Ilmastonmuutos on laaja ja monisyinen ympäristöongelma. Sen syiden ja seurausten syvällinen ymmärtäminen edellyttää erityisosaamista, jota on vain harvoilla. Ilmastonmuutoksen seuraukset koettelevat eri ihmisiä ja alueita eri tavalla, ja monet seuraukset näkyvät vasta tulevaisuudessa.

Ihmismieli asettaa kuitenkin etusijalle päivittäiseen elämään liittyvät huolet, kun taas kaukaista tulevaisuutta koskevat uhat sivuutetaan. Tulevaisuudessa siintäviin uhkiin liittyvä epävarmuus ruokkii helposti toiveajattelua, että pelätyt uhat eivät toteudukaan – ainakaan koko mitassaan.

Ilmastonmuutosta kohtaan tunnettu huoli on sitä suurempi, mitä läheisemmäksi ihmiset kokevat ilmastonmuutoksen maantieteellisesti, ajallisesti ja yhteisöllisesti ja mitä varmempia he ovat muutoksen seurauksista.

Ilmastonmuutoksen seurausten arviointi on kuitenkin useimmille vaikeaa.

Tutkijaryhmä pyysi 24 maan kansalaisia arvioimaan Kansainvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) raportissa esitettyjä väitteitä ilmastonmuutokseen liittyvästä epävarmuudesta ja todennäköisyydestä. Tulosten mukaan kansalaiset tulkitsivat IPCC:n linjauksia eri tavalla kuin tutkijat.

Tieto lisää tuskaa – vai lisääkö?

On helppo ajatella, että lisääntyvä tieto ilmastonmuutoksen syistä ja seurauksista johtaisi kasvavaan huoleen ja ilmastoystävällisiin tekoihin.

Tutkimustulokset tiedon ja toiminnan välisestä suhteesta ovat kuitenkin osin ristiriitaisia.

Ihmisten subjektiivista tietotasoa ja ilmastonmuutosta kohtaan koettua huolta mitanneissa tutkimuksissa on tultu toisistaan poikkeaviin tuloksiin. Osaltaan tämä voi johtua siitä, että ihmiset eivät aina osaa arvioida omaa tietotasoaan todenmukaisesti.

Myös ihmisten tosiasiallisen tiedon ja ilmastonmuutosta kohtaan koetun huolen sekä ilmastoystävällisten tekojen välistä suhdetta analysoineissa tutkimuksissa on saatu tulokseksi, ettei tieto juuri vaikuta asenteisiin ja tekoihin.

Tutkija Jing Shi kollegoineen esittää, että tiedon ja ilmastonmuutosta kohtaan koetun huolen välinen suhde riippuu siitä, miten ilmastonmuutostietoutta mitataan. Heidän mukaansa ilmastonmuutoksen syiden tunteminen on vahvimmin yhteydessä koettuun huoleen.

Ilmastonmuutoksen syiden tunteminen on vahvimmin yhteydessä koettuun huoleen.

Myös halu tehdä ilmastoystävällisiä tekoja on yleisempää niiden joukossa, jotka tuntevat ilmastonmuutoksen syyt ja tietävät, mitkä teot ovat ilmastoystävällisiä. Sen sijaan ilmastonmuutoksen kielteisten seurausten tunteminen yllättäen vähensi ihmisten halukkuutta tehdä ilmastoystävällisiä tekoja.

Sosiaalipsykologi Sander van der Lindenin mukaan kansalaisten tietotasolla on yhteys huolen kokemiseen, mutta tieto ei ole tärkein huolta ennustava tekijä. Van der Linden ottaa tutkimuksessaan huomioon useita tekijöitä ja tulee tulokseen, että kokemukselliset ja sosiokulttuuriset tekijät ovat tietoakin tärkeämpiä ilmastoasenteiden selittäjinä.

Tunnen, siis olen

Viimeaikaiset tutkimukset ovat korostaneet tunteita ja asenteita ilmastokäsitysten muovaajina.

Tunneperäinen suhtautuminen ilmastonmuutoksen yhdistyy niin kasvavaan huoleen, ilmastoystävällisiin tekoihin kuin ilmastoystävällisten politiikkatoimien kannattamiseenkin.

Esimerkiksi amerikkalaisten kannatusta ilmastoystävälliselle politiikalle selittivät parhaiten ilmastonmuutosta kohtaan koettu huoli, kiinnostus ja toiveikkuus. Ilmastonmuutosta kohtaan koetulla pelolla ei ollut samanlaista vaikutusta.

Jos taas ilmastonmuutosta pidetään ajallisesti ja paikallisesti etäisenä, ilmastonmuutos ei juurikaan herätä tunteita.

Esimerkiksi Sitran tuoreen kyselyn mukaan suomalaisten ilmastonmuutosta kohtaan kokemat tunteet ovat varsin lieviä, vaikka suurin osa suomalaisista kertookin kantavansa huolta ilmastonmuutoksesta.

Asennetekijöistä erityisesti ympäristöystävälliset arvot yhdistyvät kohonneeseen huoleen ja ympäristöystävällisten tekojen tekemiseen. Myös sisäinen velvollisuudentunto motivoi voimakkaasti ilmastoystävälliseen toimintaan.

Ihminen on tunnetusti laumaeläin. Yhteisön asettamalla esimerkillä on tärkeä vaikutus myös yksilön ilmastokäyttäytymiseen.

Kyse voi olla ensinnäkin identiteettitasolla tapahtuvasta samaistumisesta ”valveutuneisiin” tai syvästä kokemuksesta, ettei ole yksi ”viherpiipertäjistä”.

Yhteisön asettamalla esimerkillä on tärkeä vaikutus myös yksilön ilmastokäyttäytymiseen.

Sosiaalisilla normeilla on myös käytännöllisempi puoli. Esimerkiksi tieto oman naapuriston keskimääräisestä energiakulutuksesta sai vastaajat sopeuttamaan oman kotinsa lämpötilan vastaamaan naapuriston keskimääräistä sisälämpötilaa.

Toisaalta lentomatkailusta ilmastosyistä luopuneet katsoivat hylkäävänsä sosiaalisen normin, jonka mukaan lentäminen on tarpeellinen ja arvostettu osa länsimaista elämäntapaa. Lentomatkailusta luopumista voidaan pitää yksilön näkökulmasta huomattavasti suurempana uhrauksena kuin monia pienempiä ilmastotekoja, kuten kierrätystä ja jätteiden lajittelua, jotka ovat yleisimpiä ilmaston vuoksi tehtyjä tekoja.

Siksi ei olekaan lainkaan selvää, että sosiaaliset normit kannustavat kansalaisten enemmistöä kunnianhimoisiin ilmastotekoihin.

Toiminnan motivoimisen näkökulmasta on tärkeää kokea, että omilla teoilla on merkitystä ilmastonmuutoksen torjunnassa. Uusimmat tutkimukset viittaavat siihen, että erityisesti usko yhteisön kollektiiviseen kykyyn torjua ilmastonmuutosta on tärkeää ilmastoystävällisten toimintamallien omaksumisessa.

Tutkija Mei-Fang Chenin mukaan usko yhteisön kollektiivisiin vaikuttamismahdollisuuksiin vahvistaa ihmisten uskoa heidän omien tekojensa merkitykseen. Jos taas ihminen ei usko, että ilmastonmuutokselle voi tehdä jotain, ilmastonmuutosta kohtaa koettu huoli kanavoituu tekojen sijaan pelon lievittämiseen.

Asenteiden ristiriitaa

Ihmisten ilmastoasenteita voidaan tulkita niin, että asenteet ovat ikään kuin kahdessa kerroksessa: ”pohjakerroksessa” ovat vaikuttavat asenteet ja ”yläkerrassa” ihanneasenteet. Vaikuttavien asenteiden, kuten perhe- ja työpaineiden sekä toimeentulohuolten, mukaan tehtyjä valintoja ja ratkaisuja tulkitaan parhain päin ihanneasenteiden mukaisiksi.

Tähän kiinnittää huomiota ”päätöksenteon tekopyhyysteoria”, jonka mukaan päätökset yhdessä suunnassa korvaavat tekoja toisessa suunnassa.

Tämä koskee erityisesti sellaisia päätöksiä, jotka voidaan panna täytäntöön vasta kaukana tulevaisuudessa. Niin voi käydä teknisistä tai taloudellisista syistä – esimerkiksi siksi, että uutta teknologiaa vasta kehitetään, tai siksi, että ympäristölle haitalliset tuotteet ja materiaalit ovat toistaiseksi halvempia kuin ympäristöä säästävät.

Siten kansalainen voi säilyttää vastuullisuuden näkökulmasta ongelmallisiksi tietämänsä tavat ja tottumukset, koska on päättänyt jatkossa kiinnittää enemmän huomiota toimintansa vastuullisuuteen.

Ikävimmillään tämä voi tarkoittaa opportunismia, jossa tekoja pidetään vastuullisina virheellisin tai riittämättömien perustein ja jopa tietoisena siitä, että päätöksenteon perusteet ovat heikot ja epäselvät. Tästä tutkimuksissa on saatu viitteitä.

Kirjoitus on osa Ilmassa ristivetoa – Löytyykö yhteinen ymmärrys? -hanketta, jossa tutkitaan suuryritysten johtajien, poliittisten päättäjien ja kansalaisten ilmastonmuutosta koskevia asenteita, motivaatiotekijöitä ja tiedontasoa sekä ihmisten sisäisiä ja keskinäisiä asenneristiriitoja.

Annu Perälä toimii projektitutkijana InnoLab-tutkimusalustalla Vaasan yliopistossa. Tommi Lehtonen toimii soveltavan filosofian professorina Vaasan yliopistossa.

Julkaisu Ilmastoasenteissa ristivetoa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viestinnän tutkija Anu Kantola on tutkinut yhteiskunnallista muutosta niin sanottujen tunneregiimien kautta. Nämä ovat jaettujen tunteiden joukkoja, ilmapiirejä tai tyylejä, joita myös vallankäyttäjät tietoisesti soveltavat saavuttaakseen päämääriään. Saadakseen aikaan muutosta vallankäyttäjät eivät pelkästään vaikuta uskomuksiin tai kerää kannatusta, vaan he myös saavat ihmiset tuntemaan uusilla tavoilla.

Kantola on esittänyt, että Suomen politiikassa vallalla olleet tunneregiimit muuttuivat vuoden 2008 talouskriisin myötä. Positiiviset tunneviestit keskittyivät taloudelliseen pakkoon liittyviin hyveisiin, kuten sitkeyteen, kestävyyteen ja lujatahtoisuuteen, Suomen uudelleenrakentamisen autuuteen. Samat pakot synnyttävät myös kielteisiä tunnekuvia: pelkoa, huolestuneisuutta ja turhautuneisuutta.

Etenkin sosiaalinen media kannustaa viestimään tavalla, joka on henkilökohtaista, reaktiivista ja visuaalista ja luo siten mahdollisuuksia yleisölle samaistua.

Vaikuttaakseen tunneilmastoon poliitikot esittävät tunteita herättäviä viestejä mutta myös tuntevat itse julkisuudessa. Etenkin sosiaalinen media kannustaa viestimään tavalla, joka on henkilökohtaista, reaktiivista ja visuaalista ja luo siten mahdollisuuksia yleisölle samaistua.

Korkean tunneintensiteetin synnyttäminen on onnistuneen someviestinnän edellytys, sillä tällaiset viestit saavat lukijat liikkeelle ja myös itse osallistumaan viestien levittämiseen.

Emojit poliittisten tunteiden mittareina

Sosiaalisen median alustat välittävät tunteita mutta tarjoavat myös keinoja tunteiden ilmaisemiseen sekä niiden mittaamiseen. Esimerkiksi Facebook on vuodesta 2016 tarjonnut käyttäjilleen mahdollisuuden reagoida jokaiseen viestiin yhdellä viidestä erilaisesta emojista, joita kutsutaan tunnereaktioiksi. Suomeksi tunnereaktioiden nimet ovat ihastu, haha, vau, surullinen ja vihainen.

Vaikka poliittisten tunteiden kirjoa ei voi rajata tähän palettiin, voi some-alustojen keräämän tiedon pohjalta vertailla poliittisia toimijoita ja tulkita, miten tunteet toimivat poliittisissa kamppailuissa. Esimerkiksi Suomessa on puolueiden välillä järjestelmällisiä eroja sen suhteen, mitä tunnereaktioita ihmiset käyttävät reagoidessaan niiden viesteihin.

Vertailusta näkyy, että etenkin perussuomalaisten sekä vasemmistoliiton viestit synnyttävät eniten vihaisuutta. Puolueen sekä sen ehdokkaiden viesteihin vastataan selvästi muita puolueita useammin vihainen-reaktiolla. Perussuomalaiset on ainut puolue, jolle yli puolet kaikista tunnereaktioista kuvaa vihaisuutta.

Kaiken kaikkiaan sydämellä varustettu ihastu-reaktio on Suomen politiikassa yleisin. Se hallitsee reaktioita etenkin SDP:n ja vihreiden viestintään.

Reaktiot some-viesteihin voivatkin kuvata paitsi samaistumista niiden sisältöön myös torjuntaa.

Jokainen tunneregiimi herättää myös vastustusta. Reaktiot some-viesteihin voivatkin kuvata paitsi samaistumista niiden sisältöön myös torjuntaa.

Kun kävin läpi eniten haha-reaktioita keränneitä viestejä kokoomukselta ja keskustalta, liittyi näihin myös paljon puolueiden toimintaa kyseenalaistavia, pisteliäitä viestejä.

Suomen poliittisessa somessa naurureaktio vastannee siis usein pilkkaa, ja poliittisen sanoman vastustus kuvataan usein tämän tunteen kautta.

Perussuomalaiset ylivoimainen verkkonäkyvyydessä

Perussuomalaiset jäi vuoden 2019 vaaleissa toiseksi, mutta verkossa puolueen viestit saavat muita puolueita enemmän näkyvyyttä.

Puolueen halla-aholaisella siivellä onkin pitkä historia verkon keskustelupalstoilla kokoontumisesta ja organisoitumisesta. Järjestäytynyt porukka tuottaa ahkerasti sisältöä esimerkiksi Youtubeen, ja perussuomalaisten puolustajat ovat näkyvästi esillä verkkokeskusteluissa.

Facebook on Suomessa tärkein yksittäinen sosiaalisen median alusta. Siitä kerättyjä lukuja voi käyttää havainnollistamaan puolueiden eroja. Perussuomalaisilla tai sen ehdokkailla ei ole muita puolueita enempää seuraajia somessa. Heidän luomansa sisältöön sen sijaan reagoidaan paljon muita enemmän.

Perussuomalaisten viestit synnyttävät enemmän kommentteja ja keskustelua, mikä osaltaan lisää viestien näkyvyyttä somessa. Mikä kenties tärkeintä, perussuomalaisten ehdokkaiden viestejä jaetaan huomattavasti enemmän kuin muiden puolueiden viestejä. Jakoja on kuta kuinkin yhtä paljon kuin kaikilla muilla puolueilla yhteensä. Puolue ei välttämättä tarvitse kalliita mainoskampanjoita, kun viesti kiertää kansan kesken netissä.

Myös pienet puolueet, jotka Juha Sipilän hallituksen aikana olivat oppositiossa, saavat paljon näkyvyyttä. Vasemmistoliitto on viestien herättämän huomion ja jakojen puolesta selkeästi suuria puolueita edellä.

Perussuomalaisten tunnekuvasto

Miksi perussuomalaiset saavat somessa niin paljon näkyvyyttä? Puolue erottuu muista ainakin sen käyttämän kuvaston puolesta. Suomensisulaisten siiven valloitettua puolueen vuonna 2017 uusoikeistolainen, muukalaisvihamielinen ja salaliittoihin viittaava kuvasto on siirtynyt puolueen reunoilta keskeiseksi osaksi sen viestintää.

Tämä uusi kuvasto näkyy kiteytetyssä muodossa perussuomalaisten vaalivideossa V niin kuin ketutus. Videossa esiintyvät oikeistopopulismin arkkityyppiset hahmot: kansa, eliitti ja muukalaiset.

Videossa eliitti naamioituneiden herrojen muodossa pettää kansan kutsumalla muukalaiset maahan. Muukalaiset raiskaavat naisia eikä media kerro totuutta tapahtumista. Kansalaisten raivo kasaantuu ja manaa esiin hirviön, joka nousee maan sisältä ja juoksee kansallismaiseman läpi eliitin kimppuun.

Video julkaistiin hetkenä, jolloin Timo Soinia sekä Suldaan Said Ahmedia vastaan hyökättiin julkisella paikalla. Mainosta käsittelevissä kirjoituksissa pohdittiin sitä, kehottaako video väkivaltaan poliitikkoja kohtaan.

Kehotuksen väkivaltaan voi aina kiistää, onhan tarina esitetty sarjakuvamaisesti selvänä fiktiona. Sen sijaan yksi kehotus mainoksessa on ilmiselvä. Se vaatii katsojia närkästymään.

Videon nimi itsessään viittaa suuttumukseen, jonka suora ilmaus on kielletty. Närkästymisen tarvetta alleviivataan sillä, että tarinassa valtamedia kehottaa kansalaisia pidättäytymään vihasta ja pelosta.

Tunnereaktiot saavat aikaan sen, että ihmiset vastaavat viesteihin, etsivät lisää tietoa tai jakavat sanomaa

Videon kuvastossa on tehokkaasti närkästystä synnyttäviä mielikuvia, jotka on suunniteltu tuottamaan tuohtumusta myös muiden kuin omien kannattajien joukoissa. Pakolaiset kuvataan laskelmoivasti rasististen karikatyyrien pohjalta ja samalla rikotaan asiallisen viestinnän odotuksia. Syntyvä kohu ja pahastuminen auttavat lisäämään videon näkyvyyttä.

Perussuomalaisten retoriikka ja kuvasto sopivat hyvin mediaympäristöön, jossa tunnepitoisesta ja provokatiivisesta sisällöstä palkitaan. Räväkät viestit erottuvat suuresta tietomäärästä.

Tunnereaktiot saavat aikaan sen, että ihmiset vastaavat viesteihin, etsivät lisää tietoa tai jakavat sanomaa. Tutkimukset näyttävät, että nimenomaan kielteiset tunteet, kuten ahdistus tai suuttumus, saavat lukijat toimimaan.

Suuttumus synnyttää klikkauksia

Vihan käyttövoiman näkee selkeämmin, kun tarkastelee yksittäisiä poliittisia ehdokkaita erikseen. Alla olevasta kuvaajasta näkee ehdokkaiden Facebook-sivujen viestien jakojen määrän sekä sen, kuinka suuri osuus reaktioista on vihaisia.

Vihaisella naamalla reagointi voi tarkoittaa yhtä hyvin viestin vastustamista kuin sen sisältämään vihaisuuteen eläytymistä.

Eniten vihaisia reaktioita keränneiden ehdokkaiden joukossa on perussuomalaisten lisäksi vasemmistoliiton ehdokkaita. Etenkin Li Anderssonin ja Paavo Arhinmäen Sipilän hallituksen politiikkaa kyseenalaistavat viestit ovat keränneet paitsi paljon vihaisia reaktioita myös merkittävän määrän jakoja.

Vihaisten reaktioiden ja viestin jakamisen välillä ei ole yksioikoista lineaarista suhdetta. Kuvaajasta näkyy kuitenkin, että viestien laaja jakaminen näyttää tapahtuvan vain, jos ne myös synnyttävät huomattavan määrän vihaisuutta. Suuttumuksen herättäminen voi olla helpoin keino saada viestejä leviämään.

Suuttumuksen herättäminen voi olla helpoin keino saada viestejä leviämään.

Emojireaktioiden kautta kerätty tieto on luonnollisesti moniselitteistä. Vihaisella naamalla reagointi voi tarkoittaa yhtä hyvin viestin vastustamista kuin sen sisältämään vihaisuuteen eläytymistä.

Facebookin kannalta tällä erolla ei välttämättä olekaan väliä. Kummassakin tapauksessa reaktio lisää viestin näkyvyyttä.

Närkästyksen kone eli vihaisuutta vahvistavat algoritmit

Tunteet ovat olennainen osa kaikkea ihmisten toimintaa. Digitaalisessa mediassa viestien liikkeeseen vaikuttavat näiden lisäksi algoritmit eli ohjelmistot, jotka päättelevät, mitä viestejä kullekin käyttäjälle kannattaa näyttää.

Näiden algoritmien toiminta voi tahattomasti vahvistaa vihaisuutta synnyttäviä viestejä. Se voi siis olla toinen selitys sille, miksi perussuomalaisten sekä vasemmistoliiton viestit leviävät poikkeuksellisen laajasti somessa.

Algoritmien toiminta voi tahattomasti vahvistaa vihaisuutta synnyttäviä viestejä.

Facebookin uutisvirran taustalla toimiva algoritmi määrittää miljoonien suomalaistenkin tiedonsaantia. Vuonna 2018 somejätti kertoi, että se halusi ohjata käyttäjien toimintaa ”passiivisesta” klikkailusta ja peukuttamisesta ”merkitykselliseen” vuorovaikutukseen.

Siksi uutisvirrassa priorisoidaan viestejä, jotka synnyttävät ”aktiivista” toimintaa. Tällaiseksi toiminnaksi luetaan viestien kommentointi ja jakaminen mutta myös tunnereaktioiden käyttö. Algoritmi siis lisää niiden viestien näkyvyyttä, joille käyttäjät ovat vastanneet poikkeuksellisen monella tunnereaktiolla.

Muutos algoritmissa on kansainvälisten tilastojen perusteella johtanut vihaisia reaktioita synnyttävien viestien tehokkaampaan leviämiseen. Myös suomalaisessa politiikassa muutos algoritmissa on voinut johtaa vihaisuutta levittävien viestien vahvistamiseen.

Poimin puolueiden ja ehdokkaiden Facebook-sivuilta ne viestit, jotka olivat saaneet selvästi enemmän tunnereaktioita kuin viestit keskimäärin samoilla sivuilla. Näiden viestien joukossa vihaisuus oli hallitseva tunne: 54 prosentissa viesteistä se oli yleisin tunnereaktio.

Vihaisuus on siis hyvin yleistä niiden viestien joukossa, jotka Facebook todennäköisemmin valikoi laajempaan levitykseen.

Facebookia voi siis kutsua eräänlaiseksi närkästyksen koneeksi, jonka tekniikka on tahattomasti viritetty nostamaan esille suuttumusta tai katkeruutta herättäviä sanomia. Ikään kuin kaiutin, joka vahvistaa tiettyjä äänen taajuuksia, sosiaalisen median algoritmit vahvistavat tiettyjen tunnelatausten välittymistä.

Tekniikka, joka ei ole neutraali tunteiden suhteen, ei ole myöskään neutraali poliittisten toimijoiden suhteen

Tekniikka, joka ei ole neutraali tunteiden suhteen, ei ole myöskään neutraali poliittisten toimijoiden suhteen. Koska uusoikeiston käyttämä kuvasto ja retoriikka (esimerkiksi uhka muukalaisten taholta ja tekopyhä eliitti) rakentuvat vastaavan synkän mutta ihmisiä liikuttavan tunneskaalan varaan, on heidän sanomansa ja sosiaalisen median konelogiikan välillä yllättävä resonanssi. Vaikka perussuomalaiset tekee arvojensa puolesta vanhoillista politiikkaa, hyötyy se uusien medioiden kasvusta.

Suuttumus voi olla voimavara monenlaiselle politiikalle

Sara Ahmed on kuvannut tunteiden kiertoa tunnetalouden käsitteen kautta. Sen kautta tunteita ei ymmärretä vain yksittäisten ihmisten psykologisina tiloina vaan sosiaalisena kokemuksena, joka syntyy tunteiden liikkeestä ihmisten välillä ja kohteesta toiseen.

Ahmedin kirjoituksissa vihaisuus on tunne, jolla on taipumus vahvistua ja kasautua sen liikkeen kautta. Vihaisuuden kohde ei ole sen alku tai määränpää, vaan pikemminkin väliaikainen piste.

Tunteen kasautuminen jatkuu, kun sille löydetään uusi kohde, johon entistä suurempi määrä vihaisuutta voi kerääntyä. Tunnetalouden käsite kuvaa osuvasti somea, jossa eniten tunnereaktioita puoleensa keränneet viestit alkavat kiertämään ja levittämään tunnelatauksiaan.

Vihaisuudesta kirjoitettaessa on tunnistettava sen ristiriitainen suhde poliittiseen toimintaan. Vihaisuus saa ihmiset kaivautumaan poteroihinsa ja ajattelemaan yksinkertaistuksien pohjalta. Kasaantunut vihaisuus voidaan kanavoida hahmoon, josta rakennetaan konkreettinen uhka. Uhattuna oleville ihmisille kompromissit eivät ole vaihtoehto, kun taas väkivalta voi vaikuttaa oikeutetulta.

Haasteena muille puolueille on synnyttää sellaista tunnekuvastoa, jolla omat kannattajat saadaan liikkeelle ilman, että heidän tarvitsee ruokkia närkästyksen konetta.

Vihaisuuden potentiaalin voi kääntää aktiivisuudeksi. Ahmed on kirjoittanut myös siitä, kuinka vihaisuus ja suoranainen raivo on tärkeä osa feminististä toimintaa, koska se tekee ihmiset tietoiseksi epäoikeudenmukaisuudesta ja synnyttää toimintaa sen korjaamiseksi.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset onnistui tuloksen puolesta kanavoimaan suuttumusta politiikkaan. Haasteena muille puolueille on synnyttää sellaista tunnekuvastoa, jolla omat kannattajat saadaan liikkeelle ilman, että heidän tarvitsee ruokkia närkästyksen konetta.

YTT Aleksi Knuutila toimii vapaana tutkijana ja tutkii algoritmista julkisuutta Suomen eduskuntavaaleissa osana Helsingin Sanomain Säätiön rahoittamaa Vaalivahti-hanketta.

Julkaisu Närkästyksen kone: Miksi uusoikeiston ääni kuuluu verkossa muita vahvemmin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Winston Churchill kertoi 1947 parlamentille pitämässään puheessa käsityksensä, että demokratia on huonoin mahdollinen hallinnan muoto – jos ei oteta huomioon kaikkia muita mahdollisia hallinnan muotoja.

Churchill kaiketi halusi sanoa, että vioistaan ja puutteistaan huolimatta demokratia on ainoa mahdollinen tapa hallita järkevästi. Vaikka demokratia on hidas järjestelmä ja tehdyt päätökset eivät välttämättä ole parhaita mahdollisia, se on kuitenkin pitkällä aikavälillä vakain ja eniten hyvinvointia tuottava hallinnan tapa.

Harvoin kerätään kovin suuria äänisaaliita lupaamalla asioita, jotka lähinnä palvelevat kaukana tulevaisuudessa eläviä ihmisiä.

Edustukselliseen demokratiaan liittyy kuitenkin vaalikausien takia lyhytjännitteisyys: poliittisten päättäjien kannattaa tehdä sellaisia päätöksiä, jotka hyödyttävät omaa äänestäjäkuntaa ja sitä kautta edesauttavat päättäjän uudelleenvalintaa. Toki äänestäjät voivat arvostaa monenlaisia päätöksiä, mutta harvoin kerätään kovin suuria äänisaaliita lupaamalla asioita, jotka lähinnä palvelevat kaukana tulevaisuudessa eläviä ihmisiä.

Vaalidemokratiassa lyhytjännitteisyys on järjestelmän sisäänrakennettu ominaisuus. Toisaalta yksilötkään – sen enemmän kansalaiset kuin poliitikotkaan – eivät ole kovin hyviä tekemään kauaskantoisia päätöksiä. Millaisia päätöksentekijöitä me olemme yksilöinä ja mikä on yhtäältä järjen ja toisaalta tunteiden osuus päätöksissämme?

Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi

Arkiajattelumme mukaan järjen käytöllä saavutetaan hyviä päätöksiä, kun taas tunnepohjaiset päätökset ovat huonoja. Filosofit ovat kautta aikojen pohtineet järjen ja tunteen merkitystä päätöksenteossa, mutta eivät mitenkään yksituumaisesti järkeä korostaen. Antiikin Kreikan filosofeista Platon ja myöhemmin René Descartes ja Gottfried Leibniz korostivat järjen merkitystä päätöksenteossa, kun taas 1700-luvun skottilaiset filosofit, David Hume ja Adam Smith, pitivät tunteita tärkeinä päätöksenteon ohjaajina.

Humen mukaan järki on tunteiden orja, koska järjen avulla pyrimme saavuttamaan niitä päämääriä, joita tunteet meille antavat. Smith puolestaan pohti myötäelämisen ja sympatiaan liittyvien tunteiden merkitystä moraalisessa päätöksenteossa.

Mitä nykytutkimus sitten sanoo järjen ja tunteiden roolista päätöksenteossa? Lyhyesti vastattuna molemmat vaikuttavat päätöksiimme, eikä voida yksiselitteisesti sanoa, että toinen johtaisi toista parempiin päätöksiin.

Sekä järki että tunteet vaikuttavat päätöksiimme, eikä voida yksiselitteisesti sanoa, että toinen johtaisi toista parempiin päätöksiin.

Psykologisten tutkimusten mukaan ihmisillä on kaksi erilaista päätöksenteon järjestelmää, nopea ja hidas. Nopea järjestelmä tekee nimensä mukaisesti päätökset nopeasti, se on impulsiivinen ja lyhytjänteinen. Tunteet vaikuttavat päätöksiin nopeassa järjestelmässä hidasta enemmän.

Hidas järjestelmä on puolestaan kärsivällinen ja pohtiva. Siinä päätöksenteko vaatii vaivannäköä ja aikaa ja tehdyt päätökset ovat nopeaan järjestelmään verrattuna pitkäjänteisempiä.

Tunteet eivät vaikuta päätöksiin hitaassa järjestelmässä yhtä paljon kuin nopeassa. Tekemiimme päätöksiin vaikuttaa se, kumpi järjestelmistä aktivoituu. Jos tarjolla on porkkanoita ja suklaata, nopea järjestelmä valitsee herkästi makean herkun, kun taas hidas järjestelmä punnitsee vaihtoehtojen terveysvaikutuksia ja päätyy porkkanaan.

Vaikka tunteet voivat olla erilaisessa osassa nopean ja hitaan järjestelmän päätöksenteossa, näyttäisi siltä, että päätöksenteko täysin ilman tunteita on mahdotonta.

Porugalilais-amerikkalainen aivotutkija Antonio Damasio alkoi epäillä tunteiden merkitystä päätöksenteossa tutkiessaan potilasta, jonka aivoista oli kasvaimen vuoksi poistettu osa. Potilas oli toipunut mutta ei osannut tehdä päätöksiä. Tarkemmissa tutkimuksissa havaittiin, että potilaan kyky tunteisiin oli tuhoutunut. Myöhemmin sama ongelma havaittiin muillakin potilailla, joiden aivoista oli poistettu tunteiden muodostumisesta vastaava osa.

Hollantilainen psykologi Ap Dijkterhuis puolestaan tutki koehenkilöiden päätöksentekoa auton ja kodinsisustuksen hankinnassa. Hän havaitsi, että kun valintakriteereitä oli monta, rationaalinen puntarointi niiden välillä kävi mahdottomaksi ja koehenkilöt turvautuivat yksinkertaisiin ratkaisuihin, esimerkiksi valitsemaan auton värin perusteella.

Mielenkiintoinen havainto oli se, että tutkittavat eivät kuitenkaan olleet erityisen tyytymättömiä tällä tavoin saavutettuihin päätöksiin. Päinvastoin: mitä pidempään tutkittavat miettivät päätöstään, sitä tyytymättömämpiä he olivat.

Kauaskantoiset päätökset

Monilla tärkeillä päätöksillä, yksityiselämässämme ja politiikassa, on hyvin kauaskantoisia seurauksia. Rakenteelliset uudistukset, vaikka sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmän uudistaminen, on tarkoitettu pitkän ajan ratkaisuksi. Samoin nyt tekemämme päätökset energian tuottamisesta vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, ydinvoiman tapauksessa jopa useiden tuhansien vuosien päähän.

Osa pitkän aikavälin päätöksistä koskee useita sukupolvia, ja tyypillisesti päätöksiin liittyy vaihtokauppa tämän hetken ja tulevaisuuden hyötyjen ja haittojen välillä. Investoinnit koulutukseen tai kestäviin energiaratkaisuihin aiheuttavat kustannuksia nykyisille veronmaksajille, kun taas niiden hyödyt realisoituvat vasta tulevaisuudessa. Valtion ottama velka taas hyödyttää tämän hetken veronmaksajia, mutta lankeaa maksettavaksi myöhemmin.

Miten hyviä sitten olemme pitkän aikavälin päätöksenteossa? Vastaus voidaan ehkä muotoilla siten, että me kyllä pystymme tekemään kauaskantoisia ratkaisuja, mutta se ei ole välttämättä kovin helppoa. Tahdon heikkous, itsekontrollin puute, on meille ominaista ja se näkyy monilla epäterveellisinä elämäntapoina.

Toisaalta tulevaisuuden tapahtumiin liittyy voimakasta diskonttausta, sata euroa tänään on paljon arvokkaampi kuin sata euroa vuoden päästä. Päätösten aikajänne riippuu myös siitä, kumpi järjestelmä vastaa päätöksenteosta. Nopea järjestelmä tekee tyypillisesti lyhytnäköisempiä päätöksiä kuin hidas järjestelmä.

Erityisen hankalia ovat useita sukupolvia koskevat päätökset.

Erityisen hankalia ovat useita sukupolvia koskevat päätökset. Päätös ilmastonmuutoksen hillitsemisestä tehdään tänään, mutta hyödyt ja haitat koskettavat erityisesti tulevia sukupolvia. Ylisukupolvisten päätösten erityinen haaste on se, että tämänhetkiset kustannukset ovat hyvin tiedossa ja usein sangen konkreettisia. Vähennämmekö lihan syöntiä, luovummeko lentämisestä, panostammeko sähköautoihin, kulutammeko vähemmän kuin ennen?

Ilmastonmuutoksen hillitsemisen hyödyt ovat puolestaan epävarmoja ja käsitteellisiä. Miten ilmasto Suomessa muuttuu? Miten muuttuvat elinolosuhteet tai viljelyksen edellytykset? Sangen usein lähitulevaisuuden seuraukset ovat konkreettisia ja yksilöitäviä, pitkän aikavälin seuraukset taas yleisiä, usein numeroina ja tilastoina kuvattavia.

Yksilöitävien uhrien vaikutuksesta päätöksiimme on myös tutkimusnäyttöä. Joukolle koehenkilöitä annettiin mahdollisuus lahjoittaa haluamansa osa saamastaan rahasummasta hyväntekeväisyyteen. Koehenkilöt jaettiin kolmeen ryhmään siten, että osalle kuvailtiin yksilöityä nälänhädän uhria, nuorta tyttöä. Toiselle ryhmälle kerrottiin tilastotietoa nälänhädästä, kodittomuudesta tai muusta vastaavasta. Kolmannelle ryhmälle kerrottiin sekä yksilöidystä uhrista että tilastotiedoista. Koehenkilöt lahjoittivat selkeästi eniten siinä ryhmässä, jolle kerrottiin vain yksilöidystä uhrista, kun taas tilastollista tietoa saaneet lahjoittivat vähiten.

Yllättävästi kummankin tyyppistä tietoa saaneet lahjoittivat miltei yhtä vähän. Ihmisten valmiudelle auttaa on siis oleellista se, että he pystyvät kuvittelemaan mielessään konkreettisen uhrin, joka kärsii vallitsevasta tilanteesta. Mielikuva motivoi heitä toimimaan. Tilastotieto puolestaan näyttäisi hillitsevän auttamishalua ja jopa vähentävän yksilöidyn uhrin kuvauksen aktivoivaa vaikutusta.

Miten voimme edistää huomisen huomaavia päätöksiä?

Jos ajatellaan monimutkaisia ja vaikeita pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia ongelmia, kuten ilmastonmuutosta, epäilemättä tehokkain ja ehkä ainoa mahdollinen keino vaikuttaa on poliittinen vaikuttaminen.

Käytän ilmastonmuutosta esimerkkinä, mutta luetellut keinot pätevät muuhunkin. Ilmastonmuutosta tuskin onnistutaan hillitsemään tai siihen sopeutumaan pelkästään kuluttajien tekemien oikeiden valintojen kautta.

Tarvitaan demokraattisen järjestelmän päätöksiä. Toisaalta on kuitenkin myös niin, että kansalaisten mielipiteillä ja painostuksella on vaikutusta siihen, miten poliittiset päätöksentekijät toimivat. Lisäksi poliitikotkin ovat yksilöpäätöksentekijöitä. Siksi on oleellista pohtia myös sitä, miten yksilöt saadaan tekemään kauaskantoisempia valintoja.

Yksilöiden tekemiin päätöksiin vaikuttaa suuresti se, miten asiat esitetään, miten valintatilanne kehystetään.

Jo kauan on tiedetty, että yksilöiden tekemiin päätöksiin vaikuttaa suuresti se, miten asiat esitetään, miten valintatilanne kehystetään. Valintatilanteiden kehystämiseen halutun vaikutuksen aikaansaamiseksi on monia eri tekniikoita. Yksi näistä on seurausten esittäminen konkreettisesti. Jos toivotaan varovaisia päätöksiä, riskit kannattaa kuvata konkreettisesti.

Eräässä tutkimuksessa havaittiin, että ihmiset ovat halukkaampia ottamaan lentovakuutuksen, joka lupaa korvata terroriteoista seuranneet vahingot kuin vakuutuksen, joka lupaa korvata kaikki mahdolliset vahingot. Jälkimmäinen vakuutus on edellistä kattavampi, mutta siis vähemmän houkutteleva. Terrorismi on konkreettinen ja helposti kuviteltavissa oleva uhka, kun taas ”kaikki mahdolliset vahingot” on epämääräinen ja vaikeasti hahmotettava uhka.

Sosiaaliset normit vaikuttavat voimakkaasti päätöksiimme. Saattaa olla, että tehokkain tapa vaikuttaa yksilöiden tekemiin valintoihin on vaikuttaa siihen, että halutusta käyttäytymisestä tulee sosiaalisen normin mukaista, epätoivotusta taas sen vastaista.

Toistaiseksi ilmaston kannalta haitallinen kulutuskäyttäytyminen ei ole sosiaalisesti tuomittavaa, mutta jo nyt on merkkejä siitä, että jotkut asiat saattavat sellaisiksi muuttua. Ainakin joissakin some-kuplissa paheksutaan kuvia kaukomatkoilta tai pihveillä herkuttelua. Sosiaalisen normin vastaiseen käyttäytymiseen liittyy tyypillisesti negatiivisia tuntemuksia, esimerkiksi häpeää.

Meillä on myös jonkin verran tutkimusnäyttöä siitä, että määrätynlaiset tunteet voivat aktivoida yksilöitä, toiset taas passivoida. Eri tunteet voivat myös aktivoida erilaiseen toimintaan.

Meillä on liian vähän tutkimustietoa siitä, mitkä tunteet aktivoivat pitkäjänteiseen päätöksentekoon, mitkä taas passivoivat tai pikemminkin aiheuttavat lyhytnäköisyyttä.

Toistaiseksi meillä on kuitenkin liian vähän tutkimustietoa siitä, mitkä tunteet aktivoisivat pitkäjänteiseen päätöksentekoon, mitkä taas passivoivat tai pikemminkin aiheuttavat lyhytnäköisyyttä. Emme myöskään tiedä, miten toisiin ihmisiin kohdistuvat tunteet, sympatia ja myötätunto, voisivat toimia suhteessa tuleviin sukupolviin ja sitä kautta ehkä omalta osaltaan aktivoida ilmastonmuutoksen vastaiseen toimintaan.

PALO tutkii huomisen huomaavaa päätöksentekoa

Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa PALO-hankkeessa tutkimme juuri tämän tyyppisiä pitkäaikaiseen päätöksentekoon vaikuttavia tekijöitä ja kysymme, millä keinoin ihmiset saataisiin tekemään kaukonäköisempiä, huomisen huomaavia päätöksiä.

Avain kauaskantoisuuteen vaikuttaisi löytyvän instituutioista, jotka eivät ole suoraan riippuvaisia vaalikausista.

Vaikka kansalaisten valintoihin vaikuttamalla voidaankin vaikuttaa laajemmin myös poliittisiin päättäjiin, tarvitaan vaalikaudet ylittävään päätöksentekoon myös institutionaalisia ratkaisuja. Juuri tällä hetkellä politiikassa kuohuttaa mönkään mennyt sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus, ja moni on aprikoinut vaalikauden riittävyyttä hyvin laajojen rakenteellisten uudistusten tekemiseen.

Avain kauaskantoisuuteen vaikuttaisi löytyvän instituutioista, jotka eivät ole suoraan riippuvaisia vaalikausista. PALO-hankkeessa tutkitaan erityisesti sitä, voisiko kansalaisten osallistaminen päätöksentekoon edistää päätösten kauaskantoisuutta. Näitä kysymyksiä pohditaan PALO-hankkeen studia generalia -luentosarjassa ja siihen pohjautuvissa Politiikasta-kirjoituksissa pitkin vuotta.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Kaisa Herne on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa. Hän tutkii päätöksentekoa ja puntaroivan keskustelun vaikutusta kokeellista menetelmää käyttäen.

Julkaisu Vaalikaudet ylittävän päätöksenteon vaikeus – Järki ja tunteet politiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Noin kuukausi ennen Jokelan koulusurman 10-vuotispäivää Tuusulan kunta ilmoitti, ettei vuosipäivänä järjestetä muistotilaisuutta. Kunta toivoi kouluihin työrauhaa ja uhrien omaisille mahdollisuutta surra rauhassa.

Tämä toive kuvaa hyvin suhtautumista koulusurmien muisteluun niin suomalaisissa paikallisyhteisöissä kuin kansallisellakin tasolla.

Jo noin kaksi vuotta koulusurmien jälkeen haastatellessani Jokelan ja Kauhajoen asukkaita havaitsin, että etenkin Kauhajoella sureminen nimettiin ennen kaikkea uhrien omaisten asiaksi, ja ulkopuolisten – esimerkiksi niiden paikkakuntalaisten, jotka eivät tunteneet uhreja – surunilmauksia pidettiin turhina tai jopa epäaitoina.

Sureminen nimettiin ennen kaikkea uhrien omaisten asiaksi.

Jokelassa koulusurma kosketti tiivistä paikallisyhteisöä hieman eri tavalla. Siellä yhteisöllisen suremisen ja muistelun katsottiin ensimmäisinä vuosina pääosin edistävän toipumista. Vuosien kuluessa suhtautuminen näyttää kuitenkin muuttuneen pidättyväisemmäksi.

Vuosipäivien viettoon koulusurmien jälkeen on monia tapoja. Esimerkiksi Yhdysvalloissa Columbinen ja Virginia Techin joukkosurmien 10-vuotispäivinä järjestettyihin muistotilaisuuksiin osallistui tuhansia ihmisiä. Toisaalta amissien yhteisössä Pennsylvaniassa vuonna 2006 tapahtunutta koulusurmaa muisteltiin suljetun yhteisön sisällä, eikä ulkopuolisia rohkaistu osallistumaan suruun tai muistamiseen.

Suomessa omaksuttiin Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen monia samoja tapoja, joilla joukkosurmia on surtu ja muisteltu muuallakin maailmalla. Kynttilöistä, kukista ja viesteistä koostuvat niin sanotut spontaanit muistomerkit kanavoivat yhteistä suremista välittömästi surmien jälkeen ja niitä seuraavina vuosipäivinä.

Tapausten muistelu on kuitenkin haluttu Suomessa pitää hillittynä. Etenkin omaisten sururauhan kunnioittaminen on ollut keskeistä. Julkiset muistotilaisuudet, joissa luettaisiin ääneen uhrien elämäkertoja, kuten vaikkapa Virginia Techin joukkosurman 10-vuotispäivänä tehtiin, ovat Suomessa tuntuneet vieraalta ajatukselta.

Koulusurmien muistaminen paikallistasolla

Tarkastelin vuonna 2014 julkaistussa väitöskirjassani koulusurmien suremiseen ja muistamiseen liittyviä paikallisia prosesseja. Vaikka Jokelassa paikallisyhteisö kannusti yhteisiin surunilmauksiin, muisteluun liittyi silti haasteita ja ristiriitoja.

Hankaluudet liittyivät esimerkiksi koulusurman syiden nimeämiseen. Silloin nousi esiin vaikeita kysymyksiä, joiden kautta koulun, muiden viranomaisten ja terveydenhuollon toimintaa arvioitiin. Miten vakavaa tekijän kiusaaminen koulussa oli ollut, ja miten paljon se lopulta vaikutti hänen motiiveihinsa? Oliko kouluyhteisö tai paikallisyhteisö vastuussa ampujan kokemasta kiusaamisesta?

Yhteisön suruun sekoittui kollektiivista syyllisyyden tunnetta ja myös tarvetta puolustautua ulkopuolelta tulevalta kritiikiltä. Joidenkin mielestä kiusaamisen merkitystä oli suurenneltu mediassa. Toiset taas syyttivät koulua siitä, ettei vuosikausia kestäneeseen kiusaamiseen puututtu.

Yhteisön suruun sekoittui kollektiivista syyllisyyden tunnetta ja myös tarvetta puolustautua ulkopuolelta tulevalta kritiikiltä.

Moniin kysymyksiin ei ollut mahdollista löytää yksiselitteisiä vastauksia, ja siksi niin Jokelassa kuinKauhajoellakin paikallisyhteisöjen vakiintuneet kertomukset koulusurmista välttivät syiden nimeämistä. Koulusurmista tuli näissä kertomuksissa jotain, joka vain tapahtui. Muistelu keskittyi välittömästi surmien jälkeisiin asioihin, kuten surunilmauksiin ja toipumisprosessiin.

Ristiriitoja paikkakunnilla koettiin muun muassa eteenpäin siirtymisessä ja toipumisen tahdissa. Osa toivoi muistelua ja keskustelua, osa halusi jättää koulusurmien käsittelyn nopeasti historiaan ja jatkaa elämää. Kauhajoella yhteisön halu siirtyä nopeasti takaisin normaaliin arkeen oli suurempi kuin Jokelassa.

Jokelassa muistelun vaikeudesta kertoi tekijän perheeseen asennoituminen. Toiset suhtautuivat perheeseen neutraalisti tai etäisen myötätuntoisesti. Kaikki eivät kuitenkaan olleet samaa mieltä. Muisto tapahtuneesta aktivoitui monilla paitsi koulurakennuksen ohi kulkiessa myös tekijän kotitalon tai muiden hänestä muistuttavien asioiden näkemisestä.

Jotkut olivat sitä mieltä, että tekijän pikkuveljen ei ollut soveliasta käydä paikallista koulua – ei ainakaan sitä, jossa koulusurma tapahtui. Osa toivoi perheen muuttavan pois.

Yhteisön tiivistymiseen väistämättä liittyvästä rajojen määrittelystä ja ulossulkemisesta eivät kaikki mielellään puhuneet.

Jokelassa muisteltiin usein koulusurman jälkeistä yhteisöllisyyttä: miten kyseessä oli ”koko kylän kriisi”, miten ihmiset kerääntyivät koulun viereisen lammen rantaan, ja miten nuoret surivat ja löysivät voimaa toisistaan. Koulu ja sen henkilökunta, joka jatkoi työtään ampumisen jälkeisinä raskaina vuosina, pysyi ihmisten mielissä ja puheissa. Yhteisön tiivistymiseen väistämättä liittyvästä rajojen määrittelystä ja ulossulkemisesta sen sijaan eivät kaikki mielellään puhuneet.

Julkinen keskustelu vaikeni sukupuolesta

Kansallisella tasolla koulusurmien muistelu oli esimerkiksi Yhdysvaltoihin verrattuna vähäeleistä ja uhrien yksityisyyttä suojelevaa. Yhteisöllisyydestä ja kiusaamisesta puhuttiin paljon koulusurmien jälkeisessä julkisessa keskustelussa.

Joistakin koulusurmiin liittyvistä asioista julkisessa keskustelussa ei kuitenkaan juuri puhuttu. Sukupuoli ja laajemmin väkivaltailmiöihin liittyvä sukupuolittunut dynamiikka oli yksi näistä.

Joukkoampujat ovat lähes poikkeuksetta miehiä, ja uhrien joukossa naiset ovat yliedustettuina ainakin Yhdysvalloissa. Suomessa Jokelan ja Kauhajoen tapaukset yhdistettiin kansainväliseen koulusurmien ilmiöön, erityisesti Yhdysvalloissa tehtyihin ampumissurmiin kuten Columbineen.

Keskustelua ei juurikaan käyty siitä, miksi ja miten massa-ampumiset ovat nousseet juuri nuorten valkoisten miesten tavaksi purkaa solmuun mennyttä elämäänsä.

Keskustelua ei juurikaan käyty siitä, miksi ja miten massa-ampumiset ovat nousseet juuri nuorten valkoisten miesten tavaksi purkaa solmuun mennyttä elämäänsä ja etsiä ulospääsyä sosiaalisista ja emotionaalisista umpikujista.

Kiusaamisesta puhuttiin paljon, mutta kiusaamisen ja kouluissa usein hyvin rajallisten hyväksyttyjen maskuliinisuuden muotojen välisistä yhteyksistä ei juurikaan keskusteltu. Puuttumaan jäivät myös huomiot siitä, miten koulusurmat ja aseilla tehtävät joukkosurmat ylipäätään voidaan nähdä osana miesten tekemää, naisiin kohdistuvaa väkivallan jatkumoa, johon kuuluu myös seksuaalinen väkivalta ja lähisuhdeväkivalta.

Joukkosurmaajien erilaisuutta ”tavallisista” ihmisistä korostetaankin usein mediassa ja julkisessa keskustelussa sen sijaan, että todettaisiin, kuinka yleistä miesten tekemä väkivalta – sekä naisiin että miehiin kohdistuva – oikeastaan on.

Sen sijaan julkisessa keskustelussa vilahteli aika ajoin miesten tekemän väkivallan luonnollistaminen biologisin tai sosiaalisin argumentein. Luonnollistamisen kautta väkivallan ja maskuliinisuuden kytkös siirrettiin naisten tai yhteiskunnan ongelmaksi sen sijaan, että miehet itse nähtäisiin kykeneväisiksi tai velvollisiksi kontrolloimaan tai muuttamaan väkivaltaista käyttäytymistään.

Julkisessa keskustelussa vilahteli aika ajoin miesten tekemän väkivallan luonnollistaminen biologisin tai sosiaalisin argumentein.

Myös paikallisyhteisöissä toipumisprosessi oli läpikotaisin sukupuolittunut. Kauhajoella osa kertoi, miten julkinen sureminen leimattiin naisten turhanpäiväiseksi joukkohysteriaksi.

Niin Jokelassa kuin Kauhajoella haastateltavat kertoivat, kuinka äidit ja tyttäret ottivat päävastuun tapahtuneen käsittelystä monessa perheessä samalla, kun miesten ja poikien hiljaisuutta ja sulkeutuneisuutta pidettiin normaalina. Väkivaltaan reagoiminen ja siitä toipuminen, samoin kuin rajanvedot siitä, millainen sureminen oli kullekin sallittua, olivat osa joukkoampumisten sukupuolittunutta ilmiötä.

Median vastuu ja paikallisyhteisöjen voima

Jokelan koulusurman jälkeen mediaa kritisoitiin siitä, että se haastatteli sokissa olevia nuoria ja metsästi aggressiivisesti silminnäkijähaastateltavia. Sen sijaan vähemmän puhuttiin median laajemmasta vastuusta tapausten uutisoinnissa: oliko esimerkiksi tarpeen käydä seikkaperäisesti läpi tekijöiden toimintaa surmapäivinä tai ylipäätään keskittää uutisointia voimakkaasti tekijöihin?

Koulusurmiin tiedetään liittyvän kopiointia ja aikaisempien surmien tekijöiden ihannointia. Tutkijat Adam Lankford ja Eric Madfis ovatkin vedonneet mediaan, jotta joukkosurmien tekijöiden kuvien ja nimien julkaisu lopetettaisiin, sillä nyt tekojen takaama kuuluisuus toimii innoituksena uusille teoille.

Oliko tarpeen käydä seikkaperäisesti läpi tekijöiden toimintaa surmapäivinä tai keskittää uutisointia voimakkaasti tekijöihin?

Myös uutisoinnin keskittyminen tekojen sijaan niiden seurauksiin auttaisi vähentämään tekijöiden saamaa kuuluisuutta, vaikka ampujien nimet ja kuvat jotain kautta vuotaisivatkin julkisuuteen. Tämän ei tarvitsisi tarkoittaa uhrien ja omaisten yksityisyyden menetystä, vaan yleisellä tasolla huomion kääntämistä tekijöistä teon seurauksiin ja uhreihin – menehtyneiden ja loukkaantuneiden lisäksi paikallisyhteisöihin, silminnäkijöihin ja auttajiin.

Suomessa puhuttiin paljon siitä, miten paikallisyhteisöjä tuettiin koulusurmien jälkeen. Vähemmän keskusteltiin siitä, miten paikallisyhteisö voisi olla aktiivinen toimija omassa toipumisprosessissaan, ei pelkkä toimenpiteiden kohde. Tapausten käsittelyssä pitäydyttiin viranomaisvetoisessa psykologisessa kehyksessä. Sitä täydennettiin ajoittain kristillisellä kehyksellä, vaikka monet paikallisyhteisössä eivät pitäneet kumpaakaan lähestymistapaa itselleen sopivina.

Kun Jokelan asukkaat halusivat järjestää koulusurmiin liittyvän yleisen keskustelutilaisuuden, jälkihoitohanke esti tilaisuuden. Kauhajoella taas jälkihoitohankkeen toimijoiden kerrottiin vastustaneen nuorten taide- ja kulttuuriprojektin toteuttamista paikkakunnalla, koska he pelkäsivät projektin tuovan pintaan tunteita, joita olisi vaikea käsitellä ilman ammattiapua.

Muistamisen ja unohtamisen politiikka

Joukkosurmien muistelu ja sureminen on kaikkea muuta kuin suoraviivaista tunteen ilmaisua. Suremiseen ja muistamiseen liittyy suuri määrä valintoja niin paikallisella kuin kansallisella tasolla: millaisia tapauksia surraan, keitä uhreja kunnioitetaan ja miten, kuinka pitkään tapahtumia muistetaan virallisilla tai epävirallisilla tavoilla?

Muistelu sisältää aina neuvotteluja ja kamppailuja siitä, mitä muistetaan ja mikä unohdetaan.

Sivulliset eivät koe kaikkia väkivaltatapauksia suinkaan samalla tavalla. Tapausten järkyttävyys ei ole välttämättä kiinni myöskään uhrien lukumäärästä.

Muistelu sisältää aina neuvotteluja ja kamppailuja siitä, mitä muistetaan ja mikä unohdetaan. Yhteisen suremisen, muistamisen ja vaikenemisen kautta rakennetaan niin paikallisia kuin kansallisiakin yhteisöjä ja päätetään siitä, ketkä niihin kuuluvat ja ketkä jäävät ulkopuolelle.

VTT Johanna Nurmi on tutkijatohtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Miten koulusurmia muisteltiin – ja mistä vaiettiin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tunteet ovat viimeisen vuosikymmenen aikana tehneet paluun politiikan tutkimukseen. Paluusta voidaan puhua siksi, että alan klassikot Thomas Hobbesista Hans Morgenthauhun ja Carl von Clausewitziin pureutuivat aikoinaan syvälle etenkin pelon ja vihan tunteisiin.

Pitkän rationalismin värittämän kauden jälkeen valtavirtateorioiden rinnalle on noussut näkökulmia, joiden mukaan myös tunteilla on merkitystä päätöksenteossa, diplomatiassa ja politiikassa.

Yksi vahvasti tunteita herättävä aihe on terrorismi. Terroristijärjestöistä ehkä vihatuin ja tällä hetkellä myös pelätyin lienee itseään islamilaiseksi valtioksi tituleeraava Isis. Isis nousi koko maailman tietoisuuteen kesällä 2014, kun se valtasi Irakin toiseksi suurimman kaupungin Mosulin ja myöhemmin Sinjarin vuoristokaupungin.

Yhdysvallat, joka ei enää voinut olla reagoimatta terroristijärjestön julmuuksiin, aloitti ilmaiskut Isisiä vastaan elokuussa 2014. Pian tämän jälkeen Isis julkaisi teloitusvideon yhdysvaltaisen toimittajan James Foleyn mestaamisesta.

Ennen kesää 2014 Isisiä oli tuskin mainittu Yhdysvaltain presidentin tai ulkoministerin puheissa.

Ennen kesää 2014 Isisiä oli tuskin mainittu Yhdysvaltain silloisen presidentin Barack Obaman tai ulkoministeri John Kerryn puheissa, mutta Foleyn mestaamisen jälkeen terroristijärjestöstä tuli valtionpäämiesten puheissa ennennäkemätön uhka, joka tulisi tuhota lopullisesti.

Vertailin pro gradu -tutkielmassani Obaman ja Kerryn Isisin vastaista retoriikkaa ennen ja jälkeen Foleyn teloittamisen. Analyysi toteutettiin kvantitatiivisella Linguistic Inquiry and Word Count -ohjelmalla. Sen avulla voidaan kerätä kvantitatiivista dataa puheen sisältämistä ilmauksista ja siten puheen neutraaliudesta, tunteellisuudesta ja esimerkiksi positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin vetoavan sanaston määrästä.

Tutkielman tulokset osoittavat tunteisiin vetoavan retoriikan määrän kasvaneen merkittävästi Foleyn teloituksen jälkeisissä puheissa. Niissä esiintyi tilastollisesti huomattavasti enemmän tunteisiin vetoavaa sanastoa ja erityisesti negatiivista sekä vihan sanastoa.

Tunteisiin vetoavan retoriikan määrä on kasvanut merkittävästi Foleyn teloituksen jälkeisissä puheissa.

Eron voi havaita esimerkiksi Obaman päivää ennen teloitusta pidetyn ja päivä teloituksen jälkeen pidetyn puheen välillä. Foleyn teloituksen jälkeen pidetty puhe sisältää yli kolme kertaa enemmän negatiivista tunnesanastoa ja yli kaksinkertaisen määrän vihan sanastoa kuin juuri teloitusta ennen pidetty puhe.

Myös Yhdysvaltojen rooli sodassa näyttäytyy erilaisena näissä puheissa. Ensimmäisessä puheessa Obama korostaa, että Yhdysvallat tulee jatkamaan rajoitettua missiotaan Irakissa taatakseen paikalla olevan henkilökuntansa turvallisuuden ja tarjoaa humanitaarista apua irakilaisille. Jälkimmäisessä Obama puolestaan sanoo, että Yhdysvallat tekee mitä ikinä vaaditaan suojellakseen henkilökuntaansa.

Obaman hallinnon retoriikkaa on pidetty maltillisena edeltäjäänsä George W. Bushiin verrattuna, mutta Obaman ja Kerryn Isisin vastaisen retoriikan lähempi tarkastelu osoittaa, että etenkin vihalla on ollut merkittävä rooli myös Obaman hallinnon sodan oikeuttamispuheessa.

Tunteisiin vetoamisen ja oikeuttamisen tutkimus

Tunteisiin vetoamalla voidaan oikeuttaa poliittisia toimia, koska tunteet vaikuttavat käsityksiimme todellisuudesta ja siten mielikuviin näiden toimien hyväksyttävyydestä. Korostamalla Isisin julmuutta tai sen uhrien viattomuutta poliittiset toimet saadaan näyttämään oikeutetuilta ja vallitsevien normien mukaisilta.

Tunteet vaikuttavat käsityksiimme todellisuudesta ja siten mielikuviin näiden toimien hyväksyttävyydestä.

Oikeuttamisen strategioita tutkinut Antonio Reyes toteaa tunteiden olevan melko ennustettavia ja juuri siksi hyvä manipulaation väline.

Tunteisiin vetoaminen valtionpäämiesten puheessa voidaan nähdä tarkoituksellisena toimintana, koska valtiotason tunteen ilmaisun takana on aina päätöksentekokoneisto ja tunteiden ilmaisulla pyritään luomaan haluttu vaikutelma yleisön silmissä. Tunteisiin vetoamisella on siis strategisia päämääriä. Näin toteaa myös tunteiden diplomatiaa tutkinut Todd Hall.

Pyrkimällä tietoisesti valikoitujen tunteiden herättämiseen voidaan yleisöä suostutella hyväksymään poliittinen toiminta ja päätökset. Poliittisen psykologian tutkijat Sabrina Pagano ja Yuen Huo toteavat, että tunteisiin vetoamisen avulla poliittiset päättäjät voivat räätälöidä lähestymistapansa vastaamaan reaktiota, jota he yleisöltä toivovat.

Esimerkiksi vihan tunteen on psykologisessa tutkimuksessa katsottu vaikuttavan positiivisesti sotatoimien saamaan tukeen. Viha kannustaa tekoihin, jotka tähtäävät syyllisen rankaisemiseen, ja sillä saadaan usein aikaan optimistisempi arvio riskin suuruudesta. Siksi vihan tunne on omiaan tukemaan sotilaallisia toimia.

Tunteet ja sotatoimien kannatus

Obaman hallinnon oikeuttamispuheen onnistumisesta kertovat The Washington Post -lehden kyselytutkimukset, joista ensimmäinen toteutettiin juuri ennen Foleyn teloittamista ja toinen  Foleyn ja Isisin seuraavan amerikkalaisuhrin, Steven Sotloffin, teloituksen jälkeen.

Vain reilussa kuukaudessa yhdysvaltalaisten kannatus ilmaiskuille Irakissa ja Syyriassa kasvoi yli 15 prosenttiyksikköä. Lisäksi marraskuussa 2015 tehdyn tutkimuksen lukujen mukaan tuki maajoukkojen lisäämiselle oli kaksinkertaistunut reilussa vuodessa.

Monet tutkimukset ovat tunnustaneet tunteiden merkityksen Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Monet tutkimukset ovat tunnustaneet tunteiden merkityksen Yhdysvaltojen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.  Esimerkiksi Bushin vihan ja pelon tunteisiin vetoavan retoriikan määrä kasvoi Irakin sodan alla aikana, jolloin Bushin hallinto haki tukea terrorismin vastaisille toimille.

Syyskuun 2001 terroristi-iskujen jälkeen vahvasti pelkoa tunteneet yhdysvaltalaiset osoittivat vähemmän tukea terrorismin vastaiselle sotilaalliselle toiminnalle ja presidentti Bushille, koska pelko saa yksilön yliarvioimaan sotatoimiin liittyvän riskin suuruuden ja välttämään riskinottoa. Sen sijaan tulevaisuuden terroriuhkan vahvana kokeneet, mutta vähemmän pelkoa tunteneet yhdysvaltalaiset kannattivat Bushin terrorisminvastaista politiikkaa.

Hyvä ohjenuora valtionpäämiehelle, joka haluaa saada kansan tuen sotatoimille, olisikin korostaa uhkan vakavuutta, mutta samalla sen kontrolloitavuutta ja omaa yliotetta vastustajasta.

Bushista Obaman kautta Trumpiin

Analyysi Obaman ja Kerryn puheista osoittaa, että Isisin vastaisia sotatoimia on pyritty oikeuttamaan tunteisiin vetoavan retoriikan avulla. Erot negatiivisiin tunteisiin vetoavan sanaston määrissä sekä Kerryn että Obaman ennen teloittamista ja sen jälkeen pidetyissä puheissa ovat huomattavat. Tunteisiin vetoava sanasto on korostunut tilanteissa, joissa sotilaallista toimintaa on kasvatettu.

Tunteisiin vetoavan retoriikan runsas käyttö Isisin vastaisen sodan oikeuttamispuheessa viittaa siihen, että tunteita on tietoisesti käytetty poliittisten toimien oikeuttamiseen. Mestausvideot ovat tarjonneet Yhdysvalloille emotionaalisen, vihaa herättävän faktan, jonka avulla on ollut helpompi perustella kaukana kotoa käytävää sotaa pitkittyneiden sotien väsyttämälle kotiyleisölle.

Tunteisiin vetoaminen voidaan nähdä Yhdysvaltojen terrorismiin liittyvän poliittisen diskurssin ominaispiirteenä.

Terrorismipuheen tunteisiin vetoava retoriikka ei siis ole ollut vain Bushin hallinnolle tyypillistä, vaan se on jatkunut myös Obaman kaudella. Kun tuloksia peilataan aikaisempaan tutkimukseen, voidaan tunteisiin vetoaminen nähdä Yhdysvaltojen terrorismiin liittyvän poliittisen diskurssin ominaispiirteenä. Trumpin hallinnon puheet terrori-iskuista ja massamurhista paikoissa, joissa niitä ei koskaan tapahtunut, antavat viitteitä tämän ominaispiirteen vahvistumisesta edelleen.

YTM Sara Linnoinen toimii assistenttina Uskonnollisten ja perinteisten johtajien rauhanvälitysverkostossa Kirkon Ulkomaanavulla. Artikkeli perustuu Linnoisen joulukuussa 2016 julkaistuun pro gradu -tutkielmaan.

Julkaisu Tunteet ja terrorismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sääliä vai myötätuntoa?

Törmäsin vastikään Brendan O’Neillin artikkeliinYour Pity for Palestinians is Making Things Worse For Gaza. O’Neill paheksuu artikkelissaan sitä, kuinka ulkomainen sääli saa Hamaksen käyttämään siviilejä ihmiskilpinä sekä järjestämään kameroita kuvaamaan sodan uhreja, yleensä haavoittuneita tai kuolleita naisia ja lapsia. Ulkomaiset sivustaseuraajat kuluttavat ja jakavat näitä kuvia säälin motivoimina, edistäen väkivallan kierrettä. Hamas siis tyydyttää kyltymättömän tarpeemme nähdä ja levittää sodan kuvia. O’Neill syyttää tästä sensaatiohakuisesta tarpeesta sodan kuvien levittämiseen sääliämme, joka pikemminkin rohkaisee väkivaltaan kuin ehkäisee sitä.

O’Neillin tarjoama yksipuolinen tulkinta Hamasin motiiveista voidaan kyseenalaistaa. Voidaan myös pohtia yleisemminkin sodan kuvien käyttöä humanitaarisessa ja journalistisessa työssä. Tartun tässä tekstissä kuitenkin O’Neillin argumenttiin siitä, että säälin tunteessa olisi jotakin vikaa. Ajattelevina ja tuntevina ihmisinä sota koskettaa meitä, joten miksi emme saisi tuntea sääliä? Mitä meidän sitten pitäisi tuntea toisen ihmisen kärsimystä kohtaan, jos uskomme O’Neillin tapaan säälin kannustavan väkivaltaan? Ehdotan, että korvaamme säälin myötätunnolla.

Myötätunnon määrittelyä

Sodan kuvien jatkuvassa tulvassa etäinen tarkkailija on sekä altis tuntemaan sääliä että turtumaan siihen (nk. compassion fatigue). Sääli ei kuitenkaan ole ainoa tunne, joka herää toisen kärsimystä kohtaan. Sensaatiohakuisen kuvamateriaalin ja säälin politiikan ohella on myös myötätuntoa ja myötätunnon politiikkaa, joka ei kaipaa polttoaineekseen väkivallan kuvia. Myötätunnon ja säälin erottaminen toisistaan auttaa tarjoamaan vaihtoehtoisen tavan tuntea ja toimia osana globaalia yhteisöä ja sen konfliktien ratkaisua. Säälin sijasta olisikin syytä pohtia mitä myötätunto kansainvälisissä suhteissa merkitsee.

Tunteiden kategorisointi ei ole helppo tehtävä. Tunteet eivät ole toisistaan erillisiä, vaan niiden rajat ovat häilyviä ja niitä tunnetaan samanaikaisesti. Myötätunto kuuluu tunteiden luokittelussa samaan tunneryhmään rakkauden, hellyyden ja välittämisen kanssa. Vuorovaikutuksellisuuden näkökulmasta myötätunto on kuitenkin erillinen tunne (Goetz et al. 2010, 3). Damasion (2012, 124-6) mukaan myötätunto on yksi ”sosiaalisista tunteista”, jotka ilmenevät sosiaalisissa tilanteissa. Muita vastaavia tunteita ovat esimerkiksi halveksunta, ylpeys ja ihailu. Myötätunto ei ole sama asia kuin empatia tai sympatia, vaikka termejä käytetään samaa tarkoittavina. Empatia on kyky samaistua toisen tunteisiin ja sympatia on samoin ”kanssatuntemista” (ks. Goetz ym. 2010, 2–3). Myötätunto on käsitteenä laajempi, sillä siihen liittyy toisen kärsimyksen tunnistaminen ja halu auttaa. Halu auttaa ei silti välttämättä ole tietoinen ja usein hätätilanteessa yksilö reagoi ennen kuin tietoinen reflektio ehtii kuvaan. Toisen kärsimystä heijastelevan tunnetilan kokeminen ja halu kurottaa kohti toista – olkoon se sitten elein, sanoin, kosketuksin, materiaalisella avulla tai yhteiskunnallisia sortorakenteita purkamalla – on myötätunnon ydintä.

Myötätunto ei ole sääliä, vaikka tutkijat käyttävät niitä joskus samassa merkityksessä (esim. Linklater 2014). Whitebrookille (2014) sääli on tunne, ja myötätunto on säälistä seuraavaa toimintaa. Kuitenkin neurologisessa tutkimuksessa käytetään nimenomaan myötätunnon käsitettä tunteena (esim. Immordino-Yang ym. 2009). Itse olen taipuvainen ajattelemaan sääliä Hutchinsonin tapaan (2014) ylhäältä alaspäin suuntautuvana lähestymistapana auttamiseen. Sääli tunteena perustuu erillisyyteen ja eriarvoisuuteen. Sääliä tunteva ei koe samankaltaisuutta tai yhdenvertaisuutta kärsivää osapuolta kohtaan. Myötätunto sen sijaan perustuu tasa-arvoiseen toisen ihmisen kunnioitukseen. Myötätunto on tunteena palkitseva, sillä se ei ole vain ulospäin suuntautunut, vaan osa oman itsen havainnointia ja jatkuvaa konstruointia. Immordino-Yangin ym. neurologisessa tutkimuksessa itse-prosessille keskeiset aivoalueet aktivoituivat myötätunnon tunteen mukana, kun koehenkilöille kerrottiin tarinoita toisten ihmisten henkisestä ja fyysisestä kärsimyksestä (Immordino-Yang ym. 2009, 2).

Damasion (2012; 126, 103–4) mukaan sosiaaliset tunteet vaikuttavat olevan niin riippuvaisia ympäristöstä ja koulutuksesta, että ne näyttävät vain kognitiiviselta kerrokselta aivojen pinnalla, mutta itse asiassa myötätunto aktivoi sellaisia aivon alueita (premotorinen-prefrontaalinen kuorikerros), jotka normaalisti kartoittavat kehon omaa tilaa saaden sen liikkeelle. Damasio kutsuu tätä ”ikään kuin keho silmukaksi” (as-if body loop). Myötätunnon kehollinen kokemus tuleekin siitä, että peilisolujen kautta on mahdollista simuloida toisen ruumiin tilaa omassa ruumiissa. Kyse on simuloidusta kehontilasta: pystymme tunnistamaan ja tuntemaan toisen kehon tilan. Joissain tapauksissa tapahtuu jopa motorinen aktivoituminen (Damasio 2012, 102–3, ks. myös Saarela ym. 2007).

Jos sääli on tunne, jossa kärsijä ja säälijä ovat toisistaan erillisiä (ks. Hutchinson 2014) niin myötätunto on jotain sellaista, jossa kosketus toiseen on lihallista. Neurologinen ja psykologinen lähestymistapa tunteeseen on mielestäni välttämätön, kun otetaan askel tunteen poliittisuuden tarkasteluun. Jos tunnetta ei tarkastella yksilön näkökulmasta päädytään käsitteelliseen epämääräisyyteen, josta O’Neillin teksti on esimerkkinä.

Myötätunto uskonnonfilosofiassa

Myötätunnolla on eittämättä myös keskeinen rooli eri uskontojen filosofioissa. Michael Ure sekä Mervyn Frost (2014b, 6–7) kuvaavat yksityisenä koettua myötätuntoa laupiaan samarialaisen vertauksen kautta. Laupias samarialainen, välittämättä etnisistä tai uskonnollisista eroista, helpottaa kohtaamansa viattoman väkivallan uhrin kärsimystä. Laupiasta samarialaista voidaan verrata Lotus Sutran kertomukseen myötätunnosta, jossa ”boddhisattva ei koskaan halveksuva” (Boddhisattva Never Disparaging) on keskeinen myötätunnon ruumiillistuma. Kertomuksessa ”boddhisattva ei koskaan halveksuva” on munkki, joka kenet tahansa kohdatessaan kumarsi aina syvään ja lausui kunnioituksen sanat. Boddhisattva kohtasi käyttäytymisensä vuoksi halveksuntaa ja suoranaista väkivaltaa, mutta hän jatkoi vuosi toisensa jälkeen kumartamista joka ikiselle ihmiselle. Lopulta, ollessaan jo lähellä kuolemaa, boddhisattva koki oman valaistumisensa, hänen elinaikansa pidentyi ja hän jatkoi buddhalaisen opetuksen levittämistä. Häntä halveksuneet munkit, nunnat, ja maallikot kääntyivät hänen seuraajikseen (Lotus Sutra 1993, 266–8).

Laupiaan samarialaisen ja boddhisattvan tarinoiden ero on siinä, että boddhisattvan myötätunnon osoitus kuvataan tasa-arvoisena, jokaista ihmistä kohtaan osoitettuna syvänä kunnioituksena. Sitä voisi kutsua myötätunnoksi elämää kohtaan. Laupiaan samarialaisen kertomus Uren ja Frostin (2014b, 6–7) tulkitsemana kohdistuu viattomaksi todetun fyysisestä kivusta kärsivän auttamiseen – myötätuntoon, joka keskittyy toiminnan laatuun ja viattomaan uhriin. Lotus Sutran myötätunnosta heijastuu sen sijaan elämän kunnioitus ja tasavertaisuus, joiden pohjalle rakentuu pyrkimys omaan ja muiden onnellisuuteen. Taustalla on tunne, toisen kärsimyksen kehollinen tunnistaminen, sekä ymmärrys itsen ja ympäristön välisestä erottamattomuudesta.

Kärsimys on sellaista, jota jokainen ihminen kokee. Myötätunnon kiinnittäminen ajatukseen ei-kärsivästä auttajasta ja kärsivästä autettavasta luo dikotomiaa ja erottelua, kun taas kärsimyksen tunnistaminen itsessä ja toisessa olevana jaettuna kokemuksena vie kohti myötätuntoa, joka alkaa myötätuntoisesta kumppanuudesta, vanhemmuudesta, ihmisyydestä. Jos myötätuntoa ajatellaan tällä tavoin ”ei koskaan halveksuva” lähtökohdasta ylitetään kritiikki, jossa myötätunto on sääliä, valikoitua vain sitä ansaitseville tai voi johtaa kostoon väärintekijöitä kohtaan.

Myötätunto liittyy vahvasti moraaliin: yleisesti ottaen myötätuntoa pidetään hyveenä. Goez ym. (2010, 22) viittaavat Damasion ja Jonathan Haidtin tutkimuksiin, joissa jotkut tunteet (tai tarkemmin somaattiset merkit, gut feeling) toimivat moraalisen intuition lähteenä (ks. Haidt 2000, 825). Mistä myötätunnon moraali sitten tulee? Laki on huono moraalin lähde myötätunnolle, sillä tunnetta ei voi pakottaa. Transsendentaalisen moraalin sijaan Connolly (2002, 72) tuo esiin ajatuksen ”ateistisesta kiitollisuudesta”, joka resonoi pluralistisen kulttuurin eetoksen kanssa ja mahdollistaa myötätunnon henkilökohtaisen moraalin löytämisen. Näin voimme kuvitella myötätunnon kunnioituksena elämää ja yhteistä ihmisyyttä kohtaan, eikä lain sanelemana tai jumalallisena käskynä; esimerkkinä ”boddhisattva ei koskaan halveksuvan” tapa löytää kunnioitus ja moraali omasta elämästään ja omasta inhimillisestä käyttäytymisestään. Connolly (2002, 104) kirjoittaa kuvaavasti, että Spinozalle moraalin inspiraation lähde näyttää olevan eksistentiaalinen ilo ja sen mukana kehittynyt ymmärrys asioiden syvästä rakenteesta. Kysymys kuuluukin, miten tällaisen syvän kunnioituksen ja korkean olotilan saa aikaan ja onko kaikilla sama kyky löytää myötätuntoinen moraali itsestään?

Myötätunnon politiikka

Uren ja Frostin (2014a) toimittamassa Politics of Compassion teoksessa myötätunto ei ole neurologinen tai psykologinen käsite, vaan mahdollinen moraalisen toiminnan malli – poliittinen hyve. Poliittisena hyveenä myötätunto on silti kiistelty ilmiö; se on potentiaalisesti globaali moraalinen kompassi, mutta ongelmallinen sellainen. Esimerkiksi Nussbaum ajattelee myötätuntoa ominaisuutena, jota voi kehittää ja kouluttaa. Nussbaumin mukaan myötätunnon poliittista voimaa kritisoivien ajattelussa myötätunto on epämääräinen, epätasa-arvoinen ja potentiaalisesti liian kapea-alainen (verrattuna esim. kunnioitukseen), kun taas myötätunnon puolustajat liittävät käsitteen lapsuuden kiintymyksen kehitykseen sekä siihen, että ilman myötätuntoa meillä olisi moraali ilman kiireellisyyttä. Myötätunnon kritiikki koskee uhriutumista ja epätasa-arvoa, vaikka myötätunto voi yhtä lailla johtaa solidaarisuuteen (Nussbaum 2003, 12). Näin ajateltuna myötätunto (säälinä) yhdistettynä vihaan voi johtaa kostoon, väkivallan kierteeseen. Myötätunto sekoittuu muihin tunteisiin, jolloin se ei ole enää sitä myötätuntoa, joka perustuu toisen rohkaisuun ja vuoropuheluun. Myötätunnon kriitikoille kyse ei siis ole kunnioituksesta – he viittaavat pikemminkin sääliin kuin myötätuntoon yhteisenä kärsimyksen tunnistamisen kokemuksena.

Jos myötätunto on jotain jota voi “kouluttaa”, se ei ole enää vain kehollinen tunne. Myötätunto on silloin moraalinen valinta, eikä vain ja ainoastaan luonnollinen reaktio kärsimykseen (Von Dieze and Orb 2001). Fassinille (2012, 1) myötätunnossa yhdistyy sekä järki että tunne sekä tärkeimpänä tarve vähentää kärsimystä. Myötätunnon poliittisuudesta kiinnostuneet tutkijat (ks. esim. Ure ja Frost 2014a) korostavat halua tai tarvetta auttaa myötätunnon erityispiirteenä. Auttaminen ei ole kuitenkaan tutkijoille laupiaan samarialaisen kaltaista yksilön toimintaa vaan yhteiskunnallista liikehdintää, ulkopolitiikkaa tai kosmopoliittisia instituutioita ja yhteisöllisyyttä (ks. Ure ja Frost 2014a).

Keskittymällä myötätunnon tunteen seurauksiin jonakin tiettynä moraalisesti hyväksyttävän toimintana on näkökulma, joka takertuu poliittiseen julkisena aktivismina tai virallisena politiikkana. Whitebrookille politiikka on julkista ja yksityinen ei-poliittista, jolloin hänen määritelmässään ”poliittinen myötätunto” on järjestelmällisen epäoikeudenmukaisuuden tietoista purkamista. Koska laupias samarialainen ei puutu kohtaamansa miehen kärsimyksen syihin (vaikka auttaakin häntä välittömän kärsimyksen helpottamisessa) kyse ei ole poliittisesta myötätunnosta (Ure & Frost 2014b, 7). Ihmiseltä toiselle tapahtuva myötätunnon ilmaus ei näin täytä poliittisen toiminnan kriteerejä.

Mitä jos tämä tunteen ”toiminta-taipumus” ei olekaan selvästi havaittavissa ja todennettavissa? Mitä jos se ei olekaan Whitebrookin (2014) ajattelemalla tavalla taistelua yhteiskunnallisten rakenteiden muuttamiseksi, ihmisoikeusaktivismia, tai yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolustamista. Mitä jos myötätunto inspiroi yksilöä muuttamaan omaa ajatteluaan ja tällä tavoin saamaan aikaan halutun muutoksen elämässään? Mitä jos tämä muutos sen sijaan rohkaisee muita?

Näenkin myötätunnon poliittisen aktivismin ohella sosiaalisena tunteena, joka estää väkivaltaa ja joka hyödyttää itseä ja toista hyvin laajassa ja moninaisessa muodossa. Myötätunnon poliittinen aspekti on silloin sen kyvyssä estää ja ratkaista paikallisia, kansallisia ja kansallisia konflikteja pitkällä aikajänteellä. Myötätunto johtaa kohti väkivallattomampaa maailmaa. Tässä näkemyksessä myötätunto ei kulminoidu etäisten kärsivien säälimiseen, hyväntekeväisyyteen tai poliittiseen aktivismiin vaan siihen vähemmälle huomiolle jääneeseen ihmisten vuorovaikutukseen missä tahansa kontekstissa mutta erityisesti, kun ihmisryhmien välillä on jännitteitä ja väkivaltaa. Myötätunto ei ole poliittinen poikkeustila, vaan osa jokaisen ihmisen arkea. Myötätunto ei ole elitismiä, vaan arkipäivää.

Vaikka tunteen politiikkaan liittyy myös tunteiden hallinta poliittisen propagandan ja vihollisuuksien tuottamisen keinoin, yksityisen poliittisuus on tärkeää siinä missä julkisenkin. Konfliktien estäminen ja ratkaiseminen riippuu hyvin paljon paikallisen väestön kyvystä tulla toisiaan vastaan, sopia riitoja ja antaa anteeksi. Toisin sanoen paikallisen väestön tunteet ratkaisevat sen, syntyykö väkivaltainen konflikti vai pystytäänkö se lopettamaan. Lisäksi se mikä yhdellä hetkellä on yksityistä, voi globaalin tiedonvälitysteknologian avulla olla seuraavalla hetkellä julkista. Humanitaariseen työhön, tutkimukseen, tai toimittajan työhön liittyvä tiedon keruu ja julkaiseminen johtaa kuvien, tarinoiden ja äänien välittymiseen kauas yksityiseltä sfääriltä. Toimijan ei tarvitse olla tietoisesti poliittinen toimija, sillä toimijuus rakentuu monimutkaisten valtasuhteiden ja laajan tiedonvälityksen maailmassa. Esimerkiksi amerikkalainen Sixto Rodriguez vaikutti musiikillaan Etelä-Afrikan apartheidin vastaiseen taisteluun tietämättä siitä mitään (ks. Searching for Sugar Man).

Tavallisten ihmisten myötätunnon representaatioiden voima on siinä, miten ne voivat muuttaa ihmiskäsitystämme. Voimme tarkastella väkivallan ja myötätunnon suhdetta arkielämän tasolla nähden kuinka konflikteissa ei ole vain syyllisiä ja kärsiviä uhreja, vaan myös rohkaisua, pelottomuutta ja inhimillisyyttä. Emme voi kompastua politiikan määritelmiin ja yrittää pakottaa tunteita tieteenalan perinteisiin lokeroihin ilman, että kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa osa kanssakäymisestä jää vaille huomiota. Myötätunnon poliittisuus on siinä, että lineaarisen kausaliteetin sijaan myötätunnon vaikutukset sekä yksityisellä että kollektiivisella tasolla ovat jokseenkin ennakoimattomia, potentiaalisesti laajoja mutta pieninäkin merkittäviä. Kun myötätunto määritelmällisesti haastaa kolonialistista säälin käsitettä, se on hyväksymiseen ja sopuisaan yhteiseloon pyrkivä motivaatio. Erityisesti konfliktien jälkeisissä tilanteissa myötätunto voi mahdollistaa sen, ettei vanhoja vihamielisyyksiä siirretä sukupolvelta toiselle ja jouduta väkivallan kierteeseen, josta meillä on maailmanpolitiikan historiasta liian monia esimerkkejä.

Takaisin Gazalle

O’Neillin (2014) mukaan solidaarisuudessa on tapahtunut muutos suuntaan, jossa palestiinalaiset eivät ole enää itseään toteuttavia toimijoita vaan kyvyttömiä uhreja, joita länsimaisten organisaatioiden tulee kiirehtiä auttamaan. O’Neillin mukaan 1970-80 -luvuilla korostettiin palestiinalaisten kykyjä, kun taas tämän hetkisessä solidaarisuuskampanjoinnissa korostetaan palestiinalaisten kyvyttömyyttä ja avuttomuutta.  Olen samaa mieltä siinä, että sääli voi todella johtaa asetelmaan, jossa toisen kärsimys nähdään hänen kyvyttömyytenään. Sääli asettaa ihmisiä eri asemaan ja erottaa auttajan autettavasta, kyvykkään kyvyttömästä. Myötätunto – se joka manifestoituu peilisoluissa, liikkeessä ja aivojen jatkuvassa kartoittamisessa, toivossa ja kunnioituksessa – johtaa toisenlaiseen lopputulokseen.

Säälin kohteena olevat uhrit eivät ole liikkuvia toimijoita; he odottavat liikkumattomina paikallaan pelastajaa. Kuolleen kehon tilaa ei voi enää tuntea omassa elävässä kehossa. Me emme tarvitse kuvia kuolleista kehoista solidaarisuuden kokemisen vuoksi. Tarvitsemme maailmalle avoimen, heränneen, mielen – sekä kunnioituksen niitä kohtaan, joiden kärsimystä haluamme vähentää. Tällainen myötätunto haastaa kolonialistisen säälin käsitteen ja tarjoaa motivaation hyväksyntään ja harmoniaan.

Myötätunto ei vaadi kuvia lasten ja naisten väkivallan tuhoamista kehoista, mutta se vaatii tietoa siitä, mitä toisille ihmisille niin lähellä kuin kaukanakin tapahtuu. Tähän tiedontarpeeseen on vastaamassa erilaisia tahoja. Näkyvämpiä tiedon virrassa ovat kuvat ja videot, jotka leviävät eri foorumeilla nopeasti. Tämän päivän konflikteissa paikallinen ja kaukainen toimijuus sekoittuvat tavalla, joka tekee vaikeaksi hahmottaa tunteiden, tiedon ja vallan välisiä suhteita ja erityisesti ennakoida niiden vaikutuksia. Yksilöltä toiselle välittyvän myötätunnon poliittiset vaikutukset voivat olla laajoja ja merkittäviä, vaikka ne eivät näy ulospäin kansannousuina tai protestiliikkeinä. O’Neill on oikeilla jäljillä yrittäessään hahmottaa väkivallan ja tunteen tuottamisen välistä suhdetta, mutta hän ei tarkastele tunnetta eikä poliittista tarpeeksi laajasta näkökulmasta tarjotakseen muuta kuin yksilöä syyllistävän analyysin.

Gazassa menehtyneiden kuvien jakaminen on poliittista, olipa tavoitteena sitten yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaaminen (Whitebrookin myötätunnon politiikka) tai  oman henkilökohtaisen tunteen (säälin tai myötätunnon) ilmaiseminen. Tällaisen poliittisen toimijuuden motiiveja ei voi kuitenkaan typistää pelkästään säälin käsitteen alle.

Lähteet

Connolly, William. E. (2002): Neuropolitics: Thinking, Culture, Speed.Minneapolis: University of Minnesota Press.

Damasio, Antonio (2010): Self Comes to Mind: Constructing the Conscious Brain. New York, Toronto: Pantheon Books. Kindle edition.

Fassin, Didier (2012): Humanitarian Reason: A Moral History of the Present.University of California Press.

Goetz, Jennifer, Dacher Keltner, Emiliana Simon-Thomas (2010): ”Compassion: An Evolutionary Analysis and Empirical Review”. Psychol Bull, 136 (3), 351–374.

Haidt, Jonathan (2000): ”The Emotional Dog and Its Rational Tail: A Social Intuitionist Approach to Moral Judgement”. Psychological Review, 108 (4), 814–34.

Hutchison, Emma (2014): A Global Politics of Pity? Disaster Imagery and the Emotional Construction of Solidarity after the 2004 Asian Tsunami. International Political Sociology,  8 (1), 1–19.

Immordino-Yang, Helen, Andrea McColl, Hanna Damasio ja Antonio Damasio (2009): Neural Correlates of Admiration and Compassion. PNAS Early edition.

Linklater, Andrew (2014): Towards a Sosiology in World Politics. Teoksessa Ure, Michael and Mervyn Frost (toim.) Politics of Compassion. London, New York: Routledge, 65–81.

Nussbaum, Martha C (2003): Compassion & Terror. Daedalus132 (1), 10–26.

O’Neill, Brendan (2014): Your Pity for Palestinians is Making Things Worse For Gaza. Spiked24 July.

Saarela, M. V., Y. Hlushchuk, A.C Williams, M. Schurmann, E. Kalso, E., & R. Hari (2007): “The Compassionate Brain: Humans Detect Intensity of Pain from Another’s Face”. Cerebral Cortex, 17 (1), 230–7.

The Lotus Sutra(1993): Kääntänyt Watson Burton. New York: Columbia University Press.

Ure, Michael and Mervyn Frost, toim. (2014a): Politics of Compassion. London, New York:Routledge. Kindle edition.

Ure, Michael and Mervyn Frost (2014b): “Introduction”. Teoksessa Ure, Michael and Mervyn Frost (toim.) Politics of Compassion. London, New York: Routledge, 1–18. Kindle edition.

Von Dietze, Erich &Angelica Orb (2000): “Compassionate Care: A Moral Dimension of Nursing”. Nursing Inquiry,7 (3), 166–74.

Whitebrook, Maureen (2014): “Love and Anger as Political Virtues”. Teoksessa: Ure, Michael and Mervyn Frost (toim.) Politics of Compassion. Oxon: Routledge, 21–36.

Artikkelikuva: Michael Schwarzenberger / blickpixel / pixabay

Julkaisu Sääliä vai myötätuntoa palestiinalaisille? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.