi selkeän subversiivinen tai muuten pahantahtoinen tai kun vaikuttaminen on osa muuten sodankäynniksi tulkittavaa toimintaa.

Kuuluuko Suomen valtion kouluttaa virkamiehiä informaatiosodan varalle?

Sanna Turoma

Kuulostaa kansainvälisen konsultin, esim. Jed Willardin, liikeidealta. Vakavasti ottaen: valtionhallinnon virkamiesten, joiden työnkuvaan kuuluu ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymykset, on hyvä olla perillä informaatiosodasta käydystä keskustelusta, sen peruslähtökohdista sekä käytännöistä. Mutta tätä koulutusta ei tule ostaa yksityiseltä turvallisuusyritykseltä tai kansainväliseltä konsultilta, ei edes niiltä, jotka toimivat Yhdysvaltojen huippuyliopistojen leimalla. Suomen valtionhallinnon tulisi panostaa tähän tietoon ja koulutukseen omilla resursseillaan, ei ulkoistaen vaan kuullen puolueettomia asiantuntijoita (historioitsijoita, politiikan tutkijoita, kulttuurien ja kielten tutkijoita, mediatutkijoita, sotatieteilijöitä, oikeusoppineita jne.).

Mika Aaltola

On oleellisen tärkeää, että ulkoisen strategisen vaikuttamisen keinoja tunnetaan ja tunnistetaan. Myös avoimen ja demokraattisen yhteiskunnan keskeiset vahvuudet informaatio-operaatioiden vastavoimana on hyvä selkeyttää.

Louis Clerc

Valtio lienee Suomessa ainoa taho, jolla on resurssit ja kiinnostus kouluttaa ei ainoastaan virkamiehiä vaan myös muita avaintoimijoita tunnistamaan tällaisia vaaroja ja toimimaan niiden ehkäisemiseksi. Suomen tiedottaminen on 90-luvulta lähtien ollut pääasiassa taloudellista, viennin edistämiseen tähtäävää toimintaa – siihen voitaisiin lisätä enemmän strategista osaamista. Propagandan, viestinnän ja median kriittisen lukemisen taito on tärkeää nyky-yhteiskunnassa, ja näistä valistaminen voisi tapahtua valtion toimesta. Nykymaailmassa sen on kuitenkin tapahduttava yhteistyössä yksityisten tahojen kanssa. On myös tärkeää kouluttaa ihmisiä suojaamaan tietonsa ja käyttämään strategisesti tietoturvatyökaluja. Tällaista koulutusta tarvitaan mielestäni enemmän kuin uutta ”kansallista narratiivia”. 80-luvulta lähtien on pyritty tuottamaan räätälöityä Suomi-narratiivia, jonka viimeinen inkarnaatio on vuoden 2010 maabrändiraportti. Virossa 2000-luvulla toteutettu brändäämiskampanja tarjoaa kuitenkin esimerkin siitä, mitä tapahtuu, jos rakennetaan kansallinen kertomus, jota ”kansan” erilaiset ryhmät eivät koe omakseen: sinänsä tehokkaan tuntuinen työkalu (sisäisesti looginen ja toimiva brändikampanja) ei tuottanut toivottua tulosta. Moniäänisessä ympäristössä kansallisen narratiivin tulee olla avoin ja laaja sekä tuoda esille asioita, jotka tuntuvat läheisiltä mahdollisimman monille. Mielestäni tätäkin tärkeämpää on kuitenkin avoin, faktapohjainen viestintä, jolle edelleen on tilaa.

Miika Raudaskoski

On hyvä, että informaatiovaikuttamiseen varautumista opetetaan ihan jokaiselle. Perusperiaatteet tässä eivät juuri eroa niistä kriittisen lukutaidon, lähdekritiikin ja mediahallinnan taidoista, joita opetetaan eri kouluasteilla. Ne muodostavat myös rungon tieteelliselle korkeakoulutukselle.

Heikki Patomäki

Vaikka informaatiosodankäyntipuheella on turvallistamisen ja vallan vaikutuksia, jotka usein ovat ei-toivottavia, kaikki esitetyt vaarat eivät välttämättä ole epätodellisia. Läpidigitalisoitunut yhteiskunta on haavoittuva. Vahinkoja ja onnettomuuksia voi tapahtua, ja voi olla monia syitä tuottaa myös tarkoituksella vahinkoa. Teknisten informaatiojärjestelmien suojaaminen ja tietoturva toki kuuluvat läpidigitalisoituneen yhteiskunnan normaaleihin toimintoihin. Kuitenkin jos informaatiosotaa käytetään metaforisessa mielessä ja koulutus yletetään virkamiehiin, joilla ei ole mitään tekemistä järjestelmien teknisen tietoturvan kanssa, ”informaatiosodan varalle” kouluttaminen voi käytännössä tarkoittaa ”harjoittamaan itse informaatiosotaa”. Tyypillisesti tällainen koulutus pitää sisällään sen ajatuksen, että tiedetään kuka vihollinen on. Kun Yhdysvalloissa koulutetaan virkamiehiä terroristien, Venäjän, Iranin yms. toimijoiden informaatiosodan varalle, heitä tosiasiassa koulutetaan myös levittämään amerikkalaista propagandaa ja osallistumaan amerikkalaisten sodankäyntiin.

Matti Pesu

Kansalaisena toivon, että suomalaisen virkamiehen pelisilmä ja mediakriittisyys ovat valmiiksi hyvällä tasolla. En osaa sanoa, mitä ”koulutus” sisällön puolesta on, mutta nähdäkseni on hyvä, että virkamiehille painotetaan, miten merkittävää haittaa informaatio-operaatioilla on periaatteessa mahdollista saada aikaan. Samalla tietoisuus infosodan tai -vaikuttamisen keskeisistä toimijoista sekä motiiveista pitää olla korkealla tasolla.

Noora Kotilainen

Uudenlainen viestintäympäristö sekä samanaikainen muutos turvallisuuspoliittisessa ympäristössämme on varmasti yllättänyt monet virkamiehet, kansalaiset ja jopa tutkijatkin. Tämän muuttuneen ympäristön syvällisempi ymmärtäminen ja pohtiminen tuskin on haitaksi kenellekään. On varmasti tärkeää, että informaatiovaikuttaminen ja sen uudet ilmenemismuodot tunnistetaan myös virkamiestasolla. En kuitenkaan epäile, että tämä olisi nykyiselläänkään virkamiesten keskuudessa mikään laaja ongelma. ”Kansallisten narratiivien” rustaamista en näe tarkoituksenmukaisena. Emmehän toivottavasti pyri konsensusyhteiskuntaan, jossa tietystä määritellystä linjasta poikkeavat mielipiteet ja näkemykset kehystetään vääriksi tai jopa (kansallisesti) vihamielisiksi.

Petri Koikkalainen

Kyllä, kunhan koulutus ei ole yksipuolista tai piiloagendoja syöttävää. Sen pitäisi perustua mieluiten tutkittuun tietoon. Kaikkien on hyvä tietää millainen informaatiovaikuttaminen on mahdollista ja miten sitä on käytetty. Samaa tietoa pitäisi olla tarjolla myös tavallisille kansalaisille.

Hiski Haukkala

Informaatiovaikuttamisen erilaisten muotojen tunnistaminen ja niihin nopea ja oikeanlainen reagointi on tärkeää. Tämä ei onnistu ilman riittävää tietoa ja taitoa. Siksi kouluttaminen on tarpeen.

Tarvitseeko Suomi uuden kansallisen narratiivin? 

Pauli Kettunen

Nationalismi, kansallisvaltiota perusteleva ja oikeuttava ideologia, muodostuu kansallisista narratiiveista. Suomessa nationalismi elää vahvana eri muodoissa: hyvinvointinationalismina, kilpailukykynationalismina ja muukalaispelkonationalismina. Kaikkien näiden yhteydessä rakennetaan ja hyödynnetään koko ajan narratiiveja Suomesta ja suomalaisuudesta. Aiemmin nationalistiset narratiivit väittivät tavoittavansa kansakunnan alkuperän ja olemuksen. Nykyisin nationalismiin näkyy mahtuvan myös sen tunnustaminen, että kansallinen narratiivi konstruoidaan sopiviksi katsotuista aineksista, kuten tosiasiassa on aina tehty. Tutkimus pystyy vaikuttamaan varsin rajallisesti siihen, millaisia nämä konstruktiot ovat.  Tutkimuksen tehtävänä onkin ennen kaikkea dekonstruoida näitä narratiiveja eli tutkia kriittisesti niiden historiallisia edellytyksiä, merkityksiä ja seurauksia. Näin se voi vastustaa toivetta yhdestä ”omasta”, kaiken kattavasta suomalaisesta narratiivista. Kenties tutkimus voi myös edistää ajatusta, että yhteiskunnalliseksi ja ylirajaiseksi solidaarisuudeksi  avautuva suomalaisuus muodostuu monista erilaisista, vaihtelevista, muuttuvista ja ristiriitaisista narratiiveista.

Matti Pesu

Onko Suomella ollut joskus jokin vanha kansallinen narratiivi? Totta kai Suomen pitää viestiä itsestään strategisesti, mutta suhtaudun varsin skeptisesti siihen, kuinka paljon sitä on mahdollista tehdä johdetusti koko yhteiskuntana.

Heikki Patomäki

Uuden suhteessa mihin aiemmin vallinneeseen narratiiviin? Mihin tarkoitukseen? En ole varma ymmärränkö kysymyksen merkitystä, koska en pysty näkemään sen taustaoletuksia. Kaikenlaisia tarinoita – ja ehdottomasti myös uusia sellaisia – toki tarvitaan eri tarkoituksiin, mutta ainakaan ”informaatiosodankäynti” ei minusta ole mikään syy kirjoittaa mitään uusia kansallisia tarinoita. Jos mennään pintaa syvemmälle ja tarkastellaan esimerkiksi ”kyberturvallisuuden” takana olevia arvoja (elämän suojelu, omaisuuden suojelu, yksityisyyden suoja, julkisuusperiaate jne.) ja analysoidaan digitalisoituneen yhteiskunnan ei-territoriaalisuutta ja globaalisuutta, minusta tämänkaltaiset huolet avaavat pikemminkin kriittisiä kysymyksiä koskien globaalia hallintaa, globaalia julkisuusperiaatetta, yksityisyyden suojaa ja globaalia demokratiaa.

Petri Koikkalainen

Ajatus uudesta kansallisesta narratiivista tuntuu vieraalta. Hyvä julkinen viestintä on uskottavaa ja faktat pitää pystyä tarkistamaan riippumattomista lähteistä. Lisäksi kuvauksen kohteen pitäisi pystyä tunnistamaan itsensä kuvauksesta. Emme voi kovin uskottavasti viestiä Suomesta muuta kuin sen mitä jo olemme, hyvässä ja pahassa. Tällaisia asioita ei voida muuttaa kuin firman logoa.

Sanna Turoma

Mitä tässä tarkoitetaan “kansallisella narratiivilla”? Kuka sen luo/esittää/kirjoittaa kenelle ja miten? Ostetaanko se harvardilaiselta pääkouluttajalta tai kansainväliseltä korporaatiolta (nämä kaksi saattavat olla sama asia)?

Miika Raudaskoski

Ensin pitäisi määrittää, mitä kansallisella narratiivilla tarkoitetaan. Identiteettipoliittisella, historian tapahtumien tulkinnasta ammentavalla kansallisnarratiivilla on huono kaiku. Sellaiset tuppaavat perustumaan myyttisille, värittyneille tulkinnoille menneestä. Suomalaisessa kertomuksessa usein korostuu sotasankaritarina myyttinä urhoollisesta yhtenäisestä kansasta ylivoimaisen edessä. Tässä mielessä Suomessa olisi tarvetta uusille narratiiveille, ei uudelle yhtenäiskertomukselle. Kansallisen sijaan perspektiiviä voisi laajentaa ylikansalliseen, ymmärtää hallinnallisten rajojen yli tapahtuneen vuorovaikutuksen pitkä historia. Suomen kansallinen narratiivi ei yhdy vain naapurimaiden, vaan laajemmin Euroopan ja koko maailman tarinaan.

Hiski Haukkala

Suomella jo on, tai on ainakin ollut, kansallinen narratiivi. Tämän kannalta ”ongelmana” on moniarvoinen yhteiskuntamme ja sitä kautta ihmisten pirstaloituvat maailmankuvat. Heikki Hietamies ei enää liimaa Suomen kansaa sohville lauantai-iltaisin. Samalla yhden jaetun Kansallisen Narratiivin ylläpitäminen muuttuu mahdottomaksi. Tämä ei ole sinänsä paha, vaan luonnollinen kehitys, mutta tarjoaa railoja ja rakoja pahansuoville toimijoille.

Mika Aaltola

Suomi tarvitsee oman identiteetin avoimena ja demokraattisena maana. Tämä narratiivi tarjoaa immunisoivaa vaikutusta erityisesti epädemokraattisten ulkoisten vaikutusten varalle.

Noora Kotilainen

Näen tällaiset kaavailut potentiaalisesti haitallisina. Suomi valtiona on sitoutunut tiettyihin periaatteisiin, lakeihin ja arvoihin. Tämän kirkastaminen ei tietysti ole pahitteeksi, mutta nykyisin vellovaan keskusteluun mukaan lähteminen  reaktiivisesti määrittelemällä tai varsinkin keksimällä uudestaan ”meidän narratiivimme” on mielestäni tarpeetonta. Tällaiset narratiivit, joilla tavoitellaan myyttistä (kansallista) yhtenäisyyttä, ovat myös aina ulossulkevia ja totalisoivia.

Voiko virallinen narratiivi kiteyttää kansalaisten enemmistön tulkinnan Suomesta?

Miika Raudaskoski

Kuka sen kertoisi? Jos virallisella narratiivilla tarkoitetaan jotain virkamiesten tai selvitysryhmän laatimaa tarinaa Suomesta, se jää vääjäämättä suppeaksi ja yleistäväksi. EU-komissio yritti rakentaa unionille oman tarinan. ”The Mind and Body of Europe” on hyvä esimerkki siitä, mihin pyrkimys virallisesta tarinasta voi johtaa, vaikka tarkoitusperät olisivat suhteellisen viattomat. Mikäli viralliseen narratiiviin yritettäisiin saada kaikkien suomalaisten, tai edes enemmistön tulkinta, se hajoaisi miljooniin pieniin tarinoihin. Pilvi Torstin johtama hanke tutki muutamia vuosia sitten suomalaisten historiatietoisuutta. Torstin Suomalaiset ja historia (2012) osoittaa hyvin, kuinka historiaymmärrys yhdistää ja erottaa. Kansallinen narratiivi pitää kuviteltua kansaamme koossa, mutta samalla se jättää jotkut tarinamme ulkopuolelle. Siksi olennaista on, kuka tarinan kertoisi ja keiden ääni päästettäisiin kuuluviin. Yksi aikamme suurista kysymyksistä tässä on, millaisen paikan pakolaiset ja turvapaikanhakijat tarinassa saisivat.

Sanna Turoma

Nyt joudun kysymään mitä tarkoitetaan ”virallisella narratiivilla”. Miten tai millä demokraattisilla metodeilla kansalaisten enemmistön tulkinta Suomesta (”virallinen narratiivi”) voitaisiin kerätä/koota/todentaa? Pidän ajatusta hyvin kyseenalaisena sekä tieteentekijänä että kansalaisena.

Petri Koikkalainen

En usko sellaiseen viralliseen narratiiviin, joka ilmoittaa suomalaisten kannattavan jotain tiettyä poliittista ideologiaa, tulkintaa suomalaisuudesta tai muita vahvoja sisällöllisiä arvoja. Uskon kuitenkin, että enemmistö tunnustaa yleisen ihmisarvon ja siitä seuraavat reilut ja tasapuoliset menettelytavat ja oikeudet, solidaarisuudenkin. Vaikka nämä ovat yleismaailmallisia arvoja, erottuu mikä tahansa niissä kunnostautuva kansa myönteisesti.

Matti Pesu

Todella vaikeaa se on. Tämänhetkinen kuva Suomesta on varsin jakautunut, ja jakolinjoja ruokitaan koko ajan. Sinänsä en näe pahana, jos etsitään niitäkin asioita ja arvoja, joita enemmistö suomalaisista voi jakaa. Mutta voidaanko tätä tehdä top down?

Heikki Patomäki

Että Sipilän hallitus kirjoittaisi uuden tarinan, joka sitten propagoitaisiin kaikelle kansalle uudeksi konsensukseksi? Eikö tämän kaltainen proto-totalitarismi ole jo nyt edennyt aivan liian pitkälle, kun demokratian ja laillisuusperiaatteen ihanteet kyseenalaistetaan päivittäin, ja kun media julistaa kaikkialla yhtä ja samaa vaihtoehdottomuuden oppia, joka kaiken kukkuraksi perustuu epätosiin olettamuksiin?

Mika Aaltola

Demokraattisen prosessin kautta syntyy ankkuroivia sävyjä varsin levottomaan ja poikkirajalliseen kansalliseen keskusteluun. ”Virallisen” narratiivin rooli on merkittävä vain jos se on painoarvoinen tulkinta Suomen roolista ja päämääristä.

Mitä elementtejä Suomi-narratiivin pitäisi sisältää?

Sanna Turoma

Keskustelun tulee lähteä liikkeelle siitä perusymmärryksestä, että ei ole olemassa ”suomalaisuutta” (toisin kuin esim. Jed Willard kyselyn saatetekstin perusteella olettaa) vaan ”suomalaisuuksia”. Suomalainen identiteetti on samalla tavalla moninainen ja prosessinomainen kuin muutkin kansalliset identiteetit. Se tulee ymmärtää monikossa, ei yksikössä. Se ei ole kiveen hakattu, muuttumaton. Siitä kamppailevat erilaiset subjektipositiot ja valtadiskurssit. Sitä kuvaavaa narratiivia ei voi paketoida ja myydä.

Olga Davydova-Minguet

Uuden suomalaisen narratiivin tulisi mielestäni suuntautua tulevaan ja ottaa pohjakseen mielikuva monikulttuurisesta yhteiskunnasta. Menneisyyteen katsova, sotasankaruutta ylistävä kertomus ei samalla tavalla kosketa maahamme viime vuosikymmeninä syntyneitä vähemmistöjä, vaan saattaa pikemminkin aiheuttaa jännitteitä.

Petri Koikkalainen

Suomen tarina on variantti eurooppalaisista ja pohjoismaalaisista tarinoista. Suomesta voisi kertoa vaikkapa Ruotsin tai Tanskan pohjoismaisena sisaruksena, ei ehkä yhtä vanhana ja itsevarmana, mutta joissain suhteissa ennakkoluulottomampana ja kiinnostavampana. Suomi, kuten muut maat, tuo Eurooppaan oman ainutlaatuisen lisänsä. Tällaisten positiivisten tarinoiden uskottavuus vain on herkkä huonojen uutisten vaikutuksille.

Matti Pesu

Strategisen viestinnän kannalta näen hyvänä, että Suomi viestisi itsestään avoimena ja kekseliäänä yhteiskuntana. Samalla pitäisi päättäväisesti viestiä, että Suomea ja suomalaisia kiinnostaa maansa integriteetin ja keskeisten liberaaliin demokratiaan perustuvien arvojen vaaliminen. Kolhuja on viime aikoina tullut johtuen siitä, että pienenkin porukan toimet voivat saada massiivista, maan kannalta haitallista julkisuutta.

Mika Aaltola

Suomen keskeisin valtiollinen strategia on ollut kytkeä Suomea maailmaan tavalla, joka turvaa maan pohjoismaista, läntistä ja demokraattista luonnetta sekä selkeyttää ongelmallisen geopoliittisen aseman juonikkuutta.

Miika Raudaskoski

Narratiivi on politiikkaa. Suomi-narratiivia ei voi kertoa ilman, että tehdään poliittisia valintoja siitä, millaiset asiat Suomea määrittävät. Mitä menestystekijöitä valitaan, millaisessa valossa historiaa tulkitaan, ketkä tarinaa valitaan kertomaan, mihin sillä pyritään? HS:n tiedetoimituksen esimies Jukka Ruukki (HS 26.1.) tiivistää Suomi-narratiivin ongelman hyvin: ”Todellisuudessa Suomi on kirjava ja polveileva tarina, jota ei voi puristaa käyttövalmiiseen pakettiin.” Globaalissa maailmassa keskeinen haaste on yhdistää kansallinen moninaisuus ylikansalliseen. Ehkäpä ”uuden Suomi-narratiivin” voima voisi olla juuri tässä moninaisuuden kääntämisessä vahvuudeksi.

Miten informaatiovaikuttamisen kansallisten tunnistus- ja torjuntatoimien kehittäminen voisi näkyä kansalaisten arjessa?

Sanna Turoma

Kriittisen medialukutaidon opettaminen koululaisille ja opiskelijoille on yhä tärkeämpää. Kriittinen ajattelukyky tulee kohdistua sekä kansallisiin että kansainvälisiin medioihin, ajatushautomoihin ja konsulttiyrityksiin sekä niiden tuottamiin kertomuksiin. Pitää osata kysyä: ”Myydäänkö tässä jotakin? Esim. kansallista narratiivia Suomelle?”

Heikki Patomäki

Kuulen tämän kysymyksen taustaoletuksissa kaikuja stalinistisen järjestelmän ideasta, jonka mukaan jokainen laitetaan vahtimaan perheen jäseniään ja naapureitaan ja raportoimaan viranomaisia huomatessaan mitään poikkeavaa. Ja tietenkin toisella puolella Atlanttia 1950-luvulla mccarthyismi harrasti samanlaista kansalaisten vainoamista vain muutamaa astetta miedommassa mielessä. Ideologisesti nyky-Suomi on tietenkin lähempänä jälkimmäistä. Tätäkö kysymyksellä todella ajetaan takaa, uus(perus)suomalaista versiota mccarthyismista?

Louis Clerc

Tärkein oivallus on ymmärtää, että pelissä on paljon enemmän kuin vain tehokkaan viestintätyökalun keksiminen. Informaatiosodankäyntiä vastaan paras voimavara on osaava, kriittinen mutta myös luottava kansalainen, joka tuntee olevansa osa yhteiskuntaa. Hajanaisempi yhteiskunta, jossa valtion ylläpitämät tai muut turva- ja solidaarisuusverkot puretaan, jossa vähemmistöjä osoitetaan sormella ja joka kärsii luottamuspulasta politiikkoja ja kollektiivisuutta kohtaan, on ongelmissa informaatiosodankäynnissä. Kansalaisten arjessa olisi kuitenkin mahdollista tehdä paljon. Vuoden vaihteessa Ranskassa sekä aikakauslehti Esprit että nettilehti Rue89 kirjoittivat salaliittoteorioista ja järjestivät keskustelutilaisuuksia medialukutaidon teemasta. Kävi ilmi monien nuorten kyvyttömyys arvioida tietolähteiden luotettavuutta sekä haluttomuus luottaa lehdistöön ja viranomaisiin. Johtopäätös oli kuitenkin, että nuoret myös haluavat ymmärtää ja ovat valmiita käyttämään huomattavia resursseja tiedonhakuun, jos heidän kanssaan käytetään aikaa. Älykkyyteen, koulutukseen, medialukutaitoon, yhteiskunnan toimivuuteen ja virkamiesten tietoturvallisuuteen kannattaa siis satsata enemmän kuin uuden brändin sorvaamiseen.

Olga Davydova-Minguet

Näen, että Suomen venäjänkielinen väestö informaatiovaikuttamisen kohteena on otettava huomioon, kun pohditaan tapoja pärjätä Venäjän luomassa informaatiovaikuttamisjärjestelmässä. Suomessa tuotettua laadukasta venäjänkielistä mediaa on vahvistettava. Sen sisältöjä tulisi laajentaa niin, että nimenomaan suomalainen poliittinen keskustelu pystyisi ”koukuttamaan” venäjänkielisiä mukaan. Pelkkä uutisointi venäjäksi ei tähän riitä, vaan keskusteluaiheita tulisi taustoittaa ja kehystää paremmin. Venäjänkielisiä mielipidevaikuttajia tulisi Suomessa tukea enemmän heidän työssään. Tutkimuksemme alustavien tulosten mukaan nykytilanne herättää levottomuutta Suomessa asuvien venäjänkielisten parissa. He ovatkin kehittäneet erilaisia tapoja hallita erilaisten mediatodellisuuksien luomaa ristipainetta. Median tarjoamien maailmankuvien jyrkkä yhteensopimattomuus vaikuttaa häiritsevästi ihmisten arkeen. Nämä tuntemukset tulisi ottaa vakavasti, kun Suomessa keskustellaan Venäjän nykytilanteesta. Muuttoliikkeiden tuloksena syntyneiden vähemmistöjen ja heidän entisten ja nykyisten asuinvaltioidensa välinen suhde vaatii hienovaraisempaa tarkastelua ja hienosäätöä kuin jos kyseessä olisi ”vain” kansallisvaltioiden välinen poliittinen kiista.

Mika Aaltola

Käsitteet ja sanastot ovat jo nyt laajentuneet huomaamaan ja nimeämään ulkoista vaikutusta. Valtiollisen tason havahtuminen voi lisätä jaettua kieltä ja eheyttää nyt rapistunutta turvallisuuden tunnetta.

Petri Koikkalainen

Informaatiovaikuttamista pitää tutkia ja taustoittaa, pohtia motiiveja ja mahdollisia yhteyksiä. Uskon tässä enemmän vapaaseen tiedonvälitykseen ja kansalaiskeskusteluun kuin valtion toimiin, vaikka myös mediaa ja kansalaiskeskustelua pitää katsoa yhä kriittisemmin silmin.

Matti Pesu

Julkista keskustelua aiheesta on käyty niin paljon, että suuri osa suomalaisista todennäköisesti tiedostaa ilmiön jollain tasolla. Tätä pitää jatkaa, ja toivottavasti faktantarkastukseen keskittyvää toimintaa on mahdollista tukea. Tärkeintä on pitää asiaa agendalla ja pitkäjänteisesti kehittää medialukutaitoa ja -kriittisyyttä. Mikäli Suomesta esiintyy kansainvälisesti merkittävän valheellista informaatiota, siihen on puututtava mielellään näkyvästi ja viestiä siitä myös kansalaisille.

Noora Kotilainen

En ymmärrä miten informaatiosodan tai -vaikuttamisen identifioiminen poikkeaa (kansalaisten tasolla) medialukutaidosta ja (tutkimuksellisella ja viranomaistasolla) kriittisestä informaation analysoinnista. Kieltämättä informaatioympäristö on muuttunut, kuten myös kansainvälinen poliittinen tilanne (molemmat ovat aina muutoksessa) ja valtiollinen, jopa sotilaallinen informaatiovaikuttaminen on sitä myötä eittämättä lisääntynyt ja muuttanut muotoaan. Tätä tietysti pitää tarkastella ja purkaa tilanteen mukanaan tuomat uudet vivahteet niin tutkimuksessa kuin julkisessa keskustelussa. Mutta ennen kaikkea peräänkuuluttaisin kuitenkin rauhallisuutta ja historiallista kontekstualisoimista, kriittistä medialukutaitoa, laadukasta journalismia ja sen resursseista kiinni pitämistä sekä avointa keskustelua ilman keskustelutilan militarisoimista, väärin ajattelevien resonaattorien nimeämistä tai uuden institutionaalisen tarinan reaktiivista ja keinotekoista rakentamista.

Hiski Haukkala

Pitäisi olla parempi tietoisuus ylipäätään. Selkeät ja rehelliset poliittisen johdon viestit. Meuhkaajien pitäisi muistaa vastuunsa. Sosiaalisessa mediassa pitäisi päteä reaalisen maailman käyttäytymissäännöt ja toisten kunnioitus. Ihmisten pitäisi olla ihmisiksi.

Julkaisu Politiikasta.fi-raati: Infosota ja kansallinen narratiivi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Käsittelen suomalaisen Eurooppa-keskustelun ”diskursiivista avaruutta” Kosmopolis-lehden tuoreen erikoisnumeron artikkelissa ”Hannu Raittilan Canal Grande ja suomalainen eurokriisikeskustelu”. Diskursiivisella avaruudella tarkoitan keskustelun tilaa, jossa narratiivit saavat merkityksen ja aseman – usein kulttuuristen kielikuvien avulla.

Artikkelissa esitän, että vuonna 2001 julkaistu Hannu Raittilan Finlandia-palkittu teos Canal Grande jatkaa hämmästyttävän tarkasti vuosikymmenen alussa käytyä suomalaista eurokriisikeskustelua. Sekä eurokriisistä lehdistössä käyty keskustelu että Raittilan teos pelkistyvät kahteen peruskysymykseen. Ensimmäinen kysymys koskee ajatusta suomalaisen yhteiskunnan voittoisasta asemasta suhteessa Etelä-Eurooppaan. Toisessa etsitään vastauksia siihen, kuuluuko Suomi todella Euroopan ytimeen.

Kahtiajakautunut Eurooppa

Sekä eurokriisikeskustelun että kirjan Eurooppa on jakautunut kahtia. Pohjoinen edustaa säntillisyyttä ja tehokkuutta ja etelä puolestaan hedonismia ja tehottomuutta. Canal Grandessa tämä näkemys henkilöityy erityisesti insinööri Marrasjärveen, joka toteaa: ”Olin tyypillinen pohjoinen ihminen – insinööri ja mies. Olimme nyt Alppien eteläpuolisessa maailmassa, Välimeren apollonisessa kulttuurissa. Minun piti tottua uudenlaiseen aikakäsitykseen.”

Marrasjärvelle suomalaisen asiantuntijaryhmän työmatka Venetsiaan on ”kehitysapuprojekti” Euroopan eteläisessä kolkassa, missä edes taideaarteet eivät ole eurooppalaista kulttuuriperintöä vaan ”gangsterilauman ryöstösaalis”. Raittilan käyttämät värikkäät kielikuvat ja stereotyyppiset kuvaukset eteläeurooppalaisista ovat välillä niin yliampuvia, että niiden uskottavuus on koetuksella.

Fakta ja fiktio seuraavat samanlaista kerronnan tapaa.

Onkin yllättävää, että julkinen keskustelu vuoden 2011 eurokriisistä toisti varsin samanlaisia stereotyyppisiä narratiiveja Etelä- ja Pohjois-Euroopasta. Poliitikot ja toimittajat nimittivät Kreikkaa ja muita Etelä-Euroopan maita ”huitahapeleiksi”, ”pahiksiksi”, ”hulttiovaltioiksi” ja ”laiskimusvaltioiksi”. Aamulehden pääkirjoituksen mukaan talouden saneeraus Kreikassa on ”savolaisittain aloittamista vaille valmis”.

Hayden White oli siis oikeassa todetessaan, että fakta ja fiktio seuraavat samanlaista kerronnan tapaa. Tuon artikkelissani esiin, että keskustelu Raittilan teoksessa ja poliittinen tai journalistinen eurokriisikeskustelu eivät lopulta eroa toisistaan muutoin kuin aineiston osalta: joidenkin eurokriisikeskustelun tapahtumien voidaan osoittaa tapahtuneen. Nekin kuitenkin tehdään ymmärrettäväksi ja osaksi sosiaalista todellisuutta samalla tavalla kuin kaunokirjallisuudessa: juonellistamalla.

Markkinasivilisaatio

Niin kirjassa kuin eurokriisikeskustelussa Suomen rooli Euroopassa hahmottuu ensisijaisesti talouden lainalaisuuksien kautta. Stephen Gill luonnehtii omaa aikaamme markkinasivilisaation kaudeksi. Talouden vapaudesta ja taloudellisesta menestyksestä on tullut sivistyksen ja kulttuurin kehityksen ensisijainen mittari.

Väitän artikkelissani, että suomalaisten Etelä-Eurooppaa kohtaan tuntema ylemmyydentunne rakentuu juuri markkinasivilisaatioajattelulle. Canal Grandessa sitä kuvastaa Marrasjärven ajatus suomalaisen rakennetun ympäristön ja esineistön ”tarkoituksenmukaisista muodoista”, jotka erottuvat edukseen ”venetsialaistyylisestä turhasta koristelusta”. Eurokriisikeskustelussa sen voi tunnistaa vaikkapa puheena ”kunniattomista köyhistä”, joina Juho Saaren mukaan pidetään erityisesti ylivelkaantuneita.

Tapahtumien juonellistamisella moraalisen ja poliittisen heikkouden kautta on myös poliittisia seurauksia. Toisin kuin rakenteellisiin syihin vetoaminen, se vapauttaa poliitikot yhteisvastuusta eurokriisin hoidossa ja samaan aikaan tehostaa ajatusta Pohjois-Euroopan ylivertaisuudesta suhteessa muuhun Eurooppaan.

Ironinen käänne

Teoksen ja eurokriisikeskustelun muodostaman jatkumon kiinnostavin piirre on sen ironinen ulottuvuus. Käsittelen artikkelissa ironiaa tapana haastaa ja tehdä naurunalaiseksi narratiivit, jotka esittävät Suomen olevan Euroopan ytimessä ja kehityksen huipulla.

Canal Grandessa dosentti Heikkilä ihmettelee, eikö juuri äärettömän tehokkaalla työvoiman käytöllä ole Suomessa saatu aikaan ennätysmäisen korkea työttömyys: ”Eikö olisi parempi organisoida talouselämää vähän löysemmin, saksalaisittain tai peräti välimerellisen oleilukulttuurin tyyliin?”

Suomalainen diskursiivinen avaruus on murroksessa, jota leimaavat uudet kielikuvat.

Eurokriisikeskustelussa puolestaan irvaillaan sille, että Suomi ei ole suinkaan Euroopan ytimessä vaan suurien jäsenmaiden naurettavassa talutusnuorassa.

Teoksessa suomalainen asiantuntijaryhmä onnistuu lopulta pelastamaan vain aasin avannosta. Tavoite Venetsian pelastamisesta suomalaisella ”huippuosaamisella” jää saavuttamatta.

Vuonna 2015 voidaan sanoa, että sekä Canal Grandessa että eurokriisikeskustelussa ironinen ulottuvuus oli tarkkanäköisin. Suomi ei onnistunut eurokriisikeskustelun suurista puheista huolimatta Euroopan pelastamisessa. Mutta pelastuiko edes ”aasi”? Timo Soini teki parhaansa pukeakseen Suomen Kreikka-vakuudet suomalaisen aasin rooliin.

Toisin kuin vielä vuonna 2011 tulkinta Suomen perustavanlaatuisesta erilaisuudesta suhteesta Etelä-Eurooppaan ei ole enää hallitseva. Nyt jopa hallituksen retoriikka nojaa uhkakuvaan Suomesta ”Kreikan tiellä”.

Jos teos kirjoitettaisiin tänään, insinööri Marrasjärven ylistys Suomesta ahkerana, pragmaattisena ja tehokkaana maana ei olisi yhtä uskottava. Nyt vallitseva tarina on, että suomalaiset tekevät Euroopan lyhintä työviikkoa, tarvitsevat pakkolakeja parantamaan surkeaa kilpailukykyä ja vastaavat pakolaiskriisiin terrorismilla.

Suomalainen diskursiivinen avaruus on murroksessa, jota leimaavat uudet kielikuvat. Muutamassa vuodessa on tapahtunut paljon.

Kreikan tie johtaa aivan toisenlaiseen tulkintaan Suomen ominaispiirteistä ja asemasta Euroopassa kuin Kreikan asemoiminen Suomen poliittiseksi, taloudelliseksi ja moraaliseksi vastakohdaksi, jota ohjaavat Alppien eteläpuolisen maailman lainalaisuudet.

Kirjoitus perustuu Kosmopolis-lehdessä (4/2015) ilmestyneeseen artikkeliin ”Hannu Raittilan Canal Grande ja suomalainen eurokriisikeskustelu”.

Julkaisu ”Kreikan tie” kielii murroksesta suomalaisessa Eurooppa-keskustelussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kenties yllättäen ”maahanmuuttokriitikot” ovat jo vuosikausia olleet oikeassa eräässä pääväittämistään: ”Maahanmuuttopolitiikasta ei Suomessa käydä keskustelua.”

Ensitarkastelemalta argumentti voi kuulostaa absurdilta. Julkinen keskusteluhan on jo pitkään ollut maahanmuuttoteeman käsittelyä ja viime viikkoina sitä on tullut joka tuutista. Puhe maahanmuutosta on kuitenkin ”maahanmuuttopoliittista keskustelua” vain hyvin abstraktissa mielessä. Parhaatkaan arvot, asenteet, periaatteet, teesit tai pamfletit eivät itsestään realisoidu maahanmuuttopolitiikaksi, vaikka saisivat taakseen huomattavan kriittisen massan.

Eräs parhaista esimerkeistä tässä suhteessa on perussuomalaisten hallituskauden alkutaival. Ennen vaaleja Timo Soini oli puhunut 200–300 miljoonan euron leikkausvarasta maahanmuuttopolitiikasta, mutta lopulta hallituksen uudistukset maahanmuuttopolitiikkaan jäivät taivaanrannan maalailun tasolle. Parhaalla tahdollakaan on vaikea uskoa, että maahanmuuttopolitiikassa ”tehostamisella” ja ”virtaviivaistamisella” voisi säästää kustannuksia paria kymmentä miljoonaa enempää, ja nämäkin säästöt voivat helposti kostautua huonompana kotoutumisena moninkertaisesti.

Vaikuttaa selvältä, etteivät edes perussuomalaiset yhtenä hallituksen kolmesta suuresta pysty luomaan maahanmuuttopolitiikkaa, joka olisi jotenkin ratkaisevasti erilaista kuin tähän asti harjoitettu politiikka.

Sen sijaan se maahanmuuttokeskustelu, jota heidän ehdoillaan nyt käydään, koskeekin lähinnä sitä, miten maahanmuuttoon ja monikulttuurisuuteen tulisi suhtautua. Monella ”maahanmuuttokriitikolla” on mielestään selkeä vastaus. ”Ei maahanmuutolle, ei monikulttuurisuudelle!” Mutta mitä tällaiset teesit voisivat käytännössä tarkoittaa?

Suljettaisiinko rajat?

Moneen korvaan yksinkertaiselta kuulostava rajojen sulkeminen olisi äärimmäisen hankalasti toteutettavissa. Ensinnäkin se edellyttäisi yksipuolista eroamista lukuisista kansainvälisistä sopimuksista, mikä parhaimmillaankin tekisi Suomesta tökerön vapaamatkustajan Euroopan laajuisessa ongelmassa ja sitä kautta erittäin epäluotettavan yhteistyökumppanin.

Tästä huolimatta rajojen sulkeminen olisi huomattavasti monimutkaisempi toimenpide toteuttaa kuin mitä ”maahanmuuttokriitikot” antavat ymmärtää. Pelkät suorat kustannukset rajavalvonnan lisäämisestä olisivat merkittävät.

Lisäksi muualla maailmassa saadut kokemukset rajojen sulkemisesta ovat varsin negatiivisia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen Meksikon vastainen raja – tarkasta valvonnasta huolimatta – vuotaa kuin seula. Vuoden 2006 arvioiden perusteella noin puoli miljoonaa meksikolaista saapuu joka vuosi maahan laittomasti.

Rajat voidaan siis sulkea, ainakin teoriassa, mutta on huomattavasti vaikeampaa estää ihmisiä tulemasta rajojen yli laittomasti maahan. Näillä ihmisillä on vähän menetettävää, he työskentelevät surkeissa oloissa ilman mitään työehtoja, ja tämä näköalattomuus tuo mukanaan inhimillisen kärsimyksen lisäksi huomattavan määrän rikollisuutta.

Mitä monikulttuurisuus oikein on?

”Ei monikulttuurisuudelle” on yhtä lailla käsittämätön vaatimus jo pelkästään tosiasioiden valossa. Vastoin ”maahanmuuttokriitikoiden” mielellään tarjoamaa myyttiä ”suomalaisesta yhtenäiskulttuurista”, supisuomalaisten ihmisten elämäntavat, arvot ja asenteet ovat aina olleet varsin heterogeenisiä. Globaali tiedonkulku takaa sen, että vaikka yksikään ihminen ei tulisi rajan yli, suomalaiset valitsevat elää elämäänsä yhä enemmän ja enemmän erilaisilla tavoilla.

Maahanmuutto osaltaan lisää monikulttuurisuutta, muttei suinkaan ole monikulttuurisuuden alkulähde.  Monikulttuurisuus ja sen lisääntyminen on siis demografinen fakta, josta ei ole mitään ulospääsyä. Tämän faktan yhteiskunnalliset vaikutukset voidaan joko kiistää toiveajattelulla, tai sitten voidaan kehitellä monikulttuurisuuspolitiikkaa, jolla näitä vaikutuksia voidaan ottaa tavalla tai toisella haltuun.

On kiistatonta, että Suomi tarvitsee yhä enemmän monikulttuurisuuspolitiikkaa. Ei siksi, että monikulttuurisuus ja moskeijat olisivat jotenkin siististi cool, vaan siksi, että eriävien näkemysten tukahduttaminen johtaa väistämättä turhautumiseen, radikalisoitumiseen ja demokraattisten instituutioiden näivettymiseen.

Tässä mielessä ”Ei monikulttuurisuudelle” on nähtävä samanlaisena tyhmyyden ylistyksenä kuin ”Ei globalisaatiolle” tai ”Ei uudelle teknologialle”.

Rikasta tarinankerrontaa

Perussuomalaisten kyvyttömyys tuottaa maahanmuuton ja monikulttuurisuuden käytännön realiteetit huomioon ottavia poliittisia ratkaisuja on johtanut siihen, että ”maahanmuuttokriittinen” puhe on tänä päivänä – ilmiön aidoista ja kiistattomista ongelmista huolimatta – lähinnä abstrakteja linjanvetoja, teesejä ja sutkautuksia.

Väitöstutkimuksessani olen tarkastellut sitä, kuinka ”maahanmuuttokriittinen” liikehdintä on jo toistakymmentä vuotta kehitellyt julkisia tarinoita näiden retoristen elementtien ympärille. Erityisesti oppositiosta käsin populistien on ollut helppo houkutella äänestäjiä hyvinkin erilaisista sosioekonomisista asemista, sillä lupausten katteettomuutta on ollut vaikea todeta.

Globalisaation nettohäviäjät, köyhät ja työväenluokka uskoisivat mielellään, että maahanmuuttoa rajoittamalla voidaan hillitä kilpailua tulonsiirroista ja prekariaatin ahdinkoa. Keskiluokkaa ja vauraampia äänestäjiä puolestaan motivoi toivo siitä, että maahanmuuttopolitiikan kiristämisellä voidaan hillitä verorasitetta.

Tutkimuksessani keskeisimmät uuspopulistiset mobilisaationarratiivit liittyvät kuitenkin identiteettipolitiikkaan. ”Maahanmuuttokriitikot” pyrkivät henkilökohtaistamaan ja tunteellistamaan monimutkaiset poliittiset kysymykset ja positioimaan itsensä ainoina hyvinvointivaltion puolustajina. Samalla he mielellään esittävät poliittiset vastustajansa ja julkiset kriitikkonsa muun muassa kukkahattutäteinä ja korruptoituneen poliittisen eliitin edustajina.

Nämä uhriutuvat tarinat toimivat kollektiivisen identiteetin liimana tilanteessa, jossa mitään konkreettista ja ratkaisukeskeistä maahanmuuttokriittistä politiikkaa ei ole tarjota ja jossa populistit ovat antaneet eri kannattajilleen keskenään hyvin ristiriitaisia lupauksia siitä, kuinka maahanmuuttoon keskittymällä hyvinvointivaltio voidaan pelastaa.

Suomalainen media ei ole kohdellut perussuomalaisia mitenkään poikkeuksellisen lempeästi,  vaan on ollut ylipäänsä kyvytön vaatimaan eturivin poliitikkoja tilille katteettomista lupauksistaan ja suoranaisesta valehtelusta. Median hampaattomuus on kuitenkin hyödyttänyt perussuomalaisia eniten, sillä heidän poliittinen retoriikkaansa on ollut kiistatta kaikkein maalailevinta ja lukuisista uhkakuvista huolimatta vähiten ratkaisukeskeistä.

Aika keskittyä todellisiin ratkaisuihin

Ylen 6.10.2015 esittämä A2 Pakolais-ilta oli viimeisin esimerkki siitä, kuinka ”tasapuolinen puheenvuorojen jakaminen” tarkoittaa käytännössä perusteltujen ja perustelemattomien näkemysten asettamista samalle viivalle.

Kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Tutkijoiden ja käytännön kotouttamisesta vastuussa olevien ihmisten esittäessä hankalia ja epäseksikkäitä kysymyksiä muun muassa rakenteellisesta rasismista ja etnisestä syrjinnästä työhönotossa, Juho Eerola (ps) ja muut ”kriitikot” saivat pudotella ”vastauksiksi” one-linereita resurssipulasta ja kantaväestön pelosta, jotka muka oikeuttavat todellisen ratkaisukeskeisyyden puuttumisen ”maahanmuuttokriittiseltä” poliittiselta agendalta.

Asiaa eivät auta ”kevennykset,” joissa juuri saapuneet turvapaikanhakijat pääsevät syömään suomalaista puuroa tai joutuvat perustelemaan arvoaan ahkerina työssäkävijöinä. Tällaiset asemoinnit eivät auta lievittämään maahanmuuttoa koskevia pelkoja, vaan pikemminkin vahvistavat stereotypioita maahanmuuttajaväestöstä kiittämättömänä kulueränä, joka on oikein laittaa joka käänteessä perustelemaan olemassaolonsa oikeutus.

Vaikka ajattelisi mitä maahanmuutosta, turvapaikanhakijoista tai pakolaisuudesta, ei ole missään mielessä perusteltua syyttää näitä ihmisiä siitä, että he ovat Suomessa. Päinvastoin. Heitä syyllistämällä, pelottelemalla ja uhkailemalla tuotetaan sitä maahanmuuttajat syrjäyttävää ja segregoivaa todellisuutta, jota ”maahanmuuttokriitikot” esittävät vastustavansa.

Vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi, vaan maahanmuuttoa koskevat ongelmat, arvot, asenteet, huolet ja pelot ovat olleet julkisen keskustelun ja ohihuutelun keskiössä jo vuosikausia. Nyt olisi aika puhua ratkaisuista.

Koska on aivan turha peitellä sitä, että julkinen keskustelu on tätä nykyä äärimmäisen leiriytynyttä, sen voisi todeta täysin avoimesti. Nyt jos koska olisi tilausta uudelle pakolaisillan tyyppiselle keskustelulle, jossa yhdellekään ”suvakille” tai ”persulle” ei anneta puheenvuoroa ongelmien valittelua tai pelkojen lietsontaa varten.

Järjestetään vaikka ”Ratkaisu-ilta: persut versus suvakit.” Jätetään asenteet hetkeksi narikkaan, ja katsotaan keillä on käytännön tasolla toteuttamiskelpoisia poliittisia avauksia, ja keskitytään viimeinkin niihin. Ehkä löydämme keisarin ilman vaatteita?

Julkaisu Kriitikot ilman ratkaisuja? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”We tore down the walls of mistrust, extreme nationalism and hatred, which had led to two world wars – And we built bridges. Working together, we have forged a new type of Union. A Union built on the shared values of peace, democracy, respect for human dignity and justice.” – José Manuel Barroso, s. 21

Näin kuvailee EU-komission entinen puheenjohtaja José Manuel Barroso unionin menestystarinaa, uutta Eurooppa-narratiivia vuonna 2014. Hänen sanansa on painettu EU:n julkaiseman The Mind and Body of Europe: A New Narrative –teoksen alkulehdille. Kyseinen julkaisu syntyi projektissa, jonka päämääränä oli rakentaa EU:lle omaa tarinaa, eräänlaista kansallista kertomusta, jonka varaan voisi syntyä eurooppalainen yhteinen identiteetti.

Euroopan tarinankertojat loivat Euroopan parlamentin ja komission ohjeistuksesta yhtenäisen kansallisen kertomuksen eurooppalaisista. Kaunis tavoite oli rakentaa siltoja kansalaisten välille, luoda identiteettiliimaa pitämään huojuvaa EU-korttitaloa pystyssä.

He toimivat kuin 1800-luvun kansalliset herättäjät eri puolilla Eurooppaa, mutta koordinoidummin. Kansakuntien isien paikan ottivat poliitikot, yhteiskuntatieteilijät, taiteilijat – muiden EU-kansalaisten tehtävänä on toimia pääteoksen kuvitusmateriaalina. Projekti toteutettiin kansallisten esikuvien mukaisesti intellektuellien projektina ylhäältä alaspäin (Kaiser 2015, 11).

Eurooppa-kertomus puettiin julistuksen ja kirjan muotoon, kuten tekivät kansalliset ”herättäjät” 1800-luvulla tai latinan ylivaltaa protestanttisessa Euroopassa horjuttaneet kirjakielten ”isät” 1500-luvulla (Anderson 2007, 81–82, 85–87).

Kuten suuret kansalliset kertomukset, myös Euroopan uusi tarina rakentuu myyttiselle tulkinnalle historiasta. Mennyt nähdään lineaarisena kehityskertomuksena, jossa mahdolliset sivupolut joko vaietaan tai niiden merkitystä vähätellään. Kertomus on pidettävä ennen kaikkea yhtenäisenä, muutoin kansakunnan – tai tässä tapauksessa Euroopan – koko olemassaolo on uhattuna. (Jutila 2015, 5–6, 8.)

Euroopan kansallinen herääminen?

”The new European narrative should, first of all, make the European peoples aware of their postmodern, plural identity, of their capacity to be, at the same time, Breton, French and European, or be from Prague, a Czech and a European, or Turk, Berliner and European.” – Antoine Arjakovsky, s. 189

Tyhjentävää analyysia eurooppalaisesta identiteetistä ei ole olemassa eikä sellaista liene luvassa (Ifversen 2002; Copsey 2015).

Eurooppalaisuutta päädytään määrittelemään helposti negaatioiden kautta, eli kertomaan, mitä Eurooppa ei ole. Jos pitää kertoa, mitä Eurooppa on, päädytään yleensä maantieteelliseen määritelmään tai Barrosonkin mainitsemiin ”yhteisiin” arvoihin, rauhaan, demokratiaan, ihmisarvon kunnioitukseen ja oikeudenmukaisuuteen, jotka historiallisesti ovat vakiintuneet Länsi-Euroopassa vasta 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.

Nathaniel Copseyn (2015, 48) mukaan kansalaisten suhde eurooppalaiseen identiteettiin voidaan jakaa karkeasti kahteen ääripäähän.

Yhtäältä on laveasti määritelty euroeliitti, joka jakaa yhteisen eurooppalaisen identiteetin ja katsoo hyötyvänsä eurooppalaisesta integraatiosta. Tähän ryhmään Copsey arvioi kuuluvan korkeintaan viidesosan EU-alueen kansalaisista.

Toinen ääripää on huomattavasti suurempi, ja sen keskuudessa esiintyy korkeintaan erittäin heikko ajatus eurooppalaisesta identiteetistä, eikä se ole kovin kiinnostunut EU:sta tai yhteiseurooppalaisesta politiikasta.

Copseyn näkemys perustuu muun muassa Eurobarometreillä kerättyihin tutkimustuloksiin ja niiden analysointiin. Hänen analyysinsa mukaan 80–85 prosenttia EU-kansalaisista joko ei tunne minkäänlaista tai tuntee korkeintaan heikkoa yhteyttä Eurooppaan. (Copsey 2015, 49–51.)

Tulokset ovat ristiriidassa yllä esitetyn Arjakovskyn – yhden EU-tarinan kertojan – vision kanssa. Hän uskoo, kuten kansallisen heräämisen aikana yleisesti, johonkin olemassa olevaan yhteiseen identiteettiin, johon valtaosa ihmisistä ei vain ole vielä herännyt.

Samaan näyttäisi pyrkivän myös EU, jonka tarinan lähtökohtana on siltojen rakentaminen kansanryhmien välille ja sitä kautta – kuten Arjakovsky suoraan kirjoittaa – EU-kansalaisten uuden identiteetin herättäminen.

Mikä eurooppalaisia yhdistää?

”According to recent polls, almost two thirds of Europeans feel that they are citizens of the EU. Unfortunately, they are not sure what this means. This implies the need for a new narrative for Europe.” – Viviane Reding, s. 32

Mitä yhdistävää EU:n piiristä on eurooppalaisen identiteetin pohjalle löydettävissä? Perinteisten, Kööpenhaminan kriteereissäkin määriteltyjen arvojen lisäksi keskeinen käsite on vapaa liikkuvuus. EU:n olemassaolo perustuu ihmisten, tavaroiden ja pääomien vapaaseen liikkuvuuteen yli (kansallis)valtiollisten rajojen. (Copsey 2015, 46–47)

Pohjalla on ajatus EU:sta rauhan projektina, vanhojen kansallisten viholliskuvien ja rajojen ylittäjänä sekä kylmän sodan jälkeisen ”uuden Euroopan” järjestyksen keskeisenä toimijana. Entisten sosialistimaiden ja neuvostotasavaltojen suhteellisen nopea integroituminen EU:iin esitetään Eurooppa-tarinassa menestystarinana ja osoituksena rauhanprojektin onnistumisesta.

Rajattomuuden ja vapaan liikkuvuuden arvoon sisältyy samalla suurin EU:ta repivä voima. Kyse on viime kädessä jäsenvaltioiden solidaarisuudesta toisiaan kohtaan, halusta pitää omat kansalliset rajat avoimina. Mikäli jäsenmaiden keskinäinen solidaarisuus katoaa, jääkö perusarvosta mitään jäljelle?

EU-projektin rinnalla on koko ajan kulkenut sekä ajatus että käytännön politiikka, josta voidaan käyttää käsitettä EU-linnake. EU:n sisärajojen avautumisen vastapainona on ollut rajavalvonnan tehostaminen ja myös mentaalisten ulkorajojen vahvistaminen. (Copsey 2015, 50–51.)

EU-linnake on käsite, jonka kautta on helppo määritellä eurooppalaisuutta eksklusiivisesti. Siinä annetaan rajat EU-Euroopalle: mikä on tämän ulkopuolella, ei ole Eurooppaa, jolloin kaikki sisäpuolinen on automaattisesti eurooppalaista. (Ifversen 2002, 10; O’Dowd 2002, 19–21; Copsey 2015, 50–51.)

EU-kriittinen politiikka on vahvistunut 2000-luvulla lähes kaikissa jäsenmaissa. Talouden epävakaus ja heikot tulevaisuuden näkymät, kasvanut siirtolaisuus- ja pakolaispaine EU-alueelle sekä EU:n poliittisen päätöksenteon elitistisyys heikentävät koko projektin olemassaoloa. Näihin ongelmiin EU tarjosi osaltaan ratkaisuksi yhteistä kertomusta eurooppalaisista, mutta sortui stereotyyppiseen ja elitistiseen esitykseen.

Raja railona aukeaa

”We need to ask ‘What is Europe?’, and ‘What is the European dream going to be 10 years from now?’ These are urgent questions, and we should discuss them in full knowledge of the fact that the answers are rather uncertain.” – Enrico Letta, s. 75

EU:n tarjoama tarina kertoo yhtenevästä, rajattomasta Euroopasta aikana, jolloin jäsenmaat vaativat enemmän kansallista päätösvaltaa esimerkiksi maahanmuutossa ja rajakysymyksissä. Samaan aikaan sekä EU:n että jäsenmaiden kansalliset politiikat kulkevat vastakkaiseen suuntaan.

Välimerellä, Balkanilla ja Englannin kanaalissa arkipäiväksi tullut laittomien siirtolaisten pyrkiminen EU-alueelle koettelee keskinäistä solidaarisuutta. Jäsenvaltiot ovat erimielisiä siitä, kuinka pakolaispainetta tulisi jakaa unionin sisällä. Vastuu uhkaa kaatua niille rajavaltioille, joiden alueelle pakolaiset suuntaavat: Kreikkaan, Italiaan ja nyt myös Iso-Britanniaan.

Unkari pyrkii hoitamaan laittomista siirtolaisista kokemansa ongelman raja-aidalla. EU-tasolla on väläytetty mahdollisuutta tuhota salakuljettajien aluksia jo lähtösatamissa.

Kumpikin tapa hoitaa vain oiretta, ensimmäinen kaiken lisäksi nakertaa EU:n perusarvoa. Epävakaus EU:n lähialueilla on niin syvää, ettei toimintakyvyltään halvaantunut unioni kykene tuottamaan apua lähtömaihin, vaikka se olisi ainoa pidemmällä tähtäimellä kestävä ratkaisu.

Mitä EU:n yhteisestä tarinasta jää jäljelle? Se uhkaa typistyä kuvitellun eurooppalaisen sivilisaation siilipuolustamiseen. Siinä ajattelutavassa ei tarvitse niinkään määritellä mitä olemme, vaan mitä emme ainakaan ole. EU:n motto ”moninaisuudessaan yhtenäinen” näyttäytyy silloin kapeana, vain EU-linnakkeen sisällä olevien eurooppalaisten yhtenäisyytenä.

Elitistisen EU-kansallisen kertomuksen rakentelun sijaan unionin tulisi keskittyä demokratian vahvistamiseen. Siltoja ei rakenneta ammentamalla valikoiduista historian tulkinnan sirpaleista kootusta kehityskertomuksesta, vaan kuuntelemalla kansalaisia.

Kuten Jyväskylässä kesäkuussa järjestetyssä symposiumissa moneen otteeseen todettiin, EU ei ole kansallisvaltio eikä siitä sellaista kannata kehittää. Tarvitaan uudenlaisia demokratian ja osallistumisen muotoja.

EU ei ole valmis, vaan kehittyy jatkuvasti. Emme voi mitään sille, mitä se on ollut, mutta voimme vaikuttaa tulevaan. Robert Schumania mukaillen: Eurooppa tarvitsee vanhojen viholliskuvien hautaamista sekä valtioiden ja kansojen välillä että Euroopan ja muun maailman välillä.

Sitaatit ovat teoksesta The Mind and Body of Europe: A New Narrative (2014).

Kirjallisuus

Anderson, Benedict 2007. Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Vastapaino, Tampere.

Copsey, Nathaniel 2015. Rethinking European Union. Palgrave, Lontoo.

Ifversen, Jan 2002. ”Europe and European Culture – A Conceptual Analysis.” European Societies 4:1, 1–26.

Jutila, Matti 2015. ”Securitization, history, and identity: some conceptual clarifications and examples from politics of Finnish war history.” Nationalities Papers: The Journal of Nationalism and Ethnicity, 1–17.

Kaiser, Wolfram 2015. ”Clash of Cultures: Two Milieus in the European Union’s ‘A New Narrative for Europe’ Project.” Journal of Contemporary European Studies, 1–14.

O’Dowd, Liam 2002. ”The Changing Significance of European Borders.”Regional & Federal Studies 12:4, 13–36.

Julkaisu Eurooppa-tarinan pohja on murenemassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historioitsijat luovat sukupolvia, kansainvälisen politiikan tutkijat käänteitä. Beat-sukupolvesta on vitsailtu, että kolme kirjailijaa ei tee vielä sukupolvea. Samaa voisi sanoa monista kansainvälisen politiikan käänteistä. Niissä saattaa olla mukana vain kourallinen tutkijoita.

Siitä huolimatta käänteitä tehtaillaan kaiken aikaa. Mistä niissä sitten on kysymys?

Käsittelen lähemmin kansainvälisten suhteiden narratiivista käännettä, josta on puhuttu jo vuosia. Lähemmin tarkasteltuna narratiivinen käänne sisältää neljä eri lähestymistapaa kansainvälisiin suhteisiin.

Oman äänen löytäminen

Ensimmäisenä ovat omaelämäkerralliset narratiivit. Tämä lähestymistapa painottaa ”oman äänen” tärkeyttä. Ääni voi kuulua joko tutkimuskohteelle tai tutkijalle – tai molemmille. Erityisesti vähemmistöille ja niille ryhmille, joiden ääni ei ole perinteisesti kuulunut valtavirtaisessa tutkimuksessa, halutaan antaa ääni.

Narratiivin kertoja voi olla lapsisotilas, afroamerikkalainen aktivisti tai köyhä maanviljelijä. Myös he ovat kansainvälisten suhteiden toimijoita siinä missä valtiot ja kansainväliset järjestötkin.

Catharine MacKinnon on kritisoinut lähestymistapaa siitä, että se tavoitteensa vastaisesti entisestään marginalisoi niitä ryhmiä, joiden narratiiveja kerätään moniäänisyyden nimissä.

MacKinnonin mukaan vallitsevien toimijoiden tarinoita ei kutsuta narratiiveiksi. Niistä on tullut sosiaalista todellisuutta. Afrikkalaisella maanviljelijällä on narratiivi omasta elämästään ja washingtonilaisen ajatushautomon johtajalla puolestaan todellisuutta edustava näkemys Yhdysvaltojen tulevaisuudesta. Inklusiivinen lähestymistapa johtaakin vallitsevan valta-aseman vahvistumiseen.

Toinen omaelämäkerrallisen narratiivinen traditio liittyy tutkijan oman äänen löytämiseen. Tässä traditiossa lähtökohtana on, että perinteisesti kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on pyritty hiljentämään tutkijan oma ääni, mikä on ongelmallista.

Tutkijan kokemukset ja tausta vaikuttavat kuitenkin olennaisella tavalla tutkimuksen syntyyn ja sisältöön. Omaelämänkerrallinen kirjoittaminen – heittäytyminen aiheeseen koko persoonalla – voi avata aihetta aivan uudella tavalla.

Tieteissä on aktiivisesti pyritty ottamaan etäisyyttä omaan tutkimukseen. Kirjoitetaan siitä, mitä tämä tutkimus osoittaa, eikä siitä, mitä minä tutkijana osoitan. Omaelämäkerrallinen lähestymistapa narratiiveihin pyrkii eroon tästä.

Todellisuus on narratiivia

Toinen lähestymistapa narratiiveihin lähtee siitä, että hahmotamme todellisuutta narratiivien kautta. Ihmismieli tekee kaoottista todellisuutta ymmärrettäväksi kertomalla siitä tarinoita, jotka rakentuvat juoneen sopivista tapahtumista.

Olennaisinta on, että narratiivit eivät ole tietoista strategisointia tai oman äänen tuomista esiin vaan tapamme elää. Yksilöiden ja yhteisöjen identiteetit rakentuvat narratiivien varaan.

Kansainvälisten suhteiden tutkijan tehtävänä on tällöin osoittaa, millaisten diskursiivisten rakenteiden varassa valtioidentiteetit ja suurvaltaoletukset roikkuvat, ja kuinka niitä horjutetaan.

Kysymys ei ole siitä, miksi valtioilla on narratiiveja, vaan siitä, miten ne toimivat ja minkälaisia vaikutuksia niillä on kansainvälisessä järjestelmässä. Narratiivit aloittavat sotia, mutta ne luovat myös toimivat puitteet kansainväliselle yhteistyölle.

Siksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen tulisi ottaa narratiivit tosissaan.

Narratiivi on strategiaa

Narratiivinen käänne kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa viittaa myös siihen, että poliittiset toimijat tietoisesti luovat valta-asemaansa tai päämääriä edistäviä narratiiveja. Tutkijat puhuvat mobilisoivista narratiiveista tai tapahtumien poliittisesta manipuloinnista ja strategisesta kehystämisestä.

Poliitikot ovat tällöin niin sanottuja narratiiviyrittäjiä (narrative entrepreneurs), joiden tarkoituksena on kääntää julkinen keskustelu ajamansa uudistuksen taakse. Tutkijan tehtävänä on osoittaa, millä tavalla esimerkiksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa luodaan uhkakuvia tai minkälaisia narratiiveja löytyy Euroopan unionin ulkosuhteissa.

Tämä on tärkeä tehtävä.

Poliittiset toimijat ovat yhä taitavampia narratiiviyrittäjiä, joten strategisesti suunniteltujen narratiivien tekeminen näkyväksi on todellinen vastavoima hegemoniselle valtapolitiikalle.

Jos edellinen lähestymistapa lähtee siitä, että emme voi elää ilman narratiiveja, tässä lähestymistavassa olemme niiden uhreja.

Narratiivi on myös metodi

Neljäs tapa hahmottaa narratiivi kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa on käsitellä sitä tutkimusmetodina. Pääpaino on tällä kertaa narratiivin rakenteissa paremminkin kuin käyttövoimassa.

Tutkijat ovat kiinnostuneita siitä, mikä narratiivi lopulta on. Jos narratiivi on sama asia kuin tarina tai diskurssi, miksi edes käyttää koko termiä?

Narratiivi on toisin sanoen tulkintaväline, joka koostuu tietyistä rakenteista. Narratiivilla on tietyt kriteerit. Yksinkertaisimmillaan narratiivista puhutaan silloin, kun tekstistä on löydettävissä alku, keskiosa ja loppu.

Voidaan puhua myös tapahtumien juonellistamisesta, ketjuttamisesta tai arvottamisesta. Narratiivi antaa työkalun tekstin rakenteiden avaamiseen ja analysoimiseen.

Lopuksi

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentän hahmottaminen eri käänteiden kautta parhaimmillaan selkeyttää vaikeasti hallittavaa artikkeleiden ja akateemisten puheenvuorojen sekamelskaa.

Se on myös tapa luoda tai vahvistaa alan hallitsevia rakenteita ja toimijoita esittämällä joidenkin tutkijoiden ja julkaisujen artikkelit käänteentekevinä. Käänteet sattuvat tapahtumaan aina samoissa julkaisuissa.

Voikin sanoa, että narratiivinen käänne on jo itsessään narratiivi.

Sen voi nähdä osana laajempaa tarinaa kansainvälisten suhteiden tutkimuksen kentästä. Se on myös yksi tulkintamalli kaoottisesta akateemisesta todellisuudesta. Tämän lisäksi termiä voi käyttää strategisesti oman tutkimuksen kehystämiseen tieteenalan keskiöön.

Artikkelikuva: günter / Pixabay

Julkaisu Narratiivinen käännekin on narratiivi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjassaan Tarinan valta teologian tohtori ja viestintäkouluttaja Juhana Torkki kuvailee, miten brändien ja poliittisen koneiston takana on aina tarina. Vaikka länsimainen ihminen katsoo perustavansa analyysinsa rationaalisuuteen, tarinat vaikuttavat päätöksiin. Nykyajan valtaa käyttävät Tuhannen ja yhden yön scherezadit eli ne, jotka osaavat kertoa parhaimman tarinan. Tarinoiden illuusiota ei aseteta kyseenalaiseksi, vaikka totuus niiden takana on julmaa markkinointia. Ihmisiin yritetään vaikuttaa tehoamalla ensin tunteisiin ja luomalla kuvia verkkokalvolle. Rationaalisessa yhteiskunnassa kerran opittujen tarinoiden paikkansapitävyyttä ei kyseenalaisteta. Nykyajan scherezadeja ovat esimerkiksi Steve Jobs ja Timo Soini.

Torkin kirjan lähtökohtana on Aristoteleen klassinen runousoppi ja hänen käsitteensä pathos, logos ja ethos. Pathos kuvaa tunnetta, logos järkeä ja ethos liittyy puhujan luotettavuuteen. Pathos on ollut Torkin mukaan paitsiossa suomalaisessa kerrontaperinteessä, mutta se on hiljalleen noussut arvoonsa. Esimerkkeinä perinteen käyttäjistä hän mainitsee kaksi poliitikkoa: Keskustan eduskuntaryhmän varapuheenjohtajan Tuomo Puumalan ja entisen pääministerin Matti Vanhasen. Tarinan valtaa voidaan havainnollistaa tutkimalla nykyisten populistien retoriikkaa. Esimerkiksi Silvio Berlusconi oli ensimmäiseltä ammatiltaan ovelta ovelle -kauppias. Hän kuunteli aina vastapuolta ja teki markkinatutkimuksen siitä, mitä yleisö halusi kuulla. Sittemmin hän sovelsi tätä poliittisella urallaan.

Torkin kirja poukkoilee kuin kattilassa poksahtelevat maissinjyvät: se sisältää runsaasti viittauksia elävään elämään ja kaunokirjallisuuteen sekä oivalluksia ja ideoita, joista suurin osa on samoja kun Torkin aikaisemmassa teoksessa Puhevalta. Retoriikan klassikot nostetaan esiin, mutta tuoreempi tutkimus jää vähemmälle huomiolle. Onkin ironista, että vaikka Torkki kirjoittaa sinänsä viihdyttävästi, tarinoiden vallasta kertova kirja olisi pysynyt paremmin kasassa jonkinlaisen juonellisen tarinallisuuden avulla.

Hienoinen palaneen maku jää luvusta Median leirinuotiot, jossa Torkki käy sumeilematta viihteellistyneen median kimppuun. Torkin oma pathos hieman kummastuttaa lukijaa: mistä moinen raivo, joka vähentää tekstin uskottavuutta? Tässä tehdään poikkeuksetta ero nykykehityksen, iltapäivälehtiä selaavan ”kansan” ja Le Nouvel Observateuria ja Hiidenkiveä selaavan eliitin välillä. Helsingin Sanomien entinen kulttuuritoimittaja Seppo Heikinheimo nostetaan esiin viimeisimmän airueena, jonka syvällisille pohdinnoille ei löydy enää tilaa lehdestä. Myöhemmin lahjakas tähti teki itsemurhan. Lisäksi Torkin käyttämät esimerkit olisivat kaivanneet rinnalleen tuoreempia päivityksiä. Eikö Johanna Tukiaisen ja Ilkka Kanervan tekstiviestikohu ole jo hieman tunkkainen ilmiö? Tässä Torkki ei onnistu tuomaan aiheeseen mitään uutta. Miten olisi esimerkiksi tarina Sini Saarelasta? Hänen kohdallaan voisi pohtia sadun kaavaa ja draaman kaarta sekä sitä, miten media rakentaa tarinaa kuvalla.

Ranskalainen tutkija Christian Salmon julkaisi vuonna 2007 myyntimenestykseksi yltäneen teoksen Storytelling. Kirjasa Salmon analysoi, miten media, mainonta ja politiikka käyttävät tarinankerrontaa hyväkseen. Esimerkiksi presidentti Sarkozyn poliittiset taustajoukot julkaisivat pieniä suloisia tarinoita aina, kun presidentti oli töpännyt – vaikkapa ylistämällä Libyan autoritääristä Muammar Gaddafia. Kävely Carla Brunin kanssa Pariisin Disneylandissa oli hyvin ajoitettu conte de fée Ranskan hiljentyessä joulun viettoon. Sekä paikka että aika oli valittu huolella. ”Maata ei voi hallita kertomatta tarinaa”, totesi Sarkozyn medianeuvonantaja Henri Guaino. Tarinoilla pyritään kanavoimaan kansalaisten tunteet. Parhaimpana osoituksena tästä pidetään prinsessa Dianan kuolemaa vuonna 1997. Tony Blair eheytti kansakunnan asettumalla eräänlaiseksi esisurijaksi.

Christian Salmonin tavoin Torkki kiinnittää ilahduttavaa huomiota tarinankerronnan kannalta oleelliseen persoonapronominien käyttöön. Me-sanan käyttö on poliittisessa retoriikassa strategisesti järkevämpää. Sauli Niinistö ymmärsi käyttää me-muotoa uuden vuoden puheessaan, mikä teki siitä onnistuneemman kuin hänen edeltäjänsä uuden vuoden puheet. Tarja Halonen ei käyttänyt lainkaan persoonapronomineja. Sarkozy taas sanoi pelkästään yhden kampanjapuheen aikana 55 kertaa ”minä”  ja 20 kertaa ”minä haluan”. Storytelling on tuonut myös liioitellun myötätunnon osoittamisen takaisin politiikkaan. Kun tuleva presidentti julisti presidentinvaaleissa vuonna 2007 olevansa muuttunut ja olleensa ennen itsekäs, kamala ja vastuuton, retoriikassa oli tyypillinen sadun rakenne, jonka keskiössä on katuva paha poika. Sisäministeri, joka vaati DNA-testejä siirtolaisille, esitettiin nyt satujen katuvana prinssinä, joka ihaili kerjäläisten nöyryyttä. Katuva presidentti puhui kärsimyksestä, jota hän tuntee ja jakaa muiden kanssa. Sarkozyn ”ymmärrän teitä, koska olen samalla tavalla tuntenut  kärsimystä” oli lopulta paljon tehokkaampi kuin vastaehdokkaan Ségolène Royalin äidillinen ”pidän teistä hyvin huolta”.

Salmonin mukaan syyskuun 11. päivä vuonna 2001 oli ratkaiseva tapahtumasarja politiikan viihteellistymisessä, sillä siitä lähtien Pentagon ja Hollywood ovat työskennelleet yhdessä. Molempien tarinoissa jahdataan pahoja ja uskotaan hyvän voittoon. Politiikka on yhä enemmän pelkkää fiktiivistä kertomusta, josta puuttuvat oikea ideologia ja sisältö. Lehdistö on muuttunut Salmonin mukaan yhä enemmän yleisöksi, jota taitavat poliitikot pyörittävät. Kaiken keskipisteessä ovat yksittäiset poliitikot. Torkin Tarinan valta täyttää hienosti odotuksensa ja auttaa näkemään tarinoiden taakse, mutta Salmonin kirjan tasolle se ei yllä.

Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Torkki: Tarinoiden valta ja persoonapronominien paluu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.