Maailman johtajat kokoontuivat maanantaina 23.9. New Yorkiin YK:n pääsihteerin António Guterresin järjestämään ilmastokokoukseen, jonka tarkoituksena oli esitellä konkreettisia toimia, joilla ilmastokriisiin voidaan vastata. Budjettiriihensä kiireellä valmiiksi saaneelta Suomen hallitukselta ei juuri kuulunut esityksiä Suomen kannanotoista ennen kokousta.

Suomi oli yksi tarkoin valituista puhujista kokouksessa, onhan maamme sitoutunut hiilineutraalisuuteen vuoteen 2035 mennessä. Suomen puheenvuoron pitänyt presidentti Sauli Niinistö totesi heti puheensa alkuun, että ”maailmanlaajuinen siirtyminen hiilineutraaliuuteen tarkoittaa yhteiskuntiemme kokonaisvaltaista muutosta. Puolinaiset toimet eivät riitä.”

Viime viikolla Helsingin Sanomissa julkaistussa Vieraskynässä Euroopan unionin entinen ilmastokomissaari Connie Hedegaard visioi, kuinka Suomi voisi huippukokouksessa osoittaa ilmastojohtajuutta. Puheenvuorossaan presidentti Niinistö toisti jo tutuksi tulleen mantran, jonka mukaan Suomen kansalliset ilmastotavoitteet ovat maailman kunnianhimoisimpia. Kysymys kuuluu, milloin nämä tavoitteet saadaan muuttumaan toimiksi.

Ilmastonmuutosnarratiivi

YK:n kokousta edelsi uusimman kansainvälisen ilmastopaneelin (IPCC) raportin julkaisu. Raportti vaati edellisten raporttien tapaan kiireellisiä toimia, jotta ilmastonmuutoksen negatiivisiin haittavaikutuksiin voidaan puuttua. Tämänkertaisen raportin keskiössä olivat maankäyttö ja sen hallinta ympäristön sietokyvyn kannalta kestävällä tavalla.

Tuttuun tapaan raporttia seurasi keskustelu siitä, miten Suomessa tulisi kritiikkiin suhtautua. Maankäyttökeskustelua on käyty kiivaasti hallituksen ensiaskelista lähtien, sillä hallituspuolueet keskusta ja vihreät ovat varsin erilaisilla ympäristölinjoilla.

BIOS-tutkimusyksikön tutkija Ville Lähde tuo erinomaisesti esiin suomalaisen ilmastokeskustelun ongelman. Lähteen mukaan Suomessa ilmastokeskustelu tahtoo kerta toisensa jälkeen kääntyä ”täkäläisten toimintatapojen puolustamiseksi ja kokonaisvaltaisuus vastuun sysäämiseksi muulle maailmalle.”

Presidentti Niinistön puheenvuoro New Yorkissa oli piristävä. Niinistö totesi suoraan, että Suomi haluaa ”johtaa esimerkin voimalla. Siinä tavoitteiden asettaminen ei riitä. Ratkaisevaa on tulosten saavuttaminen.”

Maamme julkiseen keskusteluun tuntuu kotoutuneen kertomus Suomen roolista pienenä toimijana isossa ilmastonmuutoksen valtameressä.

Suomalaiseen ilmastokeskusteluun suhteutettuna Niinistön avaus tuntui jopa vieraalta. Maamme julkiseen keskusteluun tuntuu nimittäin kotoutuneen kertomus Suomen roolista pienenä toimijana isossa ilmastonmuutoksen valtameressä – siitäkin huolimatta, että hallitusohjelma julistaa Suomen olevan kokoaan suurempi maailmalla.

Meillä kysytään toistuvasti, miksi juuri Suomen pitäisi tehdä radikaaleja maankäyttöön liittyviä muutoksia tai miettiä metsiemme käyttöä ja turpeenpolton mielekkyyttä, kun samanaikaisesti isot saastuttajavaltiot, etunenässä Kiina, Yhdysvallat, Intia ja Brasilia hidastelevat ilmastotoimissaan.

Brasilian viimeaikaiset rajut metsäpalot ja maata vastaan Suomessakin pohditut pakotteet todistavat erinomaisella tavalla sitä retoriikkaa, jolla ilmastoasioissa vastuu halutaan siirtää meiltä heille. Ministeri Mika Lintilän sanoin:

”Nämä toimet uhkaavat käydä hyödyttömiksi, jos toisaalla hiilinieluja systemaattisesti tuhotaan, eikä meillä ole keinoja reagoida ilmastonmuutosta kiihdyttäviin tuhoihin.”

Lintilän tekemä vastakkainasettelu suurten ilmastotuholaisten ja viattomien pienten valtioiden kansalaisten välillä on selvä.

Kuten jo viimesyksyinen IPCC:n 1,5 asteen raporttia seurannut keskustelu osoitti, ovat ilmastonmuutokseen liittyvät kysymykset herkkiä poliittisia kysymyksiä. Pariisin ilmastosopimuksen jälkeinen prosessi ilmastonmuutoksen hillitsemisestä ja siihen liittyvistä vastuista on saanut osakseen vastarintaa niin Suomessa kuin maailmallakin.

Toistuva vastustus ja huomion siirtäminen toisaalle paljastavat ongelmallisen suhtautumisen ilmastovastuisiin. Siitä paistaa läpi sokeus omalle erityisasemalle, jota ei ole saavutettu käyttämättä hyväksi historiallista ja maantieteellistä asemaa kehittyneenä länsimaana. Kehittyneet länsimaat ovat vuosisatojen saatossa saaneet paitsi saastuttaa myös kehittyä köyhempien, nyt ilmastonmuutoksesta eniten kärsivien maiden kustannuksella.

Siinä missä Suomi ei olekaan ollut siirtomaavalta kuten isommat eurooppalaiset kumppanimme tai lähinaapurimme, ei Suomi voi sijaintinsa ja länsimaisen asemansa vuoksi myöskään pestä käsiään ja sysätä vastuutaan maailmalle. Pienen koon taakse piiloutuminen taas on lähinnä raukkamaista – varsinkin, kun asiaa katsoo täältä eteläisen Tyynenmeren saarivaltioista käsin.

Ilmastonmuutos ihmisoikeus- ja oikeudenmukaisuuskysymyksenä

Tutkimukseni pienten saarivaltioiden tulevaisuudesta ilmastonmuutoksen uhkien edessä on avannut tien ilmastokriisin näköalapaikalle.

Siinä missä pienet saarivaltiot ovat saaneet paljon medianäkyvyyttä aina Pariisin ilmastosopimuksen solmimisesta nykyisen kotimaani Fidzin järjestämään Bonnin ilmastokokoukseen vuonna 2017, ilmastonmuutoksen todellisuus konkretisoituu vasta, kun ymmärtää näiden valtioiden asukkaiden kohtaaman todellisen hädän tulevaisuudestaan. Media uutisoi saarivaltioista kuitenkaan ymmärtämättä tilanteen vakavuutta oikeudenmukaisuuden näkökulmasta.

Tyynenmeren saarivaltiot ovat asukasta kohden maailman suurimpia kansainvälisen kehitysavun saajia. Tuen tarve tulee ilmastonmuutoksen vastaisten toimien vuoksi vain lisääntymään lähitulevaisuudessa.

Ilmastonmuutoksen todellisuus konkretisoituu vasta, kun ymmärtää Tyynenmeren pienten saarivaltioiden asukkaiden kohtaaman todellisen hädän tulevaisuudestaan.

Avustetun uhrin roolin sijaan alueen valtiot pyrkivät kuitenkin saamaan itselleen ilmastopolitiikkaa rakentavien toimijoiden aseman. Alueen pienet valtiot eivät pelkää vaatia kehittyneitä länsimaita tunnustumaan vastuunsa maidensa kohtaamista ongelmista.

Siinä missä Euroopan unionin puheenjohtajamaassa Suomessa piiloudutaan maaseutu-kaupunkijaottelun taakse keskusteltaessa uusimmasta IPCC-raportista ja vaaditaan seremoniallisesti brasilialaisen lihan boikottia, pienissä saarivaltioissa pohditaan parhaillaan kansainvälisiä toimia maiden oikeusaseman varmistamiseksi ilmastonmuutoksen tuottamien uhkakuvien vuoksi.

Tyynenmeren opiskelija-aktivistien alulle panemassa aloitteessa vaaditaan kansainvälistä tuomioistuinta tutkimaan, rikkooko ilmastonmuutos Tyynenmeren valtioiden asukkaiden perustavaa laatua olevia ihmisoikeuksia – mukaan lukien oikeutta elämään. Sanoma on kirkas: ilmastonmuutos uhkaa näiden nuorten tulevaisuutta tavalla, jota voidaan pitää vakavana ihmisoikeusrikkomuksena.

Puhuessaan Vanuatun Port Vilassa elokuun 23. päivä järjestetyssä talanoassa liikkeen nuori johtaja Solomon Yeo esitti yleisölle opiskelijaliikkeen maailman valtiojohtajille kohdistaman kysymyksen: mikä on valtioiden vastuu nykyisille ja tuleville sukupolville ilmastonmuutoksen suhteen?

Oikeuskanteen esittelyvideossa opiskelijat toteavat katse värähtämättä, kuinka ilmastonmuutoksen uhrit ovat ”sodassa” muuta maailmaa vastaan ja kuinka länsimaat ensin valloittivat nämä maat ja nyt heidän tulevaisuuttaan uhataan samojen toimijoiden taholta välinpitämättömyyden muodossa.

Ilmastonmuutoksen muotoilu ihmisoikeuskysymyksenä vie keskustelun kansallisista tavoitteista kansainvälisiin velvoitteisiin: valtioilla, kuten Suomella, on kansainvälisoikeudellinen velvoite suojella yksilöitä ihmisoikeuksien loukkauksilta.

Ilmastonmuutoksessa on lähtökohtaisesti kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja valtioiden vastuusta näiden oikeuksien turvaamiseksi.

Akateemisessa kirjallisuudessa esiintyy erilaisia näkökantoja siitä, missä määrin ilmastonmuutosta tulisi ymmärtää ihmisoikeuskysymyksenä. Ilmastonmuutoksen ihmisoikeusulottuvuus on kuitenkin kansainvälisesti tunnustettu jopa Pariisin sopimuksen esipuheessa.

Toteutuessaan kanne osuisi kipukohtaan, joka eurooppalaisessa ilmastokeskustelussa halutaan sujuvasti uudelleen ja uudelleen unohtaa: ilmastonmuutoksessa on lähtökohtaisesti kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja valtioiden vastuusta näiden oikeuksien turvaamiseksi.

Kun ilmastonmuutosta tarkastellaan ihmisoikeusnäkökulmasta, on Suomen kaltaisen eurooppalaisen oikeusvaltion suhtautuminen todellisiin toimiin hämmentävää seurattavaa.

Vastuiden kiistämisen globaali kulttuuri

Ilmastonmuutokseen vastaaminen kohtaa jatkuvasti poliittista vastarintaa, erityisesti niiden toimesta, joiden toivoisi itsensä tekevän rohkeita aloitteita. Tyynenmeren saarivaltiot kokoontuivat yhdessä Australian ja Uuden-Seelannin kanssa elokuussa Tuvalun pääkaupunkiin Funafutiin vuosittaiseen alueen päämiesten kokoukseen.

Tuvalu on atollivaltiona uhattuna merenpinnannousun vuoksi. Valtiojohtajia olivat Funafutissa vastaanottamassa lapset, jotka istuivat vesialtaassa. Ele symboloi kokouksen tärkeyttä Tuvalun kansalaisille.

Ennen kokousta poliittista keskustelua kuumensi foorumin suurin jäsenmaa Australia, joka ei pienten saarivaltioiden näkökulmasta ota naapureidensa hätää riittävän vakavasti. Australian suhtautuminen oli jälleen nihkeä, ja maa onnistui odotetusti vesittämään saarivaltioiden pyrkimyksen julistaa alueellinen ilmastokriisi kokouksen päätöslauselmassa.

Australia ei pienten saarivaltioiden näkökulmasta ota naapureidensa hätää riittävän vakavasti.

Australia on lanseerannut Tyynenmeren alueen strategisesti itselleen tärkeäksi alueeksi ja painottanut sen merkitystä ulkopolitiikkansa keskiössä (niin kutsuttu step up -politiikka). Step up -politiikan keskeinen ajatus on Australian rooli Tyynenmeren alueellisena valtana, jolla on erikoissuhde pieniin saarivaltioihin, jotka ovat riippuvaisia sen avusta.

Australia pitää alueen valtioita vaikutuspiirinään ja on näiden suurin yksittäinen taloudellinen tukija. Monella alueen saarivaltion asukkaalla on perhesiteitä Australiaan. Tästä huolimatta Australian pääministerin Scott Morrisonin konservatiivihallituksen tavoitteita ilmastopolitiikan suhteen pidetään alueen saarivaltioiden näkökulmasta riittämättöminä, jopa uuskolonialistisina.

Tyynenmeren saarivaltiot ovat olleet äänekkäitä vaatiessaan Australialta todellista ilmastopolitiikan parantamista, aitoa askelta ylöspäin. Valtioiden johtajat peräänkuuluttavat erityisesti alueellista vastuuta mitä tulee ilmastonmuutoksen torjuntaan; Australian talous nojaa vahvasti kivihiilen louhintaan.

Maa on muun muassa Pariisin ilmastosopimuksen periaatteiden vastaisesti antanut luvan uuden kivihiililouhoksen avaamiseen ekologisesti herkän ja jo huomattavasti vaurioituneen Suuren valliriutan edustalla Queenslandin osavaltiossa.

Tyynenmeren johtajien tapaamisen päätöslauselma huomioi opiskelijoiden aloitteen kansainvälisen tuomioistuimen neuvoa-antavasta lausunnosta toteamalla, että taatakseen kansalaistensa tulevaisuuden maiden johtajien tulee pyrkiä vaikuttamaan YK:n yleiskokoukseen asian eteenpäin viemiseksi.

Päätöslauselman viesti on selvä: kansainvälisen lain tulee suojata nykyisiä ja tulevia sukupolvia ilmastonmuutoksen tuhoilta.

Katsottaessa historiassa taakse päin vastuu ympäristön globaalista tuhoamisesta ulottuu omalle mantereellemme ja sitä kautta myös meihin.

Juuri kysymys vastuusta on keskeisessä roolissa mietittäessä ilmastokriisiä. Siinä missä Australiaa voidaan pitää kivihiiltä edistävän politiikkansa kautta suoraan vastuussa lähinaapureidensa jatkuvasti syventyvästä ahdingosta, on huomattavasti vaikeampaa linkittää vastuuta pohjoiseen Suomeen.

Tästä huolimatta Australia ei ole vastuunsa kanssa yksin. Katsottaessa historiassa taakse päin vastuu ympäristön globaalista tuhoamisesta ulottuu omalle mantereellemme ja sitä kautta myös meihin.

Suomen globaali vastuu

Annoin Tyynenmeren alueelta tuleville opiskelijoilleni luettavaksi taloustieteilijöiden Markus Jäntin ja Juhana Vartiaisen blogiartikkelin siitä, pitäisikö muiden kehittyvien maiden pyrkiä kopioimaan Suomea. Suomi oli vielä toisen maailmansodan jälkeen varsin kehittymätön ja maamme menestys on monella tapaa ollut esimerkillinen.

Kysymys on ongelmallinen, sillä kehitykseen ei ole olemassa yhtä simuloitavaa mallia. Jäntti ja Vartiainen nostavatkin esiin tärkeän havainnon siitä, että Suomen kehittymistä kylmän sodan maailmassa edesauttoivat niin maantieteellinen sijainti kuin suotuisa talouskasvukin.

Suomen kehittymistä kylmän sodan maailmassa edesauttoivat niin maantieteellinen sijainti kuin suotuisa talouskasvukin.

Jos Suomi olisi sijainnut toisen maailmansodan raunioilla Malawin paikalla keskisessä Afrikassa entisenä siirtomaana, voisimme tuskin käydä tänään keskustelua oikeudestamme lihansyöntiin tai lentämiseen miettiessämme ilmastovastuitamme.

Historiaa tai maantiedettä emme voi muuttaa, mutta suhtautumistamme etuoikeutettuun asemaamme voimme. Kuten suomalaista pakolaiskeskustelua, myös suomalaista ilmastokeskustelua leimaa ajatus erityisasemastamme menestyneenä ja syrjäisenä kansakuntana, joka on oikeutettu saavutettuihin etuihinsa.

Ilmastonmuutos valtioiden rajoja kunnioittamattomana ilmiönä haastaa perustavanlaatuisesti tämän etuoikeutetun asemamme.

Tuorein ilmastopaneelin raportti kiinnittää huomiota maankäyttöön ja hiilinieluihin. Se koskettaa suomalaisesta näkökulmasta herkkää aihetta, onhan hyvinvointimme perustunut vaurauteen, jota metsämme meille tuovat.

Metsämme ovat tuottaneet meille vaurautta, koska olemme sijainneet otollisilla markkinoilla aikana, jolloin tuotteillemme on ollut kysyntää, ja koska olemme saaneet nauttia yhteiskuntarauhasta eikä luonnonvarojamme ole varastettu muiden maiden toimesta.

Ilmastonmuutos valtioiden rajoja kunnioittamattomana ilmiönä haastaa perustavanlaatuisesti etuoikeutetun asemamme.

Itsenäisenä valtiona olemme saaneet nauttia vauraudestamme itse, toisin kuin entiset siirtomaat, jotka edelleen ovat altavastaajina siirtomaavallan aikana vakiinnutetussa talousjärjestelmässä. Historian valossa Suomen vauraus on aivan yhtä paljon sattumaa kuin se on omaa aikaansaannostamme.

Suomalaisesta näkökulmasta meidän, etuoikeutetussa asemassa olevien länsimaisten ihmisten, ei tulisi kantaa vastuuta maailmasta, jota itse olemme olleet luomassa ja jonka hedelmiä olemme itse saaneet nauttia. Ilmastokriisissä ei kuitenkaan ole kyse sijoituksestamme maailman saastuttajien listalla, niin sanotusta suorasta vastuustamme maapallon ilmaston lämpenemiseen.

Kyse on globaaleista ihmisoikeuksista, joita me suomalaiset olemme velvoitettuja suojelemaan, sekä historiaan ja vaurauteemme liittyvistä vastuista, jotka seuraavat meitä länsimaana.

On aika, että ymmärrämme sen tosiasian, että voimme käydä keskustelua siitä, pitäisikö turvetta vielä polttaa vain siksi, että olemme asemassa, jossa voimme tätä keskustelua käydä.

Tyynenmeren saarivaltion asukkailla ei ole tätä etuoikeutta. Osaltaan juuri tästä syystä heidät on pakotettu toimimaan uhriutumisen sijaan.

On ironista, joskaan ei yllätyksellistä, että ilmastonmuutoksen vastaisten toimien innovaattoreina toimivat ne, joiden vuoksi näitä toimia tulisi ensi sijassa tehdä. Toimia puolestaan tuntuvat hidastelevan eniten ne, joilla olisi eniten resursseja muuttaa käyttäytymistään – esimerkiksi aktiivisella uusiutuvaa energiaa suosivalla politiikalla tai vaatimalla kunnianhimoisempaa ilmastopolitiikkaa kansainvälisillä foorumeilla.

Suomen vastuu auttaa Tyynenmeren ilmasto-ongelmissa saattaa olla erilainen kuin Australian. Se on kuitenkin olemassa.

EU-puheenjohtajamaana Suomi voisi esimerkiksi alkaa edistää Tyynenmeren opiskelijoiden esitystä kansainvälisen tuomioistuimen ennakkopäätöksen hakemisesta YK:ssa. Tyynenmeren opiskelijaliikkeen nuoret aktiivit halusivat lähettää kauttani viestin sekä Suomelle että muulle EU:lle: on aika toimia eikä siirtää vastuuta tulevaisuuteen – tai ”niille muille”.

PhD Milla Emilia Vaha opettaa kansainvälistä politikkaa University of the South Pacific -yliopistossa Fidzisaarilla. Hänen tutkimuksensa keskittyy kansainvälisen politiikan etiikkaan.

Julkaisu Sanoista teoiksi: Ilmastokriisi ja Suomen globaali vastuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisimmän eurobarometrin mukaan suomalaiset nostivat ilmastonmuutoksen torjunnan ja ympäristönsuojelun tärkeimmäksi vaaliteemaksi tulevissa europarlamenttivaaleissa.

Ilmastopolitiikka onkin mitä mainioin vaaliteema, kun puhutaan Euroopan unionista, sillä unioni on kansainvälisesti tärkeä ilmastotoimija. EU:lla on tärkeä rooli neuvottelublokkina YK:n ilmastoregiimissä ja se on erityisen merkittävässä asemassa rahoittamassa ilmastonmuutoksen torjuntaan ja hallintaan liittyviä projekteja ympäri maailman.

Euroopan unioni on kansainvälisesti tärkeä ilmastotoimija.

Jo yli 50 vuoden ajan EU:lla on ollut kehitysyhteistyötä niin kutsutun EU-ACP-yhteistyön kautta Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren valtioiden kanssa. Tyynenmeren pienille saarivaltioille, joiden kansalaiset jo jokapäiväisessä elämässään kamppailevat ilmastonmuutoksen haittavaikutusten kanssa, EU:n tuki on merkittävää. EU on Australian ja Japanin jälkeen alueen kolmanneksi tärkein taloudellinen tukija.

Vuosina 2014–2020 Euroopan kehitysrahaston kautta alueen valtioille tullaan jakamaan yhteensä noin 800 miljoonaa euroa. Summalla rahoitetaan projekteja kuudella EU:n keskeisellä toimialueella, jotka ovat resilienssin eli kyvyn mukautua muuttuviin olosuhteisiin parantaminen, ilmastonmuutoksen torjunta ja hallinta, kestävä kehitys, taloudellinen kasvu, sukupuolten välinen tasa-arvo sekä alueellinen yhteistyö.

Miksi EU on näin aktiivisesti mukana ilmastoyhteistyössä toisella puolen maapalloamme? Taustalla ovat sekä historialliset että poliittiset syyt mutta myös enenevässä määrin Euroopan vastuu globaalista ilmastonmuutoksesta.

EU on kansainvälisessä strategiassaan tunnustanut roolinsa kestävän kehityksen edistämisessä maailmanlaajuisesti. Se on sitoutunut yhteistyöhön kaikkein heikoimmassa asemassa olevien maiden ja kehittyvien saarivaltioiden kanssa. Juuri globaalin vastuun politiikan voidaankin katsoa olevan keskiössä, kun selitetään EU:n aktiivista yhteistyötä pienten kehittyvien saarivaltioiden kanssa.

Euroopan ja Tyynenmeren alueen pitkä yhteinen historia

Historialliset juuret eteläisen Tyynenmeren saarten ja EU:n jäsenmaiden välillä ulottuvat aina 1500-luvun löytöretkiin saakka. Merialue on saanut nimensä portugalilaisen löytöretkeilijä Ferdinand Magellan nimettyä sen ”rauhan mereksi”, Pacificoksi. Kuuluisin Tyynenmeren löytöretkeilijöistä lienee James Cook, joka teki useita retkiä eri Tyynenmeren saarille 1700-luvulla.

Sittemmin kaikki nykyisistä itsenäisistä saarivaltioista ovat olleet siirtomaavallan alla – Britannia ja Ranska olivat merkittävimmät siirtomaaisännät aina viime vuosisadalle saakka. Alueen saarivaltiot ovat itsenäistyneet varsin myöhään, vasta 1970- ja 80-luvuilla. Uusi-Kaledonia kuuluu yhä Ranskan autonomisiin merentakaisiin alueisiin äänestettyään itsenäisyyttä vastaan viime marraskuussa.

Kaikki nykyisistä itsenäisistä Tyynenmeren saarivaltioista ovat olleet siirtomaavallan alla.

Alueen valtioiden lyhyt itsenäisyyden historia selittää osaltaan Euroopan läheistä suhdetta Tyynenmeren entisiin alusvaltoihin.

Siirtomaahistorian ohella toinen selitys EU:n aktiivisuudelle maapallon toisella puolella on perinteinen valtapolitiikka. Tyynimeri on maailman suurin merialue, ja sen rantaviiva ulottuu aina Siperiasta eteläiseen Amerikkaan. Esimerkiksi Kiina pyrkii aktiivisesti lisäämään vaikutusvaltaansa Tyynenmeren saarivaltioissa suorien investointien kautta. On ymmärrettävää, että Euroopan unioni pyrkii pitämään jalansijansa sekä taloudellisesti että geo- ja turvallisuuspoliittisesti tärkeällä alueella.

Siinä, missä sekä Kiinan että Yhdysvaltain vaikutusvaltaan suhtaudutaan kuitenkin Tyynenmeren saarivaltioissa terveellä varauksella, nähdään EU luotettavana yhteistyökumppanina. EU:ta ei koeta uhkana saarivaltioiden suvereniteetille samalla tapaa kuin perinteisiä suurvaltoja.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei hankaustakin suhteissa olisi. EU lisäsi joukon alueen valtioita veroyhteistyökykyä koskevalle mustalle listalleen tämän vuoden alussa. Toimi nosti vastalauseiden ryöpyn saarivaltioissa. Esimerkiksi Vanuatun ulkoministeri Ralph Regenvanu totesi tuohtuneena Twitterissä, että EU muuttaa jatkuvasti pelisääntöjään.

EU:ta ei koeta uhkana saarivaltioiden suvereniteetille samalla tapaa kuin perinteisiä suurvaltoja.

Veroyhteistyö on läheisessä suhteessa muuhun taloudelliseen yhteistyöhön ja alueen taloudellisia resursseja ei Tyynenmeren kohdalla voi aliarvioida. Valtameren kalastusvarannot ovat maailman suurimmat ja sinisen talouden ja vesiviljelyn mahdollisuudet vielä suurelta osalta tutkimattomat.

Alueen saarivaltiot pitävät tiukasti kiinni oikeuksistaan aluevesiinsä ja vaativat valtioitaan hyödyttävää kehitys- ja tutkimusyhteistyötä. Tämä näkyy EU:n ja alueen valtioiden välisessä yhteistyössä tasa-arvon ja alueellisen päätöksenteon korostamisena.

Turvallisuuspoliittisesti ”rauhan meri” on osoittautunut harhaanjohtavaksi nimeksi. Toisen maailmansodan aikana Tyynellämerellä taisteltiin aina Pearl Harbourin hyökkäyksestä Japanin Hiroshimaan ja Nagasakiin pudotettuihin atomipommeihin saakka. Sodan jälkeen eteläisen Tyynenmeren saarilla tehtiin merkittäviä ydinasekokeita. Alueen asukkaat joutuvat edelleen kärsimään tästä seuranneesta tuhosta.

Etelä-Kiinan meren aluekiistat lähivuosilta puolestaan todistavat pohjoisen Tyynenmeren merialueiden strategista merkitystä etenkin Kiinalle. EU – erityisesti Britannia ja Ranska – voidaankin nähdä myös aluetta turvallisuuspoliittisesti vakauttavina voimina.

Yhteistyö ilmastovastuun ilmentymänä

Historiallisten kytkösten ja valtapolitiikan ohella tärkeä syy läsnäoloon Tyynenmeren saarivaltioissa on ilmastovastuullisuus. EU on sitoutunut Pariisin ilmastosopimukseen ja nostaa ilmastonmuutoksen tärkeimmäksi teemaksi EU:n ja Tyynenmeren välisessä kehitysyhteistyössä tunnustaen sen olevan suurin yksittäinen saarivaltioihin kohdistuva uhka.

EU osoitti tukensa alueen valtioille liittyessään ”korkean kunnianhimon koalitioon” ja tätä kautta auttoi pieniä saarivaltioita heidän tavoitteidensa saavuttamiseksi Pariisin ilmastoneuvotteluissa 2015.

Kansainvälisen kehitysyhteistyön komissaari Neven Mimica totesi vieraillessaan Tyynenmeren alueella helmikuussa, että EU on vahvasti sitoutunut yhteistyöhön alueen valtioiden kanssa ja että EU on ”luonnollinen partneri” globaalien haasteiden, mukaan lukien ilmastonmuutoksen, hallinnassa Tyynellämerellä.

Vaikka Euroopan maita voidaankin syyttää myös kunnianhimottomuudesta ja protektionismista ilmastopolitiikassa, on EU:n yhteinen ilmastopolitiikka kokonaisuutena tavoitteissaan maailman mittakaavassa ainutlaatuinen. Koska ilmastonmuutos ei tunne valtioiden rajoja eikä muureja päästöjen haittavaikutuksille voida rakentaa, on EU:n osoittama johtajuus ilmastopolitiikassa tärkeää paitsi jokaiselle EU:n jäsenmaalle ja sen kansalaiselle myös maapallon toisella puolella oleville saarivaltioiden kansalaisille.

EU:n osoittama johtajuus ilmastopolitiikassa tärkeää paitsi jokaiselle EU:n jäsenmaalle ja sen kansalaiselle myös maapallon toisella puolella oleville saarivaltioiden kansalaisille.

Globaalia ilmastopolitiikkaa on jo vuonna 1992 solmitusta Rion sopimuksesta lähtien ohjannut niin sanottu yhteisen mutta eriytyneen vastuun periaate. Periaatteen mukaisesti kaikki maailman valtiot kantavat vastuun tuottamistaan päästöistä, mutta kehittyneet valtiot kantavat erityisvastuuta ilmastonmuutoksen haittavaikutusten torjunnasta taaten näin kehittyville valtioille oikeuden kestävään kehitykseen.

Periaate nojaa historiallisen vastuun ajatukselle, jonka mukaan maailman valtiot ovat hyvin epätasa-arvoisesti saaneet nauttia teollistumisen hedelmistä. Ilmastovastuita tuleekin jakaa sekä yksittäisten valtioiden tämänhetkisten todellisten päästöjen perusteella että valtioiden taloudelliset ja yhteiskunnalliset realiteetit huomioiden.

Yhteisen mutta eriytyneen vastuun periaatteen mukaisesti juuri EU-alueen kehittyneet taloudet ovat keskeisessä asemassa ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. EU:n painotukset Tyynenmeren alueella osoittavat, että unioni pyrkii edistämään oikeudenmukaista ilmastopolitiikkaa myös Euroopan ja sen lähialueiden ulkopuolella. EU:n tuki Tyynenmeren alueen saarivaltioille on merkittävässä roolissa näiden kansallisessa taistelussa ilmastonmuutoksen haittavaikutuksia vastaan.

Suomessa keskusteltiin eduskuntavaalien alla aktiivisesti ilmastonmuutoksesta erityisesti suomalaisten velvollisuuksien kautta. Yksilön ja myös Suomen vastuut nähtiin tässä keskustelussa usein liian suurina globaalissa kontekstissa.

Yksilöön keskittyvän keskustelun sijaan olisi tärkeää ymmärtää, että EU:lla ja Suomella sen tulevana puheenjohtajamaana on sekä taloudellista että poliittista valtaa tehdä koko maapalloa hyödyttäviä ratkaisuja. Tätä valtaa seuraa myös velvollisuus toimia tavalla, joka on globaalisti kestävä.

EU:n ja Tyynenmeren välinen ilmastoyhteistyö on loistava esimerkki siitä, miten ilmastonmuutoksen ongelmia pyritään ratkaisemaan yhteistyön keinoin siellä, missä sen ensimmäiset uhrit jo tuntevat haittavaikutukset.

PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan etiikan tutkija, jonka tutkimus keskittyy pienten saarivaltioiden tulevaisuuteen ilmastonmuutoksen aiheuttamien haasteiden edessä.

Julkaisu Euroopan unioni ja Tyynenmeren saarivaltiot yhteisessä rintamassa ilmastonmuutosta vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2015 pidetty Pariisin ilmastokokous oli merkittävä edistysaskel matkalla kohti oikeudenmukaisempaa globaalia ilmastopolitiikkaa. Pariisissa sovittiin paitsi ilmastonlämpenemisen jarruttamisesta kahteen asteeseen teollistumista edeltäneeseen aikaan verrattuna, myös entistä tarkemmin ympäristövastuiden jakamisesta erityisesti teollistuneiden maiden kesken, sekä tarkemmasta raportoinnista sopimuksen noudattamisen suhteen.

Edeltäjiinsä verrattuna Pariisin sopimus otettiin kansainvälisesti harvinaisen positiivisesti vastaan. Sopimuksen onkin tähän päivään mennessä ratifioinut jo 143 valtiota, mukaan lukien suursaastuttajat Kiina ja Yhdysvallat.

Pariisin suurimpia voittajia oli erityisesti pienten saarivaltioiden joukko, joka äänekkäästi esitti omaa agendaansa ja sai sopimukseen mukaan muun muassa ”menetyksen ja vahingon” (loss and damage) artiklan, joka aiempaa paremmin ottaa huomioon ilmastovahinkojen kompensoinnin niistä kärsiville valtioille.

Tämän artikla 8:n mukaan sopimuksen osapuolet ”tiedostavat, että on tärkeää ehkäistä, minimoida ja käsitellä ilmastonmuutoksen haittavaikutuksiin, kuten äärimmäisiin sääilmiöihin ja hitaasti eteneviin ilmiöihin, liittyvät menetykset ja vahingot, ja että kestävällä kehityksellä on vaikutusta vähennettäessä menetysten ja vahinkojen vaaraa”.

Eteläisen Tyynen valtameren saarivaltioiden ennen Pariisin ilmastokokousta laatima Suvan ilmastojulistus nosti menetysten ja vahinkojen huomioimisen julistuksen ensimmäiseksi kappaleeksi. Se painotti erityisesti olemassaolon uhkaa, jonka edessä saarivaltiot kamppailevat. Artiklan saaminen Pariisin ilmastosopimukseen katsottiinkin Tyynen valtameren alueella kokouksen jälkeen sopimuksen suurimpiin saavutuksiin.

Pariisin sopimuksen muotoilu jättää paljon arvelujen varaan sen suhteen, kuinka ja mitä vahinkoja korvataan ja kenen toimesta. Siitä huolimatta vastuiden jakamisen edistäminen ja tarkentaminen ovat askel eteenpäin matkalla kohti oikeudenmukaisempaa ilmastopolitiikkaa.

Saarivaltioiden kansalaisille ilmastokello tikittää – ja se tikittää lähes hallitsematonta vauhtia.

Saarivaltiot olivat myös aktiivisia kahta astetta vaativamman puolentoista asteen lämpenemisrajan puolestapuhujia. Tämä vaativampi raja esitetäänkin Pariisin sopimuksessa suosituksena, vaikkakaan ei sitoumuksena.

Pienet saarivaltiot ovat ilmastonmuutoksen myötä suurten haasteiden edessä. Kansainvälinen ilmastopaneeli on jo vuonna 2007 arvioinut, että Marshallinsaarten ja Kiribatin kaltaisilla saarivaltioilla on 10–15 vuotta aikaa ennen kuin merenpinnan nousu tekee nämä atolleille muodostetut valtiot asuinkelvottomiksi.

Suomessakin uutisoitiin viime vuonna, kuinka Salomonsaaret menetti viisi saartaan. Uusin saaren katoaminen Salomonsaarilla tapahtui vain muutama kuukausi sitten.

Merenpinnannousun lisäksi myös lisääntyneet äärimmäiset sääilmiöt, kuten entistä voimakkaammat trooppiset myrskyt ja suurtulvat, vaurioittavat saarivaltioita. Tätä kirjoittaessani trooppinen sykloni Ella on juuri lähestymässä Fidžin saariryhmää, jonne sen odotetaan iskevän perjantain ja lauantain välisenä yönä. Lyhyenkin matematiikan oppimäärällä kykenee laskemaan, että näiden valtioiden kansalaisille ilmastokello tikittää – ja se tikittää lähes hallitsematonta vauhtia.

Saarivaltioiden näytön paikka

Yllämainittu eteläisen Tyynen valtameren saarivaltio Fidži johtaa tänä vuonna käytäviä COP23-neuvotteluja Saksan Bonnissa. COP23-kokouksen pääneuvottelija, suurlähettiläs Nazhat Shameem Khan avasi vuoden 2017 neuvottelukierroksen virallisesti maanantaina 8. toukokuuta todeten jälleen, kuinka ilmastonmuutos on erityisen vaarallinen Fidžin kaltaisille pienille saarivaltioille.

Reilusta kolmestasadasta saaresta muodostuva vajaan miljoonan asukkaan Fidži on alueensa pieni suurvalta, muiden saarivaltioiden isoveli. Se on toistuvasti ottanut itselleen johtajan aseman varsinkin suhteessa Australiaan ja Uuteen-Seelantiin, jotka alueen pienten saarivaltioiden näkökulmasta eivät ota ilmastonmuutoksen uhkia riittävän vakavasti. Se oli myös ensimmäinen valtio, joka ratifioi Pariisin ilmastosopimuksen.

Bonnin ilmastokokous on Pariisiin verrattuna luonteeltaan ennemminkin tekninen kuin poliittinen. Siitäkin huolimatta Fidžin pääministerillä Voreque Bainimaramalla ja muilla pienten saarivaltioiden delegaatioilla on edessään näytön paikka – varsinkin, kun Pariisin sopimus on Yhdysvaltain presidentin vaihdoksen myötä joutunut kansainväliseen vastatuuleen.

Donald Trump uhosi jo vaalikampanjansa aikana irroittavansa Yhdysvallat Pariisin ilmastosopimuksesta, ja hänen kabinettinsa on jo aloittanut valmistelut asian edistämiseksi – siitäkin huolimatta, että viimeisimmät uutiset kertovat hänen vielä harkitsevan kantaansa tulevaan G7-kokoukseen saakka. Myös Kiina on viime aikoina esittänyt huolensa taloudellisten vastuiden kantamisesta erityisesti, jos Yhdysvallat perääntyy sopimuksesta.

Siinä missä suurten teollistuneiden valtioiden näkökulmasta ilmastonmuutoksen hallitseminen näyttäytyykin lähinnä taloudellisena taakkana, on pienten saarivaltioiden kohdalla kyseessä taistelu niiden olemassaolosta. Ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat saarivaltioiden asukkaiden elämässä arkipäivää.

Kun suurten teollistuneiden valtioiden näkökulmasta ilmastonmuutoksen hallitseminen näyttäytyy lähinnä taloudellisena taakkana, on pienten saarivaltioiden kohdalla kyseessä taistelu niiden olemassaolosta.

Viimeisten vuosien aikana eteläisellä Tyynellä valtamerellä on mitattu voimakkaimmat trooppiset myrskyt sitten modernin mittaamisen aloittamisen, ja syklonit Pam vuonna 2015 ja Winston vuonna 2016 jättivät jälkeensä paitsi satoja raunioituneita koteja, myös kymmeniä kuolonuhreja.

Kiribatin pääkaupunki Tarawa on kapeimmalta kohdaltaan enää muutaman sadan metrin levyinen maakaistale, ja saarivaltioiden johtajat etsivät kilvan mahdollisuuksia sijoittaa kansalaisensa muihin maihin, kun sen aika tulee.

Paitsi kansalaistensa turvallisuus, pieniä saarivaltioita kiinnostaa myös poliittisen olemassaolonsa jatkuvuus. Saarivaltiot ovat toistuvasti vaatineet, että kansainvälisen järjestelmän tulee paitsi puuttua ilmastovaikutusten oikeudenmukaisempaan jakamiseen, myös mahdollistaa näiden valtioiden jatkuvuus siitäkin huolimatta, että ne mahdollisesti menettävät yhden valtiollisuuden keskeisistä elementeistä, maantieteellisen alueensa.

Kaikkien aikojen pakolaiskriisi on vasta edessä

Kun Euroopassa painitaan sodan ja konfliktien aiheuttaman pakolaisvirran kanssa, ei saarivaltioiden asukkailla edes ole mahdollisuutta pakolaisstatukseen. Nykyinen kansainvälinen oikeus ei turvaa pakolaisstatusta ilmastouhan perusteella. Saarivaltiot ovatkin kehittäneet erinäisiä kahdenvälisiä sopimuksia, jotka mahdollistavat esimerkiksi nuorten pääsyn opiskelemaan muihin maihin.

Kansainvälisen järjestelmän tulee mahdollistaa näiden valtioiden jatkuvuus siitäkin huolimatta, että ne mahdollisesti menettävät yhden valtiollisuuden keskeisistä elementeistä, maantieteellisen alueensa.

Näiden opiskelijoiden ajatellaan jäävän uuteen kotimaahansa ja toimivan vastaanottavina yhteisöinä, jos ja kun muun väestön on aika lähteä kotiseuduiltaan. Valtiot ovat myös etsineet mahdollisuuksia sijoittua toisille saarille ja ostaneet jopa toisiltaan maata turvatakseen ruuantuotannon.

Pienten saarivaltioiden traaginen kohtalo ei ole ainoastaan varoitus ilmastonmuutoksen äärimmäisistä seurauksista. Se haastaa myös kansainvälisen järjestelmän kyvyn ja halukkuuden todella puuttua ilmastonmuutoksen haasteisiin.

Pienten saarivaltioiden ohella merenpinnan nousu uhkaa laajoja alueita myös runsaasti asutuilla alueilla Bangladeshissa ja Intiassa, ja käänteisilmiö, aavikoituminen, kiihtyy Saharan alueella Afrikassa.

Siinä missä merenpinnan nousu uhkaakin Tyynen valtameren saarivaltioissa suoraan vain satoja tuhansia ihmisiä ja on tässä mielessä pieni ongelma globaalissa mittakaavassa, tullaan lähitulevaisuudessa näkemään valtavia pakolaismassoja alueilta, jotka ovat tulleet asuinkelvottomiksi. Jos Syyrian konfliktin aiheuttamat pakolaisvirrat saavat Euroopan rajat natisemaan, ilmastonmuutoksen potentiaalisesti aiheuttamat pakolaisvirrat tuovat tullessaan miljoonia kodittomia ihmisiä ympäri maailman.

Lähitulevaisuudessa tullaan näkemään valtavia pakolaismassoja alueilta, jotka ovat tulleet asuinkelvottomiksi.

Toivoa pitää, että Fidži, joka veti puoleensa koko maailman huomion ottamalla suvereenisti nimiinsä kaikkien aikojen ensimmäisen rugbyn olympiakullan Rion olympialaisissa viime vuonna, kykenee räjäyttämään pankin myös Bonnissa. Toivottavasti ne hatarat askeleet oikeudenmukaisemman taakanjaon puolesta, jotka Pariisin ilmastosopimuksen myötä otettiin, johtavat jatkuvaan globaaliin ilmastopolitiikkaan, joka huomioi erityisesti ne, jotka kärsivät ilmastouhista kaikkein eniten.

Suomessa surraan parhaillaan räntäsateista kevättä. Tuvalulla mietitään, pääseekö valtio koskaan kunnianhimoiseen tavoitteeseensa olla täysin aurinkovoiman varassa vuoteen 2020 mennessä, sillä kukaan ei voi taata, että tämä pieni saarivaltio on kolmen vuoden päästä enää merenpinnan yläpuolella.

PhD Milla Emilia Vaha on kansainvälisen politiikan tutkija Turun yliopistossa. Vahan tutkimus käsittelee kansainvälisen politiikan etiikkaa. Hän on parhaillaan vierailevana tutkijana Peradeniyan yliopistossa Sri Lankassa ja tutkii saarivaltioiden tulevaisuutta erityisesti eteläisen Tyynen valtameren ja Intian valtameren alueella.

Julkaisu Hauras tie Bonnin ilmastokokoukseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.