Demokratiaa on tutkittu perusteellisesti institutionaalisesta näkökulmasta, eli kysymyksenä vaalien, oikeusvaltion ja poliittisten oikeuksien toteutumisesta. Tutkimuksen sävy on viime vuosina ollut pessimistinen, sillä demokratia on heikentynyt globaalisti jo yli vuosikymmenen. Demokratian rapautumista tulkitaan usein institutionaalisena kysymyksenä tai populismin käsitteen kautta.

Varjoon jää demokratian arkinen ruohonjuuritaso: millaisia ovat demokratian edellyttämät keskustelun ja osallisuuden kulttuurit, miten ne toimivat, mikä niitä ruokkii ja mikä niitä uhkaa? Demokratian heikkenemisen aikakautena olisi erityisen olennaista tutkia, miten demokratian kulttuuria ruokkivat tilat selviytyvät.

Mitä ovat demokratian mikrotason tilat, millaisia käytäntöjä niihin liittyy ja mikä niitä uhkaa? Esitämme, että demokratia näin ymmärrettynä on huomaamatonta ja arkisuudessaan saatetaan sivuuttaa, mistä johtuen se voi rapautua erilaisten päätösten ja kehityskulkujen sivuvaikutuksenakin.

Mikrotason demokratian tilat

Yhteiskuntatutkimuksessa on alettu viime aikoina korostaa arjen politiikkaa – työn, perhe-elämän ja jokapäiväisten käytäntöjen merkitystä. Sama käänne näkyy poliittisen muutoksen ja kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa. Kun huomio siirtyy instituutioista kohti arjen käytäntöjä, politiikka nähdään myös epämuodollisissa kokoontumisissa, arkisissa keskusteluissa ja ruohonjuuritason yhteisöissä. Ne voivat olla demokratian tulevaisuudelle yhtä merkittäviä kuin parlamentit tai perustuslait.

Demokratia on moniulotteinen kokonaisuus, jossa instituutiot ja ruohonjuuritason käytännöt ruokkivat toisiaan. Instituutiot rapautuvat, jos arjen demokraattinen kulttuuri kuihtuu – ja päinvastoin. Mikrotason demokratia on usein pistemäistä ja löyhästi organisoitunutta, mutta monet käytännöt sisältävät jatkuvuutta, rituaaleja ja jopa institutionalisoituneita piirteitä.

Asian havainnollistamiseksi esitämme esimerkkejä demokratian tiloista, joita usein ei mielletä sellaisiksi. Ensimmäinen esimerkki ovat niin sanotut baariparlamentit. Ne ovat fyysisiä tiloja ja kasvokkaisia kokoontumisia, joissa ihmiset kokoontuvat säännöllisesti, usein vuosien tai jopa vuosikymmenten perinteenä.

Näissä keskusteluissa on usein läsnä “turvallisen sanomisen tila”: osallistujat tunnistavat toisensa, mutta tilat pysyvät myös avoimina uusille tulijoille, jotka osoittavat kuulumisensa yhteisöön olemalla läsnä. Agendattomuus on keskeistä: sen myötä keskustelu voi rönsyillä arjen kuulumisista poliittisiin huoliin ja jopa tulevaisuuden visioihin niin lyhyellä kuin pitkälläkin aikavälillä.

Kansalaisten toiveiden muodostumiselle ja yhteisen tilannekuvan rakentamiselle arkisen keskustelun tilat saattavat olla hyvinkin tärkeitä, ja siksi ne liittyvät keskeisesti kansanvallan toteutumiseen, demokratiaan.

Tällaisissa kokoontumisissa ihmiset saavat kokonaiskuvaa siitä, mitä paikallisesti tapahtuu, mitä poliittiset päättäjät suunnittelevat ja miten muut yhteisön jäsenet asioihin suhtautuvat. Baariparlamentit ovatkin yhdenlaisia epämuodollisia eli informaaleja poliittisen oppimisen ja tulkinnan areenoita, jotka pitävät yllä ja tulkitsevat demokraattista kulttuuria instituutioiden ulkopuolella.

Toinen esimerkki merkittävistä käytännöistä, joita harvoin nostetaan esiin demokratiakeskusteluissa, ovat erilaiset virtuaaliset tilat ja yhteisöt. Erityisesti sosiaalinen media on täynnä ryhmiä, jotka ovat organisoituneet tietyn tavoitteen ympärille, ja joilla on merkitystä ruohonjuuritason demokratialle ilman että se on toiminnan ensisijainen jäsennys.

Esimerkkinä voidaan mainita monenlaiset täydentävän talouden järjestelmät, kuten erilaiset vaihtopiirit, tai yhteiskunnallisia muotoja saavat vertaistukiyhteisöt. Tällaisissa virtuaalisissa tiloissa näennäisesti tapahtuu hyvin vähän “poliittista”, mutta käytännössä ollaan virittäydytty rakentamaan suhdetta yhteiskuntaan: palvelujärjestelmään tai talouteen.

Toiseksi monenlainen keskustelu tapahtuu näiden yhteisöjen perustoiminnan liepeillä, kun esimerkiksi järjestelmän periaatteista sovitaan ja niiden puitteissa käydään yhteiskunnallista keskustelua. Näin niistä tulee eräänlaisia pieniä instituutioita.

Demokratia on elävämpää, kun keskustelujen tiloja on paljon erilaisia, kun ihmiset oppivat vaatimaan heille kuuluvia asioita, ja kun he tunnistavat monenlaisia mahdollisia järjestäytymisen malleja. Tällaisen keskustelun ja vaihtoehtoisen ajattelun tilat saattavat hyvinkin syntyä puolivahingossa, osana arkista jutustelua. Kansalaisten toiveiden muodostumiselle ja yhteisen tilannekuvan rakentamiselle arkisen keskustelun tilat saattavat olla hyvinkin tärkeitä, ja siksi ne liittyvät keskeisesti kansanvallan toteutumiseen, demokratiaan.

Kolmannet tilat demokratian mikrotasolla

Ruohonjuuritason tilat jäävät usein huomiotta silloin kun demokratiaa tarkastellaan vain instituutioiden, järjestöjen tai yksilöiden kautta. Siksi on kysyttävä, mitkä kehityskulut uhkaavat arjen osallistumisen tiloja – ja miten niiden tuhoutuminen voidaan estää.

Baarit ja kahvilat ovat esimerkkejä kolmansista tiloista: eivät koteja, eivätkä muodollisia työpaikkoja, vaan yhteisön arkisen läpikulkemisen fyysisiä paikkoja, joissa yhteiskunnallisia asioita käsitellään muun keskustelun lomassa epämuodollisesti. Käsitteen tunnetuksi tehnyt sosiologi Ray Oldenburg korosti, että tällaiset tilat rakentavat luottamusta ja yhteisöllisyyttä. Filosofi Jürgen Habermas näki kahvilat ja salongit historiallisesti julkisen keskustelun ja deliberatiivisen demokratian kehtoina. Politiikan tutkija Timo Miettinen kuvailee kirjassaan Demokratian aika, miten filosofi Baruch Spinoza näki kaduilla tapahtuvan kansalaiskeskustelun vahvistavan poliittisen järjestelmän toimivuutta. Salongit ja kahvilat ovat olleet valistusajan alussa säätyrajat ylittävän yhteiskunnallisen keskustelun kehtoja, joissa keskustelijat olivat vapaita sekä asemistaan että yksityisistä käytännön huolistaan.

Epämuodollisen kokoontumisen tilat voivat olla ennustamattoman ratkaisevia paikkoja, joissa syntyy yhteisöllistä ymmärrystä ja uudelleentulkintaa yhteisistä olosuhteista.

Kolmansilla tiloilla on merkitystä myös nykypäivänä. Ne ovat edelleen paikkoja, joissa arki kohtaa poliittisen todellisuuden ja joissa syntyy yhteisöllistä ymmärrystä. Tila voi itsessään olla toimijuuden resurssi: se rakentaa yhteisöllisyyttä eikä toimi vain passiivisena taustana. Epämuodollisen kokoontumisen tilat voivat olla ennustamattoman ratkaisevia paikkoja, joissa syntyy yhteisöllistä ymmärrystä ja uudelleentulkintaa yhteisistä olosuhteista.

Demokratian näkökulmasta niiden arvo on myös siinä, että ne tuottavat tilaa ja jatkuvuutta keskustelulle silloinkin, kun muodolliset instituutiot heikkenevät. Kolmannet tilat pitävät yllä poliittisen toiminnan “hiljaista infrastruktuuria”. Niiden kautta kansalaisten kokemukset, huolet ja toiveet muotoutuvat yhteiseksi ja jatkuvaksi keskusteluksi, vaikka ne eivät koskaan etenisi virallisiin instituutioihin.

Arjen demokratian tilat ovat monessa mielessä sitkeitä: kun syntyy pieni “instituutio”, se alkaa kannatella itseään. Tällaisten tilojen erityinen ominaisuus kuitenkin on, että niitä ei ole luotu tarkoituksessa. Vaikkapa järjestöt saattavat pyrkiä luomaan keskustelukerhoja osallisuuden ja poliittisen aktiivisuuden lisäämiseksi, mutta spontaanimmin syntyneet baariparlamentit ovat osoittautuneet sitkeämmiksi.

Demokratian tilojen uhkaajat

Baariparlamenttien kaltaisia kasvokkaisen kokoontumisen käytäntöjä uhkaavat ensisijaisesti materiaalisten olosuhteiden muutokset: eriarvoistuminen, yhteisöjen erillistyminen ja arjen taloudelliset paineet. Huojuvuus ei tule niinkään keskustelukulttuureista tai organisoitumisesta, vaan baareista tiloina.

Jos kokoontumispaikkoja suljetaan, jos oluen tai kahvin hinta nousee yli kipurajan, tai jos ihmisten tulot ja tukitasot laskevat, katoaa samalla tila, jossa demokratiaa eletään arjessa. Pitkät työmatkat ja muuttovelvoitteet katkovat siteitä yhteisöihin, ja ei-kaupalliset kokoontumistilat kuten seuraintalot tai työväentalot ovat hiipuneet jo pitkään. Kaupalliset tilat taas voivat kadota markkinamuutosten myötä, vaikka niillä olisi hyvinkin vahva asema paikallisina kokoontumispaikkoina.

Hintapolitiikkaa, työehtoja tai anniskelulupia ei useinkaan laadita demokratian näkökulmasta, mutta muutokset niissä voivat silti rapauttaa demokratian arkea. Suomessa eläkepolitiikka on turvannut vanhemmille sukupolville mahdollisuuksia osallistua, kun taas työelämän kiristyminen rajoittaa nuorempia ja työikäisiä. Demokratian jatkuminen on siis myös kysymys siitä, kenellä on resursseja ja aikaa osallistua.

Suomessa eläkepolitiikka on turvannut vanhemmille sukupolville mahdollisuuksia osallistua, kun taas työelämän kiristyminen rajoittaa nuorempia ja työikäisiä. Demokratian jatkuminen on siis myös kysymys siitä, kenellä on resursseja ja aikaa osallistua.

Verkkoalustat ja -ryhmät ovat puolestaan aina haavoittuvaisia, koska ne joutuvat sekä neuvottelemaan sisäisesti että ennen kaikkea toimimaan epävakaiden alustayhtiöiden ehdoilla. Someryhmiin voi kerääntyä merkittävä määrä keskustelua, joka on vaarassa kadota yhdenkin sääntörikkomuksen seurauksena. Täysin muista syistä tehdyt algoritmien muutokset saattavat myös vaikuttaa ryhmän toimintaan, kun ne lakkaavat näkymästä käyttäjille. Osa käyttäjistä voi myös muista syistä päättää jättää alustan, vaikka haluaisivat sinänsä yhteisöön edelleen kuuluakin.

Somepohjaiset yhteisöt on tässä mielessä rakennettu aina juoksuhiekalle. Niillä saattaa kuitenkin olla institutionalisoituneita piirteitä, perinteitäkin. Yhteiskunnallinen keskustelu on lisääntyvässä määrin siirtynyt digitaalisille alustoille. Verkkoalustoja tekee erityisen haavoittuviksi se, että ne ovat kansainvälisten suuryritysten yksityisessä omistuksessa.

Suomalainen kyläbaari sijaitsee kansallisen lainsäädännön ja paikallisen demokratian piirissä ja on osa kansalaisyhteiskuntaa (jos pysyy taloudellisesti pystyssä), mutta verkkoyhteisöissä säännöt ja toimintaympäristö ovat totaalisesti alustan omistavan, voittoa tavoittelevan yrityksen ehdoilla.

Yhteistä keskustelun arkisten paikkojen kohtaamille uhkille on, että ne tulevat sekä muodollisen demokratian että jokapäiväisen osallistumisen ulkopuolelta. Usein kyse on talouspolitiikan, työelämän ehtojen, palveluverkon muutosten tai teknologisten ratkaisujen sivuvaikutuksista.

Demokratia ei paikannu pelkkiin virallisiin instituutioihin, vaan tarvitsee tuekseen kestäviä arkisia ympäristöjä. Niihin ulkoiset muutokset voivat kuitenkin vaikuttaa voimakkaasti tavoilla, joita on vaikea havainnoida tai pysäyttää. Lisäksi arkinen osallistuminen tarvitsee ihmisiä, joilla on resursseja ja mahdollisuuksia osallistua.

Arkisten keskustelutilojen merkitys demokratialle on tärkeä tunnistaa

Poliittisilla ratkaisuilla olisi mahdollista tukea näitä edellytyksiä: turvata yhteisöille tärkeitä tiloja, vahvistaa paikallisyhteisöjä ja kehittää työelämää niin, että aikaa ja voimia jäisi myös epämuodolliselle yhdessäololle. Ensimmäinen askel on kuitenkin tunnistaa tällaisten keskustelutilojen merkitys sekä yhteisön jatkuvuudelle että demokratiallemme laajemmin – vasta sen jälkeen voidaan arvioida, miten politiikkatoimet niitä vahvistavat tai heikentävät.

Demokratian kantavia pilareita on etsittävä myös paikoista ja toimintamuodoista, joita ei perinteisesti mielletä poliittisiksi: kahviloista, baareista, huoltoasemilta ja arkisista verkkoyhteisöistä, jotka kehittyvät harrastusten tai tapahtumien yhteyteen. Näissä ympäristöissä ihmiset rakentavat luottamusta, oppivat toisiltaan ja tulkitsevat yhteisiä olosuhteita. Juuri siksi ne voivat olla demokraattisen kulttuurin kannalta ratkaisevia, vaikka ne samalla ovat hauraita ja voivat heikentyä tarkoittamattakin, jos niiden roolia ei tunnisteta.

Kansalaistoiminnan ja arjen demokratian kentällä olisikin olennaista kääntää katse kohti niiden merkitystä. Tarvitaan ymmärrystä sekä itse ympäristöistä että niitä mahdollistavista taustatekijöistä, kuten luottamusta synnyttävistä instituutioista, työelämän rakenteista ja ajankäytön resursseista. Demokratian tulevaisuus määräytyykin myös siinä, säilyvätkö ja vahvistuvatko ne arkiset tilat, joissa demokratiaa eletään.

KM Antti Jauhiainen on kasvatustieteiden ja psykologian osaston väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.

YTT, Dosentti Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Kangasalan Kirkkoharjun näkötornin kahvila joulukuussa 2024 / Sanna Niemi / Vapriikin kuva-arkisto, Finna / CC 4.0

Julkaisu Elävän demokratian tilat voivat olla arvaamattoman hauraita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehossamme olevat miljardit mikrobit hoitavat elintärkeitä tehtäviä. Ne ylläpitävät aineenvaihduntaa ja immuunipuolustuksen tasapainoa, säätelevät hormonitoimintaa ja suojelevat taudinaiheuttajilta. Siinä missä toiset mikrobit aiheuttavat tauteja, toiset mikrobit ovat tärkeitä terveydellemme. Joillakin mikrobeilla taas ei ole meille erityistä merkitystä.

Myös mikrobitasolla tehdään politiikkaa. Monet politiikan osa-alueet säätelevät sitä, millaisille mikrobeille, kuten bakteereille ja viruksille, eri sosiaaliset väestöryhmät altistuvat. Tähän liittyvät niin ympäristö- ja luonnonvarapolitiikka kuin terveys-, koulutus-, sosiaali- ja talouspolitiikkakin.

Euroopan Unionin biodiversiteettistrategia sekä muut luonnon monimuotoisuutta ja kestävää kehitystä tukevat strategiat tukevat terveyttä edistävää mikrobialtistusta. Mikrobien monimuotoisuuden turvaamista ja eri väestöryhmien oikeutta terveyttä edistävälle mikrobialtistukselle ei silti ole vielä strategisesti tunnistettu poliittisissa päätöksentekoprosesseissa.

Kansalaisten mahdollisuudesta vaikuttaa omaan lähiluontoonsa on Katulehti Roheessa julkaistu reportaasi, jonka kanssa tämä artikkeli on tuotettu yhteistyössä.

Monimuotoinen mikrobisto tukee terveyttä

Suomalaisessa terveyspolitiikassa korostettiin 1900-luvulla hygieenisyyttä. Nykyisin saatetaankin yhä ajatella, että pysyäksemme terveinä meidän tulee suojautua mikrobeilta niin tehokkaasti kuin mahdollista. Suojautuminen on tärkeää kulkutautien ja esimerkiksi koronaviruksen torjunnassa, mutta liiallinen hygieenisyys voi haitata immuunijärjestelmän normaalia kehittymistä ja toimintaa.

Nykykäsityksen mukaan yksi keskeisiä syitä immuunijärjestelmän häiriöiden lisääntymisessä onkin vähentynyt altistuminen luonnon monimuotoiselle mikrobistolle. Tämä on näkynyt etenkin kaupungistuneissa yhteiskunnissa, joissa immuunijärjestelmän häiriöt, kuten allergiat, astma ja tyypin 1 diabetes ovat lisääntyneet.

Esimerkiksi kodin lähialueen ympäristöä analysoimalla satelliittidatan avulla havaitsimme, että maatalousalueiden lähialueilla varttuvilla lapsilla on kaupunkilaislapsia pienempi riski sairastua tyypin 1 diabetekseen. Tutkimustulokset perustuvat Tyypin 1 diabeteksen ennustaminen ja ehkäisy -tutkimukseen, jossa on seurattu yli 10 000 suomalaislasta.

Jokaisella lapsella tulisi olla oikeus leikkiä terveyttä ja hyvinvointia edistävässä ympäristössä.

Toinen esimerkki on päiväkotien vihertämistutkimuksemme, jossa havaittiin muutos lasten mikrobistossa ja immuunipuolustuksessa yhden kuukauden jälkeen päiväkotipihan vihertämisen jälkeen. Kaksivuotisen seurannan tulokset viittasivat siihen, että päiväkotipihan vihertäminen, eli metsämaan pohjan, siirtonurmen ja istutuslaatikoiden lisääminen päiväkotipihaan, voi vähentää mahdollisten taudinaiheuttajabakteerien suhteellista runsautta iholla, kun terveydelle hyödylliset bakteerit monipuolistuvat. Samankaltainen vaikutus näkyi myös lumekontrolloidussa hiekkalaatikkotutkimuksessamme, jossa mikrobiologisen monimuotoisuuden osoitettiin vaikuttavan päiväkoti-ikäisten lasten immuunipuolustukseen.

Lumekontrolloitu kaksoissokkotutkimus tarkoittaa, etteivät lapset, päiväkodin henkilökunta tai tutkijat tienneet kokeen aikana, oliko hiekkalaatikkohiekka luonnonmateriaalein rikastettua vai samannäköistä hiekkaa ilman mikrobiologista monimuotoisuutta. Tässä tapauksessa vaikutus ei voi perustua luonnon vehreyden aistimiseen, vaan altistumiseen luonnon mikrobeille.

Koska yksilön varhaiselämän mikrobikosketuksilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia hänen elinikäiseen terveyteensä, jokaisella lapsella tulisi olla oikeus leikkiä terveyttä ja hyvinvointia edistävässä ympäristössä.

Jakautuvatko vaikutukset tasa-arvoisesti?

Terveyttä edistävän mikrobialtistuksen voidaan sanoa olevan piilotettu perusihmisoikeus, jonka saavuttaminen voi olla vaikeaa tietyissä väestöryhmissä. Terveyden ja ympäristöllisen oikeudenmukaisuuden yhteyttä käsittelevässä tutkimuksessa on havaittu, että pienituloiset asuivat usein paikoissa missä lähiluonto ei ole helposti saavutettavissa ja ilman haitta-ainepitoisuudet ovat korkeammat. Nämä molemmat voivat muuntaa terveyteen liittyvää mikrobistoa huonompaan suuntaan. Myös Euroopan kattavassa tutkimuksessa todettiin, että saastuneilla alueilla asuu usein etnisiä vähemmistöjä tai ihmisiä, joiden sosioekonominen asema on huono.

Nina Hiltunen on arvioinut vuonna 2020 julkaistussa taloustieteen pro gradu -tutkielmassaan ilmanlaatua ja taloudellista eriarvoisuutta Suomessa. Hiltusen mukaan pienituloiset altistuvat korkeampia tuloluokkia enemmän haitallisille ilman partikkeleille. Huolestuttavaa oli, että pienituloiset kuuluivat usein myös ikääntyvään väestöryhmään, joka on erityisen herkkä ilmansaasteille ja joiden immuunipuolustus saattaa olla heikentynyt.

Suomen historiasta löytyy myös todisteita siitä, miten poliittiset päätöksentekoprosessit ovat johtaneet eriarvoisuuteen ja haitallisen ympäristökuormituksen kasautumiseen tietylle alueelle. Esimerkiksi voimalaitoksia ja jätehuoltoa on sijoitettu Helsingissä lähes vuosisadan ajan Sörnäisten asuinalueelle. Alueella on asunut aivan viime vuosikymmeniin saakka työväenluokkaa, joilla on ollut muita kaupunkilaisia pienemmät tulot, keskivertoa pienemmät asuintilat ja keskivertoa enemmän terveysongelmia.

Terveyttä edistävän mikrobialtistuksen voidaan sanoa olevan piilotettu perusihmisoikeus, jonka saavuttaminen voi olla vaikeaa tietyissä väestöryhmissä.

Yksi väestöryhmä, joka voi olla altis terveyttä edistävän mikrobialtistuksen puuttumiselle, on maahanmuuttajat. Tutkimuksissa on todettu, että maahanmuuttajien immuunisäätely voi heiketä suhteellisen nopeasti 10 vuoden aikavälillä, kun he muuttavat kehittyvistä maista kehittyneisiin maihin, joissa mikrobialtistus on huomattavasti yksipuolisempaa. Tästä voi koitua lisäkustannuksia myös kansantaloudelle.

Maahanmuuttajat eivät välttämättä osaa tai halua hakeutua monimuotoiseen luontoon, kuten metsään. Eri maista ja kulttuureista tulevat ihmiset ymmärtävät ja arvostavat luontoa eri tavoin. Suomalainen metsä saattaa vaikuttaa maahanmuuttajista pelottavalta paikalta, jos aiemmassa kotimaassa villi luonto on oikeasti vaarallinen paikka myrkkykäärmeineen.

Hyödyllisen mikrobialtistuksen lisäksi luonto voi auttaa maahanmuuttajia kotoutumaan. Se vaatisi kuitenkin luontosuhteen edistämistä maahanmuuttajien keskuudessa.

Astmaa ja allergiaa voidaan torjua vahvistamalla lasten yhteyttä luontoon

Luontokato ja ympäristön haitta-aineet vaikuttavat erityisesti lapsiin, joiden immuunijärjestelmä on vasta kehittymässä. Silti lasten terveyden ja immuunipuolustuksen kehittämisen mahdollisuudet on jätetty usein huomiotta, vaikka muuten leikkialueen suunnittelussa turvallisuusvaatimukset on otettu huomioon. Asfaltti, sora, turvahiekka sekä muoviset turvamatot ja tekonurmet ovat vallanneet leikkialueet.

Tällöin kuitenkin lasten riski sairastua immuunijärjestelmän häiriöihin kasvaa. Syitä ilmiöön löytyy leikkialueiden suunnittelun turvamääräyksistä ja ohjeistuksista sekä kaupunkien budjeteista.

Kansanterveydellisiä kustannuksia on vaikea arvioida tai käsittää siinä vaiheessa, kun rakennuskustannuksia lasketaan. Kansallisen allergiaohjelman (2008–2018) tulokset viittaavat siihen, että astmaa ja allergioita voidaan torjua vahvistamalla yhteyttä luontoon. Ohjelman myötä allergiasta ja astmasta aiheutuvat vuosittaiset kustannukset vähenivät 200 miljoonaa euroa (30 %) verrattaessa vuosia 2007 ja 2018. 

Kansallisen allergiaohjelman tulokset viittaavat siihen, että astmaa ja allergioita voidaan torjua vahvistamalla yhteyttä luontoon.

Samaan aikaan kun Suomessa perustellaan muovimaton ja tekonurmen käyttöä kustannussyillä, Suomea köyhemmissä maissa lapset saavat erinomaisen luontoaltistuksen leikkialueilla. Tämä johtuu siitä, että heillä ei ole varaa laittaa muovimaton kaltaisia leikkialustoja tai hoitaa yksipuolista nurmikkoa.

Viherpihojen saamisesta päiväkoteihin on tehtykin aikoinaan eduskuntaan toimenpidealoitus päiväkotien vihertämistutkimuksen myötä. Aloitteen jättänyt kansanedustaja Sofia Vikman (kok.) kertoo sähköpostitse, että ympäristövaliokunta ei ehtinyt käsittelemään aloitetta menneellä kaudella (2019–2023). Vikman kertoo kuitenkin palaavansa aiheen pariin alkavalla kansanedustajakaudellaan.

Tarvitaan siis uudenlaista suunnittelua, kaupunkialueiden villiinnyttämistä, mutta ennen kaikkea ajattelutapojen muutosta turvaamaan terveyttä edistävä mikrobialtistus. Monimuotoiselle luonnolle – myös mikrobien monimuotoisuudelle – on nimittäin usein hyödyksi hoitaa ja raivata vähemmän, ja se on monesti myös halvempi vaihtoehto.

Ratkaisuja tasa-arvoiseen mikrobialtistukseen

Jotta altistuminen terveyttä edistävälle mikrobiomille olisi tasa-arvoista, tarvitaan päätöksentekoprosesseihin ja yhdyskuntasuunnitteluun uudenlaisia menetelmiä, tietoa ja tapoja. Tutkimuksen piirissä tähän tarpeeseen on jo reagoitu. Suomen Akatemian rahoittaman strategisen tutkimuksen Elonkirjon köyhtymisen ympäristölliset ja yhteiskunnalliset yhteydet (BIOD) -ohjelma keskittyy luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen pysäyttämiseen ja elvyttämiseen sekä tarvittavien toimenpiteiden tunnistamiseen ja niiden yhteiskunnalliseen toimeenpanoon.

BIOD-ohjelma sisältää kolme hanketta. Hyvinvointia biodiversiteetti-interventioilla (BIWE) -hanke kehittää tapoja ja luo tietoa kestävän viheralue- ja kaupunkisuunnittelun sekä kaupunkiympäristön kunnostuksen tarpeisiin ottaen huomioon mikrobialtistuksen. Terveyttä edistävää mikrobialtistusta lisätään muun muassa sellaisten henkilöiden asumisympäristössä, jotka eivät kykene kulkemaan pitkiä matkoja saavuttaakseen monimuotoista luontoa. Tällaisia väestöryhmiä ovat näkövammaiset, vanhukset, autismin kirjon henkilöt ja lapset.

Politiikan uudistaminen ja kaikkia kansalaisia hyödyttävän mikrobialtistuksen varmistaminen ei ole helppoa.

Toisessa BIOD-ohjelman hankkeessa Ekologinen kompensaatio oikeudenmukaisessa siirtymässä kohti luonnon kokonaisheikentymättömyyttä (BOOST) valtavirtaistetaan luonnon monimuotoisuuden turvaaminen ja mahdollistetaan oikeudenmukainen siirtymä kohti luontohaittojen hyvittämistä. Tällä tarkoitetaan ympäristölle haitallisen toiminnan ”korvaamista” ympäristöä hyödyttävin toimin esimerkiksi osana kaupunkisuunnittelua. Tasa-arvoisen ja hyvän kaupunkisuunnittelun myötä voidaan vaikuttaa myös positiivisesti kaupunkiluonnon monimuotoisuuteen.

Kolmannen BIOD-ohjelman hankkeen Luonnon monimuotoisuutta kunnioittava johtajuus (BIODIFUL)-tutkimushankkeen tavoite on tukea ja mahdollistaa muutosta kohti luonnon monimuotoisuutta kunnioittavaa johtajuutta sekä yksilö-, organisaatio- että yhteiskuntatasoilla.

Politiikan uudistaminen ja kaikkia kansalaisia hyödyttävän mikrobialtistuksen varmistaminen ei ole helppoa, vaikka uudistuksella voitaisiin vähentää kansalaisten epätasa-arvoa. Tavoite tukisi samoja politiikan osa-alueita kuin luonnon monimuotoisuuden turvaaminen, kansalaisten hyvinvoinnin, perustarpeiden ja tasa-arvon, kestävien kulutus- ja tuotantotapojen ja ilmastopolitiikan osalta.

Marja Roslund on Luonnonvarakeskuksen tutkijatohtori, joka tutkii elinympäristön muutosten, kuten luontokadon ja haitta-aineiden, vaikutuksia ihmisen elimistön mikrobistoon ja terveyteen. Roslund työskentelee BIWE-tutkimushankkeessa.

Artikkelin taustoittamisessa auttoi vapaa toimittaja Sandra Järvenpää.

Artikkeli on toteutettu C.V. Åkerlundin säätiön tuella.  Artikkeli on osa Politiikasta-verkkolehden, Katulehti Roheen ja Vastapainon blogin yhteistä juttusarjaa. Kansalaisten vaikuttamismahdollisuudesta lähiluontoon on julkaistu reportaasi Roheen 4. numerossa 1/2023.

Artikkelikuva: jplenio / Pixabay

Päivitys 9.6.2023: Artikkeliin lisätty linkki äänitiedostoon

Julkaisu Poliittiset päätökset ohjaavat eri väestöryhmien altistumista hyödyllisille tai haitallisille mikrobeille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tehdessämme Koneen säätiön rahoittamaa kolmivuotista tutkimusta naapurustosta (2018–2021) pystytimme naapurijurtan ympäri Hervannan lähiötä Tampereella, jotta ymmärtäisimme naapuruussuhteita mahdollisimman monen paikallisen kulman kautta. Viimeinen jurttaleirimme oli Kuurosokeiden Toimintakeskuksen viereisessä puistikossa. Saimme kuurosokeita ihmisiä vieraaksemme, ja juttelimme heidän kanssaan elämästä ja asumisesta, usein tulkin välityksellä. 

Tulkkivälitteinen kommunikointi oli minulle melko uutta, ja arkisen maailman kiireisenä keskustelijana koin, että tulkkaaminen vie paljon aikaa. Vaikka jurtta osoittautui viihtyisäksi ja hyväksi paikaksi monen muun porukan kohtaamiseen, kuurosokeiden naapureiden kanssa keskusteluun avoimien ovien hetket olivat suuren ihmismäärän vuoksi usein hälyisiä. Onnekseni sain vielä mahdollisuuden palata keskustelemaan rauhassa osallisuuden konkretiasta Kuurosokeiden Toimintakeskuksen asukkaiden ja työntekijöiden kanssa.

Kuurosokeat oppaani saivat minut tunnustelemaan osallisuutta kodin, lähiympäristön ja julkisten tilojen kautta. Lisäksi he saivat minut miettimään, milloin yksityisen ja julkisen tilan jyrkkä erottelu käy esteeksi yhteisten asioiden hoitamiselle. 

Käsittelen tässä tekstissä osallisuutta niistä näkökulmista, joita olen oppinut tehdessäni naapurustotutkimusta ja sitä ennen viisi vuotta yhteisötyötä Hervannassa. Erityisesti järjestöohjaaja Milla Lindh kertoi Kuurosokeiden Toimintakeskuksesta ja Hervannasta kuurosokeiden asumisympäristöinä. Lisäksi tätä artikkelia kirjoittaessani keskustelin Åbo Akademin tutkija Riku Virtasen kanssa osallisuudesta niin oikeustieteen näkökulmasta kuin työikäisen kuurosokean elämän kokemusasiantuntijana. 

Kuurosokeiden ihmisten osallisuudesta on Katulehti Roheessa julkaistu reportaasi, jonka kanssa tämä artikkeli on tuotettu yhteistyössä.

Osallisuuden tilat

Useat meistä liikkuvat rakennetussa ympäristössä näön ja kuulon varassa, ja näiden aistien pohjalta suunnitellaan rakentamista ja ympäristöä. Kuurosokeille ihmisille ne eivät ole ensisijaisia maailman hahmottamisen lähteitä. Vähintään yhtä tärkeitä asumisen, liikkumisen ja osallistumisen kannalta ovat tuntoaistit sekä tilan hahmottaminen kehon asentojen ja kosketusten avulla. 

Kuurosokeat oppaani saivat minut tunnustelemaan osallisuutta kodin, lähiympäristön ja julkisten tilojen kautta. Lisäksi he saivat minut miettimään, milloin yksityisen ja julkisen tilan jyrkkä erottelu käy esteeksi yhteisten asioiden hoitamiselle. 

Osallisuus on viimeisen vuosikymmenen suosittu demokratiakeskustelujen ja kokeellisten käytäntöjen iskusana. Kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen osallisuusasiantuntija Anna-Maria Isola tutkimuskumppaneineen kuvaa, osallisuus on kattokäsite, jolla voidaan viitata niin itsenäisen elämän reunaehtoihin, yhteisöön kuulumisen kokemuksiin kuin poliittisen vaikuttamisen mahdollisuuksiinkin. 

Keskityn tekstissä osallisuuden ehtoihin kuurosokeille henkilöille, ensin kodin ja asumisen, sitten lähiympäristön ja julkisen tilan kautta. Lopuksi tarkastelen reittejä ja tiloja yksityisen ja julkisen väleissä, ja kuvaan niiden avaamia mahdollisuuksia yhdenvertaisiin osallisuuden käytäntöihin.

Kuurosokeat Suomessa

Suomessa on noin 800 henkilöä, jotka käyttävät kuulonäkövammaisille suunnattuja palveluita. Heistä noin 60 asuu Hervannan keskuksella. Kun väestö elää yhä vanhemmaksi, moniaistivammaisten osuus väestöstä kasvaa. 

Perustat esteettömälle asumiselle ja asuinympäristön elämään osallistumiselle luodaan YK:n vammaisia henkilöitä koskevassa sopimuksessa ja kotimaisessa lainsäädännössä. Useimpien Suomessa asuvien kuurosokeiden kohdalla tämä tarkoittaa käytännössä niitä resursseja, joita kunta tai sote-alue sattuvat tarjoamaan. Vammaispalvelulain määrittelemiä vammaisten oikeuksia käytännössä toteutetaankin vain satunnaisesti.

Julistuksista ja lainsäädännössä ilmaistusta hyvästä tahdosta on esteettömiin, yhdenvertaisiin käytäntöihin kuitenkin yhä matkaa.

Tästä satunnaisuudesta kuulin tutkimusta tehdessäni usein, ja sain tutkimushavainnoille vahvistuksen vammaistutkija Matti Laitisen ja esteettömyyssunnittelija Paula Pietilän vammaisten elämänkertahaastatteluihin perustuvasta teoksesta Vammaiset. Vaivaisista täysvaltaisiksi kansalaisiksi? (2022).

Suomessa jotkut vammaisten asiat ovat hyvin: subjektiivinen oikeus henkilökohtaiseen avustajaan on kirjattu lakiin ja rakennusten esteettömyys valtioneuvoston asetuksiin. Julistuksista ja lainsäädännössä ilmaistusta hyvästä tahdosta on esteettömiin, yhdenvertaisiin käytäntöihin kuitenkin yhä matkaa, kuten teoksesta Vammaiset ihmiset kansalaisina (2021) selviää.

Omaehtoinen asuminen osallisuuden perustana

Yhteiskunnallisen osallisuuden painavan yhteyden omaehtoiseen asumiseen voi ymmärtää parhaiten historian valossa. Suomessa vammaiset ihmiset ovat saaneet mahdollisuuksia valita asumismuotonsa itse vasta vähän aikaa. Laitoksissa asuttiin ennen isoissa yksiköissä, monella tavalla erillään muusta yhteiskunnasta.

Asumisen lähihistoriaa kuvaa hyvin, että vuodesta 1983 kansanedustajana toiminut Kalle Könkkölä vietti öitänsä sairaalassa uransa alkaessa. Vammaisten henkilöiden oikeus henkilökohtaiseen avustajaan tuli lakisääteiseksi vasta vuonna 2008. Esimerkki itsenäisen asumisen nykyisistä esteistä Suomessa on sekin, että tämän artikkelin kirjoitushetkellä viittomakielisiä hätäpuheluita voi soittaa kello 8-16, ja tämäkin kokeilu on loppumassa.

Itsenäinen asuminen edellyttää rakennetun ympäristön esteettömyyttä ja mahdollisuutta saada riittävästi palveluita, kuten tulkkausta, avustamista, kuntoutusta sekä kuljetuksia. Osallistuvaan suunnitteluun perustuvaa rakentamista edustaa Kuurosokeiden Toimintakeskuksen pihapiiriin vuonna 2017 valmistunut kerrostalo nimeltään Ristontalo, jossa on vuokra-asuntoja sekä itsenäiseen ja tuettuun asumiseen että palveluasumiseen. 

Kuulonäkövammaisten ihmisten osallisuus asuinyhteisöön tulee mahdolliseksi vain silloin, kun itsenäistä asumista mahdollistava esteettömyys ja asumista tukevat palvelut – eritoten tulkkauspalvelut – ovat kunnossa. 

Esimerkkejä kuurosokeiden asukkaiden arkea auttavista ratkaisuista asunnoissa ovat keittiön ylöspäin avautuvat kaapinovet, pöytien pyöristetyt kulmat ja vesihanojen liiketunnistimet. Käytävillä yksi seinä on maalattu tummemmaksi kuin toinen, ja sen pinta on toista karheampi. Tuntoaistin avulla on siis mahdollista hahmottaa kulkusuunta. 

Koko keskus pihapiireineen on rakennettu ja remontoitu kuulo- ja näkövammaisille käyttäjille sopiviksi, tuntoaistit edellä. Pihalla on aistipuutarha, jonka aistipolku on tehty vaihtelevista materiaaleista. Kesällä siellä kasvaa tuoksuvia yrttejä, kukkia ja hyötykasveja, joiden valinnassa on mietitty myös sitä, miltä kasvit tuntuvat käsissä. Sauna on remontoitu niin, että siellä on näkövammaisenkin asukkaan mahdollista ja turvallista saunoa. 

Kuulonäkövammaisten ihmisten osallisuus asuinyhteisöön tulee mahdolliseksi vain silloin, kun itsenäistä asumista mahdollistava esteettömyys ja asumista tukevat palvelut – eritoten tulkkauspalvelut – ovat kunnossa. Itsenäisen asumisen tukeminen esteettömällä rakentamisella ja remontoinnilla sekä riittävillä palveluilla on edellytys aktiiviselle kansalaisuudelle naapurustossa ja yhteiskunnassa.

Kohti yhteisiä tiloja

Osallisuus tarkoittaa paitsi osallisuutta asuinyhteisöön, myös mahdollisuuksia osallistua yhteiskuntaan. Teimme yhdessä arkkitehti Negin Armiounin kanssa Hervannassa tutkimushavainnon siitä, että reitit ja rakennetut julkiset tilat kertovat niissä liikkuville sanattomasti, kenelle ne kuuluvat ja millaisille kehoille ne on tarkoitettu. 

Ne ovat ensimmäinen viesti siitä, ketä julkisiin tiloihin kutsutaan ja halutaan mukaan. Kirjoittaessamme tiloista ja dialogeista, totesimme, että usein rakennetun ympäristön viesti on ristiriidassa ääneen lausuttujen tavoitteiden ja tervetulotoivotusten kanssa.

Kuurosokeille liikkujille reitit ja tilat ovat erityisen tärkeitä. Kun kuuleva, näkevä ja kohtuullisesti toimeentuleva kansalainen on jo saapunut pyörällä tai autolla kaupunkisuunnittelukokoukseen, samalla hetkellä aistivammainen kaupunkiaktivisti vasta odottaa myöhässä olevaa taksikyytiä tai talvella ihmettelee, miten auraamatonta pihatietä pitkin löytää esteettömälle raitiovaunupysäkille. 

Pääsy liikkeelle, töihin, harrastuksiin ja yhteisiin tiloihin on paitsi osa inhimillisen yhteiskunnan perustaa, johon Suomi on valtiona sitoutunut YK:n vammaisten henkilöiden oikeuksien yleissopimuksessa, myös lähtökohta sille, että erilaiset ihmiset voivat elää, toimia, työskennellä ja päättää asioista yhdessä.

Reitit ja rakennetut julkiset tilat kertovat niissä liikkuville sanattomasti, kenelle ne kuuluvat ja millaisille kehoille ne on tarkoitettu. 

Viime vuosina kaupunkiaktivistit ovat organisoineet väliaikaisia ja pysyviä tiloja julkisista yhteissaunoista kahviloihin ja skeittiparkeista kaupunginosakeskuksiin. Kaupunkilaisten tavassa järjestää yhteiselle toiminnalle tiloja itse ja spontaanisti on osallisuuden kannalta paljon hyvää. Suomessa tämänkaltainen itseorganisoituva toiminta voidaan nähdä nuorisoseurojen ja työväentalojen pitkien perinteiden jatkumolla. 

Sekä vanhoissa että uusissa aktiivisten kansalaisten ylläpitämissä tiloissa osallisuutta on syytä vahvistaa saavutettavuudella ja esteettömyydellä. Kaikkien osallisuutta julistavat kaupungit voisivat kannustaa omaehtoisesti organisoituvia tiloja ja edistää osallisuuden yhdenvertaisuutta tarjoamalla resursseja esteettömyysremontteihin. Aistivammaiset esteettömyysasiantuntijat voisivat toimia nykyistä enemmän palkattuina tilojen testaajina ja neuvonantajina valaistuksen, akustiikan sekä liikkumista ja kommunikointia helpottavien ratkaisujen suhteen.

Hervanta on edelläkävijä palveluiden saavutettavuudessa. Kuurosokea historioitsija Eero Vartio kertoo kirjassaan Poimintoja kuurosokeudesta (2011), että jo silloin, kun Kuurosokeiden Toimintakeskusta perustettiin vuonna 1983, sen paikka valittiin erinomaisten, lähellä sijaitsevien palveluiden takia. Siitä palveluiden saavutettavuus on edelleenkin parantunut, viimeksi raitiovaunun myötä. Tampereen Raitiotieallianssi otti mukaan raitiovaunulinjojen ja pysäkkien suunnitteluun myös kuurosokeita asiantuntijoita. Tämä yhteissuunnittelu jatkuu yhä. 

Osallisuuden paikkojen rakentaminen

Feministiset vammaistutkijat Tala Khanmalek ja Heidi Rhodes kirjoittavat, että ruumiin liikkuminen kohti julkiseksi määriteltyä tilaa ei yksin määritä tietoamme ja toimintaamme poliittisina olentoina. Julkisen ja yksityisen tilan pohtiminen uudelleen osallisuuden kannalta on siis tärkeää. Paikallaolo, mukana olo ja yhdessäolo sekä pääsy yhteisiin tiloihin voivat olla – ja usein ovatkin – osallisuutta jo sinänsä.

Parhaimmillaan tilat voivat rakentaa osallisuuden ilmapiiriä laajasti. Sen sijaan palveluiden yhtenäistäminen voi pahimmillaan tarkoittaa palveluiden ja liikkumisen karsimista sekä yhdenvertaisuuden jäämistä tyhjäksi lupaukseksi. 

Teot esteettömän osallisuuden puolesta ovat valintoja, joita täytyy tehdä aina uudestaan – poliittisessa päätöksenteossa, viranomaiskäytännöissä sekä arjen elämän vuorovaikutuksessa työpaikoilla, naapurustoissa ja asuinyhteisöissä. Jos arvojen lisäksi tavoitellaan myös niiden mittaisia käytäntöjä, on tärkeää määritellä, kenellä on vastuu esteettömyydestä ja saavutettavuudesta, eli yhdenvertaisen osallisuuden esteiden poistamisesta. Esteettömyyden ja saavutettavuuden ymmärtäminen ja toteuttaminen on välttämätöntä useiden ihmisryhmien osallistumiselle ja osallisuuden kokemuksille.

Palveluiden yhtenäistäminen voi pahimmillaan tarkoittaa palveluiden ja liikkumisen karsimista sekä yhdenvertaisuuden jäämistä tyhjäksi lupaukseksi. 

Siksi vammaisten henkilöiden osallisuutta edistäessä on pidettävä mielessä erilaisten vammaisryhmien tarpeet ja mahdollisuudet yhteiskuntaan osallistumiseen eri elämänvaiheissa lapsuudesta työikään ja vanhuuteen. Helsingin Sanomien pääkirjoitus marraskuussa vuonna 2022 puhuu vammaisten ihmisten tarpeiden huomioimisesta ja heidän oikeuksiensa toteuttamisesta raskaana kuormana. Pääkirjoitus ja siitä seurannut keskustelu lehdessä on muistutus siitä, että vammaisten henkilöiden perusoikeuksien toteutumisen kanssa on yhä syytä pysyä valppaana. 

Puolivälissä vastassa vai luokse menemistä?

Kuurosokeissa on paljon vanhoja ihmisiä, ja vanhenevassa väestössä aistivammaisten henkilöiden määrä lisääntyy. Mahdollisuudet tulla mukaan suunnittelemaan yhteistä elämää ja asumista tai lähteä ulos kotoa – töihin, harrastuksiin tai kaupungin liikkeeseen ja hyörinään – rakennetaan konkreettisista palasista.

Naapurustotutkimuksessa ja jatkokeskusteluissa tuli esiin tiloja ja käytäntöjä, jotka silottavat yksityisten ja julkisten tilojen välejä.

Erityistä huomiota rakennettuun asuinympäristöön tulee kiinnittää silloin, kun osallisuuden esteet ovat isoja. Esteettömästi rakennetut tilat voivat laajentaa osallisuuden mahdollisuuksia kaikille ja edistää samalla kestävyysmurrosta niin sosiaalisesti kuin ekologisestikin. 

Naapurustotutkimuksessa ja jatkokeskusteluissa tuli esiin tiloja ja käytäntöjä, jotka silottavat yksityisten ja julkisten tilojen välejä. Naapurijurtalla meitä muistutettiin siitä, että joskus kadunvarsipenkin kaltainen pieni, mutta konkreettinen tekijä vaikutti siihen, kuinka helppoa oli osallistua yhteisten tilojen käyttöön ja liikkua pidemmälle levähdyspaikkojen avulla.

Osallisuutta vahvistavana tekona puoliväliin vastaan tuleminen voi toisinaan vaatia koko matkan kulkemista toisten luo. Tampereen Kuurosokeiden keskuksella tavoittaa ison joukon aktiivisia ja eri-ikäisiä kuurosokeita yhdellä kertaa. Tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan osallisuuden mahdollisuuksien lisäämistä: kaikkien mukaan kutsuminen on muutettu ihmisten luokse menemiseksi.

FT Salome Tuomaala-Özdemir on tamperelainen vapaa tutkija.

Artikkeli on osa Politiikasta-verkkolehden ja Katulehti Roheen yhteistä juttusarjaa. Kuurosokeiden osallisuudesta on julkaistu reportaasi Roheen numerossa 3/2022. Artikkelin pääkuva: Aliisa Piirla.

Julkaisu Kuurosokeat oppaina osallisuuden konkretiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisten osallistumista on lisätty alueiden kehittämisessä ja suunnittelussa jo vuosikymmenien ajan. Asukkaiden osallistuminen ja vaikuttaminen asioiden valmisteluun sekä avoin tiedottaminen ovat muun muassa nykyisen maankäyttö- ja rakennuslain kulmakiviä. Kansalaisten kuulemiseen ja osallistamisen mahdollistamiseen onkin vakiintunut monenlaisia käytäntöjä ja työkaluja, joilla tätä lakisääteistä velvollisuutta kunnissa pyritään toteuttamaan. Esimerkiksi erilaiset esittely- ja kuulemistilaisuudet sekä asukaskyselyt ovat jo laajasti suunnittelijoiden ja virkamiesten käytössä.

Osallistuminen ja kansalaisten aktivoiminen on myös sosiaalipalveluiden ja kulttuuritoiminnan keskeinen tavoite, jota pyritään edistämään kunnissa muun muassa osallisuusohjelmien sekä vapaaehtoistyön ja kansalaisjärjestöjen toiminnan tukemisen kautta. Yhteisöllisen toiminnan ja tilojen katsotaan edistävän hyvinvointia ja ehkäisevän monia sosiaalisia ongelmia.

Osallisuus on kuulluksi tulemista

Kansalaisten osallistumisen lisääminen yhdyskuntasuunnittelussa tai millä tahansa yhteiskunnan sektorilla ei kuitenkaan ole yksinkertainen tai helppo tavoite. Yhdyskuntasuunnittelun monivaiheisissa prosesseissa osallistaminen koetaan usein näennäisenä, sillä se ei välttämättä johda toimivaan vuorovaikutukseen tai konkreettisiin muutoksiin. Tällöin osallistujalle voi jäädä kokemus siitä, ettei tule aidosti kuulluksi.

Osallisuusohjelmat puolestaan voivat tuntua etäisiltä varsinkin niille, jotka eivät aktiivisesti toimi kansalaisjärjestöissä tai niille, joilla ei ole  resursseja vapaaehtoistoimintaan. Osallistavien tahojen olisikin tärkeää pysähtyä välillä miettimään, toteutuuko kansalaisten osallistuminen jo olemassa olevin keinoin riittävästi vai olisiko ehkä mahdollista tehdä jotain toisin.

Osallistaminen koetaan usein näennäisenä, sillä se ei välttämättä johda toimivaan vuorovaikutukseen tai konkreettisiin muutoksiin.

Olemme tutkijoina samojen osallistumista ja sen mielekkyyttä koskevien kysymysten äärellä kaupunki- ja maaseutualueisiin kohdistuvissa kulttuurisuunnittelu ja -kartoitushankkeissamme. Vuoden vaihteessa päättyvässä Jyväskylän yliopistossa toteutetussa Kylä-OSKU-hankkeessa olemme tutkineet kahden keskisuomalaisen taajaman, Jyväskylän Palokan ja Äänekosken Sumiaisten, kylähenkeä ja yhteisöllisyyttä, ja tarkastelleet asukkaiden suhdetta lähiympäristöönsä.

Tavoitteemme oli paitsi innostaa asukkaita ja yhteisöjä osallistumaan oman kotiseutunsa ja asuinympäristönsä kehittämiseen, myös edistää asukkaiden ja paikallisten yhteisöllisten toimijoiden verkostoitumista keskenään.

Meneillään olevassa ympäristöministeriön lähiöohjelmaan (2021-2022) kuuluvassa Kulttuuritoiminnan muodot ja merkitykset 2020-luvun lähiössä -hankkeessa puolestaan tutkitaan, millaista kulttuuritoimintaa on 2020-luvun suomalaisessa lähiössä ja miten kaupungin kulttuuripoliittiset toimenpiteet saavuttavat lähiöissä asuvat ihmiset. Tarkastelun kohteena on erityisesti kahden jyväskyläläisen lähiön, Huhtasuon ja Keltinmäen, yhteisöllinen toiminta.

Haasteina tiedottaminen jatkosuunnitelmista ja kaupunkisuunnittelun pirstaleisuus

Osallistuminen ja osallistaminen ovat herättäneet myös runsaasti kritiikkiä. Pahimmillaan asukkaiden osallistaminen alueiden kehittämiseen ja kaupunkisuunnitteluun voi typistyä vain hallinnon tai tutkimuksen toteuttamaksi tyhjäksi rituaaliksi, jolla ei ole juurikaan vaikutusta suunnittelun ja kehittämisen lopputulokseen. Tällöin osallistuminen tapahtuu kuin näyttämöllä, jolla eri osapuolet käyvät esittämässä osallistumista käsikirjoitettujen rooliensa mukaisesti ja jossa asukkaiden osallistumista tarvitaan enemminkin oikeuttamaan itse hallintoprosessi, jotta se täyttäisi laissa esitetyt vaatimukset asukkaiden näkemysten kuuntelemisesta.

Esimerkiksi emeritaprofessori Marja Keräsen mukaan osallistuminen ei välttämättä tarkoita osallistujien valtaistuimista vaan heidän sisällyttämistään hallintoon ilman todellista vaikutusvaltaa. Asukkaiden näkökulmasta osallistuminen muuttuu osallisuudeksi vasta, kun osallistuja saa kokemuksen siitä, että hän on voinut vaikuttaa kehittämiseen ja sen lopputuloksiin. Tärkeää olisikin pohtia, miten olisi mahdollista osoittaa, että osallistuminen kannattaa ja sillä voi olla myös konkreettisia vaikutuksia.

Palokan asukkaat kokevat, että aluetta kehitetään pirstaleisesti, eikä kaupunki ota vastuuta laajemmasta aluekehittämisestä.

Kylä-OSKU hankkeessa tunnistettiin haasteita ja solmukohtia, joita yhdyskuntasuunnitteluun ja alueiden kehittämiseen liittyy. Toisen tutkittavan alueen, Jyväskylän Palokan, kohdalla ilmeni, etteivät asukkaat pidä mielekkäänä osallistumista esimerkiksi kaupungin teettämiin kyselyihin tai kuulemistilaisuuksiin, sillä osallistuminen ei johda konkreettisiin vaikutuksiin, eikä kuulemisilla ole seurauksia, tai niistä ei ainakaan tiedoteta mitenkään.

Kylä-OSKU-hankkeen prosessit toivat myös esiin, kuinka Palokan asukkaat kokevat, että aluetta kehitetään pirstaleisesti, eikä kaupunki ota vastuuta laajemmasta aluekehittämisestä. Myös Palokan alueen asukkailla itseltään puuttui yhteinen visio oman asuinalueen kehittämisestä.

Maaseutualueilla kyläsuunnittelu on ollut konkreettinen työkalu yhteisöllisen tahtotilan rakentamiseen jo useita vuosikymmeniä. Kaupungeissa ja kuntakeskuksissa eri alueiden kehittäminen pirstaloituu usein yksittäisten kaava- tai rakennuskohteiden suunnitteluun. Tärkeää olisikin, että asukkaat pääsisivät keskustelemaan myös asuinalueiden kokonaissuunnitelmista ja tulevaisuuden visioista. Palokassa Palokka-Seura ry aktivoitui asiassa ja aloitti visiotyön yhteistyössä JAMK:n Yritystehtaan kanssa.

Kenen suunnitelma: kuka osallistaa ja osallistuu?

Teemme tutkimushankkeissamme yhteistyötä kotiseutu-, kylä- ja asukasyhdistysten kanssa, joiden toimijat ovat jo ennestään aktiivisia. Yksi osallistumiseen liittyvä kriittinen kysymys koskeekin aktiivisten kansalaisten sosiaalista taustaa: vaikuttamaan pääsevät jo valmiiksi hyväosaiset kansalaiset hallinnon valmiiksi määrittelemällä tavalla, usein nimenomaan valmiiksi määriteltyihin asioihin. Tutkimushankkeiden haasteena on löytää tutkittavilta asuinalueilta moniäänisyyttä ja vaihtelevia näkemyksiä.

Olemme ottaneet omissa kulttuurisuunnitteluun liittyvissä tutkimuksissamme haasteeksi yrittää tavoittaa myös niitä ihmisryhmiä, jotka eivät pidä ääntä itsestään ja jotka eivät välttämättä tule asukasiltoihin tuomaan näkemyksiään esille. Osana lähiöhankettamme olemme esimerkiksi järjestäneet työpajoja Huhtasuon lähiössä romaneille ja ikääntyneille maahanmuuttajille, joilla on heikko kielitaito ja kuulleet heidän toiveitaan vapaa-ajan toiminnan ja yhteisöllisyyden kehittämisestä jyväskyläläisissä lähiöissä.

Olemme ottaneet haasteeksi yrittää tavoittaa myös niitä ihmisryhmiä, jotka eivät pidä ääntä itsestään ja jotka eivät välttämättä tule asukasiltoihin tuomaan näkemyksiään esille.

Olemme ainakin tähän mennessä oppineet sen, miten vaikeaa monien erityisryhmien tavoittaminen ja motivoiminen osallistumaan on. Olemme pohtineet, millaisesta toiminnasta voisivat olla kiinnostuneita sellaiset ihmiset, jotka eivät mielellään kokoonnu yhteen. Toisinaan tutkijat ja virkamiehet ajattelevat, että syy sille, ettei ihminen ei osallistu esimerkiksi asukkaille järjestettyyn tilaisuuteen, olisi se, ettei häntä kiinnosta oman elinympäristönsä kehitys ja viihtyisyys. Syyt voivat kuitenkin olla moninaisia: esimerkiksi liikkumisen hankaluus, sopimaton aika, pelot tai ennakkoluulot järjestäjiä tai muita osallistujia kohtaan. Lähiympäristön viihtyvyys on kuitenkin merkittävä hyvinvoinnin lähde juuri niille, jotka eivät liiku aktiivisesti lähiympäristönsä ulkopuolelle.

Osallistumisen haasteina ajoitus, vastavuoroisuus ja jatkuva vuorovaikutus

Kokemus aidosti kuulluksi tulemisesta syntyy yleensä silloin, kun kohtaaminen on kiireetön ja merkityksellinen molemmille osapuolille.

Korona-aikana moni tapaaminen on siirtynyt verkkoon. Esimerkiksi Jyväskylän kaupungin osallisuuspalvelut järjestävät asuinalueiltoja, joihin kutsutaan kuntapäättäjiä, viranomaisia ja asukkaita. Nämä tilaisuudet on järjestetty viime aikoina verkkotapahtumina. Olemme kuitenkin huomanneet, etteivät laajat yleisötilaisuudet, varsinkaan etätoteutuksena järjestettynä, välttämättä synnytä rakentavaa keskustelua.

Tilaisuudet ovat avoimia, ja puheenvuoron voi pyytää kuka tahansa osallistuja. Keskustelua kuitenkin ohjataan ja keskustelua käydään pienryhmissä. Sekä alustuksille varattu aika että keskusteluaika jäävät kuitenkin niukaksi, ja ruudun takana vastaileva viranomainen jää väistämättä etäiseksi. Etätapahtumissa tunnelmaa ei pääse keventämään kahvipöydässä, vaikka juuri henkilökohtainen kohtaaminen ja kasvokkainen keskustelu koetaan tärkeänä.

Laajat yleisötilaisuudet, varsinkaan etätoteutuksena järjestettynä, eivät välttämättä synnytä rakentavaa keskustelua.

Asuinalueillat ovat yksi esimerkki kansalaiskeskustelun ja asukasosallisuuden edistämisestä. Niihin osallistuneet Palokan asukkaat kokivat, etteivät keskustelut avoimissa tilaisuuksissa johda mihinkään ja etteivät kaupungin virkamiehet ole halukkaita jatkamaan keskustelua, vaan se tyrehtyy lyhyen tilaisuuden jälkeen.

Niin kutsuttuun puntaroivaan keskusteluun tähtäävissä malleissa asukkaita ja aktiivisia aluetoimijoita kutsutaan koolle pieniin ryhmiin, kuten kansalaisraateihin. Korona-aikana teimme tutkimushankkeissamme useita tutustumiskävelyitä tutkimillamme asuinalueilla, välillä asukkaiden opastamana. Myös asuinalueilloissa sekä alueiden ja palvelujen kehittämiseen tähtäävissä raadeissa voisi jalkautua lähiympäristöön pienissä ryhmissä ja vierailla paikoissa, joita halutaan kehittää.

Sen sijaan, että mitattaisiin yleisötilaisuuksien osallistujien määrää ja laajuutta, välillä olisi kenties hedelmällisempää miettiä, miten voisimme tukea eri toimijoiden kohtaamisia ja millä tavoin voisimme vahvistaa asukkaiden roolia aktiivisina toimijoina ja vaikuttajina omalla asuinalueellaan. Onko jotain mitä voisi tai pitäisi tehdä toisin, jotta osallistujat kokisivat tulleensa kuulluksi ja että vuorovaikutus virkamiesten kanssa olisi vastavuoroista ja jatkuvaa?

Sen sijaan, että mitattaisiin yleisötilaisuuksien osallistujien määrää ja laajuutta, välillä olisi kenties hedelmällisempää miettiä, miten voisimme tukea eri toimijoiden kohtaamisia ja millä tavoin voisimme vahvistaa asukkaiden roolia aktiivisina toimijoina ja vaikuttajina omalla asuinalueellaan.

Jalkautuminen alueelle ja kävelykierrokset voisivat olla yksi mahdollisuus kasvokkaiseen kohtaamiseen ja konkreettisen kokemukseen asuinalueen vahvuuksista ja kehittämistarpeista. Paikan päällä olo antaisi mahdollisuuden myös tutustua tarkemmin paikallisten yhteisöjen ja yhdistysten omaehtoiseen toimintaan. Motivaation osallistumiseen, kohtaamiseen ja yhteiseen kehittämiseen tulisi siis olla molemminpuolista ja vuorovaikutuksen jatkuvaa.

Dos. Eerika Koskinen-Koivisto on yliopistotutkija Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii kulttuurisuunnittelun mahdollisuuksia maaseututaajamien ja lähiöiden kehittämisessä.

Dos. Kaisu Kumpulainen on Yhteisöt ja kulttuurit muuttuvassa maailmassa (KUMU) tutkinto-ohjelman yliopisto-opettaja ja alla mainittujen tutkimushankkeiden johtaja. Kumpulainen on tutkinut maaseudun kylätoimintaa ja osallisuuden kysymyksiä erityisesti kulttuuripolitiikassa.

Hanna-Mari Husu toimii sosiaalitieteiden yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa. 

Kirjoituksen taustalla ovat hankkeet Osallistava kulttuurisuunnittelu kylähenkeä vahvistamassa: Etnografinen toimintatutkimus Palokassa ja Sumiaisissa (Kylä-OSKU), jota rahoittaa/tukee Keski-Suomen liitto (2020-2021 ja Kulttuuritoiminnan muodot ja merkitykset 2020-luvun lähiössä: kaksi tapaustutkimusta Jyväskylässä, joka kuuluu Ympäristöministeriön lähiöohjelmien piiriin  (2022-2033).

Koskinen-Koivisto, Eerika; Kumpulainen, Kaisu ja Husu, Hanna-Mari. 2021. ”Asukasosallisuus alueiden kehittämisessä: näennäisestä rituaalista jatkuvaan vuorovaikutukseen” Politiikasta, 21.1.2021, https://politiikasta.fi/asukasosallisuus-alueiden-kehittamisessa-naennaisesta-rituaalista-jatkuvaan-vuorovaikutukseen

Julkaisu Asukasosallisuus alueiden kehittämisessä: näennäisestä rituaalista jatkuvaan vuorovaikutukseen  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ympäristönsuojelulaki kieltää ympäristön pilaamisen. Myös ympäristön kulttuuri- ja virkistysarvon vähentäminenkin on kiellettyä pilaamista. Laki asettaa lisäksi tavoitteeksi kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien parantamisen ympäristöä koskevassa päätöksenteossa.

Tutkimme, miten kansalaiset pystyvät vaikuttamaan päätöksentekoon, jos he kokevat harrastamisen ja luonnosta nauttimisen vaikeutuneen lähiympäristönsä pilaantumisen vuoksi. Havaitsimme, että ympäristönsuojelulaki ei antanut suojaa turvealueiden vesistöjen lähistöllä asuville kansalaisille eikä avannut mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekoon. Esteenä on rakenteellinen välinpitämättömyys, jossa on vahva poliittinen ulottuvuus.

Turvetuotanto on ollut asukkaiden ankaran kritiikin kohteena

Jyväskylän yliopiston tutkijaryhmä on osana Suomen Akatemian Strategisen neuvoston rahoittamaa ympäristöhallintoa koskevaa CORE-hanketta tutkinut tapausta, jossa turvemaiden vesistöjen äärellä olevat keskisuomalaiset asukkaat ovat huolestuneet lähivesien pilaantumisesta ja ryhtyneet aktiiviseen toimintaan vesien saastumista vastaan.

Saarijärven reitti on ollut Suomen ympäristökeskuksen luokituksen mukaan Keski-Suomen huonokuntoisimpia vesialueita. Teimme kyselytutkimuksen reitin varren asukkaiden suhteesta luontoon sekä käsityksistä veden laadun muutoksista ja muutosten syistä. Tutkimuksen nimi Ei vettä rantaa rakkaampaa kuvaa asukkaiden läheistä luontosuhdetta, jota vesien pilaantuminen varjostaa. He kertoivat lähiympäristön vesien huonon kunnon vaikeuttaneen kalastamista, uimista ja saunomista sekä mökeillä viihtymistä.

Ympäristönsuojelulaki ei antanut suojaa turvealueiden vesistöjen lähistöllä asuville kansalaisille eikä avannut mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekoon.

Turvetuotantoalueilta valuva vesi tunnistettiin pilaantumisen pääsyyksi. Kolme neljästä katsoi turvetuotannon vaikuttaneen veden pilaantumiseen paljon tai erittäin paljon. Liki puolet vaati turpeen noston lopettamista kokonaan.

Tutkimuksemme Keskisuomalainen turveprotesti perustui vesistöliikkeen aktiivien haastatteluihin ja dokumenttiaineistoon. Selvitimme kansalaisten mobilisoitumista heidän puolustaessaan lähivesiensä puhtautta ennen muuta turvetuotantoa vastaan. Vahvistaakseen vaikuttamista vesistöliike organisoitui Pelastetaan Reittivedet – yhdistykseksi (PRV). Tutkimuksen keskiössä ovat sekä yhdistyksen vaatimukset saada poliittis-hallinnollinen järjestelmä säätelemään tiukemmin turpeen nostoa että hallinnon reagointi kansanliikkeen vaatimuksiin.

Kansalaisten vesihuoliin on suhtauduttu välinpitämättömästi

Ylimpien päätöksentekoelinten suhtautumisessa vesistöhaittoihin voitiin nähdä piirteitä rakenteellisesta välinpitämättömyydestä. Käsitteellä tarkoitetaan sitä, että etäällä valtakeskuksista olevien huolia ja ongelmia ei huomioida, jos ne eivät tuota haittaa valtaeliitin jäsenille, ja että yhteiskunnan hierarkian ylätasolla tehtyjen ratkaisujen haittavaikutuksia perustason ihmisten elämään ei tunnisteta.

”Ei sitä laiturin nokasta tuijottamalla pysty veden laatua arvioimaan.”

Virkakoneiston välinpitämättömyys tuli kansalaisia vastaan heti, kun he alkoivat välittää ylöspäin tietoa vesien pilaantumisesta. PRV:n johtohenkilöiden kertoman mukaan heille vastattiin, että ”ei sitä laiturin nokasta tuijottamalla pysty veden laatua arvioimaan”. Kun he valittivat veden huonosta kunnosta, heiltä kysyttiin, ”onko teillä näyttöä”. Näytöksi olisivat kelvanneet vain laboratorioanalyysilla osoitetut tulokset. Niiden hankintaan viranomaisilla ei ollut halua.

Kansalaisia loukkasivat väitteet, että järven äärellä asuvat eivät pysty erottamaan likaista ja puhdasta vettä toisistaan ilman, että se todennetaan laboratorioanalyysissä.

Kansalaisten vaikutusyritykset törmäävät maakunnalliseen vaikuttajaverkostoon

Vesistöistään huolestuneet kansalaiset kokivat, että maakunnallisten instituutioiden vastuuhenkilöstä, poliitikoista sekä turvealan ja elinkeinoelämän johtajista muodostunut vaikuttajien verkosto suojeli turvetuotantoa, eikä välittänyt kansalaisten kokemasta vesistöhuolesta. Turpeen noston haitalliset vesistövaikutukset olivat taloudellisten intressien rinnalla vähäpätöinen asia. Välinpitämättömyys näkyi myös maakunnan valtalehden asettumisessa turvetuottajien puolelle paikallisissa konflikteissa.

Vaikuttajaverkosto sulki pois kansalaisinformaation tukeutuen viranomaisten mittareihin veden laadusta sekä turvetuottajien tietoon, että turpeenottoalueilta valuu vesistöihin vain puhdasta vettä. Kansalaishavaintojen mukaan vesien pilaantumisen aiheuttaa turpeen nostoalueilta valuva järvien vesiin liukeneva humus.  Kun humusta ei näkynyt taajamien ja tehtaiden jätevesipäästöjen mittaamiseen kehitetyissä analyyseissa, kansalaisten havainnot mitätöitiin sanomalla, ettei liukenevaa humusta ole olemassakaan. Asukkaat ovat kertoneet, että viranomaismittausten mukaan puhdas vesi on monissa järvissä täysin käyttökelvotonta.

Kun humusta ei näkynyt taajamien ja tehtaiden jätevesipäästöjen mittaamiseen kehitetyissä analyyseissa, kansalaisten havainnot mitätöitiin sanomalla, ettei liukenevaa humusta ole olemassakaan.

Kun vesistöliikkeen edustajat osallistuivat Keski-Suomen energiapäivä -seminaareihin, heille valkeni, miten kevyesti valtaeliitti sivuutti asukkaiden havaitsemat turvetuotannon ympäristöongelmat ja korosti turvetta kotimaisena polttoaineena, sen tärkeyttä huoltovarmuuden kannalta sekä paikallisia työllisyysvaikutuksia ja kunnille tuottamia verotuloja. Maaseudun asukkaista tuntui, että heitä vaaditaan uhraamaan kansataloudellisista syistä tuttujen vesistöjensä puhtaus ja elämäntapaan kuuluvan syvän rantamaisemansa kauneus, jotta kaupunkien asukkaat saavat edullista lämpöä.

Sovelsimme Julkisen oikeuttamisen analyysia, jolla tutkitaan keskustelussa esitettyjen vaatimusten oikeuttamisen tapoja (oikeuttamisen maailmoja) ja kiistetään joidenkin toisten argumentteja. Tunnistimme turvekiistassa periaatteellisen ristiriidan turvetuotannon tukiverkon teknisen ja taloudellisen maailman sekä maaseudun asukkaiden elämäntapaan (maailmaan) kuuluvan syvän luontosuhteen välillä.

Vallanpitäjät eivät suostu keskustelemaan kansalaisten vesistöhuolista

Pelastetaan Reittivedet -yhdistyksen edustajille välinpitämätön suhtautuminen tuli entistä tutummaksi, kun he yrittävät saada valtakunnan poliitikkoja ja viranhaltijoita ymmärtämään kansalaisten vesistöhuolen ja turvetuotannon aiheuttamat ongelmat. Heistä tuntui, että maaseudun asukkaita pidetään perifeerisenä, vailla poliittista merkitystä olevana väestöryhmänä, joiden huolia ja ongelmia ei tarvitse ottaa vakavasti.

Välinpitämättömyyden yksi ominaispiirre on, että hyvää tarkoittava puhe esimerkiksi ympäristön suojelusta ja osallisuudesta ei muutu käytännön teoiksi.

Poliittiset päättäjät eivät halunneet kuulla vesistöliikkeen edustajia, ja jos he saivat puheyhteyden, keskustelu vaiennettiin sanomalla, että valtioenemmistöiseltä maan suurimmalta turvetuottajalta Vapo Oy:ltä, nykyisin Neova Oy, saadun tiedon mukaan turvevedet puhdistetaan niin, että tuotantoalueet eivät likaa vesistöjä. Vesistöliikkeen edustajien saamasta kohtelusta syntyy käsitys, että rakenteellisessa välinpitämättömyydessä on vahva poliittinen ulottuvuus. Voitaneen puhua välinpitämättömyyden politiikasta.

Kansalaisten luottamusta hallintoon ja mahdollisuuksia vaikuttaa lähiympäristöä koskevaan päätöksentekoon vähentää korporatiiviselle hallinnolle tyypillinen tapa ottaa vain edunsaajat mukaan toiminnan suunnitteluun. Esimerkiksi turvetuotannon ympäristönsuojelun yhteistyöryhmässä turvetuottajat ovat olleet laatimassa turvetuotantoa sääteleviä ohjeita, määrittelemässä turvevesipäästöjen raja-arvoja sekä siirtämässä turvevesien valvontaa tuottajien omatarkkailuksi.

Kansalaisten luottamusta hallintoon ja mahdollisuuksia vaikuttaa lähiympäristöä koskevaan päätöksentekoon vähentää korporatiiviselle hallinnolle tyypillinen tapa ottaa vain edunsaajat mukaan toiminnan suunnitteluun.

Ryhmässä on ollut valvonnasta vastaavia viranomaisia maakunnallisista ELY-keskuksista, mutta ei puhtaiden vesien puolesta toimivan kansalaisjärjestöjen edustajaa.

Kansalaisten aidosta osallistamisesta ei voida puhua, jos heitä ei päästetä vaikuttamaan päätettäessä toiminnasta, jonka asukkaat kokevat pilaavan heidän lähivesistönsä. Välinpitämättömyyden yksi ominaispiirre onkin se, että hyvää tarkoittava puhe esimerkiksi ympäristön suojelusta ja osallisuudesta ei muutu käytännön teoiksi.

Välinpitämätöntä suhtautumista kansalaisten ongelmiin selittää poliitikkojen tapa suojella taloudellista hyötyä tuottavaa toimintaa. Turvetuotannolle ei ole asetettu sellaisia vesiä suojelevia päästövaatimuksia, jotka voisivat estää uusien yrittäjien tuloa tuotantomarkkinoille ja heikentää tuotantoalan kannattavuutta. Turpeen hinta on pidetty verohelpotuksella edullisena suhteessa muihin polttoaineisiin. Turpeen verokohtelu on ollut hallituksessa poliittisen kiistelyn kohde.

Välinpitämättömyys on ulkoapäin tuotettua

Tutkimushankkeessamme emme väitä, että välinpitämättömyys on viranomaisille luonteenomainen suhtautumistapa. Välinpitämättömyyttä synnyttää toimintaympäristöstä tuleva tuotantoalojen paine.

Vahvat toimijat pyrkivät myös epävirallisilla painostuskeinoilla vaikuttamaan päätöksiä tekeviin viranomaisiin ja poliitikkoihin. Tällainen toimintatapa tuottaa rakenteellista välinpitämättömyyttä eli viranomaisten ja poliitikkojen kyvyttömyyttä tunnustaa kansalaisten kokemusperäisiä näkökantoja.

PRV:n johtohenkilöt havaitsivat omassa vaikuttamistyössään, miten turvetuottajat ja niitä edustava Bioenergiayhdistys ry on yrittänyt mainoskampanjoilla, lobbauksella, seminaareilla ja kestityksillä torjua väitteet turvevesien vesiä likaavista vaikutuksista.  

Kansalaisvaikuttaminen saa aikaan murtuman välinpitämättömyyden muuriin

PRV:n tarinassa on toinenkin avaamisen arvoinen juoni. Keski-Suomen liitto oli ollut kaavoituksella avaamassa uusia mahdollisuuksia turvetuotannolle merkitsemällä maakuntavaihdekaavaan soita turpeen nostoalueiksi. Kansalaisten kielteinen palaute kaavasta ja ”Ei vettä rantaa rakkaampaa” -tutkimus saivat aikaan sen, että liiton suunnittelujohto totesi veden laadun virallisten mittausten ja kansalaisten käsitysten välillä olevan ristiriidan, joka liitossa otettiin huomioon.

Turvemerkinnät poistettiin maakuntavaihdekaavan tarkistuksessa. Liitto tunnusti kansalaistietoa tuottavan yhdistyksen kyvyn tehdä ympäristötyötä ja valtuutti yhdistyksen koordinoimaan toimia Keski-Suomen vesistöjen tilan parantamiseksi. Tähän työhön yhdistys ryhtyi järjestämällä Keski-Suomen liiton avustuksen turvin Järvipäivät 2019. Päivien teemana oli puhtaiden vesistöjen merkitys matkailulle sekä ihmisten virkistäytymiselle ja hyvinvoinnille.

Keski-Suomen liitto tunnusti kansalaistietoa tuottavan yhdistyksen kyvyn tehdä ympäristötyötä ja valtuutti yhdistyksen koordinoimaan toimia Keski-Suomen vesistöjen tilan parantamiseksi.

Sen jälkeen, kun Keski-Suomen liiton välinpitämätön suhtautuminen vaihtui yhdistystä arvostavaksi, PRV muutti toimintastrategiaansa siten, että vaikuttamista ja protestointia enemmän nyt painotetaan vesistöjen puhdistumiseksi tehtävää työtä. Tästä esimerkkinä on Taimen takaisin Saarijärven reitille -hanke, jossa pyritään saamaan vedet niin puhtaiksi, että taimen voi taas nousta, kutea ja lisääntyä reitillä. Yhdistys ei ole lakannut vastustamasta turpeen nostamista, joka on ilmastovaatimusten vuoksi vähentymään päin. Yhdistyksessä nähdään, että reittivesien puhdistuminen edellyttää sekä turvevalumien estämistä että turvevesien aiheuttamien vaurioiden korjaamista.

Johtopäätöksiä

Pelastetaan Reittivedet -yhdistyksen tarina antaa aiheen esittää vaatimuksen, että kansalaistiedon tulisi olla vaikuttavana osana ympäristöä koskevan toiminnan suunnittelussa sekä päätösten valmistelussa ja niiden toimeenpanossa. Kansalaisilla on jokapäiväisessä elämässä kykyä tunnistaa ympäristössä ilmeneviä haittoja niin luonnolle kuin ihmisillekin.

Välinpitämättömyyden vähentäminen edellyttää kansalaisten ja poliittis-hallinnollisen järjestelmän välisien yhteistoiminnallisten prosessien uudistamista. Kansalaistietoa välittävät toimijat tulee nähdä voimavarojen lisääjinä eikä päätöksenteon vaikeuttajina. Yhteiskunnan monimutkaistuessa kansalaisten kuulemiset sekä muistutus- ja valitusoikeudet eivät ole riittäviä vaikutuskeinoja.

HTT, dosentti Sakari Möttönen on osallistunut Suomen Akatemian Strategisen tutkimusneuvoston ympäristöhallintaa käsittelevän CORE -hankkeen osaprojektiin, jossa Jyväskylän yliopistossa on tutkittu kansalaisten osallisuutta ympäristöpäätöksenteossa.  

Julkaisu Kansalaisten huolta turvepäästöistä vähäteltiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.