Kuudes tammikuuta 2021 joukko presidentti Donald Trumpin kannattajia murtautui Yhdysvaltain kongressin Capitol-rakennukseen kongressin ollessa kokoontuneena vahvistamaan Joe Bidenin valintaa maan seuraavaksi presidentiksi. Hyökkääjät onnistuivat keskeyttämään kongressin istunnon ja edustajat jouduttiin evakuoimaan, kunnes tilanne saatiin rauhoitettua. Lopulta kongressi kokoontui uudelleen ja vahvisti Bidenin valinnan.

Tapahtumien jälkeen on keskusteltu siitä, millä nimellä niitä tulisi kuvata sekä siitä, mikä merkitys hyökkäyksellä lopulta oli. Osa paikalla olleista vaikuttaisi olleen etukäteen valmistautunut väkivaltaan ja kongressiin hyökkäämiseen. Osa kenties lähti mukaan hetken mielijohteesta.

Osa taas oli tullut paikalle vain osoittamaan mieltään, olkoonkin että laillisen vaalituloksen kumoamisen puolesta. Tapausta on kutsuttu niin mellakaksi, vallankaappausyritykseksi kuin terrorismiksikin. Jotkut hyökkäykseen osallistuneista nimittivät sitä vallankumoukseksi.

Etsiessämme apua Capitolin tapahtumien ja niiden merkityksen ymmärtämiseen voimme kääntyä politiikan teoreetikko Hannah Arendtin puoleen.

Oli huomattavaa, miten helposti hyökkääjät pääsivät sisään yhteen maan tärkeimmistä hallintorakennuksista ja miten vähän vastustusta he kohtasivat hyökätessään väkivaltaisesti maan keskeisiä instituutioita vastaan ja häiritessään demokraattista prosessia. Samoin huomattavaa oli se, miten nopeasti järjestys saatiin palautettua ja vaalitulos vahvistettua.

Etsiessämme apua Capitolin tapahtumien ja niiden merkityksen ymmärtämiseen voimme kääntyä politiikan teoreetikko Hannah Arendtin puoleen. Tässä kirjoituksessa esittelen lyhyesti Arendtin ajatuksia vallasta, väkivallasta, auktoriteetista ja vallankumouksista ja pohdin, miten nämä voisivat auttaa ymmärtämään tapahtumia. Kirjoituksen pohjana ovat erityisesti Arendtin teokset Vita activa – ihmisenä olemisen ehdot ja On Revolution sekä esseet On Violence ja What is Authority.

Valta ja auktoriteetti

Ymmärtääkseen Arendtin tapaa hahmottaa kapinoita ja vallankumouksia poliittisina ilmiöinä on ensin ymmärrettävä, mitä hän tarkoittaa vallalla, väkivallalla ja auktoriteetilla. Näiden käsitteiden avulla voi puolestaan löytää erään mahdollisen näkökulman, josta tarkastella loppiaisen tapahtumia Capitolilla.

Siinä missä valta usein ymmärretään kyvyksi hallita muita, Arendtille valta on ennen muuta ihmisten mahdollisuutta toimia yhdessä. Arendtin mukaan valta yhtäältä syntyy yhteisestä toiminnasta ja toisaalta sitoo ihmiset toimimaan ”yksissä tuumin”. Sen lähde on järjestäytyminen, joka pitää ihmiset yhdessä myös yhteisen toiminnan hetkien ulkopuolella. Paitsi että valta mahdollistaa ihmisille yhteisten päämäärien tavoittelun, se myös on ylipäätään edellytys sille, että ihmiset voivat elää yhdessä poliittisissa yhteisöissä ja muodostaa yhteisiä tavoitteita.

Siinä missä valta usein ymmärretään kyvyksi hallita muita, Arendtille valta on ennen muuta ihmisten mahdollisuutta toimia yhdessä.

Arendtin mukaan vallan syntymisen edellytys on, että ihmiset elävät osana poliittisia yhteisöjä, joissa heillä on mahdollisuuksia yhteiseen poliittiseen toimintaan. Samalla juuri ihmisten toiminnasta syntyvä valta ylläpitää poliittista yhteisöä, joka hajoaisi ilman valtaa. Arendtilaisittain ymmärrettynä poliittisen yhteisön, kuten valtion, valta syntyy, kun yhteisössä elävät osoittavat toiminnallaan tukensa sen instituutioille.

Tavat, joilla ihmiset antavat tukensa poliittisen yhteisönsä instituutioille voivat olla enemmän tai vähemmän aktiivisia tai passiivisia. Yhteisöissä valtaa käyttävät tarvitsevat kuitenkin aina jonkinlaista tukea. Jopa itsevaltaisimmat diktaattorit tarvitsevat tukijoita, jotka ovat valmiit toimimaan heidän puolestaan, eivätkä valtioiden lait merkitsisi mitään, jos kaikki ihmiset kieltäytyisivät noudattamasta niitä.

Jopa itsevaltaisimmat diktaattorit tarvitsevat tukijoita, jotka ovat valmiit toimimaan heidän puolestaan, eivätkä valtioiden lait merkitsisi mitään, jos kaikki ihmiset kieltäytyisivät noudattamasta niitä.

Mikä sitten saa ihmiset toiminnallaan ja siitä syntyvällä vallalla tukemaan poliittisten yhteisöjensä instituutioita ja niissä valtaa käyttäviä? Arendtin vastaus tähän on auktoriteetti. Auktoriteetti saa ihmiset tukemaan ja tottelemaan auktoriteettiasemassa olevaa ihmistä tai instituutiota.

Esimerkiksi valtion viranomaiset saavat valtansa ihmisten toiminnallaan heille antamasta tuesta. Ihmiset kuitenkin useimmiten toimivat viranomaisten käskyjen mukaan siksi, että ovat sisäistäneet ajatuksen lain ja viranomaisten auktoriteetista, eivät siksi että tietoisesti haluaisivat osoittaa tukeaan niille.

Väkivalta ja vallankumous

Jos vallankäyttäjät tai instituutiot menettävät yleisesti hyväksytyn auktoriteettinsa, ne tarvitsevat asemansa säilyttääkseen riittävästi tukijoita, jotka ovat valmiita puolustamaan niitä toiminnallaan ja siitä syntyvällä vallalla. Jos ne kuitenkin menettävät vallan, joka syntyy yhteisön jäsenten tuesta, niiden toimintakyky vaarantuu ja jopa vallankumous on mahdollinen. Pelkkä väkivaltainen kapina valtaapitäviä tai instituutioita vastaan ei kuitenkaan ole Arendtin mukaan vielä vallankumous, ei edes siinä tapauksessa, että se onnistuu tavoitteessaan.

Varsinainen vallankumous tapahtuu vasta uuden poliittisen järjestyksen perustamisen myötä. Tämä on mahdollista vasta, kun uusi valta on saatu muodostettua vanhan tilalle. Vallankumous kuitenkin vaatii joukon ihmisiä, jotka kykenevät järjestäytymään ja kokoamaan käsiinsä vallan, joka on hajonnut ja menetetty. Mikäli aiemmat valtaapitävät ovat jo menettäneet valtansa, tämän joukon ei tarvitse olla suuri, kunhan tarpeeksi moni on valmis antamaan sille edes passiivisen tukensa.

Varsinainen vallankumous tapahtuu vasta uuden poliittisen järjestyksen perustamisen myötä.

Jos valtaapitävien menettävät auktoriteettinsa ja valtansa, he voivat asemansa säilyttääkseen turvautua ainoastaan väkivaltaan. Toisin kuin valta, kyky käyttää väkivaltaa riippuu ennen kaikkea välineistä, joiden avulla pienikin aseistautunut ryhmä voi hallita paljon suurempaa ihmisjoukkoa. Väkivallan ongelma on Arendtin mukaan kuitenkin siinä, että se voi vain tuhota vallan, ei koskaan luoda sitä tai tarjota sille vaihtoehtoa.

Valtiot kyllä käyttävät väkivaltaa lakeja rikkovia ja ulkopuolisia hyökkääjiä vastaan, mutta valtio ja sen instituutiot eivät koskaan voi nojata pelkkään väkivaltaan. Valtiolla on ylipäätään mahdollisuus käyttää väkivaltaa vain niin kauan kuin sillä on valtaa.

Vaikka diktaattorit voivatkin pysyä vallassa väkivallan turvin myös ilman kansalaisten tukea, hekin tarvitsevat vallassa pysyäkseen valtion turvallisuusorganisaatioita, jotka ovat valmiita käyttämään väkivaltaa heidän puolestaan. Yritys korvata valta väkivallalla merkitsee Arendtille tyranniaa, joka on hänen mukaansa tuomittu rappeutumaan ja tuhoutumaan vallan puutteeseen.

Väkivallan ongelma on Arendtin mukaan siinä, että se voi vain tuhota vallan, ei koskaan luoda sitä tai tarjota sille vaihtoehtoa.

Arendt valaisee tätä passiivisen vastarinnan esimerkillä: jos valtaapitävät pyrkivät nujertamaan päättäväisen ja järjestäytyneen passiivisen vastarinnan väkivalloin, he joutuvat maksamaan siitä valtansa ja sen legitimiteetin vähenemisenä.  Tämä pätee erityisesti demokraattisissa valtioissa, joissa laajamittainen väkivalta väkivallatonta vastarintaa vastaan lopulta murentaa valtaapitävien vallan kansalaisten tuelle rakennettua perustaa.

Samasta syystä kuin valtaapitävät eivät voi pysyä vallassa pelkän väkivallan turvin, pelkkä kapina ei vielä tarkoita vallankumousta. Väkivaltainen hyökkäys valtiota ja sen instituutioita vastaan voi kyllä onnistuessaan hetkellisesti tuhota vallan, mutta tämä ei vielä tarkoita, että hyökkääjät saisivat vallan automaattisesti omiin käsiinsä. Vallan vakiinnuttaminen edellyttää järjestäytyneisyyttä, auktoriteettia ja kykyä saada kansalaisilta riittävästi tukea ja luottamusta.

Vallan vakiinnuttaminen edellyttää järjestäytyneisyyttä, auktoriteettia ja kykyä saada kansalaisilta riittävästi tukea ja luottamusta.

Jos kapinaan ryhtyneet eivät saa perustettua kestävää uutta poliittista järjestystä, jolla on sekä auktoriteetin tuomaa legitiimiyttä eli oikeutusta vallalle, että kansalaisten tuesta ja toiminnasta nousevaa valtaa, on vaarana, että päädytään jatkuvaan väkivallan tilaan. Näin kävi Arendtin mukaan Ranskan vallankumoukselle, joka ajautui lopulta mielivaltaan ja terroriin.

Valtaa ja väkivaltaa Capitolilla

Mitä siis oikeastaan tapahtui, kun Donald Trumpin kannattajat hyökkäsivät kongressiin kesken sen istunnon? Ensinnäkin vaikutti siltä, että kongressi instituutiona olisi menettänyt auktoriteettinsa osan yhdysvaltalaisista silmissä. Yksittäisen tapahtuman perusteella on kuitenkin mahdotonta sanoa, kuinka laajaa tämän keskeisen instituution auktoriteetin rapautuminen on ja onko siinä kyse ohimenevästä ilmiöstä vai uudesta pysyvämmästä asiaintilasta.

Sen sijaan tapaus on erinomainen esimerkki arendtilaisen vallan ja väkivallan kohtaamisesta. Hyökkääjien väkivalta todella onnistui hetkeksi hajottamaan kongressin vallan estämällä sen toiminnan. Viranomaisten hämmästyttävä kyvyttömyys suojella kongressia hyökkäykseltä oli arendtilaisittain tarkasteltuna nimenomaan vallan epäonnistuminen.

Vaikka Capitolin poliisin kyky käyttää väkivaltaa oli ylivertaisen varustuksen vuoksi hyökkääjiin nähden moninkertainen, se ei riittänyt pitämään mellakoitsijoita poissa kongressista. Tämä johtui ennen kaikkea johtamisen ja varautumisen ongelmista.

Hyökkäys Capitolille on erinomainen esimerkki arendtilaisen vallan ja väkivallan kohtaamisesta.

Väkivallan uhkaa ei osattu yhdysvaltalaiseen poliisiin juurtuneiden vinoutuneiden asenteiden vuoksi ottaa riittävän vakavasti. Poliisi ei mediatietojen mukaan ollut tehnyt riittäviä suunnitelmia tapahtuneen kaltaisen hyökkäyksen varalle eikä varustanut ja valmistanut paikalla ollutta henkilöstöä sellaiseen. Hyökkäyksen alettua poliisin johto menetti tilanteen hallinnan, eikä eri viranomaisten välinen koordinaatio toiminut. Vaikka osa poliiseista pyrki pysäyttämään hyökkääjiä, osa poliiseista oli hajallaan ja neuvottomia, kun taas osa velvollisuuksiensa vastaisesti jopa passiivisesti avusti hyökkääjiä katsomalla näiden toimintaa vierestä.

Valtion hallussa olevat väkivallan käytön välineet ovat yhtä tyhjän kanssa, jos niitä käyttävä organisaatio ei kykene toimimaan järjestäytyneesti ja koordinoidusti. Ilman valtaa organisaatio hajoaa eivätkä sen jäsenet pysty toimimaan yhdessä. Vaikkeivat mellakoitsijat olleet juuri paremmin valmistautuneita, heitä oli enemmän. Järjestäytymisen tuoman vallan hajotessa määrä ratkaisee.

Valta ei loju kongressin käytävillä

Hyökkääjien väkivalta siis todella hetkellisesti hajotti sekä kongressin että sitä suojelleen poliisiorganisaation vallan hajottamalla nämä. Valta kuitenkin palautui nopeasti, eivätkä hyökkääjät onnistuneet lopulta saavuttamaan mitään, demokratian kannalta onneksi. Saapuessaan kongressiin nämä eivät kyenneet kuin riehumaan, ryöstelemään ja ottamaan itsestään valokuvia. Näiden valokuvien vuoksi heidät oli myös helppo tunnistaa jälkeenpäin. Minkäänlaista yhteistä organisaatiota, johtoa tai suunnitelmaa heillä ei ollut.

Vaikka tunkeutujat kutsuivatkin toimintaansa vallankumoukseksi ja osa osallistujista oli ennakolta suunnitellut esimerkiksi väkivaltaa poliitikkoja kohtaan, kun väkivalta oli purkautunut ja sitä vastassa ollut valta oli hetkellisesti hajonnut, joukko ei kyennyt ottamaan valtaa haltuunsa tai edes yrittämään sitä. Valta ei lojunut kongressin käytävillä tai ollut piilossa kellarihuoneen kassakaapissa, mistä sen olisi voinut vain käydä väkivalloin poimimassa.

Kun väkivalta oli purkautunut ja sitä vastassa ollut valta oli hetkellisesti hajonnut, joukko ei kyennyt ottamaan valtaa haltuunsa tai edes yrittämään sitä.

Voidaan vain arvailla, miten tilanne olisi kehittynyt, jos vallankaappausta ei olisi yrittänyt Trumpin yllyttämä sekalainen väkijoukko, vaan hyvin organisoitu ja johdettu ryhmä. Todennäköisesti vallankaappaus olisi tuolloinkin epäonnistunut, sillä valtaosa yhdysvaltalaisista tuomitsi hyökkäyksen, eikä hiljaista hyväksyntää ollut niin merkittävissä määrin, että se olisi voinut muodostua uhaksi.

Kongressin vallan palauttaminen hyökkäyksen jälkeen olisi kuitenkin luultavasti ollut vaikeampaa. Järjestäytynyt, hyvin johdettu ja yksissä tuumin toimiva kapina, siis kapina, jolla on valtaa, on Arendtin mukaan vahvempi vastus kuin sekalainen ja organisoimaton. Sillä on myös paremmat mahdollisuudet kehittyä vallankumoukseksi. Siihen se kuitenkin tarvitsee tarpeeksi tukea, tai ainakin hiljaista hyväksyntää kansalaisilta. Nyt väkijoukon voima mureni nopeasti, kun siihen vastasi hyvin järjestäytynyt ja suurempaa demokraattista legitimiteettiä nauttiva valta.

Vaikka Hannah Arendtin omaperäistä käsitteistöä voikin perustellusti pitää varsin abstraktina, sen avulla on mahdollista edelleen analysoida ajankohtaisia poliittisia ilmiöitä ja tapahtumia. Käskemiseen perustuvat valtakäsitykset, esimerkiksi Max Weberin ajatus vallasta ihmisen kykynä saada tahtonsa läpi muiden vastustuksesta huolimatta, kiinnittävät huomion käskemisen hetkeen, jossa käskyn antaja joko voittaa vastustuksen tai ei.

Arendtin valtakäsitys sen sijaan mahdollistaa vallan tarkastelemisen erillään käskemisestä ja pakottamisesta. Se menee ikään kuin käskemisen taakse ja näyttää, mistä poliittisten johtajien kyky määrätä ja pakottaa syntyy.

Arrendtin valtakäsitys menee ikään kuin käskemisen taakse ja näyttää, mistä poliittisten johtajien kyky määrätä ja pakottaa syntyy.

Capitolia suojanneet turvallisuusjoukot menettivät hallintansa, koska niillä ei ollut kykyä toimia tarpeeksi tehokkaasti yhdessä. Kongressiin hyökännyt väkijoukko puolestaan sai kyllä haltuunsa rakennuksen, muttei kyennyt lopulta kyennyt horjuttamaan kongressia instituutiona. Se ei saanut riittävästi tukea haastaakseen instituution legitimiteettiä ja vallankumousyritys epäonnistui nopeasti.

Arendtin vallan käsitteen ydin, ajatus että valtaa voi olla vain järjestäytyneesti yhdessä toimivilla ihmisillä, kiinnittää huomiota siihen, että vallanpitäjät ja instituutiot eivät omista valtaansa, vaan se syntyy ihmisten tuesta. Kun ihmiset vetävät niiltä tukensa, niiden valta alkaa rappeutua ja hajota. Arendtilainen valta ei virtaa ylhäältä alas kuten käskyt, vaan alhaalta ylös pitäen yllä koko poliittista järjestelmää ja sen instituutioita.

Vallanpitäjät ja instituutiot eivät omista valtaansa, vaan se syntyy ihmisten tuesta. Kun ihmiset vetävät niiltä tukensa, niiden valta alkaa rappeutua ja hajota

Tästä on nähdäkseni johdettavissa kaksi opetusta. Ensinnäkin poliittista valtaa käyttävät saavat valtansa ihmisten tuesta. On näiden ihmisten oikeus ja velvollisuus arvioida jatkuvasti, haluavatko he antaa sen vallankäyttäjille. Toiseksi demokraattiset instituutiot eivät pysy pystyssä itsestään. Jos kansalaiset haluavat pitää ne, heidän tulee aktiivisesti tukea niitä toiminnallaan ja olla tarvittaessa valmis puolustamaan niitä, jos joku taho yrittää ne kumota.

Ville Tynkkynen (YTM) on jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee Hannah Arendtin vallan käsitettä.

Julkaisu Arendt Capitolilla: Valta, väkivalta ja vallankumous Hannah Arendtin ajattelussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ehdin vuosia katsella entisen työpaikkani kahvihuoneen seinällä vanhaa Helsingin Sanomien artikkelia ”Naistutkimuksen elämä ja teot” vuodelta 1993. 24 vuotta sitten toimittaja Vellamo Vehkakoski kirjoitti:

”Eipä tiennyt silloinen sisäministeri Eino Uusitalo tekevänsä historiaa, kun avasi Säätytalossa vuonna 1980 ensimmäisen naistutkimusta käsitelleen seminaarin. Siitä alkoi Suomessa naistutkimuksen nousukausi. Tosin moni luuli pitkään, että ’naistutkimus on kai jotain gynekologiaa.’”

Ajatus naistutkimuksesta gynekologiana kiteyttääkin osuvasti ennakkoluuloja, joiden parissa sukupuolentutkimus kamppaili ja ehkäpä kamppailee vieläkin.

Muutama kappale myöhemmin toimittaja kiteyttää osuvasti: ”Nyt naistutkija on eräänlainen tiedeyhteisön moniottelija: haastaa melkein minkä tahansa tieteen, aiheen ja ainelaitoksen, ylittää niiden perinteiset rajat, ja tuo esiin sukupuolinäkökulman.”

Tämä hieno määritelmä on kestänyt aikaa. Sitten vuoden 1993 alan nimi on muuttunut naistutkimuksesta sukupuolentutkimukseksi. Sukupuoleen liitettäviä normeja ja oletuksia, niiden yhteenkietoutumista muiden erojen, kuten rodun, etnisyyden, seksuaalisuuden ja luokan, kanssa tutkitaan lukuisilla eri aloilla: kulttuurin, median, työelämän, talouden, kasvatustieteiden, kansainvälisten suhteiden, oikeuden kuin sosiologiankin piirissä.

Itse tulen sukupuolentutkimukseen politiikan tutkimuksen kautta. Kun koittaa pakollinen hetki paikantaa ja määritellä tutkimustani, sanon sen käsittelevän sukupuolta, valtaa ja politiikkaa.

Tasa-arvopolitiikan juuret

Tutkimukseni on ollut vahvassa vuoropuhelussa muuttuvan yhteiskunnan ja politiikan kanssa. Suunnanmuutoksen aikana testataan sekä tasa-arvopolitiikan rakenteiden kestävyyttä että sukupuolten tasa-arvon merkitystä, keskeisyyttä ja tärkeyttä.

Sana ”suunnanmuutos” esiintyy Raija Julkusen vuonna 2001 julkaistun kirjan Hyvinvointivaltion suunnanmuutos nimessä. Teoksessa Julkunen tarkastelee 1990-luvun laman vaikutuksia suomalaiseen hyvinvointivaltioon.

Suunnanmuutoksen aikana testataan sekä tasa-arvopolitiikan rakenteiden kestävyyttä että sukupuolten tasa-arvon merkitystä, keskeisyyttä ja tärkeyttä.

Kirjan kriittisen tarkastelun ytimessä on ajatus, että suunta voi muuttua, mutta suunnanmuutoksen juuret ovat menneessä. Useat tutkijat ovat osoittaneet, kuinka lama tai talouskriisi vain tarjoaa tekosyyn toteuttaa epäsuosittuja uudistuksia, jotka alkavat näyttäytyä välttämättöminä.

Halusin ymmärtää tätä tasa-arvon ja tasa-arvopolitiikan muutoksen kysymystä palaamalla viisi vuotta sitten ilmestyneeseen yhdessä Kevät Nousiaisen ja Milja Saaren kanssa toimittamaan kirjaamme Tasa-arvo toisin nähtynä: Oikeuden ja politiikan näkökulmia tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen.

Tuolloin luimme suomalaista tasa-arvopolitiikkaa toisin kolmella tavalla. Ensinnäkin halusimme konkreettisesti, tasa-arvo-oikeuden ja politiikan kautta, kyseenalaistaa suomalaisen tasa-arvopolitiikan kansallisuuden. Asetimme Suomen tasa-arvopolitiikan kansainväliseen kontekstiin kuvaamalla yksityiskohtaisesti esimerkiksi Euroopan unionin merkittävää vaikutusta Suomen tasa-arvopolitiikkaan ja oikeuteen.

Kirjoitimme siitä, mitä ongelmia tasa-arvon kansallisuuteen liittyy. ”Suomalainen” tasa-arvo on kääntynyt nationalismin voimavaraksi ja välineeksi, jolla piirretään rajaa ”meidän” ja ”muiden” välille. Suomessa elää yhä vahvana mielikuva ”tasa-arvon mallimaasta”, jossa sukupuolten välinen tasa-arvo on suomalaisen hyvinvointivaltion ominaispiirre.

”Suomalainen” tasa-arvo on kääntynyt nationalismin voimavaraksi.

Huomion kiinnittäminen kansainvälisiin oikeudellisiin velvoitteisiin tuo näkyväksi sen, miten suuri osa suomalaisen tasa-arvopolitiikan edistysaskelista on ollut kansainvälisiin sopimuksiin ja velvoitteisiin pohjautuvaa tuontitavaraa. Velvoitteita tarkastelemalla näkyy myös se, kuinka paljon näitä askelia on edelleen ottamatta.

Toiseksi nostimme esille uusliberalismin vaikutuksen ja arvioimme, että suurimpia haasteita tasa-arvolle asettavat uusliberalistiset hallinnan muodot ja niiden taustalla vaikuttava yhteiskunnallisia eroja kasvattava globaali kapitalismi. Uusliberalismi korostaa yksilökeskeisiä tasa-arvomääritelmiä, jotka vaikeuttavat sukupuolittuneiden valtajärjestelmien havaitsemista ja purkamista.

Samalla eriarvoistuva maailma haastaa tasa-arvopolitiikkaa, -oikeutta ja -tutkimusta. Yksilökeskeiset määritelmät ovat vastakkainen tapa ymmärtää sukupuolten välinen tasa-arvo Suomessa vallinneelle perinteiselle tavalle, jossa tasa-arvo määrittyi sosiaalisena ja tosiasiallisena tasa-arvona, jota edistetään esimerkiksi valtion sosiaalipolitiikan keinoin.

Kolmanneksi koko kirjan läpileikkaava teema oli keskittyä oikeuden ja politiikan muuttuvaan suhteeseen tasa-arvopolitiikassa: tasa-arvon edistämisen ja syrjinnän vastaisen lainsäädännön suhteeseen. Vielä pari vuosikymmentä sitten tasa-arvopolitiikan vaatimukset kohdistuivat epätasa-arvoisten yhteiskunnallisten rakenteiden purkamiseen pikemmin kuin yksilöiden oikeuksiin.

Tuolloin tasa-arvopolitiikan keino oli tasa-arvon edistäminen eikä syrjinnän vastustaminen. Korostamalla oikeuden ja politiikan muuttunutta suhdetta kohti syrjinnän vastustamisesta nostimme esiin siirtymän rakenteista ja tosiasiallisesta tasa-arvosta yksilöihin ja syrjintään.

Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos Euroopan unionissa

Kun pohditaan mahdollista ”tasa-arvopolitiikan suunnanmuutosta”, tämä aiempi konteksti on voimakkaasti läsnä ja muutoksen juuret – esimerkiksi uusliberalismin vaikutus – ovat olleet yhteiskunnassamme jo pitkään.

Samalla kuitenkin hätkähdin, kun aloin peilata kirjaamme sen jälkeen tekemääni tutkimukseen. Väitänkin, että tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos on tapahtunut sekä Euroopan unionin että kotimaan tasolla.

Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos on tapahtunut sekä Euroopan unionin että kotimaan tasolla.

Yhdessä Madridin Complutense-yliopistossa toimivan Emanuela Lombardon kanssa toimittamassamme kirjassa Gender and the Economic Crisis in Europe: Politics, Institutions and Intersectionality kuvaamme Euroopan unionin tasa-arvopolitiikan alasajoa talouskriisin seurauksena ja sen vaikutuksia Euroopan unionin jäsenvaltioiden politiikkaan.

On tärkeä ymmärtää, että EU:lla on perinteisesti ollut vahva tasa-arvo-oikeudellinen ja poliittinen profiili, jonka merkitystä Suomelle kuvasimme aiemmin mainitsemassani kirjassa Tasa-arvo toisin nähtynä.

Euroopan unionin tasa-arvopolitiikan voi katsoa rakentuvan viidelle pilarille: vahvalle syrjinnän vastaiselle lainsäädännölle, mahdollisuudelle positiivisiin erityistoimiin, sukupuolinäkökulman valtavirtaistamiselle kaikkeen politiikkaan, komission rahoitukselle jäsenvaltioiden tasa-arvotyölle ja -projekteille ja komission tasa-arvosuunnitelmille ja tasa-arvon tiekartoille.

Euroopan unionin tasa-arvopolitiikka on ollut viimeiset vuodet kriisissä.

Euroopan unionin tasa-arvopolitiikka on ollut viimeiset vuodet kriisissä. Nämä viisi pilaria, joille politiikka on rakentunut, ovat pysähdyksissä. Uutta lainsäädäntöä ei tule tai mene läpi Euroopan parlamentissa, sukupuolinäkökulman valtavirtaistaminen ei toimi, tasa-arvotyön rahoitus vähenee ja komission uusi tasa-arvostrategia on vain vesitetty versio aiemmista.

Tämä on tapahtunut tilanteessa, jossa talouskriisin vaikutukset ovat olleet sukupuolittuneita. Kirjamme luvut kuvaavat, kuinka erilaiset naiset ja vähemmistöt – etniset vähemmistöt, maahanmuuttajat, köyhät – ovat joutuneet vallalla olevan talouspolitiikan kärsijöiksi.

Monet ovat menettäneet julkisen sektorin työpaikkoja, julkiset palvelut – kuten lasten päivähoito – ovat heikentyneet, työolot ovat huonontuneet, hoivan yksityistäminen on työntänyt naisia pois työmarkkinoilta, nuorten paineet ovat tiukentuneet ja raskaana oleviin naisiin on kohdistunut syrjintää työpaikoilla.

Euroopan unionin talouspolitiikan sukupuolivaikutukset arvioimatta

Euroopassa on eletty aikaa, jolloin vahvaa tasa-arvopolitiikkaa ja lainsäädännön toimeenpanoa olisi tarvittu erityisen paljon. Tällaisessa tilanteessa on merkittävää, että sukupuolinäkökulman valtavirtaistamisen periaatteita ei ole toteutettu suhteessa EU:n harjoittamaan talouspolitiikkaan. Toisin sanoen talouskuripolitiikan sukupuolivaikutuksia ei ole arvioitu.

Vastaavasti sukupuoli- tai tasa-arvonäkökulmaa ei ole nostettu esiin uusissa EU:n taloudellisen hallinnan mekanismeissa, kuten vaikkapa eurooppalaisessa seurantajärjestelmässä (European semester). Ne ovat kaventaneet kaikilta demokraattisen osallistumisen mahdollisuuksia. Päätöksiä tehdään jossain kaukana ja ne esitetään vaihtoehdottomina. Erityisesti ne ovat sulkeneet ulkopuolelleen naisten osallistumisen.

Myös Euroopan komission tasa-arvo-ohjelmissa voidaan havaita merkittävää heikentymistä. Toimenpiteet ja tavoitteet ovat alkaneet kohdistua vain komission omaan toimintaan eivätkä ne enää velvoita jäsenmaita tai viittaa yhteistyöhön kansalais- tai työmarkkinajärjestöjen kanssa.

Toimenpiteet ja tavoitteet ovat alkaneet kohdistua vain komission omaan toimintaan eivätkä ne enää velvoita jäsenmaita tai viittaa yhteistyöhön kansalais- tai työmarkkinajärjestöjen kanssa.

Viitteet EU:n perustamissopimuksiin tai Pekingin toimintaohjelmaan ja niissä olevaan oikeudelliseen velvoittavuuteen edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ovat kadonneet. Tällöin sukupuolten tasa-arvon edistämisestä tulee vapaaehtoinen valinta eikä sitova velvoite.

Tutkimustulokset sukupuolten tasa-arvon ja tasa-arvopolitiikan kehityskuluista Euroopan unionin tasolla ovat siis huolestuttavia. Jokaisella jäsenmaalla on oma tarinansa kerrottavaksi Kreikasta ja Espanjasta Irlantiin ja Portugaliin.

Euroopan unionin aiemmin tarjoama ”vahva selkänoja” heikkenee. Samaan aikaan Suomessa käydyssä keskustelussa perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien asemaa on kyseenalaistettu ennennäkemättömällä tavalla. Tarkasteltaessa politiikan ja oikeuden suhdetta huolestuttavaksi muodostuu Euroopan unionin tasa-arvo-ohjelmien velvoittavuuden heikkeneminen.

Aiemmin me Euroopan unionin tasa-arvopolitiikan tutkijat puhuimme pehmeästä sääntelystä, joka oli kuitenkin ohjaavaa ja jossain määrin velvoittavaa.  Velvoittavuuden heikennyttyä komission tasa-arvo-ohjelma ei enää täytä edes pehmeän sääntelyn määritelmää. Toisin sanoen siinä, missä aiemmin näimme oikeuden vahvistuvan tasa-arvopuheessa, se vetäytyy nyt Euroopan unionissa, ja politiikka tunkeutuu vahvemmin oikeuden alueelle.

Siinä, missä aiemmin näimme oikeuden vahvistuvan tasa-arvopuheessa, se vetäytyy nyt Euroopan unionissa, ja politiikka tunkeutuu vahvemmin oikeuden alueelle.

Tunnistamme kehityskulun myös viime vuosien ajalta Suomessa. Perustuslakivaliokunnan ympärillä käydään kiivasta keskustelua ja politiikkojen ”perusoikeusfundamentalisteiksi” leimaamia asiantuntijoita kohtaan esitetään rajua kritiikkiä. Tasa-arvo-oikeudellisen tai poliittisen velvoittavuuden sijaan Euroopan unionista on viime vuosina tullut tukea, vetoapua ja selkänojaa talouskuripolitiikalle ja uusliberalistisille valinnoille, joiden ongelmallisuutta purimme kirjassamme.

Suunnanmuutoksia Suomessa

Olen halunnut tutkimukselleni uskollisena asettaa suomalaisen tasa-arvopolitiikan suunnanmuutokset laajempaan eurooppalaiseen kontekstiin. Samaan aikaan on tietysti olennaista tarkastella tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksia Suomessa.

Suomessa tasa-arvotutkimuksen ja tasa-arvotutkijan termeissä on jotain vanhahtavaa ja kuivaa. Se liittyy mielikuvaan siitä, että kyseessä on menneen maailman kamppailut – tasa-arvohan saavutettiin jo.

Jokainen alalla työskentelevä kuitenkin tietää, että kyseessä ovat suuret tunteet ja dramaattiset hetket. Olen saanut kokea niitä paljon – hillitä omia tunteita ja olla muiden tunneryöppyjen kohteena – vuosien varrella.

Yksi affektiivisimmasta ja myös palkitsevimmista ryöpyistä alkoi vuonna 2015, kun keskustan, kokoomuksen ja perussuomalaisten hallitus tuli valtaan ja tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos sai selkeän muotonsa.

Hallitus jätti sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät tavoitteet pois hallitusohjelmasta, totesi, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa, ja esitti naisten asemaa huonontavan poliittisen ohjelman.

Mitä tunteita voi kokea tasa-arvotutkija, kun hallitus ensimmäistä kertaa 20 vuoteen jättää sukupuolten väliseen tasa-arvoon liittyvät tavoitteet pois hallitusohjelmasta, toteaa, että naiset ja miehet ovat tasa-arvoisia Suomessa, ja samalla esittää naisten asemaa huonontavan poliittisen ohjelman?

Tästä tunteiden ilotulituksesta tuli yksi tutkijanurani palkitsevimpia tieteellisen asiantuntemuksen, poliittisen vaikuttamisen ja feministisen yhteistyön hetkiä yhdessä kollegojeni Anna Elomäen, Anu Koivusen ja Hanna Ylöstalon kanssa. Osaltaan olimme mukana vaikuttamassa siihen, että Suomeen saatiin hallituksen tasa-arvo-ohjelma, josta myöhemmin kirjoitimme: ”vähemmän, halvemmalla ja huonompaa.” Tasa-arvokentän toimijoilta saimme tutkijoina kiitoksen ja palkinnon siitä, että tasa-arvosta tuli jälleen kiinnostavaa tämän kampanjan myötä.

Tutkimuksen kannalta olennaista on, että pääsimme yhdessä pureutumaan siihen, millainen suunnanmuutos tasa-arvopolitiikalle on uusi politiikan kieli ja tekotapa. Sosiologia-lehdessä ilmestyneen artikkelimme analyysi osoittaa, että Sipilän hallitukselle ominainen ”strateginen” johtaminen uusliberaalin hallinnan muotona on hankala tasa-arvolle ja tasa-arvopolitiikalle.

Siinä, missä me tasa-arvotutkijat olimme tottuneet kritisoimaan edellisten hallitusohjelmien liian kunnianhimottomia muotoiluja vanhempainvapaajärjestelmän uudistamisesta, palkkaerojen kaventamisesta tai naisiin kohdistuvan väkivallan poistamisesta, tasa-arvo ja tasa-arvopolitiikka eivät enää edes mahtuneet strategisen hallitusohjelman agendalle.

Hallituksen tasa-arvo-ohjelma valmistuikin vasta vuosi hallitusohjelman jälkeen. Se, että tasa-arvo-ohjelma ylipäänsä saatiin, osoittaa, että tasa-arvotoimijoiden yhteisillä kamppailuilla on merkitystä. Samalla strategisen johtamisen vaatimus lyhyistä papereista, selkeistä tavoitteista ja täsmällisistä keinoista osoittautui ongelmalliseksi sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta.

Monimutkaiset rakenteisiin ja valtaan liittyvät kysymykset tiivistyvät tasa-arvo-ohjelmassakin parilla sanalla ilmaistaviksi, määrällistetyiksi tavoitteiksi.

Monimutkaiset rakenteisiin ja valtaan liittyvät kysymykset tiivistyvät tasa-arvo-ohjelmassakin parilla sanalla ilmaistaviksi, määrällistetyiksi tavoitteiksi. Keinojen etsiminen ja tulosten mittaaminen korvaavat puheen arvoista, eriarvoisuudesta ja vallasta.

Usein meidän tutkijoiden työmme jää tieteellisiin julkaisuihin ja konferensseihin. Monesti keskustelua käydään vain englanniksi. Tällä kertaa esittämämme kritiikki käytiin läpi julkisuudessa ja se nousi politiikkojen tietoisuuteen ja puheisiin.

Kirjoitimme myöhemmin ”loukkaantuneista poliitikoista” uusina tasa-arvopoliittisten kamppailujen hahmoina. Heitä nimittäin riitti. Itseään tasa-arvon kannattajina pitävät poliitikot ottivat hallituksen tasa-arvopolitiikan suunnanmuutokseen kohdistamamme kritiikin henkilökohtaisesti.

Loukkaantuneiden politiikkojen myötä tasa-arvo on vaarassa muuttua henkilökohtaiseksi arvoksi.

Loukkaantuneiden politiikkojen myötä tasa-arvo on vaarassa muuttua henkilökohtaiseksi arvoksi. Ajatuksena on, että tutkijoille ja kansalaisille pitäisi riittää, että tiedämme hyväntahtoisten politiikkojen kannattavan tasa-arvoa.

Sukupuolten tasa-arvo ei silloin enää ole yhteiskunnallinen normi, joka on keskustelun ja kamppailun kohde, vaan jokaisen henkilökohtainen ominaisuus. Tällainen kehityskulku vie tasa-arvopolitiikan yksilökeskeisyyden uudelle tasolle.

Tasa-arvoa puristaa myös konservatismin ja nationalismin nousu

Sukupuolten tasa-arvoa Suomessa ei purista vain hallituksen talouskuripolitiikan taustalla vaikuttava uusliberalismi, vaan myös konservatismi ja nationalismi. Elomäen kanssa olemme kuvanneet tätä uusliberalismin, konservatismin ja nationalismin kolmioksi.

Konservatiivisuus ja perinteiset arvot näkyvät hallituksen politiikan perhekeskeisyydessä, sen perinteisissä käsityksissä sukupuolesta ja perheestä sekä konkreettisesti esimerkiksi kieltäytymisenä uudistaa räikeästi ihmisoikeuksia rikkovaa translakia.

Vihapuhe maahanmuutosta, rasismista, feminismistä, sukupuolesta ja tasa-arvosta kirjoittavia naispuolisia politiikkoja, toimittajia, tutkijoita ja aktivisteja kohtaan on yleistynyt viime vuosina.

Nationalismi ja rasismi sen yhtenä ilmenemismuotona näkyvät turvapaikkapolitiikan kiristymisessä ja siinä, kuinka kansainväliseen normistoon nojaava ihmisoikeuspuhe loistaa poissaolollaan. Yksi konkreettinen seuraus on, että vihapuhe maahanmuutosta, rasismista, feminismistä, sukupuolesta ja tasa-arvosta kirjoittavia naispuolisia politiikkoja, toimittajia, tutkijoita ja aktivisteja kohtaan on yleistynyt viime vuosina.

Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksen kannalta olennaista on, että nämä kolme poliittista projektia vaikuttavat hallituksen politiikassa usein yhtä aikaa. Aktiivista kansalaisyhteiskuntaa tarvitaan vastustamaan kolmion tuottamaa tasa-arvopolitiikan suunnanmuutosta. Erityisen haasteellista perinteisille tasa-arvokentän toimijoille on kuitenkin ollut kritisoida nationalismin ja rasismin vaikutuksia.

Uuden feministisen aktivismin nousu

Englantilaisen sanonnan mukaan perspektiivistä riippuu, onko lasi kulloinkin puoli tyhjä vai puoli täysi. Feministitutkijan lasi on lähes aina puoli tyhjä. Puolitäydeksi lasin tekee kuitenkin yksi tasa-arvopolitiikan todella positiivinen suunnanmuutos: uuden feministisen aktivismin nousu.

Suomalaiseen yhteiskuntaan on ilmestynyt joukko uusia toimijoita, jotka vastaavat kolmion asettamiin haasteisiin. Näitä ovat ruohonjuuritason liikkeet, kuten TASAN!-verkosto, feministinen puolue ja eduskunnan feministiverkosto – erotuksena eduskunnan naiskansanedustajien verkostosta.

Tasa-arvopolitiikan todella positiivinen suunnanmuutos on uuden feministisen aktivismin nousu.

Sukupuolentutkimuksen kannalta huomionarvoista on, että kaikkien näiden keskiössä on feministinen tieto, ei (nais)sukupuoli. Tämä on tarkoittanut aiempaa enemmän intersektionaalista feminismiä, jossa sukupuolen eriarvoisuuden nähdään kietoutuvan muihin eroihin, kuten rotuun, etnisyyteen, luokkaan, seksuaalisuuteen tai vaikkapa ikään.

Tällainen feministinen tieto, jonka tuottamisessa sukupuolentutkimuksella on merkittävä tehtävä käsitteiden, teorioiden ja empiiristen tutkimustulosten tasolla, pystyy vastaamaan tasa-arvopolitiikan suunnanmuutoksen haasteisiin.

Teksti perustuu Johanna Kantolan 5.9.2017 Tampereen yliopistossa pitämään sukupuolentutkimuksen professuurin juhlaluentoon ”Tasa-arvopolitiikan suunnanmuutos: Sukupuoli, valta ja politiikka Suomessa ja Euroopassa”.

PhD Johanna Kantola on sukupuolentutkimuksen professori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Tasa-arvopolitiikan suunta muuttui ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhdysvaltalaisen Freedom Housen mukaan autoritaaristen, nationalistis-populististen voimien nousu on vuonna 2016 muodostanut kasvavan uhan viime vuosisadalla menestykseensä nousseelle demokratialle ja toisaalta kansalaisoikeuksien säilymiselle. Esimerkiksi Puolan, Turkin ja Venezuelan epädemokraattista kehitystä on seurattu laajasti huolestuneina.

Myös Suomessa on käyty keskustelua demokratian ja sananvapauden tilasta. Kritiikkiä on herättänyt muun muassa se, miten hallitus on jyrännyt eteenpäin perustuslain kannalta ongelmallisia lakiesityksiä oikeuskanslerista välittämättä.

Median ja poliittisen johdon suhdetta on puitu niin sanotun Ylegaten yhteydessä, jossa pääministeri Juha Sipilä painosti Yleä hiljaisuuteen itselleen kiusallisista kytköksistä valtion tukea saaneeseen Terrafameen. Kohun jälkeen pääministeri ei kokenut tarpeelliseksi lukuisista vaatimuksista huolimatta irtisanoutua tehtävistään, koska katsoi itse toimineensa moitteettomasti.

Voiko valtion päämies olla itse se, joka tekee arvion ja päätöksen siitä, voiko jatkaa tehtävässään?

On huomionarvoista kysyä, voiko valtion päämies olla itse se, joka tekee arvion ja päätöksen siitä, voiko jatkaa tehtävässään. Montesquieuta lukeneet tietävät, ettei tämän pitäisi olla mahdollista. Hänen 1700-luvun puolivälissä esittämänsä vallan kolmijako-oppi on ollut keskeinen osa länsimaisten demokratioiden perustaa. Sen mukaan tulee vallan väärinkäytösten estämiseksi lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovalta erottaa toisistaan, jotta ne toimisivat toistensa valvojina.

Poliittisen johdon kommenteista on toisinaan huokunut myös varsin kapea näkemys siitä, mistä demokratiassa on kysymys. Suomessa on tapana ajatella demokratian merkitsevän vaalien vapautta ja yleistä äänioikeutta.

Usko vaalien suomaan ehdottomaan valtamandaattiin on täällä luja. Ajoittain näkyvissä on ollut myös peittelemätöntä tuskastumista oppositioon ja ajankohtaisista aiheista käytyyn kansalaiskeskusteluun.

Pääministeri Sipilä esitti jopa vetoomuksen, että opposition tulisi antaa hallitukselle ”työrauha” ja ”pulinat pois”.  Vapaus valita kansanedustajat vaaleissa ei kuitenkaan automaattisesti vielä tarkoita kansanvaltaa, jos hallitusvastuussa olevien toimia ei sovi arvioida ja kyseenalaistaa.

Vaikka demokratiaa onkin pidetty laajasti toivottavana asiantilana, siihen liittyviin piirteisiin tuskastuneita vaikuttaa olevan alati enemmän. Nykykeskustelusta heijastuvat myös monet klassiset demokratian kritiikin teemat.

Massojen tyrannia 

Demokratia on kohdannut vastustusta idean tasolla antiikin Kreikasta lähtien. Platon kritisoi demokratiaa paitsi esittämällä, että kansanvallasta versoo väistämättä lopulta esiin tyrannia, myös kuvaamalla sitä typerän enemmistön mielivaltana. Hän katsoi, että demokratiassa yhteiskunnan pienin ja parhain osa on suurimman ja huonoimman orjuuttama.

Vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta.

Demokratiassa vaarana on aina se, että kansan enemmistö voi demokraattisesti äänestäen päättää vähemmistöä sortavasta politiikasta. Useassa maassa tätä riskiä on pyritty minimoimaan ennen kaikkea perustuslailla, johon on kirjattu ehdottomia kohtia, joita muutaman vuoden välein vaihtuvat eduskunnat eivät voi muuttaa.

Siitä huolimatta enemmistön valta tuottaa toisinaan surullisia esimerkkejä. Enemmistövallan nurjaa puolta kuvastaa muun muassa kurdivähemmistön tilanne nyky-Turkissa. Demokratia, jossa enemmistö sortaa vähemmistöä, onkin rinnastettu yksittäisen ihmisen diktatuuriin.

Teknokraattinen demokratiakritiikki

Kansan viisauteen ei luottanut myöskään Voltaire, joka kritisoi demokratiaa 1700-luvulla kuvaamalla sitä ”massojen idiotismiksi”. Teknokratian mukaan niillä, joilla on tietoa ja taitoa, tulisi olla yhteiskunnassa hallitseva asema.

Platon argumentoi, että vallan tulee olla niillä harvoilla ja valituilla, joilla on todellista tietoa, eli filosofikuninkailla. Vain he ovat kykeneviä ohjailemaan valtiolaivaa rationaalisesti. Todellisuudessa useimmista demokratioidenkin poliittisista päätöksistä vastuussa ovat lopulta ministeriöiden virkamiehet ja muut asiantuntijat.

Kaiken politiikan tulisi pyrkiä kansalaisten etuun sekä hyvään ja oikeudenmukaiseen valtioon – millaisia merkityksiä hyvälle ja oikeudenmukaisuudelle sitten annetaankaan. Demokratian ja teknokratian eli asiantuntijavallan hyveitä vertaillessa tulee pohtia, painaako vaakakupissa enemmän kaunis ihanne vai asiantuntijatietoon perustuva lopputulos.

Pierre Rosanvallon kysyykin, kummalle tulisi antaa suurempi arvo: poliittiselle tasa-arvolle ja yhtäläiselle äänioikeudelle vai rationaaliselle hallinnolle.

Kun demokratian oikeutusta perustellaan ja esitetään se ainoana reiluna ja ”moraalisesti” legitiiminä valtiomuotona, viitataan juuri demokratiaan ihanteena. Itsessään se on amoraalinen järjestelmä – siihen ei sisälly mitään moraalista tai toisaalta moraalitonta.

Demokratia itsessään on amoraalinen järjestelmä – siihen ei sisälly mitään moraalista tai toisaalta moraalitonta.

Teknokratian puolustajat usein perustelevat järjestelmäänsä sillä, että valtaosa ihmisistä on liian tietämättömiä kyetäkseen tekemään hyviä ja rationaalisia päätöksiä valtion asioista, esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisesta. Heidän mukaansa parhaimmillaankin demokratia voi johtaa vain sattumalta hyviin lopputuloksiin, mutta toisinaan huonoihin ja erittäin huonoihin.

Teknokratiaan itseensä sisältyy kuitenkin eräs ongelma, jota yksikään teknokraatti ei ole toistaiseksi kyennyt ratkaisemaan – nimittäin se, kuka sitten on asiantuntija ja kenellä on oikeus päättää, mikä on oikeaa tietoa.

Kenties esimerkiksi itsensä tolkun ihmiseksi määrittelevä henkilö voisi tarpeen vaatiessa kuvitella peiliinsä myös korvaamattoman filosofikuninkaan. Asiantuntijuuden ja oikean tiedon määrittely on siis kaikkea muuta kuin yksiselitteistä.

”Kansan tahtoa” vääristäviä tekijöitä

Köyhyydellä on tutkitusti passivoiva vaikutus ihmiseen, ja köyhän on vaikeampi ottaa asioista selvää, kun energia kuluu toimeentulosta huolehtimiseen. Tieto on valtaa ja on selvää, ettei demokratia voi toimia optimaalisesti, jos kokonaisilla ihmisryhmillä on merkittävästi enemmän tietoa kuin toisilla.

Mitä enemmän yhteiskunta eriarvoistuu ja koulutus – eli myös tieto – periytyy, sitä suurempi ongelma syntyy demokratian tasa-arvon ihanteen kannalta. Köyhät ja kouluttamattomat äänestävät huomattavasti harvemmin kuin rikkaat ja koulutetut – ihmiset, joilla on paitsi tietoa, myös jotain menetettävää. Tämä vääristää ja murtaa ajatusta siitä, että vaaleilla valitut kansanedustajat edustaisivat legitiimiä ”kansan ääntä”.

Demokratia ei voi toimia optimaalisesti, jos kokonaisilla ihmisryhmillä on merkittävästi enemmän tietoa kuin toisilla.

Mitä vähemmän ihmiset luottavat poliitikkoihin, demokratiaan ja siihen, että heidän äänellään on väliä, sitä alhaisemmaksi äänestysprosentti laskee. Useassa maassa äänestysprosentti on nykyään alle 50 prosenttia. Ranskan kesäkuisissa parlamenttivaaleissa äänestysprosentti oli ennätyksellisen alhainen, vain 42 prosenttia.

Eikö sitten ole ihmisten itsensä vika, jos he eivät käytä oikeuttaan äänestää? Vaikka periaatteessa vastaus on mitä ilmeisimmin kyllä, kielii ilmiö kuitenkin huolestuttavalla tavalla demokratian toimivuudesta ja ihmisten luottamuksesta poliittiseen instituutioonsa. Kenties lähes kaikkialla yleistyneeseen epäluottamukseen on myös jokin syy.

Kansan oletettuun tietämättömyyteen sisältyy myös toisenlaisia ongelmia. Mitä vähemmän ihmiset ymmärtävät asioista, joista äänestävät, sitä alttiimpia he ovat uskomaan asiat mustavalkoisena esittävää populistista johdattelua. Kukapa viitsisi käyttää vuosikausia Thomas Hobbesin tai Hannah Arendtin opiskelemiseen, jos yhtä lailla politiikkaa voi oppia hauskasti omenista, mangoista ja lippalakeista.

Erityisen suuri vaara demokratialle populismista syntyy silloin, kun asiat eivät ole hyvin. Kärsimys ja epävarmuus tulevasta ovat vaarallisia kasvualustoja kansankiihottajille.

Vahvan johtajan kaipuu

Epävarmuuden lisäännyttyä on myös useassa liberaalissa demokratiassa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Euroopan historiaa määrittelee suuressa määrin vastakkainasettelu ja valtakamppailu kuninkaan ja aateliston välillä. Kuningas on ollut yleensä tapana esittää hyveellisenä ja oikeudenmukaisena kansan isänä, kun taas aateli omaa etuaan ajavana, ahneena rosvojoukkona.

Aatelia ei ole sitonut velvollisuudet valtiota tai kansaa kohtaan, jolloin sen on ollut mahdollista huolehtia ensi sijassa saavutettujen etuoikeuksien säilyttämisestä ja omasta edustaan. Kuningas – riippumatta siitä, onko tämä ollut luonteeltaan erityisen oikeudentuntoinen – on taas valtakamppailussaan aatelia vastaan ollut pakotettu turvautumaan rahvaaseen ja ainakin näennäisesti asettumaan sen puolelle.

Epävarmuuden lisäännyttyä on myös useassa liberaalissa demokratiassa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu.

Demokratiaan epäilevästi suhtautunut Voltaire viljeli toiveita täydellisen hyveellisestä, oikeudenmukaisesta ja rationaalisesta valistuneesta itsevaltiaasta – todeksi käyneestä filosofikuninkaasta, joka uhraa itsensä kansan hyvän puolesta. Hänen kanssaan läheisissä väleissä ollut Preussin kuningas Fredrik II päätyi jopa kirjoittamaan Niccolò Machiavellia kritisoivan teoksen Anti-Machiavel. Siinä hän esitti valistusihanteista inspiroituneena, että kuninkaan tulee aina pitää kansan parasta etusijalla omaan etuunsa nähden ja, että tämä on vain kansansa ensimmäinen palvelija.

Mielikuviin hyveellisestä kuninkaasta ja ahneesta aatelista perustuu osin myös nykydemokratioissa yleistynyt vahvan johtajan kaipuu. Mielikuvissa aateli vertautuu demokratioissa valtaa käyttäviin kieroileviin poliitikkoihin ja omaa etuaan ajavaan eliittiin, kuningas puolestaan esimerkiksi vahvaan presidenttiin, jonka esitetään olevan puoluepolitiikan yläpuolella.

Yleensä tällaiseen johtajaan liitetään myös messiaanisia piirteitä. Johtaja esitetään suurena sankarina ja vapahtajana, joka on tullut pelastamaan kansan palauttamalla oikeanlaiset arvot, kansakunnan yhtenäisyyden, talouden ja työpaikat tai valtion takaisin sen todellisille kansalaisille.

Tämä on ollut peruskauraa jo jonkin aikaa esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa, mutta samanlainen retoriikka on tullut trendikkääksi myös lännessä valtaan hamuaville. Viekkaimmat poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Poliitikot ovat ymmärtäneet, kuinka hyödyllistä on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Tämä ilmenee paitsi Emmanuel Macronin irtautumisessa Ranskan perinteisistä puolueista ja Donald Trumpin menestyksessä Yhdysvaltojen presidentinvaaleissa myös täällä meillä. Pääministeri Sipilä totesi haluavansa potkun polveen, jos hän alkaa muistuttamaan ”tavallista poliitikkoa”.

Mielenkiintoisimpia esimerkkejä vahvan johtajan kaipuusta on kuitenkin Turkin kansanäänestys lain puolesta, joka kasvatti huomattavasti presidentti Recep Tayyip Erdoğanin valtaoikeuksia. Kansa itse äänesti siis ainakin periaatteessa demokraattisesti demokratian kaventamisesta.

Onkin mielenkiintoista pohtia, sisältyykö demokratiaan väistämättä mahdollisuus siihen, että kansa voi niin halutessaan myös lakkauttaa kansanvallan.

Onko todellinen kansanvalta mahdollista?

Moni ajattelija on kritisoinut demokratiaa esittämällä, ettei kansanvalta ole käytännössä koskaan mahdollista. Eräs eurooppalaisen konservatismin isähahmoista, Joseph de Maistre esitti 1800-luvun alussa, ettei ideaali kansanvallasta toteudu koskaan, sillä todellinen valta tulee aina olemaan rajatulla ihmisjoukolla – eliitillä. Ranskan vallankumouksen lopun verisestä sekasorrosta järkyttynyt de Maistre kääntyi paitsi vallankumouksen ja demokratian, ennen kaikkea ne hänen mukaansa mahdollistaneen valistuksen katkeraksi vastustajaksi.

De Maistren keskeinen demokratian kritiikki on, ettei se ole kauniista sanoista huolimatta tehnyt valtiosta parempaa ja reilumpaa vaan päinvastoin huomattavasti huonomman ja armottomamman.

Demokratiassa useampi ihminen on periaatteessa vapaampi kuin monarkiassa, kun ei ole kuningasta, joka tuota vapautta rajoittaisi. Kun mikään ei hillitse eliitin vallanhimoa ja oman edun tavoittelua, on kuitenkin suurempi joukko pienemmän joukon vapauden ja onnen tähden orjuutettu.

De Maistre esitti, että demokratiassa eliitin häikäilemättömyys ja sorto tulevat olemaan monin kerroin entistä pahempia, kun kaikki ovat näennäisesti yhtä vapaita ja tasa-arvoisia eikä aatelin erioikeuksia ole tarkasti laissa määritelty.

Eliittiteorian ydinsanoma on, että pieni vähemmistö pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta.

De Maistren ajatuksia muistuttavaa eliittiteoriaa muotoilivat puolestaan 1900-luvun alussa Vilfredo Pareto, Gaetano Mosca ja Robert Michels. Eliittiteorian ydinsanoma – sikäli kuin kolmen itsenäisen ajattelijan ja samankaltaisia teorioita myöhemmin kehitelleiden tutkijoiden ajatukset voidaan niputtaa yhden käsitteen alle – on se, että pieni vähemmistö, joka koostuu taloudellisesta ja poliittisesta eliitistä, pitää aina hallussaan suurinta osaa vallasta, ja tuo valta on täysin riippumatonta valtion demokraattisesta vaaliprosessista.

Eliitin jäsenillä on suuri vaikutusvalta, mitä tulee suuryritysten ja esimerkiksi valtionyhtiöiden sekä kokonaisten valtioiden poliittisiin päätöksiin. Heidän vaikutusvaltansa perustuu paitsi korkeisiin asemiin yrityksissä ja yritysneuvostoissa, myös rahallisen tuen tarjoamiseen poliittisessa avainasemassa oleville tahoille.

Michels hyökkäsi demokratian mahdollisuutta vastaan vuonna 1911 kehittämällään oligarkiateoriallaan, ”oligarkian rautaisella lailla”. Siinä hän esitti, että riippumatta siitä, kuinka demokraattisesti jokin organisaatio tai valtio on alkujaan järjestetty, ajautuu todellinen valta väistämättä lopulta eliitille.  Siten alkujaan demokraattinen valtio muuttuu oligarkiaksi. Näin ollen todellista kansanvaltaa ei voi koskaan olla – ainakaan kovin kauaa.

Demokratian jälkeen

Eliittiteoriasta tuttuja aineksia nykyajan poliittiseen kontekstiin toi Colin Crouch vuonna 2000. Post-demokraattisella yhteiskunnalla Crouch tarkoittaa sellaista, joka toimintatavoiltaan ja instituutioiltaan yhä muistuttaa demokratiaa, mutta jossa demokraattisista piirteistä on tullut vain näennäinen kuori. Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut, kun pr-toimistojen ja konsulttiyritysten rooli on korostunut poliittisessa päätöksenteossa.

Kansanvallan näennäisistä piirteistä huolimatta valta on poliittisilla ja taloudellisilla eliiteillä, vaikkei kansa välttämättä tätä itse huomaa. 2000-luvun poliittisessa keskustelussa onkin pohdittu, ovatko liberaalit demokratiat siirtyneet tai siirtymäisillään post-demokratiaan.

Post-demokratiassa valta on karannut kauaksi kansalaisten ulottuvilta ja hallinnon läpinäkyvyys on huomattavasti sumentunut.

Merkeiksi post-demokratiaan luisumisesta Crouch luettelee piirteitä, jotka kuulostavat vuonna 2017 varsin tutuilta. Sitä ilmentää muun muassa heikentynyt äänestysprosentti, kun ihmiset ovat menettäneet uskonsa siihen, että heidän äänellään on väliä, ja se, että poliitikot saattavat sivuuttaa epämieluisan kansanäänestyksen tai mielipidemittauksen tuloksen.

Mitä enemmän tyytymättömyys ja epäluottamus vallitsevaan järjestelmään kasvaa, sitä enemmän kohoaa puolestaan niitä kasvualustanaan käyttävien muukalaisvihamielisten puolueiden suosio. Crouchin mukaan post-demokratiassa ulkovaltojen vaikutus suvereenien valtioiden sisäpolitiikkaan kasvaa. Hän myös esittää, että post-demokratiaan luisunutta valtiota kuvastaa yksityisen edun tavoittelun korostuminen valtiollisessa politiikassa. 

Kun luemme uutisia esimerkiksi Terrafamesta tai kokoomuspoliitikoista, jotka ensin poliittisen vallan haltijoina päättävät terveyspalvelujen yksityistämisestä ja pian sen jälkeen siirtyvät kyseisten terveystalojen johtoon, näyttäytyvät edellä esitellyt eliittiteoriat sekä ajatus post-demokratiasta kovin ajankohtaisilta.

Kirjoitus on perusteellisempi versio Voima-lehdessä 7/2017 julkaistusta kirjoituksesta ”Demokratia on epäonnistunut”.

Julkaisu Mitkä vaarat vaanivat demokratiaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitustunnistelija Juha Sipilä käynnisti vuonna 2015 yhteiskuntasopimukseksi kutsumansa hankkeen, jonka tarkoitus oli kohentaa suomalaisen teollisuuden kilpailukykyä. Siinä maan hallitus otti totuttua vahvemman roolin työmarkkinapolitiikassa ja edellytti työmarkkinajärjestöjen hyväksyvän hallituksen asettamat numeeriset tavoitteet neuvottelujen lähtökohdaksi.

Tutkin Helsingin Sanomien juttujen ja hankkeeseen osallistuneiden teemahaastattelujen avulla, miten neuvotteluosapuolten keskinäinen vaikutusvalta rakentui hankkeessa ja mikä tässä oli erityisesti mediajulkisuuden rooli. Tein haastattelut vuoden 2015 lopussa, kun yhteiskuntasopimusprosessi oli vielä kesken.

Yhteiskuntasopimushankkeen taustalla vaikuttivat vuoden 2008 finanssikriisistä jatkunut taloudellinen taantuma ja uudestaan aktivoitunut keskustelu suomalaisesta konsensuksesta ja korporativismista.

Tapausta jäsensi hallituksen ja työnantajien suosima kilpailukykykertomus. Sen mukaan työllisyyttä ja valtiontaloutta voitaisiin parantaa kilpailukykyä parantamalla.

Kilpailukykykertomuksen mukaan työllisyyttä ja valtiontaloutta voitaisiin parantaa kilpailukykyä parantamalla.

Ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta kilpailukykykertomus oli ongelmallinen. Työntekijöiden etuuksia puolustaessaan ammattiyhdistysliike joutuisi kertomuksessa sankarin vastustajan eli ”konnan” rooliin. Ammattiyhdistysliike toikin kilpailukykykertomuksen rinnalle kiristyskertomuksen. Siinä sankarin rooli oli varattu hallituksen pakkotoimia vastustavalle ammattiyhdistysliikkeelle ja konnan rooli hallitukselle.

Kolmas, leikkauskertomus, ei liittynyt yhtä suoraan työmarkkinajärjestelmään. Siinä ongelmaksi nähtiin yksinkertaisesti työehtojen huononnukset tai etuisuuksien leikkaukset. Tätä kertomusta pitivät esillä erityisesti yksityiset kansalaiset ja niiden eturyhmien edustajat, joiden etuja oltiin leikkaamassa.

Yllä kuvatut kertomusrakenteet jo sinällään asemoivat eri osapuolia enemmän tai vähemmän suosiollisiin asemiin ja voivat näin vaikuttaa niiden vaikutusvaltaan. Ne eivät kuitenkaan vielä kerro kovin paljon siitä, millä tavoin vaikutusvalta lopulta rakentuu.

Vaikutusvallan osatekijät: tieto, luottamus, arvot ja voima

Analyysin tarkentamiseksi erotin neljä vaikutusvallan osatekijää (tieto, luottamus, arvot ja voima) ja selvitin niiden merkitystä osapuolten keskinäiselle valtatasapainolle. Kutsun näihin osatekijöihin nojaavia puheenvuoroja auktoriteettiperformansseiksi ja tarkastelen niiden roolia yhteiskuntasopimuksen etenemisessä erityisesti kesällä ja syksyllä 2015.

Mediajulkisuudessakin vakiintui käsitys, että suomalaisen teollisuuden kilpailukyvyn palauttamiseksi työvoimakustannuksia on alennettava.

Hallituksen tiedolliset performanssit olivat vahvoja kesällä 2015, ja mediajulkisuudessakin vakiintui käsitys, että suomalaisen teollisuuden kilpailukyvyn palauttamiseksi työvoimakustannuksia on alennettava. Kilpailukykyongelma tunnistettiin myös ammattiyhdistysliikkeessä. Erimielisyyttä oli lähinnä siitä, kuinka paha kilpailukykyongelma on ja kuinka nopeasti ja millä keinoin ongelmaa pitäisi korjata.

Me pystytään tekemään erittäin maltillisia, ollaan tarjottu nollaratkaisuja tämmöisessä tilanteessa. (…) Mutta sitten että jos me halutaan tehdä näitä, puhutaan rakenteellisia uudistuksia, esimerkiksi lisäämään työaikaa merkittävästi tai jotain muuta. Se on huomattavasti vaikeampi tie. Ja mun mielestä kannattaisi tietysti käyttää sitä tietä, mikä on se helpompi tie. (Ammattiyhdistysliikkeen edustaja)

Hallitus vaati järjestöjä ottamaan neuvottelujen lähtökohdaksi yksikkötyökustannusten alentamisen viidellä prosentilla. Akava ja STTK olisivat olleet tähän valmiit mutta SAK ei. Tästä syystä SAK alkoi näyttää kilpailukykyongelman ratkaisuyritysten vastustajalta, mikä heikensi SAK:n luottamukseen perustuvaa vaikutusvaltaa. Kiristyskertomuksen mukainen hallituksen toimien kritiikki ja joukkovoimalla uhkailu eivät enää riittäneet luottamuksen saavuttamiseen, vaan paine osallistua kilpailukykyongelman ratkaisuun jollain positiivisella tavalla kasvoi.

Hallitus puolestaan vaikutti itsevarmalta ilmoittaessaan, että lupaamiensa budjettileikkausten sijaan se etsiikin keinoja, joilla se voisi parantaa yritysten kilpailukykyä ilman työmarkkinajärjestöjen tukea. Se muun muassa aikoi leikata ylityö- ja sunnuntaikorvauksia ja rajoittaa lailla työmarkkinajärjestöjen oikeuksia sopia työehdoista.

Ratkaisuksi luottamuspääomansa rapautumiseen SAK esitti oman mallinsa yhteiskuntasopimukseksi ja toi sen näyttävästi julkisuuteen 24. syyskuuta. SAK tarjosi monia työnantajapuolen tavoittelemia asioita, kuten palkankorotusten nollalinjaa vuodelle 2017 sekä periaatetta, että vientiteollisuus määrittelisi palkankorotusten ylärajan.

Tällä luottamusperformanssilla SAK pyrki osoittamaan vastuunsa kilpailukykyongelman ratkaisemisessa. Samalla se haastoi työnantajapuolen aloittamaan neuvottelut uudelleen.

Kyllä se arvio oli myöskin, että yhteiskunnallinen ilmapiiri kuitenkin on tällä hetkellä sellainen, että jos me oltaisiin jääty vaan juntturaan ja sanottu, että mikään ei saa muuttua, niin kyllä meidän vaikutusvalta olisi siinä vähentynyt ihan selkeesti. (Ammattiyhdistysliikkeen edustaja)

SAK onnistui aloitteellaan kääntämään voimasuhteet omaksi edukseen. Mediajulkisuudessa SAK:n ehdotusta kiiteltiin, ja jopa valtiovarainministeriön entinen valtiosihteeri Raimo Sailas ihmetteli, miksei SAK:n ehdotus kelpaa hallitukselle.

Samalla hallituksen lakipaketti alkoi kohdata niin tietoon kuin arvoihinkin nojaavaa kritiikkiä. Ehkä mieliinpainuvin arvoperformanssi oli kahden kätilön esiintyminen 16. syyskuuta Yleisradion A-studiossa. Kätilöt kertoivat, kuinka he ymmärtävät kilpailukykytavoitteen mutta eivät voi hyväksyä ratkaisua, joka kohtelee pienipalkkaista vuorotyötä tekeviä näin epäoikeudenmukaisesti. He ehdottivat ylityökorvausten leikkausten sijaan lomarahojen leikkaamista.

Ehkä mieliinpainuvin arvoperformanssi oli kahden kätilön esiintyminen 16. syyskuuta Yleisradion A-studiossa.

Lomarahojen leikkaaminen oli ollut esillä hallituksessa, mutta se oli hylätty, koska ajateltiin, että lomarahoihin ei voi puuttua lainsäädännöllä. Ylityön ja sunnuntaityön korvauksista nousseen voimakkaan julkisen kritiikin jälkeen virkamiehet kuitenkin keksivät, että säätämällä lomarahoista lailla voitaisiin niiden tasoa sittenkin rajoittaa, ja näin päätettiin tehdä.

Hallitus hyödynsi kätilöiden televisioesiintymistä osoittamalla, että se ymmärtää esitettyjä arvonäkökohtia ja ottaa ne huomioon. Samalla kätilöiden performanssi tuki hallitusta viestimällä ammattiyhdistysliikkeen johdolle, että jäsenistössä on valmiutta leikkauksiin, kunhan ne tehdään tasapuolisesti.

Se oli ilman muuta semmoista, jossa median kautta toimittiin eri suuntiin ja saatiin hyväksyttävyyttä sille, että se lomarahaleikkaus koetaan paljon pehmeämpänä, kun sitten tämmöiset rivityöntekijät ja vielä kätilöt kannattaa. (Hallituspuolueen edustaja)

Voima poikkeaa muista vaikutusvallan osatekijöistä, koska vallan legitimoinnin sijaan siinä on kyse vallan osoittamisesta. Voimaan kytkeytyivät hallituksen kyky säätää aikomansa kilpailukykypaketti ja ammattiyhdistysliikkeen kyky saada jäsenistönsä tarvittaessa lakkoon.

Kyse oli myös mandaatin uskottavuudesta: mitkä ovat neuvottelijoiden valtuudet ja missä määrin taustaryhmät hyväksyvät tavoitteet ja esitetyt toimenpiteet. Hallitus käytti lainsäädäntövaltaansa kannustamaan työmarkkinajärjestöjä löytämään ratkaisu. Työmarkkinajärjestöissä näkemykset hallituksen voimasta vaihtelivat, mutta vallitseva käsitys oli, että hallitus todella ryhtyy jonkinlaisiin lainsäädännöllisiin toimiin, elleivät järjestöt pääse sopimukseen.

Me arvioidaan kuitenkin, (…) että kyllä tämä hallitus, se kuitenkin istuu kuin tatti sen kolme ja puoli vuotta vielä. Kyllä niillä on aikaa tehdä näitä ikävyyksiä. Jos joku pakkolaki vaikka karahtaisikin EU-oikeuteen tai perustuslakiin, niin kyllä sieltä löytyy sitten seuraava ikävä juttu mikä voidaan tehdä. (Ammattiyhdistysliikkeen edustaja)

Mediaperformassit legitimoivat vallankäyttöä ja loivat sille uskottavuutta

Yhteiskuntasopimushankkeessa purkautui jo pitkään kasautunut paine muovata työmarkkinapolitiikan pelisääntöjä. Erityisesti ammattiyhdistysliikkeen ja opposition edustajat pahoittelivat hallituksen uutta toimintatapaa. Heidän suosimassaan kiristyskertomuksessa hallitus asettui konnan rooliin.

Yhteiskuntasopimushankkeessa purkautui jo pitkään kasautunut paine muovata työmarkkinapolitiikan pelisääntöjä

Elinkeinoelämä suhtautui hallituksen toimintaan myönteisemmin. Toimet nähtiin kilpailukykykertomuksen mukaiseksi pyrkimykseksi kehittää työmarkkinoita ja tukea suomalaisen teollisuuden toimintaedellytyksiä. Työmarkkinoiden muutosta jyrkensi se, että elinkeinoelämä jatkoi irtautumistaan keskitetystä sopimistavasta ja päätti marraskuussa 2015 lopettaa keskitettyjen sopimusten tekemisen kokonaan kevään 2016 jälkeen.

Mediassa esitetyillä arvo-, tieto-, luottamus- ja voimaperformansseilla osapuolet legitimoivat vallankäyttöään ja loivat sille uskottavuutta.

Performansseilla pyrittiin vaikuttamaan erityisesti hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen toiminnan oikeutukseen äänestäjien ja ammattiliittojen jäsenten keskuudessa.

Performanssit olivat erityisen tärkeitä mandaatin näkökulmasta: mediassa esitetyt käsitykset taloustilanteen ongelmista tai leikkausten epäoikeudenmukaisuuksista eivät niinkään pyrkineet vakuuttamaan neuvottelujen osallisia tiedollisesti tai arvopohjaisesti. Sen sijaan näillä performansseilla pyrittiin vaikuttamaan erityisesti hallituksen ja ammattiyhdistysliikkeen toiminnan oikeutukseen äänestäjien ja ammattiliittojen jäsenten keskuudessa. Tämä puolestaan heijastui voimaan perustuvaan vaikutusvaltaan päättäjien keskuudessa.

Selkeimmin performanssien vaikutus näkyi syyskuun lopussa, kun hallituksen vaikutusvalta alkoi heiketä SAK:n sopimusehdotuksen saaman myönteisen vastaanoton ja hallituksen lakipaketin kohtaaman kritiikin takia.

Kirjoitus perustuu tuoreessa Politiikka-lehdessä 2/2017 julkaistuun artikkeliin ”Kiristystä vai kilpailukykyä? Auktoriteettiperformanssit ja strategiset kertomukset neuvotteluissa ’yhteiskuntasopimuksesta’”.

Esa Reunanen on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Kiristystä vai kilpailukykyä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lukuisat syyt – poliittinen epävakaus, pitkittynyt sotatila, valtiollisten hallintojen romahdus ja tulevaisuuden näköalattomuus – ajavat ihmisiä kotiseuduiltaan pakolaisiksi. Suomessa pakolaisten lisääntyvä määrä on aiheuttanut ristiriitoja myös hallituksen sisällä.

Määrän lisäksi keskustelussa on puhuttu myös pakolaisten syistä pyrkiä EU-maihin ja Suomeen.

Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalo toi keskusteluareenalle uuden käsitteen vaatimalla rajojen sulkemista ”elintasosurffareilta”. Kansanedustaja Wille Rydman (kok) puolestaan vaati, että kolmansien maiden kansalaisille luotu ”meritaksipalvelu” pitää lakkauttaa.

Kummatkin uudet pakolaiskeskustelun käsitteet levisivät sekä sosiaalisessa että perinteisessä mediassa kulovalkean tavoin.

Tässä artikkelissa pureudun siihen, miksi poliitikkojen lanseeraamat uusiokäsitteet ovat osa politiikan tekoa ja miksi median tulisi suhtautua niihin nykyistä kriittisemmin.

Käsitteiden politiikkaa

Slunga-Poutsalon ja Rydmanin uusiokäsitteet ovat esimerkki vahvasta poliittisesta käsitepelistä, jossa he pyrkivät haastamaan vallitsevat käsitteet ja niiden merkityksen. Tämä haastaminen on samalla pyrkimys muuttaa pakolaisuuteen liittyvän politiikan perusteet.

Käsitteet ovat historiallisia ja muuttuvia, eikä ole näin olemassa mitään yksiselitteistä ja tyhjentävää käsitteen määritystä (Palonen 1997, 42). Tämä koskee myös pakolaisuuteen liittyvää käsiteperhettä. Käsitteet ovat alati liikkeessä ja muutoksessa, niitä pyritään haastamaan ja määrittelemään uudelleen politiikan kielipelissä.

On kuitenkin olemassa määritelmiä, joilla on kansainvälisoikeudellinen status.

Geneven pakolaissopimus ja YK:n yleiskokouksen hyväksymä lisäpöytäkirja määrittävät pakolaisuuden ja pakolaisen käsitteet. Ne sitovat allekirjoittaneita jäsenmaita, mutta nekään eivät ole ikuisia tai historiattomia käsitteitä. Poliittisesta sitovuudestaan huolimatta myös nämä määritteet ovat voimassa vain, kunnes ne uudelleenmääritellään ja hyväksytään muutettuina.

Valtiona Suomi on sitoutunut noudattamaan YK:ssa tehtyjä sopimuksia, joten näitä pakolaisuuden ja pakolaisen käsitteitä on myös sovellettava poliittisessa toiminnassa.

Mikä ihmeen ”elintasosurffari”?

Slunga-Poutsalon käyttämä ”elintasosurffari” poikkeaa radikaalisti YK:n määritelmästä, joka lähtee vainoa ja sortoa pakenevan oikeudesta turvapaikkaan. ”Elintasosurffari” taas on järjestelmän väärinkäyttäjä, henkilö, joka perusteetta pakenee kotimaastaan tai pyrkii Eurooppaan parempien sosiaalietuuksien tai taloudellisen tilanteen vuoksi.

Slunga-Poutsalon ”elintasosurffari” ei ole pakolainen, mutta on tietoista politiikkaa ujuttaa käsite pakolaisuuskeskusteluun. Toisaalta poikkeavan uusiokäsitteen käytöllä pyritään oikeuttamaan omaa poliittista agendaa.

Keskustelun siirtäminen pois YK:n määrittelemästä pakolaisuudesta omaan määritelmään ”elintasopakolaisuudesta” tukee maahanmuuttopolitiikkaa, jossa kiristyksiä perustellaan esimerkiksi järjestelmän väärinkäytöllä.

”Elintasosurffaria” ei voi esitetyllä määritelmällä pitää edes turvapaikanhakijana, joihin Slunga-Poutsalo ilmeisesti ensisijaisesti viittasi. Turvapaikanhakijat pyytävät turvapaikkaa ja täyttäessään pakolaisstatuksen määritelmän saavat sen muun muassa vainon perusteella. Kyse ei ole parempien sosiaalietuuksien tavoittelemisesta, vaan silloin tulisi puhua siirtolaisista.

Miksi Slunga-Poutsalo sitten ei puhunut siirtolaisista? Miksi Rydmanin mielestä Välimerellä Eurooppaan pyrkiviä kuljettavat salakuljettajat pyörittävät ”meritaksipalvelua”? Kyse on poliittisen agendan lisäksi poliittisen kielen ja keskustelun hallinnasta, mielikuvien luomisesta.

Siirtolaisia on lähtenyt Suomestakin muun muassa Pohjois-Amerikkaan ja Ruotsiin paremman elintason toivossa, ”elintasosurffareiksi” Slunga-Poutsalon käsitettä käyttäen.

Uudella käsitteellä pyritään luomaan mielikuva ihmisistä, jotka vailla parempaa syytä pyrkivät Suomeen hyödyntämään hyvinvointiyhteiskunnan tarjoamia etuuksia. Näin luodaan negatiivista mielikuvaa henkilöistä, joiden ainoa tavoite on Suomen tarjoamista etuuksista hyötyminen.

Rydmanin ”meritaksipalvelussa” on samanlainen kaiku. Välimeri on tänäkin vuonna ollut jo yli 2 000 ihmisen ennenaikainen hauta.

Kyse on pitkälti salakuljetusbisneksestä, jossa hyödynnetään epätoivoisten ihmisten ahdinkoa. ”Meritaksipalvelulla” taas Rydman antaa ymmärtää, että kyse olisi kuin mistä tahansa julkisen liikenteen palvelusta, joka kuljettaa tuhansia ihmisiä Eurooppaan.

Taksimatkan sijaan voisi puhua salakuljetusbisneksen ja lähtömaiden katastrofaalisten olojen uhreista. Tuhannet eivät koskaan edes pääse Eurooppaan turvapaikanhakijoiksi. He päätyvät arkkuihin.

Kuka saa keskustella, mistä ja millä käsitteillä?

Uusiokäsite voi tulla osaksi poliittista kielenkäyttöä vanhojen käsitteiden rinnalle tai korvaamaan ne. Käsitteellinen muutos voi resonoida poliittista muutosta tai toisin päin. (Farr 1989, 24–25, 30–31).

Käsitteitä rajaavat sosiaaliset ja taloudelliset rakenteet, mutta käsitteiden uudelleenmäärittelyllä voidaan myös muokata näitä rakenteita (Hyvärinen ym. 2003, 12). Käsitepeli on poliittisen toiminnan ydintä. Kyse on pyrkimyksestä hallita poliittista kenttää ja tehtäviä päätöksiä.

Tämä on näkynyt esimerkiksi perussuomalaisten poliittisessa käyttäytymisessä. Timo Soini kommentoi puoluesihteerin uusiokäsitettä toteamalla, etteivät perussuomalaiset keskustele muiden ehdoilla.

Soini on pyrkinyt vastauksillaan rakentamaan vastakkainasettelun, jossa media tai muut puolueet eivät määritä käsitteitä ja aiheita, joista perussuomalaiset haluavat keskustella.

Näin puolue ei vain yritä hallita käsitteitä ja niiden merkitystä, vaan koko poliittisen keskustelun kenttää. Toteamalla, etteivät he keskustele muiden ehdoilla, he samalla ilmoittavat sanelevansa ne ehdot, joilla poliittista keskustelua ylipäänsä on käytävä.

Keskusteluareenan rajaaminen myös vähentää käytettävissä olevien käsitteiden määrää. (Skinner 1989, 12–13).

”Elintasosurffareiden” ujuttaminen poliittiseen kielenkäyttöön ja samalla keskustelun ehtojen uudelleenmääritys luovat tilanteen, jossa vanhat käsitteet eivät näyttäydy merkityksellisiltä. Avainkäsitteen ohella määrittyy se käsiteperhe, joka keskusteluun voidaan tuoda. (Bödeker 1998, Palonen 1997)

Kun pakolainen onkin ”elintasosurffari”, kääntyy koko keskustelu uusille urille. Kyse ei olekaan enää hädänalaisen, sotaa tai poliittista vainoa pakenevan henkilön auttamisesta, vaan isänmaastaan pakenevan, suhteellisen hyvinvoivan henkilön arveluttavasta toiminnasta.

”Elintasosurffarin” kohdalla voidaan kysyä, miksi hän ei jää puolustamaan kotimaataan, kun taas pakolaisen yhteydessä kysymyksen esittäminen olisi helpommin kumottavissa.

Vallan vahtikoiria tarvitaan

Yksikään puolue ei demokratiassa toki voi sanella sen paremmin poliittista linjaa kuin käsitteiden merkitystä. Rooli ja vastuu ovat myös muilla poliittisen kentän toimijoilla.

Vallan vahtikoirana median tulisi olla erityisen tarkkana, kun se lainaa poliitikkojen käsitteitä uutisoitiin. Medialta kaivataan käsitteiden kriittistä avaamista ja tulkintaa.

Vallitseva poliittinen tilanne näyttää ruokkivan uusien käsitteiden käyttöä, tai täysin uudenlaisten merkitysten antamista vanhoilla käsitteille. ”Elintasosurffareiden” ja ”meritaksipalvelun” lisäksi kriittisesti pitää suhtautua ”yhteiskuntasopimukseen”.

Käsite on yhteiskuntatieteissä, filosofiassa ja historiassa tuttu, sillä on oma historiallinen taustansa ja merkityskenttänsä. Sipilän hallitus on antanut sille uuden merkityksen, joka oikeastaan viittaa työehtosopimusneuvotteluihin laajapohjaisen yhteiskunnan valtasuhteita määrittävien neuvotteluiden sijaan.

Politiikassa on perinteisesti omittu käsitteet ajamaan omaa poliittista agendaa. Kriittistä käsitehistoriallista analyysia kaivataan purkamaan myös tämänhetkisen poliittisen keskustelun käsitteitä, sillä nekään eivät ole syntyneet tyhjiössä.

Kirjallisuus

Bödeker, Hans Erich 1998. Concept – Meaning – Discourse. Begriffsgeschichte Reconsidered. Teoksessa Hampsher-Monk, Iain et al. (toim.) A Comparative Perspective on Conceptual History. Amsterdam University Press, Amsterdam, 51–64.

Farr, James 1989. Understanding conceptual change politically. Teoksessa Ball, Terence, Farr James & Hanson, Russell L. (toim.). Political innovation and conceptual change. Cambridge University Press, Cambridge, 24–49.

Hyvärinen, Matti, Kurunmäki, Jussi, Palonen, Kari, Pulkkinen, Tuija & Stenius, Henrik 2003. Käsitteet liikkeessä. Suomen poliittisen kulttuurin käsitehistoria. Vastapaino, Tampere.

Palonen, Kari 1997. “An Application of Conceptual History to Itself.” Finnish Yearbook of Political Thought 1, 36–69.

Palonen, Kari 2006. “Two Concepts of Politics”, Distinktion: Scandinavian Journal of Social Theory, 7:1, 11–25.

Skinner 1989. The state. Teoksessa Ball, Terence, Farr James & Hanson, Russell L. (toim.). Political innovation and conceptual change. Cambridge University Press, Cambridge, 90–131.

Julkaisu Miksi ei ole yhdentekevää puhummeko pakolaisista vai ”elintasosurffareista” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainaa koskevassa konfliktissa Suomi noudattaa Euroopan unionissa sovittuja Venäjän vastaisia pakotepäätöksiä ja haluaa olla mukana unionin yhteisessä arvopoliittisessa rintamassa. Toisin kuin esimerkiksi Itävallassa, Suomessa myös kannetaan huolta siitä, että oman taloudellisen edun asettaminen ensisijaiseksi voitaisiin tulkita Venäjän myötäilemiseksi.

Kannattaa kuitenkin pysähtyä miettimään, mitä unionin arvopolitiikka oikeastaan tarkoittaa ja mitä siitä Euroopan kannalta seuraa. Tällainen politiikka nimittäin ajaa unionin ideologiseen valtakonfliktiin Venäjän kanssa eikä sen pohjalta synny edellytyksiä konfliktinratkaisulle Ukrainassa. Tämä unionin politiikkaan sisään kirjoitettu ongelma on syytä huomata myös silloin, kun tutkijoita arvostellaan kyvyttömyydestä tuottaa analyysia konfliktin ratkaisuun. Kun ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimus arvioi konfliktia EU:n edustaman arvoyhteisön näkökulmasta, se tukee ja vahvistaa juuri konfliktia ylläpitävää lähestymistapaa.

Eurooppalaista konfliktipolitiikkaa

EU:n itäinen kumppanuus on toiminut sellaisen arvopolitiikan kehittelyalustana, joka on yleisemminkin omiaan tuomaan pintaan historiallisia konflikteja entisen Itä-Euroopan maissa. Kun Euroopan komission puheenjohtaja José Manuel Barroso vuoden 2012 marraskuun lopussa vieraili Moldovan pääkaupungissa Chisinaussa, hän puhui kansallispalatsiin kutsutulle valikoidulle kahden tuhannen hengen yleisölle siitä, kuinka Moldovan kansalaiset historian, kielen ja kulttuurin kautta ovat osa yhdistyneen Euroopan suurenmoista perhettä (engl. the great family of the United Europe, Foreign Policy Association of Moldova, uutiskirje, 1. joulukuuta 2012). Barroso korosti, että reformipolitiikka ei ole milloinkaan helppoa mutta että sen avulla lunastetaan itsenäisyyteen kuuluvat lupaukset ja tarjotaan kansalaisille näköala paremmasta tulevaisuudesta.

Barroson ei tarvinnut vakuuttaa Moldovan liberaaleja reformisteja, joilla oli ollut hallitusvalta vuoden 2009 syksystä. Maan suurin puolue kuitenkin oli – ja on edelleen – kansallismieliset kommunistit, jotka haluavat neuvotella kehitysresursseja sekä Brysselistä että Moskovasta ja kykenevät oppositiosta lamauttamaan kansallista päätöksentekoa. Heiltä ei jäänyt huomaamatta, että Barroso puhutteli kuulijoitaan romanian kielellä – Moldovassa puhutaan romanian kielen murretta – ja sanoi, että tämä latinalainen kieli tekee hänen olonsa kotoiseksi. Komission puheenjohtaja siis osoitti puheensa vain osalle kansalaisista maassa, jossa jo pääkaupungissa kuulee yhtä lailla venäjän kuin romanian kieltä.

Barroson asemassa olevan päätöksentekijä ei voinut olla tietämätön siitä, että juuri kielikysymys toimi sytykkeenä Transnistrian vuoden 1989 separatistisessa konfliktissa, joka johti sotaan vuoden 1992 keväällä. Instituutiota edustavat politiikan puheteot eivät ole seliteltävissä ihmismielen tahattomuuksina. Barroson tavoitteena oli eurooppalaisten arvojen, identiteetin ja vallan laajentaminen ja lujittaminen – sen kustannuksella, mitä tästä historiallisesti jakautuneessa maassa seuraa.

Moldovasta syyskuussa 1990 irtautunut ja yksipuolisesti itsenäiseksi julistautunut Transnistria (Pridnestrovskaja Moldavskaja Respublika, PMR) ei ole sitten 1700-luvun lopun kuulunut muuhun maahan kuin Venäjään ja Neuvostoliittoon. Myös kanta-Moldova – eli Moldovan tasavalta tuo Ukrainan vastainen maakaistale pois lukien – on kielellisesti ja poliittisesti jakautunut. Chisinaun lentokentällä EU-passilla matkustava huomaa voivansa kävellä suoraan maahan muiden jäädessä jonottamaan tuskallisesti; mutta jo matkalla kaupungin keskustaan kuulee, että maatalousvaltaisen maan lähentymisestä EU:hun voi seurata vain nykyiselläänkin kehnon elämän huonontumista.

Euroopan unionille pikkuinen Moldova on ollut kammarinäyttämö ennen Ukraina-areenaa. Mutta siinä missä unionin yhdenmukaistava politiikka voi Moldovassa onnistua hyvän onnen poliittisella palapelillä, Ukrainassa Brysselin politiikka kohtaa monin verroin kovemman todellisuuden. Idealistinen ajatus todellisuuden mallintamisesta unionin arvoyhteisön lähtökohdista tuottaa vastarintaa väkivaltaisena konfliktina ja sotana. Venäjä tukee Itä-Ukrainan kapinallisia, ja Yhdysvallat ja EU tukevat Kiovan hallintoa. Sisäinen konflikti kietoutuu ulkoisiin intresseihin, ja suurpoliittinen konflikti peittoaa paikallisen. Lasku maksetaan siviiliväestön kärsimyksinä. Tästä kierteestä ei ole ulospääsyä EU:n omaksuman politiikan pohjalta.

Luottamuksesta konfliktinratkaisuun

Venäjän näkökulmasta sanktiot todistavat EU:n sanelupolitiikasta Euroopassa. Venäjältä ei edellytetä mitään selkeää tekoa, vaan sanktiopolitiikan vaatimukset ovat epämääräisessä yhteydessä konfliktinratkaisuun Ukrainassa ja mahdollisen lopputuloksen arviointi pidetään Brysselin käsissä. Vaatimus Venäjän vetäytymisestä omalla alueellaan koetaan pöyhkeäksi sen rinnalla, että NATO on lisännyt läsnäoloaan Venäjän rajojen tuntumassa.

Vladimir Putinin mukaan (http://www.kremlin.ru/transcripts/46305) Venäjälle on esitetty ”ultimaatumi”: maan on pakotteet torjuakseen sallittava sen Ukrainan väestönosan tuhoaminen, joka on Venäjälle etnisesti, kulttuurisesti ja historiallisesti läheinen. Putinin vahvistusta ei tarvita sen tietämiseen, että venäjämielisten ukrainalaisten jättäminen oman onnensa nojaan rapauttaisi Kremlin vallan uskottavuutta ja oikeutusta venäläisten silmissä, ja että ulkoinen painostus lisää tukea, jonka valtaosa heistä on valmis antamaan johtajalleen vaikka materiaalinen hyvinvointi heikkenisi.

Jos Brysselissä tehtäisiin politiikkaa seuraamuksia arvioiden eikä unionin omaa arvoyhteisöidentiteettiä kutoen, siellä oivallettaisiin, että Venäjän demokraattista kehitystä ei edistetä poliittisella sanelupolitiikalla ja yleiseurooppalaisen yhteistyön murtamisella. Tiedettäisiin myös, että Moskovan kanssa ei toimi muu kuin sopiminen, ja että tämä sopiminen on ehdollisissa puitteissa: me teemme x:n, jos te teette y:n.

Tämä oli myös neuvostoaikaisen luottamuksen pohja. Se ei ole psykologistista, ihmiskeskeisen ajattelun luottamusta, vaan tapa ratkaista konflikteja siten, että samalla pyritään olemaan haavoittamatta toisen osapuolen tärkeimpiä etuja, vaikka tähän tarjoutuisi mahdollisuuksia. Jos Brysselissä aidosti mietittäisiin ukrainalaisten ja venäläisten todellisuutta, kävisi myös ilmeiseksi, että Venäjällä ei omista syistään ole historiallisia ja poliittisia valmiuksia sellaiseksi ideologiajohtoiseksi valtioksi, jota neuvostovalta tavoitteli. Samasta syystä turha on myös huoli siitä, että Ukraina voisi toimia sen etupiirinä.

Perustavan vuorovaikutuksen tarve

Kun Kremlin esitetään elävän kokonaan omassa maailmassaan, ”kuplassaan”, ja näkevän salaliittonäkyjä, mitään syvempää analyysia ei tarvita. Venäjällä nähdään tietty olemuksellisuus ja Kremlillä aikeet – salatut ja verhotut mutta tekoina ja niiden kausaalisuhteina ilmenevät. Saksan ulkoministeri Frank-Walter Steinmeier argumentoi (http://www.iltalehti.fi/ukrainan-kriisi/2014072618520966_uk.shtml) pakotteiden puolesta sanoen, että ”Venäjä ei jätä meille muuta vaihtoehtoa 300 viattoman ihmisen kuoleman ja putoamispaikan ryöstelevien sotilaiden epäkunnioittavan käytöksen jälkeen”.

Suomessa pääministeri Alexander Stubb käyttää samaa retoriikkaa pyytäen meitä ajattelemaan, että kyseessä olisi voinut olla Finnairin kone (Yle, tv-uutiset, 6. elokuuta 2014). Päättely pyrkii luomaan kuvan tapahtumaketjusta intentionaalisen politiikan tuloksena ikään kuin kyseessä olisi, Anatol Rapoportin termein, strateginen konflikti. Se jättää huomioimatta sen, että hallitsematon tilanne on ennemmin konflikti, joka Raportin erotteluin on kataklysminen.

Putin siis esitetään syypäänä malesialaiskoneen alas ampumiseen, vaikka Yhdysvaltain viranomaiset eivät suostu paljastamaan niitä tietoja, joita heillä asiasta on. Saddam Husseiniltakaan ei löytynyt joukkotuhoaseita, mutta regiimin vaihdos tehtiin mahdolliseksi syytöksen varjolla. Ukrainaa koskeva konflikti ei olekaan vain Ukrainassa. Pakotepolitiikalla pyritään tuomaan takaisin 1990-luvun heikko Venäjä ja sulkemaan Putin ulos Euroopasta.

Arvoyhteisönäkökulmassa toista toimijaa koskeva faktuaalinen todellisuus on lähtökohtaisesti toissijainen omaa identiteettiä rakentavan ideakehikon rinnalla. Kansainvälisten suhteiden pelisäännöistä puhuttaessa on olennaista huomata, että se kampeaa sivuun vastuullisuuden, joka kuuluu kansainväliseen politiikkaan vuorovaikutteisena toimintana. Venäjää tarkastellaan ikään kuin sen ominaisuudet ja attribuutit olisivat irrallisia siitä, mitä muut toimijat tekevät ja miten Venäjä siihen vastaa.

Perustava vuorovaikutteisuus sen sijaan viittaa käsitykseen, jonka mukaan ominaisuudet ja taipumukset eivät ole ennalta annettuja. Ne syntyvät ja muokkautuvat vuorovaikutteisissa tilanteissa käytäntöjen säännönmukaisuuksina, ja tältä pohjalta syntyvät myös yhteisesti hyväksytyt toimintatavat. Se on niin kansainvälisen politiikan tieteenalan uudemman realismin kuin myös kaikenkarvaisen konstruktivisen tutkimusinnostuksen kantava idea.

Teoriakeskustelu ei kuitenkaan kanna päivänpolitiikkaan, jossa keskustelu on yhtä primitiivistä kuin riitaisalla parilla, joka pitää välirikon syynä toisen ominaisuuksia. Terapeuttia ei tarvita tietämään, että suhde tuottaa ominaispiirteitä toiminnan säännönmukaisuuksina ja että toinen suhde tuottaa toisenlaisen lopputuloksen.

Arvopolitiikan liukastamat kädet

Unionin yhdenmukaistavasta poliittisesta lähestymistavasta käsin Venäjää voidaan toki loputtomiin kritisoida erilaisena. Kritiikki kuuluu poliittiseen elämään, mutta EU:ssa on sokaistuttu ja Yhdysvaltain työnnöllä rohkaistuttu rakentamaan omaa valtapiiriä tavalla, joka voi vain syventää konfliktia Venäjän kanssa. Yhteistyön rakennusaineita romuttaessaan EU jatkaa samaa rataa, jonka NATO avasi vaiheistetulla laajentumispolitiikallaan ja joka Venäjällä koettiin petoksena ja lupausten rikkomisena.

Jeltsinin aikana Venäjällä kuviteltiin, että asioista voitaisiin vanhaan konserttitapaan sopia johtajien kesken. Venäjä selvästi miehitti Krimin ja rikkoi kansainvälistä oikeutta. Tästä huolimatta näiden asioiden oikeutusta on paikallaan kysyä myös Ukrainan venäjämielisiltä: ihmisiltä, joiden elämästä ja elinolosuhteista on kyse. Venäjän mukaan näin tehtiin Kosovossa. Se on ottanut käyttöönsä informaatiosodan aseet ja pyörtää bumerangina takaisin kaikki kokemansa poliittiset ”kaksoisstandardit”.

Vakavampi sanoma on kuitenkin siinä, että pelisääntöjen on oltava yleisiä, eikä valikoivasti sovellettuja. Venäjän omat toimet eivät ole viattomia, mutta sen peräänkuuluttama lähestymistapa antaisi mahdollisuuden sovitella erilaisia intressejä ja sopia toimintatavoista. Tästä olisi EU:ssa osattava ottaa tiukasti kiinni, mutta mikään konfliktinhallinnan pallo ei näytä pysyvän unionin arvopolitiikalla liukastetuissa käsissä.

Koska EU:ssa lähtökohtana on unionin oman asian ja sitä kantavien toimijoiden oikeutus, politiikka erottelee ”oman väen” muusta. Barroson edellä mainittu puhe on osoitus tästä. Puhe on teko reformipolitiikkana ja unioniin lähentymisen ehtoina, jotka onnettomasti jakavat politiikan kohteena olevaa maata. Politiikka ideologisoituu kun arvoyhteisölliset ainekset kanonisoituvat ja alkavat määrittää todellisuuden tulkintaa. Koska Venäjä ei jaa tulkintaa, eikä myöskään voi alistua siihen omista olemassaolonsa ja identiteettinsä rakennusaineksista luopumatta, lopputuloksena on valtakonflikti. Eurooppaan viritetään poliittiset jakolinjat ja kylvetään uudentasoinen sotilaallinen jännitys. Laskun lännessä maksaa EU.

Moraalista suhteellisuudentajua

Rauhan- ja konfliktintutkimuksen tehtävänä on tarkastella konfliktien syitä ja niiden ratkaisemisen edellytyksiä. Olen halunnut nostaa esiin ongelman, joka sisältyy EU:n lähestymistapaan ja osaltaan tuo taustaa sille, miksi unionin arvoyhteisönäkökulmasta lähtevä ulko- ja turvallisuuspolitiikka on vailla eväitä itse konfliktin ratkaisemisessa. EU:n näkökulma valaisee konfliktin joitakin puolia, mutta jättää osan maastosta varjoon. Lisäksi se ei lähtökohtaisesti toimi Venäjä-suhteissa niin kauan kuin Moskovassa halutaan itse arvioida, mitä perinteiset läntiset poliittiset arvot tarkoittavat Venäjällä. EU tuskin edustaakaan demokratiaa sanan syvemmässä mielessä, johon proseduurisääntöjen lisäksi kuuluu toisen ja toisenlaisuuden sivuuttamattomuus.

Tutkimuksen kannalta unionin ideapainotteisesta lähestymistavasta seuraa, että tarkastelu ei ole kriittistä sanan perusmerkityksessä, jossa faktuaalinen todellisuus aina haastaa ajatukselliset lähtökohdat (vaikka nämä episteemisesti ovatkin tulkinnan lähtökohta). Normatiivisen teorian mielessä tarvitaan sellaista moraalista suhteellisuudentajua, joka perinteisesti kuuluu kansainväliseen politiikkaan. Vuorovaikutteisuus ja siihen kuuluva vastuu eivät toki ole vain rauhan- ja konfliktintutkimuksen asia.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu EU:n arvoyhteisönäkökulma johtaa valtakonfliktiin Venäjän kanssa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Se ei pyri tekemään KD:sta yleispuoluetta tai nykyaikaistamaan puolueen konservatiivista imagoa. Puheenjohtaja Räsäseen kohdistuva arvostelu ja kristillisdemokraattisen puolueen sisäinen kapinaliike tulee ymmärrettäväksi, jos sitä tarkastelee osana Suomen herätyskristillisen kentän epätoivoista kansallisen herätyksen odotusta, Jiri Nieminen kirjoittaa.

Kristillisdemokraattien sisäinen kädenvääntö nousi valtakunnan julkisuuteen kesäkuun lopulla, kun puolueen varapuheenjohtaja Laura Peuhkuri arvosteli suorin sanankääntein Ylen A-studiossa puolueen puheenjohtaja Päivi Räsästä ja vaati tämän eroa.

Kristillisdemokraateilla on mennyt viime vuosina hyvin suhteessa siihen, kuinka vähän liikkumatilaa sen kaltaiselle puolueelle Suomen puoluekentässä on. Vaikka puolue menetti europarlamenttipaikkansa, prosenttiosuudella laskettuna se saavutti vaaleissa toiseksi parhaimman tuloksensa koskaan. Puolueen puheenjohtaja Räsänen on sisäministerinä myös onnistunut käyttämään puolueen kokoa suurempaa valtaa hallituksessa. Siksi monille Peuhkurin hyökkäys tuli yllätyksenä.

Peuhkurin ulostulon pika-analyyseissä ehdotettiin, että kristillisdemokraattien sisäinen kapinaliike pyrkisi hakemaan kannatuksen kasvua muuttamalla puoluetta enemmän sellaisen yleispuolueen kaltaiseksi, jollainen se oli ollut edellisen puheenjohtajan Bjarne Kalliksen aikana. Tosin uudelle yleispuolueelle olisi vaikeaa löytää ekologista lokeroa suomalaisessa puoluekentässä perussuomalaisten, kokoomuksen ja keskustan ristipaineessa.

Peuhkurin pian lähetyksen jälkeen julkaisemat tviitit todistavat kuitenkin väkevästi siitä, että kristillisdemokraattien kapinaliike on vähintään yhtä voimakkaasti motivoitunut herätyskristillisyydestä kuin Räsäsen edustama linja. Peuhkuri kirjoitti Twitter-viesteissään muun muassa, että ”Puhkeaa se suuri herätys, jota on odotettu vuosikymmenten ajan! Nuoriso on tulenkantajana ja kulkee esitaistelijana molemmissa regimenteissä” ja kuinka ”Jumala on elävä ja kaikkivaltias ja voimallinen. Hänen tavoitteensa on yhdistää Suomen kanssa ja tehdä ryhtiliike, KD vain väline”.

Lähetystä seuraavina päivinä puolueen edustajat yksi toisensa jälkeen sanoutuivat irti Peuhkurin tyylistä, mutta sisällöstä he olivat kutakuinkin samaa mieltä: enemmistö kristillisdemokraattien puoluehallituksen jäsenistä sekä nuorisojärjestön edustajat haluaisivat pitää ylimääräisen puoluekokouksen ennen seuraavia eduskuntavaaleja. He haluaisivat antaa puolueelle uuden alun yli 60 000 henkilökohtaista ääntä europarlamenttivaaleissa saaneen Sari Essayahin johdolla, mikäli tämä suostuisi haastamaan Räsäsen. Essayah on sittemmin ilmoittanut, ettei lähde ylimääräisessä puoluekokouksessa haastamaan istuvaa puheenjohtajaa, mutta saattaa tehdä niin seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.

Kansallisen herätyksen kaipuu

Entä jos kristillisdemokraattisen puolueen sisäisessä kapinaliikkeessä on kyse suomalaisten herätysliikkeiden välisestä valtakamppailusta puolueen sisällä? Tälle tulkinnalle on haettu tukea tiedotusvälineissä muistuttamalla, että Räsänen on lähellä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivaa viidesläistä herätysliikettä, tarkemmin Suomen Evankelisluterilaista Kansanlähetystä. Hänen ykköshaastajakseen ehdotettu Essayah taas on helluntailainen. Kristillisdemokraattien kova ydin koostuu helluntailaisia, vapaakirkollisia ja viidesläisiä piirejä lähellä olevista ryhmittymistä.

Huomaamatta on kuitenkin jäänyt, että Suomen herätyskristillisten piirien jakolinjat eivät enää nykyään kulje kirkkokuntarajojen mukaan. Esimerkiksi viidesläiset ja helluntailaiset taistelevat yhteistyössä Suomen evankelisluterilaisen kirkon vapaamielisiä voimia ja uudistuksia vastaan karkottaen näkemyksillään esi-isiensä kirkosta maltillisempia kirkollisveron maksajia. Viime vuosina sukupuolineutraalin avioliittolain vastustaminen on ollut herätyskristillisille piireille tärkeämpää kuin vaikkapa aikaisempina vuosikymmeninä eripuraa helluntailaisuuden ja kansankirkon välillä aiheuttanut teologinen kysymys lapsi- tai aikuiskasteesta.

Mutta sukupuolineutraalin avioliittolain vastustaminen – olkoon kyseessä kuinka yhteiskunnan perusinstituutio tahansa – ei yksinomaan riitä herätyskristillisen identiteetin rakennusaineeksi tai kristillisdemokraattisen puolueen ohjelman ideologiseksi perustaksi. Näyttäähän siltä, että sukupuolineutraali avioliittolaki hyväksytään Suomessa enemmin tai myöhemmin.

Kristillisdemokraattien kuohunnassa ei olekaan kyse ainoastaan siitä, että kristillisdemokraattien sisällä käydään valtakamppailua ja etsitään puolueelle sellaista suuntaa, jolla olisi mahdollista ylittää puolueen aikaisempi kannatus eduskunnan pienimpänä puolueena. Se kertoo ennen kaikkea siitä, että maan herätyskristilliset toimijat rukoilevat tällä hetkellä epätoivoisesti uutta kansallista herätystä. Sikäli kun kristillisdemokraattisen puolueen kannatus rakentuu herätyskristillisyydelle, on myös puolueen kannatuksen avain kristillisessä herätyksessä, kuten puolueen varapuheenjohtaja Peuhkuri tviiteissään antaa ymmärtää.

Kansallinen herätys antaa odottaa itseään

Viimeksi Suomessa on ollut merkittävää herätyskristillistä liikehdintää yli 30 vuotta sitten kun Niilo Yli-Vaino kiersi maata ja Neuvostoliittoa pelättiin Jumalan ruoskana. Aikakauden eräänlainen huipentuma oli pastori Billy Grahamin vuoden 1987 Suomen-matka. Grahamin saarna Helsingin olympiastadionilla oli kirkkokuntarajat ylittänyt aikansa megatapahtuma, jota herätyskristillisissä piireissä vieläkin kaiholla muistellaan.

Kylmän sodan ja Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen herätyskristillinen meno on ollut laskusuuntaista. Vuosituhannen vaihteessa Nokian herätys ja Markku Koivisto loivat uutta toivoa kansallisen herätyksen alkamisesta. Toivo kuitenkin hiipui, kun Koiviston seksuaalinen kanssakäyminen toisen miehen kanssa tuli ilmi.

Vapaakirkossa vaikuttaneen runoilija ja evankelista Hilja Aaltosen kuolema vuosi sitten 105-vuotiaana käynnisti jälleen herätyksen odotuksen. Herätyskristillisissä piireissä yli kirkkokuntarajojen on vedottu hänen perintöönsä kuin kiistellen Aaltosen profeetallisista sanoista: ”Herätys alkaa ison kirkon piiristä, ja lopulta jokamiehen pellolla sataa”.

Mitään herätykseen etäisestikään viittaavaa ei silti ole tapahtunut, ellei sellaisiksi sitten ajatella kristillisdemokraattien kapinaliikettä puheenjohtajan vaihtamiseksi ja Suomen herätyskristillisen kentän kahden merkittävimmän mediainstituution, Taivas TV7:n ja Patmos Lähetyssäätiön, keskinäistä riitaa.

Patmos Lähetyssäätiön saarnamiehet ovat hyökänneet niitä piirejä kohtaan, jotka ovat kutsuneet yhdysvaltaisen pastori David Herzogin puhumaan vuorostaan Helsingin olympiastadionille heinäkuun lopussa ja sanoneet tämän opetusten olevan harhaoppisia. Toisin kuin Billy Graham, ihmeparantumisista todistava Herzog ei ole ollut profeetta omalla maallaan. Suomen herätyskristillisissä piireissä hän on kuitenkin saavuttanut nimeä, koska hänen ohjelmiaan on lähetetty Taivas TV7 -kanavalla. Näyttääkin vahvasti siltä, että Herzogin tulo Olympiastadionille enemmänkin hajottaa kuin yhdistää Suomen herätyskristillisiä piirejä vuonna 2014.

KD:n kapinaliikkeen taustalla saattaa olla pelkoa siitä, että kansallisen herätyksen puolesta taistelevat voimat erkaantuvat kristillisdemokraattisesta puolueesta ja löytävät poliittisen kotinsa muualta. Patmos Lähetyssäätiön entinen toiminnanjohtaja ja uskontotyöläisistä vuoden 2012 verotietojen mukaan eniten rahaa – 152 000 euroa – käärinyt Leo Meller tuki eurovaaleissa keskustan Hannu Takkulaa ja antoi ymmärtää juuri tämän olevan Jumalan tahdon mukainen ehdokas. Aiemmin Meller on esiintynyt enemmän kristillisdemokraattien miehenä.

Artikkelikuva: Himsan / Pixabay

Julkaisu KD:n kapinaliike ja kansallisen herätyksen odotus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjassaan Tarinan valta teologian tohtori ja viestintäkouluttaja Juhana Torkki kuvailee, miten brändien ja poliittisen koneiston takana on aina tarina. Vaikka länsimainen ihminen katsoo perustavansa analyysinsa rationaalisuuteen, tarinat vaikuttavat päätöksiin. Nykyajan valtaa käyttävät Tuhannen ja yhden yön scherezadit eli ne, jotka osaavat kertoa parhaimman tarinan. Tarinoiden illuusiota ei aseteta kyseenalaiseksi, vaikka totuus niiden takana on julmaa markkinointia. Ihmisiin yritetään vaikuttaa tehoamalla ensin tunteisiin ja luomalla kuvia verkkokalvolle. Rationaalisessa yhteiskunnassa kerran opittujen tarinoiden paikkansapitävyyttä ei kyseenalaisteta. Nykyajan scherezadeja ovat esimerkiksi Steve Jobs ja Timo Soini.

Torkin kirjan lähtökohtana on Aristoteleen klassinen runousoppi ja hänen käsitteensä pathos, logos ja ethos. Pathos kuvaa tunnetta, logos järkeä ja ethos liittyy puhujan luotettavuuteen. Pathos on ollut Torkin mukaan paitsiossa suomalaisessa kerrontaperinteessä, mutta se on hiljalleen noussut arvoonsa. Esimerkkeinä perinteen käyttäjistä hän mainitsee kaksi poliitikkoa: Keskustan eduskuntaryhmän varapuheenjohtajan Tuomo Puumalan ja entisen pääministerin Matti Vanhasen. Tarinan valtaa voidaan havainnollistaa tutkimalla nykyisten populistien retoriikkaa. Esimerkiksi Silvio Berlusconi oli ensimmäiseltä ammatiltaan ovelta ovelle -kauppias. Hän kuunteli aina vastapuolta ja teki markkinatutkimuksen siitä, mitä yleisö halusi kuulla. Sittemmin hän sovelsi tätä poliittisella urallaan.

Torkin kirja poukkoilee kuin kattilassa poksahtelevat maissinjyvät: se sisältää runsaasti viittauksia elävään elämään ja kaunokirjallisuuteen sekä oivalluksia ja ideoita, joista suurin osa on samoja kun Torkin aikaisemmassa teoksessa Puhevalta. Retoriikan klassikot nostetaan esiin, mutta tuoreempi tutkimus jää vähemmälle huomiolle. Onkin ironista, että vaikka Torkki kirjoittaa sinänsä viihdyttävästi, tarinoiden vallasta kertova kirja olisi pysynyt paremmin kasassa jonkinlaisen juonellisen tarinallisuuden avulla.

Hienoinen palaneen maku jää luvusta Median leirinuotiot, jossa Torkki käy sumeilematta viihteellistyneen median kimppuun. Torkin oma pathos hieman kummastuttaa lukijaa: mistä moinen raivo, joka vähentää tekstin uskottavuutta? Tässä tehdään poikkeuksetta ero nykykehityksen, iltapäivälehtiä selaavan ”kansan” ja Le Nouvel Observateuria ja Hiidenkiveä selaavan eliitin välillä. Helsingin Sanomien entinen kulttuuritoimittaja Seppo Heikinheimo nostetaan esiin viimeisimmän airueena, jonka syvällisille pohdinnoille ei löydy enää tilaa lehdestä. Myöhemmin lahjakas tähti teki itsemurhan. Lisäksi Torkin käyttämät esimerkit olisivat kaivanneet rinnalleen tuoreempia päivityksiä. Eikö Johanna Tukiaisen ja Ilkka Kanervan tekstiviestikohu ole jo hieman tunkkainen ilmiö? Tässä Torkki ei onnistu tuomaan aiheeseen mitään uutta. Miten olisi esimerkiksi tarina Sini Saarelasta? Hänen kohdallaan voisi pohtia sadun kaavaa ja draaman kaarta sekä sitä, miten media rakentaa tarinaa kuvalla.

Ranskalainen tutkija Christian Salmon julkaisi vuonna 2007 myyntimenestykseksi yltäneen teoksen Storytelling. Kirjasa Salmon analysoi, miten media, mainonta ja politiikka käyttävät tarinankerrontaa hyväkseen. Esimerkiksi presidentti Sarkozyn poliittiset taustajoukot julkaisivat pieniä suloisia tarinoita aina, kun presidentti oli töpännyt – vaikkapa ylistämällä Libyan autoritääristä Muammar Gaddafia. Kävely Carla Brunin kanssa Pariisin Disneylandissa oli hyvin ajoitettu conte de fée Ranskan hiljentyessä joulun viettoon. Sekä paikka että aika oli valittu huolella. ”Maata ei voi hallita kertomatta tarinaa”, totesi Sarkozyn medianeuvonantaja Henri Guaino. Tarinoilla pyritään kanavoimaan kansalaisten tunteet. Parhaimpana osoituksena tästä pidetään prinsessa Dianan kuolemaa vuonna 1997. Tony Blair eheytti kansakunnan asettumalla eräänlaiseksi esisurijaksi.

Christian Salmonin tavoin Torkki kiinnittää ilahduttavaa huomiota tarinankerronnan kannalta oleelliseen persoonapronominien käyttöön. Me-sanan käyttö on poliittisessa retoriikassa strategisesti järkevämpää. Sauli Niinistö ymmärsi käyttää me-muotoa uuden vuoden puheessaan, mikä teki siitä onnistuneemman kuin hänen edeltäjänsä uuden vuoden puheet. Tarja Halonen ei käyttänyt lainkaan persoonapronomineja. Sarkozy taas sanoi pelkästään yhden kampanjapuheen aikana 55 kertaa ”minä”  ja 20 kertaa ”minä haluan”. Storytelling on tuonut myös liioitellun myötätunnon osoittamisen takaisin politiikkaan. Kun tuleva presidentti julisti presidentinvaaleissa vuonna 2007 olevansa muuttunut ja olleensa ennen itsekäs, kamala ja vastuuton, retoriikassa oli tyypillinen sadun rakenne, jonka keskiössä on katuva paha poika. Sisäministeri, joka vaati DNA-testejä siirtolaisille, esitettiin nyt satujen katuvana prinssinä, joka ihaili kerjäläisten nöyryyttä. Katuva presidentti puhui kärsimyksestä, jota hän tuntee ja jakaa muiden kanssa. Sarkozyn ”ymmärrän teitä, koska olen samalla tavalla tuntenut  kärsimystä” oli lopulta paljon tehokkaampi kuin vastaehdokkaan Ségolène Royalin äidillinen ”pidän teistä hyvin huolta”.

Salmonin mukaan syyskuun 11. päivä vuonna 2001 oli ratkaiseva tapahtumasarja politiikan viihteellistymisessä, sillä siitä lähtien Pentagon ja Hollywood ovat työskennelleet yhdessä. Molempien tarinoissa jahdataan pahoja ja uskotaan hyvän voittoon. Politiikka on yhä enemmän pelkkää fiktiivistä kertomusta, josta puuttuvat oikea ideologia ja sisältö. Lehdistö on muuttunut Salmonin mukaan yhä enemmän yleisöksi, jota taitavat poliitikot pyörittävät. Kaiken keskipisteessä ovat yksittäiset poliitikot. Torkin Tarinan valta täyttää hienosti odotuksensa ja auttaa näkemään tarinoiden taakse, mutta Salmonin kirjan tasolle se ei yllä.

Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Torkki: Tarinoiden valta ja persoonapronominien paluu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.