Turvapaikanhakijat, valtioiden vastuu ja Puolan rajatila

Kylttejä Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Kylttejä Puolan ja Valko-Venäjän rajalla. Grzegorz W. Tężycki / Wikimedia commons (CC BY-SA 4.0)
Lukuaika: 6 min.

Turvapaikanhaku on ihmisoikeus, joiden kunnioittamiseen EU-maat ovat sitoutuneet kansainvälisissä sopimuksissa, kansallisessa lainsäädännössä ja juhlapuheissa. EU:n toimet erityisesti raja-alueillaan eivät kuitenkaan tätä heijasta.

Kesäkuussa 2021 Liettuaan tuli Valko-Venäjän kautta tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Kesän edetessä huomio siirtyi Puolaan, jonka raportoitiin pakottaneen maaperälleen päässeitä ihmisiä takaisin Valko-Venäjälle. Toiset jäivät yksinkertaisesti jumiin maiden väliselle raja-alueelle. Väläyteltiinpä raja-aidan mahdollisuutta Suomessakin.

Valtioiden näkökulmasta kyse voikin olla hybridisodasta, mutta mikä sitten on elävien ihmisten näkökulma? Turvapaikanhaku nimittäin on perustavanlaatuinen ihmisoikeus. Sen tarkoitus on varmistaa, että jos valtio vakavasti polkee ihmisoikeuksia, sen uhreilla on mahdollisuus suojeluun toisessa maassa. Perustuslain mukaan tarkoitus on varmistaa, että ketään ei lähetetä paikkaan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Turvapaikanhaku on perustavanlaatuinen ihmisoikeus.

Paljon epävarmuutta tuntuu kuitenkin vallitsevan siitä, mitkä ovat turvapaikanhakijan oikeudet ja vastaanottavan valtion vastuut. Mistä valtiosta ihminen saa turvapaikkaa hakea? Jos ihminen saapuu Valko-Venäjän kautta, saako hän hakea turvapaikka Puolasta vai pitäisikö hänen hakea sitä Valko-Venäjältä? Jos hän pääsee Puolaan, saako hän jatkaa matkaansa esimerkiksi Saksaan tai Suomeen ja hakea turvapaikkaa sieltä? Mille maalle näissä tapauksissa kuuluu vastuu turvapaikkaa hakeneesta ihmisestä ja hänen turvapaikkakäsittelystään? Tämä teksti käsittelee näitä asioita.

 

Kuka on turvapaikanhakija?

Turvapaikanhakija on ihminen, joka jättää turvapaikkahakemuksen. Turvapaikka myönnetään ihmiselle, joka ei esimerkiksi etnisyyteen, uskontoon tai poliittiseen mielipiteeseen liittyvän vainon vuoksi voi palata kotimaahansa.

Pelkästään ihmisen ulkoasun, varallisuuden tai lähtömaan perusteella ei pääasiallisesti voi päätellä, onko hän oikeutettu turvapaikkaan. Puolaan tulleiden tai aikoneiden ihmisten mediahaastatteluja on tulkittu siten, että he lähinnä etsivät parempaa elämää. Mediahaastattelujen perusteella on kuitenkin mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Aidosti vainoa kohdanneet ihmiset eivät välttämättä ole halukkaita kertomaan medialle kokemastaan vainosta, esimerkiksi kidutuksesta tai raiskauksesta, eikä heillä ole mitään velvollisuutta siihen. Medialle puhuminen voi myös asettaa heidät vaaraan, jos he joutuvat palaamaan. Heillä on velvollisuus kertoa kokemastaan vainosta vain ja ainoastaan turvapaikkakäsittelystä vastaaville viranomaisille.

Mediahaastattelujen perusteella on mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Puolan rajalla on raportoitu olevan ainakin Irakin, Syyrian, Afganistanin ja Jemenin kansalaisia. Nämä ovat kaikki maita, joiden kansalaisille on viime vuosina myönnetty kansainvälistä suojelua EU-maissa.

Turvapaikan tarve selvitetään turvapaikka-arvioinnissa, mutta turvapaikan saamisen kriteerit ovat tiukat. On siis myös mahdollista, että ihminen on paennut hätää, mutta hän ei siitä huolimatta täytä turvapaikan saamisen kriteerejä. Ihmisten jakaminen selkeästi pakolaisiin ja taloudellisiin siirtolaisiin onkin vaikeaa, sillä todellisuus on huomattavasti moninaisempi.

 

Valtion vastuu ja Dublin-asetus

Vastuu turvapaikka-arvioinnista on pääsääntöisesti sillä maalla, josta ihminen turvapaikkaa hakee. Vaikka ihminen tulisi esimerkiksi Suomeen hakemaan turvapaikkaa niin sanotusta turvallisesta maasta – esimerkiksi Ruotsista, josta hän ei kuitenkaan syystä tai toisesta turvapaikkaa hakenut – ei häntä voida automaattisesti palauttaa sinne, koska tällä turvallisella maalla ei ole mitään velvollisuutta ottaa häntä vastaan. Sama pätee Valko-Venäjän kautta Puolaan saapuneisiin turvapaikanhakijoihin, eli vaikka Valko-Venäjää pidettäisiin turvallisena maana, ei turvapaikkaa hakevia ihmisiä voida – tai pitäisi – automaattisesti palauttaa sinne.

Poikkeus tähän sääntöön on Dublin-asetus, joka on lähinnä EU-maiden välinen sopimus, ja joka siis sitoo vain sen solmineita maita, esimerkiksi Suomea ja Ruotsia. Suomi siis voi palauttaa turvapaikanhakijan Ruotsiin, jos asetuksen edellytykset täyttyvät. Suomi on myös käyttänyt tätä mahdollisuutta ja palauttanut Dublin-asetuksen mukaisesti noin 100–200 ihmistä vuosittain.

Valko-Venäjä sen sijaan ei kuulu EU:iin eikä näin ollen ole osa myöskään Dublin-asetusta, joten ihmisiä ei voida sen nojalla palauttaa Valko-Venäjälle. Sama pätee myös vuoden alussa EU:sta ja samalla Dublin-asetuksesta eronneeseen Iso-Britanniaan, joka ei pääsääntöisesti enää voi palauttaa turvapaikanhakijoita muualle Eurooppaan.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa. Jos hän hakee uudelleen turvapaikkaa toisessa valtiossa, hakemus on otettava vastaan, mutta toinen valtio voi pyytää ensimmäiseltä lupaa palauttaa hänet takaisin ensimmäiseen valtioon, eikä uutta hakemusta silloin välttämättä tarvitse tutkia.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa.

Asetuksessa määritellään, millä perustein vastuu hakijasta määräytyy. Mahdollisia perusteita on useita ja asetus määrittelee ne etusijajärjestyksessä. Yksinkertaistetusti järjestys voidaan esittää seuraavasti.

Ensisijaisesti vastuussa hakijasta on se valtio, jossa tällä on jo valmiiksi pakolaisena tai turvapaikanhakijana oleva perheenjäsen eli puoliso, alaikäinen lapsi tai alaikäisen huoltaja. Toissijaisesti hakijasta on vastuussa se valtio, johon hakijalla on oleskelulupa tai viisumi.

Kolmantena tulee se valtio, johon hakijan voidaan todistetusti näyttää saapuneen sopimusalueella ensimmäisenä. Saapuminen pitää pystyä todistamaan eikä sitä voida vain olettaa esimerkiksi vallitsevan tilanteen valossa. Jos mikään näistä ei toteudu, vastuussa on ensimmäinen valtio, johon turvapaikkahakemus on jätetty.

Asetus toimii pitkälti sormenjälkien perusteella. Turvapaikkaa mutta myös esimerkiksi viisumia hakevien sormenjäljet tallennetaan yhteiseen tietokantaan. Turvapaikkahakemusta jätettäessä tietokanta tarkastetaan, ja jos hakijan sormenjäljet löytyvät jostain toisesta maasta, aletaan selvittää, onko toinen maa vastuussa turvapaikkatutkinnasta ja voidaanko hänet lähettää tähän maahan.

Turvapaikanhakijaa ei siis voida vain sysätä lentokoneeseen tai rajan yli, vaan ensin valtion tulee varmistaa, minkä maan vastuulle turvapaikka-asia kuuluu sekä onko tämä maa myös tosiasiallisesti valmis ottamaan hakijan vastaan ja huolehtimaan turvapaikka-arvioinnista.

Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä.

Sopimus ei kuitenkaan velvoita valtiota lähettämään turvapaikanhakija toiseen maahan, vaan valtio voi myös päättää hoitaa turvapaikkakäsittelyn itse. Näin toimivat monet Euroopan maat, myös Suomi, vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin aikaan.

Käytännössä Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä. Puola ei – Unkarin, Tšekin ja Itävallan ohella – halua ottaa mitään osaa näihin järjestelyihin, joita Puolan pääministeri kutsui ”solidaarisuuspakoksi” vielä vuonna 2020.

Aiemmin nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus on näkynyt erityisesti Välimeren maissa, varsinkin Italiassa ja Kreikassa, mutta tämän vuoden myötä entistä selvemmin myös EU:n itärajalla Liettuassa ja Puolassa. Syksyn 2021 vaikutus Puolan kantaan jää nähtäväksi.

 

Turvapaikanhakijan oikeudet ja ”turvalliset maat”

Jotkut ajattelevat, että ihminen, joka tulee ”monien turvallisten maiden läpi” Saksaan tai vaikka Suomeen asti on väkisinkin taloudellinen siirtolainen, ei pakolainen. Nämä asiat eivät kuitenkaan liity toisiinsa. Vainoa paenneet ihmiset joutuvat aloittamaan elämän rakentamisen uudessa maasta lähes nollasta. Onnekkaimmat ovat ehtineet myydä omaisuutensa ennen lähtöä, vähemmän onnekkaat ovat paenneet niine hyvineen.

Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen. Turvapaikanhakijoiden kanssa käymieni keskustelujen perusteella uuden elämän rakennuspalikoita ovat verkostot, kuten esimerkiksi Suomessa jo asuvat sukulaiset, tuttavat ja maanmiehet, yleinen ihmisoikeus- ja turvallisuustilanne, mahdollisuus tehdä töitä ja lapsille käydä koulua sekä naisten ja tyttöjen tasavertaiset mahdollisuudet. Nämä voidaan siis nähdä turvapaikanhakijoiden nimeäminä ”vetovoimatekijöitä”.

On ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen.

Ei ole olemassa mitään sopimusta, joka määrittelisi, mistä maasta turvapaikkaa tulee hakea. Ihmisellä on siis oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista. Koska oikeus hakea turvapaikkaa perustuu kansainvälisiin sopimuksiin, käytännössä turvapaikkaa voi hakea vain niistä maista, jotka ovat näihin sopimuksiin sitoutuneet. Näitä maita ovat yhtä lailla Valko-Venäjä, Puola kuin Suomi.

Myöskään Dublin-asetus ei sido yksilöitä vaan valtioita. Se ei siis velvoita ihmistä hakemaan turvapaikkaa jostain tietystä maasta. Sen sijaan se velvoittaa sopimusvaltioita ottamaan turvapaikanhakijan vastaan ja käsittelemään hänen turvapaikkahakemuksensa, jos vastuu turvapaikkakäsittelystä on valtiolla.

Ihmisellä on oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista.

Puhe ”ensimmäisestä turvallisesta maasta” sekä oletus, että ihminen olisi velvoitettu hakemaan turvapaikkaa juuri tuosta maasta, on siis yleinen väärinkäsitys. Vaikka ihminen tulisi EU:n alueelle Valko-Venäjän kautta, hänellä ei ole mitään velvollisuutta hakea turvapaikkaa juuri Valko-Venäjältä.

Tämä on pääsääntö, mutta käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Turvapaikanhaku vaatii nimittäin yleensä, että ihminen hakeutuu fyysisesti siihen maahan, josta aikoo turvapaikkaa hakea. Turvapaikkaa ei siis voi hakea ulkomailla esimerkiksi suurlähetystöstä.

 

Rajojen ylitys ja rajatilat

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä. Viisumeita ei välttämättä myönnetä niiden maiden kansalaisille, joista monet turvapaikanhakijat tulevat. Siksi he joutuvat rajoja ylittääkseen turvautumaan salakuljettajiin ja mahdollisesti hengenvaarallisiin epävirallisiin reitteihin, joihin kuuluvat esimerkiksi pitkät päivät Välimerellä tai syksyiset Puolan metsät.

Puolan tilanne näyttää olevan jonkinlainen rajatila. Tämä johtuu siitä, että ihmiset, jotka haluavat hakea turvapaikkaa, eivät ole välttämättä päässeet fyysisesti rajan yli, koska Puolan sotilaat ovat tukkineet heidän tiensä ja tällä tavoin fyysisesti estäneet heitä hakemasta turvapaikkaa. Koska medialla ja kansalaisjärjestöillä ei ole pääsyä rajalle, on kuitenkin tulkinnanvaraista ja raportoinnin puutteessa myös jossain määrin epäselvää, onko Puola rikkonut ihmisoikeuksia.

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö ovat kuitenkin jo syyskuussa ilmaisseet huolensa rajan tapahtumista ja muistuttaneet ihmisarvon loukkaamattomuudesta.

Ihmisoikeuksia kunnioittava lähestymistapa olisi sallia ihmisten jättää turvapaikkahakemuksensa ja taata heille luotettava ja oikeudenmukainen turvapaikkakäsittely. Tässä odotellessa Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Näitä asioita eivät raja-aidat ratkaise. Kun silloinen Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ehdotti raja-aidan rakentamista Meksikon rajalle, Euroopassa ilkuttiin suunnitelmille, vaikka raja-aitoja on noussut tasaisesti myös EU:n rajoille erityisesti vuoden 2015 tapahtumiin liittyen.

Tämän jälkeenkin Välimeren yli Eurooppaan on saapunut vähintään noin 100 000 ihmistä vuosittain. Puolan kohdalla sen sijaan puhutaan selvästi pienemmistä määristä, lokakuuhun 2021 mennessä noin 8000:sta ihmisestä.

Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne. Se on itse – ehkä tahattomasti – viestinyt naapurimaille kuten Valko-Venäjälle, että turvapaikanhakijat ovat toimiva ase EU:n painostamiseksi.

Euroopan unionin alueella asuu noin 2,8 miljoonaa pakolaista, miljoona vähemmän kuin pelkästään Turkissa. Koko maailmassa on kodeistaan muuttamaan pakotettuja ihmisiä peräti 84 miljoonaa. Ei siis voida väittää, että EU kantaisi kohtuuttoman vastuun maailman pakolaisista, päinvastoin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne.

Ihmisoikeuksia ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä, sillä niiden tarkoitus on suojalla jokaista meistä valtion mielivallalta. Turvapaikanhaku on ihmisoikeus, joiden kunnioittamiseen EU-maat ovat sitoutuneet vähintäänkin kansainvälisissä sopimuksissa, kansallisessa lainsäädännössä ja juhlapuheissa. EU:n toimet erityisesti raja-alueillaan eivät kuitenkaan tätä heijasta.

On myös tärkeää ymmärtää, että järjestelmä, jossa turvapaikkaa hakeakseen on käytettävä usein turvattomia reittejä päästäkseen turvaa mahdollisesti tarjoavaan maahan ei ole turvapaikanhakijoiden rakentama tai toivoma ratkaisu. Sen sijaan kyseessä on EU-maiden rakentama järjestelmä, johon turvapaikanhakijoiden on pakko mukautua, jotta he voisivat harjoittaa ihmisoikeuksiaan.

 

VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*