Kun julkinen rahoitus vähentyy, säätiörahoitus pyrkii vaikuttamaan yhteiskuntaan yhä näkyvämmin. Prekaarissa asemassa toimivat tutkijat ja taiteilijat ovat taloudellisesti haavoittuvaisessa asemassa rahoittajien politiikan suhteen, miltä tahansa taholta rahoitus tuleekaan.

Säätiöt ja rahastot toivovat keskustelua tekijöiden ja tukijoiden yhteistyöstä. Siksi pohdimme, mitä vaikutuksia tieteen ja taiteen saralla säätiöiden aktiivisella nykypolitiikalla on.

Etenkin Koneen Säätiö on tuonut tieteen ja taiteen tutkimukseen uutta virtaa.

Sen aktiivisen ja nopeasti kasvaneen roolin vuoksi keskitymme erityisesti sen harjoittamaan rahoituspolitiikkaan.

Koneen Säätiön hallituksen puheenjohtaja Hanna Nurminen luovutti vuonna 1989 Pekka Herliniltä saamansa osuuden osakelahjastaan eteenpäin säätiölle.

Sen arvo on kasvanut Koneen kurssinousun myötä satoihin miljooniin euroihin.

Näin yhden teollisuussuvun perinnöstä ja sijoitustoiminnasta koostuva pääoma on noussut kolmessa vuosikymmenessä taiteen ja tutkimuksen kolmanneksi suurimmaksi säätiörahoittajaksi.

Pohdimme, sisältyykö Koneen Säätiön – ja ylipäätään säätiöiden – vallan kasvuun riskejä. Lopuksi ehdotamme muutamia toimenpiteitä säätiöille ja valtiovallalle.

Säätiöt Suomessa

Säätiöiden tutkimusrahoitus on noin puolet Suomen Akatemian myöntövaltuudesta – kokonaisrahoituksesta säätiöiden osuus on joitakin prosentteja erityisesti tieteen mutta myös taiteen puolella, arvioi säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan toimitusjohtaja Liisa Suvikumpu, kun kysyimme asiaa tätä kirjoitusta varten.

Rahoituksen kokonaiskuvaa on vaikea yksityiskohtaisesti arvioida, mikä johtuu sekä valtion että säätiökentän monimuotoisista rahoitustavoista. Säätiöiden tuki tieteelle on kuitenkin yli 2500-kertaistunut sadassa vuodessa. Riippumaton tutkimus aiheesta olisi tärkeää.

Säätiökentän ylivoimaisesti suurimmat toimijat ovat Suomen Kulttuurirahasto (55 miljoonaa vuonna 2018) ja ruotsinkielistä tiedettä ja kulttuuria tukevat Svenska Kulturfonden ja Svenska Litteratursällskapet (yhdessä 46,9 miljoonaa vuonna 2018).

Näiden jättien jälkeen huomattavimpia rahoittajia ovat Koneen (31,8 miljoonaa vuonna 2018), Jane ja Aatos Erkon (28,3 miljoonaa vuonna 2018) sekä Sigrid Juséliuksen (18 miljoonaa vuonna 2018) säätiöt.

Kymmenen suurimman säätiörahoittajan ryhmään kuuluvat myös Åbo Akademin (17,8 miljoonaa vuonna 2018) sekä Jenny ja Antti Wihurin (12 miljoonaa vuonna 2018) säätiöt kuten myös Syöpäsäätiö (11 miljoonaa vuonna 2018).

Säätiöt ja rahastot ovat toimineet valtion rahoitusta tasapainottavassa ja laajentavassa roolissa. Niiden tarjoama rahoitus on kyennyt usein nostamaan esiin julkisen tuen katveisiin jääneitä ääniä ja toimijoita.

Esimerkiksi Sigrid Juséliuksen Säätiön lääketieteellisen toimikunnan puheenjohtaja Jukka Kere on todennut lääketieteen osalta näin: ”ilman säätiörahoitusta perustutkimus olisi loppunut Suomessa jo kauan sitten.”

Kasvava säätiövalta

Säätiöiden ja rahastojen tuki tieteelle ja taiteelle on kasvanut huomattavasti vuosisadan mittaan. Yhtenä syynä on säätiöiden sijoitusmarkkinoilla kasvatettu varallisuus ja toisena Herlinin ja Erkon sukujen sekä muiden suurlahjoittajien isojen perintöjen osittainen ohjaaminen säätiörahoitukseen.

Säätiöt ja rahastot ovat järjestäytyneet Suomessa yhdistykseksi. Vuonna 2018 säätiöyhdistyksen lähes 200 jäsensäätiötä tuki tiedettä, taidetta, kulttuuria sekä sosiaalisia tavoitteita puolella miljardilla eurolla.

Vuonna 2017 säätiötukea myönnettiin taiteeseen summalla, joka oli ”miltei tuplaten valtion Taiteen edistämiskeskuksen 35 miljoonan euron tuki”, Liisa Suvikumpu laski.

Nuoret taiteilijat hakevatkin enemmän säätiörahoitusta kuin valtion taiteilija-apurahoja.

Väitöskirjojen rahoitus puolestaan alkoi korostua säätiöiden tavoitteena 1950-luvulta lähtien sen seurauksena, että opetusministeriö nosti tavoitteitaan tohtorintutkintojen määristä. 1980-luvun rahoitusnotkahduksen jälkeen väitöskirjojen säätiörahoitus on 2000-luvulla lähes tuplaantunut.  Yliopistojen väitöstutkijoille säätiörahoitus on ollut lähestulkoon ratkaisevaa.

Uudistettu yliopistolaki vuonna 2010 sitä seuraavine vastinlupauksineen siirsi varainhankinnan vastuuta yliopistoille itselleen.  Säätiöistä tuli tässä kehityksessä tärkeämpiä yliopistojen yksityisiä rahoittajia.

Säätiöt itsensä brändääjinä

Vaikka säätiöt ovat olleet aina aktiivisia, on suurilla säätiöillä, niiden noustua rahallisesti merkittävämpään asemaan, nykyisin uutta valtaa olla päättämässä siitä, keille taide- ja tiedeyhteisössä annetaan mahdollisuus perustaa taiteen ja tutkimuksen hankkeita.

Koneen Säätiön tiedejohtaja Kalle Korhonen vertasikin vuoden 2019 myöntötiedotteessa Koneen Säätiön asemaa julkiseen rahoitukseen: ”Nämä erittäin tavoitellut hankkeet, joita on vaikeampi saada kuin Suomen Akatemian projekteja, ovat merkittäviä meriittejä hankkeissa toimivien tutkijoiden uralla.”

Arviointikäytännöissä on merkittäviä eroja säätiöiden ja Akatemian välillä.

Kansainvälinen tiedeyhteisö ei kuitenkaan välttämättä tunnista tai arvota säätiörahoituksia yhtä merkittäviksi ansioiksi kuin Suomen Akatemian avoimesti kilpailtuja myöntöjä. Lisäksi arviointikäytännöissä on merkittäviä eroja säätiöiden ja Akatemian välillä.

Akatemiassa arviointipaneelien puheenjohtajien nimet ja raportit on laitettu Akatemian sivuille. Arviointiprosessin vaiheita on kuvailtu siten, että tutkijat tietäisivät, mitä tapahtuu, milloin, kuka arvioi, miten paneelit kootaan ja kuka tekee rankingin sekä viimeiset päätökset.

Myös jääviyskysymykset on otettu tarkasti huomioon.

Säätiöiden päätöksissä rahastojen arvioijien lausuntoja tai asiamiesten ja yksittäisten mesenaattien valtaa rahoituspäätöksissä ei yleensä tuoda julki. Toisin kuin Akatemian hauissa, säätiöiden apurahahakijat eivät saa yksityiskohtaista pisteytystä tai kirjallista palautetta.

Suurimpien säätiöiden arvioijat käsittelevät valtavan määrän hyvin erilaisia hankkeita.

Esimerkiksi Suomen Kulttuurirahasto käyttää kahta tai kolmea ulkopuolista asiantuntijaa kussakin toimikunnassaan.

Koneen Säätiöllä puolestaan jokaisen hakemuksen käsittelee yksi arvioija.

Esimerkiksi 2019 Koneen Säätiön arvioijien urakkaan kuului 5 507 hakemusta, joista 294 sai myönteisen päätöksen.

Koneen Säätiö perustelee linjaansa sillä, että ”näin tuettavaksi valikoituu taiteellisesti ja tieteellisesti kiinnostavampia hankkeita kuin usean arvioijan – usein kompromisseja edellyttävän – työn tuloksena.”

Se, että säätiöt ovat vapaampia normatiivisten akateemisten meriittien sitovuudesta kuin Suomen Akatemia on tutkimuksen uudistamiselle todella tärkeää. Samalla kuitenkin päätöksenteon on läpinäkymättömyys on omiaan lisäämään niiden tuhansien korkeatasoisten apurahahakijoiden hämmennystä, joille myöntöä ei tullutkaan.

Säätiörahan mahti ja hankenäkyvyys

Varakkaimmat säätiöt osallistuvat taiteen ja tieteen julkisuuskuvaan myös tapahtumajärjestäjinä ja säätiöpalkintojen jakajina.

Säätiöt vaikuttavat somenäkyvyytensä kautta siihen, mitä taiteessa ja ihmistieteissä pidetään oleellisena ja tärkeänä.

Esimerkiksi Koneen Säätiö on nimennyt itsensä rohkeuden, vaihtoehtoisuuden ja marginaalien tukijaksi taiteen ja tutkimuksen alueella. Se brändää tukemiaan hankkeita ”rohkeina avauksina” ja apurahansaajiaan ”rohkeiksi tekijöiksi”.

Myös Suomen Kulttuurirahasto nostaa tukemiaan hankkeita sosiaalisessa mediassa, mutta hillitymmin.

Koneen Säätiötä on ehdottomasti kiittäminen monien marginaalisten alueiden rahoittamisesta. Ilman sitä moni uutta kokeileva taiteilija ja tutkija olisi saattanut muutoin jäädä näkymättömiin.

Silti voimakkaasti markkinoitu rohkeusretoriikka tuottaa railoja niiden tieteentekijöiden ja taiteilijoiden välille, joille rahoitusta myönnetään ja joille ei.

Vaarana on, että tutkijat ja taiteilijat alkavat glorifioida Koneen Säätiön rahoituksen merkittävyyttä, vaikka päätösprosessit eivät ole hakijalle läpinäkyviä. Apurahaan liitetään tällöin merkittävää symbolista – brändättyä – arvoa.

Vaarana on, että tutkijat ja taiteilijat alkavat glorifioida Koneen Säätiön rahoituksen merkittävyyttä.

Lisäksi usein tuetaan myös jo aseman saavuttaneita toimijoita ja tekijöitä, jotka saavat mittavaa tukea muualtakin.

Vahvan brändin varjossa voi unohtua, että julkinen rahoitus ja monet muutkin säätiöt ovat rahoittaneet marginalisoituja sekä uutta luovia hankkeita ja tekijöitä vuosikymmeniä.

Apurahojen taso

Säätiöiden alhaiset kuukausiapurahat ovat todellinen ongelma, johon valtio pakottaa jopa meritoituneita taiteilijoita ja tutkijoita määrittelemällä verovapaan apurahatason. Koneen Säätiön hohtoa on kirkastanut, että se myöntää suurempia kuukausirahoituksia kuin useimmat muut säätiöt.

Koneen Säätiön taiteilijoille myöntämä kuukausiapuraha (2400 € /kk) on peräti 24 prosenttia suurempi kuin valtion taiteilija-apuraha (1939,15 € / kk). Vaikka apurahojen kattavuutta on parannettu, eivät useimmat muut säätiöt ole nostaneet (tai kyenneet nostamaan) apurahojaan Koneen Säätiön tasolle.

Valtiovallan voimakkaan ohjauksen seurauksena tohtorin tutkintojen määrää on jatkuvasti kasvatettu. Samalla kilpailu kaventuvasta rahoituksesta on kiihtynyt. Jopa 73 prosenttia nuorista tutkijoista kokee suurta tai huomattavaa epävarmuutta tulevasta rahoituksesta ja asemastaan.

Tämä saa monet taiteilijat ja tutkijat keskittämään voimansa Koneen Säätiön syksyiseen hakuaikaan. Millaisia hankkeita juuri Koneen Säätiö tukee, samoin kuin säätiön hakulomakkeen vaatima logiikka, ovatkin taiteilijoiden ja tutkijoiden keskuudessa jokavuotinen keskustelun aihe.

Mitä voisi tehdä paremmin?

Ehdotamme säätiöille ja rahastoille, että säätiöiden päätöksenteosta ja arviointiprosesseista tulisi tehdä läpinäkyvämpiä, jotta säätiörahoitus palvelisi taiteen ja tutkimuksen päämääriä entistä avoimemmin.

Toivomme, että yliopistot, säätiöt ja muut rahoittajatahot selvittäisivät, miten ne voisivat tukea taidetta ja tutkimusta, mutta samalla välttää tutkija- ja taiteilijayhteisöjen hajaannusta ja kilpailun kiihdyttämistä. Erityisesti Koneen Säätiön tulisi tunnistaa rohkeus tieteen ja taiteen ilmiöksi, jota voidaan tarkastella erillään rahoituspäätöksistä.

Taiteilijoille ja tutkijoille haluamme muistuttaa, että olemme ollaksemme yhdessä. Emme toivo kilpailullisessa rahoitustilanteessa yksilöivien palkitsemisjärjestelmien sumentavan sitä, että uusia ideoita syntyy yhteisössä käytävässä vuoropuhelussa.

Sen tulisi olla avointa toimiakseen.

Luovaa ja uutta tekevien tutkijoiden ja taiteilijoiden asemaa pitää kiireellisesti parantaa. Siksi ehdotamme valtiolle, että tutkimusrahoitusta voisi pohtia ylirajaisen tutkija- ja taiteilijaryhmän kanssa. Esimerkiksi perustulo tai palkkasuhde ovat monimutkaisia kysymyksiä. Jotta taidetta sekä kriittisten, pienten ja uusien alojen tutkimusta voidaan tukea paremmin, tulisi asiaa tutkia sellaisella joukolla, joka tuntee taiteilijoiden ja tutkijoiden realiteetit.

Rahoitusten projektikohtaisuus ei sovellu kaikkiin taiteen tai tutkimuksen muotoihin. Projektimuotoisuudella on etunsa, mutta kovassa kilpailussa se on myös omiaan heikentämään tutkijoiden ja taiteilijoiden keskittymiskykyä ja vaikuttamaan heidän keskinäisiin suhteisiinsa tavoin, jotka eivät aina ole myönteisiä.

Yhteistyösuhteet muuttuvat potentiaalisiksi rahoitushakuverkostoiksi samalla, kun eri projektit helposti klikkiytyvät suorituspaineiden alla eivätkä niissä työskentelevät ihmiset välttämättä jaa tietoa ja inspiraatiota alansa arjessa yli projektin rajojen. Tämä on tosin laajempi ongelma, joka ei johdu ainoastaan säätiörahoituksesta.

Rajojen ylittäminen siten, että jotakin todella muuttuu, edellyttää perusteiden liikuttamista.

Myös Politiikasta-lehti saa pääasiallisen rahoituksensa Koneen Säätiöltä.

Antu Sorainen on akatemiahankkeen johtaja, sukupuolentutkimuksen dosentti ja apuraha-queertutkija Helsingin yliopistossa.

Jaakko Ruuska (vanhempainvapaalla) on monialainen taiteilija ja tohtoriopiskelija Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa.

Julkaisu Mikä on säätiöiden tehtävä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikka-lehden pääkirjoituksessaan Hanna Wass, Petri Koikkalainen ja Jenni Rinne nostavat esille tärkeitä tutkimus- ja innovaatiopolitiikkamme suuntaamiseen liittyviä kysymyksiä ja näkökulmia. Tartun niistä erityisesti ratkaisulähtöisyyden ja tutkimuslähtöisyyden jännitteisiin, tutkimus- ja innovaatiopolitiikan strategisuuteen ja ennakointiin keinona laajentaa tietopohjaa tulevaisuussuuntautuneemmin osallistaen.

Työssäni valtioneuvoston kansliassa on helppo yhtyä ajatukseen siitä, että yhteiskunnallisten ongelmien analysointi ja ratkaisujen etsiminen ei voi olla yksittäisten tieteenalojen etuoikeus. Juuri tästä syystä valtioneuvoston kanslian koordinoima valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta (VN TEAS) ja Suomen Akatemian koordinoima strateginen tutkimus ovat pyrkineet tunnistamaan ja tuomaan yhteen yhteiskunnallisia kysymyksiä ja tulevaisuuden haasteita, joihin tutkijat tarjoavat ratkaisujen edellyttämiä uusia yhdistelmiä.

On helppo yhtyä ajatukseen siitä, että yhteiskunnallisten ongelmien analysointi ja ratkaisujen etsiminen ei voi olla yksittäisten tieteenalojen etuoikeus.

Strategista tutkimusta on tarkoitus kohdistaa myös tunnistetuille katvealueille. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnalla on puolestaan pyritty lisäämään avoimuutta, läpinäkyvyyttä ja suunnitelmallisuutta valtioneuvoston tutkimus-, arviointi-, ennakointi- ja selvitystoiminnassa. Molempien onnistumista tavoitteessaan arvioidaan parhaillaan ulkopuolelta.

Suomen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän kehittämistarpeita ja tuloksellisuutta on myös arvioitu vuosien varrella ulkopuolisin voimin. Ulkopuolinen arvio on auttanut ottamaan etäisyyttä politiikan päivänpolttaviin kysymyksiin ja ristivetoihin, mutta myös tunnistamaan kehittämiskohteita ja ongelmia.

Vuonna 2009 tehty arviointi nosti keskiöön muun muassa ministeriörajat ylittävän koordinaation ja päätöksenteon tarpeen sekä sektoritutkimuksen uudistamisen. Viimeksi mainitut olivatkin sittemmin vuonna 2013 tehdyn sektoritutkimuslaitoksia koskevan periaatepäätöksen ja tätä seuranneen uudistuksen toimeenpanon keskiössä.

Millä reunaehdoilla tietoa päätöksenteon käyttöön?

Ministeriörajat ylittävän koordinaatioon ja päätöksenteon tarpeisiin ei ole helppoa vastata tutkimuksen keinoin. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta on pyrkinyt luomaan uusia käytäntöjä ja lisäämään vuorovaikutusta, jolla voitaisiin löytää ratkaisuja niin sanotun kahden yhteisön ongelmaan. Sen haltuunottoon on syntynyt kokonainen oma tiedon käyttöön, välittämiseen ja tulkintaan pureutuva tutkimuksen haaransa (knowledge transfer, knowledge brokering).

Tiedon käyttö päätöksenteossa ja päätöksenteon ja tutkimuksen suhde on selvästi hedelmällinen tutkimusteema, jonka vahvistaminen Suomessakin saattaisi auttaa ymmärtämään päätöksenteon ja tutkimuksen monisyisiä suhteita paremmin.

Suurimmaksi käytännön haasteeksi on usein (viimeksi Sitran tekemässä kyselyssä) tunnistettu riittämätön osaaminen ja aika. On aivan totta, kuten Wass, Koikkalainen ja Rinne toteavat, että tutkimustiedon hyödyntäminen ei valtionhallinnossa kehity, ellei ministeriöiden virkamiehillä ole aikaa, kykyä ja mahdollisuuksia osallistua konferensseihin, solmia kontakteja ja seurata kontaktiensa tutkimusaiheiden kehitystä.

Lisää tutkijoita hallintoon ja päätöksentekoon ja toisin päin siis!

Strateginen tutkimus ja valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta ovat osaltaan avaamassa ovia ja rakentamassa vuoropuhelua. Myös liikkuvuutta olisi nähdäkseni syytä lisätä, jotta ymmärrys eri organisaatioiden ja yhteiskunnan sektorien arjesta ja reunaehdoista lisääntyisi puolin ja toisin. Lisää tutkijoita hallintoon ja päätöksentekoon ja toisin päin siis!

Suotuisia tuulia ja törmäyttämistä

Jaettu ymmärrys syntyy vain vuorovaikutuksessa. Tässä suhteessa VN TEAS- ja strategisen tutkimuksen hankkeet tarjoavat tutkimuksesta kiinnostuneelle päättäjälle laajan ja monipuolisen kattauksen. VN TEAS -hankkeita on tällä hetkellä toteutuksessa noin 80, ja kaikilla näillä on käytössään ohjausryhmät, joissa vuoropuhelun paikkoja on tarjolla runsaasti.

Päätöksentekijät ja virkamiehet pohtivat aktiivisesti tietotarpeita ja tutkimuskysymyksiä eri yhteyksissä: kun he osallistuvat valtioneuvoston vuosittaisen tutkimussuunnitelman laadintaan, strategisen tutkimuksen teemojen ideointiin ja ennakointiin (mm. tulevaisuuskatsausten laadinta). Osaa teema-aihioista myös kehitetään yhdessä tutkijoiden kanssa.

Vuosittaisessa palautekyselyssä yli 80 prosenttia toiminnassa mukana olevista virkamiehistä sanoi käyttäneensä VN TEAS-hankkeissa tuotettua tietoa ja syntynyttä vuoropuhelua. Samoin yli 80 prosenttia palautekyselyyn vastanneista tutkijoista piti VN TEAS -toimintaa hyvänä keinona vaikuttaa tutkimustiedolla päätöksentekoon. Edellytykset ovat siis olemassa.

Strategisessa tutkimuksessa tutkimuksen aihepiirejä määriteltäessä mietitään niiden yhteiskunnallista merkittävyyttä tulevaisuuden päätöksenteon näkökulmasta.

Strategisessa tutkimuksessa tutkimuksen aihepiirejä määriteltäessä mietitään niiden yhteiskunnallista merkittävyyttä tulevaisuuden päätöksenteon näkökulmasta. Lisäksi strategista tutkimusta tehdään usein laajoissa konsortioissa, joissa voi muodostua uusia organisaatiotyyppien, julkisen ja yksityisen sektorin sekä valtioiden välisten rajojen ylittäviä yhteenliittymiä sekä tieteenalayhdistelmiä.

Strategisen tutkimuksen uutuusarvo liittyy vuorovaikutukseen: hankkeissa haetaan tiivistä vuorovaikutusta jo tutkimuksen aikana tutkijoiden ja muiden yhteiskunnan toimijoiden välillä ja lisätään tieteenalojen vuoropuhelua, törmäyttämistä eri yhteiskunnan toimijoiden välillä.

Kun teemoista päättää strategisen tutkimuksen aloitteen pohjalta valtioneuvosto, oletus on, että teemojen tunnistettavuus ja kiinnostavuus itsessään lisää poliittisten päätöksentekijöiden kiinnostusta tehtävään tutkimukseen. Tässä suhteessa strateginen tutkimus voi parhaimmillaan muokata maaperää suotuisemmaksi tutkimuksen saamiseksi myös päätöksentekijöiden tietoisuuteen ja käyttöön.

Haasteita on. Tutkimustieto ja ylipäänsä tiedon käyttö päätöksenteossa ovat monisyisiä luonteeltaan ja käytetyn tiedon mallit saattavat sisältää liiallisia yksinkertaistuksia. Strateginen tutkimus ja VN TEAS keskittyvät erityisesti yhteiskunnalliseen ongelmanratkaisuun, ja niissä tuotettavalle tiedolle on siis olemassa selvä kysyntä.

Strateginen tutkimus ja VN TEAS keskittyvät erityisesti yhteiskunnalliseen ongelmanratkaisuun, ja niissä tuotettavalle tiedolle on siis olemassa selvä kysyntä.

Koska tutkijat ovat kuitenkin usein samoja kuin muilla rahoituslähteillä rahoitettavissa tutkimuksissa, nämä suoraan dialogiin rakennetut väylät avaavat ovia kertomaan myös muusta meneillään olevasta tutkimuksesta. VN TEAS -toiminnassa pyritään syntetisoimaan aiempaa tutkimusta ja tuomaan uusin tutkimus konsortioiden kautta päätöksenteon käyttöön. Siksi onkin erityisen tärkeää turvata alan parhaiden tutkijoiden saaminen mukaan hakuihin.

Emme silti voi tyytyä nykytilanteeseen. Kriittinen keskustelu tiedon käytöstä päätöksenteossa on tarpeen.

Julkisesta keskustelusta on yhä tunnistettavissa päätöksentekotilanteita, jotka edustavat toisenlaisia tiedonintressejä, kuten puhtaasti poliittisia (joissa tutkimusta käytetään tavoitehakuisesti lisätukena jo tehdyille päätöksille) tai taktisia (joissa tutkimusta käytetään keinona osoittaa, että ”tehdään jotain”, vaikka itse tuloksia ei ole aikomustakaan käyttää).

Hallinnollis-poliittiset virtaukset

Wassin, Koikkalaisen ja Rinteen pääkirjoituksessa varoitetaan yksiulotteisesta tiedepolitiikasta ja kritisoidaan tutkimus- ja innovaationeuvoston pyrkimystä löytää uusi toimintamalli tutkimus- ja innovaatiopoliittisille valinnoille. Tutkimus- ja innovaatiopolitiikka ja sen edeltäjät kuten tiede- ja teknologiapolitiikka ovat kuitenkin aina olleet muutoksessa. Niiden toimintaan ja organisointiin on heijastanut myös kunkin ajan hallinnollis-poliittisia muotivirtauksia.

Näissä virtauksissa ei aina ole tuntunut Golf-virran leudontavaa suotuisaa vaikutusta, vaikka usein vuosien varrella nimenomaan Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD:n suunnasta on saatukin vahvistusta, tukea ja inspiraatiota.

Institutionaalinen muisti ja historia on hyvä pitää mielessä. Selvää on, että myös tutkimus- ja innovaationeuvosto ja sen edeltäjät ovat aina olleet aikansa lapsia. Vuonna 2017 julkistetussa OECD:n tekemässä suomalaisen tutkimus- ja innovaatiojärjestelmän maa-arviossa peräänkuulutettiin suomalaiselle tiede-, tutkimus- ja innovaatiopolitiikalle uutta visiota, joka paremmin heijastaisi yhteiskunnallisia ja taloudellisia tarpeita.

Selvää on, että myös tutkimus- ja innovaationeuvosto ja sen edeltäjät ovat aina olleet aikansa lapsia.

Ei ole yllättävää, että taloudelliset tarpeet nostettiin keskiöön, onhan OECD taloudellisen yhteistyön organisaatio. Suomalaisessa tiedepolitiikassa ja hallinnossa laajemminkin OECD:n vaikutus on aina ollut merkittävä. Vuoden 2017 arvio suositteli tutkimus- ja innovaationeuvostoa laatimaan kansallisen tason vision, joka saisi tutkimus- ja innovaatiotoiminnan elvyttämään taloutta ja muodostaisi eri verkostot yhdistävän ”areenojen areenan”, joka entistä paremmin hyödyntäisi erilaisia ennakoinnin lähteitä.

Vuonna 2014 kotimaisin tutkijavoimin tehdyssä tutkimus- ja innovaationeuvoston arvioinnissa puolestaan todettiin, että silloinen neuvosto heijasti liikaa hallinnossa menossa olevia asioita eikä toiminut proaktiivisesti. Neuvostolta toivottiin vahvempaa suunnannäyttämistä ja vahvempia uusia avauksia. Neuvoston aiemmin kerran vaalikaudessa valmistelemalla linjauksella nähtiin myös olevan vaikutusta hallitusohjelmaan. Kuitenkin myös tuolloin tutkimus- ja innovaationeuvoston vaikutuksen koettiin olevan varsin merkittävä, erityisesti suhteessa Suomen Akatemian, Tekesin ja tutkimuslaitosten toimintaan ja strategiaan.

Tämänhetkisen keskustelumme kannalta on kiinnostavaa, että arvioinnin johtopäätösosiossa todettiin, miten ”tutkimus- ja innovaatiopolitiikkaan kohdistuu kasvavia paineita hitaan taloudellisen kasvun olosuhteissa ja yhteiskunnallisten toimijoiden sitoutuminen yhteisesti jaettuun agendaan ja strategiaan olisi tällöin erittäin tärkeätä toiminnan vaikuttavuuden takaamiseksi”.

Politiikka-lehden pääkirjoituksen esiin nostamat huolet taloudellisten paineiden vaikutuksesta politiikkaan on siis jo tunnistettu aiemmin kysymyksinä, joihin tutkimus- ja innovaationeuvoston itsensä tulisi vahvemmin ottaa kantaa. Se saattaa heijastaa korkeaa luottamusta ylhäältä alas suuntautuvaan politiikan ohjaukseen tällä kuitenkin voimakkaasti verkottuneella sektorilla.

Nykyinen tutkimus- ja innovaationeuvosto on kokenut monia merkittäviä muutoksia, joista näkyvimpiä ovat olleet valmistelukapasiteetin merkittävä supistaminen sekä edustuksellisuuden ja strategisen ohjauksen muutokset (laajasta neuvostosta suppeampaan, sihteeristön lakkauttaminen). Tilanteessa, joka heijastelee hallintokulttuurimme, osallistumisen, deliberatiivisuuden ja ennakoinnin muutoksia, on loogista, että neuvosto ei enää itse ajattele olevansa vision alku ja juuri, vaan toivoo voivansa saada liikkeelle monipuolisemman joukon eri tahoja yhteiskunnassa.

On loogista, että neuvosto ei enää itse ajattele olevansa vision alku ja juuri, vaan toivoo voivansa saada liikkeelle monipuolisemman joukon eri tahoja yhteiskunnassa.

Kun tutkimus- ja innovaationeuvosto laati visionsa ja sen toteutusta ohjaavan tiekartan, neuvosto avasi nykyiselle hallintokäytännölle tyypilliseen tapaan osallistavan verkkoriihen ja järjesti työpajoja, joissa näkemyksiä koottiin sekä julkiselta että yksityiseltä sektorilta.

Julkistamisen yhteydessä pääministeri Juha Sipilä korosti, että vision saavuttaminen ja se, että Suomesta todella tulisi vuoteen 2030 mennessä vetovoimaisin ja osaavin kokeilu- ja innovaatioympäristö, edellyttää ”yhteistä ymmärrystä ja tekemistä myös jatkossa”. Tämä heijastelee osallistavuuden korostumista yhteiskuntapolitiikan ohjauksessa.

Ennakoinnin tuominen mukaan laajempaan yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun mahdollistaa sekä osallistumisen laajentamisen että monipuolisten analyysimenetelmien ja työkalujen käytön. Niillä voidaan lisätä ymmärrystä eri toimijoiden välisistä järjestelmätason vuorovaikutuksista ja saada erilaisia tulevaisuutta koskevia tietolähteitä, prosesseja ja dialogeja tiiviimpään vuoropuheluun.

Monipuolisella menetelmävalikoimalla on kenties paremmat mahdollisuudet vastata haasteisiin, joita Wassin, Koikkalaisen ja Rinteen pääkirjoitus nostaa esille. Näyttää, että nykytilanteessa ei ole mahdollista saada aikaan konsensuaalista prosessia aiemman tutkimus- ja innovaationeuvoston edustuksellisemman aikakauden tavoin. Itsekriittisen keskustelun avaaminen ja sen kanavoiminen tehtäviin valintoihin ja painopisteisiin olisikin arvokasta.

Kun talvi on tulossa

Näillä perustein on helppoa yhtyä Wassin, Koikkalaisen ja Rinteen toiveeseen, että vahvuuksien määrittelyn tulisi perustua laajaan dialogiin tutkimusta rahoittavien, sitä tuottavien ja käyttävien tahojen välillä – niin vaikeaa ja kiistanalaista kuin se voi ollakin. Tällöin voidaan toivottavasti välttää uhka, että rahoitusta pyritään ”hallinnollisin päätöksin yhdenmukaistamaan” ja saadaan moniäänisyydestä tulevaisuuden vahvuustekijä.

Parempi ennakointikyky ja laajemmin jaetut yhteiset tulevaisuuskuvat – myös näihin liittyvät epäjatkumot ja erimielisyydet – saattavat auttaa trombeihinkin varautumisessa.

On siis hyvä olla varautunut kaikkeen ja ennakointi on tässä suhteessa oiva työkalu tiedolla johtamisen paletissamme. Parempi ennakointikyky ja laajemmin jaetut yhteiset tulevaisuuskuvat – myös näihin liittyvät epäjatkumot ja erimielisyydet – saattavat auttaa trombeihinkin varautumisessa.

Strategisten linjausten ja visioiden avoimuus, osallistavuus ja ennakoitavuus voivat antaa turvaa kylmimpiinkin olosuhteisiin, mutta ne eivät poista politiikan tekemisen tarvetta. Strategisen tutkimuksen ”ilmastoneutraali ja resurssiniukka Suomi” -ohjelman ohjelmajohtaja Mikael Hildén kirjoitti, miten tärkeää on, että ymmärrämme, että yhteiskunnallinen muutos syntyy vasta, kun maailman ymmärtämisen lisäksi haluamme myös muuttaa maailmaa.

Maailman muuttaminen ei ole asia, jonka poliittinen päätöksenteko voi ulkoistaa asiantuntijoille, tutkimukselle tai oikeastaan kenellekään muulle.

Maailman muuttaminen ei ole asia, jonka poliittinen päätöksenteko voi ulkoistaa asiantuntijoille, tutkimukselle tai oikeastaan kenellekään muulle. Sen sijaan voidaan luoda paikkoja, joissa jaetaan ymmärrystä ja dialogia muutoksen tavoitteista, keinoista ja suunnasta. Vaikka talvi  olisikin tulossa ja  talvisimman pyryn tuiverruksessa yksinäinen susi kuolee,  laumana yhdessä toimien susikin selviää.

VTT Kaisa Lähteenmäki-Smith työskentelee päätöksenteon ja tutkimuksen vuorovaikutuksen kysymysten parissa valtioneuvoston kansliassa.

Julkaisu Toimiva ilmapuntari yhdistää ennakoivaa tutkimus- ja päätöksenteko-osaamista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuluneena kesänä on kiinnitetty runsaasti huomiota sääilmiöihin. Yhdysvalloissa koettiin rajut hurrikaanit Harvey, Katia, Irma ja Jose, ja Suomessa Kiira- ja Klaara-myrskyt aiheuttivat suuria tuhoja. Laajassa kansainvälisessä tutkimuksessa, johon myös Suomen ympäristökeskus (SYKE) osallistui, osoitettiin puolestaan ensimmäistä kertaa ympäristönmuutoksen yhteys tulvien ajankohtaan.

Yhteiskuntatieteissä syksy alkoi auringonpaisteessa. Strategisen tutkimuksen neuvosto (STN) myönsi yhteensä 13,6 miljoonan euron rahoituksen ”Muuttuvat hallinnan tavat ja aktiivinen kansalaisuus” -tutkimusohjelmalle. Kussakin kolmessa rahoitusta saaneessa hankkeessa on vahva politologinen ulottuvuus: ”Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa” (PALO), ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU)” ja ”Yhteistoiminnallisia ratkaisuja sirpaloituvien yhteiskuntien ongelmiin”. Näin huomattava panostus demokratiatutkimukseen on osoitus siitä, että poliittisen järjestelmän vakauteen kohdistuvat riskit on alettu hahmottaa yhä keskeisemmäksi uhkatekijäksi yhteiskunnan kokonaiskehityksen ja kestävän kasvun kannalta.

Kussakin kolmessa rahoitusta saaneessa hankkeessa on vahva politologinen ulottuvuus.

Yhteiskunnallisten ongelmien analysointi ja ratkaisujen etsiminen ei voi kuitenkaan olla yksittäisten tieteenalojen etuoikeus. Siksi tulee kiinnittää erityistä huomiota tutkimusrahoituskentällä ilmenevään keskittymiseen ja siihen liittyvään strategiatyöhön ja -ohjaukseen. Pääministerin johtama, valtioneuvoston tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiopolitiikkaa tukemaan asetettu tutkimus- ja innovaationeuvosto (TIN) on asettanut yhdeksi tavoitteekseen sellaisen menettelyprosessin kehittämisen, jonka avulla tullaan muotoilemaan Suomen tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoimintaa (TKI) koskevat strategiset valinnat. Tätä tavoitetta varten valtioneuvoston kanslian koordinoima valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminta avasi (tämän vuoden lokakuun alussa päättyneen) haun otsikolla ”Menettelytavat tutkimus- ja innovaatiotoiminnan strategisille valinnoille”, jonka hakuilmoituksesta selviää, että päämääränä on muodostaa tutkimustietoon nojautuvan selvityksen pohjalta ”eri hallinnonalojen yhteinen menettelyprosessi tutkimus- ja innovaatiotoimintaa ja uudistumista tukeville strategisille valinnoille.” Näiden valintojen todetaan perustuvan ”tutkimusyhteisöjen, elinkeinoelämän ja muiden yhteiskuntamme toimijoiden yhteiseen näkemykseen Suomen vahvuuksista ja kasvun mahdollisuuksista”.

Tämäntyyppinen kehitys voi muodostaa melkoisia trombeja tutkimuskentälle. Hakujulistuksessa ilmaistun muotoilun voi vakavimmillaan tulkita merkitsevän sitä, että Suomen TKI-kenttää koskevia strategisia valintoja halutaan tehdä yhden keskitetyn menettelytavan kautta. Taustaoletuksena lienee tällöin se, että Suomen kokoisella tutkimuskentällä kansainväliselle huipulle kipuaminen vaatii rajallisten resurssien keskittämistä tietyille aloille ja että keskittämistä koskevat valinnat voitaisiin tehdä yhdessä sovittujen kriteerien perusteella.

Käytännössä tarvittavaa moniäänistä keskustelua on vaikea järjestää.

On kuitenkin vaikea nähdä, miten voitaisiin muodostaa sellainen ”porukka”, jolla päätökset valittavista painopisteistä olisi mahdollista tehdä konsensuaalisesti. Jo pelkästään käsitteellistämisen tavat vaihtelevat paitsi elinkeinoelämän ja tutkimusmaailman myös eri tutkimusalojen ja tieteentekijöiden välillä. Vahvuuksien määrittelyn tulisi perustua laajaan dialogiin tutkimusta rahoittavien, sitä tuottavien ja käyttävien tahojen välillä. Käytännössä tarvittavaa moniäänistä keskustelua on vaikea järjestää. Vaarana on, että vahvuuksien määrittely tukeutuu liikaa jo saavutettuihin tuloksiin, mikä muodostaa tulpan kehittyvien ja nousevien tutkimuskysymysten ja -innovaatioiden kehittelylle.

Toinen mahdollisuus on, että vahvuuksien määrittelystä muodostuu tutkimuksellista ”höttöä”, jota voidaan tulkita kulloinkin vallalla olevista ideologisista tai poliittisista tavoitteista käsin. Tällöin tutkimusta tehdään kahden säärintaman väliin jäävässä ilmamassassa: tutkimussuunnitelmat hiotaan vastaamaan rahoittajan tarpeita, mutta käytännössä tutkimuksen sisältö määräytyy tutkimusryhmän omien intressien ja tarpeiden perusteella.

Tutkijan näkökulmasta rahoitusmarkkinat toimivat optimaalisesti silloin, kun on olemassa useita eri rahoittajatahoja, joilla on keskenään erilaiset tavoitteet rahoitettavalle tutkimukselle.

Vaarallisimmillaan kehityskulku voi johtaa yksiulotteiseen tiedepolitiikkaan. Tässä tieteellisten rahoitusmarkkinoiden käsite on olennainen. Tutkijan näkökulmasta rahoitusmarkkinat toimivat optimaalisesti silloin, kun on olemassa useita eri rahoittajatahoja, joilla on keskenään erilaiset tavoitteet rahoitettavalle tutkimukselle. Suomessa näistä osa on ”hallinnollisin” päätöksin syntyneitä eli julkisen sektorin rahoitusinstrumentteja (Suomen Akatemia, Strategisen tutkimuksen neuvosto, valtioneuvon kanslian tarjoama rahoitus, Tekes, EU:n tutkimusohjelmat kuten H2020), osa taas yksityisiä säätiöitä. Ongelmalliseksi tilanne muodostuu silloin kun julkisia rahoituskanavia halutaan yhdenmukaistaa hallinnollisin päätöksin, jolloin tarjolla oleva rahoitusympäristö yksipuolistuu. Hyvin toimivaan tutkimusrahoitukseen kuuluu kuitenkin olennaisesti moniäänisyys, joka tarjoaa tieteen omaehtoiselle kehitykselle enemmän vaihtoehtoja. Tämä voi toki toteutua myös silloin, kun kaikki rahoitusinstrumentit ovat ulkopuolisin päätöksin suunnattuja, mutta ne eivät kaikki saisi tähdätä yhteen ja samaan suuntaan.

Harvojen huippujen fasilitointi voi myös nakertaa tehokkaasti pohjaa perustutkimukselta, jota yhteiskunta tarvitsee toimiakseen kunnolla. Yliopistojen tehtävä on kouluttaa työvoimaa hyvin moninaisiin yhteiskunnallisiin tarpeisiin, mikä onnistuu vain, jos korkeatasoista, tutkimukseen perustuvaa opetusta on saatavilla kaikilla aloilla. TKI-toiminnan rahoituksen kohdentaminen ”huippuihin” syö akateemisen osaamisen kehittämistä laajemmalla spektrillä kaventuvien tutkimusmahdollisuuksien myötä.

Harvojen huippujen fasilitointi voi myös nakertaa tehokkaasti pohjaa perustutkimukselta.

Tuorein huipputrombi on Helsinki Graduate School of Economics (GSE) -yksikön julkistus syyskuussa 2017. Tähän mennessä saatavilla olevien arvioiden perusteella kyseessä ei ole ennenkuulumattoman massiivinen avaus: kolme yliopistoa, joiden joukossa on kaksi henkilöstöltään Suomen suurinta, avaa muutaman vuoden aikana yhteensä noin 15 uutta professorin tehtävää. Näistä osa on nähtävästi eräänlaisia lahjoituksia ainakin Suomen Pankilta ja Valtion taloudelliselta tutkimuskeskus VATTilta ja osa yksityisiltä rahoittajilta. Tähänkin asti menestyneiden tai strategisesti tärkeiksi katsottujen tutkimusalojen on annettu kasvaa, esimerkkinä Nokia-buumin vaikutukset teknillisiin yliopistoihin tai keskeneräisemmäksi jäänyt bioteknologiabuumi. Näissä molemmissa oli kyse resurssien suuntaamisesta paitsi yliopistojen välillä myös niiden sisällä. Kun tällaiset ”strategiset” alat ovat vahvistuneet, muut ovat saattaneet huomata polkeneensa paikallaan, mikä koulutukseen vahvasti panostavassa kansainvälisessä ympäristössä voi tarkoittaa pieneksi jäämistä. Suomessa kyseinen kehityskulku koskettaa suurelta osin ainakin joitakin perusluonnontieteitä ja koko yhteiskuntatieteellis-humanistista alaa, taloustiede mukaan lukien. Havainto siitä, että makrotalouden osaajia koulutetaan Suomessa verraten vähän, on siten paikkansapitävä, mutta sama pätee useaan muuhunkin alaan filosofiasta historiaan ja politiikkatieteisiin.

Uutta Helsinki GSE:ssa on sitä ympäröivä poliittinen julkisuus. Miksi uuden ”huippuyksikön” perustamisesta ilmoitti pääministeri Juha Sipilä, eivätkä esimerkiksi Helsingin yliopiston, Aalto-yliopiston ja Hankenin rehtorit tarvittaessa yhdessä nobelisti Bengt Holmströmin kanssa? Juuri pääministerin välitön interventio tutkimusrahoituksen ankarasti kilpailluille kentille herätti tutkimusyhteisössä eniten kysymyksiä. Kun samaan aikaan puhutaan Suomen Akatemian kilpailtuun rahoitukseen tulevista ”lippulaivayksiköistä” ja Akatemian niin ikään jakamasta ja erittäin tiukkoihin kriteereihin perustuvasta varsinaisesta huippuyksikkörahoituksesta, heräsi pelko siitä, että pääministeri olisi päättänyt tieteellisen kilpailun tuloksista etukäteen. Näin ei näyttäisi tapahtuvan ainakaan Akatemian mainittujen instrumenttien osalta, mutta esimerkiksi opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusosuuksia toimeenpantaessa saatetaan silti joutua melkoiseen tasapainotteluun poliittisen ohjauksen ja tieteellisten kriteerien välillä.

Juuri pääministerin välitön interventio tutkimusrahoituksen ankarasti kilpailluille kentille herätti tutkimusyhteisössä eniten kysymyksiä.

Yksityiset rahoittajat, joiden nimet ja mahdolliset intressit paljastunevat myöhemmin, ja Helsingin yliopisto, Aalto-yliopisto ja Hanken kantavat tämänhetkisen tiedon perusteella suurimman osan Helsinki GSE:n rahoitusvastuusta. Sen 15 professoria valitaan avoimessa kilpailussa tieteellisin perustein. Silti on kiistämätön tosiasia, että yhdelle yksikölle avautui suoria ja mahdollisesti pitkäkestoisia kanavia opetus- ja kulttuuriministeriön, valtiovarainministeriön ja Suomen Pankin rahoitusmomenteille. Lienee selvää, ettei mitä tahansa tieteenalan laajennusta tai uuden tutkimuskeskuksen perustamista varmistettaisi poliittisesti näin järeällä tavalla ja yhtä nopealla aikataululla. Esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin siirtymistä eduskunnan alaisuuteen eduskunnan 100-vuotisjuhlinnan yhteydessä vuonna 2006 edelsi varsin perusteellinen keskustelu instituutin asemasta ja rahoituksesta sekä sen tuottaman tiedon luonteesta ja autonomian asteesta suhteessa eduskuntaan ja esimerkiksi ministeriöiden tiedontarpeisiin.

Helsinki GSE:n julkistusprosessissa voi ehkä nähdä myös nopeasti ilmenneen halun juhlistaa uutta suomalaista talousnobelistia. Jo keväällä 2017 tiedotusvälineissä kirjoitettiin tarpeesta perustaa Suomeen korkeatasoinen tutkimuslaitos, jossa Bengt Holmströminkin kelpaisi työskennellä. Tutkimuksen rakenteiden vahvistamisen ei tulisi silti jatkossakaan olla riippuvainen yksittäisistä huipputason poliittisista interventioista ja niiden yhteyteen mahdollisesti rakennetuista erityisistä hallinnollisista ja rahoituksellisista tukijärjestelyistä. Helsinki GSE:n perustamista seurannut keskustelu eri tieteenalojen kohtelusta, taloustieteen sisäisistä koulukunnista ja jopa tieteen auktoriteetin käyttämisestä ”virallisen talouspolitiikan” vahvistamiseksi synnyttää uudelle laitokselle paineen perustella linjauksiaan tavallistakin huolellisemmin. Parhaimmillaan tämä johtaa avoimuuteen ja moniarvoisuuteen ja myös siihen, että taloustiede tulee uudelleen vahvistamaan yhteyksiään muihin yhteiskuntatieteisiin ja esimerkiksi historiatieteisiin.

GSE:n yhteydessä on tuotu esiin paine tuottaa nimenomaisesti Suomea koskevaa taloustieteellistä tietoa poliittisen päätöksenteon tueksi ja jo toteutettujen politiikkatoimien arvioimiseksi. Tässä suhteessa olisi kuitenkin tärkeää kehittää myös mekanismeja tutkimuksen ja päätöksenteon välisen vuoropuhelun vahvistamiseksi. On myös huolehdittava siitä, ettei GSE:stä tule vain yhtä talousteoriaa ja sen mukaista päätöksentekoa tukeva laitos: historia osoittaa, että aikanaan vankkaakin suosiota nauttineiden talousteorioiden tai politiikkalinjausten pätevyys voi olla paikallista ja suhteellista, laajemmassa katsannossa jopa heikkoa. Tutkimustiedon hyödyntäminen ei kehity, ellei ministeriöiden virkamiehillä ole aikaa, kykyä ja mahdollisuuksia osallistua konferensseihin ja solmia kontakteja ja seurata kontaktiensa tutkimusaiheiden kehitystä. Jokaisella policy-sektorilla tulisikin olla käytännössä dosentin pätevyyden omaava tiedelähettiläs, joka pyrkisi pysymään kärryillä alan tutkimuksen yleisistä muutoksista ja kiistanalaisista kysymyksistä ja yhdistämään tutkijoita ja virkamiehiä sopivissa tilanteissa.

Olisi tärkeää kehittää myös mekanismeja tutkimuksen ja päätöksenteon välisen vuoropuhelun vahvistamiseksi.

Tutkimuskentän säätilojen ennakointi on vaikea tehtävä, koska huomiota tulee samanaikaisesti kiinnittää useisiin rintamiin. Erilaisten ilmavirtausten kehittymistä on hankala havaita, koska prosessit ovat hitaita ja niiden seuraaminen vaatii paljon panostusta ja asiantuntemusta. On kuitenkin tärkeää, että keskustelu ei rajoitu vain ammattimaisten ”meteorologien” piiriin, koska vaikuttaminen edellyttää laajamittaista prosesseihin tarttumista jo niiden alkuvaiheessa. Kun siihen ilmenee tarvetta, on syytä kuuluvasti todeta: ”The winter is coming”.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Politiikka-lehden päätoimittaja. Petri Koikkalainen toimii akatemiatutkijana Lapin yliopistossa. Hän on Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen ja kutsuttiin Tieteentekijöiden liiton puheenjohtajan roolissa vierailevaksi pääkirjoitustoimittajaksi. Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa ja Politiikka-lehden päätoimittaja.

Kirjoittajat kiittävät lämpimästi Heikki Hiilamoa, Timo Miettistä, Juri Mykkästä, Hannu Vartiaista, Isak Ventoa, Turo Virtasta ja Johanna Vuorelmaa käydyistä taustakeskusteluista ja hyödyllisistä kommenteista.

Aiheesta keskusteltiin myös Politiikkaradion Poliklinikassa. Lue lisäksi Kaisa Lähteenmäki-Smithin kommentaari: ”Toimiva ilmapuntari yhdistää ennakoivaa tutkimus- ja päätöksenteko-osaamista”.

Julkaisu Korkeapainetta, huippuvirtauksia ja perustutkimusmailla hallan vaara ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehitysyhteistyö syntyi 1950-luvulla, kun uutta identiteettiään hakevat länsimaat huolestuivat joidenkin maiden ”alikehityksestä”. Prosessissa yhdistyivät ylimielinen käsitys omasta edellä olemisesta, tarve löytää kolonialismin jälkeiseen aikaan sopivia hallintamekanismeja sekä runsas annos kristillis-humanitaarista lähimmäisenrakkautta ja vilpitöntä auttamisen halua. Suomi aloitti oman kehitysyhteistyönsä 1960-luvulla.

Kehitysyhteistyöstä on tullut vahva osa kansainvälisen politiikan institutionaalista järjestystä. Tämä institutionaalinen perusta on niin vahva, että kehitysyhteistyöllä on väistämättä vahvaa jatkuvuutta. Siksi jää helposti huomaamatta, että koko toiminnan määritelmä voi muuttua nopeastikin.

Maailma muuttuu, määritelmä ei

Kehitysyhteistyön syntyessä ”kehitysmaiden” erityiseksi ongelmaksi määriteltiin (teknologian puutteen ohella) pääoman puute. Ajatuksena oli, että köyhät maat tarvitsisivat sekä julkista että yksityistä pääomaa voidakseen tehdä tuottavuutta kasvattavia investointeja. Kehitysyhteistyön rahoituksen alkuperäinen tavoite oli, että rikkaat maat siirtäisivät yhden prosentin BKT:staan köyhiin maihin ja että 70 prosenttia tästä summasta olisi julkista rahaa.

Tämän tavoitteen asettamisen jälkeen pääomamarkkinat on avattu, joten pääoman saaminen tuottaville investoinneille ei ole kummempi ongelma. Myös köyhistä maista lähteneet siirtolaiset lähettävät rahaa kotimaihinsa reilusti yli virallisen kehitysyhteistyön verran. Kasvaneet rahavirrat ovat kuitenkin kaksisuuntaisia. Samaan aikaan ympäristökriisi on pakottanut miettimään koko kehitysmallin mielekkyyttä.

Kehitysyhteistyön perusmääritelmästä on kuitenkin pidetty tiukasti kiinni. ODA eli official development assistance on kategoria julkiselle rahankäytölle, joka kelpuutetaan kehitysyhteistyöksi. Käytännössä kehitysyhteistyö on yhtä kuin ODA: vaatimus kehitysyhteistyön lisäämisestä tarkoittaa käytännössä vaatimusta, että valtiolla tulisi olla enemmän ODA-kelpoisia menoja.

ODA:n sisään mahtuu monenlaista toimintaa vientiluotoista luonnonympäristön suojeluun ja infrastruktuurista vammaisten oikeuksien tukemiseen. Se merkitsee sekä yrityselämän että ammattiyhdistysten rahoittamista, ja sekä teollisemman maataloustuotannon että luomutuotannon rahoittamista. Karkeasti 3/4 Suomen raportoimasta ODA:sta on ”varsinaista kehitysyhteistyötä” ja 1/4 kaikenlaisia muita kuluja, joita saa laskea ODA:an mukaan: pakolaisten kuluja, ”turvallisuussektorin siviiiaspektin” kuluja ja sen sellaista.

ODA:n ympärille on edelleen myös helpohkoa mobilisoida vaatimusta alkuperäisessä 0,7% BKT:sta -tavoitteessa pysymisestä.

Muutosta monesta suunnasta

On kuitenkin luultavaa, että ODA-kategoriaan kohdistuu liikaa paineita, jotta sitä voitaisiin pitää yllä. Tällaista painetta tulee ainakin kolmesta suunnasta.

Ensinnäkin julkinen raha on enää pieni siivu kaikesta siitä rahasta, mikä rikkaista maista köyhiin maihin liikkuu. Tästä johtuen hallitusten piirissä on tunnettu jo vuosien ajan halua laskea tavalla tai toisella laajempia rahavirtoja kehitysyhteistyöhön mukaan. Elinkeinoelämä laskisi mielellään investointeja, ja monet muut tahot lähinnä mikrorahalähetyksiä (siirtolaisten rahalähetyksiä). Alan slangissa tätä ”laajennetun kehitysyhteistyön” laskemishanketta kutsutaan käsitteellä ”ODA plus”.

Epäselväksi on jäänyt, mitä nopeasti liikkuvan investointirahan volyymin laskemisen pitäisi kertoa yhtään mistään, miksi kaupalliset investoinnit ja lahjoitusraha pitäisi rinnastaa ja ennen kaikkea, mitä mieltä on laskea vain yhteen suuntaan kulkevia rahavirtoja. Joka tapauksessa keskustelu osoittaa tietoisuutta siitä, että ODA:n suhteellinen osuus rahavirroissa on kutistunut.

Toiseksi pelikentälle on tullut uusi erittäin vaikutusvaltainen toimija. Kiina sijoittaa useisiin Afrikan maihin valtavasti ja saa vastaavasti paitsi luonnonvaroja myös kysyntää tuotteilleen: investoinnit on sidottu kiinalaisen työvoiman ja kiinalaisten alihankkijoiden käyttöön. Innokkaimmat kyselevät jo, kuinka kauan Afrikan hallitukset edes haluavat lännen ODA-rahaa, kun löysäehtoista kiinalaista investointirahaa riittää. Kiinalaiset eivät vaadi sen paremmin talouskuria kuin ihmisoikeuksien kunnioittamistakaan, ja köyhille mutta autoritaarisille afrikkalaisvaltioille tämä sopii loistavasti.

Länsimaat yrittivät pitkään taivutella ”uusia lahjoittajia” omaksumaan ODA-kriteerit ja toisaalta olivat itse valmiita venyttämään ODA-määritelmää kiinalaisille sopivampaan suuntaan. Pyrkimys tiivistyi Pusanin kehitysrahoituskokouksessa vuonna 2011 ja se epäonnistui.

Kolmanneksi kehitysyhteistyöllä on huomattavaa painetta suuntautua ottamaan paremmin huomioon luonnonympäristö. Tiedossa on, että ilmastonmuutos uhkaa tehdä selvää merkittävästä osasta kehitysyhteistyön saavutuksia, joten olisi outoa, jos tästä ei piitattaisi. Lisäksi kehitysmaat ottaisivat mielellään rikkailta mailta rahaa vastaan ilmastonmuutokseen sopeutumiseen. Kööpenhaminan COP-kokouksessa vuonna 2009 tästä sovittiin, mutta kukaan ei osaa sanoa, mitä tarkoittaa että ilmastoraha tulee ODA-rahan päälle, kun alkuperäistä ODA-sitoumusta ei (muutamaa Pohjois-Euroopan maata lukuun ottamatta) ole täytetty.

Yleisemminkin uusia globaaleja kehitystavoitteita pohdittaessa luonnonympäristön kestävyys on noussut keskeiseen asemaan. Tavoitteita halutaan miettiä ”kestävän kehityksen” näkökulmasta köyhyyden vähentämisen ohella, ja kokousten suurena puheenaiheena ovatkin nyt kestävän kehityksen tavoitteet (SDG). Tosin globaalien ympäristöyhteishyvien rahoituksessa ei ole samalla tavalla kyse rikkaiden maiden rahoituksesta köyhille maille, vaan koko planeetan tulevaisuuden ja hyvinvoinnin kannalta keskeisten toimintojen rahoituksesta – vaikka toisaalta kyse on juuri köyhimpien ihmisten tulevaisuuden kannalta kriittisimmän ongelman torjunnasta.

Tästä eteenpäin

Mitä tästä sitten seuraa? Toki täysin olemassa oleva vaihtoehto on, että ODA-kriteereistä pidetään tiukasti kiinni ja käsitteen relevanssista tyydytään olemaan ihmeissään lähinnä virallisissa seminaareissa.

Toinen vaihtoehto on, että ODA-kriteerejä väljennetään jotenkin, joko ODA plus -hengessä yksityisten rahavirtojen suuntaan tai SDG-hengessä globaalin luonnonympäristön suojelun suuntaan – todennäköisesti yhtä aikaa molempiin. Huomattavasti 0,7% -tavoitetta suurempia bruttokansantuoteosuuksia on vaivatonta raportoida, mutta se, mitä instituutioiden tasolla tosiasiassa tapahtuu, on täysin auki. Liike-elämä hyvin mielellään hämärtää asioita laskemalla Aasian-markkinoiden investointeja ja katastrofiapua samaan ”ODA plussaan”, ja koko ODA-kategoriasta tulee erittäin epäselvä.

Kolmas vaihtoehto on, että ODA kerta kaikkiaan hajoaa, ja syntyy erilaisia kriteerejä erilaiselle toiminnalle. Tämä on aivan todellinen vaihtoehto. Käytännössä se tarkoittaa, että ”kehitysyhteistyö” nykymerkityksessään menettää merkityksensä. Tietenkään se ei menetä merkitystään siinä mielessä, että nykyisin kehitysyhteistyöksi laskettavat toiminnot yhtäkkiä loppuisivat. Mutta se menettää merkityksensä siinä mielessä, että olisi jokin tunnistettava ja kansainvälisesti vertailukelpoinen rahoituskategoria nimeltä ”kehitysyhteistyö”.

Tällainen kehitysyhteistyön loppuminen voi olla aito riski. Kehitysyhteistyö instituutiona on pystynyt suojelemaan itseään ulkoisia paineita vastaan, ja sen pirstoutuminen eri identiteeteillä operoiviksi ulkopolitiikan lohkoiksi voi hyvin tarjota tilaisuuden globaalin solidaarisuuden populistiselle vastustajille hyökätä monia hyödyllisiä toimintoja vastaan. Kehitysyhteistyön kategorian puitteissa on myös suojeltu monia toimintoja, jotka eivät suoraan liity kehitysyhteistyöhön ja saattaisivat olla orpoja ODA-identiteetin hajoamisen jälkeen, kuten kehitysviestintää ja kansainvälisyyskasvatusta.

ODA:n loppuminen voi kuitenkin olla myös hyvä asia, koska se tekee politiikan näkyvämmäksi. ODA-kategoriaan nojaaminen on johtanut siihen, että julkinen debatti pelkistyy ODA-määrärahojen tasoon, kenties maustettuna vaatimuksella ”laadukkaammasta kehitysyhteistyöstä”. Varsinainen politiikka jää tällöin ministeriön sisälle. ODA:n laskemisen vaihtoehto ei ole, ettei julkisille tulonsiirroille köyhiin maihin olisi mitään kriteerejä, vaan se, että kriteeristöjä on monta. Yhtä hyvin OECD:n kehitysyhteistyökomitea voisi määritellä erilliset hyväksyttävät kriteerit vaikkapa globaalille ympäristörahoitukselle sekä sosiaaliselle tuelle ja liike-elämän tuelle köyhissä maissa.

Kehityspolitiikka on politiikkaa

”Kehitys” oli alkuperäiseltä merkitykseltään uskomus siitä, että kaikki maat muuttuvat samaa universaalia kaavaa noudattaen, ja että tätä väistämätöntä kehitystä voisi nopeuttaa ”ruiskuttamalla pääomaa” köyhiin maihin. Uskomukseen kuuluu olennaisesti ajatus siitä, että kehitys ei sisällä poliittisia ristiriitoja.

Mutta jos tällaiseen yksioikoiseen kehitysmalliin ei enää uskota, miksi leikkiä epäpoliittisen kehityksen rahoittamista? Yhdet haluavat parantaa marginalisoitujen asemaa ja tukea esimerkiksi työvoiman järjestäytymistä, toiset haluavat kehittää liike-elämän toimintaedellytyksiä. Ne ovat keskenään ristiriitaisia toimintoja. Tällaisten voimakkaiden erojen tulisi myös olla läpinäkyviä poliittisessa prosessissa. Puolueiden tulisi kertoa vaalien yhteydessä kantansa siihen, mitä ne haluavat köyhissä maissa rahoittaa – eikä ainoastaan tavoiteltuun yleiseen rahoitustasoon.

”Kehityspolitiikka” on politiikkaa. ODA:n hajoaminen auttaa tekemään politiikasta politiikkaa.

Artikkelikuva: eko pramono / Pixabay

Julkaisu Kehitysyhteistyö jatkuu – ja loppuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Jäsenmäärät otsikoihin

Poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärät ovat jälleen päässeet otsikoihin, kun nuorisojärjestön entinen pääsihteeri kertoi, että ministeriölle on ilmoitettu vääristeltyjä jäsenmääriä. Jäsenmäärien paisuttelu ei ole uutta suomalaisessa järjestötoiminnassa. Itä-Suomen yliopiston lehtori Vesa Puuronen kiinnitti aiheeseen huomiota lisensiaatintyössään vuonna 1996. Nuorten kyselyissä antamat tiedot osallistumisestaan eivät vastanneet järjestöjen ilmoittamia jäsenmääriä. Puuronen kertoo ”maan tavan” olleen pahimmillaan 1970-luvulta 1990-luvun alkuun. Meille kerrotun perusteella politikointiin valjastetussa opiskelijajärjestössä esimerkiksi jouduttiin vilkaisemaan lukuja toisen kerran, kun järjestölehdistä haalittujen nimien avulla paisuteltu jäsenmäärä ylitti opiskelevan ikäluokan koon.

Valtioneuvoston asetuksessa nuorisotyöstä ja -politiikasta (103/2006) ja etenkin asetuksen neljännessä pykälässä määritellään valtionavustukseen oikeutetut nuorisojärjestöt ja nuorisotyön palvelujärjestöt. Edellä mainitun asetuksen neljännen pykälän toisessa momentissa raamitetaan avustuskelpoisen nuorisojärjestön reunaehdot: ”Valtakunnalliseksi nuorisojärjestöksi voidaan hyväksyä järjestö, jolla on vähintään 1 000 henkilöjäsentä ja jonka kokonaisjäsenmäärästä vähintään kaksi kolmasosaa on alle 29-vuotiaita taikka jonka piirijärjestöjen tai paikallisyhdistysten yhteenlaskettu henkilöjäsenmäärä on vähintään 1 000 ja jonka kokonaisjäsenmäärästä vähintään kaksi kolmasosaa on alle 29-vuotiaita. Järjestöä hyväksyttäessä tulee ottaa huomioon sen harjoittama nuorisotyö, toiminta-alue ja jäsenmäärä sekä se, miten järjestössä toteutuu nuorten osallistuminen päätöksentekoon.” Saman pykälän kolmannessa momentissa kerrotaan, että Opetusministeriö pitää luetteloa avustettavista järjestöistä. Voi luonnollisesti pohtia, onko avustusten näkökulmasta olennaista merkitystä sillä, kuinka monta jäsentä on, jos 1000 henkilöjäsenen raja tai erityiset ehdot täyttyvät tai sillä, keitä jäseninä on, mikäli kaksi kolmasosaa on alle 29-vuotiaita eli nuorisolain mukaisia nuoria (ks. tästä myös Muukkonen 14.5.2012).

Jäsenmäärien paisuttelua

Mutta pysähtyminen asian äärelle ja reflektointi ovat kuitenkin paikallaan. Olemme tavoittaneet entisiä toimijoita, joista osa ei ole havainnut vääristelyä, osa on hyvinkin valmiita kertomaan poliittisen nuorisotoimintansa aikaisista jäsenrekisterikäytännöistä: järjestöjen kerrotaan keksineen lukuja raportteihin, jäseniksi on liitetty puolueeseen kuuluneiden lapsia nuorilta liiemmin kyselemättä ja jäsenrekisterissä on pidetty mahdollisimman pitkään jäsenmaksunsa maksamatta jättäneitä ja yli-ikäisiä jäseniä. Keskusjärjestöjen lukujen pohjana käytetyt jäsenmäärät ovat piiritasolla olleet joskus liioiteltuja, toisinaan muutot paikkakunnilta toisille ovat aiheuttaneet epätarkkuuksia. Yksittäisten toimijoiden tiedetään joskus lisäilleen omavaltaisesti nimiä rekisteriin. OKM:n ylitarkastaja Hannu Tolonen kertoi Ylioppilaslehdelle vuonna 1998 jäseniä kerätyn 1980-luvulla myös Hietaniemen hautausmaalta. Aina paisuttelun syynä ei ole ollut valtionapu vaan esimerkiksi järjestön tai puolueen sisäinen valtakamppailu.

1990-luvun lopussa paisuttelun noustua julkisuuteen annettiin silloisten toimijoiden mukaan ainakin osalle järjestöistä nuorisojärjestöjen avustustoimikunnan suunnasta epävirallisesti ohje puhdistaa rekisterit. Vesa Puuronen kertoo poikkeaman nuorisotutkimuksen ja jäsenmäärien välillä olleen jopa kymmenkertainen. Tässä vaiheessa OKM laski jäsenmäärän merkitystä avustusperusteena.

Kun keväällä päädyttiin tarkastukseen, lähtökohdat olivat paljon siistimmät kuin vaikkapa 15 vuotta aiemmin, johtuen osittain esimerkiksi paremmista jäsenrekisterijärjestelmistä. Tämä epäilemättä tiedetään myös ministeriössä. Tarkastukseen käytettävissä olevista keinoista ja tarkastuksen merkittävyydestä esitettiin ajatuksia jo ennen tarkastuksen toteuttamista.

Eri näkemyksiä

Tarkastuksen lopputulemasta ollaan montaa mieltä: Vasemmistonuorten entinen puheenjohtaja, urheilu- ja kulttuuriministeri Arhinmäki ja ministeriö saivat tarkastusraportin tietojen perusteella selville, että haamujäseniä ei ole, eivätkä väitteet suurten poliittisten nuorisojärjestöjen yhteisestä jäsenmäärien alasajosta ole todennäköisiä. Tarkastukseen osallistunut ylitarkastaja Georg Wrede, entinen Svensk Ungdomin toimija, näkee tarkastuksen lopputuleman neutraalina. Samaan aikaan Vihreiden nuorten ja opiskelijoiden liiton (ViNO) ja Perussuomalaisten nuorten puheenjohtajien suulla alleviivattiin Puurosen väitettä tarkastuksen keinojen riittämättömyydestä, ja haastattelemistamme toimijoista moni kritisoi käytettyjä metodeja. Puuronen pitää tarkastusta silmänlumeena ja huomauttaa, että tarkastuksessa valituin menetelmin haamujäseniä ei olisi saatu selville, vaikka niitä olisi ollut. Valtiontarkastusviraston tuloksellisuustarkastuspäällikkö Teemu Kalijärvi taas analysoi Helsingin Sanomissa, ettei tarkastuksesta saatu mitään lopullista tietoa.

Vuonna 2012 rekistereissä on järjestökohtaisia eroja. Yhteistä on se, että rekistereissä nimet ja henkilötiedot vaikuttavat pintapuolisesti oikeilta ja puutteellisia tietoja on yleisesti ottaen vähän. Matti Muukkonen kirjoittaa toukokuisessa blogissaan: ”Tässä yhteydessä on syytä muistaa, että esimerkiksi Kokoomuksen Nuorten Liitto ry:een ei kuulu muita kuin yhdistyksiä. Sen sijaan luonnolliset henkilöt jäseninä löytyvät jäsenjärjestöinä toimivista piiri- ja paikallisyhdistyksistä. Näiden jäsentiedoista päättävät näiden yhdistysten hallitukset, ei liittohallitus”. Jäsenrekisterienpito on hoidettu laadullisesti hyvin eri tavoilla. Ääripäinä Kokoomuksen jäsenosastoilla, myös nuorisojärjestöillä, jäsenhallinnointi on ammattimaista; Keskustan opiskelijaliiton jäsenet taas ovat kahdessa rekisterissä, eikä järjestössä ole varmuutta jäsenmäärästä. Hallintokaaoksen takia lukuja ei tässä tarkastella enempää, mutta esimerkki antaa käsityksen tarkastuksen hyvästä hengestä: tilannetta halutaan ymmärtää, ei epäillä.

Politiikka näkyy jäsenmäärissä

Kerätyissä tiedoissa jäsenmääristä on kiinnostavia yksityiskohtia. Esimerkiksi ViNO:n jäsenmäärä kasvoi kahden vuoden laskun jälkeen 25 prosenttia edellisestä vuodesta. Tätä voidaan selittää Vihreän puolueen tavoin Haavisto-ilmiöllä ja nuorten liittymisellä Perussuomalaisten vaalimenestyksen jälkeen eräänlaisena vastareaktiona ViNO:on. Perussuomalaisen puolueen kannatuksen nousu näkyy nuorisojärjestön kasvavana jäsenmääränä. Kristillisdemokraattisten nuorten jäsenmäärä taas kasvoi vuodesta 2007 vuoteen 2008 lähes 40 prosenttia. Ajankohtaisen kakkosen homokeskustelu toi lisää jäseniä puolueelle ja ilmeisesti myös sen nuorisojärjestölle. Politiikka siis näkyy selvästi jäsenten liittymisinä puoluepoliittisiin nuorisojärjestöihin. Esimerkiksi vaalit kasvattavat jäsenmääriä, eikä aina suhteessa vaalien tuloksiin. Sami Borg (2011, 18) huomauttaa, että ”luultavasti Vasemmistoliitto oli ainoa eduskuntapuolue, jonka nuorisokannatus ei kärsinyt vuoden 2011 vaaleissa Perussuomalaisten vahvasta rynnistyksestä. Eniten siitä näyttävät kärsineen Kokoomus, SDP ja Keskusta”.

Keskustapuolueessa on paljon jäseniä verrattuna muihin puolueisiin, mikä saattaa näkyä Keskustanuorten poikkeuksellisen korkeana jäsenmääränä. Keskustapuolueeseen on aiemmin liitytty perhekunnittain. Tämä on tuonut mukanaan ainakin vielä 1990-luvun alussa jonkin verran nuorisojäseniä, joille liittämisestä on tullut korkeintaan ilmoitusluontoinen kirje. Laskua on ollut kolmannes vajaassa kymmenessä vuodessa.

Tarkastuksessa huomio kiinnittyy jäsenmäärän poikkeukselliseen kasvuun vuonna 2010. Laskusuhdanteisten vuosien jälkeen (lasku 2008 ja 2009 edellisestä vuodesta 13,4 ja 8,1 prosenttia) jäsenmäärä kasvaa yllättäen 13,4 prosenttia. Syyksi tarkastuksessa löydetään uuteen järjestelmään siirtyminen. Järjestelmän vaihto on tilastoa lukemalla saattanut tuoda järjestölle pari tuhatta uutta jäsentä. Järjestöstä poikkeamaa selitetään lisäksi jäsenäänestyksillä seuraavan vuoden eduskuntavaaleja ajatellen. Vuonna 2011 ei ole tasapainottavana tekijänä poikkeuksellisen suurta jäsenmäärän laskua selittämässä rekisteriongelmia, mikä taas ei herätä tarkastajissa ihmetystä eikä tätä nuorisojärjestöstä osata tarkemmin selittää. Myös ikätietojen puuttumista 1358 nuorelta pidetään normaalina muuten hyvin täytetyssä rekisterissä.

Jäsenmäärät laskussa

Jäsenmäärien lasku näkyy tendessinä Perussuomalaisten, Kristillisdemokraattien ja Vihreiden nuorisojärjestöjä lukuunottamatta kautta linjan. Tätä voidaan vuosituhannen vaihteen osalta selittää jäsenrekisterien hitaalla siistimisellä. Poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärä on tarkasteluajanjaksolla vuosien 2007 ja 2011 välillä laskenut 20 prosenttia. Merkittävinä tilastollisina tapahtumina voidaan nostaa esiin vaikkapa Svensk Ungdomin jäsenmäärän 23 prosentin lasku vuodesta 2007 vuoteen 2008, vaikka jäsenmäärän muutokset muina vuosina ovat olleet viiden prosentin luokkaa suuntaansa. Tämä ei raportissa herätä tarkastajien huomiota. Tuon ajan aktiivi epäilee kyseessä olleen ikäluokkapoistuma, mikä tarkoittaisi noin vuonna 1972 syntyneiden olleen erityisen järjestöaktiivinen ikäluokka Svensk Ungdomissa. Noin viisi kertaa aktiivisempi kuin vuotta nuorempien.

Sosialidemokraattiset nuorisojärjestöt ovat oma lukunsa: Sosialidemokraattisten Nuorten jäsenmäärä on laskenut vuodesta 2008 vuoteen 2012 54 prosenttia ja Sosialidemokraattisten Opiskelijoiden (SONK) 42 prosenttia. Molemmille osui vuoteen 2010 poikkeuksellisen suuri jäsenmäärän lasku, 25 prosenttia edellisestä vuodesta, jolloin ainakin demarinuorissa kerrotaan siivotun passiivisia ja iältään vanhoja jäseniä hallituksen päätöksellä. Matkaa yli 2000-jäsenisten järjestöjen jäsenmääräpudottajien kolmoseen, Kokoomuksen tuhatkuntaan, on reilusti. Tuhatkunnan jäsenmäärä laski tänä aikana 27 prosenttia.

Jäsenmäärien todenmukaisuutta vertaillaan esimerkiksi yliopistojen oppilaskuntavaalituloksiin. Raportissa huomataan, että opiskelijoissa on paljon sitoutumattomia, mutta arvellaan, että näin ”voinee” tehdä. Paikallisosastojen ja eri kaupunkien jäsenmäärään vertailukin on kyseenalaista. Ainakin aiempina vuosikymmeninä osassa järjestöistä keskusjärjestötasolta on annettu paikallistasolle tiedoksi, montako jäsentä järjestöillä tulee olla. Metodien perustelukin on valitettavasti jätetty kevyeksi, eikä viittaa mitenkään esimerkiksi nuorisotutkimukseen.

Nuorten vapaa-aikatutkimuksessa vuodelta 2009 vain prosentti nuorista ilmoittaa olevansa jäseniä poliittisissa nuorisojärjestöissä. Tämä vastaa myös Paakkunaisen ym. tuloksia. Ministeriölle ilmoitettujen lukujen perusteella vuonna 2008 poliittisiin nuorisojärjestöihin kuului kolme prosenttia 15-29-vuotiaista. Ero ei enää ole yhtä suuri kuin vuonna 1996, mutta yhä merkittävä. Tavoittamistamme suurien nuorisojärjestöjen toimijoista moni myöntää, että ainakin vuoden 2008 kohdalla on jäsenkirjanpidoissa ollut vielä epätarkkuutta. Ajan kuluessa eron kaventuminen ei ole selittynyt nuorten kyselyissä ilmoittaman osallistumisen kasvamisena, vaan järjestöjen jäsenmäärän laskuna.

Kuinka jäseniä hankitaan?

Osin selittäviä tekijöitä voivat olla tuplajäsenyydet ja jäsenhankinnan keinot. Järjestöissä ollaan jonkin verran kriittisiä omaa ja muiden jäsenhankintaa kohtaan. Huonoina käytäntöinä nähdään esimerkiksi jäsenhankinta juhlissa, joissa alkoholi on keskeisessä roolissa sekä liittymiset laskettelumatkojen tapaisten etujen vuoksi, joiden jälkeen jäsenyys unohtuu.

Olemme itse törmänneet toimijoina ja tutkijoina tukia saavien ei-poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmääräpaisutteluun ja toiminnan aktiivisuuden yliarviointiin eri tavoin. Tapahtuma- ja osallistujamäärien raportointi on myös oma taiteenlajinsa. Mitä enemmän tekijät vaikuttavat kunnan, kaupungin ja valtion tukiin tai valta-asemaan, sitä suurempi on houkutus kaunistella numeroita. Nuorisotutkimuksen kannalta on kiinnostava kysymys, missä määrin nuorten osallistumista voidaan määrällisesti mitata poliittiseen tai muuhun nuorisojärjestöön kuulumisella niin kauan kun jäsenmäärät vaikuttavat edes osittain yhdistysten saamiin avustuksiin.

Ministeriö otsikoi tiedotteessaan raportista: ”Poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärissä ei tahallista vääristelyä.” Tarkastusraportin tiedoista tätä johtopäätöstä ei kuitenkaan voi tehdä. Olemme törmänneet kolmeen väittämään vuoden 2008 tapahtumista: alasajosta suurien järjestöjen kesken on joko sovittu tai ei saatu sovittua, tai sitten siitä ei ole koskaan edes puhuttu. Tarkastuksessa käytettyjen metodien ja raportista saatavien tietojen pohjalta voidaan vain todeta, että henkilörekisterilain käytäntöjen estäessä tarkastukset aiemmilta vuosilta voidaan tarkastaa vain vuoden 2012 rekisteri, jonka voidaan arvella olevan aiempia vuosia paremmassa kunnossa. Muu analyysi haamujäsenistä tai rekisterien ajantasaistamisen motiiveista ja aikatauluista ei tarkastusraportin tiedoista ole mahdollista – suuntaan tai toiseen. Nykyisten toimijoiden saattaminen tilille vanhoista synneistä nopealla syklillä elävissä nuorisojärjestöissä ei missään tapauksessa olisi ratkaisu vanhoihin synteihin.

Esiin nousee välttämättä myös kysymyksiä OKM:n ja järjestöjen pitkään jatkuneesta erikoisesta suhteesta. Kriittisesti voi pohtia, millaista vaikutusta sillä on, jos nuorisojärjestöjen korkeista asemista siirrytään avustustoimikuntaan ja virkoihin, mistä käsin nuorisojärjestöjä tarkkaillaan. Rahat vuosikymmeniä myöntänyt virasto ei tässä tarkastuksessa tarkastanut pelkästään jäsenjärjestöjä vaan välillisesti myös omaa toimintaansa. Tarkastusraportin lopputulema on nähdäksemme myönteisempi kuin mihin olisi ollut tarkastusraportin perusteella aihetta.

Tarkastusraportin perusteella nousee esiin kysymys myös siitä, vastaako yhdistyslaki nykyaikaa, etenkin nuorisojärjestöissä, joissa vaihtuvuus on nopeaa. Myös järjestöillä, jotka panostavat rekisteriensä hallintaan, on selkeästi vaikeuksia pysyä ajantasalla jäsenistään. Toimintojen jatkuvuuden tukemisella on kuitenkin paikkansa, jäsenmääriin katsomatta. Esimerkiksi Kyösti Hagert kirjoittaa Kommentti-verkkokanavan blogissaan myös poliittisten nuorisojärjestöjen jatkuvuuden tarpeesta. Hagert toteaa, että ”ilman vahvaa järjestökoneistoa ja -perinnettä lapsi- ja nuorisopoliittinen vaikuttamistyö ei voi olla strategista, pitkäjänteistä ja rohkeaa. Pitää olla jatkuvuutta, jotta hiljainen tieto voi siirtyä eteenpäin. Neljä vuotta on jo erittäin pitkä aika lapsi- ja nuorisojärjestöjen toiminnassa”.

Lopuksi

Nuorisojärjestöjen rahoituksen suhteen voidaan pitää edelleen esillä ikuisuuskysymystä siitä, millä perusteella ja kenelle valtion tukia tulee ohjata. Tavoittavatko poliittiset nuorisojärjestöt myös muita kuin sen prosentin, joka kyselyissä ilmoittaa olevansa toiminnassa mukana? Valtionapu saattaa hyvinkin mennä tarkoituksenmukaisiin kohteisiin ja tarjota nuorisolle järkevää toimintaa, mutta sen arvioimiseksi ja järjestelmän uskottavuuden ylläpitämiseksi apuperusteiden olisi oltava läpinäkyvämpiä ja laatu- ja tuloksellisuusmittareiden selkeämpiä. Miten laadukasta ja nuoria tavoittavaa on oltava poliittinen nuorisotoiminta, että Sosialidemokraattisille Nuorille kannattaa maksaa yli 120€ avustuksia jäsentä kohti, kun samaan aikaan vastaava suhde esimerkiksi Prometheus-leirin tuki ry:ssä on pari kymppiä? Mitä näillä rahoilla saadaan?

Viitteet

Borg, Sami (2011) Nuorten äänestysvalinnat, puoluekiinnittyminen ja edustajavalinnat. Teoksessa

Ronkainen, Jussi (toim.) Nuoret ja ääni. Nuoret eduskuntavaaleissa 2011. Nuorisotutkimusseura & Nuorisotutkimusverkosto & Valtion nuorisoasiain neuvottelukunta.

Julkaisu Jäseniä joka lähtöön? Poliittiset nuorisojärjestöt jäsenkohussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.