Libyan poliittiset haasteet historian valossa

Gaddafin hallinnon kaaduttua Libya ei ole onnistunut saavuttamaan rauhaa. Taistelut eri ryhmien välillä ovat jatkuneet ja ajaneet maan poliittiseen kaaokseen. Kuva: Flickr (mojomogwai)
Lukuaika: 5 min. 

Huhtikuun lopulla Suomessakin lehtien otsikoihin pääsi Välimeren kasvava siirtolaisongelma. Puhe siirtolaisista on sinänsä virheellistä, koska joukossa on paljon pakolaisia, jotka ovat paenneet Libyassa pitkään jatkuneita taisteluita. 

Ratkaisuna EU-maiden johtajien kokous päätti lisätä huomattavasti EU:n Välimeren rajavalvontaoperaatioiden rahoitusta Lisäksi tiedotusvälineissä on spekuloitu myös mahdollisesta EU:n yhteisestä sotilasoperaatiosta. Nämä ratkaisut ovat kuitenkin riittämättömiä, sillä ne eivät puutu pakolaiskriisin taustalla olevaan konfliktiin.

Muun muassa Italian pääministeri Matteo Renzi on todennut, että ongelman ratkaisu on saada aikaa rauha Libyan taistelevien osapuolten välille. Maan historian huomioon ottaen pysyvän rauhan saavuttaminen sekä vakaan poliittisen järjestelmän rakentaminen tulee Libyassa kuitenkin olemaan vaikeaa.

Libyan konflikti on ollut yksi arabikevään kansannousujen aallon verisimmistä seurauksista. Muammar Gaddafin hallinnon kaaduttua syksyllä 2011 Libya on pysynyt poliittisesti epävakaana, ja maassa toimii useita sotilaallisia ryhmiä. Toukokuusta 2014 lähtien väkivaltaisuudet ja poliittiset levottomuudet ovat kehittyneet uudeksi sisällissodaksi. Maan virallinen hallitus on menettänyt monien alueiden hallinnan, eikä nopeaa ratkaisua ole näkyvissä.

Euroopan kannalta Libyan kriisin pahenemisella saattaa olla pakolaisongelman lisäksi merkittäviä taloudellisia ja turvallisuuspoliittisia vaikutuksia. Libya on ollut merkittävä öljyntuottaja 1960-luvulta lähtien, ja valtaosa tästä öljystä tuodaan Eurooppaan, erityisesti Italiaan. EU:n omien tilastojen mukaan Libya oli vuonna 2013 neljänneksi suurin öljyntoimittaja EU-maihin Venäjän, Norjan ja Saudi-Arabian jälkeen. Laajenevalla sisäisellä konfliktilla, joka uhkaa Libyan öljyntuotantoa, olisi näin suora vaikutus Euroopan energiaturvallisuuteen.

Libyan konfliktin heijastumiset

Jatkuvat sisäiset levottomuudet ja taloudelliset ongelmat ovat jo käynnistäneet naapurimaihin ja Eurooppaan suuntautuvan pakolaisaallon. Euroopan kannalta ongelmallista on se, että Libyan epävakaus on tehnyt siitä loistavan tukikohdan ihmissalakuljettajille. Varsinaisten pakolaisten lisäksi Libyasta on tämän takia lähtenyt Eurooppaan suuria määriä siirtolaisia, jotka ovat lähtöisin muualta Pohjois-Afrikasta.

Erityisesti Tunisiaan on lähtenyt viime vuosina valtava määrä pakolaisia Libyasta. Erään arvion mukaan vuoden 2015 maaliskuuhun mennessä noin kaksi miljoonaa libyalaista oli paennut maasta, suurin osa heistä naapurimaahan Tunisiaan. Tunisian hallinto arvioi kuitenkin jo elokuussa 2014, että maassa oli jo tuolloin lähes kaksi miljoonaa libyalaista. Toisin kuin Libya, Tunisia on arabikevään jälkeen onnistunut kehittämään demokraattisia instituutioitaan, mutta tämä kehitys on vielä alkuvaiheessa, ja Libyan jatkuvat levottomuudet ja pakolaisten määrä muodostavat sille merkittävän taloudellisen ja poliittisen ongelman.

Poliittiseen kaaokseen ajautunut Libya muodostaisi myös uuden tukikohdan terroristijärjestöille, joille Libyan suurten öljyvarojen hallinta merkitsisi myös huomattavaa tulonlähdettä. Tämä lisäisi entisestään epävakautta Pohjois-Afrikassa. Isolta osin kyseinen uhkakuva on jo toteutunut, sillä Egyptin mukaan libyalaiset militantit ovat antaneet apua Egyptissä toimiville islamisteille näiden taistelussa Egyptin turvallisuusjoukkoja vastaan.

Gaddafin vanhan armeijan aseita on levinnyt myös muualle Libyan rajojen yli, muun muassa Maliin. Libyan Isis on jo uhannut myös iskuilla Eurooppaan, eikä tätä uhkakuvaa pidä ottaa kevyesti. Uhasta tekee konkreettisen jo pelkästään Libyan maantieteellinen sijainti ja se, että Isis hallitsee Dernan satamaa ja muita alueita Libyan rannikolla.

Jakaantunut valtio

Viimeisin levottomuuksien aalto alkoi toukokuussa 2014 ja on ajanut Libyan suurimpaan kriisiin vuoden 2011 sisällissodan jälkeen. Maata sisällissodan jälkeen virallisesti johtanut siirtymäajan kansallisen neuvosto oli elokuussa 2012 korvattu uudella kansallisella kongressilla (engl. General National Congress), mutta samoin kuin edeltäjänsä, uusi kongressi ei onnistunut riisumaan eri ryhmittymiä aseista.

Toukokuussa 2014 kenraali Khalifa Haftar aloitti oman sotilasoperaationsa (Operaatio Karama) islamistiryhmiä vastaan. Käytännössä operaatio oli suunnattu myös virallista hallintoa vastaan, ja se julistikin Haftarin toimet laittomiksi. Haftar sai kuitenkin paljon tukea upseereilta, ja monet armeijan yksiköt asettuivat hänen taakseen. Toukokuun lopulla kenraali Haftar ilmoitti hajottavansa kansallisen kongressin.

Heinäkuussa pidettiin vaalit, joissa valittiin uusi Libyan parlamentti, jonka oli tarkoitus korvata kansallinen kongressi. Se monimutkaisti tilannetta entisestään. Islamistiset puolueet, jotka olivat olleet hallitsevassa asemassa kansallisessa kongressissa, hävisivät vaalit, mutta eivät hyväksyneet tulosta. Yhtäkkiä Libyassa oli kaksi vaaleilla valittua, keskenään kilpailevaa kansanedustuslaitosta ja hallitusta. Myös militantit vahvistivat kesällä asemiaan: muutama päivä vaalien jälkeen islamistiryhmittymä Ansar al-Sharia valtasi Benghazin tärkeän satamakaupungin.

Egyptin presidentti Abdel Fattah al-Sisi vetosi jo marraskuussa Yhdysvaltojen ja Euroopan johtajiin, jotta nämä puuttuisivat Libyan tilanteeseen ennen kuin islamistit saavat maassa samanlaisen vahvan jalansijan niin kuin Syyriassa ja Irakissa. Egypti on pitkään tukenut islamisteja vastaan taistelevia libyalaisia joukkoja, ja helmikuussa Egyptin ilmavoimat tekivät iskuja Libyan Isisiä vastaan sen teloitettua 21 egyptiläistä kristittyä. Myös muut muslimimaat, kuten Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Qatar ja Turkki ovat tukeneet eri taistelevia osapuolia, ja sisällissota onkin alkanut saada sijaissodan piirteitä.

Syksyn 2014 edetessä Libyan konflikti kiihtyi entisestään eri ryhmittymien taistellessa keskenään strategisesti tärkeiden kohteiden hallinnasta. Tilanne on erittäin kaoottinen, sillä taisteluihin osallistuu lukuisia aseellisia ryhmiä ja eri heimojen aseellisia joukkoja, joiden yhteydet eri osapuoliin eivät aina ole selviä. Vaikka taistelevien osapuolten välille saatiin aikaan tulitauko tammikuussa, Libya on vielä hyvin epävakaa, eikä pysyvää ratkaisua ole näkyvissä.

Libyan menneisyys…

Kun mietitään toimivaa poliittista ratkaisua Libyan vakauttamiseksi, on otettava huomioon se, että maan ongelmien juuret juontavat sen historiasta. Sitä on käytännössä koko sen itsenäisyyden ajan johdettu hyvin autoritäärisesti ja epädemokraattisesti. Valta, samoin kuin vauraus, ei ole koskaan jakautunut tasapuolisesti valtaapitävien suosiessa tiettyjä ryhmiä.

Libya saavutti itsenäisyytensä vuonna 1951 YK:n ohjauksessa, mutta lähtökohdat toimivan valtion rakentamiseksi olivat alusta lähtien heikot. Libya oli harvaan asuttu ja vain yksi prosentti sen pinta-alasta oli viljelyskelpoista. Valtaosa maan miljoonasta asukkaasta eli maaseudulla omilla heimoalueillaan. Tärkeimpiä vientituotteita olivat risiininsiemenet, esparto-heinä sekä romurauta, jota maahan oli jäänyt toisen maailmansodan taisteluiden jäljiltä. Käytännössä maa eli pitkään ulkovaltojen taloudellisen avun varassa.

Libya oli vuoteen 1963 asti löyhä liittovaltio, joka muodostui kolmesta provinssista, Kyrenaikasta, Tripolitaniasta ja Fezzanista. Libyan kuninkaaksi ulkovallat nostivat Kyrenaikan emiiri Idrisin. Hän ei ollut kovinkaan suosittu hallitsija, ja toisin kuin esimerkiksi Marokossa, monarkiasta ei koskaan tullut Libyassa kansallisen yhtenäisyyden symbolia, jota se olisi tarvinnut.

Vaikka Libyalla oli myös kaksikamarinen parlamentti, varsinaista demokratiaa maahan ei koskaan kehittynyt: pian itsenäistymisen jälkeen puolueet kiellettiin ja todellista valtaa maassa käytti kuninkaan lähipiiri. Öljylöydöt nostivat maan nopeasti köyhyydestä, mutta rikkaudet keskittyivät hyvin pienelle ryhmälle, ja korruptio lisääntyi, mikä oli tärkeä osasyy vuoden 1969 vallankumoukseen.

Gaddafin noustua valtaan koko vanha hallintojärjestelmä romutettiin täysin. 1970-luvun alussa muun muassa vastuu paikallishallinnosta sekä tietyistä muista julkisen sektorin aloista siirrettiin niin sanotuille kansankomiteoille. Todellisuudessa valta keskittyi kuitenkin Gaddafille ja hänen tukijoilleen, joita palkittiin poliittisilla ja taloudellisilla eduilla. Gaddafin valta perustui paljolti siihen, että hän suosi tiettyjä heimoja. Tämä pahensi heimojen välisiä jännitteitä, mikä näkyy Libyan nykypäivänkin ongelmissa. Korruptio oli myös merkittävä osa järjestelmää, ja vasta Gaddafin kuoleman jälkeen selvisi, kuinka valtavan miljardiomaisuuden hän oli koonnut.

… ja uusi alku

Vuoden 2011 vallankumous oli monella tapaa uusi alku Libyalle. Tunisiassa vallasta syöstiin vain maata pitkään hallinnut puolue sekä poliittinen johto, mutta hallintorakenteet säilytettiin. Libyassa sen sijaan koko järjestelmän rakentaminen oli aloitettava alusta. Tämä on hankalaa muun muassa siksi, että historia ei tarjoa toimivia malleja. Esimerkiksi vanha liittovaltiojärjestelmä oli erittäin kallis ja tehoton, ja alueille valtaa keskittävä ratkaisu todennäköisesti johtaisi vain heikkoon keskushallintoon ja tuskin lopettaisi eri heimojen välisiä vastakkainasetteluja.

Pitkän aikavälin kannalta vielä ongelmallisempaa on kuitenkin ehkä se, että libyalaisilta puuttuu yhteinen kansallinen identiteetti sekä yhdistävät kansalliset symbolit. Marokossa, Tunisiassa ja Algeriassa kamppailu itsenäisyyden saavuttamiseksi yhdisti uusia valtioita sisäisesti ja synnytti omia sankareita. Taistelu Gaddafin kukistamiseksi yhdisti libyalaisia, mutta tämä yhtenäisyys katosi melko nopeasti voiton jälkeen.

Libya on olemassa virallisesti, mutta tämä ei tarkoita, että valtaosa libyalaisista samaistaa itsensä osaksi yhteistä kansakuntaa. Oma heimo ja sen myötä muodostunut identiteetti on monille paljon tärkeämpi ja läheisempi kuin Libyan valtio, joka vuosikymmeniä merkitsi useille sen asukkaille pelkästään Gaddafin sortohallintoa. Vaikka kaupungistuminen ja yhteiskunnan modernisoituminen ovat osaltaan heikentäneet perinteisiä heimositeitä, ne ovat silti erittäin tärkeitä tämän päivän libyalaisille.

Poliittisesti vakaan Libyan saavuttaminen edellyttää enemmän kuin tämänhetkisten taistelevien osapuolten saamista neuvottelupöytään. Kyseessä olisi hyvin pitkä prosessi, joka tuskin onnistuu ilman ulkopuolista apua, varsinkin jos tavoitteeksi otetaan demokraattisten periaatteiden pohjalle rakentuvan järjestelmän rakentaminen. Kansallisen identiteetin luominen taas on hankalampi ja haastavampi prosessi, joka tulee kestämään vielä pitempään.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*