Dokumenttielokuva Turkkiin paenneista syyrialaisista homomiehistä kuvaa lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle. Pienen pakolaisyhteisön lämminhenkisyydelle asettuu kuitenkin jyrkäksi kontrastiksi paitsi patriarkaalisen ja heteronormatiivisen kulttuurin homovastaisuus, myös länsimaiden nuiva asenne pakolaisiin.

Muistatko vielä, miten elokuvassa Nemoa etsimässä Nemon ”sellikavereille” kävi? Vaikka he onnistuivat pakenemaan hammaslääkärin akvaariosta avomerelle, he ymmärsivät sinne päästyään olevansa edelleen ansassa.

Tämä pakolaisten kohtalo palautui hakematta mieleen katsoessani turkkilaisen toimittajan Ayşe Toprakin ohjaamaa elokuvaa Mr. Gay Syria (2017) Turkkiin paenneista syyrialaisista homomiehistä.

Koska Syyria kuuluu niihin arabimaihin, joissa homoseksuaaliset teot on kriminalisoitu luonnonvastaisina, homot ovat parhaansa mukaan yrittäneet pysyä siellä näkymättöminä suojellakseen paitsi omaansa myös perheensä mainetta. Monet miehet pyrkivät ”parantumaan” homoseksuaalisuudestaan lukemalla Koraania ja avioitumalla – mikä ei tietenkään ole kestävä ratkaisu.

Kun levottomuudet alkoivat vuonna 2011, homoista tuli Syyrian sisällissodan kaikkien osapuolten silmätikku. Heitä alettiin vainota avoimesti ja laajasti. Pahoinpitelyjen ja vangitsemisten lisäksi heitä myös murhattiin, erityisesti Isisin hallitsemilla alueilla.

Homoista tuli Syyrian sisällissodan kaikkien osapuolten silmätikku.

Näin ollen mahdollisuus paeta maasta on syyrialaisille homoille elintärkeä. Monet heistä ovatkin hakeutuneet muualle, myös naapurimaahan Turkkiin.

Ojasta allikkoon

Vaikka homoseksuaaliset teot eivät Turkissa ole sinänsä rikos, yhteiskunnan kiristyvä asenneilmapiiri myös siellä pitää huolen siitä, että lesbot, homot ja transsukupuoliset ovat häirinnän, hyväksikäytön ja viharikosten kohteita. Kun Toprakin elokuvaa filmattiin Istanbulissa kesällä 2016, poliisi hajotti ramadanin varjolla Istanbulin gay parade -marssin kyynelkaasulla ja kumiluodeilla.

Homopakolaisten asema maassa on erityisen hankala siksikin, että maahanmuuttajilla ei ole maassa oikeuksia eikä mahdollisuutta työskennellä laillisesti, joten monet miehistä joutuvat turvaamaan toimeentulonsa riskialttiilla seksityöllä.

Monet niistä homomiehistä, jotka ovat onnistuneet pääsemään Istanbuliin Syyrian sisällissodan jaloista, joutuvat elämään kaksoiselämää myös uudessa kotimaassaan.

Tämän takia monet niistä homomiehistä, jotka ovat onnistuneet pääsemään Istanbuliin Syyrian sisällissodan jaloista, joutuvat elämään kaksoiselämää myös uudessa kotimaassaan. Näin tekee myös yksi elokuvan päähenkilöistä, Husein Sabat. Tämä 23-vuotias naimisissa oleva parturi ja yhden tyttären isä haluaa päästä pakomatkallaan eteenpäin, pois Turkista maahan, jossa sekä hän että hänen tyttärensä voisivat elää vapaasti.

Nyt Sabat elää viikot parturina Istanbulin keskustassa erossa perheestään, mutta samalla osana kaupungin tiivistä syyrialaista homoyhteisöä. Se, että hän käy tapaamassa homoystäviään teetä ja puhetta -ryhmässä, vahvistaa hänen itsetuntoaan homona ja antaa tukea hänen muutoksenhalulleen.

Kuitenkin joka sunnuntai Sabat joutuu palaamaan kotiinsa kaupungin laitamille. Siellä asuvat yhdessä paitsi hänen heteronormatiivisiin perhearvoihin nojaavat isänsä ja äitinsä, myös hänen vaimonsa ja tyttärensä. Perheen patriarkaatti on raivoissaan poikansa mahdollisesta homoudesta, eikä säästele sanojaan eikä lyöntejään tehdessään tälle selväksi, kuinka tämän tulisi elää elämänsä.

Sabatille on selvä, että tilanteen on muututtava – mutta kuinka hän voisi jatkaa pakomatkaansa turvalliseen maahan?

Homoseksuaalisuus mahdollisuutena?

Uusia mahdollisuuksia turvapaikan hakemiseen Sabatille ja muille homopakolaisille voisi aueta silloin, jos kansainvälisen yhteisön huomio saataisiin kiinnitettyä syyrialaisten homojen tilanteeseen ja turvan tarpeeseen.

Näyttääkseen maailmalle, että syyrialaiset homot ovat muutakin kuin vain vainottuja uhreja – nimittäin ihmisiä, joilla on oikeus elää hyvää elämää seksuaalista suuntautumistaan piilottelematta – heidän on keksittävä jotain sellaista, joka herättää laajaa huomiota. Niinpä Berliiniin päätynyt syyrialainen homoaktivisti ja Syyrian ensimmäisen homolehden, Mawelehin, perustaja Mahmoud Hassino keksii järjestää Istanbulissa eläville syyrialaisille homomiehille Mr. Gay Syria -kilpailun.

Kisan voittaja pääsisi puolestaan osallistumaan Maltalla järjestettävään kansainväliseen Mr. Gay World -kisaan ja olisi kisojen ensimmäinen arabitaustainen homo. Maltalta käsin Mr. Gay Syrialla olisi mahdollisuus kertoa koko maailmalle Syyrian homopakolaisten tilanteesta. Sabat tarttuu tähän oljenkorteen ja päättää osallistua Istanbulin kilpailuun.

Elokuvassa kuvataan lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle raskaassa elämäntilanteessa.

Elokuvassa kuvataan lämpimästi homoyhteisöllisyyden merkitystä pakolaisten selviämiselle raskaassa elämäntilanteessa. Valmistautuminen Mr. Gay Syria -kisoihin ja niihin osallistuminen tarjoaa Sabatille ja hänen pakolaisystävilleen tilaisuuden arvostaa homoseksuaalisuutta ja juhlia sellaisenkin kulttuurin keskellä, jossa sitä muutoin avoimesti halveksitaan. Miesten keskinäinen läheisyys ja tuki, joka näkyy heidän hulluttelunaan ja vastavuoroisena myötäelämisenä tiukoissa paikoissa, onkin elokuvan positiivisinta antia.

Katsojilla on tilaisuus tutustua Sabatin ja Hassinon lisäksi myös iloluontoiseen Omariin, joka kaipaa miehensä Naderin luo Norjaan, ja Wissamiin, joka räväyttää kisan alkuun unohtumattoman tanssin lateksiasussaan ja korkokengissään.

Pienen pakolaisyhteisön lämminhenkisyydelle asettuu kuitenkin jyrkäksi kontrastiksi paitsi patriarkaalisen ja heteronormatiivisen kulttuurin homovastaisuus, myös länsimaiden nuiva asenne pakolaisiin. Lisäksi länsimaisen homokulttuurin kaupallisuus herättää kysymyksen siitä, ketä kiinnostaa Syyrian homopakolaiset, kun rantabileet kutsuvat.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018.

YTT Tuula Juvonen on kollegiumtutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu DocPoint: Kun epätoivo kääntyy rohkeudeksi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Merkittävintä Turkin perustuslakia koskevan kansanäänestyksen tuloksessa lienee se, että ainoastaan presidentti Recep Tayyip Erdoğan ja hänen kannattajansa hyväksyvät tuloksen. Kuten jo etukäteen ennustettiin, äänestyksen lopputulema oli ristiriitainen. Niin kampanjointi, äänestäminen kuin tuloslaskentakin vaikuttavat epäreilulta ja hämäräperäiseltä.

Virallisen tuloksen mukaan Erdoğanin kyllä-puoli voitti täpärästi ja sinetöi samalla hänen yhden miehen hallintojärjestelmänsä. Ulkopuolisten tarkkailijoiden ja opposition mukaan jopa 2,5 miljoonaa ääntä on kuitenkin saatettu peukaloida keskusvaalilautakunnan laittoman päätöksen vuoksi.

Kaikki oppositiopuolueet, mukaan lukien tasavaltalainen CHP, kurdimielinen HDP ja kansallismielisen MH-puolueen oppositiosiipi, väittävät kansanäänestyksen tuloksen olevan vääristelty. Samalla ne kyseenalaistavat Erdoğanin vallan legitimiteetin ja hallitustavan, jota hän haluaa nyt tyrkyttää. Kansanäänestystuloksen peruuttamista vaativat mielenosoitukset jatkuvat monissa kaupungeissa.

Kansanäänestyksen jälkeen Turkin vahingollinen polarisaatio on noussut uudelle tasolle.

Samaan aikaan jatkuvat myös protestoijien pidättämiset. Kansanäänestyksen jälkeisessä Turkissa ei siis vain oppositio vaan myös AKP kannattajineen on kieltänyt vastustajiensa legitimiteetin.

Tämä on kuin myrkkyä haavoille. Kansanäänestyksen jälkeen Turkin vahingollinen polarisaatio on noussut uudelle tasolle. Siinä kaikki näkevät politiikan taisteluna, josta vain yksi puoli voi selvitä hengissä.

Joka tapauksessa kansanäänestys on jättänyt opposition historialliseen risteyskohtaan: aikooko se yksinkertaisesti unohtaa taistelun nyt, kun keskusvaalilautakunta on hylännyt opposition vetoomuksen, vai aikooko se jatkaa taistelua keinolla millä hyvänsä? Käyttäytyykö oppositio yhä niin kuin Turkki olisi edes nimellisesti demokraattinen maa?

Opposition risteyskohta

Opposition vastareaktio tähän tilanteeseen ratkaisee sen, haihtuuko se pikku hiljaa pois Turkin poliittiselta kartalta. Opposition on jo aika tajuta, että Erdoğanin uudessa Turkissa ei ole tilaa sille. Tämän voi tiivistää periaatteeseen, jolla on historiallinen kaiku: ”yksi maa, yksi lippu, yksi mies”.

Koko yhteiskunta järjestetään uudelleen tämän periaatteen mukaan, joten oppositiolla ei ole enää mahdollisuutta pelata omilla säännöillään. Ainoa vaihtoehto on nousta aktiiviseen vastarintaan ja taistella viimeiseen saakka. Pelkään, että tästä tilanteesta ei ole enää helppoa ulospääsyä.

Ainoa vaihtoehto on nousta aktiiviseen vastarintaan ja taistella viimeiseen saakka.

On vaikea sanoa, ymmärtääkö oppositio tilanteen vakavuuden. Kansanäänestyksen jälkeen pidetyssä lehdistötilaisuudessa tasavaltalaisen oppositiopuolueen tiedottaja Bülent Tezcan ohitti suoran kysymyksen: mitä puolue tekee, jos keskusvaalilautakunta hylkää sen esittämän vastalauseen? Tämä on koko asian ydin.

Lopettaako puolue lopulta Erdoğanin myötäilyn? Tähän myötäilyn politiikkaan on aikojen saatossa kuulunut muun muassa parlamentin valakriisi vuonna 2011, Ankaran kunnallisvaalien ristiriitaisuudet vuonna 2014 sekä presidentinvaalit vuonna 2014.

Kaikissa edellä mainituissa ja lukemattomissa muissa tapauksissa oppositio epäonnisui haastamaan hallinnon toimet, jotka rikkoivat lakia räikeästi. Sen sijaan oppositiota nöyryytettiin, se sortui valehteluun ja alistui Erdoğanin tahtoon.

Oppositio epäonnisui haastamaan hallinnon toimet, jotka rikkoivat lakia räikeästi.

Tämä on johtanut tietynlaiseen pessimismiin, jossa oppositiolla ei ole tarvittavia välineitä pelata Erdoğanin poliittista peliä.

Tämänkaltainen heikko ja hampaaton oppositio on juuri se syy, miksi jopa puolueen omien kannattajien mielestä sen johtajalta, Kemal Kılıçdaroğlulta puuttuu kyky artikuloida kansan viha ja turhautuminen poliittiseksi toiminnaksi. Kılıçdaroğlua ei myöskään koeta todelliseksi vaihtoehdoksi Erdoğanille.

Lopulta opposition kanta onkin riippuvainen Kılıçdaroğlun valinnoista, sillä nationalistinen MHP on käytännöllisesti katsoen kaivanut itselleen kuopan toimiessaan Erdoğanin vasempana kätenä. Kurdimielinen HDP puolestaan pysyy kyvyttömänä tekemään mitään sen jälkeen, kun siitä tuli Erdoğanin vihan kohde vuoden 2015 vaalituloksen seurauksena.

Miten eteenpäin?

Nyt kansanäänestyksen jälkeen oppositiolla näyttää olevan kaksi vaihtoehtoa. Ensimmäisessä vaihtoehdossa lailliset keinot on käytetty loppuun ja tilalle ovat tulleet protestihuudot. Parhaimmillaankin tämä tie voisi johtaa ainoastaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen puuttumiseen tilanteeseen.

Tuomioistuimella ei kuitenkaan ole kapasiteettia toimeenpanna päätöksiään ja toisaalta myöskään Erdoğanilla ei ole velvoitetta näitä päätöksiä toteuttaa. Lopulta vaikutus olisi sama kuin Etyjin raportilla: paperilla tarjottuja faktoja, joissa Turkin hallituksen toininta tuomitaan moraalisesti. Tämä tie ei siis johtaisi mihinkään muuhun.

On helppo ennustaa, että ensimmäinen vaihtoehto olisi musiikkia Erdoğanin korville.

On helppo ennustaa, että ensimmäinen vaihtoehto olisi musiikkia Erdoğanin korville. Hän tulkitsisi tilanteen jälleen yhdeksi Turkin sisäisten ja ulkoisten vihollisten hyökkäykseksi, jonka tarkoitus on hankaloittaa maan poliittista ja taloudellista nousua. Samaan tapaan Erdoğan on jo tulkinnut Etyjin raportin.

Oppositiossa tämä tukisi epäilyjä, joiden mukaan tasavaltalaisen CHP:n johto on salaa toivonut kaksipuolue-parlamenttia, jossa he voisivat ”esittää” oppositiota ”pluralistisen demokratian” teatteriesityksessä niin pitkään kuin mahdollista.

Tämä vaihtoehto muuttaisi todennäköisesti Turkin lopulta Azerbaidžanin tai Valko-Venäjän kaltaiseksi maaksi, joissa opposition henkilöhahmot (joita kukaan ei tunne) ottavat osaa lavastettuihin vaaleihin (joita kukaan ei vaivaudu seuraamaan), jotka toteutetaan demokraatttisen julkikuvan vuoksi (johon kukaan ei oikeastaan usko).

Surullista kyllä, tämä vaikuttaa tällä hetkellä todennäköisimmältä vaihtoehdolta.

Opposition toinen vaihtoehto on kieltäytyä olemasta enää puolustuskannalla ja aloittaa niin sanottu passiivinen tottelemattomuus. Tehokkaimmin tämä tapahtuisi koko parlamenttia boikotoimalla ja lisäksi mieluiten kansanedustajien joukkoirtisanomisen kautta.

Toinen vaihtoehto on kieltäytyä olemasta enää puolustuskannalla ja aloittaa niin sanottu passiivinen tottelemattomuus.

Kansanäänestyksen myötä parlamentilla ei ole todellista lainsäädännöllistä valtaa tai kapasiteettia valvoa presidentin vallankäyttöä. Poliittisen järjestelmän puitteissa toimiminen oikeuttaisi presidentin vallan.

Näiden olosuhteiden vallitessa turkkilaisten kansanedustajien pitäisi paradoksaalisesti luopua paikoistaan, mikäli he haluavat suojella asemaansa arvossa pidettyinä ja legitimoituina kansan edustajina. Nykytilanteessa parlamentista tulee Erdoğanin toivomusten ja omavaltaisuuden  kumileimasin. Samalla parlamentti tarjoaa hänelle demokraattisen legitimiteetin suojan.

Kansanedustajien joukkoirtisanoutuminen sen sijaan kunnioittaisi periaatetta parlamentista demokratian ylimpänä edustajana. Se heikentäisi hallintojärjestelmän legitimiteettiä ja veisi Erdoğanilta paljon tarvitun takeen säilyttää kollektiivinen valhe, jonka mukaan Turkki on demokraattinen maa, jossa on yhä oikeusturva.

Kansanedustajien joukkoirtisanoutuminen kunnioittaisi periaatetta parlamentista demokratian ylimpänä edustajana.

Oppositiossa CHP:n tiedottaja Selin Sayer Böke on jo vihjannut, että toinen vaihtoehto saattaa olla näköpiirissä. Puolueen johtaja Kılıçdaroğlu kuppikuntineen pyrki kuitenkin sivuuttamaan tämän lausunnon nopeasti näyttäen ettei opposition nykyjohto ole menossa kyseiseen suuntaan: ”Meillä ei ole aikomustakaan vetäytyä parlamentista, johon kannattajamme ovat lähettäneet meidät ollaksemme läsnä ja puolustaaksemme heidän oikeuksiaan vaalivilppiä vastaan.”

Opposition johto tekee väärin torjuessaan tällaisen vastarinnan mahdollisuuden, koska sillä olisi potentiaalia yhdistää Turkin pirstaleinen oppositio ja vaatia yhtenäisenä rintamana kansanäänestyksen peruuttamista.

Meral Akşener, kansallismielisen MHP:n oppositiosiiven tosiasiallinen johtaja, on jo todistanut päättäväisyytensä pitää ultranationalistit äänestäjät keskittyneenä epäilyttävään vaalitulokseen ja torjunut huhut, joiden mukaan hän olisi perustamassa uutta oikeistonationalistista puoluetta. Myös kurdimielisen HDP:n lausunnot viittaavat siihen, että puolue on sitoutunut kaikkiin mahdollisiin vakivallattomiin tekoihin, jotta kansanäänestyksen tulos saataisiin mitätöityä.

Erdoğan nosti ”voiton”puheessaan esiin kuolemanrangaistuksen mahdollisuuden ennalta ehkäisevänä toimenpiteenä. Tämä voi aiheuttaa säröä oppositiopuolueiden välille. Tämänkin vuoksi  olisi tärkeää muodostaa yhteinen kanta kansanäänestyksen mitätöimisestä ja pysyä vastustuskykyisenä Erdoğanin tulevia pyrkimyksiä kohtaan – mukaan lukien ennenaikaiset vaalit.

Passiivisen tottelemattomuuden tarkoitus nimittäin – toisin kuin hyvää tarkoittavat äänenpainot tasavaltalaisen CHP:n johdossa ovat väittäneet – ei ole osallistua vaaleihin, vaan saavuttaa  kiistämätön voitto Erdoğania vastaan määrittelemällädemokratian rajat ja pakottamalla hänet perumaan kansanäänestyksen tulos, joka loukkasi näitä rajoja.

Joukkoirtisanoutuminen voisi lisätä tukea myös Turkin ulkopuolelta.

Joukkoirtisanoutuminen voisi lisätä tukea myös Turkin ulkopuolelta – niiltä, jotka ovat seuranneet Turkin opposition asteittaista tuhomista, olleet aidosti kiinnostuneita Turkin tulevaisuuden kehityksestä ja ovat pitkään ilmaisseet tukensa ja sympatiansa Turkin demokraattiselle oppositiolle, mutta ovat epäonnistuneet (tai eivät ole tunteneet velvollisuutta) tehdä mitään muuta.

Länsimaiden hallitukset ovat sortuneet tyhjien korulauseiden latelemiseen  demokratian ja ihmisoikeuksien puolesta. Tämä puolestaan on mahdollistanut heidän yritystensä toimimisen vapaasti Turkissa.

Samalla Turkille on annettu kansainvälinen legitimiteetti ja rajoittamaton pääsy globaaleille markkinoille. Nämä piirteet ovat olennaisia, jotta läpikotaisin korruptoitunutta kapitalistista hännystelijöiden verkostoa voidaan ylläpitää. Illuusio demokraattisesta Turkista voi olla mahdoton säilyttää.

Näissä vakavissa olosuhteissa symbolisesti latautuneet, demokraattiset protestit opposition johtohahmojen taholta – ei ainoastaan joukkoirtisanoutuminen, vaan myös näyttävämmät teot, kuten käsiraudoilla itsensä kiinnittäminen keskusvaalikunnan rakennukseen – voisivat osoittautua erittäin toimiviksi voimattomuuden, turhautuneisuuden ja vihan tunteiden kuvaajiksi.

Kılıçdaroğlun tulikoe

Nämä tunteet ovat laajalle levinneitä suurimmassa osassa kansaa. Paljolti riippuu Kılıçdaroğlusta: pystyykö hän ottamaan hypyn tuntemattomaan ja uhraamaan suhteellisen turvallisuudentunteensa tämän demokraattisen teon hyväksi? Muilla toimijoilla ei ole tarpeeksi resursseja kootakseen merkittävää oppositioliikettä.

CHP:lle tämä olisi silti erittäin suuri riski ja lähes itsetuhoista, etenkin kun otetaan huomioon vallitsevan poikkeustilan ankarat lait. Toisaalta oppositiopuolueita ollaan joka tapauksessa hävittämässä hitaasti nöyryyttävällä tavalla.

Kohteliaan pelin säännöillä pelaaminen ja konfliktin välttäminen on taktiikkana tuomittu epäonnistumaan, koska  Erdoğan ei noudata samoja sääntöjä, vaan on valmis tekemään mitä vaan saadakseen tahtonsa läpi. Suorat ja näyttävät teot, joiden tavoitteena on yhdistää oppositio ja mobilisoida kansa demokratian puolesta, tarjoavat puolestaan laihan mahdollisuuden. Valitettavasti tämä on ainoa mahdollisuus, joka Turkin oppositiolla on käsissään.

Erdoğan ei noudata samoja sääntöjä, vaan on valmis tekemään mitä vaan saadakseen tahtonsa läpi.

Vaikkakin pääoppositiopuolueen johtaja Kılıçdaroğlulla on mahdollisuus tarttua tähän kapeaan mahdollisuuteen edeltäjänsä Deniz Baykalin tapaan, hän on päätymässä historiankirjoihin heikkoluonteisena ja vastuuntunnottomana johtajana. Hänen epäonnistumisen pelkonsa estää häntä astumasta toiselle polulle kriittisessä risteyskohdassa. Sen sijaan hän pitää edes taistelematta vastaan kaikki traagisen tutulla polulla, joka johtaa kohti varmaa tuhoa.

Toivo jää siis niiden varaan jotka olisivat valmiita taisteluun häntä vastaan – ja hänestä välittämättä.

Halil Gürhanlı on väitöskirjatutkija ja osa-aikainen tuntiopettaja Helsingin yliopistossa, joka jatkaa keskustelua Twitterissä: @halilgurhanli

Pia Ranna on kääntänyt tekstin englannista suomeksi.

Julkaisu Turkin opposition on noustava aktiiviseen vastarintaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkissa on ollut jo pitkään laaja yksimielisyys siitä, että vuoden 1980 sotilasvallankaappauksen jälkeen laadittua perustuslakia on uudistettava. Sotilasjuntan laatiman perustuslain alkuperäinen henki ei ollut suojella kansalaista valtiolta vaan valtiota kansalaisilta.

Perustuslakia on päivitetty vuosien varrella useaan kertaan, mutta se ei edelleenkään heijastele Turkin yhteiskunnan kielellistä ja etnistä moninaisuutta. Uusin perustuslakiuudistus, jonka myötä Turkki siirtyy parlamentaarisesta järjestelmästä presidenttivaltaiseen systeemiin, ei vahvista kansalaisvapauksia vaan pikemminkin keskittää valtaa.

Nykyinen perustuslakiuudistus on vallassa olevan oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) visio tehdä Turkista vahva valtio keskittämällä enemmän valtaa presidentille. Taustalla on yhtäältä pitkä heikkojen koalitiohallitusten historia ja toisaalta armeijan vahva valta-asema, jota on systemaattisesti heikennetty viime vuosina.

Perustuslakiuudistus on ongelmallinen monesta syystä.

Turkin poliittista epävakautta lisää arvaamaton turvallisuustilanne, jota hallitsevat armeijan ja kurdisissien väliset väkivaltaiset yhteenotot, lukuisat terrori-iskut ja heinäkuisen vallankaappausyrityksen mittavat poliittiset vaikutukset.

Ongelmallinen uudistus

Perustuslakiuudistus on ongelmallinen monesta syystä. Ensinnäkin kansanäänestys perustuslaista järjestettiin vallankaappausyrityksen seurauksena julistetun kansallisen poikkeustilan aikana. Kansanäänestystä vastaan kampanjoineet joutuivat häirinnän kohteeksi ympäri maata, kun taas ”kyllä”-puoli hallitsi paitsi valtiollista mediatilaa myös katukuvaa.

Ääntenlaskennassa oli paljon epäselvyyksiä, joiden takia oppositio vaatii tuloksen mitätöimistä. Ei ole myöskään perustuslain hengen mukaista, että sitä uudistettaisiin näin pienen enemmistön mandaatilla ottaen huomioon poikkeukselliset poliittiset olosuhteet.

Presidenttivaltainen järjestelmä ei ole sinänsä epädemokraattinen, mutta Turkin mallissa siihen ei ole rakennettu sisään tarpeeksi valtaa tasapainottavia tekijöitä. Toisin on esimerkiksi Yhdysvaltojen presidenttivaltaisessa järjestelmässä, jota pidetään jopa liian kankeana itsevaltaisen hallitsijan varalta laadittujen pidäkkeiden vuoksi.

Vaikka perustuslaki on aina jossain määrin poliittinen, sen pitäisi heijastaa valtion normeja yli puoluerajojen ja yli kansan eri ryhmien intressien. Nyt perustuslakiuudistus oli hallitsevan puolueen hanke, johon se sai viime hetkellä mukaan kansallismielisen oppositiopuolueen (MHP), josta tosin irtosi merkittävä siipi vastustamaan perustuslakiuudistusta.

Yksi Turkin poliittisen vakauden jarru on kysymys kurdivähemmistön oikeuksista, mutta tähän kysymykseen uudistukset eivät tarjoa vastaukseksi muuta kuin vahvaa valtiota. Se voi tarkoittaa joko vahvempia aseita kurdien vaatimusten hiljentämiseksi tai vahvempaa neuvotteluasemaa pyrkimyksessä rauhanomaiseen ratkaisuun.

Kun nykyinen presidentti Recep Tayyip Erdoğan aiempina vuosina kannatti neuvotteluratkaisua, haetaan ratkaisua nyt perinteiseen tapaan voiman ja uhittelun avulla. On varsin kuvaavaa, että vaalivoittoon yltäneen kurdimielisen puolueen (HDP) johto istuu parhaillaan vankilassa.

Jakamaton yhtenäisyys monikulttuurisessa maassa

Turkille ominaista monikulttuurisuutta ja poliittista moniäänisyyttä on pyritty kitkemään laajamittaisen väkivallan, poliittisen ulossulkemisen ja kansalaisoikeuksien kitkemisen avulla aina tasavallan perustamisesta 1920-luvulta lähtien.

Erdoğan jatkaa nyt tätä murheellista perinnettä, vaikka sen yhteiskunnallista epävakautta lisäävä vaikutus on hyvin tiedossa – kohta jo sadan vuoden ajalta. Politiikkaa on tehty ja tehdään edelleen viholliskuvien avulla, vain viholliset vaihtuvat: milloin vihollisena nähdään kurdit, milloin vasemmistolaiset, islamistit tai gülenistit. Lista on valitettavan pitkä, kun seuraa Turkin poliittisen historian kaarta eri vuosikymmeniltä.

Suuren johtajan perinne on kirjattu perustuslain ikuiseksi määriteltyyn osioon.

Turkissa vahva valtio tarkoittaa edelleen jakamatonta yhtenäisyyttä, kuten periaate määritellään edelleen perustuslaissa. Demokratiaan kuuluva kamppailu vallasta näyttäytyy helposti hyökkäyksenä yhtenäistä valtiota vastaan. Turkissa on edelleen myös suuren johtajan perinne, jota Erdoğan jatkaa. Perustuslain kolmeen ensimmäiseen, muuttamattomiksi määriteltyihin artikloihin, ei uudistuksessa kajota.

Niiden mukaan Turkki on paitsi maallinen ja sosiaalinen demokratia myös lojaali sen ensimmäisen presidentin, Mustafa Kemal Atatürkin nationalismille. Suuren johtajan perinne on kirjattu perustuslain ikuiseksi määriteltyyn osioon.

Turkin kansanäänestystä seuranneissa analyyseissa on esitetty, että Erdoğan nousee uudeksi sulttaaniksi. Jopa Helsingin Sanomissa sorruttiin sulttaanivertaukseen, joka on monella tapaa ongelmallinen ja lähinnä Turkkiin liittyviä kielteisiä stereotypioita vahvistavaa, ei ymmärrystä lisäävää puhetta.

Osuvampi vertaus olisi Turkkia itsevaltaisesti johtanut Atatürk, joka niinikään uudisti Turkin poliittista järjestelmää kovin ottein ja demokratian moniäänisyyttä tukahduttamalla. Siinä missä Atatürk yritti pakottaa Turkin länsimaisuuteen, Erdoğan yrittää tehdä Turkista väkisin konservatiivis-uskonnollisiin arvoihin perustuvan yhteiskunnan.

Ei ole yllättävää, että molempia johtajia verrataan itsevaltaisiin hallitsijoihin. Saksan ja Italian diktaattoreille Hitlerille ja Mussolinille Atatürk edusti esikuvaa hienosta johtajasta.

Osmanisulttaanit eivät pyrkineet Atatürkin ja Erdoğanin retoriikan tavoin edustamaan kansaa, vaan esiintyivät valtakunnan eliittinä, joka oli pikemminkin konservatiivinen kuin uudistava poliittinen voima. Kansa oli vallankäytön kohde, ei sen oikeuttaja.

Erdoğan puolestaan hakee oikeutusta vallalleen kansalta populistisen ja kansallismielisen retoriikan avulla. Jos Erdoğania haluaa verrata toiseen nykypäivän johtajaan, Yhdysvaltojen Donald Trump lienee lähimpänä.

Tarina Turkista

Tarkastelen väitöksen jälkeisessä tutkimuksessani tarinallisuutta kansainvälisessä politiikassa. Tarina Erdoğanista uutena sulttaanina täyttää kaikki vaikuttavan tarinan kriteerit. Siinä piirretään tunnistettava ja tunteita herättävä historiallinen kehityskaari, jossa käytetään hyväksi värikästä ja kulttuurisesti latautunutta kieltä moraalisen suunnan osoittamiseksi. Tragedia rakennetaan lukijan kielteisten ennakko-oletusten varaan.

On mahdotonta nähdä, että perustuslakiuudistukset johtaisivat Erdoğanin lupaamaan vakaampaan yhteiskuntaan.

Tarina Turkin poliittisesta kehityksestä todella on tragedia, mutta ei niin yksiulotteinen tai sensaatiomainen kuin monet länsimaiset analyysit antavat ymmärtää. Turkin tragedia on se, ettei maan politiikassa ole löydetty tarpeeksi tahtoa ratkaista ristiriita perustuslain määrittelemän jakamattoman yhtenäisyyden ja maan tosiasiallisen monimuotoisuuden välillä. Ristiriidan ratkaisemiksi palataan aina vahvan johtajan malliin, edusti johtajuutta sitten armeijan kenraalit tai vaikutusvaltainen presidentti.

Myös tässä mielessä vertaukset sulttaaniin ovat harhaanjohtavia. Etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen asema Osmanien valtakunnassa oli monella tapaa edistyksellisempi ja harmonista yhteiseloa vahvistava kuin Turkin tasavallan aikana.

On mahdotonta nähdä, että perustuslakiuudistukset johtaisivat Erdoğanin lupaamaan vakaampaan yhteiskuntaan. Moni Turkissa äänesti perustuslakiuudistusten puolesta siinä toivossa, että Erdoğanin lupaukset paremmasta toteutuisivat, mutta historia tarjoaa todennäköisemmän skenaarion: entisestään vahvistuva yhteiskunnallinen kahtiajakautuminen, joka lisää yhteenottoja ja epävakautta.

Poliittisen ilmapiirin kärjistymiseen voivat paradoksaalisesti vaikuttaa myös 2000-luvun demokratiauudistukset, joita Erdoğan oli pääministerinä ajamassa Euroopan unionin tuella. Samaan aikaan Turkissa elettiin pitkän talouskasvun aikaa, joka näkyi miljoonien ihmisten elintason nousuna. Kun kansalaiset saavat maistaa vapaampaa poliittista ilmapiiriä ja uudistusten tuomia oikeuksia, paluu vanhaan aiheuttaa usein entistä kiivaampaa vastarintaa.

Johanna Vuorelma, PhD, on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka. Vuorelma väitteli filosofian tohtoriksi Turkin ulkopolitiikan länsimaisista tulkintaperinteistä Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta tammikuussa 2017.

Julkaisu Turkin tragedia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkissa järjestetään sunnuntaina kansanäänestys siirtymisestä poikkeuksellisen vahvaan presidenttivaltaiseen järjestelmään. Perustuslakiin tehtävät muutokset antaisivat presidentille täyden toimeenpano- ja budjettivallan sekä huomattavan määräysvallan suhteessa oikeuslaitokseen.

Parlamentin merkitys ja valvova rooli jäisivät varjoksi entisestä. Tämä olisi radikaalein poliittinen muutos sitten Turkin tasavallan perustamisen vuonna 1923 ja samalla kulminaatiopiste jo vuosikymmenen kestäneelle luisulle kohti itsevaltaista hallintoa.

Pelkästään käytännöllisesti katsottuna voi kuitenkin väittää, ettei tulevalla kansanäänestyksellä ole juuri mitään merkitystä. Sekä ”kyllä”- että ”ei”-puolen edustajat rummuttavat sitä tärkeimpänä äänestyksenä maan historiassa, mutta unohtavat samalla, ettei se tuloksesta riippumatta voi johtaa merkittävään poliittiseen muutokseen.

Nykyisen itsehallinnon vakiinnuttaminen

Mikäli ”kyllä” voittaa ja perustuslailliset muutokset menevät läpi, hallinto pysyy lähes samanlaisena kuin se on ollut sen jälkeen, kun pitkäaikainen pääministeri Recep Tayyip Erdoğan vannoi virkavalansa elokuussa 2014 ja hänestä tuli Turkin kahdestoista presidentti. Erdoğan on hallinnut maata juuri sillä tavalla kuin nyt ehdotetuissa perustuslaillisissa muutoksissa määritellään, täyden toimeenpanovallan puitteissa.

Erdoğan on nauttinut täydestä valta-asetelmasta suhteessa itse valitsemaansa, lammasmaisen tottelevaiseen hallitukseen, joka koostuu hänen edustamansa AK-puolueen ministereistä. Hän on pystynyt antamaan asetuksia, erottamaan ja nimittämään ministereitä, hallinnoimaan maan asevoimia niin kotimaassa kuin ulkomailla, mitätöimään vaalituloksia, hajottamaan parlamentin, julistamaan poikkeustilan ja määräämään kansanedustajien, kaupunginjohtajien, toimittajien, tutkijoiden, liikemiesten ja muiden vaikuttajien laajamittaisia pidätyksiä.

Kansanäänestys on symbolinen teko, koska se antaa demokraattisen oikeutuksen Erdoğanin yhden miehen vallalle.

Jos taas perustuslailliset muutokset eivät mene läpi kansanäänestyksessä, ei ole mitään viitettä siitä, että Erdoğanin rautainen ote vallankahvasta herpaantuisi. Pelkästään se, että kansanäänestys järjestetään vallitsevan, jo kahdeksan kuukautta kestäneen ja loputtomiin jatkettavissa olevan poikkeustilan aikana osoittaa, ettei tilanne äänestyksen jälkeen muutu edes silloin, jos ”ei” voittaa.

Ei siis ole itsestään selvää, miksi Erdoğan ylipäänsä vaatii äänestyksen järjestämistä. Turkissa ei ole järjestäytynyttä oppositiota eikä poikkeustilan vuoksi muutakaan selkeää institutionaalista rajoitetta presidentin vallalle. Parhaimmillaankin tulos pystyisi vain jälkikäteen antamaan laillisen pohjan hänen tosiasialliselle valta-asemalleen.

Onko siis edes syytä pyrkiä esittämään lainmukaisuutta maassa, jossa hallitsija pystyy toimimaan täysin piittaamatta laillisuusperiaatteesta ja vallan kolmijaosta? Presidentti joko alistaa tai väkivaltaisesti tukahduttaa kaikki tahot, joiden tulisi taata vallan tasapaino.

Symbolinen ja tilallinen ulottuvuus

Äänestyksen merkitys liittyy pelkästään sen symboliseen ja tilalliseen ulottuvuuteen. Niiden yhdistelmä selittää sen, miksi äänestyksen järjestäminen on niin tärkeää Erdoğanille.

Kansanäänestys on symbolinen teko, koska se antaa demokraattisen oikeutuksen Erdoğanin yhden miehen vallalle. Tämä tietenkin pätee vain, mikäli demokratia nähdään karkeasti määrällisen enemmistön valtana, joka”saavutetaan” varsin kyseenalaisissa, epärehellisissä ja läpinäkymättömissä olosuhteissa, jotka herättävät kysymyksiä kampanjoinnin, äänestämisen ja ääntenlaskun osalta.

Siitä huolimatta toisen maailmansodan jälkeinen demokraattinen hegemonia perustuu merkittäviltä osin juuri symbolisuuteen, joka velvoittaa johtavan luokan ylläpitämään demokraattista julkisivua antamalla ainakin nimellistä arvoa sen asettamille vaatimuksille. Silloinkin, kun hallinto on ilmeisen yksinvaltainen tai yksittäiset vaalit ovat selvästi epärehelliset, on esitettävä muuta. Demokraattisen järjestelmän on tuotettava itsensä.

Tämä on myös syy sille, että monet ilmeisen epädemokraattiset hallinnot kokevat tarpeelliseksi kutsua itseään demokratioiksi, kuten vaikka Kongon, Pohjois-Korean ja Laosin ”demokraattiset” tasavallat. Se myös selittää, miksi Mugaben Zimbabwe, Nazarbajevin Kazakstan, Lukashenkon Valko-Venäjä ja Aliyevin Azerbaidzhan yhä käyvät läpi ”demokraattisten” vaalien symbolisen rituaalin oloissa, jotka lähes täysin mitätöivät vaalien järjestämisen perimmäisen merkityksen.

Erdoğanin hallinto tarvitsee oikeutusta pitääkseen yllä demokraattista julkisivua, jota ilman sen syvästi korruptoitunut ja yhä väkivaltaisempi valta jää riisutuksi, mutta kieroutuneella tavalla.

Kansanäänestys jakaa yhteiskuntaa erdoğanilaisten ja anti-erdoğanilaisten leireihin.

Vaikka nykyinen hallinto pysynee Turkissa myös ”ei”-tuloksen seurauksena, sitä puolustaneet eivät välttämättä voi jatkaa entisellään. Heiltä puuttuu ”populaarin suvereniteetin” suoma symbolinen tehokkuus, joka mahdollistaa faktojen kiistämisen.

Ilman huhtikuun 16. päivän kansanäänestyksen tuottamaa hyväksyntää on mahdotonta ylläpitää kollektiivista valhetta ja esittää, että Turkin poliittinen järjestelmä perustuu edes minimaaliselle demokratian tasolle.

Kansanäänestys on myös tilallinen teko, sillä se entisestään polarisoi ja lujittaa turkkilaisen politiikan kaksinapaista hegemoniaa. Se rakentuu Erdoğanin ympärille ja jakaa yhteiskuntaa erdoğanilaisten ja anti-erdoğanilaisten leireihin.

Turkkilainen lakmustesti

Poliittisten kantojen koko kirjon jakaminen kaksinapaisesti puoliin ”kyllä” ja ”ei” johtaa eräänlaiseen lakmustestiin, jossa kaikki joutuvat näyttämään todellisen suhtautumisensa Erdoğaniin.

Tämä on jo johtanut sovittamattomaan sisäiseen eripuraan kansallismielisessä MH-puolueessa, joka on ainoa merkittävä kilpailija hallituspuolueelle Turkin voittopuolisesti oikeistolaisen äänestäjäkunnan silmissä. Huomattava kansanedustajien vetämä ryhmä MHP:n sisältä syytti puolueen johtoa toimimisesta Erdoğanin viidentenä kolonnana. Ryhmä tuomitsi puolueen virallisen ”kyllä”-kannan ja irtautui kampanjoimaan ”ei”-äänten puolella.

Myös kurdien poliittisessa liikkeessä on nähtävissä sama, joskin vähemmän selvä jakautuminen. Sen piirissä on muodostunut erdoğanilainen vähemmistö, joka elättää optimistista toivetta siitä, että selvä voitto kansanäänestyksessä edistäisi rauhanneuvottelujen käynnistämistä uudelleen kurdien kanssa. Taustalla on ajatus, että vain vahva presidentti voi onnistua tässä.

Sunnuntainen äänestys on osoitus epätoivosta.

Vastakkainasettelun ylläpito ja vahvistuminen ovat ehto Erdoğanin ja siten koko AKP:n hegemonian säilymiselle turkkilaisessa politiikassa. AKP:llä ei enää ole käytössään muita kansaa mobilisoivia ja sen kannattajakuntaa vahvistavia keinoja.

Tällaisia keinoja voisivat olla varallisuutta ja kasvua luovaa talouspolitiikkaa, hyvinvointia edistävää sosiaalipolitiikkaa tai menestyskertomuksilla kansallista identiteettiä tukevaa ulkopolitiikkaa. Sen sijaan puolue turvautuu henkilökulttiin, jossa jokainen poliittinen konflikti esitetään elämän ja kuoleman kysymyksenä johtajalle ja hänen ruumiillistamalleen ”kansalle”.

Sunnuntainen äänestys on osoitus epätoivosta. Siinä hyödynnetään lähes ainoaa asetta, joka hallinnolla on enää käytettävissään, Erdoğania.

Äänestys on myös äärimmäinen osoitus Erdoğanin poliittisesta narsismista. Hän on valmis riskeeraamaan kaiken vain säilyttääkseen asemansa valokeilassa ja turkkilaisen politiikan keskiössä.

Kaaoksen, väkivallan ja mekkaloinnin keskellä äänestys on viime kädessä kallis ja holtiton tapa pakottaa jokainen kansalainen vastaamaan henkilökohtaiseen ja lopulta täysin triviaaliin kysymykseen: etkö pidä Erdoğanista? Pohjimmiltaan on traagista todistaa, kuinka viidentoista vuoden valta-asema ja horjumaton itseluottamus murentuvat surulliseen kysymykseen, joka anelee muilta tunnustusta.

Halil Gürhanlı on väitöskirjatutkija ja osa-aikainen tuntiopettaja Helsingin yliopistossa.

Emma Hakala on kääntänyt tekstin englannista suomeksi. 

Julkaisu Etkö pidä Erdoğanista? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkin ulkopolitiikan analyysien lähtökohta yleensä on, että Turkin hallinnolla on vaikea suhde Eurooppaan. Analyyseissa lähdetään siitä, että Turkin välit Eurooppaan menevät koko ajan huonompaan suuntaan.

Asetelman voi hyvin kääntää toisinpäin: Euroopalla on vaikea suhde Turkkiin.

Euroopan vaikealla Turkki-suhteella on pitkät perinteet, jotka ulottuvat aina Osmanien valtakunnan ajoille saakka. Wienin piiritys, jossa osmaniarmeija yritti vallata Itävallan pääkaupungin 1500-luvulla, tarjoaa edelleen merkityksellistä symboliikkaa varsinkin eurooppalaiselle äärioikeistolle, josta on tullut vaikutusvaltainen liike ympäri Eurooppaa.

Euroopan vaikealla Turkki-suhteella on pitkät perinteet.

Yli 500 vuoden takaisen hyökkäyksen avulla pyritään osoittamaan, että islamilainen Turkki edustaa edelleen salakavalaa vihollista, joka uhkaa Euroopan ”porteilla” kristittyä Eurooppaa. Hollannin äärioikeistolaisen kärkipoliitikon Geert Wildersin vaalikampanjan kärki on “islamin pysäyttäminen”.

Yhtä vahvaa symboliikkaa Turkissa edustaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen solmittu Sèvresin rauhansopimus, jossa Osmanivaltio jaettiin eurooppalaisten valtojen kesken. Vaikka sopimus raukesi Lausannen rauhansopimuksen myötä vuonna 1923, rauhansopimuksesta kumpuava epäluulo eurooppalaisia kohtaan elää edelleen Turkissa. Puhutaan Sèvresin syndroomasta.

Länsimaista suhtautumista Turkkiin on aina leimannut ajatus siitä, ettei Turkki ole sittenkään ”yksi meistä”.

Nykyään Euroopassa haikaillaan Turkin ensimmäisen presidentin Mustafa Kemal Atatürkin visiota länsimaisesta Turkista. Keskustelussa kuitenkin helposti unohdetaan, että länsimaista suhtautumista Turkkiin on aina leimannut ajatus siitä, ettei Turkki ole ehkä sittenkään ”yksi meistä” – edes silloin, kun se pyrkii kaikin voimin muuttumaan kaltaiseksemme. Turkissa tämä jännite on jo pitkään johtanut syytöksiin Euroopan kaksinaismoralismista.

Vuosikymmenet vaihtuvat, mielikuvat pysyvät

Kun Turkin ulkopolitiikkaa koskevia länsimaisia analyyseja tarkastelee eri vuosikymmenten aikana, ei ole kovin vaikea ymmärtää, mistä kokemus lännen kaksinaismoralismista ja epäoikeudenmukaisesta suhtautumisesta kumpuaa.

Arvostetussa Foreign Affairs -lehdessä kirjoitettiin 1920-luvulla, että turkkilainen pyrkimys tehdä maasta länsimainen on ”täysin vieras hänen verenperinnölleen”. Analyysissa jatketaan:

”Meidän länsimaisista pilareistamme tulee turkkilaisten käsissä pelkkä naamio, jonka takana ovat asiat, jotka ovat hänelle rodullisesti synnynnäisiä – harvojen henkilökohtainen kamppailu, monien poliittinen välinpitämättömyys.”

Pitkään Turkin tasavallan perustamisen jälkeen länsimaisissa analyyseissa keskityttiin islamin ja demokratian yhteensopimattomuuteen, turkkilaisen ja länsimaisen mielenlaadun eroihin ja turkkilaisen väestön takapajuisuuteen. Jo silloin länsimaissa tuotiin vahvasti esiin, että turkkilainen kansa on länsivastaista, mikä tekee Turkin uudistamisesta lähes mahdotonta.

Länsimaissa tuotiin vahvasti esiin, että turkkilainen kansa on länsivastaista.

Vuonna 1951 ranskalainen antropologi Robert Montagne kirjoitti Foreign Affairs -lehdessä siitä, miten islamilaisissa valtiossa ”tietämättömillä ja tunteellisilla massoilla” on vahva vaikutus niin sisä- kuin ulkopolitiikassa. Sama ajatus on toistunut säännöllisesti aina meidän päiviimme saakka. Edelleen kauhistellaan takapajuisen kansan tietämättömyyttä – nyt myös Euroopassa.

Vuonna 2010 Mark Steyn kirjoitti The Washington Times -lehdessä, että länsimainen ajattelu ei ikinä saavuttanut Turkin sydänmaita Anatoliassa ja nyt ”paisuva” väestö ”virtaa” maaseudulta kaupunkeihin. Turkin Anatolian väestöä kuvataan hahmottomana massana, joka on lähempänä luonnonilmiötä kuin ajattelevista yksilöistä koostuvaa ihmisryhmää.

Kuvauksissa Anatolian turkkilaisista toistuu Susan Hardingin teesi ”vastenmielisestä kulttuurisesta toisesta”: ”He tarrautuvat perinteisiin. He vastustavat nopeaa sosiaalista muutosta. He eivät sovi moderniin elämään.”

Turkki kylmän sodan aikana

Kylmä sota ja Turkin Nato-jäsenyys hälvensivät vastakkainasettelua lännen ja Turkin välillä varsinkin Yhdysvalloissa. Turkilla oli tärkeä rooli taistelussa kommunismia vastaan.

Euroopassa kielteiset mielikuvat turkkilaisista pysyivät vahvana myös kylmän sodan aikana, ja suhtautuminen poliittiseen lähentymiseen on ollut paljon vaikeampaa kuin Natolla.

Euroopassa torjuttiin Turkin hakemus Euroopan talousyhteisön jäseneksi.

Kylmän sodan päättymisen kynnyksellä Euroopassa torjuttiin Turkin hakemus Euroopan unionin edeltäjän, Euroopan talousyhteisön jäseneksi. Se oli karvas pala nieltäväksi Turkissa ja vahvisti ajatusta siitä, että Euroopassa Turkkia kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.

Espanja ja Portugali oli hyväksytty pari vuotta aiemmin mukaan huolimatta niiden poliittisesta epävakaudesta. Molemmat valtiot olivat juuri vapautuneet sotilasjuntan hallinnasta.

Myös Turkissa oli ollut sotilasvallankaappaus seitsemän vuotta ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä, joten Ankarassa oletettiin, että maa on samalla viivalla Espanjan ja Portugalin kanssa. Turkin naapurimaa Kreikka hyväksyttiin jäseneksi jo vuonna 1981.

Alkoi näyttää siltä, että Euroopan raja vedetään uskonnollisin ja etnisin, ei poliittisin perustein.

Myöhemmin myös Bulgarian ja Romanian ottaminen Euroopan unionin jäseneksi herätti suuttumusta Ankarassa, koska maiden ei uskottu todellisuudessa täyttävän jäsenyyskriteereitä. Viimeistään tässä vaiheessa alkoi näyttää siltä, että Euroopan raja vedetään uskonnollisin ja etnisin, ei poliittisin perustein.

Muutakin kuin vaalikamppailua

Monet asiantuntijat sanovat nyt, että Turkin diplomaattinen sanasota Hollannin ja Saksan kanssa on pelkkää ääntenkalastelua huhtikuisen kansanäänestyksen alla. Vaaleissa päätetään Turkin perustuslakiuudistuksesta, jonka myötä Turkki siirtyisi presidenttivaltaiseen järjestelmään.

Tulkinta pelkästä ääntenkalastelusta on kuitenkin liian yksinkertainen, eikä ota huomioon vuosikymmenten aikana muotoutuneita tulkintoja Euroopan ylimielisestä ja epäoikeudenmukaisesta suhtautumisesta Turkkiin. Kokemusta eurooppalaisesta Turkki-vastaisuudesta käytetään toki myös poliittisena retoriikkana, mutta se on hyvin laajasti jaettu ymmärrys eurooppalaisista ennakkoluuloista.

Turkin hallinnon kriittiset kannanotot ovat lähes aina reaktiivisia.

Turkin hallinnon kriittiset kannanotot ovat lähes aina reaktiivisia eli ne vastaavat eurooppalaisten toimijoiden Turkki-kriittisiin puheisiin ja tekoihin. Kun Itävallan liittokansleri ehdotti viime vuonna Turkin EU-jäsenyysneuvotteluiden lopettamista vallankaappausyrityksen jälkeen, Turkin ulkoministeri kutsui Itävaltaa ”radikaalin rasismin pääkaupungiksi”.

Natsikortin heiluttaminen alkoi niinikään Turkin heinäkuisen vallankaappausyrityksen jälkeen, kun Itävallan äärioikeistolaisen Vapauspuolueen (FPO) johtaja Heinz-Christian Strache vertasi Turkkia natsi-Saksaan, missä parlamenttitalon tulipalo mahdollisti vallan keskittämisen kansallissosialisteille.

Reichstag-vertauskuva tuotiin laajasti esiin myös asiantuntija-analyyseissa. Nyt puolestaan Turkin hallinto heiluttaa natsikorttia niin Saksan kuin Hollannin kohdalla.

Euroopassa on jo pitkään vaadittu Turkilta Armenian kansanmurhan tunnustamista, mikä on erityisen vaikea kysymys Turkille sen valtiollisen omakuvan kannalta. Turkki antaa samalla mitalla takaisin ja nostaa nyt esiin Hollannin roolin Srebrenican kansanmurhassa vuonna 1995, mikä on edelleen herkkä asia Hollannissa.

Kun Ruotsin ulkoministeri otti viime vuonna julkisesti, joskin virheellisesti kantaa ehdotettuun lainsäädäntöön lapsiseksin hyväksymisestä Turkissa, Turkissa tuotiin välittömästi esiin, että Ruotsi johtaa kansainvälistä raiskaustilastoa.

Taustalla on jatkuvasti ajatus siitä, että länsi esittää moraalisesti ja poliittisesti ylempiarvoista toimijaa kansainvälisissä suhteissa, vaikka sillä on aivan samanlaisia ongelmia demokratian, ihmisoikeuksien ja sosiaalisten ongelmien kanssa.

Stigma kansainvälisissä suhteissa

Cambridgen yliopiston tutkijan Ayşe Zarakolin väite siitä, että Turkki kantaa edelleen stigmaa kansainvälisissä suhteissa, selittää hyvin sen, miksi eurooppalaisten toimijoiden kriittiset kannanotot saavat niin tunteellisen vastaanoton Ankarassa.

Turkki kantaa edelleen stigmaa kansainvälisissä suhteissa.

Kansallinen häpeä, joka juontaa juurensa nykyisen valtiojärjestelmän syntyyn ja Turkin jäämiseen sen ulkopuolelle, aktivoituu tilanteissa, joissa järjestelmän vakiintuneet jäsenet – etupäässä vaikutusvaltaiset eurooppalaiset valtiot – kääntävät kriittisen katseensa Turkkia kohti. Ulkopuolisuuden kokemus on juurtunut syvälle kansalliseen muistiin.

Lännen kriittiseen katseeseen sekoittuu monenlaisia historiallisia ja kulttuurisia ennakko-oletuksia oikeutetusta huolesta Turkin itsevaltaistumiskehitystä kohtaan aina suoranaiseen Turkki-vastaisuuteen. Tulkinnat ovat yhdenmukaistuneet viimeisten vuosien aikana Turkin poliittisen kehityksen kääntyessä kielteiseen suuntaan.

Nyt Turkkia kohtaan vahvaa ennakkoluuloa tuntevat ovat samassa veneessä Turkin viimeaikaista poliittista kehitystä kritisoivien tahojen kanssa, jotka vielä hetki sitten kannattivat Turkin EU-jäsenyyttä.

Railo yhtäältä niiden välillä, jotka eivät periaatteellisella tasolla hyväksy Turkin EU-jäsenyyttä, koska ”EU on, loppujen lopuksi, eurooppalainen” ja toisaalta niiden, joiden mielestä EU arvoyhteisönä on avoin Turkille, on kaventunut lähes olemattomiin.

Äänenpainojen yhdenmukaistuminen

Ruotsin entinen pääministeri Carl Bildt edusti varsin poikkeuksellista ääntä Euroopassa, kun hän viime vuonna vaati Eurooppaa osoittamaan solidaarisuutta Turkkia kohtaan vallankaappausyrityksen jälkeen. Kun Saksan entinen ulkoministeri Joschka Fischer vuosikymmenen alussa peräänkuulutti Eurooppaa katsomaan peiliin ja miettimään, miksi se ei kohtele Turkkia oikeudenmukaisesti, keskustelu oli vielä moniäänisempää.

Niin Bildt kuin Fischer pitävät ilmeisenä sitä, että EU:n epäoikeudenmukaisella politiikalla on merkittävä rooli Turkin politiikan kielteisessä kehityksessä. Samaa painotti Yhdysvaltojen puolustusministeri Robert Gates jo seitsemän vuotta sitten.

Nämä äänenpainot ovat hävinneet lähes kokonaan poliittisesta keskustelusta Euroopassa. On vain itsevaltaistuva Turkki, jonka presidentti Recep Tayyip Erdoğan on määrätietoisesti ja viekkaasti vienyt nykyiselle tielleen aina 2000-luvun alusta lähtien.

Euroopassa on mahdollista pitää kiinni eheästä omakuvasta, joka perustuu vanhaan romanttiseen kuvastoon.

Tällaisen tulkinnan avulla Euroopassa on mahdollista pitää kiinni eheästä omakuvasta, joka perustuu vanhaan romanttiseen kuvastoon ja ammentaa sukupolvelta toiselle siirtyneistä mielikuvista siitä, mitä Eurooppa on ja millaisia arvoja se edustaa.

Vaikka vallalla olevat populistiset ääriliikkeet ympäri Eurooppaa osoittavat, ettei omakuva ole yhtenäinen vaan pikemminkin monimuotoinen ja monella tapaa ristiriitainen, nyky-Turkki pitää huolen siitä, että sentään Turkin kohdalla voidaan asettua yhteen rintamaan äärioikeistosta aina rauhanaktivisteihin. Suhtautuminen Turkkiin yhdistää jälleen Eurooppaa.

Johanna Vuorelma, PhD, on toiminut Politiikasta-lehden päätoimittajana vuodesta 2014 saakka. Vuorelma väitteli filosofian tohtoriksi Turkin ulkopolitiikan länsimaisista tulkintaperinteistä Warwickin yliopiston politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitokselta tammikuussa 2017.

Julkaisu Euroopan vaikea Turkki-suhde ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vielä pari kuukautta sitten Fethullah Gülen oli etäinen mutta vaikutusvaltaisena tunnettu islamilainen johtaja, jonka maailmanlaajuiset verkostot ulottuvat aina Suomeen saakka.

Tänään Gülenistä ei tiedetä juurikaan enempää kuin aiemmin, mutta hänen hahmonsa kautta käydään laajempaa keskustelua Turkista ja sen roolista kansainvälisessä järjestelmässä.

Muun muassa Lauri Holappa tuo esiin, että Turkin tapahtumia ei ymmärretä lännessä. Holapan mukaan Turkin vallankaappausyrityksestä syytetty Gülen on esitetty maltillisena johtajana, vaikka tosiasiassa hän ”edustaa kovan linjan konservatiivista ja paikoin jopa räikeän rasistista poliittista sekä uskonnollista linjaa”. Tämän harhakuvan seurauksena Gülenin syyllisyyttä vallankaappausyritykseen ei tunnisteta.

Holapan kolumni on kiinnostava keskustelunavaus. Se herättää monia kysymyksiä siitä, miten eri tavoin tulkitsemme Turkin politiikkaa.

Tänään Gülenistä ei tiedetä juurikaan enempää kuin aiemmin.

Väittämä siitä, että länsimaissa käytävä julkinen keskustelu Gülen-liikkeen mahdollisesta osallisuudesta vallankaappausyritykseen olisi yksipuolista, Turkin ”vallanhimoisen diktaattorin” aiheetonta syyttelyä ja Gülen-liikkeen myötäilyä, on yllättävä. Esimerkiksi vaikutusvaltainen The New York Times -lehti on tuonut keskusteluun muitakin sävyjä.

Kaksi päivää vallankaappausyrityksen jälkeen se julkaisi Mustafa Akyolin kolumnin, jossa hän toteaa Gülen-liikkeen olevan ”hyvin todennäköisesti” vallankaappausyrityksen takana. Muutamaa päivää myöhemmin Akyol toisti väitteet Gülen-liikkeen syyllisyydestä ja kuvasi Güleniä vaarallisena ja vallanhimoisena johtajana.

Hieman yli viikko vallankaappausyrityksen jälkeen The New York Times julkaisi Turkin virallisen kannan ”pimeää puolta” edustavasta ja vallanhimoisesta Gülenistä; rikollisesta, joka pitäisi tuoda oikeuden eteen Turkkiin.

Lehdessä julkaistiin myös Gülenin vastine, jossa hän torjui jyrkästi väitteet osallisuudestaan vallankaappausyritykseen ja asettui tinkimättömästi demokratian puolelle.

Ymmärtämätön länsi

Tutkin pian tarkastettavassa väitöskirjassani, miten Turkin politiikkaa koskevat analyysit ovat nivoutuneet yhteen länsimaisuuden idean kanssa. Niissä tuotetaan usein moraalisia ja poliittisia tulkintoja lännestä ja sen olemuksesta, vaikka tarkastelun kohteena on Turkki.

Analyyseille on tyypillistä, että länsi esitetään yksiäänisenä toimijana, jolla on yksi poliittinen pyrkimys ja tunnistettava moraalinen olemus. Väite siitä, että Turkin tapahtumia ei ymmärretä lännessä, perustuu ajatukseen lännen ykseydestä.

Väite siitä, että Turkin tapahtumia ei ymmärretä lännessä, perustuu ajatukseen lännen ykseydestä.

Lännen esittäminen naiivina ja ymmärtämättömänä toimijana yhdistää monia poliittisesti eri puolille sijoittuvia tulkintaperinteitä oikeistopopulisteista vasemmistoradikaaleihin. Mukaan mahtuu niin uskottavaa hegemoniakritiikkiä kuin salaliittoteorioita.

Länsi ei kuitenkaan ole itsenäinen toimija vaan määrittelemätön joukko eri puolilta ja moninaisista lähtökohdista tulevia toimijoita. Moniäänisen Turkki-keskustelun kiteyttäminen yhteen tarinaan on mahdotonta.

Gülenin syyllisyys

Tutkijoiden yleisin vastaus kysymykseen Gülenin mahdollisesta roolista vallankaappausyrityksessä on ollut: ”Mahdotonta sanoa.” Se on kaikessa epämääräisyydessään totuudenmukaisin vastaus, koska Gülen-liikkeen vaikutusvallasta ja vaikuttamistavoista tiedetään niin vähän.

Liikkeen kannattajilla ei ole jäsenkortteja. Voisi varmasti perustellusti puhua useista toisiinsa löyhästi kiinnittyneistä ja hierarkkisista verkostoista, joista yhdet muodostuvat koulujen kautta ja toiset vapaaehtoistoiminnan tai poliittisen vaikuttamisen ympärille.

Holappa nostaa esiin Gülenin rasistiset ja perheväkivaltaa kannattavat salaiset näkemykset, mutta tällainen henkilöpotretti ei itsessään luo yhteyttä vallankaappausyrityksen ja Gülenin välille. Kyseessä on monimutkainen kausaliteettiharjoitus: lännen sokeus Gülenin piilosuvaitsemattomuudelle johtaa siihen, ettei hänen johtamansa liikkeen vallankaappausyritystä osata tunnistaa.

Taustalla vaikuttaa ajatus, että koko länsimainen yhteisö on nykyään niin vahvasti Turkin itsevaltaista presidenttiä Recep Tayyip Erdoğania vastaan, että kaikki hänen väitteensä, myös syytteet Güleniä vastaan, kuitataan harhaisena ajatteluna.

Gülenin todellinen arvopohja ja vallankaappausyritys ovat kuitenkin kaksi eri kysymystä.

Gülenin todellinen arvopohja ja vallankaappausyritys ovat kuitenkin kaksi eri kysymystä, joita on tämänhetkisen tiedon valossa mahdotonta asettaa syy–seuraus-suhteeseen. Voi todella olla, ettei Gülen ole niin maltillinen ajattelija kuin hänen retoriikkaansa ja oppinsa antavat ymmärtää, mutta se ei johda automaattisesti siihen, että hän yritti kaapata vallan Turkissa.

On yleisesti tiedossa, että ennen Gülenin ja Erdoğanin välirikkoa ja sen jälkeisiä puhdistuksia Turkin valtionhallinnon eri sektoreilla oli paljon gülenistejä. Verkostoituminen tehtiin kuitenkin pitkälti yhteistyössä hallinnon kanssa, ei siltä salassa.

Siksi monet oppositioedustajat ovat nyt ihmetelleet, miksi Erdoğan teki yli kymmenen vuoden ajan läheistä yhteistyötä nyt terroristeiksi kutsumiensa gülenistien kanssa. Turkin kyseenalaiset oikeudenkäynnit rinnakkaisvaltion kitkemiseksi käytiin juuri tuona aikana ja ne vahvistivat verkostoa entisestään.

”Paradoksi on, että Gülenin liike julistaa epäpoliittisuuttaan, mutta sillä on laajan kannatuksensa vuoksi vahva asema Turkin yhteiskunnassa.”

Gülenin poikkeuksellisen vahvasta poliittisesta vaikutusvallasta Turkissa on puhuttu Suomessakin jo vuosia ennen vallankaappausyritystä. Ulkopolitiikka-lehden toimituspäällikkö Joonas Pörsti kirjoitti vuonna 2013: ”Paradoksi on, että Gülenin liike julistaa epäpoliittisuuttaan, mutta sillä on laajan kannatuksensa vuoksi vahva asema Turkin yhteiskunnassa.”

Mitä tulee sotilailta saatuihin tunnustuksiin Gülenin osallisuudesta, tutkijoiden pitää suhtautua niihin vähintään kriittisesti vallankaappausyrityksen jälkeisten kidutusepäilyjen vuoksi.

Nämä Holapan esittämät todisteet Gülenin syyllisyydestä on tärkeää tuoda esiin – aivan kuten ne on tuotukin – mutta niiden varaan ei voi rakentaa kovin uskottavaa kuvaa Gülenin roolista vallankaappausyrityksessä.

Toisaalta Holappa ei mainitse, että vallankaappausyrityksen yhteydessä luettu kapinallisten julistus viittaa suoraan kemalismin perintöön. Myös julistukseen pitää suhtautua varauksella, mutta ei sitä voi myöskään sivuuttaa analyyseissa vallankaappausyrityksen taustoista.

Poliittisen islamin sisäinen kamppailu

Laajemmassa mielessä voidaan sanoa, että käsitteistömme Gülenin tai muiden islamilaismielisten toimijoiden motiivien tarkasteluun on usein puutteellinen. Berkeleyn yliopiston professori Cihan Tuğal osoittaa taidokkaasti, kuinka maltillisen ja radikaalin islamistin välinen erottelu tuottaa yksiulotteisia poliittisia toimijoita ja ohittaa taustalla vaikuttavan poliittisen kamppailun.

Tulkinta Gülenistä radikaalina, joka verhoaa todelliset pyrkimyksensä maltilliseen retoriikkaan, on tyypillinen tapa kuvata poliittisen islamin edustajia ja kuvata heidät muista poliittisen kentän toimijoista erillään olevana arvaamattomana ja irrationaalisena voimana.

Maltillisen ja radikaalin islamistin välinen erottelu tuottaa yksiulotteisia poliittisia toimijoita ja ohittaa taustalla vaikuttavan poliittisen kamppailun.

Tuğalin mukaan islamilaisen poliittisen ajattelun piirissä on jatkuvaa liikettä kansainvälistä islamilaista liikettä kannattavien radikaalien ja valtiolle uskollisten maltillisten välillä.

Poliittiset valtasuhteet, kansalaisyhteiskunnan toimintamuodot, paikalliset verkostot, taloudellinen asema ja kansainvälisen politiikan kehitys monien muiden ilmiöiden rinnalla vaikuttavat ihmisten aatteelliseen suuntaan, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa.

Siksi ajatus muuttumattomasta radikaaliudesta, joka pitää määrätietoisesti salata todellisten pyrkimysten toteuttamiseksi, on harhaanjohtava. Kolumnissa sama ajatus toistuu myös Erdoğanin kohdalla:

”On mielenkiintoista, että aiemmin Euroopassa ja Yhdysvalloissa myös Erdoğania pidettiin demokratian ja maltillisuuden perikuvana. Vielä vuosituhannen alussa Erdoğanin nähtiin yhdistäneen poliittisen islamin liberaaliin demokratiaan ja vapaamarkkinaoppeihin.”

Miksi se on mielenkiintoista? Eikö olisi ollut merkillisempää, jos Erdoğanin ensimmäisellä kaudella tehtyjä historiallisesti merkittäviä demokratiauudistuksia lainsäädännössä ei olisi suostuttu noteeraamaan lännessä, koska taustalla vaikuttaa poliittisen islamin aate? Tällainen malli olisi ollut linjassa Holapan kritisoiman ”yhden tarinan” Turkki-uutisoinnin kanssa.

Tuğalin mukaan Turkissa on käyty pitkään kamppailua erilaisten islamististen aatteiden välillä. Vahvimmaksi nousi 2000-luvun alussa Erdoğanin AK-puolueen hybridimalli, jossa yhdistyivät kansallismielisyys, konservatismi, populismi, markkinatalous ja länsimielisyys. Kamppailua käytiin pikemminkin islamin radikaaleja tulkintoja kuin maallisia voimia vastaan.

Erdoğan on käyttänyt retoriikassaan juuri tällaista yksiulotteista ja radikaalia mielikuvaa vasemmistosta.

Jos poliittiseen islamiin liitettyä tulkintaa radikalismin vääjäämättömyydestä käytettäisiin eurooppalaiseen vasemmistoon, sen ainoana todellisena pyrkimyksenä olisi kommunistinen vallankumous.

Kiinnostavaa kyllä, Erdoğan on käyttänyt retoriikassaan juuri tällaista yksiulotteista ja radikaalia mielikuvaa vasemmistosta. Hän on nimittänyt terveydenhuoltojärjestelmän yksityistymistä kritisoivia ääniä valehteleviksi kommunisteiksi, jotka elävät menneessä ajassa.

Turkissa vasemmistolaisuudella on edelleen kylmän sodan ajalta peräisin oleva vahva leima, jonka avulla Erdoğan on koonnut perinteisesti kapitalismin vastaisia islamisteja talousliberaalin politiikkansa tueksi.

Retoriikan ja käytännön välinen kuilu

Gülenin motiivien analysoinnissa on lopulta kyse retoriikan ja käytännön suhteesta, jota politiikan tutkijat joutuvat jatkuvasti arvioimaan. Onko poliittisten toimijoiden retoriikka todellisten tarkoitusperien verhoamista tai oikeuttamista vai voiko retoriikan perusteella tehdä johtopäätöksiä heidän ajattelustaan?

Retoriikan ja käytännön välisen suhteen voi nähdä myös poliittisena kamppailuna,

Realismin johtohahmona tunnetun John Mearsheimerin mukaan poliittinen eliitti puhuu yhtä kieltä julkisuudessa, mutta toimii käytännössä eri logiikalla. Retoriikan ja käytännön välisen suhteen voi nähdä tällä tavalla, mutta silloin samaa logiikkaa pitää soveltaa kaikkiin toimijoihin – ei systemaattisesti vain tiettyihin maihin tai poliittisen ideologian edustajiin.

Turkin hallinnon kritiikki länsimaita kohtaan nousee juuri tästä ristiriidasta. Sen mukaan Turkkia kohdellaan kansainvälisessä politiikassa eri kriteereillä kuin muita länsimaita.

Retoriikan ja käytännön välisen suhteen voi nähdä myös Tuğalin mukaisesti poliittisena kamppailuna, joka on jatkuvassa muutoksessa ja sopeutuu tai eriytyy erilaisiksi poliittisen vaikuttamisen muodoiksi.

Silloin ei voi puhua poliittisten toimijoiden muuttumattomista motiiveista tai pysyvästä ideologisesta ytimestä. Retoriikka pikemminkin kiinnittyy muuttuviin poliittisiin ja kulttuurisiin merkityksiin, jotka kanavoituvat poliittisiin käytäntöihin kansalaisyhteiskunnan ja valtion välisen vuorovaikutuksen seurauksena.

Retoriikka pikemminkin kiinnittyy muuttuviin poliittisiin ja kulttuurisiin merkityksiin.

Tässä tulkinnassa radikaalius ei ole poliittisen johtajan pysyvä ominaisuus, jonka lännen pitäisi pystyä tunnistamaan retoriikan sumuverhon läpi, vaan yksi poliittisen kamppailun ulottuvuus, jonka merkitys ja suunta Turkin politiikassa on jatkuvassa liikkeessä.

Gülenin maltillinen retoriikka voi olla ristiriidassa hänen todellisten, radikaalien tarkoitusperiensä kanssa, mutta tällä hetkellä tutkijoilla ei ole tarpeeksi tietoa sen osoittamiseksi.

Tiedon puute ei kuitenkaan tarkoita, että lännessä on tilaa vain yhdelle tulkinnalle. Se on paremminkin osoitus siitä, että tulkinnat ovat edelleen kytköksissä riittävään määrään osoitettavissa olevaa tietoa.

Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma valmistelee väitöskirjaa Warwickin yliopistossa politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitoksella.

Julkaisu Ymmärretäänkö Turkin tapahtumia lännessä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turkin vallankaappausyrityksen viralliseksi syntipukiksi on nimetty valtapuolue AKP:n ja presidentti Recep Tayyip Erdoğanin sisäpoliittinen vastustaja Muhammed Fethullah Gülen. Gülen on asunut vuodesta 1999 lähtien vapaaehtoisessa maanpaossa Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa.

AKP:n entinen liittolainen ajautui välirikkoon Erdoğanin kanssa vuoden 2013 korruptioskandaalin myötä. Nyt Turkki vaatii Gülenin luovuttamista vallankaappausyrityksestä epäiltynä terroristina.

Gülenin ympärille on vuosikymmenten aikana rakentunut yhdistysten ja ihmisten löyhä verkosto. Aiemmin presidentti Erdoğan on puhunut liikkeestä rinnakkaisvaltiona, joka pyrkii syrjäyttämään laillisen vallan. Nykyään Turkin hallinto pitää sitä terroristiorganisaationa.

Onko Gülen-liike todella terroristiorganisaatio ja Gülen itse terroristijohtaja?

Gülen-liikkeeseen kuuluvia tai siitä epäiltyjä on nyt otettu viralta ja pidätetty tuhatmäärin. Onko Gülen-liike – tai hizmet (turk. ’palvelus’), kuten siihen kuuluvat haluavat sitä kutsuttavan – todella terroristiorganisaatio ja Gülen itse terroristijohtaja? Ei todellakaan ole.

Turkki suureksi sivistyksen avulla

Gülen-liike syntyi hiljalleen imaami Fethullah Gülenin innokkaista seuraajista. Miljoonien ihmisten sosiaalisella liikkeellä ei ole keskusjohtoa tai muutakaan keskitettyä organisaatiota.

Liike on löyhä verkosto, jonka keskipisteestä löytyy Fethullah Gülen uskottujensa ympäröimänä. Se on lähinnä kokoelma yhdistyksiä, joissa ihmiset toimivat useimmiten vapaaehtoispohjalta. Liikkeen piirissä toimii muun muassa kouluja, asuntoloita, kulttuuriyhdistyksiä ja medialaitoksia.

Koulutus on Gülenin patenttiratkaisu köyhyyden, epätasa-arvon ja välinpitämättömyyden poistamiseen.

Gülen-liike on tarjonnut ihmisille mahdollisuuden henkiseen kasvuun ja vapaaehtoistoimintaan. Lisäksi Gülen on liikkeen puhemiehen Alp Y. Aslandoğanin mukaan onnistunut yhdistämään uskonnon, tieteen, patriotismin, demokratian, modernin maailman, taiteen ja maallisuuden.

Avainasemassa ovat myös liikkeen avarakatseisuus ja kulttuuri, joka kannustaa ottamaan ihmisiä mukaan toimintaan. Yhteisötasolta tullaan liikkeeseen, kansainväliseen liikkeeseen ja lopulta koko ihmiskunnan tasolle.

Erityisen vaikuttava on kuitenkin Gülenin panos koulutukseen. Koulutus on Gülenin patenttiratkaisu köyhyyden, epätasa-arvon ja välinpitämättömyyden poistamiseen.

Hänen innoittamanaan koululaitoksia on perustettu yli sataan maahan ja liikkeellä on ollut näihin päiviin asti satojen koulujen verkosto myös Turkissa. Gülen-liikkeen kouluja kehutaan usein korkeatasoisiksi ja sen opettajia työlleen omistautuneiksi.

Lisäksi kouluissa noudatetaan tarkoin sijaintimaan opetussuunnitelmaa ja lukukausimaksut ovat usein vastaavia kouluja pienemmät. Lahjakkaille mutta vähävaraisille oppilaille jaetaan stipendejä.

Gülenin kuningasajatus on ollut palauttaa Turkin suuruuden ajat koulutuksen avulla.

Gülenin kuningasajatus on ollut palauttaa Turkin suuruuden ajat koulutuksen avulla. Koulutuksella on ollut tarkoitus luoda ”kultainen sukupolvi”, joka vie Turkin uuteen kukoistuksen aikaan.

Kultaisen sukupolven ideaaliedustaja on sisäistänyt paitsi islamilaisen moraalin myös länsimaisen sivistyksen. Gülenille tämä on pitkän aikavälin projekti. Hän näkee toimintansa varsin laajalla aikaspektrillä.

Gülenistit yhteiskunnassa

Fethullah Gülen on useita kertoja joutunut kahnauksiin Turkin valtion maallisen luonteen takia ja häntä on aiemminkin syytetty vehkeilystä valtiota vastaan. Aikaisemmin syytökset ovat tulleet maallista tasavaltalaisuutta edustavilta hallinnoilta – eivät toisen uskonnollisen ryhmittymän suunnalta.

Fethullah Gülen on pyrkinyt toiminnassaan pysymään päivänpolitiikan ulkopuolella. Vaikkei hän olekaan osallistunut poliittiseen toimintaan puoluejärjestelmän kautta, hän pitää demokratiaa ensiarvoisen tärkeänä ja kannustaa kannattajiaan äänestämään.

Lisäksi hän ottaa ahkerasti kantaa laajasti luetuissa kolumneissaan ja on vahva mielipidevaikuttaja. Güleniläiset medialaitokset levittävät Gülenin ajatuksia, minkä lisäksi hän on julkaissut useita teoksia.

Gülen on toistuvasti ja johdonmukaisesti tuominnut terrorismin, puolustanut demokratiaa ja kehottanut rakentamaan ennemmin kouluja kuin moskeijoita. Nyttemmin Gülen on kritisoinut voimakkaasti presidentti Erdoğanin omavaltaisia toimia muun muassa Gezi-puiston mielenosoitusten aikana.

Gülen näkee politiikan hallinnon taitona.

Toimivaan demokratiaan kuuluu Gülenin mielestä laillisuusperiaate ja yksilön vapauksien kunnoittaminen. Gülenin politiikkakäsitys on mielestäni hyvin pragmaattinen: hän näkee politiikan hallinnon taitona.

Liikkeensä jäsenten kautta hänellä onkin ollut mahdollisuus vaikuttaa Turkin politiikan suuntaan osallistumatta lainkaan vaaleihin. Toinen hallinnan keino Gülenille on hänen vuosikymmenten saatossa saavuttamansa vahva mielipidejohtajan asema. Kolmas güleniläisen hallinnantaidon menetelmä on sijoittaa oikeat henkilöt oikeille paikoille.

Turkin hallitus väittääkin liikkeen jäsenten soluttautuneen hallintoon. Gülen-liikkeen jäseniä on toiminut ilmeisesti etenkin poliisivoimissa ja oikeuslaitoksessa, mutta jopa kansanedustajina. Vuoden 2013 korruptioskandaalin sanotaan olleen oikeuslaitoksen gülenistien aikaansaama.

Gülenin seuraajia on päätynyt avainpaikoille turkkilaisessa yhteiskunnassa liikkeen vahvojen keskinäisten verkostojen avulla. Heitä on suuri joukko myös kouluissa, mistä syystä tuhansia opettajia on erotettu vallankaappausyrityksen jälkeen.

Liikkeen jäseniä on luonnollisesti noussut merkittäviin asemiin Turkissa.

Sivistystä arvostavan liikkeen jäsenet ovat usein korkeastikoulutettuja, joten koulutuksen ja oikeiden kontaktien avulla hyvä työpaikka on järjestynyt helposti. Liikkeen jäseniä on luonnollisesti noussut merkittäviin asemiin Turkissa.

Gülenille kultaisen sukupolven ideaalit ihmiset, hänen liikkeensä jäsenet, ovat keino Turkin nostamiseksi uuteen kukoistukseen. Heiltä Gülen vaatii äärimmäistä altruismia, sitoutumista Gülenin pyhään päämäärään ylitse kaiken muun.

Gülen vaatii hyvän tekemistä ja kannustaa seuraajiaan etsimään siihen tilaisuuksia lakkaamatta. Toimiessaan uskomansa hyvän puolella Gülenin kannattajat ovat nyt joutuneet suoranaisen noitavainon kohteeksi Turkissa.

Vallankaappausyrityksen takana aivan muut toimijat

Gülen on pelannut niin sanottua pitkää peliä Turkin hallinnasta. Hän pyrkii tekemään sen kansalaisyhteiskunnan, ei valtiokoneiston kautta.

Vallankaappausyritys ei nähdäkseni ollenkaan kuulu Gülen-liikkeen keinovalikoimaan. Gülen opettaa välttämään turhia riskejä kaikessa toiminnassa.

Vallankaappausyritys oli todella korkean riskin operaatio, joka meni odotetusti pieleen. Vaikka mukana saattoi olla hizmet-liikkeen jäseniä, käsky ei voinut tulla Güleniltä.

Vaikka kaappausyrityksessä saattoi olla mukana hizmet-liikkeen jäseniä, käsky ei voinut tulla Güleniltä.

Toisekseen Erdoğan ei tarvinnut tätä vallankaappausyritystä, koska puhdistukset olisi toteutettu jossain vaiheessa siitä huolimatta. Kaikki oli jo valmiina nimilistoja myöten. Nyt nuorten tasavaltalaisten upseerien vallankaappausyritys vain käynnisti prosessin nopeammin ja lujitti presidentti Erdoğanin asemaa.

Ajatus vallankaappauksesta tuntui useimmista mahdottomalta enää tänä päivänä, koska asevoimat pyrittiin aikaisemmin puhdistamaan kemalistisista voimista näyttävissä Ergenekon-oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäyntien laillisuus on kyseenalaistettu laajasti jo pelkästään sen takia, että niiden aikana esitettiin sivutolkulla väärennettyjä todisteita kemalistien salaliitosta.

Turkki on valitettavasti menossa yhä autoritaarisempaan suuntaan. Autoritaarisessa yhteiskunnassa koulutus ja sivistys ovat uhka vallanpitäjille.

Kaikki gülenistien toiminta pyritään nyt kitkemään poikkeustilan turvin. Kansalaisyhteiskunnan toimintamahdollisuudet kaventuvat. Voidaan sanoa, että Erdoğanin kannalta vallankaappausyritys onnistui.

Gülen on häviämässä pelin. Turkin kansakunta jakautuu entisestään, ja vain Erdoğanin totuus ratkaisee. Turkin kansalaisille se tietää vaikeita aikoja.

YTM Eetu Heiskan pro gradu -tutkielma (Jyväskylän yliopisto, 2015) käsittelee Fethullah Gülenin poliittista ajattelua ja Gülen-liikettä.

Julkaisu Turkin Gülen-liike – terroristiorganisaatio vai sivistyksen airut? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Halil Gürhanlı, Doctoral Researcher at the University of Helsinki, explains why the Turkish government’s reaction to the coup attempt has been so widespread. Gürhanlı also analyses the post-coup attempt foreign policy horizon in Turkey.

Kuvaus, ohjaus, editointi: Susanna Hast
Suomennos Maija Lähteenmäki

Artikkelia päivitetty 6.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Turkin vallankaappausyrityksen seuraukset ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Monia Turkin politiikan taustalla vaikuttavia ilmiöitä esiintyy yhtä lailla muuallakin Euroopassa ja kansainvälisesti. Keskeisimpiä niistä ovat populistisen retoriikan nousu, talouden vapauttamista seurannut valtaresurssien uusjako sekä yhteiskunnallisten toimijoiden uudenlainen verkostoituminen.

Näiden ilmiöiden hahmottaminen on tärkeää, koska niitä analysoimalla voimme paremmin ymmärtää Euroopan ja laajemmin kansainvälisen järjestelmän nykykehitystä.

Liiallinen keskittyminen poliittisen islamin aatteeseen, joka on toki tärkeä osa Turkin nykypolitiikkaa, tekee mahdottomaksi tunnistaa globaalien tapahtumien erilaiset ilmenemismuodot ja yhdistää ne osaksi samaa kehityskulkua.

Populismin nousu

Turkin politiikan analyysit palaavat yleensä vuoteen 2002, jolloin nykyinen oikeus- ja kehityspuolueen (AKP) johtama hallinto nousi valtaan. Jo silloin spekuloitiin, ettei islamilaistaustainen hallitus ole välttämättä niin demokraattismielinen kuin mitä sen retoriikka antaa ymmärtää.

Kriittiset äänet alkoivat kuitenkin hiljalleen vaieta, kun hallitus alkoi tehdä merkittäviä uudistuksia Turkin demokratisoimiseksi. Uudistusten taustalla vaikuttivat Turkin EU-jäsenyysneuvottelut, jotka aloitettiin virallisesti vuonna 2005.

AKP:n ensimmäisen kauden aikana vuosina 2002–2007 Turkissa muun muassa laajennettiin sananvapautta ja kansalaisoikeuksia, vahvistettiin oikeusjärjestelmää ja sukupuolten välistä tasa-arvoa, rajoitettiin armeijan poliittista valtaa sekä uudistettiin valtionhallintoa.

Jo tuolloin puolueen poliittinen retoriikka oli vahvan populistista.

Jo tuolloin vähemmälle huomiolle jäi, että puolueen poliittinen retoriikka oli vahvan populistista. Sen ytimessä oli ajatus unohdetusta kansasta, joka nousee haastamaan liberaalin ja kansan arkielämästä irtautuneen urbaanin ja maallisen eliitin.

Jos Suomessa puhutaan ”punavihreästä kuplasta” ja kehäkolmosen ulkopuolisesta todellisuudesta, Turkissa samaa ajattelumallia on pitkään edustanut jako urbaaniliberaaleihin ”valkoisiin” ja Anatolian uskonnolliskonservatiivisiin ”mustiin” turkkilaisiin. Jako on vahvan leimaava ja perustuu pyrkimykseen ”sivistää” Anatolian takapajuiset turkkilaiset ja tehdä heistäkin modernin länsimaalaisia.

AK-puolueen keulahahmon, presidentti Recep Tayyip Erdoğanin poliittinen retoriikka on alusta saakka käyttänyt hyväkseen tähän jakolinjaan liittyvää epäoikeudenmukaisuuden tunnetta ja sen avulla mobilisoinut kansan taakseen.

Samanlainen populistisen retoriikan nousu on hallinnut koko Euroopan politiikkaa 2000-luvulla.

Vaikka Erdoğan on korkeasti koulutettu ja Istanbulissa kasvanut, poliittisessa retoriikassaan hän edustaa maaseudun tavallista ja kunnollista kansaa. ”Musta” turkkilaisuus nousee hyveeksi ja tarkoittaa perinteisten konservatiiviarvojen vaalimista. Niihin lukeutuu erityisesti uskonto, joka on koko Turkin tasavallan ajan pyritty erottamaan valtiosta.

Samanlainen populistisen retoriikan nousu on hallinnut koko Euroopan politiikkaa 2000-luvulla. Uudet puolueet ovat muuttaneet puoluekenttää merkittävällä tavalla ja lähes poikkeuksetta niiden retoriikka on perustunut ajatukseen kansan nousemisesta liberaalia eliittiä vastaan. Viimeisin ”jytky” oli Britannian kansanäänestys EU-erosta.

Populistinen retoriikka ei rajoitu vain Eurooppaan. Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa ehdolla olevaa Donald Trumpia kutsutaan ”maailman johtavaksi populistiksi”. Huolimatta Trumpin islamin vastaisesta retoriikasta, hänen populistinen puheensa ja kahtiajaon politiikkansa on samanlaista kuin Erdoğanilla.

Kuten The New York Times -lehden kolumnisti Thomas L. Friedman totesi Turkin vallankumousyrityksen jälkeen: ”Jos Turkin nykytilanne miellyttää, rakastat Trumpin Amerikkaa.”

1980-luvun talouspolitiikkaa

Turkkilainen politiikan tutkija Kemal Kirişci esittää, että Turkin nykypolitiikan ymmärtämiseksi on katsottava kauemmaksi taaksepäin kuin vuoteen 2002. Kirişcin mukaan käännekohta sijoittuu 1980-luvulle, kun Turkki alkoi muun Euroopan mukana siirtyä protektionismista avoimempaan talousjärjestelmään.

Tämän seurauksena Turkista on tullut paitsi taloudellisesti myös poliittisesti aiempaa keskinäisriippuvaisempi toimija kansainvälisessä järjestelmässä. Turkin liittyminen osaksi globaalia talousjärjestelmää, mitä ajettiin erityisen voimakkaasti pääministeri Turgut Özalin kaudella (1989–1993), on vaikuttanut merkittävästi myös siihen, että Turkkiin on syntynyt uusi taloudellinen eliitti.

Turkkiin on syntynyt uusi globaaleista vientimarkkinoista hyötyvä taloudellinen eliitti.

Globaaleista vientimarkkinoista hyötyvä uusi eliitti rikkoo monella tapaa yllä kuvailtua jakolinjaa Turkin politiikassa. Siinä missä vanha ”valkoinen” eliitti koostui suurkaupunkien vauraista suvuista, vientimarkkinoiden avautuminen ja talouspolitiikan uudistukset loivat edellytykset uuden uskonnolliskonservatiivisen rahaeliitin syntymiselle myös Istanbulin, Ankaran ja Izmirin ulkopuolelle.

Vaikka edellytykset uuden taloudellisen eliitin muodostumiselle luotiin erityisesti Özalin valtakaudella, vasta nykyhallitus antoi sille vahvan poliittisen ääneen. Tässä mielessä jako globalisaation voittajiin ja häviäjiin ei mene aina käsi kädessä populistisen retoriikan nousun kanssa.

Populistipuolueita ei äänestetä vain taloudellisen huono-osaisuuden vuoksi. Osaksi ”kansaa” asemoituvat myös taloudellisesti menestyvät, mutta arvoiltaan konservatiiviset äänestäjät.

Turkin verkostoituneempi politiikka

Kirişcin mukaan 1980-luvulla alkanut talousliberalismin aalto on synnyttänyt uudenlaisia verkostoja, jotka pyrkivät vaikuttamaan Turkin poliittiseen päätöksentekoon. Vallankaappausyrityksestä syytetyllä Fethullah Gülenillä ja hänen liikkeellään oli 2000-luvulla epäilemättä merkittävä rooli vaikuttamisverkostojen rakentamisessa ja syventämisessä.

Erilaisten intressiryhmien mukaantulo Turkin poliittiseen keskusteluun 2000-luvulla teki perinteisesti ylhäältä alas johdetusta hierarkkisesta valtajärjestelmästä moniäänisemmän. Sillä oli alussa vakauttava ja demokraattista päätöksentekoa lisäävä vaikutus.

Valtiokoneistoon vahvasti kytkeytyneiden verkostojen vaarana on kuitenkin vallan henkilöityminen ja keskittyminen sekä korruptio, mistä Venäjän poliittinen järjestelmä on valitettava esimerkki. Tästä seuraa ennen pitkää poliittista ja taloudellista epävakautta, koska valta on liian sidoksissa henkilöiden välisiin suhteisiin ja kahdenkeskiseen luottamukseen.

Tarkoituksena on purkaa uudet verkostot, kun 80-luvulla tähtäimessä olivat valtiokoneistosta irrallaan olevat toisinajattelijat, aktivistit ja kriittiset toimijat.

Näin on käynyt myös Turkissa. Entiset liittolaiset Gülen ja Erdoğan ajautuivat 2010-luvun alkupuolella ristiriitoihin, minkä seurauksena aluksi vakautta edistäneestä ja eri sektoreille ulottuneesta vaikuttamisverkostosta on muodostunut epävakauttava voima.

Vallankaappausyrityksen jälkeiset puhdistukset näyttävät hyvin samanlaisilta kuin ”onnistuneiden” sotilasvallankaappausten jälkeiset operaatiot. Erona kuitenkin on, että tällä kertaa tarkoituksena on samalla purkaa 2000-luvulla kudotut verkostot, kun taas 1980-luvulla tähtäimessä olivat etupäässä valtiokoneistosta irrallaan olevat toisinajattelijat, aktivistit ja kriittiset toimijat.

Turkki yleismaailmallisena ikkunana

Pari päivää vallankaappausyrityksen jälkeen washingtonilaisen ajatushautomon tutkija Soner Çağaptay kuvaili Turkin tilannetta samankaltaiseksi kuin Iranissa vuonna 1979. Çağaptay näkee tilanteessa ainekset islamilaiseen vallankumoukseen, jota ajaa Erdoğanin julistuksen myötä kaduille rynninyt ”lauma”, joka on uskonnon sokaisema ja väkivaltaisesti käyttäytyvä.

Kun Turkin tilannetta tarkastelee pelkästään Çağaptayn tulkinnan valossa, Turkin poliittinen tilanne näyttää perustavanlaatuisen erilaiselta kuin muualla Euroopassa tai Yhdysvalloissa. Silloin se ei tarjoa mahdollisuutta tarkastella globaalia kehitystä meillä ja muualla.

Jos tulkintakehystä laajentaa koskemaan muitakin yhteiskunnallisia ilmiöitä kuin kaduilla kuuluvia ”Allahu Akbar” -huutoja, Turkin nykytilanne avaa tärkeän yleismaailmallisen ikkunan 2010-luvun politiikkaan.

Johanna Vuorelma on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja. Vuorelma valmistelee väitöskirjaa Warwickin yliopistossa politiikan ja kansainvälisten suhteiden laitoksella.

Julkaisu Turkin poliittisen kehityksen taustalla on muutakin kuin islam ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joka paikassa kehotetaan olemaan huomioimatta salaliittoteorioita, jotka koskevat Turkin viimeviikkoista vallankumousyritystä. Mutta jos vallankumous ei itsessään ole salaliitto, mikä sitten on? Ei siis ole ihme, että teorioita on liikkeellä.

Presidentti Recep Tayyip Erdoğan itsekin kuvailee yritystä sellaiseksi. Hänen mukaansa sen takana on Yhdysvalloissa asuva turkkilainen saarnaaja Fethullah Gülen ja sen toteutti hänen salainen seuraajaverkostonsa armeijan sisällä.

On esitetty, että seuraten aikaisempia puhdistuksia poliisissa, oikeuslaitoksessa ja mediassa, suuri isku gülenisteja vastaan olisi vääjäämättä ollut edessä. Vallankumous olisi siis gülenistien viime hetken epätoivoinen yritys turvata asemansa. Mielipidemittauksen mukaan 47 prosenttia turkkilaisista on samaa mieltä tämän tulkinnan kanssa.

Joka tapauksessa jo ennen kaappausyritystä Turkin vankiloissa odotti oikeudenkäyntiä satoja niin kutsutun FETÖn (Fethullahçı Terör Örgütü, fethullahilainen terrorijärjestö) jäseniä. Pitäviä todisteita verkoston olemassaolosta, saati sen rikollisuudesta, ei ole kuitenkaan vielä esitetty. Itse asiassa todisteiden puute on pääsyy siihen, miksei Turkki ole koskaan virallisesti vaatinut Gülenin luovuttamista Yhdysvalloista Turkkiin.

32 prosenttia turkkilaisista uskoo, että kaappaus ei ollut Gülenin vaan Erdoğanin organisoima.

Saman mielipidemittauksen mukaan 32 prosenttia turkkilaisista uskoo, että kyseessä ei ollutkaan Gülenin vaan itse Erdoğanin organisoima vallankaappaus. He uskovat, että presidentti joko itse aktiivisesti suunnitteli kaappauksen tai ei ainakaan estänyt sitä, vaikka tiesi siitä.

Näiden vankkumattomien epäilijöiden mukaan Erdoğan käytti ovelasti kaappausyritystä omien tavoitteidensa saavuttamiseksi. He olettavat hänen asteittain tukahduttavan jäljellä olevan vastustuksen sekä vahvistavan entisestään omaa versiotaan islamilaisesta autoritaarisuudesta rakentamalla itsevaltaista, kaikkivoipaa presidenttiyttä.

Kunnolliset todisteet puuttuvat niin valtion viralliselta versiolta kuin sen vastakkaiselta ”salaliittoteorialta”.

Kunnolliset todisteet puuttuvat niin valtion viralliselta versiolta kuin sen vastakkaiselta ”salaliittoteorialta”. Kiitos kuitenkin tavan, jolla Erdoğan hallintoineen on vastannut kaappausyritykseen, teoria muuttuu uskottavammaksi joka päivä.

Palava parlamenttitalo, joukkopuhdistukset ja väkijoukot

Kun kaappaus oli vielä voimissaan, Erdoğan toivotti sen tervetulleeksi ”Jumalan lahjana”, jolla armeija puhdistetaan. Viipymättä pidätettiin 6 000 sotilasta, 96 kenraalia ja amiraaleja.

Puhdistukset ovat levinneet nopeasti armeijan ulkopuolelle. 2 745 tuomaria, 8 000 poliisia, 20 000 opettajaa, 1 577 dekaania ja monia virkamiehiä on pidätetty virantoimituksesta. Toimet kohdistuvat yli 50 000 henkilöön.

Kaiken lisäksi Turkissa on julistettu kolmen kuukauden mittainen poikkeustila, mikä antaa Erdoğanin hallinnolle vapaat kädet osittain tai kokonaan rajoittaa perusoikeuksia ja vapauksia ilman, että sen tarvitsee huolehtia perustuslakituomioistuimen vastatoimista.

Uskomattoman nopeasti ja laajasti toteutettu kurinpalautus sai monet tarkkailijat huolestumaan, että kyseessä on jälleen yksi Erdoğanin oletettuihin vastustajiin kohdistuva noitajahti. EU-komissaari Johannes Hahn totesi, että ”nimilistat olivat valmiina, mikä viittaa siihen, että niitä oli tarkoitus myös käyttää jossain vaiheessa. Asia on juuri niin kuin pelkäsimme.”

Erdoğan ei käytä tilannetta mahdollisuutena yhdistää jakautunutta kansaa.

Kansainväliset toimijat ovat toistuvasti pyytäneet Turkkia osoittamaan pidättyväisyyttä ja pysymään laillisissa toimissa. Niistä huolimatta Erdoğan vaikuttaa päättäväisesti käyttävän kaappausyritystä rankaistaakseen toisinajattelijoita, vahvistaakseen tukijoitaan ja jakaakseen polarisoitunutta yhteiskuntaa yhä syvemmin. Toinen vaihtoehto olisi käyttää tilannetta mahdollisuutena yhdistää jakautunutta kansaa.

Kaappauksen aikana Erdoğan kutsui kansalaisia kaduille. On kyseenalaista, oliko teko vastuullinen. Vaikka se saattoi hiukan nopeuttaa kaappauksen loppumista, se kasvatti siviiliuhrien määrää. Tämä osaltaan valmisteli tietä järkyttäville oman käden oikeudella suoritetuille kostoiskuille.

Kun 85 000 moskeijasta kutsuttiin uskovia puolustamaan kotimaataan Allahin nimessä, kadut täyttyivät islamistisista iskulauseista ja huudoista, joissa vaadittiin vallankaappausta juonineita teloitettaviksi. Tuhannet päästivät irti vihansa, eivätkä kohdistaneet sitä ainoastaan sotilaisiin. Raivo kohdistui vähemmistöjen asuinalueisiin, syyrialaisiin, alkoholia käyttäviin kansalaisiin ja toimittajiin.

Kyseessä oli valtava uhka niitä kohtaan, jotka eivät jaa Erdoğanin hallituksen jo vuosia systemaattisesti ajamaa islamistista elämäntapaa. Kuin tämä ei olisi ollut vielä tarpeeksi uhkaavaa, hallitus myös kertoi suunnitelmistaan ottaa uudelleen käyttöön kuolemanrangaistus. Se myös julisti haluavansa helpottaa aseen omistamista niille, ”jotka haluavat harjoittaa oikeuttaan puolustautua vallankaappaajia vastaan.”

Palava parlamenttitalo, joukkopuhdistukset, vihaiset ihmisjoukot hakemassa kostoa kaduilla, hätätila, joka antaa hallitsijalle mahdollisuuden hallita maata itsevaltaisesti, rajoittaa perusoikeuksia ja vapauksia – kuinka kauan voidaan olla vetämättä yhteyksiä Saksan valtiopäivätalon tuhopolttoon 30-luvulla?

”Onnistuneet” ja epäonnistuneet kaappaukset

Kolme vuotta sitten sadat tuhannet kokoontuivat Taksimin aukiolla protestoimaan Erdoğanin tukahduttavaa hallintoa vastaan. Protestit saivat alkunsa hallituksen aikeista rakentaa aukion viereiseen Gezi-puistoon osmaniaikaiset armeijan parakit. Poliisi ja hallituksen puolella olevat väkijoukot hiljensivät brutaalisti protestoijat, joita loukkaantui ja kuoli.

Heinäkuun 15. päivän jälkimainingeissa Taksim on täynnä Erdoğanin kannattajia, jotka huutavat ”Allahu Akbar” ja ylistävät hallitsijaansa. Samaan aikaan Koraanin säkeitä kuuluu suurista kovaäänisistä. Taustalla roikkuu valtava juliste, jossa Erdoğanin kuvan vieressä lukee hyytävä viesti: ”Me hirtämme sinut [Gülenin] ja koirasi kaulapannoista.”

Toiveet, että epäonnistunut kaappaus olisi ollut alku rauhanomaisemmalle Turkille, rapistuivat viimeistään kaksi päivää yrityksen jälkeen. Silloin Erdoğan vannoi, että parakit rakennetaan. Samalla hän teki kristallinkirkkaasti selväksi, että tasaisi tilit vastustajiensa kanssa.

Ikävä kyllä modernin Turkin historia on ketju ”onnistuneita” ja epäonnistuneita vallankaappausyrityksiä. Jokaisen sukupolven elämää on muovannut ainakin yksi.

Jäljet näkyvät yhä perustuslaissa, joka on suunniteltu suojelemaan valtiota kansalaisiltaan, ei toisin päin.

Ehkä kaikkein brutaaleimman näistä, vuoden 1980 vallankaappauksen, jäljet näkyvät yhä perustuslaissa, joka on suunniteltu suojelemaan valtiota kansalaisiltaan, ei toisin päin.

Muistot sotilasjuntan hallinnosta ovat tuoreina ja erittäin kipeinä monien turkkilaisten mielessä. He ovat oikeutetusti tyytyväisiä, että kaappaus jäi tällä kertaa vain yritykseksi.

Jos heinäkuun 15. päivän vallankaappausyritys olisi onnistunut, Turkki olisi luultavasti luisunut veriseen sisällissotaan, kadottanut demokraattisen tulevaisuuden näkymänsä yhdessä yössä ja syöksynyt synkkään kuiluun pitkäksi aikaa.

Silti vallankaappausyrityksen jälkeinen kehitys osoittaa, että tapahtunut ei suinkaan ollut demokratian voitto. Tilanne tänään muistuttaa enemmänkin maata, jossa on meneillään ”onnistuneen” vallankaappauksen jälkimaininki.

Turkin lopullinen määränpää saattaa hyvinkin olla sama synkkä kuilu. Ainoastaan syöksy syöveriä kohti on hitaampi.

Halil Gürhanlı on valtio-opin tohtorikoulutettava ja osa-aikainen luennoitsija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella.

Englannista suomeen kääntänyt Maija Lähteenmäki.

Julkaisu Epäonnistuiko Turkin vallankaappaus sittenkään? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.