Nyky-Venäjän hallinto on perinyt mahtavan propagandakoneiston, joka sai alkunsa neuvostovaltion ensimmäisinä vuosina. Neuvostovaltiota onkin kutsuttu ”propagandavaltioksi”, jossa valtio ohjaa vahvasti populaarikulttuurin, koulutuksen ja median kautta omaa, poliittisen eliitin jakamaa ideologiaa. 

Ideologiaan vahvasti kytkeytynyt propaganda voidaan määritellä tarkoitukselliseksi ja keskitetyksi pyrkimykseksi vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, arvoihin ja toimintaan erilaisten päämäärien hyväksi. Propagandalla on mahtava voima kansan ja kansojen mielten muokkaamisessa. 1930-luku on tästä hyvä esimerkki: Neuvostoliiton alkuvuosikymmenet olivat monikielisen kansanvalistuksen ja propagandan kulta-aikaa.

Neuvostoliitossa tärkeää ei ollut nykyisyys vaan sosialistinen tulevaisuus, jonka eteen jokaisen työläisen tuli tehdä työtä kansallisuudesta riippumatta. Sosialistinen tulevaisuus, joka häämötti aina nurkan takana, oli tasa-arvon, modernin teollisen yhteiskunnan ja yltäkylläisyyden tyyssija proletariaatille.

Nyky-Venäjän hallinto on perinyt mahtavan propagandakoneiston, joka sai alkunsa neuvostovaltion ensimmäisinä vuosina.

Tätä unelmaa toteutettiin neuvostojohtaja Josif Stalinin johdolla ja vahvistettiin puolueen agitaatio- ja propagandatyöllä. Maassa otettiin käyttöön suunnitelmatalous, jonka ensimmäinen viisivuotiskausi sijoittui vuosille 1928–1932. Tämä osui samalle ajankohdalle kuin kapitalistisen talousjärjestelmän suuri kriisi, joka alkoi vuoden 1929 pörssiromahduksesta ja jatkui globaalina talouslamana 1930-luvun alkuvuosina.

Tässä artikkelissa avaamme neuvostopropagandan toimintaa ja kohdistumista suomalaisiin 1920–1930-luvuilla keinona tarkastella propagandan ja todellisuuden välisen kuilun jännitteitä.

Neuvostopropagandan tarkoittamattomat seuraukset

Propagandavaltio markkinoi unelmaa uudesta yhteiskunnasta ja maailmanvallankumouksesta myös ulkomaille. Neuvostoliiton sanoma paremmasta tulevaisuudesta ja pohjattomasta työntekijäpulasta puhutteli lamasta kärsiviä työläisiä ympäri maailmaa. 

Suomessa sanomaa levitti jo vuonna 1918 perustettu Suomen kommunistinen puolue (SKP). Sen toiminta oli Suomessa kielletty, ja siksi puolue pyrki vaikuttamaan Suomen sisäisiin asioihin Neuvostoliitosta käsin.

SKP:n propagandakoneistoon kuuluivat lehdet, poliittinen kirjallisuus ja radiolähetykset, joissa ylistettiin Neuvostoliiton taloudellisia oloja työläisten paratiisina. Talouslaman kurittamassa Suomessa tämä viesti tulkittiin avoimeksi kutsuksi, vaikka se ei sitä ollut.

Suomi oli sisällissodan jälkeen kahtiajakautunut maa, jossa laitavasemmisto oli jatkuvan valvonnan kohteena. Työttömyys, yleinen näköalattomuus, lapualaisliike sekä poliittista toimintaa rajoittaneet, niin sanotut kommunistilait johtivat siihen, että yli 15 000 suomalaista lähti kokeilemaan onneaan Neuvostoliittoon. Osasyynä oli juuri SKP:n suomenkielinen propaganda.

Neuvostokansalaisille ja ulkomaille suunnatulla propagandalla oli myös suunnittelemattomia seurauksia. Sen sijaan, että suomalaiset olisivat nousseet kapinaan Suomessa, yllättyi SKP Neuvostoliittoon suuntautuneesta siirtolaistulvasta.

Lännessä Neuvostoliittoa ei vielä nähty samalla tavalla vaikuttavana suurvaltana kuin esimerkiksi kylmän sodan aikaan. Suomessa kuva Neuvostoliitosta oli kaksijakoinen.

Yhtäältä Neuvostoliiton suomen kielellä välittämä propaganda loi kuvaa sosialismia rakentavasta yhteiskunnasta, jossa pulaa työstä ja leivästä ei ollut. Toisaalta Neuvostoliittoon kriittisesti suhtautunut suomalainen media toi esille, että yhteiskunnan rakentaminen tapahtui pakkotyövoiman keinoin. Neuvostoliittoon lähtemistä suunnitteleville suomalaisille tiedot vankityövoiman käytöstä olivat silkkaa “fasistien propagandaa”.

SKP:n propagandakoneistoon kuuluivat lehdet, poliittinen kirjallisuus ja radiolähetykset, joissa ylistettiin Neuvostoliiton taloudellisia oloja työläisten paratiisina.

Kuten nykyäänkin, ihmiset joutuivat punnitsemaan median välittämien eri todellisuuksien välillä. Median välittämän kuvan lisäksi vahvistusta omille ajatuksille naapurimaasta saatiin, kun Neuvostoliittoon aiemmin muuttaneet suomalaiset kirjoittivat sosialismista positiivisia kuvauksia kotiin ja ystäville. 

Petroskoista 31.5.1931 lähetetyssä kirjeessä kirjoittaja vakuuttaa kotiväkeään siitä, että puheet Neuvostoliiton huonoista oloista olivat pelkkää parjausta: ”Ja sitte jos on sairautta niin apua on myös aina saatavissa eikä se ole kallista, kun ei maksa mitään. Niin kyllä meitä hoitaa hyvin tämän maan hallitus.”

Paine muuttaa Neuvostoliittoon parempien olojen toivossa oli 1930-luvun alussa kova. Ajatus siitä, että laitoin rajanylitys olisi rikos, josta seuraisi pakkotyötuomio, ei tullut monelle edes mieleen. Vaikka neuvostoviranomaisilta ei saatu lupaa maahan saapumiseen, kohtelun toivottiin olevan suopeaa ­– olivathan aikaisemmin maahan saapuneetkin saaneet oleskeluluvan, työn ja uuden elämän Neuvostoliitossa, kuten kirjeet todistivat.

Neuvostoliitossa toimineen SKP:n näkemys uusista tulokkaista oli toinen. Sen mukaan laittomasti rajan ylittäneet suomalaiset, joita Suomessa kutsuttiin loikkareiksi, olivat taloudellisia pakolaisia, joiden ei 1920-luvun punapakolaisten tavoin pitänyt saada poliittista turvapaikkaa Neuvostoliitosta. 

SKP:n mielestä uudet tulokkaat olivat rintamakarkureita, jotka hylkäsivät vallankumouksen ja luokkataistelun Suomessa ja pyrkivät Neuvostoliittoon valmiiseen pöytään.

Propaganda työvälineenä

Neuvostoliitossa pöytä ei kuitenkaan ollut todellisuudessa lähellekään valmis. Mittavat infrastruktuuriin, sähköistämiseen ja teollistamiseen liittyvät rakennushankkeet nielivät suuret määrät työvoimaa, sillä koneita ja laitteita oli vähän. Esimerkiksi Neuvostoliiton sähköistämissuunnitelmaan (GOELRO) kuuluneen Syvärin (Svir) joen patoaminen ja vesivoimalan rakentaminen käynnistyi vasta vuonna 1927. 

Stalinin vuonna 1929 aloittaman maaseudun kollektivisoinnin ja varakkaiden talonpoikaisperheiden pakkosiirronseurauksena valtiollinen poliisi OGPU siirsi suuret määrät talonpoikia kylistään uusille työmaille osana Gulag-järjestelmää. Saman logiikan mukaisesti vuosina 1932–1933 maahan laittomasti saapuneet siirtolaiset siirrettiin näille metsä- ja rakennustyömaille sekä valtion suurmaatiloille eli kolhooseille pakkotyöhön työvoimapulaa helpottamaan. 

Toisin kuin yleensä ymmärretään, Gulag-järjestelmään sisältyi ojennus- ja keskitysleirien lisäksi myös muita erilaisia pakkotyön ja vapauden rajoittamiseen liittyviä työmaita.

Kaoottinen siirtolaistulva yllätti neuvostoviranomaiset, jotka eivät tienneet kuinka suomalaista pakkotyövoimaa voisi työmailla hallita. SKP, josta oli muodostumassa suomalaisten loikkareiden asianhoitaja ja huoltaja, alkoi tehdä puoluetyötä venäjän kieltä taitamattomien siirtolaisten parissa. Puoluetyöntekijät lähetettiin vapaina työntekijöinä Gulag-järjestelmän piirissä olleille työmaille.

Puoluetyön tarkoituksena oli selittää Neuvostoliitossa vallitsevien olojen ja propagandan luoman ihanneyhteiskunnan välistä ristiriitaa sekä sitä, miksi Neuvostoliittoon työn perässä lähteneitä suomalaisia kohdeltiin rikollisina. Puoluetyötä tekivät SKP:n työntekijät, joiden katse oli osittain myös Suomessa. Siksi puoluetyön tavoitteisiinkin tuli erilaisia näkemyksiä.

Puoluetyön ja propagandan välinen linkki oli neuvostovaltiossa vahva. Valtio pyrki vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen, arvoihin ja toimintaan. Puoluetyön tarkoitus Gulag-järjestelmässä oli viedä läpi erilaisia neuvostokampanjoita, joiden tavoitteena oli tuotannon tehostaminen neuvostorakennustyön kohottamiseksi. Tähän liittyi erilaisia raittius- ja kurinpitokampanjoita sekä etenkin iskutyöksi kutsuttua työn tehostamista.

Puoluetyön tarkoituksena oli selittää Neuvostoliitossa vallitsevien olojen ja propagandan luoman ihanneyhteiskunnan välistä ristiriitaa sekä sitä, miksi Neuvostoliittoon työn perässä lähteneitä suomalaisia kohdeltiin rikollisina.

Tämän lisäksi SKP:n puoluetyöntekijät valistivat laittomia rajanylittäjiä Suomen oloista. Ideana oli saada loikkarit ymmärtämään, että heidän tekonsa – Neuvostoliittoon loikkaaminen ilman puolueen lupaa – oli rintamakarkuruutta suuren taistelun alla. 

SKP:n puoluetyöntekijöiden kolmas tavoite oli muokata loikkareista uusia neuvostokansalaisia, vaikka se, oliko heillä mahdollisuutta saada Neuvostoliiton kansalaisuutta, ei tosiasiassa ollut varmaa.

Loikkarit pakotettiin usein osaksi erinäisten neuvostojärjestöjen, kuten kansainvälisen puna-avun (MOPR) ja maanpuolustusta tukevan OSOAVIAHIM-järjestön toimintaa. He eivät kuitenkaan osanneet juurikaan venäjää, minkä takia propagandaa oli tuotettava suomeksi. 

Loikkareille järjestettiin suomenkielisiä teatteriesityksiä, kuoroja, soitinyhtyeitä ja monia muita propagandistisia aktiviteetteja. Kommunistit tuottivat loikkareille myös suomenkielisiä lehtiä ja radiolähetyksiä sekä kustansivat suomenkielistä kirjallisuutta, jota loikkarit saattoivat itse hankkia Syvärin voimalatyöleirin, Svirstroin, kirjamyymälästä. Suomalaisten kommunistien kirjoitukset keskittyivät kuitenkin etupäässä Suomen asioihin.

Propaganda ja vastapropaganda

Svirstroille joutuneille suomalaisille loikkareille propagandan ja todellisuuden välinen kuilu aukesi nopeasti. SKP:n työntekijät leimasivat oloja kritisoineet suomalaiset neuvostovastaiseksi ainekseksi.  Puoluetyöntekijät pyrkivät OGPU:n avulla eristämään tämän aineksen samalla, kun he yrittivät poliittisesti kasvattaa loikkareita ja lisätä tuotannon tehokuutta. 

”Kunnolliselle ainekselle” pyrittiin luomaan paremmat olot: ”Vaikka joukossa on huonojakin aineksia, niin on tietojemme mukaan pakolaisten pääosa kunnollista proletaarista ainesta, josta voi olla hyötyä sosialistiselle rakennustyölle ja josta tulee koittaa saada myöskin tervettä ainesta Suomen proletaarisen vallankumouksen tarpeita ja tehtäviä varten.”

Monet loikkareista uskoivat, että pakkotyömailla työskentely oli eräänlaista karanteeniaikaa, jonka jälkeen heille avautuisi mahdollisuus päästä Neuvostoliiton kansalaiseksi ja siten osaksi kuviteltua neuvostoyhteiskuntaa. Metsätyömaalta Kersonista 10.8.1932 lähetetyssä kirjeessä asiaa selitettiin näin: ”Se on puolivuotta ja sen ajan kun käyttäytyy siivosti niin sitten olemme maan kansalaisia venäläisiä. Ei me täällä olla vankina vaan ainoastaan valvonnan alaisia.”

SKP:n työntekijät eivät pitäneet siitä, että loikkarit kirjoittelivat surkeista pakkotyöoloistaan sukulaisilleen ja tuttavilleen Suomeen. SKP:ssa nähtiin, että kirjeet aiheuttivat hallaa kommunistien toiminnalle ja maineelle erityisesti Suomen vasemmiston piirissä.

SKP:n puoluetyöntekijät pitivät tätä illuusiota yllä, mutta joutuivat kovan paikan eteen, kun heiltä kysyttiin, milloin karanteeniaika päättyisi. Pettyneiden suomalaisten puheeseen suhtauduttiin vastapropagandana, jonka leviäminen haluttiin estää. Iso osa tästä joukosta kuljetettiin keväällä 1933 pois Svirstroilta ja vietiin OGPU:n hallinnoimalle Sarovin karanteenileirille, josta kirjeoikeus Suomeen oli tarkkaan rajattua.

SKP:n työntekijät eivät pitäneet siitä, että loikkarit kirjoittelivat surkeista pakkotyöoloistaan sukulaisilleen ja tuttavilleen Suomeen. SKP:ssa nähtiin, että kirjeet aiheuttivat hallaa kommunistien toiminnalle ja maineelle erityisesti Suomen vasemmiston piirissä. Ne olivat myös suorastaan haitallisia sekä Neuvostoliiton maabrändille työläisten paratiisina että heille itselleen Stalinin ajan kovenevassa ilmapiirissä. 

Tästäkin syystä propagandaa loikkareiden keskuudessa oli SKP:n mielestä kovennettava: ”Kunnon selvitystyön jälkeen kirjeisiin varmaan tulee toinen sävy, henki ja sisältö – parjauksen sijasta toivorikas, rohkaiseva taisteluhenki Neuvostoliiton puolesta, sen sosialistisen rakennustyön puolesta.”

Propagandan teho ja tuho

Kommunistisen puolueen ideologian mukaisesti neuvostopropaganda pyrki edistämään maailmanvallankumousta. Propaganda ylisti neuvostoyhteiskunnan saavutuksia ja oloja ja lupasi muiden maiden työläisille samaa, mikäli he ryhtyisivät vallankumoukseen. SKP:n tehtävänä oli välittää tätä propagandaa suomalaisille.

SKP:n suomen kielellä tuotettu informaatio sanomalehdissä ja radiossa tukivat sitä kuvaa, jonka ystäviltä ja sukulaisilta saadut kirjeet olivat Suomessa jo neuvostomaasta luoneet. Vahvasti polarisoituneessa yhteiskunnassa luottamus vastapuolen välittämään informaatioon oli heikkoa. Samoin kuin nyky-Venäjällä, omalle maailmankuvalle vastakkaista informaatiota pidettiin fasistien propagandana.

Neuvostopropagandan teho joutui kuitenkin koetukselle, kun todellisuus tuli vastaan. Suomalaiset työläiset eivät ryhtyneet vallankumoukseen kotimaassaan paremman elämän toivossa, vaan lähtivät unelman perässä Neuvostoliittoon, jossa he joutuivat pakkotyöhön Gulag-järjestelmän piiriin.

Suomalaiset SKP:n puoluetyöntekijät valoivat suomalaisille uskoa tulevaisuudesta Neuvostoliiton kansalaisina, jolloin kärsimys pakkotyöstä olisi hyvitetty.

Pakkotyöhön tuomittuja suomalaisia ei voitu enää vakuuttaa neuvosto-olojen paremmuudesta, vaan tarvittiin toisenlaisia toimenpiteitä. Suomalaiset SKP:n puoluetyöntekijät valoivat suomalaisille uskoa tulevaisuudesta Neuvostoliiton kansalaisina, jolloin kärsimys pakkotyöstä olisi hyvitetty. Niille, jotka kaipasivat Suomeen, lupaus maailmanvallankumouksesta ja osallisuudesta “Lahtari-Suomen” valloituksessa oli houkutteleva.

Monille suomalaisille propagandan ja neuvostotodellisuuden välinen kuilu oli kuitenkin liian leveä. Heidän valituksensa ja puheensa leimattiin neuvostovastaisiksi. SKP pyrki estämään näiden näkemysten leviämistä paitsi loikkareiden keskuudessa, myös laajemmin Suomeen. Keinoina se käytti sensuuria, pakkosiirtoja ja karkotuksia. 

Näiden keinojen edessä 1930-luvun suomalaisille loikkareille, kuten monille entisen Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän toisinajattelijoille, vaihtoehdoiksi jäivät hiljainen sopeutuminen tai maasta pakeneminen. 

Ira Jänis-Isokangas on Venäjän ja Neuvostoliiton historiaan erikoistunut tutkija, joka työskentelee tällä hetkellä Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -hankkeessa .

Jesse Hirvelä on poliittisen historian väitöskirjatutkija. Kansallisarkiston Suomalaiset Venäjällä 1917–1964 -hankkeessa hän tutkii Leningradin ja Inkerin suomalaisia sotien välisenä aikana. 

Kirjoitus perustuu vuonna 2022 julkaistuun aihetta käsittelevään englanninkieliseen tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Propagandan voima ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kolmekymmentä vuotta sitten Suomessa ja muualla Euroopassa elettiin taitekohdassa. Harvoin on vain muutamassa vuodessa koettu niin monitahoisia, nopeita ja suuria muutoksia kuin 1990-luvun alkaessa. Samanaikaisesti Neuvostoliitto romahti, kylmä sota päättyi, kaksinapainen kahden ideologian maailmanjärjestelmä murtui ja loi tilaa sekä kansallisille ilmaisuille sekä syvenevälle Euroopan integraatiolle. Maailma näytti irtautuvan vanhasta muotista ja oli menossa lujaa vauhtia kohti uutta.

Maailma näytti irtautuvan vanhasta muotista ja oli menossa lujaa vauhtia kohti uutta.

Suomessa aikakausi yhdistyi länsimaiden modernin historian pahimpaan talouslamaan, joka lisäsi hämmennystä ja epätietoisuutta sekä vahvisti tunnetta epävarmuutta ruokkineesta välitilasta.  Työttömyyden, näköalattomuuden, kotitalouksien velkakurimuksen ja romuttuneiden unelmien yhteiskunta ei tarjonnut turvaa, johon moni oli tottunut. Toisaalta samanaikainen Itä-Euroopan uudelleenmuotoutuminen toi uutta perspektiiviä kansalaisten kokemuksiin. Viron silloinen ulkoministeri Lennart Meri herätti huomiota, kun hän 1990-luvun alussa ilmoitti ottavansa suomalaisen laman maahansa milloin vain.

Sota-ajasta tukea identiteeteille

Murroskausi synnytti laajan ja vilkkaan keskustelun kansallisesta identiteetistä ja maan tulevaisuudesta. Niin päättäjät, kansalaiset kuin tutkijatkin pohtivat, tarvitsiko Suomi poliittista tukea Euroopasta ja millainen oli Suomen suhde mahdolliseen EU-jäsenyyteen.

Folkloristi Satu Apo nimesi 1990-luvun lopulla julkaistussa artikkelissaan suomalaisuuden stigmatisoinnin traditioista tuolloin harjoitetun kollektiivisen introspektion kansalliseksi ”itserasismiksi”. Tällä hän tarkoitti suomalaisessa keskustelussa havaitsemaansa itseruoskintaa, joka liittyi muun muassa alemmuudentuntoiseen pohdintaan siitä, kuinka ”eurooppalaisia” suomalaiset olivat.

Myös menneisyys ja historiantulkinnat olivat vahvasti mukana murrosajan kokemuksessa. 1990-luvun alussa Suomessa koettiin merkittävä toiseen maailmansotaan liittynyt muistobuumi, jossa korostui ajatus kunnianpalautuksesta ja vaiettujen tai unohdettujen äänien esiin nostamisesta. Suomi ikään kuin voitti moraalisesti toisen maailmansodan 50 vuotta sen päättymisen jälkeen Neuvostoliiton kaaduttua. Voittoa kuitenkin himmensi lama.

Suomi ikään kuin voitti moraalisesti toisen maailmansodan 50 vuotta sen päättymisen jälkeen Neuvostoliiton kaaduttua.

Kansalaisten parissa vapautumisen tunne ja innostus kenties avautuvista mahdollisuuksista sekoittui synkkyyteen ja uhkakuviin epävarmasta tulevaisuudesta. YYA-sopimusajan jälkeen alkoi avoin pohdinta Suomen EU-jäsenyydestä, mikä tuotti kokemuksia sekä uusista mahdollisuuksista että hallinnan menetyksestä. Suhde niin sanottuun suomettuneisuuden aikaan oli vielä niin läheinen, että sen jäsennys oli vasta alkamassa.

Suomen asema Idän ja Lännen välissä jatkui vertauskuvallisesti kylmän sodan jälkeenkin. Suomi ei vertautunut Itä-Euroopan vapautumista juhlineisiin entisiin sosialistimaihin. Sen sijaan suomaiset kokivat Neuvostoliiton hajoamisen seuraukset ristiriitaisesti isänmaallisuuden ja työttömyyden kasvun sekä uusien mahdollisuuksien kautta.

Lama, uusisänmaallisuus ja Euroopan unioni

Lähestymme aihetta kolmesta toisiinsa liittyvästä näkökulmasta: 1) 1990-luvun alun lama, 2) kylmän sodan päättymisen jälkeen virinnyt kansallismielisyys eli uuspatriotismi ja 3) Euroopan unioniin liittymisestä (1995) käyty keskustelu ja kansanäänestys. Kyseiset ilmiöt näkyivät huolena ja pelkona tulevaisuudesta sekä tulevaisuudentoivona. Nämä prosessit synnyttivät laajoja kansalaisliikkeitä ja mielipiteenilmaisuja. 1990-luvun alun uusisänmaallisuuden ja nykyisen oikeistopopulismin väliltä löytyy aatteellisia yhteyksiä, mutta ilmiönä uuspatriotismi oli laajempi. Neuvostoliiton asettamista pidäkkeistä vapautunut kansallismielinen ilmapiiri vetosi varsin laajoihin väestöryhmiin.

Neuvostoliiton asettamista pidäkkeistä vapautunut kansallismielinen ilmapiiri vetosi varsin laajoihin väestöryhmiin.

Laman osalta tutkimuksemme keskittyy talouspoliittisen ja poliittisen päätöksenteon sijaan kansalaisten kokemuksiin ja miten ne sovitettiin olemassa oleviin narratiiveihin. Yksi näkyvistä 1990-luvun ilmiöistä oli kansallismielisen nationalismin nousu kaikkialla Euroopassa. Suomessa uuspatriotismi synnytti suuren määrän uusia sotahistoriaan liittyneitä perinneyhdistyksiä. Vanhojen järjestöjen jäsenet saivat uutta virtaa toiminnalleen. Suomalainen uusisänmaallisuus oli ruohonjuuritason liike.

EU-jäsenyyskeskustelu aloitti pohdinnan suomalaisista identiteeteistä kylmän sodan jälkeisessä Euroopassa. Valtiovalta yllytti suomalaisia käymään kansalaiskeskustelua asiasta. Valtio rahoitti vuoden 1994 neuvoa-antaneen EU-kansanäänestyksen Kyllä- ja Ei-kampanjoita.

Samaan aikaan Baltian maiden vapautuminen muutti Itämeren henkistä maantiedettä; Tallinnan lautta syrjäytti suomalaisten suosiossa Tukholman lautan.

Kokemushistoriaa

Tutkimuksen keskipisteessä on kansalaisyhteiskunta. Poliittisen johdon sijasta käännämme katseemme muiden muassa EU-kansanäänestyksen ja vuoden 1994 presidentinvaalien kampanjaväkeen ja yleisöön, tupailtoihin, maanviljelijöiden EU:ta vastustaneisiin vainovalkeisiin ja 1990-luvulla perustettujen perinnejärjestöjen toimintaan, luemme 1980–1990-luvun vaihteen hallitusten ministereille lähetettyjä kansalaiskirjeitä, muistitietoa ja tutkimme työttömien järjestöjen toimintaa. Syksyllä 2022 toteutamme yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa muistitietokeruun kylmän sodan jälkeisen ajan kokemuksista.

Kysymme, miten ihmisten tulevaisuuden odotukset muuttuivat, miten kokemukset muutoksista tulkittiin ja jaettiin, ja minkälaisia kokemuksellisia yhteyksiä muodostui laman, uuspatriotismin ja Euroopan integraation välille.

Hanke on osa Suomen Akatemian rahoittamaa kokemuksen historian huippututkimusyksikköä (HEX) Tampereen yliopistossa. Kokemushistoria liittyy läheisesti tunnehistoriaan, joka on nostanut esille muun muassa tunteiden merkityksen poliittisissa kulttuureissa, päätöksenteossa ja hallinnan välineinä ja kohteina.

Kokemushistoriassa käsitykset, odotukset, toiveet ja huoli tulevaisuudesta ovat keskeisiä tutkimuskohteita.

Historialliset kokemukset ja tunteet ovat kuitenkin monitahoisempi ilmiö. Lähtökohtamme on tarkastella, kuinka kulttuurin kertomukset ja yhteiskunnalliset rakenteet sekä näin jäsennetyt aiemmat kokemukset niveltyvät osaksi ja avuksi uusien kokemusten käsittelyssä. Kokemusten sanallistaminen ja symboloiminen ovat keskeisessä asemassa, jotta kokemuksia on mahdollista jäsentää jaettuina tai kollektiivisina.

Kokemushistoriassa käsitykset, odotukset, toiveet ja huoli tulevaisuudesta ovat keskeisiä tutkimuskohteita. Tähän liittyy myös hankkeemme ajatus 1990-luvun alusta välitilana. Aikalaiskokemuksista saattoi välittyä pikemmin epätietoisuus historian suunnasta kuin sen lopusta.

Laman kokemus menetti yhteyden menneeseen ja tulevaan, sillä monet työttömyydestä kärsineet ihmiset eivät kyenneet suunnittelemaan tulevaisuutta ja syvä lama korosti samalla katkosta menneeseen. Uuspatrioottinen kokemus puolestaan haki rohkaisua menneestä eli toisen maailmansodan selviytymistaistelusta. EU-kysymys suuntasi sekä tulevaisuuteen että menneisyyteen, sillä Euroopan integraatio näytti sekä avaavan uusia mahdollisuuksia että haastavan ja uudistavan suomalaisia identiteettejä.

Tuomas Tepora on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa ja Helsingin yliopiston dosentti. Hän toimii vastuullisena tutkijana Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa ”A Dim Light of Dawn: Finnish Post-Cold War Experiences Between East and West, 1989–1995”.

Aapo Roselius on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa ja Oulun yliopiston dosentti.

Ville Yliaska on filosofian tohtori Helsingin yliopistosta.

Artikkeli pohjaa Suomen Akatemian rahoittamaan tutkimushankkeeseen ”A Dim Light of Dawn: Finnish Post-Cold War Experiences Between East and West, 1989-1995”. Hanketta voi seurata myös Twitterissä.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Himmeä voitto? Kylmän sodan jälkeinen kokemushistoria Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Babi Yar. Context on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Ensimmäisessä näkymässä on ratapenger ja rautatiesilta. Kuva on mustavalkoinen, kuten odottaa sopii. Väliteksti on kertonut, että kuvausajankohta ajoittuu vuoden 1941 kesäkuuhun Neuvosto-Ukrainassa. Kaikki on rauhallista. Sitten ratapenkereeseen iskeytyy ensimmäinen tykistökranaatti, maa pöllähtää, savupatsas kohoaa kesäpäivän taivaalle. Ja toisin kuin aikalaiskuvissa yleensä, räjähdyksen ääni repii korvia.

Ääni on tehokeino, jolla ukrainalainen ohjaaja Sergei Loznitsa tuo menneisyyden lähelle. Hänen kokonaan arkistokuvamateriaalin varaan rakennettu elokuvansa ”Babi Yar. Context” (ukr. Babin Jar. Kontekst) on kertomus Babin Jarin joukkomurhaan syyskuussa 1941 johtaneista tapahtumista, Saksan sotaretkestä Neuvostoliittoon ja siihen elimellisesti liittyneestä samanaikaisesta juutalaisten ja romanien kansanmurhasta, rangaistuksesta ja viimein unohduksesta.

Sota, vapautus, miehitys?

Elokuva seuraa sotaa sen ensimmäisistä hetkistä ja on mukana saksalaisten tunkeutumisessa kesäkuun 22. päivän jälkeen yhä syvemmälle Ukrainaan. Elokuun tullen Ukrainan pääkaupunki Kiova oli läntisin kärki suuressa rintamanmutkassa, jonka ympärille saksalaiset puristivat panssaroidut pihtinsä sotahistorian mittavimmassa saarrostustaistelussa.

Motista otettiin satoja tuhansia sotavankeja. Elokuva näyttää ilmasta kuvattua materiaalia puna-armeijan suunnattomista mies- ja kalustotappioista. Saksalaiset marssivat syyskuun puolivälin jälkeen Kiovaan.

Takana oli jo verinen taival halki Länsi-Ukrainan. Moni oli etenkin sodan alkuvaiheessa helpottunut Stalinin ja neuvostovallan terrorin väistymisestä ja valmis tervehtimään saksalaisia vapauttajina. Kuvissa näkyy kukkakimppuja ojentelevia ihmisiä, Hitlerin kuvilla ja hakaristilippuja koristeltuja julkisia paikkoja, vilahduksia ukrainalaisen nationalistijärjestö OUN:n läsnäolosta. OUN:n keskenään riitautuneiden johtajien Andrii Melnikin ja Stepan Banderan nimet vilahtavat hetkeksi näkyviin.

Moni oli etenkin sodan alkuvaiheessa helpottunut Stalinin ja neuvostovallan terrorin väistymisestä ja valmis tervehtimään saksalaisia vapauttajina.

Ne ovat kaikki ohueksi jääviä ja vain asiaa tunteville avautuvia viittauksia miehityksen ristiriitoihin: nationalistit olivat pääosin kansallissosialisteihin myötämielisesti suhtautuneita äärioikeistolaisia, jotka itsekin vainosivat puolalaisia, juutalaisia ja muita ei-ukrainalaisina pitämiään etnisiä ryhmiä. Länsi-Ukrainan tärkeimmän kaupungin Lvivin (ven. Lvov, saks. Lemberg) valtauksen jälkeen toimeen pannusta kaupungin juutalaisten joukkomurhasta säilynyt järkyttävä filmimateriaali korostaa kansanmurhan mekaniikkaa: nöyryyttämisen, hakkaamisen, ilmiantamisen ja tappamisen takana olivat usein paikalliset ihmiset. SS:n tarvitsi usein vain yllyttää ja katsoa päältä.

Tie Babin Jariin

Vetäytyessään Kiovasta puna-armeija panosti kaupungin keskeisiä rakennuksia radio-ohjattavilla räjähdyspanoksilla, jotka räjäytettiin viimeisten neuvostojoukkojen vetäydyttyä. Yli kaksisataa keskustan rakennusta tuhoutui, mukaan lukien kaupungin pääväylä Hreštšatik. Sen nykyistä ulkoasua hallitsevat stalinistista barokkia edustavat yhtenäiset rakennuskolossit ovat kaikki sodanjälkeistä tuotantoa.

Räjäytyksillä oli Ukrainan juutalaisten tuhoamista jouduttava seurauksensa, sillä miehityshallinto ja rintamajoukkojen kintereillä Ukrainaan tunkeutunut, ideologis-rodullisen tuhoamissodan toimeenpanosta päävastuussa ollut Einsatzgruppe C saivat niistä aiheen syyttää juutalaisia. Kaupungin juutalaiselle väestölle annettiin käsky saapua kokoontumispaikoille teloituksen uhalla. Suurin osa noudatti käskyä pahemmat seuraukset välttääkseen.

Yli 33 000 Kiovan juutalaista ammuttiin Babin Jarin rotkossa.

Seurauksena oli koko aatteelliseksi ja rodulliseksi tarkoitetun tuhoamissodan suurin yksittäinen joukkomurha. Yli 33 000 Kiovan juutalaista ammuttiin Babin Jarin rotkossa. Heidän rinnallaan surmattiin romaneita ja muita sellaisten kansanryhmien edustajia, joiden elämällä ei kansallissosialistisessa tulevaisuudennäyssä ollut arvoa. Ruumiit peitettiin rotkon helposti kaivettavaan hiekkamaahan.

Tappamisen suorittivat käsillä olleet poliisi- ja SS-joukot. Suomalaisen katsojan on syytä ymmärtää, että suomalaisia SS-vapaaehtoisia palveli sotaretken alusta saakka SS-divisioona Wikingin mukana. Wiking syyllistyi ensimmäiseen suureen joukkomurhaan juuri Lvivissä, ja siitä alkaen myös suomalaiset olivat enemmän tai vähemmän mukana itärintamalla käydyn, siviiliväestöön kohdistuneen tuhoamissodan todellisuudessa.

Kukaan mukana olleista ei myöhemmin kertonut sodan tästä puolesta julkisesti, ja historian tutkimus on vasta aivan viime aikoina kyennyt selvittämään suomalaisten osallisuutta yksityiskohtaisemmin.

Kansanmurhan muisto ja unohdus

Ohjaaja itse on luonnehtinut teosta ensisijaisesti elokuvaksi, ja vankasta dokumenttipohjaisuudesta huolimatta katsojan on hyvä pitää se mielessään. Monista aikalaisfilmeistä puuttui ääniraita, ja kautta elokuvan läsnä olevasta äänimaailmasta vain osa on autenttista. Loppu on kuvaan yhdistettyä ääniarkistomateriaalia, ääninäyttelijöiden vuorosanoja, äänitehosteita.

Olemme tottuneet katsomaan aivan lähimenneisyyttäkin aikalaiskuvien kautta: mustavalkoisena, mykkänä, alle 24 kuvan/sekunti kuvataajuudella, joka saa vanhimmat elokuvat vaikuttamaan koomiselta poukkoilulta. Menneisyys ei ollut mitään näistä.

Neuvostoliiton tapa käsitellä juutalaisten kansalaistensa kansanmurhaa oli piilottaa heidän identiteettinsä juutalaisina.

Nykyteknologialla näitä harhaanjohtavia kuvia menneisyydestä on mahdollista manipuloida toiseen suuntaan: luonnolliseen kuvataajuuteen, jälkiväritykseen, syventämiseen. Tällainen kuvamanipulointi tehdään yleensä hyvässä tarkoituksessa, mutta se on silti omiaan vääristämään historiakuvaa toiseen suuntaan. Jälkiväritettyjen kuvien värimaailma on aina jonkun moderni valinta, ja värit lopulta pelkkiä arvauksia. Näin käsitelty kuva ei ole sen autenttisempi todiste menneisyydestä kuin käsittelemätönkään.

Neuvostoliiton tapa käsitellä juutalaisten kansalaistensa kansanmurhaa oli piilottaa heidän identiteettinsä juutalaisina. Neuvostoliiton alueella kansanmurhan virallinen muistaminen tapahtui aina ”neuvostokansaa” vastaan tehtyjen rikosten muistamisena. Loznitsan elokuva sisältää myös joukkomurhista tuomittujen saksalaisten Kiovassa vuonna 1946 järjestetyn julkisen teloituksen filmatisoinnin. Langetettujen julkisten ja brutaalien rangaistusten tarkoituksena oli alleviivata asian saaneen oikeutetun lopputuloksensa ja että se oli sen jälkeen syytä unohtaa.

 ”Suurena isänmaallisena sotana” esillä pidetyn sodan todellisen luonne pyrittiin häivyttämään.

Babin Jarissa tänä päivänä vieraileva hätkähtää, miten lähellä kaupungin ydintä sen on täytynyt olla jo 1940-luvulla. Nykyisin paikka on kokonaan modernin Kiovan ympäröimä, entisestä rotkosta ei näy juuri jälkeäkään, ja alue on puistomaista metsää. Niin ei ole ollut aina. Elokuva päättyy kuviin Babin Jarista 1950-luvun jälkeen, kun rotko oli täytetty ja paikalle alettu rakentaa uudisrakennuksia. Rinnastus on Loznitsan tapa korostaa Neuvostoliiton muistipolitiikan pyrkimystä oman lähimenneisyyden sumentamiseen ja ”Suurena isänmaallisena sotana” esillä pidetyn sodan todellisen luonteen ja taustan – kontekstin – häivyttämiseen.

Arvio on kirjoitettu kansainvälisenä holokaustin muistopäivänä 27.1.2022.

Oula Silvennoinen on dosentti ja akatemiatutkija.

Julkaisu DocPoint-arvio: Joukkomurhan kronikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvostoliiton romahdus ja sosialistisen leirin hajoamisesta seurannut kylmän sodan päättyminen herätti kysymyksen siitä, millaiset prosessit johtivat tähän lopputulokseen. Välitön tulkinta oli, että länsimainen demokratia ja länsi voittivat omaan mahdottomuuteensa kaatuneen sosialismin ja idän.

Selitys oli ymmärrettävä, sillä lähes koko kylmän sodan ajan sitä oli tulkittu läntisestä näkökulmasta ja suurvaltapolitiikan lainalaisuuksia seuraten. Keskeisimmät lähtökohdat suurvaltapolitiikan analyysille olivat maailman kahtiajakautuneisuus ja konflikti.

Välitön tulkinta oli, että länsimainen demokratia ja länsi voittivat omaan mahdottomuuteensa kaatuneen sosialismin ja idän.

Suurvaltanäkökulma esti kuitenkin näkemästä suurvaltapolitiikan taustalla tapahtunutta idän ja lännen välistä vuorovaikutusta. Keskeistä vuorovaikutuksessa oli Neuvostoliiton rooli sen käynnistämisessä ja Euroopan rooli monitasoisen vuorovaikutuksen kenttänä.

Aiemmin pimentoon jäänyt yhteistyö tuli näkyväksi uuden kylmän sodan tutkimuksen ja sitä edustaneen monitasoisen vuorovaikutuksen näkökulman myötä. Näkökulma nostaa esiin suurvaltapolitiikan taustalla ja makrotason alapuolella tapahtuneen idän ja lännen välisen yhteistyön kylmän sodan aikana.

Neuvostotalouden modernisaation tarve käynnistää vuorovaikutuksen

Suurvaltastatus asetti uudenlaisia vaatimuksia Neuvostoliiton taloudelle. Nopea talouden kasvu ennen toista maailmansotaa oli perustunut raskaan teollisuuden priorisoinnille. Sodan jälkeen painopiste pysyi samana, kun taas lännessä teknologinen kehitys otti isoja harppauksia.

Lännessä nopea talouden kasvu perustui teknologiseen kehitykseen ja erityisesti automaation hyödyntämiseen teollisuustuotannossa.

Yhdysvalloissa sotilas- ja siviilisektori toimivat yhteistyössä teknologisen kehityksen saralla. Neuvostoliitossa sotateollinen kompleksi oli erotettu siviilisektorista ja kun pääosa investoinneista kohdennettiin suurvaltakilpailun vuoksi aseteollisuuteen, muun teollisuuden tuki jäi heikoksi.

Menestyäkseen suurvaltakilpailussa ja ollakseen vahva sosialistisen leirin johtaja, Neuvostoliiton oli välttämätöntä modernisoida talouttaan. Erityisen tärkeää oli siviiliteollisuuden vahvistaminen ja omien innovaatioiden tuottaminen sen tarpeisiin.

Nopea talouden kasvu ennen toista maailmansotaa oli perustunut raskaan teollisuuden priorisoinnille. Sodan jälkeen painopiste pysyi samana.

Ongelmia tuotti paitsi teollisuuden kahtiajako sotilas- ja siviilisektoriin myös suunnitelmatalous, jonka rakenteet estivät monet innovaatioihin ja teknologian kehittämiseen liittyvät prosessit jo alkuunsa. Keskeiseksi talouden modernisaatioon liittyväksi kysymykseksi Neuvostoliitossa nousi uusi teknologia ja siihen liittyvä tietotaito.

Kahtiajaon vuoksi sotateollisen kompleksin tuottama korkea teknologia, kuten esimerkiksi avaruusteknologia, ei siirtynyt siviiliteollisuuden käyttöön. Yhdysvaltain vuonna 1949 käynnistämä korkean teknologian vientikielto CoCom puolestaan vaikeutti normaalia teknologiakauppaa idän ja lännen välillä.

Kun sosialistinen leiri ei pystynyt tuottamaan tarvittavaa teknologiaa, Neuvostoliiton oli haettava muita keinoja saada kehittynyttä teknologiaa talouden kasvun tueksi. Vakoilu ja laiton teknologiakauppa ei ratkaissut ongelmaa, sillä olennaista teknologiassa oli siihen liittyvä tietotaito.

Neuvostoliiton talouden kahtiajaon vuoksi sotateollisen kompleksin tuottama korkea teknologia, kuten esimerkiksi avaruusteknologia, ei siirtynyt siviiliteollisuuden käyttöön.

Neuvostoliitto ratkaisi ongelman kehittämällä kahdenkeskisen tieteellis-teknisen yhteistyön järjestelmän. Suomen ja Neuvostoliiton välinen sopimus tieteellis-teknisestä yhteistyöstä vuonna 1955 aloitti prosessin. Suomi toimi Neuvostoliiton läntisen yhteistyön testialueena, jonka kokemusten pohjalta Neuvostoliitto kehitti yhteistyötä valikoitujen toimijoiden kanssa.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto solmi lukuisia tieteellis-teknisiä yhteistyösopimuksia Länsi-Euroopan valtioiden kanssa. Huolimatta CoCom-partneriudesta monet Länsi-Euroopan maat, kuten esimerkiksi Länsi-Saksa, tekivät Neuvostoliiton kanssa tieteellis-teknistä yhteistyötä, joka muuntui myöhemmin teknologiakaupaksi. Keskeinen syy lännen kiinnostukselle tehdä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa oli taloudellinen hyöty.

Suomi toimi Neuvostoliiton läntisen yhteistyön testialueena, jonka kokemusten pohjalta Neuvostoliitto kehitti yhteistyötä valikoitujen toimijoiden kanssa.

Tieteellis-tekninen yhteistyö oli avointa ja tehokasta yhteistyötä, jonka tavoitteena oli siirtää Neuvostoliittoon uutta teknologiaa ja siihen liittyvää tietotaitoa. Yhteistyöverkosto toimi nimenomaan Euroopassa, mikä oli Neuvostoliiton ja muiden sosialististen maiden yhteistyöstä kiinnostuneiden Länsi-Euroopan valtioiden kannalta tärkeää.

Yhteistyön myötä Eurooppaan syntyi monitasoisen vuorovaikutuksen kenttä, jossa idän ja lännen toimijat aktivoituivat kysynnän ja tarjonnan sekä vedon ja työnnön periaatteiden mukaisesti. CoCom-vientikiellon tuottamat hankaluudet, ideologiset haasteet ja poliittiset ongelmat oli mahdollista ohittaa keskittämällä yhteistyö mikro- ja välitason toimijoille eli yrityksille, organisaatioille ja yksilötasolle.

Neuvostoliiton aloittama yhteistyö sysää muutoksen käyntiin

Neuvostoliiton harjoittaman tieteellis-teknisen yhteistyön sopimukset solmittiin pääasiassa valtioiden välillä. Käytännön yhteistyö toteutui väli- ja mikrotasolla, mistä hyvä esimerkki ovat neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden vierailut länsieurooppalaisissa yrityksissä, joista hankittiin teknisen osaamisen lisäksi tietotaitoa. Vierailuja tapahtui myös lännestä itään, mutta näiden vierailujen merkitys teknologian siirron kannalta jäi vähäisemmäksi.

Kun vierailut tapahtuivat yritys- ja organisaatiotasolla, yhteistyö mahdollisti ihmisten kohtaamisen. Kohtaamisten myötä kuva vihollisesta ”toisena” hälveni ja lisääntynyt tieto toisenlaisesta todellisuudesta havahdutti erityisesti idässä oman järjestelmän ongelmiin. Sosialistisen järjestelmän jähmeys ja osin jopa haluttomuus ottaa vastaan asiantuntijoiden vierailuilta tuottamaa tietoa lisäsi kriittisyyttä järjestelmää kohtaan.

Yhteistyö mahdollisti ihmisten kohtaamisen. Kohtaamisten myötä kuva vihollisesta ”toisena” hälveni.

Neuvostoliiton käynnistämä tieteellis-tekninen yhteistyö lännen kanssa avasi muille sosialistisille valtioille mahdollisuuden luoda omia yhteyksiä länteen ja ryhtyä ajamaan omaa etuaan sosialistisen leirin sisällä. Mitä enemmän idässä oli kysyntää, sitä enemmän lännellä oli tarjontaa.

Lisääntyvä tieto ”toisesta” eli kapitalistisesta todellisuudesta ja kasaantuvat ongelmat omassa sosialistisessa todellisuudessa kannustivat ihmisiä omaksumaan malleja ja rakenteita lännestä. Tämä vahvisti kriittistä asennetta omaa järjestelmää kohtaan erityisesti Itä-Euroopassa.

Tunnetun kylmän sodan tutkijan Odd Arne Westadin korostama ymmärrys kylmästä sodasta globaalin muutoksen prosessina kuvastaa hyvin Neuvostoliiton aktivoimaa idän ja lännen välistä vuorovaikutusta Euroopassa. Kyseessä oli pitkäkestoinen muutosprosessi, joka eteni vuosikymmenien aikana suurvaltapolitiikan kulisseissa näkymättömien toimijoiden operoimana.

Prosessi saavutti kulminaatiopisteensä Itä-Euroopassa 1980-luvun lopussa. Sen näkyvin tapahtuma oli Berliinin muurin murtuminen marraskuun 9. päivä 1989. Berliinistä alkanut prosessi jatkui Itä-Euroopassa ja päättyi Neuvostoliiton lakkauttamiseen vuonna 1991.

Lisääntynyt tieto toisenlaisesta todellisuudesta havahdutti erityisesti idässä oman järjestelmän ongelmiin. Tyytymättömyyden lisääntyessä valmius ja halu muutoksen kasvoi.

Huolimatta erinomaisesti organisoidusta tieteellis-teknisestä yhteistyöstä ja siihen liittyneestä aktiivisesta teknologian ja tiedon siirrosta Neuvostoliitto ei onnistunut modernisoimaan talouttaan. Sen sijaan vuorovaikutuksen mahdollistama mallien ja tiedon siirto tuottivat tyytymättömyyttä sosialistiseen järjestelmään. Tyytymättömyyden lisääntyessä valmius ja halu muutoksen kasvoi.

Kansainvälisen politiikan materialistinen ja realistinen näkökulma korostaa Neuvostoliiton heikkoutta suhteessa länteen ja taloudellisten voimavarojen hiipumista. Tämä on myös monitasoisen vuorovaikutuksen näkökulmasta osuva huomio, mutta kenties tärkeämpää on nostaa esiin talouden ongelmien taustalla olleet syyt sekä Neuvostoliiton keinot niiden ratkaisemiseksi. Kylmän sodan muutoksen ja päättymisen näkökulmasta on kiinnostavaa, mitä Neuvostoliitossa tehtiin heikon talouden korjaamiseksi ja mitä siitä seurasi.

Neuvostoliiton modernisaatiosuunnitelma ja siihen liittynyt yhteistyö lännen kanssa on mahdollista tulkita myös strategiana selviytyä taloudellisesti globaalissa muutoksessa. Onkin kiinnostavaa pohtia, miten menneisyyden kokemukset vaikuttavat Venäjän valintoihin, kun se yrittää vahvistaa talouden sopeutumiskykyä jatkuvasti muuttuvassa globaalissa todellisuudessa.

Sari Autio-Sarasmo on yleisen historian dosentti (TaY) sekä Venäjän ja Euraasian tutkimuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Julkaisu Idän ja lännen tieteellis-tekninen vuorovaikutus ja kylmän sodan loppu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.