Kesäkuussa 2021 Liettuaan tuli Valko-Venäjän kautta tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Kesän edetessä huomio siirtyi Puolaan, jonka raportoitiin pakottaneen maaperälleen päässeitä ihmisiä takaisin Valko-Venäjälle. Toiset jäivät yksinkertaisesti jumiin maiden väliselle raja-alueelle. Väläyteltiinpä raja-aidan mahdollisuutta Suomessakin.

Valtioiden näkökulmasta kyse voikin olla hybridisodasta, mutta mikä sitten on elävien ihmisten näkökulma? Turvapaikanhaku nimittäin on perustavanlaatuinen ihmisoikeus. Sen tarkoitus on varmistaa, että jos valtio vakavasti polkee ihmisoikeuksia, sen uhreilla on mahdollisuus suojeluun toisessa maassa. Perustuslain mukaan tarkoitus on varmistaa, että ketään ei lähetetä paikkaan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Turvapaikanhaku on perustavanlaatuinen ihmisoikeus.

Paljon epävarmuutta tuntuu kuitenkin vallitsevan siitä, mitkä ovat turvapaikanhakijan oikeudet ja vastaanottavan valtion vastuut. Mistä valtiosta ihminen saa turvapaikkaa hakea? Jos ihminen saapuu Valko-Venäjän kautta, saako hän hakea turvapaikka Puolasta vai pitäisikö hänen hakea sitä Valko-Venäjältä? Jos hän pääsee Puolaan, saako hän jatkaa matkaansa esimerkiksi Saksaan tai Suomeen ja hakea turvapaikkaa sieltä? Mille maalle näissä tapauksissa kuuluu vastuu turvapaikkaa hakeneesta ihmisestä ja hänen turvapaikkakäsittelystään? Tämä teksti käsittelee näitä asioita.

Kuka on turvapaikanhakija?

Turvapaikanhakija on ihminen, joka jättää turvapaikkahakemuksen. Turvapaikka myönnetään ihmiselle, joka ei esimerkiksi etnisyyteen, uskontoon tai poliittiseen mielipiteeseen liittyvän vainon vuoksi voi palata kotimaahansa.

Pelkästään ihmisen ulkoasun, varallisuuden tai lähtömaan perusteella ei pääasiallisesti voi päätellä, onko hän oikeutettu turvapaikkaan. Puolaan tulleiden tai aikoneiden ihmisten mediahaastatteluja on tulkittu siten, että he lähinnä etsivät parempaa elämää. Mediahaastattelujen perusteella on kuitenkin mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Aidosti vainoa kohdanneet ihmiset eivät välttämättä ole halukkaita kertomaan medialle kokemastaan vainosta, esimerkiksi kidutuksesta tai raiskauksesta, eikä heillä ole mitään velvollisuutta siihen. Medialle puhuminen voi myös asettaa heidät vaaraan, jos he joutuvat palaamaan. Heillä on velvollisuus kertoa kokemastaan vainosta vain ja ainoastaan turvapaikkakäsittelystä vastaaville viranomaisille.

Mediahaastattelujen perusteella on mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Puolan rajalla on raportoitu olevan ainakin Irakin, Syyrian, Afganistanin ja Jemenin kansalaisia. Nämä ovat kaikki maita, joiden kansalaisille on viime vuosina myönnetty kansainvälistä suojelua EU-maissa.

Turvapaikan tarve selvitetään turvapaikka-arvioinnissa, mutta turvapaikan saamisen kriteerit ovat tiukat. On siis myös mahdollista, että ihminen on paennut hätää, mutta hän ei siitä huolimatta täytä turvapaikan saamisen kriteerejä. Ihmisten jakaminen selkeästi pakolaisiin ja taloudellisiin siirtolaisiin onkin vaikeaa, sillä todellisuus on huomattavasti moninaisempi.

Valtion vastuu ja Dublin-asetus

Vastuu turvapaikka-arvioinnista on pääsääntöisesti sillä maalla, josta ihminen turvapaikkaa hakee. Vaikka ihminen tulisi esimerkiksi Suomeen hakemaan turvapaikkaa niin sanotusta turvallisesta maasta – esimerkiksi Ruotsista, josta hän ei kuitenkaan syystä tai toisesta turvapaikkaa hakenut – ei häntä voida automaattisesti palauttaa sinne, koska tällä turvallisella maalla ei ole mitään velvollisuutta ottaa häntä vastaan. Sama pätee Valko-Venäjän kautta Puolaan saapuneisiin turvapaikanhakijoihin, eli vaikka Valko-Venäjää pidettäisiin turvallisena maana, ei turvapaikkaa hakevia ihmisiä voida – tai pitäisi – automaattisesti palauttaa sinne.

Poikkeus tähän sääntöön on Dublin-asetus, joka on lähinnä EU-maiden välinen sopimus, ja joka siis sitoo vain sen solmineita maita, esimerkiksi Suomea ja Ruotsia. Suomi siis voi palauttaa turvapaikanhakijan Ruotsiin, jos asetuksen edellytykset täyttyvät. Suomi on myös käyttänyt tätä mahdollisuutta ja palauttanut Dublin-asetuksen mukaisesti noin 100–200 ihmistä vuosittain.

Valko-Venäjä sen sijaan ei kuulu EU:iin eikä näin ollen ole osa myöskään Dublin-asetusta, joten ihmisiä ei voida sen nojalla palauttaa Valko-Venäjälle. Sama pätee myös vuoden alussa EU:sta ja samalla Dublin-asetuksesta eronneeseen Iso-Britanniaan, joka ei pääsääntöisesti enää voi palauttaa turvapaikanhakijoita muualle Eurooppaan.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa. Jos hän hakee uudelleen turvapaikkaa toisessa valtiossa, hakemus on otettava vastaan, mutta toinen valtio voi pyytää ensimmäiseltä lupaa palauttaa hänet takaisin ensimmäiseen valtioon, eikä uutta hakemusta silloin välttämättä tarvitse tutkia.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa.

Asetuksessa määritellään, millä perustein vastuu hakijasta määräytyy. Mahdollisia perusteita on useita ja asetus määrittelee ne etusijajärjestyksessä. Yksinkertaistetusti järjestys voidaan esittää seuraavasti.

Ensisijaisesti vastuussa hakijasta on se valtio, jossa tällä on jo valmiiksi pakolaisena tai turvapaikanhakijana oleva perheenjäsen eli puoliso, alaikäinen lapsi tai alaikäisen huoltaja. Toissijaisesti hakijasta on vastuussa se valtio, johon hakijalla on oleskelulupa tai viisumi.

Kolmantena tulee se valtio, johon hakijan voidaan todistetusti näyttää saapuneen sopimusalueella ensimmäisenä. Saapuminen pitää pystyä todistamaan eikä sitä voida vain olettaa esimerkiksi vallitsevan tilanteen valossa. Jos mikään näistä ei toteudu, vastuussa on ensimmäinen valtio, johon turvapaikkahakemus on jätetty.

Asetus toimii pitkälti sormenjälkien perusteella. Turvapaikkaa mutta myös esimerkiksi viisumia hakevien sormenjäljet tallennetaan yhteiseen tietokantaan. Turvapaikkahakemusta jätettäessä tietokanta tarkastetaan, ja jos hakijan sormenjäljet löytyvät jostain toisesta maasta, aletaan selvittää, onko toinen maa vastuussa turvapaikkatutkinnasta ja voidaanko hänet lähettää tähän maahan.

Turvapaikanhakijaa ei siis voida vain sysätä lentokoneeseen tai rajan yli, vaan ensin valtion tulee varmistaa, minkä maan vastuulle turvapaikka-asia kuuluu sekä onko tämä maa myös tosiasiallisesti valmis ottamaan hakijan vastaan ja huolehtimaan turvapaikka-arvioinnista.

Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä.

Sopimus ei kuitenkaan velvoita valtiota lähettämään turvapaikanhakija toiseen maahan, vaan valtio voi myös päättää hoitaa turvapaikkakäsittelyn itse. Näin toimivat monet Euroopan maat, myös Suomi, vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin aikaan.

Käytännössä Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä. Puola ei – Unkarin, Tšekin ja Itävallan ohella – halua ottaa mitään osaa näihin järjestelyihin, joita Puolan pääministeri kutsui ”solidaarisuuspakoksi” vielä vuonna 2020.

Aiemmin nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus on näkynyt erityisesti Välimeren maissa, varsinkin Italiassa ja Kreikassa, mutta tämän vuoden myötä entistä selvemmin myös EU:n itärajalla Liettuassa ja Puolassa. Syksyn 2021 vaikutus Puolan kantaan jää nähtäväksi.

Turvapaikanhakijan oikeudet ja ”turvalliset maat”

Jotkut ajattelevat, että ihminen, joka tulee ”monien turvallisten maiden läpi” Saksaan tai vaikka Suomeen asti on väkisinkin taloudellinen siirtolainen, ei pakolainen. Nämä asiat eivät kuitenkaan liity toisiinsa. Vainoa paenneet ihmiset joutuvat aloittamaan elämän rakentamisen uudessa maasta lähes nollasta. Onnekkaimmat ovat ehtineet myydä omaisuutensa ennen lähtöä, vähemmän onnekkaat ovat paenneet niine hyvineen.

Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen. Turvapaikanhakijoiden kanssa käymieni keskustelujen perusteella uuden elämän rakennuspalikoita ovat verkostot, kuten esimerkiksi Suomessa jo asuvat sukulaiset, tuttavat ja maanmiehet, yleinen ihmisoikeus- ja turvallisuustilanne, mahdollisuus tehdä töitä ja lapsille käydä koulua sekä naisten ja tyttöjen tasavertaiset mahdollisuudet. Nämä voidaan siis nähdä turvapaikanhakijoiden nimeäminä ”vetovoimatekijöitä”.

On ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen.

Ei ole olemassa mitään sopimusta, joka määrittelisi, mistä maasta turvapaikkaa tulee hakea. Ihmisellä on siis oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista. Koska oikeus hakea turvapaikkaa perustuu kansainvälisiin sopimuksiin, käytännössä turvapaikkaa voi hakea vain niistä maista, jotka ovat näihin sopimuksiin sitoutuneet. Näitä maita ovat yhtä lailla Valko-Venäjä, Puola kuin Suomi.

Myöskään Dublin-asetus ei sido yksilöitä vaan valtioita. Se ei siis velvoita ihmistä hakemaan turvapaikkaa jostain tietystä maasta. Sen sijaan se velvoittaa sopimusvaltioita ottamaan turvapaikanhakijan vastaan ja käsittelemään hänen turvapaikkahakemuksensa, jos vastuu turvapaikkakäsittelystä on valtiolla.

Ihmisellä on oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista.

Puhe ”ensimmäisestä turvallisesta maasta” sekä oletus, että ihminen olisi velvoitettu hakemaan turvapaikkaa juuri tuosta maasta, on siis yleinen väärinkäsitys. Vaikka ihminen tulisi EU:n alueelle Valko-Venäjän kautta, hänellä ei ole mitään velvollisuutta hakea turvapaikkaa juuri Valko-Venäjältä.

Tämä on pääsääntö, mutta käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Turvapaikanhaku vaatii nimittäin yleensä, että ihminen hakeutuu fyysisesti siihen maahan, josta aikoo turvapaikkaa hakea. Turvapaikkaa ei siis voi hakea ulkomailla esimerkiksi suurlähetystöstä.

Rajojen ylitys ja rajatilat

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä. Viisumeita ei välttämättä myönnetä niiden maiden kansalaisille, joista monet turvapaikanhakijat tulevat. Siksi he joutuvat rajoja ylittääkseen turvautumaan salakuljettajiin ja mahdollisesti hengenvaarallisiin epävirallisiin reitteihin, joihin kuuluvat esimerkiksi pitkät päivät Välimerellä tai syksyiset Puolan metsät.

Puolan tilanne näyttää olevan jonkinlainen rajatila. Tämä johtuu siitä, että ihmiset, jotka haluavat hakea turvapaikkaa, eivät ole välttämättä päässeet fyysisesti rajan yli, koska Puolan sotilaat ovat tukkineet heidän tiensä ja tällä tavoin fyysisesti estäneet heitä hakemasta turvapaikkaa. Koska medialla ja kansalaisjärjestöillä ei ole pääsyä rajalle, on kuitenkin tulkinnanvaraista ja raportoinnin puutteessa myös jossain määrin epäselvää, onko Puola rikkonut ihmisoikeuksia.

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö ovat kuitenkin jo syyskuussa ilmaisseet huolensa rajan tapahtumista ja muistuttaneet ihmisarvon loukkaamattomuudesta.

Ihmisoikeuksia kunnioittava lähestymistapa olisi sallia ihmisten jättää turvapaikkahakemuksensa ja taata heille luotettava ja oikeudenmukainen turvapaikkakäsittely. Tässä odotellessa Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Näitä asioita eivät raja-aidat ratkaise. Kun silloinen Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ehdotti raja-aidan rakentamista Meksikon rajalle, Euroopassa ilkuttiin suunnitelmille, vaikka raja-aitoja on noussut tasaisesti myös EU:n rajoille erityisesti vuoden 2015 tapahtumiin liittyen.

Tämän jälkeenkin Välimeren yli Eurooppaan on saapunut vähintään noin 100 000 ihmistä vuosittain. Puolan kohdalla sen sijaan puhutaan selvästi pienemmistä määristä, lokakuuhun 2021 mennessä noin 8000:sta ihmisestä.

Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne. Se on itse – ehkä tahattomasti – viestinyt naapurimaille kuten Valko-Venäjälle, että turvapaikanhakijat ovat toimiva ase EU:n painostamiseksi.

Euroopan unionin alueella asuu noin 2,8 miljoonaa pakolaista, miljoona vähemmän kuin pelkästään Turkissa. Koko maailmassa on kodeistaan muuttamaan pakotettuja ihmisiä peräti 84 miljoonaa. Ei siis voida väittää, että EU kantaisi kohtuuttoman vastuun maailman pakolaisista, päinvastoin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne.

Ihmisoikeuksia ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä, sillä niiden tarkoitus on suojalla jokaista meistä valtion mielivallalta. Turvapaikanhaku on ihmisoikeus, joiden kunnioittamiseen EU-maat ovat sitoutuneet vähintäänkin kansainvälisissä sopimuksissa, kansallisessa lainsäädännössä ja juhlapuheissa. EU:n toimet erityisesti raja-alueillaan eivät kuitenkaan tätä heijasta.

On myös tärkeää ymmärtää, että järjestelmä, jossa turvapaikkaa hakeakseen on käytettävä usein turvattomia reittejä päästäkseen turvaa mahdollisesti tarjoavaan maahan ei ole turvapaikanhakijoiden rakentama tai toivoma ratkaisu. Sen sijaan kyseessä on EU-maiden rakentama järjestelmä, johon turvapaikanhakijoiden on pakko mukautua, jotta he voisivat harjoittaa ihmisoikeuksiaan.

VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Julkaisu Turvapaikanhakijat, valtioiden vastuu ja Puolan rajatila ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälinen politiikka on varautumista uhkiin, mutta kovin usein myös spekulointia, uhkien vähättelyä sekä niiden maalaamista. Kun kysymyksessä ovat marraskuun alusta 2021 kärjistyneet tapahtumat Puolan ja Valko-Venäjän rajalla, taustalla kummittelee myös vuoden 2015 ”pakolaiskriisi”, joka on jäänyt elämään vahvasti poliittiseen muistiin.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia. Esimerkiksi Thukydideen Peloponnesolaissodan klassista poliittista realismia ja liberalismia luotaavaa Melos-dialogia on usein käytetty kansainvälisen politiikan turvallisuusdilemman toistuvuuden perusteluun ajasta riippumatta. Kriitikot ovat jopa arvioineet, että kansainvälisen politiikan valtavirtatutkimus on takertunut ajatukseen kansainvälisten suhteiden toistuvuudesta, ajattomuudesta ja syklisyydestä.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että asioita muistamaton olisi pakotettu toistamaan samat virheet. Sen sijaan viisas politiikka purkaa ja pilkkoo historialliset rinnastukset kysymällä, miten samaltakin näyttävä tilanne eroaa aiemmasta.

Tässä artikkelissa tarkastelemme Valko-Venäjän hybridihyökkäyksenä tunnettua tapahtumasarjaa ja suhteutamme sen vuoden 2015 tapahtumiin. Aluksi tarkastelemme, mitä Euroopan unionin ja Valko-Venäjän konfliktista tiedetään nyt ja sen jälkeen pohdimme sille sekä sopivaa vertailukohdetta että toimijoita.

Nykyisen rajakriisin taustaa

Vuonna 2016 Valko-Venäjän ja Euroopan unionin suhteet olivat lämpenemässä. Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka vapautti maan viimeiset poliittiset vangit, ja EU:n neuvosto poisti helmikuussa suurimman osan Valko-Venäjää koskevista pakotteista. Vaikka syksyn parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

Lokakuussa 2016 EU solmi Valko-Venäjän kanssa liikkuvuuskumppanuuden, joita EU on solminut naapurimaidensa kanssa muuttoliikkeen hallitsemiseksi. EU:n muuttoliike-, sisä- ja kansalaisasioista vastaava komissaari Dimitris Avramopoulos luonnehti kumppanuutta tärkeäksi askeleeksi EU:n ja Valko-Venäjän välisen yhteistyön vahvistamisessa muuttoliike-, turvapaikka- ja rajahallinnon alalla korostaen kuinka tärkeää EU:n olisi tehdä yhteistyötä Valko-Venäjän kanssa.

Vaikka syksyn 2016 parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

EU-komissaari Avramopoulosin kommentti kertoo tilanteesta vuoden 2015 kriisin jälkeen: potentiaalinen ongelma ei ollut vain lähtö- tai määränpäämaissa, vaan myös EU:n rajanaapureissa ja niiden reaktioissa. EU:n alueelle oli tullut 1,26 miljoonaa turvapaikanhakijaa vuonna 2015, eli kyse oli siitä, miten unioni valmistautuisi vastaaviin liikkeisiin tulevaisuudessa.

Tilanteen moninaisuudesta kertoo jo se, että tällä aiemmalla tapahtumasarjalla on monta nimeä, kuten turvapaikka-, pakolais- siirtolais- tai maahanmuuttokriisi. Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Suhtautuminen kriisiin jakoi sekä yksittäisiä EU-kansalaisia että valtioita, joista erityisesti Italia, Kreikka ja Unkari nousivat otsikoihin liikkuvuutta rajoittavien poliittisten toimien vuoksi. Lähtömaista tärkein oli sisällissotaan ajautunut Syyria jopa siinä määrin, että tutkimuksessa se määriteltiin Syyrian kriisiksi.

Suomeen turvapaikanhakijoita tuli vajaa 32 500 pääosin Ruotsin ja Pohjois-Suomen kautta. Oman sivujuonensa toivat 1756 maahantulijaa, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä loka-helmikuussa 2015–2016, kun Venäjä höllensi hetkellisesti rajanylityksen vaatimuksia.

Rajapolitiikka kiristyksenä?

EU solmi Turkin kanssa kiireessä sopimuksen, joka vähensi maan läpi kulkevaa liikettä. Näin Euroopan rajoille saapuvien turvapaikanhakijoiden määrät saatiin romahtamaan. EU ei siis ratkaissut kriisiä sinällään, vaan ainoastaan osti itselleen lisäaikaa.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Lukašenka pyrkii painostamaan EU:ta poistamaan maansa vastaiset pakotteet, jotka asetettiin vastauksena Valko-Venäjän vilpillisille presidentinvaaleille ja laajoille ihmisoikeusrikkomuksille. Kesäkuussa 2021 asetetut uusimmat pakotteet oppositioaktivisti Raman Pratasevitšin erittäin julkisesta pidätyksestä tulevat voimaan täysimittaisesti vasta ensi vuoden loppuun mennessä, ja niillä tulee olemaan kauaskantoisia vaikutuksia Valko-Venäjän taloudelle. Pakotteita oli asetettu jo tätä ennen, mutta niiden vaikutus oli henkilöpakotteina rajattu.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Toinen aiempi esimerkki EU:n haastamisesta voidaan löytää yhä autoritaarisemman Unkarin toiminnasta, jonka hallitseva Fidesz-puolue ei vuonna 2015 yhtäältä noudattanut Dublinin sopimusta ja toisaalta rakennutti raja-aidan Serbian vastaiselle rajalleen. Tarkasteltaessa Viktor Orbánin ja Angela Merkelin reaktioita kriisin aikana esiin nousi kaksi erilaista toimintatapaa, joista edellinen painotti kansallista ja jälkimmäinen eurooppalaista toimintatapaa.

Unkarin johto halusi toimia yksin, syytti Brysseliä maahanmuuton suosimisesta ja sulki yksipuolisesti rajansa siirtolaisilta ja turvapaikan hakijoilta, ilmenee Heino Nyyssösen kirjoittamasta Unkaria käsittelevästä artikkelista Clarke Rountreen ja Jouni Tillin toimittamassa National Rhetorics in the Syrian Immigration Crisis (2019).

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana.

Unkari 2015 ja Puola 2021 ovat siinä mielessä verrattavissa, että kriisi tuli molemmille kuin tilauksesta helpottamaan kummankin juuri meneillään olevaa oikeusvaltiokiistaa EU:n kanssa.

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana. Vuonna 2015 sisäministerinä toiminut Petteri Orpo arvioi jälkikäteen, että Venäjä toimi organisoidusti ja hallitusti, kun Suomen Venäjän-vastainen raja alkoi vuotaa yllättäen vuoden 2015 lopulla. Pyrkimyksenä oli neuvotella poliittisia myönnytyksiä, joita Orpon mukaan Venäjä ei tuolloin kuitenkaan saavuttanut.

Välit viilenevät jälleen

Vain kuukausi ennen Valko-Venäjän elokuun 2020 presidentinvaaleja EU:n ja Valko-Venäjän välinen viisumihelpotussopimus ja takaisinottosopimus astuivat voimaan. Pienen särön rauhalliselle rajalle loivat vuoden 2016 jälkeen ainoastaan tsetseenipakolaiset, jotka pyrkivät säännöllisesti paikallisjunalla rajan yli Puolaan. Ihmisoikeusjärjestöt syyttivät Puolan rajaviranomaisia jo silloin siitä, että ne rikkoivat kansainvälistä pakolaissopimusta kieltäytyessään turvapaikkapyynnöistä ja kyyditsemällä pakolaiset takaisin Valko-Venäjän puolelle, mutta aihe ei noussut kiistakapulaksi koko EU:n tasolla.

Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Valko-Venäjän presidentinvaalien ja niitä seuranneiden ihmisoikeusrikkomusten jälkeen Valko-Venäjän ja EU:n lämmenneet välit viilenivät jälleen. Myös Valko-Venäjän rajalla kuohui, kun maa päätti sulkea maarajansa joulukuussa 2020. Päätös tulkittiin neuvostohenkisenä yrityksenä tukahduttaa maata ravistuttava protestiliike ja aivovuoto, jota hallinnon sorto oli kiihdyttänyt.

Lukašenkan hallinnon sortoa paenneille valkovenäläisille myönnettiin runsaasti turvapaikkoja Euroopasta, etenkin Liettuasta ja Puolasta. Vaikka Puola on ollut jo aiemmin kriittinen EU:n turvapaikkapolitiikkaan kohtaan, vähemmän tunnettua on, että Puolaan on saapunut joko opiskelemaan tai työskentelemään jopa miljoona tulijaa entisen Neuvostoliiton alueelta, lähinnä Ukrainasta. Tämä käy ilmi Jarosław Jańzakin kirjoittamasta Puolaa koskevasta artikkelista edellä mainitussa Rountreen ja Tillin toimittamassa kirjassa.

Lukašenka kutsui hallintonsa autoritaarisia toimia seuranneita, etenkin Pratasevitšin pidätyksen jälkeisiä EU:n pakotteita hybridihyökkäykseksi ja uhkasi päästävänsä ”huumeet ja siirtolaiset valloilleen” Euroopassa.

Saksalaisen Der Spiegel-lehden mukaan turvapaikanhakijoiden rekrytointi Irakissa alkoi heti toukokuussa 2021. Valko-Venäjän valtion omistama matkailuyritys Tsentrkurort alkoi markkinoida maassa pakettimatkoja, joiden tarkoituksena oli nostaa Valko-Venäjän profiilia turvallisena, nopeana ja helppona reittinä Eurooppaan. Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Puola ja Liettua etulinjassa

Valko-Venäjän viranomaiset ohjasivat turvapaikanhakijoita etenkin Liettuaan, joka syytti Valko-Venäjää laittomien rajanylitysten organisoimisesta. Liettua ja Latvia pyysivät Frontexilta tukea rajavalvontaan, johon vastattiin myöntävästi heinäkuun alussa.

Frontexin saapuminen rajalle ei kuitenkaan tarkoittanut turvapaikanhakijoiden toivottamista tervetulleiksi. Frontexin perusoikeusvalvoja syytti Liettuaa turvapaikanhakijoiden joukkopakkopalautuksista Valko-Venäjän puolelle, ja maan parlamentti hyväksyi kiireessä uuden lain, jonka perusteella maahan laittomasti tulleen siirtolaisen voi pidättää jopa kuuden kuukauden ajaksi. Käytännössä rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin. Marraskuun alussa uutisoitiin, että 4200 turvapaikkahakemuksesta vain kuudelle oli tarjottu turvapaikkaa.

Rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin.

Turvapaikanhakijoiden ilmestyessä Puolan vastaiselle rajalle Puola julisti raja-alueelle hätätilan syyskuun alussa. Hätätila esti myös kansalaisjärjestöjen ja median pääsyn rajalle. Toisin kuin Latvia ja Liettua, Puola toimi kuten Unkari vuonna 2015 eikä pyytänyt tukea Frontexilta.

Liettuan tavoin myös Puolassa kiirehdittiin lainmuutos vastauksena kriisiin. Uusi laki sallii turvapaikanhakijoiden välittömän käännyttämisen maan rajojen ulkopuolelle EU:n ja kansainvälisen pakolaissopimuksen vastaisesti.

Ihmisoikeusjärjestöt sekä YK arvostelivat Puolaa Valko-Venäjän ja Puolan väliselle rajalle loukkuun jääneiden ihmisten jättämisestä oman onnensa nojaan. Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti. Turvapaikanhakijat ovat syyttäneet sekä Valko-Venäjän että Puolan hallituksen joukkoja siitä, että heitä työnnettiin kerta toisensa jälkeen rajan yli.

Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti.

Toisin kuin Unkarin kohdalla vuonna 2015, EU on nyt ollut yhtenäisempi: sen sijaan, että EU olisi tuominnut Puolan toimet, se vahvisti Puolalla olevan oikeus rajojensa turvaamiseen. Kun Valko-Venäjä hylkäsi EU:n kanssa aiemmin solmitun takaisottosopimuksen, Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen arvioi Valko-Venäjän tavoitteena olevan horjuttaa Eurooppaa. Hybridihyökkäyksen syytös esitettiin nyt Euroopasta Valko-Venäjää vastaan.

Mitä seuraavaksi?

Vaikka EU ja jopa Valko-Venäjä itsekin ovat pyrkineet hidastamaan tulijoiden virtaa, sana avoimesta ovesta Eurooppaan on jo kirinyt.

Lukašenka on ilmaissut voivansa päättää kriisin, jos EU tunnustaa hänen hallintonsa sekä lopettaa talouspakotteet. EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun, jonka voisi myös rinnastaa kiristykseen, sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

Kriisiin aikana on myös spekuloitu sillä, missä määrin Venäjän presidentti Vladimir Putin on koko kriisin takana tai Lukashenka ja Putin osoittautuneet kriisin ”voittajiksi”. Vaikka Merkelin ja Lukashenkan keskustelujen lopputuloksesta ei ole kerrottu julkisuuteen, jonkinlainen sopimus näyttää olevan tekeillä, sillä Valko-Venäjä on siirtänyt osan turvapaikanhakijoista rajan läheisyydessä sijaitsevaan hätämajoitukseen ja jopa sallinut palautuslennot Irakiin.

Olisi kuitenkin ennenaikaista väittää kriisin olevan ohi. Valko-Venäjällä on edelleen arviolta jopa 10 000 turvapaikanhakijaa, mikä on kaukana vuoden 2015 lukemista, mutta ennennäkemätöntä Valko-Venäjällä. Puolan viranomaisten mukaan joka yö sadat turvapaikanhakijat yrittävät edelleen ylittää rajan Valko-Venäjän joukkojen avustuksella.

Historian tragediaa on siinä, että Valko-Venäjän reitti Eurooppaan esitettiin helppona ja turvallisena, ja matkaan lähti paljon erityisesti haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Viimeisin kuolonuhri olikin sikiö, joka menehtyi viimeisillään raskaana olleen naisen pyrkiessä rajan yli mitä ilmeisimmin tiistain vastaisena yönä.

Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän.

Traagista on myös se, että turvapaikanhakijat ovat Valko-Venäjällä täysin hallinnon armoilla, sillä maan poliittinen oppositio ja kansalaisyhteiskunta on kukistettu syksyn 2020 mielenosoituksien jälkimainingeissa, eivätkä ihmiset uskalla auttaa maahan saapuneita rangaistuksen pelossa.

Nykyinen kriisi kuvaa hätkähdyttävästi, kuinka rajapolitiikka on onnistunut kaappaamaan niin poliittisen mielikuvituksen kuin julkisen keskustelummekin. Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän. Historian klassikoiden mukaan maailmanhistorian tapahtumat monesti toistuvat farssina, mutta tilannetta Puolan, Liettuan ja Valko-Venäjän rajalla on vaikea nähdä nyt minään muuna kuin tragediana.

Kristiina Silvan on tutkija Ulkopoliittisen instituution Venäjä ja EU:n itäinen naapurusto -ohjelmassa ja poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii autoritääristä hallintoa ja yhteiskunnallisia liikkeitä entisen Neuvostoliiton alueella.

YTT, dosentti Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Turun yliopiston valtio-opin yliopistonlehtori. Hänen tutkimuksiinsa kuuluvat muun muassa sekä kansainvälinen politiikka että historian käyttö erityisesti itäisessä Euroopassa.

Silvan, Kristiina ja Nyyssönen, Heino 2021. ”Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen”” Politiikasta, 26.11.2021, https://politiikasta.fi/vuoden-2015-pakolaiskriisista-vuoden-2021-hybridihyokkaykseen

Julkaisu Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Neuvostoliitto hajosi vuonna 1991, sen alueelle syntyi viisitoista itsenäistä valtiota. Tällä ”entisen Neuvostoliiton alueella”, kuten se edelleen tunnetaan, on puhjennut viimeisen vuoden aikana poikkeuksellisen monta kuolonuhreja vaatinutta konfliktia sekä maiden välillä että niiden sisällä. Suomessa uutiskynnyksen ylittivät ainakin Vuoristo-Karabahin toinen sota Armenian ja Azerbaidžanin välillä kesällä 2020, Valko-Venäjän kansannousu syksyllä 2020, sekä Itä-Ukrainan sodan kiihtyminen keväällä 2021.

Neuvostomenneisyys nykykonfliktien tulkinnan pohjana

Entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja luonnehditaan yleensä joko ”etnisiksi” tai ”poliittisiksi”, joilla on taipumista ”jäätyä” eli tyyntyä ilman, että sen aiheuttanutta ristiriitaa on ratkaistu, mikä luo pohjaa selkkauksien uusiutumiselle. Taustastaan riippumatta konfliktit esitetään tavalla tai toisella joko neuvostoaikaisen politiikan tai Neuvostoliiton hajoamisen seurauksina.

Esimerkiksi kahden entisen neuvostotasavallan välinen ”etninen” rajakonflikti tulkitaan tyypillisesti neuvostoaikana hallinnollisista syistä tarkoituksella ”väärin” vedettyjen rajojen seuraukseksi. Tämän avulla selitetään rajakonflikteja Vuoristo-Karabahissa, Itä-Ukrainassa ja Keski-Aasian Ferganan laaksossa. Tulkinnan mukaan jompikumpi tai kumpikaan selkkauksen osapuolista ei Neuvostoliiton romahdettua hyväksynyt ”väärin” vedettyjä rajoja ja on pyrkinyt muuttamaan niitä voimakeinoin.

Kahden entisen neuvostotasavallan välinen ”etninen” rajakonflikti tulkitaan tyypillisesti neuvostoaikana hallinnollisista syistä tarkoituksella ”väärin” vedettyjen rajojen seuraukseksi.

Jos ”etnisten” konfliktien taustalla uskotaan vaikuttavan neuvostoaikainen rajahallinto- ja kansallisuuspolitiikka ja Neuvostoliiton ennalta-arvaamaton romahtaminen vuonna 1991, joka muutti rajat valtionsisäisistä valtioiden välisiksi, niin ”poliittisia” konflikteja selitetään neuvostoaikaisen autoritaarisen hallinnon ja Venäjä-johtoisen neuvostoimperiumin seurauksina.

Asema ”entisenä neuvostotasavaltana” esitetään selittävänä tekijänä esimerkiksi maan epädemokraattiselle hallintojärjestelmälle tai sen erityssuhteelle Venäjää kohtaan. Nämä selitysmallit ovat olleet aktiivisesti käytössä Valko-Venäjän kansannousun ja sen epäonnistumisen tulkinnoissa.

Asema ”entisenä neuvostotasavaltana” esitetään selittävänä tekijänä esimerkiksi maan epädemokraattiselle hallintojärjestelmälle tai sen erityssuhteelle Venäjää kohtaan.

Termiä ”entinen neuvostotasavalta” viljellään ahkerasti sekä arkipäivän uutisoinnissa että tieteellisissä tutkimuksissa vielä kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen ehkä juuri siksi, että se sekä auttaa lukijaa sijoittamaan kyseisen valtion kartalle että selittää, minkälaisesta valtiosta on kyse.

Jos viittaisimme Ukrainaan, Moldovaan tai Valko-Venäjään ”eurooppalaisina kansallisvaltioina”, aiheuttaisimme keskustelukumppanissamme hämmennystä tai jopa vastustusta.

Neuvostoperintöön nojaavien selitysmallien suosio perustuu varmasti myös niiden osuvuuteen. Yllä mainittuja, viimeaikaisia konflikteja ja niiden syitä on mahdoton ymmärtää tuntematta niihin osallisina olevien maiden historiaa.

Vai onko?

Yleinen konfliktintutkimus tarjoaa raikkaita tulkintoja

Miten entisen Neuvostoliiton alueella puhkeavia konflikteja tulkittaisiin, jos emme tuntisi niiden lähihistoriaa tai jos se olisi mielestämme nykyhetken kannalta merkityksetöntä? Kyseinen ajatusleikki kannattaa, jotta emme ottaisi Neuvostoliiton ja sen hajoamisen perintöön perustuvia ”neuvostojatkuvuuteen” pohjaavia selitysmalleja itsestäänselvyytenä ja korostaisi niitä liikaa.

Kolmekymmentä vuotta on nykyajan globaalissa maailmassa pitkä aika, ja konfliktintutkimus hyödyntää kymmeniä selitysmalleja, jotka eivät ole sidottuja mihinkään tiettyyn maanosaan.

Ilmastonmuutos ja siitä aiheutuva resurssipula, mediakentän pirstaloituminen ja sosiaalisen median vaikutusvallan lisääntyminen sekä yhteiskunnallinen polarisaatio ovat maailmanlaajuisia trendejä, jotka vaikuttavat entisen Neuvostoliiton alueella siinä missä muuallakin. Esimerkiksi sateiden vähenemisen on tulkittu vaikuttaneen Kirgisian ja Tadžikistanin välillä puhjenneen ”etnisen” rajakonfliktin taustalla.

Miten entisen Neuvostoliiton alueella puhkeavia konflikteja tulkittaisiin, jos emme tuntisi niiden lähihistoriaa tai jos se olisi mielestämme nykyhetken kannalta merkityksetöntä?

Tiedämme myös, että kansainvälisen järjestelmän muutos yksinapaisuudesta kohti moninapaisuutta heikentää vanhoja ja luo uusia liittolaisuussuhteita, jotka vaikuttavat konfliktitilanteessa. On perusteltua olettaa, ettei Azerbaidžan olisi lähtenyt valloittamaan Vuoristo-Karabahin alueita ilman Turkin pitkäaikaista sotilaallista tukea.

Konfliktien syyt kumpuavat myös maiden sisältä. Kaikki entisen Neuvostoliiton alueen maat ovat nuoria kansallisvaltioita, joille on tyypillistä kansakunnan rakentamisen ja yhtenäisen identiteetin muodostamisen politiikka. Maiden johto tukee – joskus hyvinkin voimallisesti – kansallisuusaatetta ja luo rajanvetoja ”muihin”, yleensä naapurikansoihin.

Autoritaarisesti johdetuissa maissa kontrasti korruptoituneen valtaeliitin rikkauksien ja tavallisten kansalaisten köyhyyden välillä luo jännitteen, jolla on oma osansa sisäpoliittisten konfliktien puhkeamisessa.

Kansallisuusaate on vahvoilla entisen Neuvostoliiton alueella valtioiden lyhyen itsenäisyysajan lisäksi myös siksi, että se toimii vallan oikeutuksen strategiana autoritaarisesti johdetuissa maissa, joiden talouskasvu on tyrehtynyt. Laaja-alainen autoritaarisen politiikan tutkimuskirjallisuus selittää näitä konfliktien sytykkeinä toimivia mekanismeja ja sitä, miksi vuoden 2020 ”poliittiset” kriisit sekä Valko-Venäjällä että Kirgisiassa puhkesivat juuri vilpillisten vaalien yhteydessä.

Autoritaarisesti johdetuissa maissa kontrasti korruptoituneen valtaeliitin rikkauksien ja tavallisten kansalaisten köyhyyden välillä luo jännitteen, jolla on oma osansa sisäpoliittisten konfliktien puhkeamisessa. ”Puolidemokraattisissa” Ukrainassa ja Kirgisiassa on kummassakin nähty kaksi vallankumousta, joiden yksi liikkeellepanevista voimista oli kansalaisten tyytymättömyys valtaapitävien korruptioon.

Kohti tasapainoisempia selitysmalleja

Kuten esimerkit antavat ymmärtää, entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja voi lähestyä ja tulkita eri näkökulmista.

Olisiko aika alkaa suhtautua Neuvostoliiton perinnön selitysmalliin vain yhtenä monista vaihtoehdoista, joilla entisen Neuvostoliiton alueen konflikteja voi tulkita?

Neuvostoliiton perintöä korostavilla argumenteilla on edelleen paikkansa alueen konfliktien tutkimuksessa, etenkin osana muita selityksiä. Alueen maiden rajoihin liittyvissä konflikteissa ymmärrys neuvostoajan politiikasta auttaa ymmärtämään sitä, miksi rajat menevät juuri siellä, missä ne menevät ja sitä, millaisia etnisiä vähemmistöjä elää milläkin alueella.

Neuvostomenneisyyttä korostavat tulkinnat eivät kuitenkaan enää pysty selittämään sitä, mikä toimii rajakonfliktien sytykkeenä nykypäivänä, kolmekymmentä vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Kristiina Silvan on tutkija Ulkopoliittisen instituution Venäjä ja EU:n itäinen naapurusto -ohjelmassa ja poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii autoritääristä hallintoa ja yhteiskunnallisia liikkeitä entisen Neuvostoliiton alueella.

Julkaisu Entisen Neuvostoliiton alueen konfliktien analysointi kaipaa uusia näkökulmia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

 Kuluneen vuoden aikana sekä Venäjän että Valko-Venäjän hallinto on pönkittänyt autoritääristä otettaan. Vaikka kaduilla olisikin hiljaisempaa, kansalaisten tyytymättömyys ei välttämättä ole kadonnut mihinkään. Kun lisäksi luotettavaa tietoa kansan todellisista mielialoista on vaikea saada, kansan ja hallinnon välinen raja voi revetä ylittämättömäksi kuiluksi.

Venäjän ja Valko-Venäjän vuoden takaiset laajat mielenosoitukset eivät liittyneet suoraan toisiinsa, mutta niiden taustalla vaikutti välillisesti taloustilanteen heikentyminen. Venäjällä protestien kimmokkeena toimi oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyin julkaisema Youtube-dokumentti pääministeri Dmitri Medvedevin korruptiosta.

Kansalaiset, joiden joukossa oli paljon alle 20-vuotiaita nuoria, virtasivat kaduille osoittamaan mieltään ympäri maata. Valtiojohto vastasi hajottamalla laittomaksi julistetut mielenilmaukset paikoin kovin ottein. Jopa alaikäisiä pidätettiin.

Korruptiosyytöksiin ei saatu tyhjentäviä vastauksia. Sen sijaan hallinnon edustajat epäilivät mielenosoittajien motiiveja. Protestien “laittomuuden” korostaminen – selitys, jonka Suomessakin jotkut nielaisivat – on härskiä, sillä nyky-Venäjällä kansalaisilla ja oppositiolla on yhä vähemmän laillisia (ja näkyviä) mahdollisuuksia osoittaa mieltään.

Valko-Venäjällä protestiaallon taustalla oli yli vuotta aikaisemmin kaikessa hiljaisuudessa säädetty “parasiittilaki”, joka velvoitti työttömät ja muut “yhteiskunnan siivellä elävät”, yhteensä lähes puoli miljoonaa kansalaista, maksamaan valtiolle runsaan 200 euron sakon. Maassa, jossa kuukausittainen keskipalkka kohoaa yli 300 euron ainoastaan pääkaupungissa, summa on merkittävä.

Mielenosoituksiin osallistuttiin satapäin ympäri Valko-Venäjää, mikä yllätti maata itsevaltiaan ottein johtavan presidentti Aljaksandr Lukašenkan hallituksen. Kun lain toimeenpanoa lykättiin ja mellakkapoliisit taltuttivat voimakeinoin opposition vuosittaisen mielenosoituksen maaliskuun 2017 lopussa, mielenosoitusten aalto laantui.

Valko-Venäjän vallanpitäjien haluttomuus ryhtyä vuoropuheluun mielenosoittajien kanssa ja mellakkapoliisien kovat otteet protestien aikana järkyttivät monia. Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa, mikä puolestaan leimattiin maan kansallisen edun vastaiseksi toiminnaksi.

Taloudellisen tilanteen heikkenemisestä kärsineet kansalaiset yllättyivät, kun yhteiskunnallisesta epätasa-arvosta nousseet vaatimukset ohitettiin oman edun tavoitteluna tai pyrkimyksenä horjuttaa yhteiskuntarauhaa.

Venäjällä lähestyvät presidentinvaalit ovat pitäneet tunnelman sähköisenä. Viime kevään mielenosoitusten aallon jälkeen on nähty tasaisin väliajoin opposition yrityksiä nostattaa protestimielialaa, tosin osanotto on asteittain jäänyt vaisummaksi. Esimerkiksi tammikuun lopulla järjestettyyn mielenilmaukseen osallistuneet laskettiin sadoissa, ei enää tuhansissa, kuten vuosi sitten.

Valko-Venäjällä uusia yhteenottoja on odotettavissa opposition ja valtaapitävien välille viimeistään maaliskuussa, jolloin Valko-Venäjän kansantasavallan perustamisesta tulee kuluneeksi sata vuotta. Oppositiolle tärkeää juhlapäivää ei juhlita valtion tasolla, koska virallisen historiantulkinnan mukaan Valko-Venäjän valtiolliset rakenteet syntyivät vasta neuvostoaikana.

Opposition tavassa korostaa tasavallan perustamisen merkitystä on piirteitä etnisestä nationalismista ja neuvostovastaisuudesta, jotka kumpikaan eivät sovi hallinnolle. Lisäksi oppositio pitää tunnuksenaan edelleen puna-valko-punaista lippua ja Pahonian vaakunaa, jotka Lukašenka vaihtoi neuvostohenkisempiin tunnuksiin pian valtaan nousunsa jälkeen.

Miten ennakoida tyytymättömyyttä?

Venäjän ja Valko-Venäjän kevään 2017 protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville. Molemmissa maissa tutkitaan aika ajoin eri väestöryhmien valmiutta osoittaa mieltään, mutta mielipidemittaukset eivät ole heijastaneet kovin suurta muutosta.

Valko-Venäjän viimeisen riippumattoman mielipidemittauskeskuksen IISEPS:n selvityksissä vuodesta riippuen 15–23 prosenttia vastaajista on pitänyt mahdollisena osallistumistaan mielenosoitukseen silloin, kun taloudellinen tilanne heikentyy.

Protesteja yhdisti se, että ne vaikuttivat tulleen yllätyksenä paitsi hallinnolle myös monille tilannetta ulkopuolelta seuraaville.

Protestivalmius oli korkein vuonna 2010, jolloin talousahdingon kohdanneessa maassa Lukašenkaa vastustaneihin mielenosoituksiin osallistui tuhansia. Vuoden 2017 protestien ollessa huipussaan protestivalmiudestaan ilmoitti 18 prosenttia mittaukseen osallistuneista.

Venäjällä riippumaton tutkimuskeskus Levada mittaa säännöllisesti ihmisten valmiutta lähteä osoittamaan mieltään esimerkiksi elintason laskun vuoksi tai omien oikeuksiensa puolesta. Se myös kysyy vastaajien mielikuvia tällaisten protestien todennäköisyydestä.

Kevään suurten mielenosoitusten jälkeen henkilökohtaista protestivalmiutta kuvaava prosenttiosuus nousi kahdeksasta kolmeentoista. Myös valtiota lähellä toimiva tutkimuskeskus Vtsiom raportoi huhti-toukokuussa 2017 protestivalmiuden hetkellisesti nousseen, mutta sen jälkeen se laski 26 prosentista kuuteentoista.

Kumpikaan luvuista ei ollut juuri heilahtanut ennen vuoden 2017 maaliskuun suuria mielenosoituksia, joten sinänsä kyselyistä ei ole ennustamaan tulevaa. Hypoteettisiin kysymyksiin on myös äärimmäisen vaikea vastata. Mielipidetutkimukset eivät siis suoraan auta hallintoa arvioimaan tyytymättömyyttä.

Viime vuosina sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä vallanpitäjät ovat itse ajaneet poliittisia mielialoja mittaavia tutkimuslaitoksia ahtaalle. IISEPS menetti vuonna 2014 oikeuden toimia Valko-Venäjällä. Heti protestien laannuttua valtion virallinen mielipidemittauslaitos kartoitti nuorison suhtautumista mielenosoituksiin ja maan laajempaan poliittiseen tilanteeseen, mutta tutkimusten tuloksista ei kerrota julkisuuteen.

Myös Venäjän Levada-keskus joutui hankaluuksiin. Osin ulkomaisen rahoituksen perusteella sitä vaadittiin vuonna 2016 rekisteröitymään ”ulkomaiseksi agentiksi” ja lisäämään maininta tästä statuksesta kaikkeen materiaaliinsa. Epäilyttävältä kalskahtava termi on omiaan nakertamaan vastaajien luottamusta kyselytutkimusta kohtaan, mikä taas vaikuttaa haitallisesti tutkimuksen laatuun.

Poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin.

Kummassakin maassa poliittisten mielialojen tutkiminen on melko nuori tieteenala, sillä Neuvostoliitossa tilastoilla osoitettiin todeksi se, mitä kulloinkin haluttiin. Kylmän sodan kontekstissa oman maan kansalaisten tyytyväisyyden osoittaminen oli tärkeää sekä kotimaiselle että ulkomaiselle yleisölle, mutta viestin saivat tutkijoiden sijaan kertoa valtiollisten tiedotusvälineiden propagandistit.

Nykyisten vallanpitäjien pyrkimykset hallita tutkimuskeskuksia ja toisaalta mediatilaa heikentävät myös heidän omia mahdollisuuksiaan saada luotettavaa tietoa yhteiskunnallisista mielialoista.

Vakaus ja järjestys vaakalaudalla

Venäjän ja Valko-Venäjän hallinto on pyrkinyt oikeuttamaan valtaansa sillä, että ne takaavat kansalaisille yhteiskunnallista vakautta, joka taas turvaa talouskasvua. Sekä Vladimir Putin että Lukašenka puhuvat toistuvasti laillisuuden, yhteiskunnallisen vakauden ja järjestyksen tärkeydestä. Kumpikin maalaa kauhukuvana Ukrainan Maidan-aukion kaltaisten mielenosoitusten eskaloitumista.

Siksi 2010-luvun laajat ja toistuvat mielenosoitukset olivat heille kuin hälytyskello. Niiden kohteena on sekä suorasti että epäsuorasti autoritäärinen valtiojärjestelmä ja sen ylläpitämä poliittinen eliitti.

Missä tahansa valtiojärjestelmässä elintason lasku synnyttää tyytymättömyyttä. Demokraattisissa maissa se purkautuu mielenosoitusten lisäksi juuri vaalien aikana, jolloin huonontuneesta taloustilanteesta vastuullisena pidetyn tahon kannatus kärsii.

Myös autoritäärisissä järjestelmissä vaalit tarjoavat tilaisuuden ilmaista tyytymättömyyttä. Vaikka ehdokasasettelu ei olisikaan reilu, vallanpitäjille on tärkeää saada aikaan tulos, joka näyttäisi antavan vahvan tuen politiikalle.

Venäjän talouskasvu oli vuonna 2017 palautunut jo lähes vuoden 2015 talouden romahdusta edeltävälle tasolle. Pahimmat pelot näyttivät jääneen toteutumatta. Ennen joulua Venäjän keskuspankin antama ilmoitus inflaation hiipumisesta otettiin hyvin vastaan, vaikka samaan aikaan välttämättömät rakenteelliset talousreformit ovat tekemättä ja hintojen nousu pysyy yhtenä suurimmista yksittäisistä kansalaisten huolenaiheista.

Suurin kritiikki on kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon

Mielenosoituksissa suurin kritiikki onkin kohdistunut yleisen taloustilanteen sijaan poliittisen eliitin korruptioon, jonka käsittelemistä Navalnyi on keväästä lähtien aktiivisesti jatkanut. Virkamiesten korruptio on helposti ymmärrettävä merkki poliittisen järjestelmän epätasa-arvoisuudesta, joka saa ihmiset osallistumaan mielenilmauksiin.

Valko-Venäjällä valtion taloudellinen ahdinko on pohjimmainen syy, joka voi epäsuorasti antaa aihetta yhteiskunnalliselle liikehdinnälle. Lukašenkan tavoite säilyttää täystyöllisyys hinnalla millä hyvänsä ei ole pitkällä aikavälillä kestävä.

Vaikka Venäjän anteliaisuus halvan öljyn ja edullisten lainojen muodossa poliittista lojaliteettia vastaan on säästänyt maan vararikolta, Lukašenka ei pystynyt lunastamaan lupaustaan keskipalkan noususta 500 dollariin.

Palkkataso nousi jonkin verran viime vuoden aikana, mutta inflaatio söi kasvun. Tuskalliseen taloustilanteeseen ei ole helppoja tai nopeita ratkaisuja. Lukašenka on viimeisimpänä keksintönään ryhtynyt puhumaan kryptovaluuttojen puolesta investointeja houkutellakseen.

Lukašenka ei halua toteuttaa paljon kaivattuja talousuudistuksia, koska ne mitä todennäköisimmin johtaisivat työttömyyden kasvuun. Toisaalta Venäjä on osoittautunut yhä haluttomammaksi paikkaamaan valtion alijäämäistä budjettia.

”Parasiittilain” kaltaiset yritykset rutistaa kansalaisista entistä enemmän veroja luultavasti lisääntyvät tulevaisuudessa. Ei ole ihme, että laittomiksi väitettyihin mielenosoituksiin osallistujat saavat muutaman päivän vankeusrangaistuksen lisäksi nykyisin myös maan tulotasoon nähden muhkean sakkolapun.

Uusia protesteja on pyritty ennaltaehkäisemään, mutta keinot näyttävät osin vaatimattomilta. Tästä on esimerkkinä Lukašenkan päätös jäädyttää mielenosoittajien kritisoiman parasiittilain toimeenpano vuodeksi ja tilata kansalaisten protestivalmiutta arvioiva tutkimus maan viralliselta mielipidemittausinstituutiolta.

Putin on pyrkinyt esiintymään koko kansan, myös urbaanin ja kansainvälisen nuorison, presidenttinä. Samaan aikaan Navalnyin hyllyttäminen on yhtä lailla esimerkki yrityksestä estää ongelmat ennen niiden kehittymistä mielenosoituksiksi.

Toisaalta hallinto on myös ”kitkenyt korruptiota” omalla tavallaan. Venäjän entinen talousministeri Aleksei Uljukajev sai ennen joulua lahjuksen vastaanottamisesta kahdeksan vuoden vankeustuomion. Oikeudenkäyntiä arvosteltiin laajasti muun muassa siksi, että lahjuksen väitetysti antanut presidenttiä lähellä oleva liikemies ei saapunut todistamaan asiassa.

Korruptio on poliittisena teemana kuitenkin vaikeasti hyödynnettävissä. Putin on parhaansa mukaan pysytellyt Uljukajevin ja muiden viime vuosina korruptiosta syytettyjen virkamiesten oikeusprosessien ulkopuolella.

Missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat?

Kiinnostavaa onkin se, missä määrin Putinin ja Lukašenkan yritykset puhutella kannattajakuntaansa enää toimivat. Haluavatko kansalaiset kipeämmin muutosta, vai onko vakaus-puheessa yhä voimaa?

Carnegie-tutkimuskeskuksen tuoreen raportin mukaan suuri osa venäläisistä pitää uudistusten puutetta myönteisenä asiana, vaikka näkeekin, ettei maa voi kehittyä ilman niitä. Kirjoittajat toteavat, ettei uudistuspolitiikasta käydä Venäjällä minkäänlaista julkista keskustelua, mikä osaltaan selittää ihmisten hataria ja ristiriitaisia käsityksiä mahdollisesta muutoksesta.

Kun porkkanaa ei ole, jää vain keppi

Vallanpitäjillä ei kummassakaan maassa ole montaa vaihtoehtoa, kun mielenosoitukset puhkeavat. Heikossa taloustilanteessa poliittisia vastustajia ei voi lepytellä turvautumalla ”porkkanaan”, koska ylimääräistä rahaa esimerkiksi valtion työntekijöiden palkkojen nostamiseksi ei valtion kirstusta löydy.

Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin. Lopulta vallanpitäjät voivat sanoa palauttaneensa järjestyksen, mutta epävakauden aiheuttaneista syistä ei ole silti päästy mihinkään. Hiljaisuus kaduilla ei ole merkki myöntymisestä, vaan pelosta ja kyllästymisestä.

Vallanpitäjien näkökulmasta ainoa toimiva ulospääsy tilanteesta on katkaista protestien aalto voimakeinoin.

Sekä Venäjällä että Valko-Venäjällä lähitulevaisuuden kuva vaikuttaa synkältä. On selvää, ettei valtiojohdon kyky vastata mielenosoitusten osoittamiin haasteisiin ole parantunut sitten kevään 2017. Protesteja pyritään ennaltaehkäisemään kansallisen turvallisuuden nimissä, ja niihin osallistuvia rangaistaan mustamaalaamalla tai sakottamalla.

Vaikka laaja yleisö suhtautuisi suopeasti mieltään osoittavien vaatimuksiin, estää rangaistuksen pelko monia lähtemästä itse mukaan. Hallinto taas ei halua suostua minkäänlaiseen keskusteluun mielenosoittajien kanssa, koska siitä saattaisi seurata enemmän ja yhä suurempia vaatimuksia.

Viimeisen vuoden kehityskulut ovat osoittaneet, että nykyinen hallinto Venäjällä tai Valko-Venäjällä ei halua tai osaa vastata kansalaisten vaatimuksiin muuten kuin voimalla tai vaikenemalla. Tämän seurauksena raja valtaapitävien ja kansalaisten välillä ei tule hälvenemään, vaan saattaa avautua entistä syvempänä kuiluna.

Kirjoitus on osa Katse rajaan ja yli rajojen -sarjaa.

Veera Laine toimii tutkijana Ulkopoliittisen instituutin EU:n itäinen naapurusto ja Venäjä -tutkimusohjelmassa. Hän on myös poliittisen historian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. MA Kristiina Silvan on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Mitä tehdä, kun iskulauseet vaimenevat? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.