Suomen 1900-luvun historiaa on tavattu tarkastella kahdesta yhtä ”konservatiivisesta” näkökulmasta. Ensimmäinen katsantokanta on kansallinen: Suomen sisällissota, talvi- ja jatkosota, vaaran vuodet. Tällöin ”Suomi” ja suomalaiset ovat toimijoita, yleensä positiivisella tavalla ymmärretysti.

Toinen tulokulma on puolestaan korostanut sitä, että Suomea koskevat päätökset tehdään muualla – usein suurvaltojen toimesta. Suomalaisen yhteiskunnan tehtävä on navigoida ja asemoitua geopoliittisesti mahdollisimman edullisesti suhteessa maailmanpoliittisen tilanteeseen. Suomalaisten toimijuus on vain osittaista ja pakon sanelemaa. Tähän tulokulmaan liittyvät esimerkiksi ajopuuteoria ja suomettuminen.

Tasavallan instituutioiden rakentaminen ja päivittäminen oli kansalaisten käsissä.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen tärkein Suomea koskettanut tapahtumakulku oli Saksan tappio marraskuussa 1918. Suomesta ei tullutkaan dynastisesti Saksaan sidottu vasallivaltio eli kuningaskunta, vaan tasavalta. Toisen tulokulman kannalta siis merkittävin Suomen historiaan vaikuttanut päätös tai tapahtumakulku ei edes ollut suomalaisten käsissä.

Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Tasavallan instituutioiden rakentaminen ja päivittäminen nimittäin oli kansalaisten käsissä.

Poliittisten instituutioiden legitimiteetti

Itseäni on kiinnostanut pitkään, miksi sisällissodan jälkeisessä suomalaisessa yhteiskunnassa ei esiintynyt kuin vain vähän poliittista väkivaltaa. Monessa muussa Euroopan uudessa valtiossa poliittinen väkivalta oli yleisempää – tosin sisällissotaa jatkettiin Suomesta käsin muun muassa Itä-Karjalassa.

Suomessakin yli prosentti kansalaista oli menehtynyt reilussa puolessa vuodessa, mutta yhteiskunta palasi hämmästyttävän nopeasti toimintakykyiseksi.

Monessa muussa Euroopan uudessa valtiossa poliittinen väkivalta oli yleisempää.

Vielä vuoden 1918 lopulla ensimmäisissä yleisissä ja yhtäläisissä kunnallisvaaleissa kansalaisluottamuksensa säilyttäneet kansalaiset saattoivat äänestää sosialisteja, jotka olivat säilyttäneet vaalikelpoisuutensa.

Vallankumouksellinen valtatyhjiö ei tuhonnut valtiollisten instituutioiden legitimiteettiä. Poliittiset murhat ja verinen terrori eivät lopulta määrittäneet sodanjälkeistä aikaa.

Kesällä 1918 valtiorikosoikeuksien perustaminen todisti kaikessa ankaruudessaan ymmärrystä oikeusvaltiosta: voittajien oikeus oli parempi kuin ei oikeutta lainkaan. Summittaiset teloitukset loppuivat.

Voittajien oikeus oli parempi kuin ei oikeutta lainkaan.

En vähättele oikeistoradikaalien ja aluksi suojeluskuntienkin levittämää jatkuvaa väkivallan uhkaa eli valkoista hämärää, puhumattakaan 1930-luvun alun järjestäytyneestä suomalaisfasismista. Monen mielestä juuri äärioikeiston vahvuus esti poliittisen väkivallan eskaloitumisen: laitavasemmisto oli tehty toimintakyvyttömäksi. Ainoan ison profiilin poliittisen salamurhankin tekivät oikeistoradikaalit.

Katsoisin yhteiskunnan suhteellista rauhallisuutta kuitenkin toisesta näkökulmasta. Venäjän vallankumousvuosi 1917 ja sitä seurannut sisällissota Suomessa muuttivat yhteiskuntaa, mutta eivät luoneet uusia poliittisia ja sosiaalisia instituutioita.

Tasavalta ja parlamentarismi rakentuivat pitkälti uudistuksille, joiden juuret edelsivät vuosia 1917–1918: torpparivapautus, kahdeksan tunnin työaika, yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Yhteiskunnallinen jatkuvuus ja kansanvaltaiset instituutiot rakensivat kentän, jossa oli pakko tehdä kompromisseja.

Symbolista väkivaltaa

Väkivallan suhteellista vähyyttä korvasi toki symbolisen väkivallan yleisyys. Poliittiset tunnukset aiheuttivat pelkoa ja epätietoisuutta lojaliteeteista: työväenlippujen julkinen käyttö oli käytännössä kiellettyä koko 1930-luvun. Kun SDP toimi hallituksessa 1930-luvun lopussa, puolue ei voinut käyttää julkisesti omaa lippuaan.

Maailmansotien välinen yhteiskunta oli harvinaisen ryhmäsidonnainen. Yhteiskunnan jako yksinkertaisesti kahtia ei tee oikeutta aikalaiskokemukselle. Kaikki sanomalehdet tunnustivat väriä ja sävyjä oli enemmän kuin kaksi.

Sävyjä oli enemmän kuin kaksi.

Työväki oli jakautunut, eikä monoliittista valkoista Suomea oikeastaan koskaan ollut. Äärioikeallakin siirryttiin 1930-luvulla julistamaan omien tunnusten takaa. ”Kommunistit” ja ”fasistit” olivat useammin leimakirveitä kuin todennettavia vastustajan identiteettejä.

Sisällissodan muistamiseen ja perintöön liittynyt kahtiajaon ongelma on näkynyt myös tutkimuksessa. On helpompi tarttua joko ”valkoiseen” tai ”punaiseen” tulkintaan ja muistoon kuin yhdistää niiden näkemyksiä. Nyanssit tunnistetaan ja käsitellään näiden muistokulttuurien sisällä, mutta harvemmin punavalko-rajaa ylittäen.

Merkittävä osa kansalaisista ei kuitenkaan sitoutunut kumpaankaan leiriin. Monet joutuivat sovittamaan muiden itselle osoittaman valkoisen tai punaisen identiteetin yhteensopivaksi oman taustansa kanssa.

Merkittävä osa kansalaisista ei kuitenkaan sitoutunut kumpaankaan leiriin.

Vastakkainasettelua korostava näkökulma saattaa ohittaa monet 1920–30-lukujen yhteiskunnan sovintoon ja rajan ylityksiin tähdänneet eleet.

Oli nimittäin selvää, että niin valkoisina kuin punaisina muistopäivinä osoitettiin omaa voimaa ja rakennettiin omia ryhmäidentiteettejä, mutta neutraalimpina juhlapäivinä oli täysin mahdollista löytää yhteisiä säveliä ja hyödyntää nationalistista, kansakuntaa rakentanutta mytologiaa. Kullervon kirous ja nuijamies Jaakko Ilkka kiehtoivat niin työväen kuin porvarien mieliä.

Sovinto vai toisen sietäminen?

Sovinto lienee kuitenkin virheellinen käsite kuvaamaan välitöntä sodan jälkeistä aikaa. Pikemmin sovinnosta puhuminen tänään liittynee parin viime vuosikymmenen ”trendikkäisiin” totuuskomissioihin esimerkiksi Etelä-Afrikassa, Chilessä ja alkuperäiskansoihin liittyen Kanadassa.

Valtioneuvoston vuonna 1998 aloittamaa Suomen sotasurmat 1914–1922 -projektia voi pitää suomalaisena vastineena kansainvälisille esikuville totuus- ja sovintoprosesseista. Lisäksi sovintonarratiivi haastaa aiheellisesti käsityksen selvärajaisesta vastakkainasettelusta punaisen ja valkoisen välillä. Tämä oli hyvin esillä vuoden 2018 100-vuotismuistoissa.

Sisällissodan jälkeen Suomessa ei kuitenkaan varsinaisesti harjoitettu modernia menneisyydenhallintaa, vaan hallitus vapautti vastuusta voittaneiden väkivallantekijät. Hävinneiden julkinen sodan muistokulttuuri toimi marginaalissa.

Porvarillinen julkisuus vaikeni hävinneiden järkeenkäyvistä motiiveista.

Porvarillinen julkisuus vaikeni hävinneiden järkeenkäyvistä motiiveista. Samaan aikaan osapuolet joutuivat kuitenkin toimimaan demokraattisissa instituutioissa ja niiden kautta.

Ne pärjäsivät politiikassa, jotka sopeutuivat yhteiseloon, ja etenkin poliittisissa keskiryhmissä liittolaisia löytyi ”väärältä” puolelta. Ehdottomuus merkitsi ajautumista poliittiseen marginaaliin ja laittomaan toimintaan.

Toukokuun 16. päivänä vuonna 1938 vasemmistolainen toimittaja Atos Wirtanen kirjoitti työväenlehti Arbetarbladetissa, että 20 vuotta aiemmin päättyneen sodan osapuolet olivat edelleen olemassa, mutta vallihauta ei enää erottanut niitä toisistaan.

Talvisodan yhtenäisyys ei ollut ihme.

Vain puolisentoista vuotta myöhemmin tiedotusvälineet hehkuttivat talvisodan tuottamaa yhtenäisyyttä ihmeenä. Se ei kuitenkaan ollut mikään ihme vaan looginen seuraus vallihautojen välisistä silloista.

Tässä prosessissa keskeinen sija oli poliittisilla keskiryhmillä, kuten sosialidemokraateilla. Maailmansotien välisen suomalaisyhteiskunnan nimittäminen ”Tannerin tasavallaksi” tai ”vaaleanpunaiseksi tasavallaksi” ei osu aivan vikaan.

Tuomas Tepora on Suomen ja Pohjoismaiden historian dosentti Helsingin yliopistossa.

Artikkeli pohjaa ”Sisällissodasta Suomettumiseen – Suomen historian katvealueet” –seminaarissa 12.3. pidettävään esitykseen ja on osa saman nimistä juttusarjaa.

Julkaisu Kuinka suomalainen yhteiskunta selvisi sisällissodasta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Intian valtameren saarivaltiosta on kuulunut huolestuttavia uutisia. Maan presidentti Maithripala Sirisena erotti perjantaina 26.10. pääministeri Ranil Wickremesinghen. Wickeremesinghen paikallle nimitettiin kiistanalainen entinen presidentti Mahinda Rajapaksa.

Rajapaksa oli maan presidenttinä lähes kolmikymmenvuotisen sisällissodan päättyessä vuonna 2009. Vuodesta 1983 käyty sota singaleesi-enemmistön ja tamilisissien LTTE-järjestön välillä vaati arvioilta yli 100 000 ihmisen hengen ja aiheutti jopa 800 000 ihmisen pakenemisen kotoaan.

Sota päättyi Rajapaksan johtamien joukkojen erittäin väkivaltaiseen väliintuloon maan itäosissa keväällä 2009. Arviolta jopa 20 000 ihmistä sai surmansa sodan viimeisinä päivinä Vannin alueella, jonne oli paennut yli 300 000 siviiliä.

Monikulttuurinen Sri Lanka

Sri Lanka on monikulttuurinen, reilun 21 miljoonan asukkaan valtio Intian eteläpuolella. Maan valtaväestö on singaleeseja (74,9%) ja suurin vähemmistö tamileja (11,1%).  Uskonnoista Sri Lankassa ovat edustettuna kaikki maailman valtauskonnot.

Singaleesit ovat pääosin theravada-buddhalaisia, kun taas tamilien keskuudessa enemmistönä on hindulaisuus. Näitä seuraavat islamilaisuus ja kristinusko. Kaikki maan neljä valtauskontoa ovat kuvattuna maan lipussa, jonka jokaista kulmaa koristaa kultainen bo-puun lehti.

suhteet eri uskontoryhmien välillä ovat jatkuvasti kiristyneet.

Maaliskuusta alkaen suhteet eri uskontoryhmien välillä ovat jatkuvasti kiristyneet. Rajapaksan nostaminen pääministeriksi nostaa jännitteitä entisestään.

Rajapaksan entistä hallintoa syytetään vakavista sotarikoksista tamileja vastaan sodan viimeisten kuukausien ajalta. Hän on systemaattisesti kiistänyt hallintoaan kohtaan esitetyt syytökset, ja Sri Lanka on kieltänyt ulkopuolisen kansainvälisen selvityksen tekemisen maassa.

Yhä jatkuva kahtiajako

Toimin 2016–2017 Euroopan unionin Experts4Asia-tutkijana Peradeniyan yliopistossa, maan toisen kaupungin Kandyn kupeessa. Opetin innokkaita politiikan tutkimuksen opiskelijoita, jotka opinahjossaan saavat opetusta omalla äidinkielellään joko sinhaleksi, tamiliksi tai englanniksi (joka myös on yksi maan virallisista kielistä ja erityisesti käytössä opetuskielenä maan parhaissa yliopistoissa).

Ystäväpiirini muodostui nopeasti monen eri ryhmän edustajista. Kun keskusteltiin sodasta, ihmiset vakuuttivat toinen toisensa jälkeen sodan olevan ohi ja Sri Lankan kulkevan kohti rauhaa ja rikkauksia. Koska vietin valtaosan ajastani Kandyssa, joka ei muutamaa isompaa iskua lukuun ottamatta joutunut sodan näyttämöksi, on ystävieni esittämä kuvaus luultavasti ollut aito. Sodan kauhut eivät koskettaneet heitä samalla tavalla kuin ne koskettivat muuta väestöä idässä ja pohjoisessa.

Maan yhä jatkuva jakautuminen kahtia tuli kuitenkin käsin kosketeltavan todelliseksi matkustaessani Kandyn ulkopuolella. Koko rannikko pohjoisen Jaffnasta idän Trincomaleehen todistaa karulla tavalla sitä tuhoa, jonka lähes kolme vuosikymmentä kestänyt sisällissota sai aikaiseksi.

Maan virallinen kanta on ollut olla auttamatta pohjoisen uudelleenrakentamisessa.

”Jokaisessa jaffnalaisessa talossa on yhä bunkkeri”, kertoi paikallinen tuktuk-kuljettajani. Lähellä sodan viimeistä rintamalinjaa Mullativussa, josta tuli sodan loppupäivinä tuhansien ihmisten viimeinen leposija ja YK:n arvioiden mukaan erittäin systemaattisten ihmisoikeusloukkausten ja sotarikosten näyttämö, lähes jokainen asuintalo on yhä tuhottu.

Maan virallinen kanta on ollut olla auttamatta pohjoisen uudelleenrakentamisessa. Niinpä suurin vastuu on jäänyt kansainvälisille avustusjärjestöille. Jaffnan ja Kilinochchin, joka oli tamiilitiikerien keskeinen tukikohta, välinen tie on reunustettu toinen toistaan seuraavilla armeijan rakennuksilla.

Pakotettu rauha

Jos rauha olikin vajaassa kymmenessä vuodessa palannut Kandyyn, oli voittajan rauha yhä vahvasti pakotettuna maan pohjoisosissa.

Erityisen huolestuttavaa on Sri Lankassa lähivuosina lisääntynyt ennakkoluuloisuus maan muslimiväestöä kohtaan. Maaliskuussa alkaneet väkivallanteot kohdistuivat erityisesti muslimien omistamia kauppoja vastaan. Kysyessäni eräältä muslimiystävältäni Trincossa, miten hän näkee maansa kehityksen ja tulevaisuuden, hän vastasi, että muslimina on pidettävä erityisen matalaa profiilia.

Sisällissodan syyt ovat monisyiset, ja vakavia rikkomuksia tehtiin kummallakin puolen. Sri Lanka on kunnianhimoisesti pyrkinyt karistamaan sodan haamut ja keskittynyt kehitykseen ja taloudelliseen kasvuun.

Rajapaksan nostaminen uudelleen valtaan ei kuitenkaan ole omiaan auttamaan tässä kehityksessä, vaan voi pahimmassa tapauksessa pahentaa eri kansanryhmien kokemaa epäluuloisuutta toisiaan kohtaan. Siinä missä Sri Lanka selvisi niin sisällissodasta kuin vuoden 2004 tsunamistakin (joka sekin vaati maassa yli 30 000 kuolonuhria), ovat sen kansalaiset joutumassa poliittisten valtataisteluiden vuoksi jälleen keskelle mahdollista konfliktia.

Toivottavasti Rajapaksa pyrkii tällä kertaa yhdistämään, ei hajottamaan maata.

Julkaisu Sri Lankan hauras rauha ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ratkaisuna EU-maiden johtajien kokous päätti lisätä huomattavasti EU:n Välimeren rajavalvontaoperaatioiden rahoitusta Lisäksi tiedotusvälineissä on spekuloitu myös mahdollisesta EU:n yhteisestä sotilasoperaatiosta. Nämä ratkaisut ovat kuitenkin riittämättömiä, sillä ne eivät puutu pakolaiskriisin taustalla olevaan konfliktiin.

Muun muassa Italian pääministeri Matteo Renzi on todennut, että ongelman ratkaisu on saada aikaa rauha Libyan taistelevien osapuolten välille. Maan historian huomioon ottaen pysyvän rauhan saavuttaminen sekä vakaan poliittisen järjestelmän rakentaminen tulee Libyassa kuitenkin olemaan vaikeaa.

Libyan konflikti on ollut yksi arabikevään kansannousujen aallon verisimmistä seurauksista. Muammar Gaddafin hallinnon kaaduttua syksyllä 2011 Libya on pysynyt poliittisesti epävakaana, ja maassa toimii useita sotilaallisia ryhmiä. Toukokuusta 2014 lähtien väkivaltaisuudet ja poliittiset levottomuudet ovat kehittyneet uudeksi sisällissodaksi. Maan virallinen hallitus on menettänyt monien alueiden hallinnan, eikä nopeaa ratkaisua ole näkyvissä.

Euroopan kannalta Libyan kriisin pahenemisella saattaa olla pakolaisongelman lisäksi merkittäviä taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia vaikutuksia. Libya on ollut merkittävä öljyntuottaja 1960-luvulta lähtien, ja valtaosa tästä öljystä tuodaan Eurooppaan, erityisesti Italiaan. EU:n omien tilastojen mukaan Libya oli vuonna 2013 neljänneksi suurin öljyntoimittaja EU-maihin Venäjän, Norjan ja Saudi-Arabian jälkeen. Laajenevalla sisäisellä konfliktilla, joka uhkaa Libyan öljyntuotantoa, olisi näin suora vaikutus Euroopan energiaturvallisuuteen.

Libyan konfliktin heijastumiset

Jatkuvat sisäiset levottomuudet ja taloudelliset ongelmat ovat jo käynnistäneet naapurimaihin ja Eurooppaan suuntautuvan pakolaisaallon. Euroopan kannalta ongelmallista on se, että Libyan epävakaus on tehnyt siitä loistavan tukikohdan ihmissalakuljettajille. Varsinaisten pakolaisten lisäksi Libyasta on tämän takia lähtenyt Eurooppaan suuria määriä siirtolaisia, jotka ovat lähtöisin muualta Pohjois-Afrikasta.

Erityisesti Tunisiaan on lähtenyt viime vuosina valtava määrä pakolaisia Libyasta. Erään arvion mukaan vuoden 2015 maaliskuuhun mennessä noin kaksi miljoonaa libyalaista oli paennut maasta, suurin osa heistä naapurimaahan Tunisiaan. Tunisian hallinto arvioi kuitenkin jo elokuussa 2014, että maassa oli jo tuolloin lähes kaksi miljoonaa libyalaista. Toisin kuin Libya, Tunisia on arabikevään jälkeen onnistunut kehittämään demokraattisia instituutioitaan, mutta tämä kehitys on vielä alkuvaiheessa, ja Libyan jatkuvat levottomuudet ja pakolaisten määrä muodostavat sille merkittävän taloudellisen ja poliittisen ongelman.

Poliittiseen kaaokseen ajautunut Libya muodostaisi myös uuden tukikohdan terroristijärjestöille, joille Libyan suurten öljyvarojen hallinta merkitsisi myös huomattavaa tulonlähdettä. Tämä lisäisi entisestään epävakautta Pohjois-Afrikassa. Isolta osin kyseinen uhkakuva on jo toteutunut, sillä Egyptin mukaan libyalaiset militantit ovat antaneet apua Egyptissä toimiville islamisteille näiden taistelussa Egyptin turvallisuusjoukkoja vastaan.

Gaddafin vanhan armeijan aseita on levinnyt myös muualle Libyan rajojen yli, muun muassa Maliin. Libyan Isis on jo uhannut myös iskuilla Eurooppaan, eikä tätä uhkakuvaa pidä ottaa kevyesti. Uhasta tekee konkreettisen jo pelkästään Libyan maantieteellinen sijainti ja se, että Isis hallitsee Dernan satamaa ja muita alueita Libyan rannikolla.

Jakaantunut valtio

Viimeisin levottomuuksien aalto alkoi toukokuussa 2014 ja on ajanut Libyan suurimpaan kriisiin vuoden 2011 sisällissodan jälkeen. Maata sisällissodan jälkeen virallisesti johtanut siirtymäajan kansallisen neuvosto oli elokuussa 2012 korvattu uudella kansallisella kongressilla (engl. General National Congress), mutta samoin kuin edeltäjänsä, uusi kongressi ei onnistunut riisumaan eri ryhmittymiä aseista.

Toukokuussa 2014 kenraali Khalifa Haftar aloitti oman sotilasoperaationsa (Operaatio Karama) islamistiryhmiä vastaan. Käytännössä operaatio oli suunnattu myös virallista hallintoa vastaan, ja se julistikin Haftarin toimet laittomiksi. Haftar sai kuitenkin paljon tukea upseereilta, ja monet armeijan yksiköt asettuivat hänen taakseen. Toukokuun lopulla kenraali Haftar ilmoitti hajottavansa kansallisen kongressin.

Heinäkuussa pidettiin vaalit, joissa valittiin uusi Libyan parlamentti, jonka oli tarkoitus korvata kansallinen kongressi. Se monimutkaisti tilannetta entisestään. Islamistiset puolueet, jotka olivat olleet hallitsevassa asemassa kansallisessa kongressissa, hävisivät vaalit, mutta eivät hyväksyneet tulosta. Yhtäkkiä Libyassa oli kaksi vaaleilla valittua, keskenään kilpailevaa kansanedustuslaitosta ja hallitusta. Myös militantit vahvistivat kesällä asemiaan: muutama päivä vaalien jälkeen islamistiryhmittymä Ansar al-Sharia valtasi Benghazin tärkeän satamakaupungin.

Egyptin presidentti Abdel Fattah al-Sisi vetosi jo marraskuussa Yhdysvaltojen ja Euroopan johtajiin, jotta nämä puuttuisivat Libyan tilanteeseen ennen kuin islamistit saavat maassa samanlaisen vahvan jalansijan niin kuin Syyriassa ja Irakissa. Egypti on pitkään tukenut islamisteja vastaan taistelevia libyalaisia joukkoja, ja helmikuussa Egyptin ilmavoimat tekivät iskuja Libyan Isisiä vastaan sen teloitettua 21 egyptiläistä kristittyä. Myös muut muslimimaat, kuten Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Qatar ja Turkki ovat tukeneet eri taistelevia osapuolia, ja sisällissota onkin alkanut saada sijaissodan piirteitä.

Syksyn 2014 edetessä Libyan konflikti kiihtyi entisestään eri ryhmittymien taistellessa keskenään strategisesti tärkeiden kohteiden hallinnasta. Tilanne on erittäin kaoottinen, sillä taisteluihin osallistuu lukuisia aseellisia ryhmiä ja eri heimojen aseellisia joukkoja, joiden yhteydet eri osapuoliin eivät aina ole selviä. Vaikka taistelevien osapuolten välille saatiin aikaan tulitauko tammikuussa, Libya on vielä hyvin epävakaa, eikä pysyvää ratkaisua ole näkyvissä.

Libyan menneisyys…

Kun mietitään toimivaa poliittista ratkaisua Libyan vakauttamiseksi, on otettava huomioon se, että maan ongelmien juuret juontavat sen historiasta. Sitä on käytännössä koko sen itsenäisyyden ajan johdettu hyvin autoritäärisesti ja epädemokraattisesti. Valta, samoin kuin vauraus, ei ole koskaan jakautunut tasapuolisesti valtaapitävien suosiessa tiettyjä ryhmiä.

Libya saavutti itsenäisyytensä vuonna 1951 YK:n ohjauksessa, mutta lähtökohdat toimivan valtion rakentamiseksi olivat alusta lähtien heikot. Libya oli harvaan asuttu ja vain yksi prosentti sen pinta-alasta oli viljelyskelpoista. Valtaosa maan miljoonasta asukkaasta eli maaseudulla omilla heimoalueillaan. Tärkeimpiä vientituotteita olivat risiininsiemenet, esparto-heinä sekä romurauta, jota maahan oli jäänyt toisen maailmansodan taisteluiden jäljiltä. Käytännössä maa eli pitkään ulkovaltojen taloudellisen avun varassa.

Libya oli vuoteen 1963 asti löyhä liittovaltio, joka muodostui kolmesta provinssista, Kyrenaikasta, Tripolitaniasta ja Fezzanista. Libyan kuninkaaksi ulkovallat nostivat Kyrenaikan emiiri Idrisin. Hän ei ollut kovinkaan suosittu hallitsija, ja toisin kuin esimerkiksi Marokossa, monarkiasta ei koskaan tullut Libyassa kansallisen yhtenäisyyden symbolia, jota se olisi tarvinnut.

Vaikka Libyalla oli myös kaksikamarinen parlamentti, varsinaista demokratiaa maahan ei koskaan kehittynyt: pian itsenäistymisen jälkeen puolueet kiellettiin ja todellista valtaa maassa käytti kuninkaan lähipiiri. Öljylöydöt nostivat maan nopeasti köyhyydestä, mutta rikkaudet keskittyivät hyvin pienelle ryhmälle, ja korruptio lisääntyi, mikä oli tärkeä osasyy vuoden 1969 vallankumoukseen.

Gaddafin noustua valtaan koko vanha hallintojärjestelmä romutettiin täysin. 1970-luvun alussa muun muassa vastuu paikallishallinnosta sekä tietyistä muista julkisen sektorin aloista siirrettiin niin sanotuille kansankomiteoille. Todellisuudessa valta keskittyi kuitenkin Gaddafille ja hänen tukijoilleen, joita palkittiin poliittisilla ja taloudellisilla eduilla. Gaddafin valta perustui paljolti siihen, että hän suosi tiettyjä heimoja. Tämä pahensi heimojen välisiä jännitteitä, mikä näkyy Libyan nykypäivänkin ongelmissa. Korruptio oli myös merkittävä osa järjestelmää, ja vasta Gaddafin kuoleman jälkeen selvisi, kuinka valtavan miljardiomaisuuden hän oli koonnut.

… ja uusi alku

Vuoden 2011 vallankumous oli monella tapaa uusi alku Libyalle. Tunisiassa vallasta syöstiin vain maata pitkään hallinnut puolue sekä poliittinen johto, mutta hallintorakenteet säilytettiin. Libyassa sen sijaan koko järjestelmän rakentaminen oli aloitettava alusta. Tämä on hankalaa muun muassa siksi, että historia ei tarjoa toimivia malleja. Esimerkiksi vanha liittovaltiojärjestelmä oli erittäin kallis ja tehoton, ja alueille valtaa keskittävä ratkaisu todennäköisesti johtaisi vain heikkoon keskushallintoon ja tuskin lopettaisi eri heimojen välisiä vastakkainasetteluja.

Pitkän aikavälin kannalta vielä ongelmallisempaa on kuitenkin ehkä se, että libyalaisilta puuttuu yhteinen kansallinen identiteetti sekä yhdistävät kansalliset symbolit. Marokossa, Tunisiassa ja Algeriassa kamppailu itsenäisyyden saavuttamiseksi yhdisti uusia valtioita sisäisesti ja synnytti omia sankareita. Taistelu Gaddafin kukistamiseksi yhdisti libyalaisia, mutta tämä yhtenäisyys katosi melko nopeasti voiton jälkeen.

Libya on olemassa virallisesti, mutta tämä ei tarkoita, että valtaosa libyalaisista samaistaa itsensä osaksi yhteistä kansakuntaa. Oma heimo ja sen myötä muodostunut identiteetti on monille paljon tärkeämpi ja läheisempi kuin Libyan valtio, joka vuosikymmeniä merkitsi useille sen asukkaille pelkästään Gaddafin sortohallintoa. Vaikka kaupungistuminen ja yhteiskunnan modernisoituminen ovat osaltaan heikentäneet perinteisiä heimositeitä, ne ovat silti erittäin tärkeitä tämän päivän libyalaisille.

Poliittisesti vakaan Libyan saavuttaminen edellyttää enemmän kuin tämänhetkisten taistelevien osapuolten saamista neuvottelupöytään. Kyseessä olisi hyvin pitkä prosessi, joka tuskin onnistuu ilman ulkopuolista apua, varsinkin jos tavoitteeksi otetaan demokraattisten periaatteiden pohjalle rakentuvan järjestelmän rakentaminen. Kansallisen identiteetin luominen taas on hankalampi ja haastavampi prosessi, joka tulee kestämään vielä pitempään.

Artikkelikuva: mojomogwai / Flickr

Julkaisu Libyan poliittiset haasteet historian valossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.