Suomettumisen teollisuushistoriaa

Kuva: Chuttersnap / Unsplash
Lukuaika: 4 min. 

Suomen ja Neuvostoliiton suhteista nimensä saanut ilmiö on monitahoisempi kuin se usein ymmärretään. Silti pienenkin maan on arvioitava toimintaansa kriittisesti.

Suomettumista kuvataan usein tarpeettoman syväksi kumarrukseksi Moskovan suuntaan. Tällöin suomettunut henkilö väistämättä kääntää takapuolensa kohti toteutuneen historian voittanutta kehityslinjaa, liberaalia länsi-integraatiota.

Metafora on visuaalisesti lapsellisen kiehtova ja kuvaa sinänsä kylmän sodan kaksijakoista maailmankuvaa. Valtioilla on kuitenkin enemmän kuin etu- ja takapuoli. Pienikin valtio voi kumartaa yhtäälle samalla kuin puristaa käsiä toisaalla ja polkee maahan kolmatta tahoa.

Teollisuutta ja kauppaa tarkasteleva historiantutkimus antaa uusia välineitä keskusteluun pienen maan monipuolisesta toimijuudesta kansainvälisessä ympäristössä. Akateeminen historiantutkimus myös tukee mielekästä keskustelukulttuuria luomalla käsitteellistä selkeyttä ja tuomalla keskusteluun uusia, tutkimustietoon perustuvia näkökulmia. Tarkastelen ensin suomettumista käsitteenä. Tämän jälkeen siirryn käsittelemään suomettumisen ilmiötä oman alani, teollisuus- ja teknologiahistorian, näkökulmasta.

 

Suomettumisen kolme tasoa

Määritelmällisesti ”suomettuminen” tarkoittaa Suomen kaltaiseksi tulemista. Etymologisesti käsite viittaa Suomen ja Neuvostoliiton suhteeseen kylmän sodan aikana, mutta yleisesti sillä tarkoitetaan poliittista prosessia, jossa voimakas ulkoinen valta puuttuu pienen, itsenäisen naapurinsa sisäisiin asioihin.

Keskustelu suomettumisesta on vaikeaa, sillä käsite sisältää kipeästi kansalliseen itseymmärrykseen kietoutuneen väitteen pienen valtion suvereenisuuden rajoista. Väittelyä suomettumisen käsitteestä käydään eri tasoilla ja eri merkityksissä, jolloin argumentit lipuvat toistensa ohi ja tulokset jäävät laimeiksi.

Tilannetta mutkistaa vielä englannin- ja saksankielisten termien finlandisation ja finlandizierung kaksi mahdollista käännöstä, suomettuminen ja suomettaminen. Ero verbin transitiivi- ja intransitiivimuotojen välillä ei ole vähemmästä kuin itsenäisen valtion toimijuudesta kylmän sodan kansainvälisellä näyttämöllä. Kuten olen aikaisemmassa tutkimuksessani huomauttanut, väittelyä käsitteen merkityksestä käydään kolmella eri tasolla: teoreettisella, diplomaattisella ja henkilökohtaisella.

Väittelyä suomettumisen käsitteestä käydään eri tasoilla ja eri merkityksissä, jolloin argumentit lipuvat toistensa ohi.

Kansainvälisen politiikan teoriassa suomettuminen viittaa epäsymmetriseen valtasuhteeseen kahden valtion välillä. Erityisesti kyse on pienemmän valtion sopeutumisesta vahvemman vaikutusvallan alaisuudessa.

Tässä mielessä ”suomettumiseen” on viitattu esimerkkinä keskusteltaessa milloin Ukrainan milloin Taiwanin tilanteesta. Näkökulmasta riippuen suomettumisen konflikteja välttävä malli tulisi joko esimerkillisenä omaksua tai sitä tulisi kaikin keinoin välttää.

Suomen sisäisen keskustelun kannalta käsite, joka kantaa maan nimeä, ei voi koskaan olla pelkkä abstraktio. Suomessa suomettuminen viittaa konkreettisesti oman maan suhteeseen Neuvostoliittoon kylmän sodan aikana ja tämän suhteen moraaliseen arviointiin.

Erityisesti kyse oli siitä, missä määrin Suomi oli valmis luovuttamaan osan suvereenisuudestaan ulkovaltiolle suojellakseen itsenäisyyden kovaa ydintä ja alueellista loukkaamattomuutta.   Kykenemättä poistamaan käsitettä kansainvälisen diplomatian sanastosta, Suomi pyrki aktiivisesti kääntämään termin sisällön halventavasta rakentavaksi korostamalla rauhanomaisen rinnakkainelon positiivisia puolia esimerkiksi taloudellisen yhteistyön alalla.

Kyse ei ole määritelmällisestä pilkun viilauksesta vaan Suomen sodanjälkeisen kehityksen suurista linjoista: oliko suhde Neuvostoliittoon menestystarina, torjuntavoitto vai häpeällinen antautuminen? Siksi väittely suomettumisen diplomatiasta nousee vielä nykyisinkin aika ajoin pinnalle mitä moninaisimmissa yhteyksissä.

Vuodesta toiseen poliittisten muistelmien joulumarkkinoilla kiistellään siitä, kuka käytti Moskovan korttia oman uransa edistämiseen.

Kylmän sodan loppumisen jälkeen keskustelua suomettumisen kulttuurista on käyty kiivaimmillaan henkilökohtaisella tasolla. Kansallisen menneisyyden kannalta kyse on sen arvioinnista, missä määrin yksilöt menivät Neuvostoliittoa vastaan pidemmälle kuin oli välttämätöntä. Vuodesta toiseen poliittisten muistelmien joulumarkkinoilla kiistellään siitä, kuka käytti Moskovan korttia oman uransa edistämiseen, kuka kaunisteli totuutta ja kuka esti kriittisten mielipiteiden leviämisen.

 

Vaikutusvallan monet muodot

Miten teollisuus- ja teknologianhistorian empiirinen tutkimus voisi auttaa käymään hedelmällisempää keskustelua suomettumisesta, eli tiivistetysti ulkovallan vaikutuksesta suvereenin valtion sisäisiin asioihin? Tutkimuksessani olen käsitellyt käsittelyt Neuvostoliiton kaupan vaikutusta Suomen teollisuuden kehitykseen kylmän sodan aikana.

Tästä näkökulmasta Neuvostoliiton vaikutusvalta Suomessa ei ole alun perinkään sellainen yksiselitteinen asia, joka historiantutkimuksen keinoin voitaisiin osoittaa tapahtuneeksi tai taruksi. Vaikutusvalta on moniulotteinen spektri, joka alkaa yhteneväisten intressien sovittelusta ja kompromisseista ja päättyy sotilaalliseen uhkaan ja väkivaltaiseen pakottamiseen.

Suurin osa valtioiden välisestä vuorovaikutuksesta sijoittuu asteikon arkipäiväiseen puoliväliin, ei sen ääripäihin.

Kun suomettumisella tarkoitetaan suurvallan vaikutusvaltaa pienen maan sisäisiin asioihin, on puhuttava vallan eri muodoista ja niiden pitkäaikaisista vaikutuksista.

Suurin osa valtioiden välisestä vuorovaikutuksesta sijoittuu asteikon arkipäiväiseen puoliväliin, ei sen ääripäihin.

Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta tarkasteltaessa poliittisen historian perinteiset kiinnostuksen kohteet — sotilaallis-strategiset ja diplomaatiset tekijät — ovat tietenkin päällimmäisinä. Se ei kuitenkaan tee kauppa- ja teollisuuspoliittisista kysymyksistä vähemmän tärkeitä, vaan päinvastoin.

YYA-sopimusta ei enää ole, mutta Neuvostoliiton historiallinen vaikutus Suomessa on mitä konkreettisimmin valettu Loviisan ydinvoimalan perustuksiin, hitsattu Wärtsilän polaarijäänmurtajien teräskylkiin tai luettavissa vaikkapa ulkomaankauppatilastoista.

Suomen nykyisen teollisuuden rautainen perusta on perintöä kylmän sodan poliittisista ja taloudellisista päätöksistä. Kysymys siitä, suomettuiko Suomen teollisuus, ei voi olla tutkimustulos vaan ainoastaan sen lähtökohta. Tutkimalla menneisyyden päätöksiä ja kehityskulkuja, ymmärrämme tulevaisuuden lähtökohdat: teollisuusrakenteen poliittiset reunaehdot, teknologiset polkuriippuvuudet ja taloudelliset edellytykset tulevat näkyviksi.

Diplomatian tasapainoillessa Neuvostoliiton kyljessä kapealla neutraalisuuden kaistaleella kauppa- ja teknologiapolitiikka tarjosi enemmän liikkumavaraa ylläpitää elintärkeitä yhteyksiä länteen. Välittäjäasema idän ja lännen välillä hyödytti myös Suomen vientiteollisuuden kasvua ja tuki sitä kautta vakaan yhteiskunnan kehitystä.

Suomi oppi pragmaaattiseksi, mutta luovaksi toimijaksi.

Tällä alueella Suomi oppi pragmaattiseksi, mutta luovaksi toimijaksi. Suomi ei ollut passiivinen sopeutuja, vaan hyödynsi monipuolisesti kaupallisia, kulttuurillisia ja tieteellis-teknillisiä keinoja asemansa vahvistamiseen.

Toisaalta Neuvostoliiton vaikutusta Suomen taloudelliseen ja teolliseen kehitykseen ei pidä myöskään yliarvioida. Tarkastelemalla kriittisesti eri teollisuuden alojen kehittymiseen vaikuttaneita tekijöitä, voidaan myös osoittaa Neuvostoliiton vaikutusvallan rajat.

Teollisuushistoriassa, kuten historiassa yleensäkään, mitään ei tapahdu vain yhdestä syystä. Yhtä lailla Suomen nykyisen teollisuuden kehittymiseen vaikuttivat Euroopan integraatio, digitaalinen vallankumous ja globalisaatio.

 

Kohti tulevaisuutta

On syytä muistaa, että historiassa pieni ei ole synonyymi viattomalle. Pienenkin maan on arvioitava toimintaansa kriittisesti ja tarvittaessa otettava opikseen.

Historia tarjoaa mahdollisuuden ottaa askel taaksepäin ja tarkastella monimutkaisia tapahtumia välimatkan päästä, jolloin yksityiskohdat sumenevat ja suuret linjat selkenevät.

On selvää, etten tarkastele suomettumisen historiaa kokemusasiantuntijana. Tunnen 1970-luvun tupakansavuiset ja vodkanhuuruiset idänkauppaneuvottelujen kabinetit vain arkistolähteiden kautta. Ne sijaitsevat ajassa, joka ei ole minun.

Historiassa pieni ei ole synonyymi viattomalle.

Tämä on luonnollista historiantutkimuksessa, joka syntyy aina nykyhetkessä. Jokainen tutkijasukupolvi tarkastelee menneisyyttä ja siitä käytäviä keskusteluja omista lähtökohdistaan.

Talous- ja teollisuushistorian tutkijana en ole kiinnostunut ylläpitämään tuomioistuimia. Olen kiinnostunut yksilöistä, yrityksistä ja yhteiskunnista, jotka toimivat omista lähtökohdistaan monimutkaisessa ympäristössä usein vajavaisen tiedon varassa.

Historiassakin kehityksen suunta on aina eteenpäin, ei taaksepäin. Matkalla kohti tulevaisuutta itsekriittinen ymmärrys ja empatia auttavat paremmin kuin tuomiot.

 

Saara Matala on tutkijatohtori Norjan Teknillis-luonnontieteellisessä yliopistossa NTNU:ssa, Trondheimissa. Hän on perehtynyt Suomen teknologian ja teollisuuden historiaan kylmän sodan aikana ja erityisesti Neuvostoliiton vaikutukseen Suomen laivanrakennusteollisuuden kehitykseen. 

Artikkeli pohjaa Sisällissodasta Suomettumiseen – Suomen historian katvealueet –seminaarissa torstaina 12.3. pidettävään esitykseen ja on osa “Sisällissodasta suomettumiseen – Suomen historian katvealueet -juttusarjaa.

5 kommenttia

  1. Ilkka kajaste 10.3.2020 - 19:14

    Kiinnostava juttu, joka jää vähän puolinaiseksi. Koska se on kovin lyhyt, konkretiaa ei päästä avaamaan. Nostan pari kysymystä, joihin itse tutkimus tuonee valaistusta. Olin mukana arvioimassa idänkaupan vaikutuksia 80-luvulla ja 90-luvulla, kun sen perintöä arvioitiin. Suomelle on yhä ominaista erikoistuminen raskaaseen, investointitavaroita tuottavaan teollisuuteen, jolla on kytkentänsä tavaranvaihtoon NLn kanssa. Tähän liittyi ongelmia, mutta ehkä myös hyötyjä, kun ajatellaan ao toimialojen suunnitteluhorisonttia. Entä teknologian siirto? Oliko tästä vain haittaa tai ehkä myös hyötyjä kuten joskus on todettu. Tätä on vaikea uskoa. Olen itse tutkinut ulkomaankauoan sopeutumista, kun idänkauppa romahti ja viennin piti löytää uusua markkinoita lännestä 90-luvulla. Riittikö kilpailukyky uusilla markkinoila? Tästä voinee päätellä jotakin, vaikka samaan aikaan toimintaympäristössä tapahtui psljon muutskin.

  2. Ilkka kajaste 10.3.2020 - 21:43

    Suomettumista, myös taloudellis-teollisena ilmiönä saatettiin puolustella aikanaan – ehkä nykyäänkin – järkevänä toimintavaihtoehtona. Sen sijaan teoreettisesti sitä oli vaikea perustella ja oli mahdollista osoittaa sen synnyttävän vääristymiä takenteisiin. Itse asiassa juuri pienen maan kannalta oli vaikea puolustaa markkinoidrn kahtiajakautumista. Tuodta ajasta on jäänyt muistumia, jotka edelleen vaikuttavat talous- ja teollisuuspolitiikkaan ja näkyy tiettyjen suurten teollisuusyritysten (Nstional Champions) puolustamisena. Toisaalta tämä lienee ominaista kaikille maille. Too big to fail – asenne on yleinen, mutta Suomen ja erityisesti pienten maiden kohdalla kohtalokas. Tämä problematiikka koskee rakennesopeutusta. Jos kansalliset suuryritykset menettävät kilpailukykynsä suojatun asemansa vuoksi. Niiden on vaikea sopeutus uudelleen uuteen kilpailuympäristöön. Telakkateollisuus on ollut yksi näistä aloista. Asis on sillä tavoin kiinnostava, että sitä voidaan tutkia empiirisesti kuten olen itse vuosia sitten tehnyt.

  3. Kiitos kommenteista ja uusista kysymyksistä! Linkitin juttuun hieman tutkimusta, mutta kuten itsekin totesit, 4 minuutin jutussa ei valitettavasti pääse kovin pitkälle idänkaupan monimutkaiseen maailmaan. Varsinkin, kun tehtävänantona oli suomettuminen. Kuten kirjoitan, ehdotan talouden ja teollisuuden tutkimusta yhdeksi näkökulmasta päästä väittelyssä eteenpäin. 90-luvun vaihteessa tekemänne tutkimus on hyvä alku. Mielekäs keskustelu vaatii kuitenkin lisää tietoa ilmiöstä ja sen vaikutuksista, ja siitä olemme varmasti samaa mieltä.

  4. Ilkka kajaste 12.3.2020 - 09:32

    Kiitos vastauksesta. Tarkoituseni ei ollut olla kriittinen. Kirjoitus herätti muisti- ja mielikuvia asioista, jotka saattavat olla hyvinkin relevantteja myös nykypäivien keskustelun kannalta. Saattaa olla, että kuljetamme mukanamme talous- ja teollisuuspoliittista perintöä, joka kantaa ei vain idänkaupan vuosiin vaan myös pitemmälle teollistumisen alkuaikoihin asti.

  5. Asiallinen kriittisyys on osa tervettä keskustelukulttuuria. Olemme selvästi samaa mieltä siitä, että Suomen teollisuuspolitiikan perintöä ei vielä ole tutkittu loppuun. Siinä työssä esittämänne kysymykset (ja 90-luvun vaihteessa tekemänne tutkimus), ovat tärkeitä lähtökohtia.

1 Trackback / Pingback

  1. Kuinka suomalainen yhteiskunta selvisi sisällissodasta? – Politiikasta

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*