Antti Eskola oli tuottelias oppikirjojen tekijä ja aktiivinen yhteiskunnallinen osallistuja, jonka keskustelukirjat puhuttelivat suurta yleisöä ja herättivät tunteita puoli vuosisataa.

Antti Eskola, yksi modernin suomalaisen sosiologian ja sosiaalipsykologian perustajista, kuoli viime vuoden syyskuussa Tampereella 84-vuotiaana. Esipuheen viimeisimpään kirjaansa Vanhanakin voi ajatella hän päiväsi viikko ennen kuolemaansa.

Syyskuun alussa ilmestyi hänen kollegoidensa kirjoittama muistokirja Antti Eskola – Intellektuellin muotokuva.

Eskola valitsi elämäntehtäväkseen lukemisen, ajattelemisen ja kirjoittamisen. Professorin virassa ollessaan hän ehti kirjoittaa kaksikymmentä kirjaa ja eläkkeellä vielä kymmenen. Muistokirjassa Eskolan akateemista ja yhteiskunnallista merkitystä eritellään hänen kirjojensa kautta.

Muistokirjassa Eskolan akateemista ja yhteiskunnallista merkitystä eritellään hänen kirjojensa kautta.

Kirjat on jaettu teemoittain eri kirjoittajille, jotka kirjoittavat niistä tiiviit analyysit. Eskolan tie angloamerikkalaisen sosiologian markkinoijasta 1960-luvun lopun radikalismin kautta uusien avauksien etsijäksi tulee havainnollisesti kuvatuksi. Suppeudestaan (125 sivua) huolimatta teos avaa myös laajempia näkökulmia suomalaisen yhteiskuntatieteen käänteisiin ja paradigman vaihdoksiin.

Eskolan 1960-luvun alussa kirjoittamat Sosiologian tutkimusmenetelmät 1 ja 2 olivat ensimmäisiä suomeksi kirjoitettuja alan oppikirjoja. Näistä selkeästi ja elävästi kirjoitetuista kirjoista 1960- ja 1970-luvuilla yhteiskuntatieteiden opiskelijat oppivat tutkimusmenetelmät. Tentittäviin kirjoihin kuuluivat myös Eskolan myöhemmät sosiaalipsykologisemmin suuntautuneet kirjat.

Marxismi-leninismin portilla

1970-luvun kirjoissaan Eskola tekee pesäeroa aikaisemmin opettamiinsa tilastollisiin haastattelu- ja kyselytutkimuksiin sekä kvantitatiivisiin menetelmiin. Tilalle ovat tulleet ymmärtävä sosiologia ja marxilainen yhteiskuntatiede. Käänteen taustalla ovat maailmanlaajuisen opiskelijakapinan hullut vuodet, joihin Eskola osallistui muun muassa julkaisemalla kolme pamflettia.

Pamfleteissaan hän kulkee poliittisesti vasemmalle niin pitkälle, että on lopulta marxismi-leninismin portilla. Järkiperäisyyden propagandistin ajattelutavan yhtäkkinen muutos hämmästyttää muistokirjan kirjoittajia. Anssi Peräkylä ja Johanna Ruusunen kysyvät, mitä tapahtui, kun 1960-luvun tutkimusten ja oppikirjojen selkeys ja konkreettisuus vaihtui muutamassa vuodessa abstraktiksi ja asenteelliseksi kuvaukseksi työväenluokkaan sitoutuneesta tieteenharjoituksesta? ”Meillä ei ole vastausta”, he toteavat alistuneesti.

Risto Alapuro löytää vastauksia suomalaisen opiskelijaradikalismin erityisluonteesta. Opiskelijaliikehdinnän alkaessa maailmalla 1960-luvulla täällä oli yhtäältä suuri kommunistinen liike mutta samaan aikaan erittäin antikommunistinen sivistyneistö. Tämä Suomen erityispiirre pohjautui sisällissotaan eikä samanlaista yhdistelmää ollut muualla.

Eskolan kulkema polku ei ollut ainutlaatuinen vaan yleisempi intellektuellien reagointi yhteiskunnallisessa myllerryksessä. Eskola ei kuitenkaan päässyt koskaan eroon ”porvarillisesta yhteiskuntatieteestä”, joten viimeinen askel jäi ottamatta ja lopullinen poliittinen sitoutuminen tekemättä.

Uusien suuntien etsintää

Kun marxismista ei näyttänyt löytyvän ratkaisuja yhteiskunnan ja yhteiskuntatieteiden ongelmiin, hakeutui Eskola 1980-luvulla uusien suuntien etsintään. Teoksissaan Vuorovaikutus, muutos, merkitys (1982) ja Persoonallisuustyypeistä elämäntapaa (1985) hän jäsensi merkityksen käsitettä ja kehitteli elämäntavan tutkimusta.

Merkityksen käsite edusti tuolloin vielä uudenlaista näkökulmaa sosiaalisiin ilmiöihin, mutta sittemmin siitä on tullut yksi sosiaalipsykologian ydintermeistä. Eskola tarkasteli merkityksen käsitettä yhtäältä sosiaalisen toiminnan ja toisaalta yksilöpsykologian näkökulmasta. Asiat saavat erilaisen merkityksen riippuen siitä, millaisen kokonaisuuden osia ne ovat ja millaiseen toiminnalliseen logiikkaan ne liittyvät.

Eskola on vaikuttanut kirjoillaan tavalla tai toisella useimpien suomalaisten yhteiskuntatietelijöiden ajatteluun.

Eskola on vaikuttanut kirjoillaan tavalla tai toisella useimpien suomalaisten yhteiskuntatietelijöiden ajatteluun. Pertti Alasuutarin tavoin moni muukin voi todeta: ”Ei ole yhtään toista suomalaista yhteiskuntatieteilijää, joiden teoksia minulla olisi yhtä monta hyllyssä.”

Eskolan laaja kirjallinen tuotanto jakautuu nimikemäärällä laskien melko tarkkaan kahteen osaan. Yhden osan muodostavat hänen tieteellinen tuotantonsa ja oppikirjansa, toisen osan hänen yhteiskunnalliset keskustelukirjansa. Juha Suorannan mukaan Eskola ei pitänyt käsitteestä pamfletti vaan korosti kirjoittavansa keskustelukirjoja.

Omakohtaisuuden korostuminen

Eläkkeelle siirryttyään Eskola yllätti vanhat lukijansa ja löysi uusia lukijoita julkaisemalla kolme uskontoa käsittelevää kirjaa. Hänen lapsuuden kotinsa hämäläisellä pientilalla oli uskonnollinen, mutta hän oli itse eronnut kirkosta. Hän otteli kuitenkin uskon asioiden kanssa koko ikänsä ja liittyi 2000-luvun alussa takaisin kirkkoon, vaikka ei uskonutkaan ”niin kuin kirkko opettaa”.

Eskolalle ominainen tapa kirjoittaa oli yhdistellä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuloksia, ajankohtaisia havaintoja yhteiskunnasta ja oman elämänsä kuvauksia. Viimeisissä teoksissa omakohtaisuus sai entistä hallitsevamman roolin. Kannattaa tutkia sitä elämäntilannetta ja yhteiskuntaa, missä kulloinkin eli, ja suhteuttaa se aikakauden muuhun ainekseen.

Eskolan kaksi viimeistä kirjaa käsittelivätkin vanhuutta. Viimeisimmän Vanhanakin voi ajatella (2019) hän on rakentanut niin kuin se olisi kirjoitettu yhden päivän aikana, aamusta iltaan. Päivän mittaan vanha mies hoitaa arkisia askareita sekä pohdiskelee maailman menoa ja erityisesti vanhuutta. Häntä ei huoleta niinkään itse kuolema vaan se, minkälaisia vaiheita ennen kuolemaa joutuu kokemaan.

Eskola pyrki koko elinikänsä kehittelemään yhteiskunnan ja ihmisen tutkimiseen soveltuvia lähestymistapoja. Maailman, yhteiskuntatieteiden ja hänen itsensä muuttuessa muuttuivat myös lähestymistavat ja menetelmät. Perustelut ovat avoimesti ja monipuolisesti dokumentoitu hänen kirjoissaan, joista ne ovat yhteiskuntatieteiden kehityksestä kiinnostuneiden jälkipolvien luettavissa.

Pertti Rannikko on Itä-Suomen yliopiston ympäristöpolitiikan emeritusprofessori.

Julkaisu Antti Eskola – osallistuvan yhteiskuntatieteilijän muotokuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiologi C. Wright Mills kirjoitti yli 60 vuotta sitten poliittisesta ja taloudellisesta eliitistä ja halusi radikalisoida keskiluokan. Hänen mielestään yhteiskuntatieteiden moraalinen velvollisuus oli osallistua poliittiseen keskusteluun.

Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta on kirjoittanut yhdysvaltalaisesta sosiologi Charles Wright Millsistä elämäkerran, jossa käy läpi Millsin kasvua tietoiseksi intellektuelliksi sekä esittelee hänen keskeisten teostensa ansiot ja heikkoudet.

Mills oli jo elinaikaan kiistelty hahmo, jonka mielestä yhteiskuntatieteiden moraalinen velvollisuus on osallistua poliittiseen keskusteluun. Hän kirjoitti yhteiskuntaluokista, massakulttuurista, aseteollisuudesta, yhtiövallasta, kylmän sodan vaikutuksesta Yhdysvaltoihin sekä välitti Max Weberin vaikutteita kotimaansa ajatteluun.

Sosiologian lisäksi Millsin puheenvuoroilla on ollut vaikutuksensa myös politiikan tutkimukseen, ennen kaikkea keskusteluun eliittiteorioista.

Millsin kuolema ja elämä

Suoranta aloittaa Millsin elämäkerran tämän kuolemasta: Mills kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1962, vain 45-vuotiaana. Sitä ennen hän kuitenkin saavutti kutakuinkin kaiken, mitä amerikkalainen sosiologi voi kuvitella. Hän kirjoitti useita klassikoiksi muodostuneita tekstejä, osallistui ja vaikutti yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä työskenteli New Yorkissa Columbian yliopiston sosiologian professorina.

Millsin varhainen kuolema ei tullut täytenä yllätyksenä. Hän oli välttänyt asepalveluksen verenpainetaudin ansiosta ja saanut kahdesti aikaisemmin sydänkohtauksen tekemättä elämäntaparemonttia. Suoranta kuvaa miehekkäästi Millsin henkilökohtaista asennetta: ”Terveyden menettämisen uhallakaan ei kaikkeen pidä suostua, mikäli aikoo säilyttää itsenäisyytensä ja arvokkuutensa.”

Niin ikään Mills ennätti ennen kuolemaansa arvioida ja pohtia elämäänsä ja saavutuksiaan, mistä syntyi teos Sosiologinen mielikuvitus. Se on edelleen ainoa Millsin suomennettu kirja.

Mills syntyi Texasin Wacossa, ja lukion jälkeen hän kävi vuoden maatalousteknistä korkeakoulua, mistä lähdettyään hän siirtyi opiskelemaan filosofiaa Texasin yliopistoon Austiniin.

Filosofian opinnoissa hän sai vahvan tietoteoreettisen perustan, jonka päälle hän rakensi sosiologian alaan lukeutuvan väitöskirjansa Madisonin yliopistossa Wisconsinissa. Mills väitteli vuonna 1942 otsikolla A Sociological Account of Pragmatism: An Essay on the Sociology of Knowledge.

Millsiä voi pitää ristiriitaisena hahmona, jota jälkipolvet ovat romantisoineet entisestään.

Jo väitöskirjaa viimeistellessään Mills julkaisi artikkeleita sosiologian arvostetuimmissa lehdissä, minkä ansiosta hänet rekrytoitiin ensin Marylandin yliopistoon apulaisprofessoriksi ja parin vuoden kuluttua Columbian yliopiston soveltavan sosiaalitutkimuksen laitokselle. Siellä hän tutki Paul Lazarsfeldin tutkimusryhmässä ihmisten päätöksentekoa ja mielipiteenmuodostusta.

Tutkimus lähti liikkeelle hyvin, mutta sitä tehdessään Mills ja Lazarsfield riitautuivat niin pahoin, ettei Lazarsfield osallistunut myöhemmin edes Millsin hautajaisiin. Suorannan mukaan syynä riitautumiseen oli Millsin halu yhdistää vasemmistolaista valta-analyysiä kaupallisesti rahoitettuun tutkimukseen, mikä paradigmojen yhteensopimattomuuden lisäksi venytti projektin aikataulun mahdottomiksi.

Projektissa Mills huomioi, että poliittisessa mielipiteenmuodostuksessa vertikaaliset suhteet (mielipidejohtajat) ovat keskeisiä ja muodin omaksumisessa horisontaaliset suhteet (vertaiskeskustelut) ovat määrääviä. Nämä huomiot vaikuttivat hänen myöhemmän tuotantonsa kysymyksenasetteluihin, ja niillä on annettavaa vielä tämänkin päivän sosiologialle ja politiikan tutkimukselle.

Projektin epäonnistumisesta huolimatta Mills nimitettiin ensin määräaikaiseksi apulaisprofessoriksi ja vuonna 1956 vakituiseksi professoriksi Columbian yliopistoon. Samalla alkoi hänen uransa viimeinen vaihe: Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kritisointi, ennen kaikkea Latinalaisen Amerikan maiden sisäisiin asioihin sotkeutumisen arvostelu, sekä julkiseen keskusteluun osallistuminen.

Millsin muotokuva ja hegemoninen maskuliinisuus

Kirjoittamassaan elämäkerrassa Suoranta maalaa kuvaa Millsistä, joka jo maisteriopintoja tehdessään koki sosiologian kutsumuksena, mutta ei ollut tyytyväinen aikansa akateemiseen sosiologiaan, mekaanisiin tilastotieteellisiin menetelmiin ja funktionalistisiin selitysmalleihin.

Sen sijaan Millsin ihanteena oli käsityöläinen, joka työskentelee itsenäisesti mutta yhteiskunnalle ja luo omat käsitteensä ja metodologiansa.

Hän opiskeli ja opetteli jatkuvasti, ”kirjoitti muistiinpanoja, tallensi lehtileikkeitä ja teki havaintoja missä liikkuikin ja keräsi näin polttoainetta yhteiskuntatieteelliselle ajattelulleen”. Hän pyrki myöhemmässä tuotannossaan yhteiskuntatieteiden yleistajuistamiseen ja vältti akateemista jargonia kuin ennustaen Politiikasta-lehden kirjoittajaohjeita.

1940-luvulla muutettuaan New Yorkiin Mills tutustui vasemmistoälykköjen vaikutuspiiriin, koki poliittisen käänteen ja ”löysi kutsumuksensa tulla julkiseksi intellektuelliksi”, joka osaisi ”asettaa sosiaaliset ilmiöt historiallisiin ja yhteiskunnallisiin yhteyksiinsä”.

Suoranta kirjoittaa Millsin kuitenkin pettyneen New Yorkin intellektuelleihin, kun nämä kääntyivät toisen maailmansodan jälkeen sosialismista kohti liberaalia demokratiaa halutessaan puolustaa Yhdysvaltoja uudessa asetelmassa. Mills yritti lähentyä ammattiyhdistysliikettä, mutta pettyi myös sen periksiantavuuteen.

Toisaalta vaikka Mills arvosteli yliopistososiologiaa ja ihannoi riippumatonta käsityöläisyyttä sekä kärsi opettajana motivaation puutteesta (riitojen takia Millsille annettiin oikeus opettaa vain ja ainoastaan alemman korkeakoulututkinnnon tasoisia kursseja), yliopiston maksama kuukausipalkka kelpasi hänelle koko hänen uransa ajan – eikä vähiten siksi, että hänellä oli siihen mahdollisuus.

Miestutkimuksen käsittein Suorannan kuvauksessa Millsin elämästä ilmenee niitä ominaisuuksia, jotka on usein liitetty hegemoniseen maskuliinisuuteen.

Millsiä voi siten pitää ristiriitaisena hahmona, jota jälkipolvet ovat romantisoineet entisestään. Ei ihme, että Suorannan lisäksi yksi ja toinen nuori valtio- tai yhteiskuntatieteiden ylioppilas – etenkin miespuoleiset sellaiset – ovat pitäneet Millsiä esikuvanaan. Tai ainakin hetken, kun ovat lukeneet ensimmäistä kertaa teosta Sosiologinen mielikuvitus.

Sittemmin he ovat ymmärtänyt fantasiansa mahdottomuuden: Mills elää yhteiskunnassa, jota tutkii, mutta osaa etäännyttää itsensä siitä; hän on kansanmies, mutta älyllisellä ylivertaisuudellaan nokittaa niin poliittiset vastustajansa kuin akateemiset kilpailijansa ja kertoo totuuden, ottaa yhteiskuntatieteillä maailman haltuun; poliittisesti hän on kallellaan vasemmalla, mutta puoluepoliittisesti sitoutumaton.

Miestutkimuksen käsittein Suorannan kuvauksessa Millsin elämästä ilmenee niitä ominaisuuksia, jotka on usein liitetty hegemoniseen maskuliinisuuteen. Sitä paitsi Mills omisti nahkatakin ja BMW-moottoripyörän, jolla hän miehekkäästi ajoi loma- ja työmatkoillaan kuin aikalaisensa James Dean tai Marlon Brando.

Mills oli kolme kertaa naimisissa ja jokaisesta liitosta syntyi lapsi. Kaksi ensimmäistä liittoa kestivät kumpikin kymmenen vuotta ja puolisot, Dorothy Helen Smith ja Ruth Harper, olivat niin ikään sosiologeja ja käytännössä samalla Millsin assistentteja. Kolmas avioliitto, kirjailija Yaroslava Surmachin kanssa, päättyi viiden vuoden jälkeen Millsin kuolemaan.

Mills populismin airuena?

Millsin magna operan eli kirjallisten tuotannon huipentuman muodostavat hänen yhteiskuntaluokkia käsittelevät teoksensa: työväenluokkaa käsittelevä The New Men of Power, keskiluokasta kertova White Collar ja yläluokkaan keskittyvä The Power Elite.

Suoranta käy läpi kiitettävästi näiden teosten keskeisiä kohtia ja esittelee niiden vastaanottoa ja kritiikkiä. Vaikka teoksissa on ongelmansa, ovat ne sosiologian ja politiikan tutkimuksen klassikoita. Ne käsittelevät modernin yhdysvaltalaisen yhteiskunnan kysymyksiä siinä, missä vaikkapa kaunokirjallisuuden puolella Millsin aikalaiset John Steinbeck kuvauksillaan siirtotyöläisistä Kaliforniassa tai Jack Kerouac matkakertomuksillaan, joissa leijui alituinen poliisiväkivallan uhka.

Millsin magna operan eli kirjallisten tuotannon huipentuman muodostavat hänen yhteiskuntaluokkia käsittelevät teoksensa.

Niin ikään väitän – käyttäkäämme nyt Millsin peräänkuuluttamaa sosiologista mielikuvitusta, minkä mukaan asioita pitää käännellä ja tarkastella yllättävistäkin kulmista – että kysymykset, joita Mills käsittelee, eivät ainoastaan auta ymmärtämään Yhdysvaltojen nykypolitiikkaa, vaan ne ovat luoneet pohjaa vaikkapa Donald J. Trumpin kaltaiselle poliittiselle hahmolle.

Teoksessa The New Men of Power Mills kuvaa, kuinka ammattiyhdistysliikkeestä ja ennen kaikkea sen johtajista oli 1940-luvun kuluessa tullut

”paitsi yhteiskunnallisen status quon kannattajia ja ylläpitäjiä myös suuryritysten johtajien liittolaisia, yritysmaailman ’nuorempia osakkaita’, joiden kauppatavarana olivat työläiset ja näiden työvoima. He neuvottelivat työvoiman hinnasta, mutteivät yrittäneet vaikuttaa yhteiskunnan poliittiseen suuntaan.”

Millsin kritiikki on samanlaista, mitä tänäkin päivänä kuulee sosiaalidemokraateista vasemmalle olevien ammattiyhdistysaktiiveilta heidän arvostellessaan ammattiyhdistysliikkeen johtoa tämän antautumisesta vaikkapa kiky-sopimukselle.

Teoksessa White Collar Mills kuvaa keskiluokan murrosta. Hänen keskeisin väitteensä on, että keskiluokka on menettänyt itsenäisyytensä ja ajautunut apatiaan.

Siinä, missä keskiluokalle vielä 1800-luvun lopulla oli ominaista itsenäinen ammatinharjoittaminen – vapaa talonpoika oli Yhdysvalloissa tyypillisin keskiluokan edustaja Millsin kategorisoinnissa – niin 1940-luvulla jopa ylemmän keskiluokan edustajista (kuten liikkeenjohdon ammattilaisista), konttoristeista puhumattakaan, on tullut epäitsenäisiä palkollisia. Amerikkalainen unelma on kuollut.

Suoranta myöntää Millsin kuvauksen vapaista talonpojista olevan vahvasti romantisoitu: Mills ei käsitellyt 1800-luvun ongelmia: orjuutta tai intiaanisotia, taloudellista riistoa eikä sukupuolten epätasa-arvoa.

Trumpin kannattajat haluavat kyseenalaistaa poliittisen ja taloudellisen eliitin sekä radikalisoida keskiluokan – juuri sitä, mistä Mills kirjoitti yli kuusikymmentä vuotta sitten.

Teoksessa The Power Elite Mills väittää, että Yhdysvaltoja hallitsee eliitti, jolla on yhtenäinen käsitys maailmasta, moraali ja arvomaailma. Sen edustajat ovat käyneet samat yliopistot ja ennen kaikkea yliopistoihin valmistavat koulut. Yliopistoista he sijoittuvat valtionhallinnon tai liike-elämän avainpaikoille, he tapaavat toisiaan samanmielisten klubeissa ja yhdistyksissä.

Nyt Trumpin kannattajat haluavat kyseenalaistaa poliittisen ja taloudellisen eliitin sekä radikalisoida keskiluokan – juuri sitä, mistä Mills kirjoitti yli kuusikymmentä vuotta sitten.

Toki Millsin poliittinen ohjelma hänen kirjoissaan tai ajatus siitä, mitkä ryhmät ovat historian muutosvoima, poikkeaa siitä, mitä republikaanit tai Trumpin hallinto edustaa. Työpaikkademokratian kehittämisen lisäksi Mills pohti viimeisinä vuosinaan vapaaseen julkisuuteen perustuvaa deliberatiivista demokratiakäsitystä, mikä vaatisi muun muassa demokratiakasvatusta.

Julkaisu Suoranta: C. Wright Mills – radikaali-intellektuellin muotokuva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.