Korvia huumaava hiljaisuus (2025). Ohjaus: Panu Suuronen, Suomi

Tämä otsikko tuli minulle mieleen neuvostolatvialaisesta dokumenttielokuvasta Onko helppo olla nuori vuodelta 1987, jossa silloisten nuorten asemaa tutkittiin Neuvostoliiton murroksen aikana. Kysymys oli retorinen, nuorilla oli vaikeaa.

Venäjän hyökkäyssodan alettua olemme eläneet uutta murrosta, eurooppalaisesta rauhasta sotaan, sääntöpohjaisesta avointen rajojen ja vapaan liikkuvuuden (uus)liberaalista maailmasta sellaiseen, jossa rajoilla suojaudutaan kansallisvaltioiden ulkopuolella ja sisällä vaanivilta uhilta. Sodan alettua nämä uhat ovat liittyneet yksiselitteisesti Venäjään.

Panu Suurosen dokumenttielokuva Korvia huumaava hiljaisuus (In Full Agreement) on kuvattu vuosina 2024–25 ja käsittelee tätä geopoliittista murrosta Suomen venäläisten silmin ja Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkemisen kautta.

Venäläisyys äärirajoilla

Venäjänkieliset muodostavat Suomen suurimman kielellisen maahanmuuttajataustaisen vähemmistön. Avoimen rajan aikana venäläisten elämää Suomessa on leimannut vahva ylirajaisuus: ylirajaiset perheet, sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset suhteet lähtöpaikkoihin.

Useimmiten Suomeen muuttaneiden ihmisten vanhemmat, sukulaiset ja ystävät olivat jääneet Venäjälle, ja heihin on pidetty tiivistä yhteyttä ensisijaisesti käymällä siellä. Venäjältä Suomeen suuntautuvalle maahanmuutolle on ollut ominaista myös se, että tänne on siirrytty lähialueilta, joten matkailu Venäjälle on tapahtunut varsin arkisesti ja itsenäisesti, lyhyessä ajassa ja pienillä kustannuksilla.

Venäjän 24.2.2022 aloittama täysimittainen sota Ukrainaa vastaan on johtanut asteittaiseen rajaliikenteen rajoittamiseen. Raja suljettiin lopullisesti marras-joulukuussa 2023. Yhteistyöhenkiseen Venäjä-naapuruuteen ehdittiin tottua yli kolmenkymmenen vuoden aikana. Siirtyminen suljettuun rajaan sotaa käyvää arvaamatonta valtiota vastaan on ollut kivuliasta – eri ihmisille eri tarvoin. Katkeruuden, pelon ja surun lisäksi tämä muutos on synnyttänyt myös toimijuutta.

Korvia huumaava hiljaisuus lähestyy venäjänkielisten reaktioita sotaan ja rajan sulkemiseen kolmen henkilön, Anastasiian, Karinan ja Marinan kautta. Kaikki he ovat Venäjältä kotoisin ja asuneet Suomessa pitkään.

He ikään kuin antavat kasvonsa erilaisille tavoille asennoitua sotaan ja rajan sulkemiseen, mutta myös yleisemmin venäläisyyteen ja osallisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa sodan oloissa.

Päähenkilöt antavat kasvonsa erilaisille tavoille asennoitua sotaan ja rajan sulkemiseen, mutta myös yleisemmin venäläisyyteen ja osallisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa sodan oloissa.

Anastasiia edustaa äärimmäistä sodan ja Venäjän vastustamista. Hän on Ukraina-mielinen aktivisti. Rajan tulee olla kiinni ja Venäjän vaikutusta vastaan on taisteltava. Protestit rajan sulkemista vastaan hän näkee turvallisuusuhkana Suomelle. Anastasiia on katkaissut yhteydet Venäjälle ja siellä asuviin sukulaisiin, jopa venäjän kieleen. Keskusteluissa psykoterapeutin kanssa hän käsittelee päätöstensä ja toimintansa inhimillistä hintaa.

Eikä toinenkaan elokuvan sankari, Karina, jää toimettomaksi tai sanattomaksi. Aleksanterinliiton aktivistina hän järjestää rajan sulkemista vastustavia venäjänkielisten mielenosoituksia. Karinaan henkilöityy hänen kaltaistensa venäjänkielisten vaatimus taata heille mahdollisuus sellaiseen ylirajaiseen perhe-elämään, johon he ovat kasvaneet ja tottuneet: sota on pahasta, mutta miksi hänen ja hänen perheensä pitää kärsiä sen seuraamuksista?

Karina on korkeasti koulutettu asiantuntija, joka kokee, että nyky-Suomessa häntä ei arvosteta kokonaisena ihmisenä, vaan hänet nähdään ainoastaan työntekijänä, ja hänen perheeltään kielletään koko ajan yhä uusia elämän osa-alueita.

Marina, kolmas hahmo, edustaa venäläisen korkeakulttuurin syvällistä tuntemusta ja kulttuurialan toimintaa. Marinan venäjänkieliset luennot keräävät täysiä saleja. Hän kamppailee kirjaston päätöstä vastaan lopettaa hänen venäläistä kulttuuria käsittelevä luentosarjansa.

Marina kauhistelee sotaa ja haluaa rauhaa, mutta voiko venäläisen kulttuurin kieltäminen, canceling, toimia moraalisena ratkaisuna ja vastauksena Venäjän sotaan? Marina ja Karina toimivat Aleksanterinliitossa, Anastasiia ei pysty edes keskustelemaan heidän kanssaan. 

Suomalaisuuden rajalla

Miettiessään venäläisyyttä naiset pohtivat samalla jäsenyyttään suomalaisessa yhteiskunnassa, suhdetta ”venäläisyyden” ja ”suomalaisuuden” välillä (missä on mielenkiintoisella tavalla kaikuja Daniil Kozlovin vastikään julkaistun kirjan Ryssä kanssa). Riittääkö kaikesta venäläisyyteen viittaavasta luopuminen suomalaiseksi tulemiseen? Onko rajan sulkeminen ja kaksoiskansalaisten opiskelu- ja työoikeuksien rajoittaminen merkki siitä, että venäläisten maahan muuttaneiden ihmisten ja heidän lastensa asema on eriarvoinen kuin etnisten suomalaisten? Onko venäläisellä kulttuurilla sijaa Suomessa? Oliko muutto Suomeen virhe?

Dokumentissa esiintyvät ihmiset ovat aitoja, itseään alttiiksi asettavia yksilöitä. Kullakin heistä on oma totuutensa, vahva näkemyksensä ja oma kärsimyksensä. He koskettavat katsojaa tunteen ja ajatuksen tasolla. Elokuva on ajankohtainen ja kliseisesti sanottuna antaa äänen ja hahmon Suomessa asuville venäläisille sekä tuo esille ihmisten tilanteiden ja asenteiden moninaisuutta ja vaikeutta.

Mietin myös, mitä dokumentin nimi – Korvia huumaava hiljaisuus, In Full Agreement englanniksi – tarkoittaa. Viittaako se venäjänkielisten näkymättömyyteen osana Suomen väestöä? Vai kommunikaation mahdottomuuteen eri ääripäiden välillä? Vai ”suomalaisten” (näennäiseen) yksimielisyyteen rajan sulkemisesta?

Dokumentissa esiintyvät ihmiset ovat aitoja, itseään alttiiksi asettavia yksilöitä. Kullakin heistä on oma totuutensa, vahva näkemyksensä ja oma kärsimyksensä. He koskettavat katsojaa tunteen ja ajatuksen tasolla.

Rajan sulkeminen, muuttunut suhtautuminen Venäjään, venäläisiin ja venäläiseen kulttuuriin ovat pinnalla olevia sodan vaikutuksia, joihin jokainen Suomessa asuva venäjänkielinen tavalla tai toisella ottaa kantaa.

Elokuva johdattaa ajattelemaan, että syvällisemmällä tasolla on kuitenkin kyse arvoistamme ja moraalistamme. Meneillään oleva sota on kumonnut toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa vallalla olleen sotimisen kiellon – ei koskaan enää – ja ihmiselämän arvon ensisijaisuuden valtioiden intresseihin nähden. Joukkotappaminen on tullut taas mahdolliseksi.

Tästä näkökulmasta katsottuna elokuva asettaa raskaan kysymyksen kaikille katsojille – etnisyydestä ja kansalaisuudesta riippumatta – mitä on oikea toiminta, kun lähellämme kärsii, haavoittuu ja kuolee satojatuhansia, ellei miljoonia ihmisiä, ja miljoonat pakolaiset etsivät turvaa?

Olga Davydova-Minguet on Venäjän ja rajan tutkimuksen professori Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistolla. Meneillään olevissa tutkimushankkeissa Davydova-Minguet tutkii maahanmuuton ja muistinpolitiikkojen välistä suhdetta.

Korvia huumaava hiljaisuus (Ohjaus: Panu Suuronen, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Korvia huumaava hiljaisuus (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Onko helppo olla Suomen venäläinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antidote (2024). Ohjaus: James Jones, Iso-Britannia

James Jonesin ohjaama Antidote on silmiä avaava ja ajankohtainen dokumenttielokuva, jossa seurataan Venäjän presidentti Vladimir Putinin hallintoa kritisoivien ja vastustavien tutkivien journalistien sekä oppositiopoliitikkojen vaarallista arkea. Elokuvan nimi tarkoittaa suomeksi vasta-ainetta tai vastamyrkkyä. Nimellä viitataan tutkivan journalismin ja oppositiopolitiikan rooliin Venäjällä: vasta-aineen tapaan ne käyvät myrkyn kimppuun ja eliminoivat sen.

Venäjän tapauksessa myrkky on Kremlin sortopolitiikka ja maan läpeensä korruptoitunut poliittinen järjestelmä, jolle tutkiva journalismi ja kriittinen kansalaisaktivismi toimivat tehokkaana vasta-aineena.

Päähenkilöinä Kremlin vastustajat

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta. Pääosissa ovat tutkiva journalisti Christo Grozev, nimettömänä pysyvä Venäjältä paennut kemisti, ja oppositiopoliitikko Vladimir Kara-Murza.

Grozev on tullut tunnetuksi tutkivan journalismin verkosto Bellingcatin toimittajana. Verkosto käyttää luovasti sekä avoimen lähteen tietoja että epätavanomaisia tiedustelukeinoja. Bellingcat on esimerkiksi käyttänyt Venäjän korruptiota hyväkseen ostamalla tietoja henkilöistä, joiden on epäilty toimivan maan turvallisuusviranomaisten palveluksessa.

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta.

Ääneen pääsee myös nimettömänä pysyvä venäläinen kemisti, joka työskenteli Venäjän valtiollisessa tutkimuslaitoksessa myrkkyjen parissa. Omien sanojensa mukaan hän ajatteli tekevänsä työtä terrorismin torjunnan parissa. Hän kuitenkin havahtui todellisuuteen huomattuaan laitoksessa kehitettyjä myrkkyjä käytettävän Kremlin politiikkaa arvostelevien hiljentämiseen. Tämän jälkeen kemisti alkoi suunnitella pakoa Venäjältä ja onnistui siinä Grozevin avustuksella.

Vladimir Kara-Murza on venäläinen oppositiopoliitikko, jonka Venäjän turvallisuusviranomaiset ovat yrittäneet myrkyttää kahdesti. Vuonna 2023 hänet tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen maanpetoksesta, väärän tiedon levittämisestä ja Venäjän asevoimien halventamisesta. Kara-Murza vapautettiin vuonna 2024 suuressa länsimaiden ja Venäjän välisessä vankienvaihdossa. Dokumentissa seurataan oikeusprosessia.

Tositapahtumia dokumentoiva poliittinen trilleri

Jones rakentaa dokumentin kuin jännityselokuvan. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Grozev istuu yksin keskellä hämärää ja tyhjää huonetta tuolilla kuin kuulusteltavana oleva vanki. Grozevilta kysytään olisiko hän pystynyt kuvittelemaan työnsä johtavan vakavasti otettaviin uhkauksiin ja todelliseen kuolemanvaaraan. Dokumentissa pääsevät ääneen myös Grozevin perheenjäsenet, kuten hänen poikansa ja tyttärensä. Kara-Murzan vaimo Evgenia Kara-Murza valottaa miehensä vangitsemisen ja häneen kohdistuneen ajojahdin taustoja.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin. Sarjakuvatyyliin tehdyt kuvaukset venäläisen kemistin tarinasta istuvat hyvin elokuvan tyyliin.

Kolmiosainen rakenne vaatii katsojalta keskittymistä, mutta tuo samalla esiin Venäjän autoritäärisen järjestelmän laajat vaikutukset: sen vaino ei kohdistu vain yksilöön, vaan myös perheisiin ja laajempiin yhteisöihin.

Syvälle ulottuva vaino

Grozev on tutkinut vuosia Putinin Venäjän sortoa ja korruptiota. Hän on tutkinut muun muassa Malaysia Airlinesin lento 17 alas ampumista Itä-Ukrainassa, Sergei ja Julia Skripalin myrkytystä Salisburyssä ja Aleksei Navalnyin 2020 myrkytystä. Vaikka kaikki tapaukset linkittyivät Venäjään, Grozevin mukaan vasta Navalnyin tapaukseen liittyvät paljastukset sekoittivat hänet suoraan maan sisäpolitiikkaan, minkä seurauksena hän sai Kremlin peräänsä.

Antidotessa kuvataan koruttomasti keinoja, joita Venäjä käyttää vastustajiensa hiljentämiseen ja eliminoimiseen. Esimerkiksi Venäjän palkkaamat bulgarialaiset vakoojat seurasivat Grozevin kanssa yhteistyötä tehneen Roman Dobrokhotovin liikkeitä ympäri Eurooppaa. Dobrokhotov on Venäjän oppositioon linkittyvän verkkojulkaisu The Insiderin päätoimittaja. Hän uskoi vakoojien tarkoituksena olleen murhata hänet tilaisuuden tullen.

Dokumentissa kuvataan kuinka Grozev ei saa yllättäen enää yhteyttä isäänsä moneen päivään. Vaikka Venäjä ei välttämättä ole tämän takana, Grozev ei voi olla epäilemättä tapauksen johtuvan hänen työstään tutkivana toimittajana. Grozev saa työnsä takia uhkailuviestejä eikä hän enää uskalla palata kotiinsa Wieniin, vaan joutuu elämään turvallisuussyistä New Yorkissa erossa perheestään.

Hän kuvailee Venäjän toimivan siten, että se vie hiljalleen vastustajiltaan edellytykset elää normaalia elämää. Pahinta Venäjän vainossa ei ole kuoleman pelko, vaan jatkuva huoli omien tekemistensä vaikutuksesta läheisten ihmisten elämään.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin.

Venäjää seuraavan tutkijan näkökulmasta ainoastaan yhden dokumentissa haastatellun toimittajan kommentti särähti korvaan: Puhuttaessa Venäjän sisäisestä tilanteesta Der Spiegelin toimittaja Fidelius Schmid toteaa maan olevan ”Soviet Union reloaded” eli Venäjän palanneen neuvostoaikoja muistuttavaan järjestelmään. Schmidin mukaan Venäjä teeskentelee yhä vähemmän olevansa demokratia ja hänen mielestään toisinajattelijoiden vaino on samalla tasolla kuin neuvostoaikana.

Vaikka poliittinen vaino on epäilemättä kasvanut Venäjällä viime vuosina, sen poliittinen järjestelmä eroaa monin tavoin Neuvostoliitosta. Ihmisoikeusjärjestö OVD-Infon mukaan poliittisia vankeja oli Venäjällä tammikuussa noin 1700–1800, joka on huomattavasti vähemmän kuin Mihail Gorbatšovin ajan Neuvostoliitossa, puhumattakaan Josif Stalinin ajasta.

Ote kansalaisyhteiskunnasta on toki tiukentunut helmikuun 2022 jälkeen Venäjällä merkittävästi, mutta Putinin hallinto nojaa ensisijaisesti suostutteluun sekä propagandaan suoran väkivallan ja massateloitusten sijaan. Kremlin lähestymistapaa protestimielialojen tukahduttamiseksi on kutsuttu osuvasti kepin ja porkkanan sijaan porkkanoilla lyömiseksi.  Olisikin mielenkiintoista tietää myös matalamman profiilin oppositioaktivistien kohtaamista vaaroista Venäjällä, mutta tämä on jo toisen dokumenttielokuvan aihe.

Tärkeä elokuva Kremlin vainosta ja toimittajien rohkeudesta

Antidote on tärkeä ja vaikuttava dokumentti. Se on kuvaus Venäjän parissa työskentelevien tutkivien toimittajien kohtaamista vaaroista, mutta samalla myös inhimillinen kertomus ja muistutus tutkivan journalismin tärkeydestä.

Vaikka elokuvan rakenne rönsyilee ajoittain, sen pääsanoman tärkeys on kiistaton. Se tekee näkyväksi järjestelmän, jonka toimet Putinin hallinto haluaisi pitää visusti piilossa. Elokuva ansaitsee tulla nähdyksi ei ainoastaan poliittisen merkityksensä vuoksi, vaan myös siksi, että se osoittaa rohkeuden merkityksen, kun panoksena on oma henki.

VTM Eemil Mitikka työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-ryhmässä. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee poliittista osallistumista ja autoritarismia Venäjällä.

Antidote (Ohjaus: James Jones, 2024), esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuvituskuva on dokumentistä Antidote (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Antidote osoittaa rohkeuden merkityksen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Muutin maaliskuussa 2023 Saksaan tekemään väitöksen jälkeistä tutkimusta Kasselin yliopiston politiikan tutkimuksen laitokselle. Keväällä 2025 antimilitaristisia Ostermarsch-mielenosoituksia edeltävinä viikkoina havahduin saksalaisen vasemmiston ongelmalliseen Venäjä-suhteeseen. Huomasin nimittäin erään vasemmistolaiseksi tunnustautuvan ja poliittista aktivismia tekevän kahvilan seinässä Rheinmetall Entwaffnen -kollektiivin julisteen, jonka iskulause kuului: ”Sotianne vastaan: antikapitalistinen pääsiäismarssi”. Tästä alkoi tapahtumaketju, jonka aikana opin, ettei suomalaiselle vasemmistolle tyypillinen valmius tukea Ukrainaa ole Saksan vasemmistossa kovinkaan kannatettua.

Nähdessäni antimilitaristisen julisteen kahvilan seinässä minussa heräsi epäilys, että mielenosoituksen yhtenä tavoitteena saattaisi olla Ukrainan aseavun lakkauttaminen. Avasin siksi tietokoneeni ja perehdyin saksalaisten rauhanyhdistysten lausuntoihin Venäjän hyökkäyssodasta.

Rheinmetall Entwaffnen on asevientiä, asevarustelua ja sotia vastustava kollektiivi. Se on julkaissut internet-sivuillaan tekstejä, joissa tarkastellaan Venäjän hyökkäyssotaa kapitalismi- ja valtiokriittisestä näkökulmasta. Tekstissä ”Jokaista sotaa vastaan – kaksi vuotta on liikaa” esitetään kritiikkiä muita vasemmistotoimijoita kohtaan siitä, että ne suhtautuvat myönteisesti Ukrainan aseelliseen tukemiseen:

”Ennen Venäjän hyökkäystä vasemmistoliberaareille ja sosiaalidemokraattipoliitikoille oli yleisesti hyväksyttyä vastustaa aselähetyksiä sota-alueille. Nyt kanta kääntyi yhdessä yössä vastakohdakseen: aselähetykset Ukrainan sota-alueelle kohotettiin moraaliseksi velvollisuudeksi ja niiden kritiikkiä vastaan hyökättiin ankarasti. Porvarilliset mediat kiihdyttivät tätä dynamiikkaa massiivisesti sotapropagandallaan.”

Myös Kasseler Friedensforum, yli 30 vuotta vanha rauhanyhdistys Kasselissa, on ottanut kantaa Venäjän hyökkäyssotaan. Sen julkaisema teksti ”Totuus on sodan ensimmäinen uhri” kumoaa omien sanojensa mukaan ongelmallisia tulkintoja sodasta. Rauhanyhdistys väittää, että Natolla ja Yhdysvalloilla on ollut merkittävä rooli sodan syttymisessä ja että rauhaa ei ole saatu aikaan Euroopan, Yhdysvaltojen ja Ukrainan vuoksi.

Talouspakotteet Venäjää vastaan, aseiden lähettäminen Ukrainaan sekä venäläisen kaasun ostamisen lopettaminen ovat rauhanyhdistyksen mukaan virheellisiä toimia. Se myös tuomitsee sodan erityislaatuisuuden korostamisen, Venäjän presidentti Vladimir Putinin vertaamisen Hitleriin sekä Venäjän sotarikosten kritiikin, koska nämä asiat demonisoivat Venäjää ja Putinia. Lisäksi rauhanyhdistys kritisoi, ettei Ukraina ole niin demokraattinen maa kuin yleensä ajatellaan.

Näiden tietojen perusteella lähetin ”Sotianne vastaan” -mielenosoitusta mainostaneelle kahvilalle sähköpostin, jossa perustelin, että he saattavat tukea välillisesti Venäjän imperialismia. Sain vastauksen, jossa kritiikkini torjuttiin antimilitaristisista teksteistä minulle jo tuttuihin syihin vedoten. Sähköpostissa kerrottiin, että Ukrainassa sorretaan vasemmistolaisia aktivisteja ja puolueita ja että länsi tukee Ukrainaa käyttääkseen sitä taloudellisesti hyväksi. Myös asetoimitukset kyseenalaistettiin. Lisäksi sähköpostissa esitettiin, ettei sodassa ole edistyksellistä osapuolta.

Vuoropuhelu kahvilan kanssa ei edennyt, sillä tieteellisiin artikkeleihin ja puheenvuoroihin nojaavat vastaukseni tuomittiin propagandana. Kiinnostuin kuitenkin selvittämään, miten saksalainen vasemmisto suhtautuu Venäjän hyökkäyssotaan.

Saksan vasemmiston Venäjä-suhteet

Politiikan tutkija David Pattonin ja Venäjän politiikan asiantuntija John Lough’n mukaan vasemmistopuolue Die Linke on ollut myötämielinen suhtautumisessaan Venäjään. Vuoden 2014 Ukrainan vallankumouksen jälkeen puolueen liittopäiväryhmän puheenjohtaja Gregor Gysi ei tunnustanut valtaan tullutta Ukrainan uutta hallitusta. Hän myös vastusti Venäjään kohdistuvia sanktioita ja väitti, että ne vain pahentaisivat tilannetta. Kansanedustaja Sahra Wagenkecht taas esitti, että Krimin valtaus oli Venäjän intressien näkökulmasta ymmärrettävä ja perusteltu teko.

Helmikuussa 2015 Die Linke -puolueen kansanedustajat Wolfgang Gehrcke ja Andrej Hunko vierailivat Venäjän puolelta separatistien valtaamassa Donetskissa, mikä rikkoi Ukrainan rajalakia. Venäjä-mieliset separatistit hyödynsivät vierailua propagandassaan. Vuonna 2020 oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin myrkytyksen jälkeen liittopäivillä keskusteltiin Nord Stream 2 -kaasuputken rakennuksen keskeyttämisestä, jolloin Die Linke äänesti keskeyttämistä vastaan. Kaksi vuotta myöhemmin puolueen ulkopoliittinen puhemies Gysi kysyi parlamentissa, miksi Yhdysvalloilla voi olla puskurivyöhyke Itä-Euroopassa, mutta Venäjällä ei.

Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on ollut saksalaiselle vasemmistolle repivä aihe. Kesäkuussa 2023 Sahra Wagenknecht ja yhdeksän muuta kansanedustajaa erosivat Die Linkestä poliittisten ristiriitojen vuoksi. Juuri sota oli keskeisimpiä eron syitä. Siinä missä puolueen muut edustajat tuomitsivat Venäjän hyökkäyksen ja kannattivat talouspakotteita, Wagenknecht ja häntä tukevat edustajat pitivät länsimaita ja Natoa syyllisenä sotaan sekä vastustivat talouspakotteita. Elokuussa 2023 Wagenknecht perusti muiden Die Linkestä lähteneiden poliitikkojen kanssa puolueen Bündnis Sahra Wagenknecht.

Die Linken nykyinen kanta Venäjän hyökkäyssotaan käy ilmi puolueen internet-sivuilla julkaistusta tietopaketista ”Ukrainan oikeudenmukaisen rauhan puolesta”. Se sisältää yhteensä kahdeksan teesiä puolueen näkemyksistä ja poliittisista vaatimuksista:

1. Venäjän hyökkäyssota on tuomittava.
2. Ukrainalla on oikeus puolustaa itseään, mutta muilla valtioilla ei ole velvollisuutta toimittaa aseita.
3. Asetoimitukset Ukrainaan voivat lisätä sodan laajenemisen vaaraa.
4. Saksan armeijaan ei tule investoida nykyistä enempää.
5. Venäjälle asetetut taloudelliset sanktiot ovat perusteltuja, kunhan ne eivät kohdistu maan siviiliväestöön.
6. Naton laajeneminen Itä-Euroopassa on lisännyt sodan riskiä, vaikka Venäjä on moraalisessa vastuussa sen aloittamisesta.
7. Nato tulisi korvata eurooppalaisella puolustusliitolla.
8. Aselähetykset tulisi kieltää.

Bündnis Sahra Wagenknecht ei ole julkaissut internet-sivuillaan juurikaan lausuntoja Venäjän hyökkäyssodasta. Sivujen FAQ-osiossa puolue ainoastaan ilmoittaa vastustavansa Venäjään kohdistuvia talouspakotteita.

Wagenknecht on kuitenkin julkaissut ilmaissut kantansa videolla, jossa hänen mukaansa ”Ukrainan sodan” pitkittyminen johtuu länsimaiden haluttomuudesta rauhaan ja kyvyttömyydestä diplomatiaan. Sodan ratkaisuna olisi se, että länsimaat ja Ukraina tekisivät myönnytyksiä Venäjälle. Käytännössä Ukrainan tulisi luovuttaa Venäjän valtaamat alueet ja Krimin niemimaa sekä taata se, ettei maa liity Natoon. Lisäksi Wagenknecht kritisoi Ukrainan aseellista tukemista, venäläisen kaasun ja öljyn ostamisen lopettamista ja talouspakotteita Venäjää vastaan.

Helmikuussa 2022 alkanut Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on ollut saksalaiselle vasemmistolle repivä aihe.

Eurooppalaisten vasemmistopuolueiden reaktiot Venäjän hyökkäyssotaan luokitellaan politiikan tutkijoiden Jakob Vondreysin, Luke Marchin ja Bartek Bytlaksen tutkimuksessa kolmeen ryhmään. Venäjään myönteisesti suhtautuvat puolueet pitävät länttä syyllisenä sotaan, vastustavat Venäjään kohdistuvia sanktioita ja torjuvat aselähetykset Ukrainaan. Venäjään kriittisesti asennoituvat puolueet tuomitsevat Venäjän syypäänä sotaan, kannattavat sanktioita ja haluavat aseistaa Ukrainaa. Näiden vastakkaisten näkökulmien väliin voidaan sijoittaa puolueet, jotka näkevät Venäjän syyllisenä ja kannattavat sanktioita, mutta vastustavat Ukrainan aseellista tukemista. Siinä missä Bündnis Sahra Wagenknecht on Venäjä-myönteinen puolue, Die Linke edustaa välimuodon politiikkaa.

Sosiologi Lóránt Győri ja politiikan tutkija Péter Krekó esittävät puheenvuorossaan, että vasemmiston suhtautumista Venäjään selittää neljä tekijää. Ensinnäkin vasemmistopuolueiden retoriikka nojaa rauhan ja neutraaliuden ihanteisiin, mikä tarjoaa lähtökohdan lännen aggression kritisoimiselle. Toiseksi puolueet kannattavat itsemääräämistä, jolloin ne voivat tukea esimerkiksi Venäjä-mielisiä separatisteja. Kolmanneksi puolueet ovat antifasistisia, minkä vuoksi niille saattaa olla luontevaa tunnistaa fasisteja Ukrainassa. Neljänneksi puolueilla on taipumusta nähdä Venäjä ja Itä-Ukrainan kapinalliset lännen uhreina.

Toisin sanottuna vasemmisto tukee Venäjää ”viholliseni vihollinen on ystäväni” -ajattelutavan sekä anti-imperialismin, antikapitalismin ja antiamerikkalaisuuden ideologioiden pohjalta.

Politiikan muutoksen tarve

Saksan vasemmiston suhtautumista Venäjän hyökkäyssotaan voidaan kritisoida tieteellisten tutkimusten ja puheenvuorojen perusteella. Politiikan tutkija Ruslan Zaporozhchenkon johtopäätöksenä on, että Venäjä on ollut imperialistinen ja aggressiiviseen laajentumiseen pyrkivä toimija viidensadan vuoden ajan. Toisin sanottuna Venäjän hyökkäys Ukrainaan sijoittuu pitkään imperialististen tekojen sarjaan. Kansainvälisen politiikan tutkija Kseniya Oksamytna perusteleekin, ettei Venäjän hyökkäyssodan tavoitteena ole varmistaa maan omaa turvallisuutta tai arvostusta, vaan sota on kolonialismia ja imperialismia.

Mitä tulee tarvittaviin eurooppalaisiin vastatoimiin, kansainvälisten suhteiden tutkija Robert Person korostaa, että Ukrainan taloudellisen ja aseellisen tukemisen lopettaminen johtaisi siihen, että Ukraina joutuisi antautumaan ja myöntymään Venäjän ankariin ehtoihin. Erityisesti Saksan antaman aseavun lopettaminen olisi ongelmallista, sillä Saksa on ollut Ukrainaa kolmanneksi eniten aseellisesti tukenut valtio. Politiikan tutkijat Eremin Arkadiy ja Oleg Petrovich-Belkin esittävät, että Venäjään kohdistuvat pakotteet ja sotilaalliset vastatoimet ovat perusteltuja rauhan edistämisessä.

Eurooppalaisen vasemmiston olisi tärkeää suunnata imperialismin kritiikki pelkän lännen sijasta myös itään.

Lukuisat tutkijat ovat argumentoineet, että Itä-Euroopan maat ovat hakeutuneet Natoon juuri Venäjän aikaisempien sotatoimien vuoksi. Venäjän informaatiovaikuttamista tutkiva Pekka Kallioniemi väittääkin, että Naton roolin korostaminen on myytti, jota Venäjä pyrkii levittämään edistääkseen omia intressejään. Myös saksalaisen vasemmiston väite vasemmistopuolueiden kieltämisestä Ukrainassa on virheellistä tietoa. On totta, että venäjämielisiä puolueita on lakkautettu, mutta maassa on aktiivisia vasemmistolaisia puolueita.

Eurooppalaisen vasemmiston olisi tärkeää suunnata imperialismin kritiikki pelkän lännen sijasta myös itään. Erityisesti Venäjän intressien ja vaikutuskeinojen analyysi olisi keskeistä. Syynä on se, että Ukrainan aseellisen tukemisen kritiikki ja Venäjän tuottaman informaation levittäminen edistävät Venäjän imperialismia Itä-Euroopassa.

KTT Antti Moilanen tutkii poliittisen kasvatuksen didaktiikkaa Kasselin yliopistossa Saksassa.

Artikkelin kuvituskuva: Christian Wiediger / Unsplash

Julkaisu Saksan vasemmisto Venäjän asialla? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainalaiset ovat puolustautuneet Venäjää vastaan jo yli kymmenen vuotta. Merkittäviin saavutuksiin lukeutuu Kiovan vapaustaistelu, venäläisen Moskva-ohjusristeilijän upotus ja laittoman Kertšinsalmen sillan räjäytys. Elokuussa 2024 Ukraina teki historiaa siirtämällä sodankäynnin takaisin Venäjän omalle kamaralle Kurskissa. 

Alkukappaleen painotus on tietoinen, sillä tämä kirjoitus haastaa suomalaisia tarkastelemaan millä tavoin ja missä suhteessa Ukrainasta ja Venäjästä kirjoitetaan mediassa, erityisesti iltapäivälehdissä. Ukrainan saavutuksista nimittäin kirjoitetaan yllättävän vähän.

Vapaaehtoisvoimin toteutettu Iltahuti-hanke seurasi suomalaisten iltapäivälehtien kansia 30 kuukauden ajan, helmikuusta 2022 elokuuhun 2024. Selvityksessä verrattiin kuinka usein ja miten Venäjä, Venäjän presidentti Vladimir Putin ja Ukraina – suomalaisten tuki mukaan lukien – mainittiin Iltalehden ja Ilta-Sanomien kansien otsikoissa ja kuvissa. Lisäksi käytiin läpi 15 merkittävän sotatapahtuman kansiuutisointia tarkemmin. 

Tulokset osoittavat, että Venäjän ja Putinin yhteenlaskettu näkyvyys oli seitsenkertainen Ukrainaan nähden. Joinain kuukausina Putin näkyi kansissa kuukauden jokaisena julkaisupäivänä. Ukrainaa puolestaan ei joinain kuukausina mainittu kertaakaan.

Putin on tunnetusti kansissa

Iltahuti-selvityksen mukaan suomalaisten iltapäivälehtien kannet kuvaavat Venäjän sotaa Putinin hahmon kautta. Kahden ja puolen vuoden aikana 927 julkaisua mainitsi Putin otsikossa ja/tai kannen valokuvassa. Samalla aikavälillä 600 kannessa mainitaan Venäjä ja 218:ssa Ukraina.

Ylen haastattelussa Ilta-Sanomien vastaava päätoimittaja Johanna Lahti perusteli Putinin nostamista kansiin ajatuksella siitä, että Venäjän hyökkäys henkilöityy Putiniin. Iltalehden vastaava päätoimittaja Perttu Kauppinen puolestaan yhdisti rajanaapurin johtajan kiinnostavuuden painetun lehden myyntiin. 

Putinin yliedustus nousee tuon tuosta esille, iltapäivälehdet toteavat hahmon merkitykselliseksi uutisoinnin ja myynnin takia ja aiheen käsittely tyrehtyy.

Kirjallisuustieteilijä Maria Mäkelä on esittänyt, että erilaisten yhteiskunnallisten aiheiden käsittely yksilöiden kokemusten välityksellä on yleistynyt uutismediassa. Kun menneinä vuosikymmeninä esimerkiksi julkisia palveluita käsiteltiin vaikkapa asiantuntijalausuntojen kautta, nyt juttujen keskiöön nostetaan tavallisten kaduntallaajien samaistuttavat reaktiot. Sama malli näyttää toistuvan myös Venäjän sotaa käsittelevissä otsikoissa, mutta tapahtumia peilataan Putinin oletetun sielunmaiseman kautta.

Putinin yliedustus on tunnistettu mediassa laajasti. Esimerkiksi toimittaja Maria Pettersson totesi Helsingin Sanomien kommentissa: “Emme tarvitse Putinia viitenä päivänä viikossa”. Myös muun muassa MTV3 Uutiset, LongPlay sekä Ylen Viimeinen Sana -ohjelma ja Kovan Viikon Uutiset -satiiri käsittelivät ilmiötä. 

Tähän asti julkinen keskustelu on kuitenkin jäänyt keskeneräiseksi. Putinin yliedustus nousee tuon tuosta esille, iltapäivälehdet toteavat hahmon merkitykselliseksi uutisoinnin ja myynnin takia ja aiheen käsittely tyrehtyy. Haastammekin laajentamaan mediapoliittista keskustelua kysymällä: Missä Ukraina?

Ukrainan saavutukset Putinin ja Venäjän varjossa

Iltahudin selvityksen mukaan iltapäivälehtien kannet käsittelivät sodan merkittäviä tapahtumia Putinin oletettujen kokemusten tai Venäjän armeijan toimien kautta. Venäläisten teot, ukrainalaisten saavutukset ja suomalaisten tuki näkyivät kansissa harvoin. 

Esimerkiksi Kiovan vapaustaistelun aikaan iltapäivälehdet käsittelivät Putin terveydentilaa ja aiemmin suomalaisilta poliitikoilta saatuja lahjoja sekä Venäjän armeijan julmuuksia, eivät ukrainalaisten voittoja taisteluissa.

Moskva-ohjusristeilijän upotusta kuvattiin Iltalehdessä Venäjän nöyryytyksenä, jonka pelättiin johtavaan “raakaan kostoon”. Otsikkoa kuvitti Putinin valokuva.

Ukrainassa postimerkkiin päätynyt Kertšinsalmen sillan räjäytys johti myös arveluihin Putinin kostosta sekä mahdollisen ydinlaskeuman laajuudesta. Myös Putinin lahjaksi saama traktori nousi otsikoihin. 

Kurskin historiallisen vastahyökkäyksen tilalla kansissa käsiteltiin Putinin aivoja sekä Suomen ja Venäjän yhteenottoja kulissien takana. 

Muun muassa valtiotieteilijä Timothy Frye on kirjoittanut siitä, että nyky-Venäjää selitetään usein Putinin henkilöpsykologian tai maailmankäsityksen kautta. Tällaisten selvitysten ongelmallinen oletus on, että Putin pystyy suoraan muuttamaan henkilökohtaiset näkemyksensä politiikkatoimiin ilman järjestelmällisiä tai yhteiskunnallisia rajoituksia.

Vastaavien tarinoiden epäkriittinen esittäminen toimii tieteentutkija Lee Vinselin sanoin “kritiikki-hypenä”: vaikka Putin esitetään mediassa vihollishahmona, rivien välissä kuitenkin väitetään, että hänellä on enemmän valtaa ja kyvykkyyttä kuin hänellä todellisuudessa on. 

Pahimmillaan tällaisilla viholliskuvilla voi olla itseään toteuttavien tarinoiden vaikutus. Viestinnän tutkijat Markus Ojala ja Mervi Pantti ovat esittäneet, että sodan hahmottaminen Venäjän ja läntisen maailman konfliktina vähentää ulkopoliittista liikkumatilaa ja kompromissien mahdollisuutta. Liioiteltu viholliskuva voi myös synnyttää vaikutelman ukrainalaisten tukemisen turhuudesta ylivoimaisen vihollisen edessä.

Putiniin keskittyvällä kirjoittamisella on luonnollisesti myös omat seurauksensa: kun sotaa ymmärretään hänen kauttaan, ei esimerkiksi ukrainalaisten toiminnalle ja kokemuksille riitä tilaa. Sodan toisen osapuolen häivyttäminen uutisoinnista petaa heille roolia näkymättömänä sijaiskärsijänä ja suurvaltapolitiikan välikappaleena.

Ukrainalaisten puolustuksen mittakaava

Olisi houkuttelevaa kuitata iltapäivälehtien Putin-painotus marginaalisena ja epäpoliittisena mediailmiönä. Näin ei kuitenkaan pidä tehdä käynnissä olevan sodan aikana. 

Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) on antanut Putinista pidätysmääräyksen. Putinin toimet on tuomittu Euroopan parlamentin päätöslauselmassa ja Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen (PACE) kannanotossa. 

Iltahudin selvityksen mukaan iltapäivälehtien kannet käsittelivät sodan merkittäviä tapahtumia Putinin oletettujen kokemusten tai Venäjän armeijan toimien kautta. Venäläisten teot, ukrainalaisten saavutukset ja suomalaisten tuki näkyivät kansissa harvoin.

Venäläisen median tuottamat valokuvat ja suomalaisten iltapäivälehtien kansien sensaatiohakuinen kielenkäyttö, kuten otsikoinnissa “Putinin luksuselämästä”, “seksiansasta” ja “lemmenpesästä” trivialisoivat ja inhimillistävät Putinia sotarikollisena. Samalla yleisön huomio siirtyy pois venäläisten laaja-alaisesta osallisuudesta. 

Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin mukaan venäläiset ovat syyllistyneet jo 137 000 sotarikokseen. Lähes 20 000:n Venäjälle pakkosiirretyn ukrainalaisen lapsen pelätään kokevan russifikaatiota, eli kulttuurista ja kielellistä venäläistämistä. Väliaikaisesti miehitetyillä alueilla ukrainalaisia nuoria painostetaan liittymään venäläisiin kadettiohjelmiin sekä sotilaalliseen nuorisojärjestöön, Junarmijaan. 

Ulkomailla venäläisten on raportoitu vakoilleen sekä tehneen tuhopolttoja, sabotaaseja ja informaatiovaikuttamista. Samalla noin neljännes venäläisistä on lahjoittanut sotilaille rahaa tai tavaraa, melkein puolet tuntee ylpeyttä Venäjän armeijan toimista ja yli kolmannes pitää mahdollista ydinaseen käyttöä Ukrainassa perusteltuna. Suuri osa hyväksyy valtion toimet passiivisella hiljaisuudella.

Luvut antavat osviittaa Ukrainan kohtaamaan venäläisen aggression mittakaavasta. 

Median rooli puolustuksessa

Muun muassa filosofi Slavoj Žižek kritisoi länsimaisen median tapaa kuvata Ukrainan aseapua eskalaationa – toisin kuin Venäjän jatkuvia iskuja siviilikohteisiin. Sotatieteiden tohtori Saara Jantunen puolestaan on kysynyt rakennammeko Venäjä-pelotetta Venäjän puolesta, toistamalla sotaa käyvän valtion uhkauksia ja hokemalla sen voivan tehdä “mitä vaan”? 

Kansainvälisesti katsottuna Venäjän pelonlietsonnalle ja Putinin henkilöhahmon kehyksille on selkeitä vaihtoehtoja. Esimerkiksi Ukrainan henki oli Times Magazinen “vuoden 2022 henkilö”. Sunday Express on viitannut kannessaan ukrainalaisiin leijonasydän-termillä, ELLE on kertonut ukrainalaisten naisten arkea ja New York Magazine on nostanut esille nuoria puolustajia.

Tutkijat Inga Vyshnevska ja Anastasiia Holumbiovska ovat kansianalyysyssään osoittaneet, että kansainvälinen media on kuvannut Ukrainaa monipuolisesti, tuoden esiin sekä sodan kauhut että kansan toivon ja kestävyyden.

Vastaavaa sotauutisoinnin monipuolisuutta tarvitaan myös kotimaassa, selvityksessä ilmenneen Putin-kulman sijasta. Tätä ehdotusta ohjaa niin median vastuu kuin vapaus. 

Journalistin eettiset ohjeet, joihin journalistinen media on Suomessa sitoutunut, korostaa pyrkimystä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen. Samalla median vapaus puhua sodan monista ulottuvuuksista on yhteiskunnallisesti arvokasta.

Suomella on tiiviit suhteet Ukrainaan: Valtioneuvoston mukaan Suomi on yksi Euroopan vahvempia Ukraina-tukijoita. Kotimaisella medialla on mahdollisuus tukea Suomen valitsemaa linjaa, nostaa esille Ukrainan sankareita ja saavutuksia sekä motivoida vapaaehtoisten työtä tarinoiden ja esimerkkien kautta. Kannustamme miettimään: miten suomalainen media aikoo käyttää tätä vapautta jatkossa?

Valeria Gasik on suomalaisukrainalainen aktivisti, konsultti ja Iltahuti.com -hankkeen vetäjä.

Aleksi Knuutila on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa ja media-analyysin asiantuntija.

Artikkelin kuvituskuva: Anastasiia Krutota / Unsplash

Julkaisu Missä Ukraina? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hybridivaikuttaminen juontaa juurensa aina 1700-luvulle asti, jolloin Katariina Suuren sotapäällikkö Aleksandr Suvorov kehotti venäläisiä taistelemaan vihollista vastaan aseilla, joita sillä ei ole. Venäläiset ovat myös päivittäneet säännöllisesti hybridivaikuttamisen keinovalikoimansa vastaamaan kulloistakin maailmantilannetta, teknologista kehitystä unohtamatta. 

Martti J. Karin ja Antero Holmilan kirjoittama teos Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii (Docendo 2023) avaa ansiokkaasti Venäjän harjoittamaa ulkopolitiikkaa sekä strategista ajattelua. Karin ja Holmilan teos nostaa esiin, miten Venäjällä on vuosisatainen perinne hybridisodankäynnissä tai epälineaarisessa sodankäynnissä, kuten Venäjällä sama asia ilmaistaan. 

Perinteinen hybridisodankäynti tarkoittaa Karin ja Holmilan mukaan ”koordinoitua, synkronisoitua ja usein pitkäaikaista monin eri keinoin tehtyä vaikuttamista kohdemaahan tai liittoumaan”. Venäjän asevoimien pääesikunnan päällikön Valeri Gerasimovin mukaan kutsutussa Gerasimovin opissa hybridivaikuttaminen on keskeinen työkalu ja sen avulla kohdevaltioon luodaan hämmennystä, epäluuloa ja eripuraa. Kaikki edellä mainitut piirteet ovat myös hyvin tuttuja Venäjän presidentin Vladimir Putinin pitkän ajan ulkopolitiikasta, jota oppi itsessään täydentää hyvin.

Gerasimovin oppi toimii käytännössä kuusiportaisella ulottuvuudella ja se jakaantuu karkeasti ei-sotilaallisiin ja sotilaallisiin keinoihin sekä niiden yhdistelmiin riippuen aina kulloisenkin luodun kriisin eri vaiheesta. Kriisin luominen kohdemaahan on joka tapauksessa aina Gerasimovin opin tosiasiallinen tavoite. 

Karin ja Holmilan mukaan Gerasimovin opin kaava vaikuttamiselle on ollut usein toistuva ja se lähtee liikkeelle kriisin synnyttämisestä käytännössä piilossa. Syvän rauhan tilan vallitessa jo pelkästään ensimmäinen vaihe voi kestää vaikuttamisen ja otollisen maaperän luomisessa jopa vuosia. Tässä vaiheessa on selvää, että Venäjä hakee jo kohdemaassa maaperää uusien poliittisten liittoumien rakentamiseksi. 

Ensimmäiseen vaiheeseen liittyy myös kohdemaassa tapahtuva laaja informaatiosota, jossa valeuutiset ja verkostoituminen erilaisille keskustelualustoille ja kansalaisjärjestöihin aiheuttaa edelleen kasvavaa hämmennystä. Kaikista edellä mainituista toimenpiteistä: verkostoituminen kansalaisjärjestöihin ja jatkuva valeuutisten syöttäminen, Ranska toimii hyvänä esimerkkinä.

Ranska on ollut vuosikymmeniä Venäjän yksi pääkohteista

Ranskan asema Venäjän hybridivaikuttamisen kohteena ja ylipäätänsä maan koko suhde Venäjään on ollut aina näihin päiviin saakka hyvin ristiriitainen. Neuvostoliiton päämiehen Josif Stalinin päätöksellä Ranskaan luotiin heti toisen maailmansodan jälkeen laaja kontaktiverkosto. Verkosto ulottui lähes kaikkialle ranskalaisessa yhteiskunnassa, jossa valtaa käytettiin ja jossa silloinen Neuvostoliitto kykeni edistämään omia kansallisia intressejään. Erityisenä mielenkiinnon kohteena Stalinilla oli Ranskan ulkoministeriö.  Stalinin yksiselitteinen tavoite oli siten selvä: Despootti halusi horjuttaa Ranskaa sisäisesti. 

Yhtenä varhaisimmista hybridivaikuttamisen instrumenteista Ranskassa toimivat Stalinin aloitteesta syntyneet ja rahoitetut neuvostomieliset ja neuvostojärjestelmää ylistävät sanomalehdet. Näin alkunsa saivat muun muassa Resistance-sanomalehti ja edelleen ilmestyvä Franc-Tireur-julkaisu. 

Yhtenä varhaisimmista hybridivaikuttamisen instrumenteista Ranskassa toimivat Stalinin aloitteesta syntyneet ja rahoitetut neuvostomieliset ja neuvostojärjestelmää ylistävät sanomalehdet.

Olosuhteet Venäjän vaikuttamiselle Ranskassa olivat monella tapaa hyvin otolliset. Stalinilta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten sodan jälkeen perustettu neljäs tasavalta (1946–58) oli perustuslain osalta hyvin heikko ja hajanainen. Käytännössä maassa oli jopa pian vaaralliseksi osoittautunut valtatyhjiö, jonka myötä huhut sotilasvallankaappauksesta kasvoivat. Ranska oli toistuvissa hallituskriiseissä ja ongelmia syvensi entisestään kolonialismin purkautuminen ja erityisesti Algerian kysymys. 

Toinen venäläisiä hyödyttänyt ilmiö liittyi ranskalaisen yhteiskunnan, tieteen, kulttuurielämän ja poliittisten toimijoiden kiittämättömyyteen länsiliittoutuneiden avusta. Tämä syvensi entisestään maaperää venäläiselle poliittiselle vaikuttamiselle. Hyvänä esimerkkinä edellisestä on Ranskassa vuonna 1945 tehty mielipidetiedustelu, jonka mukaan ranskalaisista 57 prosenttia piti natsi-Saksan kukistumisessa Venäjän roolia kaikkein merkityksellisimpänä. Leimaa antavaa yleiselle ilmapiirille oli nimenomaan se, miten ranskalaisista vain 20 prosenttia näki natsi–Saksan kukistumisessa Yhdysvaltojen roolin tärkeimpänä Britannian roolin jäädessä kaikista vaatimattomimpaan osuuteen vain 12 prosenttiin.

Georges Pâgues ja Philippe Grumbach: Hyödylliset idiootit Moskovan palveluksessa

Hyödyllisinä idiootteina pidetään yleensä herkkäuskoisia ja naiiveja poliittisia toimijoita, jotka eivät ymmärrä myötäilevänsä poliittisen tahon todellisia intressejä ja tarkoitusperiä. Jos he joskus havahtuvat lopulta todellisuuteen, se on usein myöhäistä.

Virkamies-vakoilija Georges Pâquesin rooli Moskovan luottomiehenä on erityisen kiinnostava. Pâgues oli useissa hallituksissa muun muassa jälleenrakentamisen ja kaupungistumisen ministerinä työskennellyt virkamies, joka toimi tutkimusjohtajana IHEDN (Institut des hautes études de défense nationale) -sotakorkeakoulussa Pariisissa ja myöhemmin Naton lehdistöpäällikkönä.

Georges Pâques rekrytoi palvelukseensa Ranskan ulkoministeriön salakirjoittajan Maurice Abrivardin sekä entisen viestintäministerin ja tulevan L´Express-lehden päätoimittajan ja pitkän linjan yhteiskunnallisen vaikuttajan Philippe Grumbachin. 

Pâquesin joukkoa täydensi myöhemmin Tribune des Nations -lehden perustaja ja anti-amerikkalaisuutta Charles de Gaullen hengessä edustanut kovan linjan kommunisti, kirjailija André Ulmann. Maineikas toimittaja ja kirjailija vastaanotti venäläisten myöntämän kunniamerkin lisäksi kolme miljoonaa silloista frangia voitelurahana.

Pâques vuosi Moskovaan ensiksi vuosikymmenten ajan Ranskan korkeimman luokituksen valtiosalaisuuksia. Myöhemmin tultuaan Naton lehdistöpäälliköksi Pâques´n työlistalle tulivat myös puolustusliiton salaisiksi luokitellut dokumentit. Moskovaan vuodetut Naton asiakirjat koskivat Berliinin puolustamista, puolustusliiton sotaharjoituksia, psykologisen sodankäynnin salaisuuksia sekä Naton sotilaallisen valmiuden tasoa. Pâques jäi kiinni viranomaiseille lopulta vasta vuonna 1963 ja hänet tuomittiin pitkään vankeusrangaistukseen, josta hän istui lopulta vain seitsemän vuotta. 

Kylmän sodan kuumimpina vuosina venäläisranskalaisen epävirallisen liiton pelikirjan kaksi keskeistä instrumenttia olivat nimenomaan disinformaation levittäminen ja poliittinen tiedustelu eli toimet, jotka ovat edelleen käytössä Venäjän vaikuttamisessa.

Toisesta korkean profiilin vaikuttajasta Philippe Grumbachista oli tullut puolestaan vuosikymmenten aikana osa Ranskan vahvinta yhteiskunnallista eliittiä. Grumbachin lähipiiriin kuului niin poliitikkoja kuin viihde-elämän ja kulttuurin kovimpia nimiä. L´Express-lehden päätoimittajan roolissa hän vaikutti ja työskenteli läheisesti entisen pääministerin, Ranskan viidennen tasavallan perustuslain arkkitehdin Pierre Mendesin, presidenttien Francois Mitterrandin ja Valery Giscard d`Estaingin sekä heidän poliittisen lähipiirinsä kanssa. Grumbach vakoili venäläisille lopulta peräti 35 vuoden ajan, aina vuoteen 1980 saakka ja kuittasi palveluksistaan esimerkiksi vuosien 1976–78 välisenä aikana nykyrahassa noin 250 000 euroa.

Kylmän sodan kuumimpina vuosina venäläisranskalaisen epävirallisen liiton pelikirjan kaksi keskeistä instrumenttia olivat nimenomaan disinformaation levittäminen ja poliittinen tiedustelu – eli toimet, jotka ovat edelleen käytössä Venäjän vaikuttamisessa.

Kaikki edellä mainitut tapaukset pohjautuvat entisen KGB:n arkistonhoitajan Vasili Mitrokhinen tallentamiin salaisiin dokumentteihin, jotka hän toimitti länteen kylmän sodan päättymisen jälkeen vuonna 1992. Merkillepantavaa tässä kaikessa on ollut se, miten vähän Ranskassa on käyty toistaiseksi keskustelua huippuvirkamiesten ja yhteiskunnallisen eliitin maanpetoksellisesta toiminnasta. Edellä mainitut ilmiöt ja tapahtumat valaisevat siten ainakin osittain maan nykyisenkin johdon toimintaa. Ranskalaisille Eurooppa oli todellakin naiivilla tavalla maanosa Atlantilta Uralille. 

Portal Combat -hanke paljasti lisää Venäjän vaikuttamista

Helmikuussa 2024 Ranskan ulkoministeri Stéphane Séjourné julkaisi hätkähdyttävän raportin, joka perustui ranskalaisen kybervakoiluun erikoistuneen VIGILUM-yrityksen laajaan selvitystyöhön. Raportti paljasti laajan venäläisen niin sanotun Portal Kombat -operaation, jonka keskiössä oli poikkeuksellisen laaja venäläinen vaikuttamisverkosto. 

Portal Kombat -operaation yksiselitteinen tavoite oli Ranskan hallituksen luotettavuuden murentaminen ja vaikuttaminen kesän 2024 eurovaaleihin. Venäläisten tavoitteet vaikuttamisen suhteen olivat hyvin tuttuja, kuten heidän käyttämänsä hybridisodankäynnin välineetkin: valeuutisia, uhkailuja, erilaisia salaliittoteorioita ja yleisen hämmennyksen aikaansaamista.

Vaikuttamisverkoston takaa löytyi lopulta Krimillä toimiva ja vuonna 2015 perustettu Tiger Web -niminen verkkosivuja kehittävä yritys ja sen perustaja Jevgeni Shevchenko. Raportin mukaan oli ilmeistä, että Tiger Web toimi venäläisen hybridivaikuttamisen yhtenä keskeisimmistä palveluntarjoajista ja Shevchenkon yritys oli niin ikään integroitu venäläiseen hybridivaikuttamisen ekosysteemiin hyvin keskeisellä tavalla. 

Poliittisen vaikutusvaltansa lisäämiseksi Venäjä ei välttämättä edelleenkään tarvitse varsinaisia aseita. Toiminta ja päämäärien saavuttaminen voi realisoitua myös muilla keinoilla, kuten aikoinaan Katariina Suuren kenraali Aleksandr Suvorov toiminnan luonteen määritteli.

Venäjä iskee armotta avoimen yhteiskunnan kipupisteisiin

Venäjän pitkäjänteinen kyky arvioida kulloisenkin kohdemaan alttiutta vaikuttamiselle on looginen ja ymmärrettävä: Jos julkinen valta puuttuu länsimaisen kansalaisyhteiskunnan yhteen peruspilariin – eli kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen oikeuteen julkaista kannanottoja – julkinen valta kääntyy saman tien omia perusarvojaan vastaan. Edellä mainittu problematiikka koskee myös kaikenlaista järjestötoimintaa ja oikeutta kokoontua sekä järjestäytyä esimerkiksi yhdistykseksi. 

Edellä mainitut elementit muodostavat syyn sille, miksi Venäjä on ollut aina kiinnostunut Ranskan politiikkaan vaikuttamisesta. Science Po -yliopiston professorin David Colonin mukaan Ranska on erityisen altis ja helppo kohde ulkoiselle informaatiovaikuttamiselle, koska Ranskassa perusvapaudet koetaan erityisen tärkeiksi, mikä avaa saman tien väylän informaatiovaikuttamiselle. Sanan- ja ilmaisunvapauden hengessä kaikki julkaisutoiminta on ollut lailla suojeltua ja tähän avoimen yhteiskunnan arkaan kohtaan jo Stalin aikoinaan ymmärsi iskeä.

Venäjän pitkäjänteinen kyky arvioida kulloisenkin kohdemaan alttiutta vaikuttamiselle on looginen ja ymmärrettävä: Jos julkinen valta puuttuu länsimaisen kansalaisyhteiskunnan yhteen peruspilariin – eli kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen oikeuteen julkaista kannanottoja – julkinen valta kääntyy saman tien omia perusarvojaan vastaan.

Venäjämielistä propagandaa ja todellisuudesta täysin irrotettuja uutisia ranskaksi tarjoavat tälläkin hetkellä muun muassa Pravdan ranskankielinen verkkosivusto sekä edelleen toiminnassa oleva äärivasemmistolainen Franc Tireur-julkaisu. Pravdan sivusto tarjoaa Le Point -lehden mukaan yhden päivän aikana trollitehtaan hengessä satoja ”uutisia” pelkästään presidentti Emmanuel Macronin ja Ukrainan presidentin Volodimir Zelenskyin välisestä suhteesta.

Ranskankielinen Pravda operoi tehokkaasti lähes kahdensadan apulaissivustonsa avulla, jotka kaikki perustavat toimintansa ja uutisointinsa varsinaisen pääsivuston toimintafilosofiaan. Sen mukaan Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on oikeutettu konflikti ja Ukrainan johtajat ovat korruptoituneita natseja, jotka työskentelevät Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA:lle. 

Tehokkaana venäläisen propagandan alustana toimivat myös ranskalaisvenäläinen vuoropuhelun yhdistys Dialogue Franco-Russe sekä Demokratian ja yhteistyön instituutti. Kummankin edellä mainitun organisaation verkkosivuilla on tälläkin hetkellä runsaasti Venäjän poliittista propagandaa ja kattava määrä julkaisuja, joilla Putinin ja Venäjän harjoittamaa politiikkaa, ja jopa hyökkäyssotaa perustellaan. 

Venäjän intressi on selvä: Länsimaat muodostavat lähtökohtaisesti yhteisen vihollisen

Venäjän historia ja nykyhetken toiminta osoittavat kiistatta sen, että länsimaat liberaaleine arvoineen muodostavat heille viholliskuvan, jossa yhdistyvät kulttuurisota sekä geopoliittiset intressit. Asetelma on kiinnostava, mutta myös hyvin vaarallinen erityisesti Euroopan vakaudelle. 

Poliittisen sillanpääaseman venäjämielisyys on saavuttanut politiikan äärilaitojen suunnalta. Ranskassa äärioikeisto, sekä äärivasemmisto suhtautuvat jopa edelleen Putinin politiikkaan ja Kremlin intresseihin myötämielisesti. Ranskalainen äärioikeisto jakaa Putinin kanssa myös kansalliskonservatiivisen arvomaailman, jossa kansalliset intressit, perinteiset perhearvot, uskonto sekä laki ja oikeus määrittelevät politiikan askelmerkit. Jo pitkään käydyssä kulttuurisodassa liberaali maailmankuva on törmäyskurssilla edellä mainittujen arvojen kanssa.

Venäjälle Ranskan sisäpolitiikan umpisolmu ja poliittisten äärilaitojen suosion kasvu on tullut lähes tilaustyönä. Äärilaitojen menestys syövyttää jo muutenkin ranskalaisten vähäistä intressiä muodostaa edes jonkinlaista konsensusta yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Juuri käydyt parlamenttivaalit taktisine äänestämisineen eivät muuta kokonaistilannetta yhtään helpommaksi.

Äärilaitojen menestys syövyttää jo muutenkin ranskalaisten vähäistä intressiä muodostaa edes jonkinlaista konsensusta yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Juuri käydyt parlamenttivaalit taktisine äänestämisineen eivät muuta kokonaistilannetta yhtään helpommaksi.

On hyvä huomioida myös se, miten Ranskan puoluepolitiikan kummatkin äärilaidat suhtautuvat perinteisesti kriittisesti sekä Natoon että Euroopan unioniin. Kansallinen liittouma -puolueen puheenjohtaja Marine Le Pen on halunnut pitkään irtaantua Naton komentojärjestelmästä, josta Ranska oli poissa vuodet 1966–2009. Le Penin ja kansallisen liittouman edustama politiikka lähtee liikkeelle Ranskan kansallisesta suvereniteetista, jossa Nato-yhteistyö nähdään EU:n ohella kansalliselle suvereniteetille vastakkaisena elementtinä. Käytännössä kumpikin politiikan tavoite palvelee Putinin ja Venäjän intressejä. 

Mitä hajanaisempi EU ja Nato ovat-sitä parempi tilanne on Venäjälle. Naton uskottavuuden kannalta Ranskan osittainen irtaantuminen Natosta olisi siten koko puolustusliitolle vakava takaisku.

Kun kaikkia edellä kuvattuja Ranskassa toimivia organisaatioita tarkastellaan johtopäätösten tasolla, huomataan miten perinpohjaisella tavalla venäläiset ovat kyenneet murtautumaan ranskalaisen yhteiskunnallisen keskustelun ja vaikuttamisen eri tasoille, kuin huomaamatta. Tämä kaikki on tapahtunut aikajänteellä, jolloin Putinin politiikassa alkoi jakso, josta tällä hetkellä koko Eurooppa saa osansa. Münchenin vuoden 2007 kuuluisa puhe ei herättänyt länsimaita, eikä ranskalaisia toimimaan, vaan vapaan ja avoimen yhteiskunnan hengessä verkostoitumisen annettiin tapahtua, eikä siihen reagoitu oikeastaan lainkaan.

Venäjän pehmeän vaikuttamisen pääoma on rajallinen

Kun Venäjän ja Yhdysvaltojen hybridivaikuttamisen kykyä verrataan toisiinsa, ero Yhdysvaltojen hyväksi on selvä. Tällä hetkellä vain kiinalaiset yritykset, kuten Tiktok ja Huawei kykenevät haastamaan amerikkalaisia teknojättejä. 

Etulyöntiasema koskee tekoälysovellusten käyttöä, viihdeteollisuutta, samoin kuin kaikkia kaikkialla käytössä olevia sosiaalisen median palveluita ja alustoja, joita amerikkalaiset yritykset hallitsevat täysin suvereenilla otteella.

Verrattuna Yhdysvaltoihin venäläinen hybridivaikuttaminen on hyvin päällekäyvää ja todellisuudesta usein täysin irtaantunutta valtiollista propagandaa, jonka jäljet pyritään häivyttämään tehokkaasti erilaisten alihankintaverkostojen kautta. GAFA-yritysten (Google, Amazon, Facebook, Apple), Netflixin, Disneyn, Microsoftin ja lukemattomien muiden yksityisten- ja pörssiyritysten toiminta on tässä suhteessa aivan erilaista ja perustuu pitkälti kaupalliselle ansaintalogiikalle, jossa keskeisinä instrumentteina toimivat jopa vaaralliset koukuttavat algoritmit. 

Edellä mainittu amerikkalainen hegemonia ja asetelma ei kuitenkaan ole eliminoinut lainkaan valeuutisten leviämistä eri alustojen kautta, puhumattakaan yhteiskunnallisesta polarisaatiosta, josta on tullut oikeastaan globaali vitsaus.

Ranskan sisäiset ongelmat ja epävarmuus ovat Euroopan päänsärky

Ranskan suhteen Venäjän vaikuttamisyritykset tulevat jatkumaan myös lähitulevaisuudessa. Ranskan kannalta on tärkeää se, millaiseksi tuleva hallitus muodostuu ja miten tuleva pääministeri linjaa yhteistyötään presidentti Emmanuel Macronin kanssa. Pelissä on Ukrainan niin taloudellinen, poliittinen kuin sotilaallinenkin tukeminen. 

Nykyinen maan sisäpoliittinen eripura ja jopa kaaos heikentää Ranskan lisäksi EU:ta ja myös Natoa, jolloin viime kädessä Ranskan ongelmista hyötyy Putinin Venäjä. Hallituksessa ei voi olla venäjämielisiä ministereitä, joilla riittää ymmärrystä Kremlin intresseille ja tavoitteille.

Gerasimovin oppiin liittyen julkisuudessa on spekuloitu viime aikoina infrastruktuuriin kohdistuvien sabotaasien lisäksi jopa poliittisilla salamurhilla. Kuten hyvin ymmärretään, avoimessa yhteiskunnassa on hyvin vaikeaa eliminoida kaikkia uhkatekijöitä. Tässä kohtaa rikolliset tarkoitusperiaatteet menevät aina askeleen edellä. 

Autoritaarisille diktatuureille paras demokraattisten yhteiskuntien vastavoima on edelleen se, että ne pitävät kiinni omista arvoistaan, tutkitusta tiedosta, perusvapauksistaan ja oikeusvaltioperiaatteestaan. Jos näistä tingitään, Venäjä ja Putin ovat saaneet jälleen yhden hyvin kyseenalaisen voiton osakseen.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Pekka Väisänen on vapaa toimittaja.

Artikkelikuva: Tim Arterbury / Unsplash

Julkaisu Venäjän hybridivaikuttaminen Ranskassa – Historia ja nykypäivä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjällä opposition tila on käynyt yhä ahtaammaksi Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Ihmisoikeusrikkomuksia dokumentoivan OVD-Infon mukaan lähes 20 000 ihmistä on pidätetty hyökkäyssodan alkamisen jälkeen. Tämän lisäksi satoja sotaa vastustavia ihmisiä vastaan on nostettu oikeusjuttuja.

Sotaa vastustavia ihmisiä on otettu kiinni ja tuomittu poliittisin perustein esimerkiksi ”terroristiseen toimintaan yllyttämisestä” ja ”asevoimien halventamisesta”. Kiristyneen tilanteen takia sadat tuhannet ihmiset ovat lähteneet maasta. Heidän joukossaan on Venäjän hallintoa vastustavia poliitikkoja, taiteilijoita ja tavallisia ihmisiä.

Maan oppositio koki uuden takaiskun 16. helmikuuta, kun oppositiojohtaja Aleksei Navalnyi kuoli vangittuna Venäjällä. Navalnyiä pidettiin Venäjän merkittävimpänä oppositiojohtajana, vaikka kaikki eivät hänen kansallismielistä politiikkaansa kannattaneetkaan.

Navalnyin kuolemasta on syytetty Venäjän hallintoa, sillä kuolema palvelee hallinnon tavoitetta opposition hajottamisesta. Liikkeen hajottaminen on helpompaa, jos sillä ei ole enää johtajaa, jota tuhannet ihmiset ovat kuunnelleet. Tilanne on samanlainen monissa muissa autoritaarisissa valtioissa, joissa aktivisteja pidätetään, katoaa tai kuolee.

Myös Syyriassa hallinto on pyrkinyt hajottamaan oppositiota: aktivisteja on pidätetty, tapettu ja pakotettu maanpakoon. Viimeisimmän kymmenen vuoden aikana käyty verinen sisällissota hallinnon ja lukuisten eri aseellisten ryhmien välillä on vaikeuttanut siviilitoimijoiden tilannetta entisestään.

Vertailen tässä artikkelissa Venäjän ja Syyrian tilanteita, erityisesti mitä Syyrian opposition kehitys voi kertoa Venäjän opposition tulevaisuudesta.

Sitkeät syyrialaiset aktivistit

Syyria on Venäjän liittolainen, ja mailla oli läheiset suhteet jo Neuvostoliiton aikana. Näin ollen Venäjä on jo vuosikymmenien ajan seurannut läheltä Syyrian toimia maassa toimivan opposition tukahduttamiseksi.

Syyrian oppositio oli ollut ahtaalla jo pitkään ennen kuin maa ajautui sisällissotaan vuosina 2011–12. Hallinnon toiminta oli tuolloin samankaltaista kuin Venäjällä tänään. Erityisesti islamisteja, vasemmistolaisia, ihmisoikeusjuristeja ja muita toisinajattelijoita vangittiin vuosiksi, kidutettiin ja tapettiin – onnekkaat pääsivät pakenemaan ulkomaille.

Syyrian hallinnon hajota ja hallitse -politiikka ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan oppositiota. Vankiloissa niin islamistit kuin väkivallattomat aktivistitkin tapasivat muita samanmielisiä ja pääsivät keskustelemaan ja verkostoitumaan eri puolilta Syyriaa kotoisin olevien ihmisten kanssa. Maanpaossa olevat ihmiset oppivat uusia tapoja järjestäytyä ja organisoida toimintaansa.

Näin ollen väkivalta ja vangitseminen eivät lopettaneet ihmisten kritiikkiä hallintoa kohtaan. Vapauduttuaan monet vangituista oppivat toimimaan autoritaarisen yhteiskunnan puitteissa.

Syyrian hallinnon hajota ja hallitse -politiikka ei kuitenkaan pystynyt nujertamaan oppositiota.

Kapeassa julkisessa tilassa, maan alla ja ulkomailla toimineet hallintoa vastustavat ihmiset aktivoituivat kansannousun alettua vuoden 2011 alussa. Kansannousu sai aikaan massamielenosoituksia, jotka syyrialaisessa yhteiskunnassa olivat ennen näkemättömiä aktivismin muotoja.

Myös tuhannet aiemmin enemmän tai vähemmän tavallista elämää eläneet ihmiset aktivoituivat. Väitöskirjaani varten haastattelemani syyrialaiset aktivistit kertoivat, miten ennen vuotta 2011 toimineet aktivistit mobilisoituivat, tukivat ja innostivat nuorempia ihmisiä vallankumoukselliseen toimintaan.

Syyrian oppositio jakaantuu

Hyvin pian kansannousun alettua keväällä 2011 Syyrian opposition yhtenäisyys alkoi rakoilla. Ihmiset olivat yhtä mieltä tarpeesta vaihtaa maan johto, mutta keinoista, miten hallinto tulisi kaataa, he olivat eri mieltä. Osa aktivisteista vaati väkivallattoman vastarinnan jatkamista, osa tarttui aseisiin puolustaakseen yhteisöjään hallinnon väkivallan kiihtyessä.

Aktivistit eivät olleet myöskään yhtä mieltä tulevan yhteiskunnan luonteesta: mikä tulisi olla esimerkiksi uskonnon rooli presidentti Bashar al-Assadin hallinnon kaaduttua? Ulkovallat kuten Saudi-Arabia, Qatar ja Turkki alkoivat tukea sellaisia kapinallisryhmiä, jotka edistivät heidän omaa maailmankuvaansa, eikä yhtenäistä opposition armeijaa koskaan syntynyt.

Keskeistä opposition hajaantumisessa olivat myös erilaiset kokemukset. He, jotka asuivat edelleen Syyrian rajojen sisällä, joutuivat elämään väkivallan tai sen ainaisen uhan alla. Kapinallisten hallitsemilla alueilla on ollut myös vakavaa puutetta ruoasta ja muista perustarvikkeista. Elämää – ja vallankumousta – täytyi jatkaa niillä resursseilla, mitä oli jäljellä.

Opposition toimintamahdollisuudet ovatkin usein olleet helpommat maanpaossa. Aktivistit ovat voineet esimerkiksi tavata ulkomaisia tukijoita ja edistää asiaansa korkean tason tapaamisissa.

Sodan edetessä miljoonat ihmiset pakenivat Syyriasta. Heidän joukossaan oli monia aktivisteja, jotka jatkoivat väkivallatonta toimintaa ulkomailla. Toimintamahdollisuudet ovatkin usein olleet helpommat maanpaossa. Aktivistit ovat voineet esimerkiksi tavata ulkomaisia tukijoita ja edistää asiaansa korkean tason tapaamisissa. Poliittinen oppositio järjestäytyi Turkissa lähellä Syyrian rajaa ja valitsi edustajia puhumaan opposition äänellä.

Ulkomailla olevalla oppositiolla ei kuitenkaan ole koskaan ollut samanlaista legitimiteettiä kuin Syyriassa olevilla. Osa syyrialaistaistelijoista sanoo ulkomaisen opposition viettävän vain aikaa hotelleissa (fanadik) samalla, kun ihmiset maan sisällä taistelevat juoksuhaudoissa (khanadik).

Erilaiset tilanteet ja kokemukset ovat lisänneet opposition jakaantumista. On hyvin vaikea suunnitella tulevaisuutta tai päättää yhteisistä asioista, jos ihmiset eivät pysty tapaamaan toisiaan ja luomaan keskinäistä luottamusta. Jakaantuminen onkin osaltaan johtanut siihen, että al-Assad on voittamassa sodan.

Jakaantuuko Venäjänkin oppositio?

Venäjän presidentti Vladimir Putin pääsi seuraamaan lähietäisyydeltä, miten Syyrian oppositio voimistui 2010-luvun alussa. Hän myös näki, miten Syyrian hallinto pyrki tietoisesti hajottamaan oppositiota ennen maan sisällissotaa ja sen aikana. Hallinto pyrki esimerkiksi lisäämään uskontoryhmien välisiä jännitteitä ja leimaamaan koko opposition terroristeiksi. Tavoitteena oli estää yhtenäisen, hallintoa vastustavan voiman syntyminen.

Varoittavampi esimerkki, joka vieläpä johti mielenosoittajien tavoitteeseen, tulee kuitenkin maan lähihistoriasta. Ihmiset yhdistyivät 1980-luvulla ja järjestivät rautaesiripun hajoamiseen johtaneita massamielenosoituksia. Kuten historia on osoittanut, väkivallaton vastarinta eri keinoineen voi olla tehokasta, jos liike saa mukaansa tarpeeksi suuren määrän ihmisiä.

Tutkijat Erica Chenoweth ja Maria J. Stephan ovat todenneet väkivallattomien kampanjoiden olevan tehokkaita, jos niihin osallistuu aktiivisesti 3,5 % väestöstä. Lisäksi ulkomainen tuki väkivallattomalle vastarinnalle voi lisätä sen onnistumismahdollisuuksia.

Venäjällä 3,5 % tarkoittaisi viittä miljoonaa ihmistä eli suunnilleen samaa kuin Pietarin väkiluku. Määrä on iso, mutta on muistettava, että oppositiolla on jo ulkomaiden tuki, Venäjää vastaan on asetettu ankaria pakotteita, ja että maa käy kallista hyökkäyssotaa Ukrainassa. Erityisesti sodan pitkittyminen ja inhimillisen ja taloudellisen hinnan kasvu voi johtaa laajoihin tyytymättömyyden ilmaisuihin. 

Väkivallattomien kampanjoiden on todettu olevan tehokkaita, jos niihin osallistuu aktiivisesti 3,5 % väestöstä. Lisäksi ulkomainen tuki väkivallattomalle vastarinnalle voi lisätä sen onnistumismahdollisuuksia.

Tällä hetkellä venäläisen opposition tukahduttaminen pakottaa sen yhä enemmän maan alle ja ulkomaille. Toisinajattelijoiden ajaminen maanpakoon voi kuitenkin myös lisätä heidän toimintamahdollisuuksiaan. On helpompi tehdä töitä, tavata muita aktivisteja ja hankkia resursseja, kun ei tarvitse piileskellä. Samalla maanpako luo kuitenkin yhä suuremman kuilun heidän ja maan sisällä olevien ihmisten välille.

Yhteydenpito voi olla mahdollista internetin kautta. Esimerkiksi Venäjällä ja sen ulkopuolella oleville venäläisille feministiaktivisteille digitaalinen media on ollut keskeinen toimintapaikka ja mahdollistanut ajatustenvaihdon rajojen yli. Vaihtoehtomedioiden sulkeminen on kaventanut tätäkin tilaa entisestään. Lisäksi Venäjä ja muut autoritaariset hallinnot valvovat internetin käyttäjiä entistä enemmän ja verkkokirjoituksilla voi olla vaarallisia seurauksia.

Mikä on Venäjän opposition tulevaisuus?

Jos Putinin hallinto kestää vielä vuosikausia, erilaiset kokemukset muovaavat todennäköisesti oppositioliikkeitä eri suuntiin. Lisäksi liike pirstaloituu entisestään, jos uutta johtajaa Aleksei Navalnyin tilalle ei löydy. Hänen puolisonsa Julija Navalnaja ilmoitti jo jatkavansa miehensä työtä ja kannusti oppositiota yhdistymään. Ei ole kuitenkaan varmaa, että näin tulee käymään.

Kapenevassa tilassa yhdistyminen voi olla entistä hankalampaa. Putinia vastustavien valtioiden tulisi kuitenkin tukea oppositioliikkeen yhtenäisyyttä – ja varmistaa samalla liikkeen moniäänisyys – sillä yhtenäinen oppositio on tehokkaampi vastustamaan autoritaarista hallintoa.

FM Tiina Hyyppä on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: Egor Filin / Unsplash

Julkaisu Onko Venäjän oppositio Syyrian tiellä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän yhä tiukentuva konservatiivinen perhepolitiikka on ajanut etenkin sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ahdinkoon. Heitä on paennut Venäjältä erityisesti sodan syttymisen ja sitä seuranneen yhteiskunnan militarisoitumisen myötä. Venäjällä asuvien LHBTIQ+-henkilöiden tilanne vaikeutui entisestään marraskuussa 2023, kun Venäjän oikeusministeriö nosti syytteen ekstremistisestä toiminnasta yhteisöä vastaan, jota se kutsuu itse keksimällään nimellä ”kansainvälinen LHBT-liike.” Sateenkaariväki ja heidän liittolaisensa – eli käytännössä kuka tahansa on voinut 30. marraskuuta 2023 alkaen saada jopa 12 vuoden vankeusrangaistuksen.

Duuman muodostama “kansainvälinen LHBT-liike” ja siihen liitetyt syytökset ovat sisällöiltään epäselviä. Venäjällä ei ole yksittäistä tahoa, toisin sanoen oikeussubjektia, jonka nimi olisi kansainvälinen LHBT-liike, eikä se siksi ole voinut olla kanteen asianomistaja.

Kuten muualla, myös Venäjällä sateenkaariliike koostuu erilaisista toimijoista, esimerkiksi ryhmistä, yksittäisistä aktivisteista ja liittolaisista. Toimijat ovat moniäänisiä, eivätkä ne ole aina sidoksissa toisiinsa. Lain seuraukset ovat kuitenkin todellisia.

Pietarilaisen Coming Out -järjestön edustajan mukaan nyt kuka tahansa ei-hetero tai sukupuoleltaan ei-binäärinen henkilö Venäjällä voi joutua jopa vankilaan jo pelkästään perusinhimillisten ominaisuuksiensa vuoksi. LHBTIQ+-henkilöiden oikeuksiin perehtynyt asianajaja Maksim Olenitsev kertoo, että ”aiempien vuosien kokemuksemme perusteella lain vaatimien todisteiden puuttuessa oikeusministeriö turvautuu poliisin raportteihin ja kuvakaappauksiin internetistä. Näin he kykenevät muodostamaan myös tämän niin kutsutun kansainvälisen LHBT-liikkeen”.

Tutkija Jardar Østbøn mukaan Venäjä pyrkii vakauttamaan sisäpoliittisen tilanteensa ja ennaltaehkäisemään pelättyjä värivallankumouksia ruokkimalla pelon ja piirityksen ilmapiiriä. Osana poliittista strategiaansa – ja kun asiat eivät mene sen suunnitelmien mukaan – presidentti Vladimir Putinin hallinto on rajoittanut kansalaistensa oikeuksia, lisännyt valvontaa ja määritellyt kansakunnan ulkoisia uhkia. Tutkija Fernando G. Nuñez-Mietzin mukaan Venäjän valtio on käyttänyt LHBT-liikkeen turvallistamista vastustaessaan kansainvälisiä ihmisoikeusnormeja. Turvallistamisteoria viittaa prosessiin, jossa valtio luo uhkakuvia poikkeuksellisten toimien oikeuttamiseksi.

Julkisessa keskustelussa geopoliittinen vihollinen ja kansakunnan jatkuvuuden kyseenalaistaminen esitetään uhkina, jotka kohdistuvat lapsiin ja perheisiin. Tämä herättää vahvoja tunteita.

Julkisessa keskustelussa geopoliittinen vihollinen ja kansakunnan jatkuvuuden kyseenalaistaminen esitetään uhkina, jotka kohdistuvat lapsiin ja perheisiin. Tämä herättää vahvoja tunteita. Professori Brian James Baer painottaa tutkimuksessaan, että ainakin 1900-luvun alkupuolelta saakka juuri homoseksuaalisuuteen on Venäjällä liitetty vastakkainasettelu ”perinteisiin kotimaisiin” ja ”tuhoisiin vieraisiin” arvoihin. Ei olekaan yllättävää, että myös viimeisimmässä oikeuksia rajaavassa lakiesityksessä LHBTIQ+-henkilöt ja heidän liittolaistensa on määritelty kansainvälisiksi.

Putinin hallinto on hyödyntänyt sateenkaariväkeen liitettyjä, turvallistettuja uhkakuvia siirtääkseen julkisuuden huomion pois valtaa pitävistä. Putinin palattua presidentiksi historiallisten mielenosoitusten saattelemana vuonna 2013, Venäjällä säädettiin niin kutsuttu homopropagandalaki, joka kielsi “ei-traditionaalisten suhteiden” “propagoinnin” alaikäisten parissa.

Laki kannusti kansalaisia ottamaan lain omiin käsiinsä ja kohdistamaan väkivaltaa  LHBTIQ+-ihmisiin. Pauliina Lukinmaan väitöskirjatutkimuksessa LHBTIQ+-aktivistit kertoivat huolistaan ja muiden LHBTIQ+-henkilöiden kokemuksista, joissa tavalliset ihmiset olivat ilmiantaneet heidät viranomaisille. Venäjän aloitettua hyökkäyssotansa Ukrainassa ”homopropagandalakia” laajennettiin joulukuussa 2022. Sen seurauksena kaikki neutraalissävyinen LHBTIQ+-asioista keskusteleminen on laitonta Venäjällä. Lisäksi transsukupuolisten korjaushoidot kiellettiin kesällä 2023.

LHBTIQ+-aktivistit tuntevat Putinin hallinnon toimintalogiikan

Venäjän valtio on Putinin johdolla luokitellut äärijärjestöiksi muun muassa Facebookin ja Instagramin emoyhtiö Metan, Jehovan todistajat ja oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin oppositioliikkeen. Myös feminismi on pyritty määrittelemään ääriliikkeeksi kuluvana vuonna. Navalnyi istuu parhaillaan 19 vuoden vankeustuomiotaan Venäjällä. Ankara vankeusrangaistus ja ilmeisimmin valtion toteuttama, Navalnyin terveyttä vakavasti uhannut myrkytys paljastivat irvokkaalla tavalla sen, että Navalnyi on vakavasti otettava poliittinen vastus Putinille.

Myös LHBTIQ+-aktivistit uhkaavat Venäjän diktatuuria. He ovat hankkineet tietoa perusoikeuksistaan ja soveltaneet tietoa käytäntöön sekä laajentaneet verkostojaan kohdattuaan väkivaltaa ja sen uhkaa Venäjällä. Venäjän käydessä hyökkäyssotaansa Ukrainassa, LHBTIQ+-aktivistien tiedot, taidot ja verkostot ovat tulleet entistä arvokkaammiksi aiempaa laajemmalle joukolle. He ovat pieni mutta äänekäs Putinin hallinnon kritisoija.

Mielenilmauksiin, kuten sodan vastustamiseen osallistuminen on Venäjällä tänä päivänä käytännössä mahdotonta. Maaliskuussa 2022 voimaan astui laki “Venäjän federaation asevoimien käyttöä koskevien, tietoisesti väärien tietojen julkisesta levittämisestä”, jonka rikkomisesta voi saada jopa 15 vuoden vankeustuomion.

Jatkuvasti kiristyneen lainsäädännön ja sen mielivaltaisia poliittisia tarkoitusperiä soveltavien syytteiden ja tuomioiden takia kuka tahansa voi joutua vankilaan.

LHBTIQ+-aktivistit ovat muun muassa auttaneet ja tukeneet sodanvastaiseen aktivismiin osallistuneita. “Useat joutuivat poliisin kuulusteltaviksi ja tutkintavankeuteen ensimmäistä kertaa elämässään. He olivat paniikissa. Koitimme rauhoitella heitä ja annoimme heille luotettavien asianajajien yhteystietoja,” kertoi pietarilainen aktivisti keväällä 2022 haastattelussaan Lukinmaalle. Emme paljasta aktivistin nimeä, sillä tietojemme mukaan hän asuu edelleen Venäjällä.

Jatkuvasti kiristyneen lainsäädännön ja sen mielivaltaisia poliittisia tarkoitusperiä soveltavien syytteiden ja tuomioiden takia kuka tahansa voi joutua vankilaan. Venäjä pyrkii näin muovaamaan kuuliaisia ja valtion muuttuviin tarpeisiin mukautuvia kansalaisia. Sodan myötä Venäjällä on myös raportoitu keskinäisistä ilmiantamisista, jotka ovat lisänneet viranomaisten silmätikuiksi joutuneiden sateenkaari-ihmisten ahdinkoa entisestään.

Sodanvastainen LHBTIQ+-aktivisti Aleksandra Skotšilenko on yksi Venäjän diktatuurin sorron viimeaikaisimmista kohteista. Skotšilenko pidätettiin väärien tietojen levittämisestä epäiltynä, kun hän oli vaihtanut päivittäistavarakaupan tuotteiden hyllymerkintöjä sodanvastaisiin teksteihin keväällä 2022. Skotšilenko tuomittiin marraskuussa 2023 pitkän ja hänen terveyttään vakavasti uhanneen tutkintavankeuden jälkeen seitsemän vuoden vankeusrangaistukseen. Skotšilenkon tapaus sai laajaa kansainvälistä julkisuutta ihmisoikeusliikkeeltä. Monet ihmisoikeusaktivistit Venäjällä kävivät myös tukemassa häntä oikeuden kuulemisissa.

Kun Venäjän valtio nosti marraskuussa kanteen kansainvälisen LHBTIQ+-liikkeen määrittelemiseksi äärijärjestöksi, käsittelyn yhteydessä ei järjestetty lainmukaista julkista kuulemistilaisuutta. Kaksi aktivistia ilmoitti itsensä oikeussubjekteina kanteen asianosaisiksi. Näin he olisivat saaneet selville, mitä väitteitä kanteen perusteeksi oli esitetty. Viranomaiset eivät kuitenkaan sallineet aktivistien läsnäoloa oikeudessa. Aktivistit eivät tästä kuitenkaan lannistuneet, vaan tekivät kollegoineen kansalaisaloitteen, jonka he nimesivät “kansainväliseksi LHBT-liikkeeksi”. ”Koska [Venäjän] oikeusministeriön ääriliikkeeksi kuvattua ‘kansainvälistä LHBT-liikettä’ ei ollut olemassa, oli [meidän] se perustettava”, LHBT-teemainen Parni Pljus -nettijulkaisu lohkaisi sarkastisesti.

Valitettavasti tämäkään keino ei auttanut. Lakialoitteeksi edenneen kanteen perustelut ja sen oikeussubjekti jäivät epäselviksi. Vaikka aktivistit ja toimittajat suljettiin ulos oikeusistunnosta, kekseliäs tempaus sai laajaa näkyvyyttä ihmisoikeuksia polkevalle lakiesitykselle. Myös suositut itsenäiset venäjänkieliset verkkomediat kuten Dozhd ja Meduza vaihtoivat tuomioistuimen käsittelyn ajaksi logonsa sateenkaaren väreihin ilmaistakseen tukensa LHBTIQ+-ihmisille. Myös Venäjän ainoa oppositiopuolue Jablaka ilmaisi tukensa LHBTIQ+-ihmisille ja vastusti lakiesitystä.

Suljettu raja on lahja Venäjän valtion propagandalle

Venäjällä asuvien LHBTIQ+-ihmisten on entistä vaikeampi hakea turvapaikkaa Suomesta, vaikka heidän oikeuksiaan on rajoitettu erittäin ankaralla kädellä. Kiristyneessä tilanteessa Saksassa harkitaan Venäjältä pakeneville transihmisille mahdollisuutta hakea humanitääristä viisumia. Käsittelyä varten LHBT-järjestö Kvarteera pyrkii keräämään 50 000 allekirjoitusta aloitteen kannattajilta. Lisäksi LHBT+-ryhmä Sfera kerää nimiä aloitteeseensa, jolla haluaa osoittaa kansainvälistä solidaarisuutta Venäjällä asuvia LHBTIQ+-ihmisiä kohtaan sekä tuomitsemaan Venäjän valtion ihmisoikeusrikkomukset.

Aiemmin Suomi on erottautunut ihmisoikeusperustaisella politiikallaan Venäjän sortavasta ja poliittisia päämääriä palvelevasta oikeusjärjestelmästä. Eduskunnan päätös sulkea Suomen itäraja lähensi vaivaannuttavalla tavalla Suomen ja Venäjän valtion ilmentämiä arvomaailmoja toisiinsa. Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Margarita Zavadskaya totesi Aftonbladetin haastattelussa, että Suomen hallituksen päätös sulkea itäraja voi myös kasvattaa Putinin kannatusta Venäjällä kevään presidentinvaalien alla.

Venäjällä asuvien LHBTIQ+-ihmisten on entistä vaikeampi hakea turvapaikkaa Suomesta, vaikka heidän oikeuksiaan on rajoitettu erittäin ankaralla kädellä.

Venäjänkieliset LHBTIO+-liikkeet ja ryhmittymät ohjeistivat sosiaalisen median julkaisuissaan välttämään paniikkia. Coming Out -järjestön edustajan mukaan “valtioiden, jotka arvostavat ihmisoikeuksia, on avattava ovensa [LHBT-] yhteisön jäsenille eikä hylättävä niitä, jotka ovat vaarassa”.

Saman ohjeen voisi antaa myös Suomen raja- ja maahanmuuttopolitiikkaan Venäjän Ukrainassa käymän hyökkäyssodan aikana. Myös kiristyneen geopoliittisen tilanteen aikana on pidettävä entistä tiukemmin kiinni ihmisoikeusperustaisesta politiikasta.

Vain siten voidaan aidosti irtisanoutua Venäjän diktatuurista ja pitää etäisyyttä sen vaikutuspiiriin.

FT Pauliina Lukinmaa on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa.

FM John Kaye on Venäjän-tutkimuksen opiskelija Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: fotografierende / Pixabay

Julkaisu Putinin hallinto yrittää hiljentää Venäjän kriittiset LHBTIQ+-vähemmistöjen äänet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa asuu tätä nykyä noin satatuhatta ihmistä, joiden äidinkieli tai yksi heidän puhumistaan kielistä on venäjä. He ovat Suomen, Venäjän tai jonkun muun valtion kansalaisia tai heillä on monia kansalaisuuksia. Venäjänkielisyys yhdistä heitä sekä toisiinsa että Venäjään. Suomessa he asuvat usein itärajan läheisyydessä, ja ovat usein syntyisin lähialueilta toisella puolen rajaa.

Ylirajainen elämäntapa on muokkautunut Suomen venäjän- ja suomenkielisten asukkaiden keskuudessa monen vuosikymmenen aikana. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen maahanmuutto Suomeen alkoi 1990-luvun alussa, jolloin ihmisiä muutti Suomeen puolisoiksi, opiskelijoiksi, töihin tai paluumuuttajina.

Hyvin toimivat rajanylityspaikat, jatkuvasti kehittyvät liikenne- ja liike-elämän yhteydet Venäjälle sekä Venäjän monipuolinen läsnäolo Suomessa ovat luoneet luottamuksen siihen, että inhimilliset ja aineelliset suhteet ja sidonnaisuudet molempiin maihin ovat hyväksyttäviä ja normaaleja. Molemmin puolin rajaa asuvat ihmiset ovat kasvaneet arkiseen ylirajaisuuteen.

Suomen hallituksen päätös sulkea ensin neljä Kaakkois-Suomen raja-asemaa, ja sittemmin koko itäraja paitsi Vainikkalan rahtikuljetusliikenne aiheutti Suomen venäjänkielisten asukkaiden keskuudessa paniikinomaisen reaktion.

Monet kokivat, että heiltä viedään oikeus poistua Suomesta tai viettää perhe-elämää. Aiheesta keskusteltiin vilkkaasti kasvotusten ja monilla sosiaalisen median kanavilla. Monet lähtivät Venäjälle heti päätöksen tultua julki, jotta ehtisivät tavata sukulaisiaan tai hoitaa asioita ennen eteläisten rajanylityspaikkojen sulkemista 17. marraskuuta.

On ilmeistä, että yhteiskuntaamme sisäänrakennettua ylirajaisuutta ei ole otettu itärajan raja-asemien sulkua koskevassa keskustelussa ja päätöksenteossa tarpeeksi huomioon. Tässä artikkelissa erittelemme suomalais-venäläisen arkisen ylirajaisuuden eri muotoja, mukaan lukien ylirajaisen mediankäytön mukanaan tuomia haasteita. Tekstimme perustuu Pohjois-Karjalassa tekemäämme monivuotiseen etnografiseen tutkimustyöhömme.

Ylirajainen arki ja hoiva

Tutkimuksemme on tuonut esille, että ylisukupolviset hoivasuhteet ovat yleisiä Suomessa asuvien venäjänkielisten naisten keskuudessa. Monet vuosina 2000–16 haastattelemamme naiset huolehtivat Venäjälle jääneistä vanhemmistaan, lapsistaan tai muista sukulaisista.

Toisilla tämä näkyy tavaroiden tai lääkkeiden ajoittaisena viemisenä Venäjälle, toiset puolestaan hoitavat vanhusten asioita heidän synnyinpaikkojensa viranomaisten kanssa. Jotkut lämmittävät äitiensä talojen uunin, valmistavat ruoan ja huolehtivat pesemisesta ja hygieniasta. Tällaiset tiiviit hoivasuhteet ovat yleisiä niillä, joiden vanhemmat ovat varsin iäkkäitä tai sairaita.

Paljon on myös niitä, joiden vanhemmat ovat vielä suhteellisen nuoria, ja Suomessa asuvat perheet odottavat heiltä apua lastensa hoitamiseen. Isovanhemmat matkustavat Suomeen, tai lapsia viedään rajan yli lomille.

Rajanylityssääntöjen muutokset ovat koskettaneet kaikkein kipeimmin juuri tavallisia ihmisiä. Rajan yli liikkuminen on tärkeää, mutta jo venäläisissä rekisterikilvissä olevien autojen maahantulon kieltäminen vaikeutti tavallisten ihmisten elämää tuntuvasti

Jotkut lämmittävät äitiensä talojen uunin, valmistavat ruoan ja huolehtivat pesemisesta ja hygieniasta. Tällaiset tiiviit hoivasuhteet ovat yleisiä niillä, joiden vanhemmat ovat varsin iäkkäitä tai sairaita.

Itärajan yli on ollut myös paljon muuta, vähemmän näkyvää liikennettä. Suomessa asuu paljon iäkkäitä venäjänkielisiä ihmisiä, jotka ovat viettäneet suuren osan työelämästään Venäjällä. Suomessa heidän työllistymisensä on ollut haasteellista, ja eläkeiän saavutettuaan he ovat siirtyneet suomalaisen takuueläkkeen piiriin. Takuueläkkeen suuruutta määriteltäessä siitä vähennetään Venäjällä työssä kertynyt eläke.

Venäläiset pankit suljettiin kansainvälisen SWIFT-maksujärjestelmän ulkopuolelle maaliskuussa 2022, jolloin rahan siirrosta Suomeen tuli mahdotonta. Tämä tarkoittaa sitä, että Venäjällä on käytävä henkilökohtaisesti nostamassa ruplaeläkettä pankkiautomaatista ja vaihtamassa sitä euroihin. Hyvin monille tämä on ollut erittäin hankalaa jo entuudestaan: vanhetessaan ihminen muuttuu vähemmän liikkuvaksi, ja usein eläkeläiset ovat olleet muiden avun varassa.  Nyt omaisten on mahdotonta järjestää tällaista apua, jos he asuvat Suomen puolella.

Vanhusten lisäksi Suomessa on paljon venäjänkielisiä opiskelijoita, erityisesti toisen asteen oppilaitoksissa. Opiskelu on ollut monille venäläisille mahdollisuus muuttaa pois Venäjältä ja aloittaa uusi elämä. Kaikilla ei heti ole mahdollisuutta alkaa ansaita palkkaa Suomessa, joten heidän perheensä tukevat heitä taloudellisesti.

Myös opiskelijat ovat toisinaankäyneet Venäjällä rahanhaussa ja perheitään tapaamassa. Rajojen sulkeuduttua he ovat joutuneet hyvin tukalaan tilanteeseen. Monille paluu Venäjälle ei ole vaihtoehto.

Ylirajaisen mediatilan haaste

Suomessa asuvat venäjänkieliset ovat ylirajaisia mediankäyttäjiä. Tämä tarkoittaa sitä, että elämäntilanteesta, perhesuhteista, kielitaidosta ja mediatottumuksista riippuen he seuraavat sekä Suomessa että Venäjällä ja muualla maailmassa tuotettua mediaa.

Harva Suomessa asuva venäjänkielinen on pelkästään yhden kansallisen mediatilan varassa. Kansallinen mediatila tarkoittaa jonkun tietyn kansallisvaltion rajojen sisälle rakentuvaa mediaympäristöä, jolla on välineellinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja kaupallinen ulottuvuus. Nykymediatilat ovat hybridejä, yhdistäen niin perinteiset kuin uudetkin mediat, jotka rakentuvat toisistaan riippuvaisiksi ja toisiaan ehdollistaviksi.

Nämä eri mediatilat ovat sisäisesti ja suhteessa toisiinsa eritasoisia, jakautuneita ja usein ristiriitaisia. Esimerkiksi Venäjällä tai venäjän kielellä tuotetun median joukossa on sekä Venäjän valtion valvonnan alaisena toimivia propagandistisia että riippumattomia medioita. Monet riippumattomat julkaisut ja toimittajat ovat siirtyneet Venäjältä ulkomaille sotasensuuria ja poliittista vainoa pakoon.

Keskustelu suljetusta rajasta jatkuu, ja tapoja matkustaa Venäjälle ja takaisin tai hoitaa raha-asioita haetaan jatkuvasti. Sosiaalinen media toimii vähemmistöjen mielipiteiden muodostumisen ja järjestäytymisen tilana.

Suomen venäjänkielisillä sosiaalinen media – erinäiset Telegram-, Facebook-, Vk-kanavat – sekä Suomessa toimivat venäjänkieliset foorumit yhdessä venäjäksi ilmestyvien Ylen sisältöjen kanssa ovat muodostuneet keskeisimmiksi media-areenoiksi, joissa venäjänkielisten mielipiteet ja yhteisöllisyydet muodostuvat.

Hyvin nopeasti itärajan osittaista sulkemista koskevan päätöksen jälkeen näille kanaville ilmestyi rajan aukioloa puolustavia adresseja ja vetoomuksia. Niissä vaadittiin nimenomaan oikeutta ylirajaiseen perhe-elämään. Syntyi vilkasta keskustelua mielenosoitusten järjestämisestä. Mielenosoituksia pidettiinkin parissa suomalaisessa kaupungissa. Adressit keräsivät tuhansia allekirjoituksia. Keskustelu suljetusta rajasta jatkuu, ja tapoja matkustaa Venäjälle ja takaisin tai hoitaa raha-asioita haetaan jatkuvasti. Sosiaalinen media toimii vähemmistöjen mielipiteiden muodostumisen ja järjestäytymisen tilana.

Ylirajaisen mediankäytön haaste

Sosiaalisen median alustoilla on keskusteltu myös siitä, mikä on rajanylityspaikkojen sulkemisen perimmäinen syy.

Turvapaikanhakijoiden kasvaneen määrän lisäksi syyksi on some-keskusteluissa esitetty muun muassa sitä, että Suomen hallitus olisi valmistellut sulkua jo pitkään, ja että turvapaikanhakijat toimisivat vain verukkeena. Lisäksi on epäilty, että päätöksen olisivat tehneet USA ja NATO, eikä Suomi. Äärimmäiset mielipiteet tulivat usein sellaisilta keskustelun osallistujilta, joiden taustatiedot eivät näy.

Venäjänkielisten Suomessa on pystyttävä seuraamaan suomalaista politiikkaa syvällisemmin ja helpommin. Tutkimuksessamme olemme tuoneet esille, että Suomessa tarvitaan venäjänkielistä journalistista mediaa, jossa tapahtumista keskustellaan laajemmin kuin vain Ylen venäjäksi käännettyjen uutisten tai epämääräisiltä sosiaalisen median tileiltä tulevien mielipiteiden pohjalta. Ylen venäjänkielisen toimituksen resurssit yksin riitä tuomaan eri näkökulmia ja argumentteja esille venäjän kielellä.

Luotettava venäjänkielinen journalistinen media edistäisi suomalaisen yhteiskunnan yhteenkuuluvuutta, sen avulla venäjänkieliset kokisivat olevansa osa moninaista Suomen kansaa, joka osallistuu yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun, muodostaa ja ilmaisee kantansa avoimesti keskustelussa suomenkielisen median kanssa. Näin venäjänkieliset eivät olisi niin yksipuolisesti Venäjän virallisen median ja sitä tukevan trolli- ja bottiarmeijan varassa.

Ylirajaisuus ja monimuotoisuus on otettava huomioon rajapolitiikassa

Rajanylityspaikkojen sulku vaikuttaa ylirajaista elämää eläviin ihmisiin eri tavoin. Venäjänkielisessä sosiaalisessa mediassa ja muutamassa Suomessa pidetyssä mielenosoituksessa on jopa väitetty, että rajanylityspaikkojen sulkeminen rikkoo ihmis- ja perheoikeuksia, kun ylirajaisia perhesuhteita ei voi ylläpitää käymällä Venäjällä silloin kun on tarpeen.

Tilanteen dramaattisuus kuitenkin vaihtelee: jos kyseessä ovat terveet ihmiset, he pääsevät käymään Venäjällä perheenjäseniään katsomassa, tai heidän sukulaisensa pääsevät vierailemaan heidän luonaan, mutta tämä on mahdollista vain, jos joku rajanylityspaikka Suomessa ja Viron rajanylityspaikat pysyvät auki.

Eniten kärsivät hoivan tarpeessa olevat, koska hoiva vaatii fyysistä läsnäoloa, tekeviä käsiä ja näkeviä silmiä. Hoivan tarpeessa olevilla ihmisillä on usein myös vähäiset tulot, ja eläkeläisten ja nuorten opiskelijoiden tilanne muuttuu entistä tukalammaksi. Eniten kärsivät ryhmät tuskin osallistuvat mielenosoituksiin tai kirjoittavat somessa.

Suomen nyky-yhteiskunnan ylirajaisuus ja monimuotoisuus onkin otettava syvällisemmin huomioon raja- ja sisäpolitiikkaa rakennettaessa. Näin voidaan edistää yhteiskunnallista osallistumista ja vahvistaa eritaustaisten ihmisten kuulumisen tunnetta. Nämä tavoitteet ovat edelleenkin relevantteja, vaikka Venäjä käy avointa ja hybridiä sotaa naapurimaitaan vastaan. Itse asiassa nämä tavoitteet ovat nyt relevantimpia kuin koskaan. 

FT Olga Davydova-Minguet työskentelee professorina Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

YTT Pirjo Pöllänen työskentelee yliopistotutkijana Karjalan tutkimuslaitoksella, Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Itärajan sulkemisesta käytävä keskustelu sivuuttaa ylirajaisuuden ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tässä Politiikasta-podcastissa keskustellaan siitä, miten monet etenkin länsimaiset armeijat ja puolustusvoimat ovat alkaneet ulkoistaa toimintojaan. Suomessakin Puolustusvoimat ovat tehneet yritysmaailmasta tuttua ”ydintekemiseen” keskittymistä määrittämällä osan huoltotoiminnoistaan ulkoisten, kaupallisten toimijoiden hoidettavaksi. Tavoitteena ovat tietenkin säästöt.

Ulkoisten ja kaupallisten turvallisuusyritysten kentällä on kirjoa: monessa maassa turvallisuusalan yritykset toimivat vapaina yrityksinä, jotka voivat olla riippuvaisia isoista julkisen vallan sopimuksista. Muualla, kuten esimerkiksi Suomessa, valtio saattaa yhä omistaa merkittävän osan yrityksistä, joille se on ulkoistanut esimerkiksi huoltoa tai koulutusta.

Tämä kenttä ei kuitenkaan ole kovin avoin muille kuin sen piirissä toimiville – ei aina edes tutkijoille. Siksi ei ole järkevää puhua valtion ja liiketoiminnan ”harmaasta alueesta”, vaan pikemminkin ”hiljaisesta alueesta”, kun liikesalaisuudet rajoittavat julkisen tiedon saantia.

Sotilaallisten toimintojen ulkoistaminen antaa myös mahdollisuuksia asevoimien käytölle tarkalleen ottaen kansallisten sotilasvoimien ulkopuolella. Tämä voi antaa erilaisia vapauksia ja mahdollisuuksia sotilaallisten operaatioiden toteuttamiselle epävirallisin sotilasvoimin.

Tässä suhteessa tunnetuimmaksi toimijaksi on viime vuosina noussut Venäjän niin kutsuttu Ryhmä Wagner, joka on palkkasoturiarmeijana kaupallinen toimija, mutta jonka silti nähdään suoremmin Kremlin suorassa ohjauksessa, valtiollisten sotilaallisten tavoitteiden jatkeena. Wagner toimii parhaillaan Ukrainan ulkopuolella myös esimerkiksi Lähi-idässä ja Afrikassa.

Tässä toukokuussa 2023 tallennetussa Politiikasta-podcastissa Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja ja Turun yliopiston erikoistutkija Mikko Poutanen keskustelee Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkijan Mikko Räkköläisen kanssa näistä teemoista.

Kaupalliset turvallisuus- ja sotilasalan yritykset

Joskus mielenkiintoiset tutkimusaiheet sieppaavat tutkijan mukaansa. Gradusta lähtee rakentumaan väitöstyö, ja näin kävi myös Mikko Räkköläisen kohdalla, kun 2000-luvun alussa kaupalliset turvallisuus- ja sotilasalan yritykset saivat näkyvyyttä Yhdysvaltojen miehittäessä Irakin.

Yksityiset, kaupalliset turvallisuusyritykset toimivat sotilaallisen komentoketjun ulkopuolella, joskin usein armeijan rinnalla tarjoten sille ja siviilihallinnolle erilaisia palveluita, mutta samaan aikaan niillä oli oikeus käyttää tappavaa voimaa. Pahamaineista näkyvyyttä tulikin sen myötä, kun Blackwater-yhtiön turvallisuusjoukot surmasivat Bagdadissa 2007 irakilaisia siviilejä.

Yhdysvallat on kuitenkin poikkeus tässä suhteessa – monella muulla maalla ei ole laittaa peliin vastaavalla leveydellä yksityisiä turvallisuusjoukkoja. Muutoinkin taisteluroolit yhä varataan lähinnä vain ammattisotilaille. Esimerkiksi kun Naton rauhanturvaoperaatiossa Afganistanissa oli läsnä yksityisiä turvallisuusjoukkoja, nämä toimivat lähinnä taisteluroolien ulkopuolella hallinnollisissa, koulutus- tai huoltotehtävissä.

On ajateltu, että keskittymällä sotilaiden ”ydintekemiseen” on saavutettu säästöjä julkiseen talouteen. Samaan aikaan kuitenkin on epäselvää missä määrin ulkoistukset mahdollisesti heikentävät tai vahvistavat toimintavarmuutta.

Valtiollisen armeijan ja palkattujen ulkoisten asiantuntijoiden kohdalla on yhä selkeä raja sen suhteen, kuka voi lain puitteissa hyväksyttävästi käyttää tappavaa sotilaallista voimaa. Kuvia on näkynyt esimerkiksi Yhdysvaltain sotilaslennokkien käytössä, jossa lennokkia voi lentää alihankkijan siviili, mutta tappavan voiman käytön ”nappia” painaa aina sotilas. On merkittävästi eri asia ulkoistaa armeijan soppatykit jollekin firmalle kuin itse tykit.

Taisteluroolien läheisyydessä tapahtuva ulkoistaminen on kuitenkin ollut pitkään harvinaisempaa. Paljon arkisempaa viime vuosikymmeninä on ollut armeijan tai puolustusvoimien toimintojen ulkoistaminen osana varsin tavanomaista julkisen sektorin toimintojen ulkoistamista ja yksityistämistä. On ajateltu, että keskittymällä sotilaiden ”ydintekemiseen” on saavutettu säästöjä julkiseen talouteen. Samaan aikaan kuitenkin on epäselvää missä määrin ulkoistukset mahdollisesti heikentävät tai vahvistavat toimintavarmuutta.

Vaikka Nato-ajan Suomi satsaisikin lisää Puolustusvoimiin, tämä ulkoistamisen trendi tuskin on kääntymässä.

Yksityisarmeija Ryhmä Wagner

Tutkija Mikko Räkköläisestä on kehittynyt nopeasti eräs näkyvimmistä kaupallisten ja yksityisten sotilastoimijoiden ja palkkasotureiden, sekä erityisesti niin kutsutun Ryhmä Wagnerin, edesottamusten suomalaisista asiantuntijoista ja kommentaattoreista.

Oma lukunsa kaupallisten sotilaallisten toimijoiden kentässä onkin Venäjän valtion tukema, sekä sen siunauksella että ohjauksessa toimiva Ryhmä Wagner. Wagner syntyi todennäköisesti länsimaisten esimerkkien innoittamana: ajatuksena oli rakentaa Venäjällekin vapaammin toimiva yksityinen sotilaallinen yritys, joka mahdollistaisi muun muassa sekaantumisen erilaisiin konflikteihin epävirallisesti. Näin on toimittu esimerkiksi Syyrian sisällissodassa.

Wagnerin tapauksessa kyse on kuitenkin parhaimmillaankin vain nimellisesti tai virallisesti itsenäisestä toimijasta, sillä presidentti Vladimir Putinin Venäjällä valtiollinen intressi on myös Wagnerin intressi. Tämän intressin ulkopuolella tosin Wagner voi toimia vapaasti. Tämä on nostanut myös Wagnerin perustaneet ja sitä johtaneen Jevgeni Prigožinin yllättävän näkyvään asemaan.

Vaikka muutkin kaupalliset sotilastoimijat ovat kotimaisten hallitustensa kanssa läheisiä, Wagneria voidaan kuitenkin pitää erikoistapauksena. Eroa voi esimerkiksi kuvata sillä, että osana Venäjän hyökkäystä Ukrainaan Wagner on toiminut Kremlinin vaatimuksien mukaisesti, kun taas sille itselleen rahakkaammat taistelutantereet lienevät esimerkiksi Afrikassa. Wagnerin kaltainen pienten joukkojen tehokas käyttäjä ei ole pärjännyt erityisen hyvin Ukrainan rintamalinjoilla. Onnekseen Wagner saa esimerkiksi täydentää rivejään venäläisistä vankiloista taisteluihin Ukrainassa, jotta se voi pitää kaikkein kokeneimmat joukkonsa Afrikassa.

Ryhmä Wagnerin ja sen läntisten vastaavien ryhmien toiminta osoittaa, että valtiot ovat etsineet erilaisia tapoja ulkoistaa sodankäyntiä ja käyttää aseellista valtaa tiukasti rajattujen valtiollisten konfliktien ulkopuolella. Nämä uudet toimijat eroavat historian palkka-armeijoista, joiden katsottiin jääneen historiaan epäluotettavina ja kalliina suhteessa kansallisvaltion omiin, asevelvollisuuteen pohjaaviin kansalaisarmeijoihin.

Vaikka muutkin kaupalliset sotilastoimijat ovat kotimaisten hallitustensa kanssa läheisiä, Wagneria voidaan kuitenkin pitää erikoistapauksena.

Tämä käsitys sai kovaa vahvistusta juhannusviikonloppuna 2023, kun Wagner järjesti äkillisen, aseellisen kapinan Prigožinin johdolla. Kapina ehti nousta ja hajota muutamassa päivässä, eikä sitä voitu käsitellä tässä toukokuun lopussa nauhoitetussa podcastissa. Niin ikään elokuussa 2023 raportoitu Prigožinin menehtyminen lento-onnettomuudessa tapahtui vasta nauhoituksen jälkeen.

Joka tapauksessa 1900-luvulla viimeistään tuntui siltä, että palkka-armeijat ja palkkasoturit olivat lain rajamailla toimivia pieniä sotilasjoukkoja, joiden moraalia pidettiin kyseenalaisena niin ryhmän kuin yksilönkin tasolla. Wagneria voisi esimerkiksi luonnehtia pikemminkin yksityisarmeijaksi, mutta sama luottamuspula on mitä ilmeisemmin ollut paikallaan myös sitä – tai ainakin sen johtajaa – kohtaan.

Tutkijan harrastaneisuutta

Politiikan tutkimuksen piirissä on myös mahdollista osoittaa tutkijan harrastaneisuutta muillakin, kuin vain omalla ”nimetyllä” tai ”virallisella” tieteenalalla. Siinä missä tutkijan mielenkiinto voi herätä ajankohtaisesta tapahtumasta, myös muut yhteiskunnalliset tekijät voivat herättää älyllistä uteliaisuutta ja halua perehtyä aiheeseen enemmän myös oman erikoisalueen ulkopuolella.

Räkköläinen on ulko- ja turvallisuuspolitiikan tutkimustyön ja analyysien ohessa halunnut myös lukea jotain aivan muuta: hän on perehtynyt suomalaisen konservatiivisen poliittisen kentän uskonnolliskonservatiiviseen reunaan. Hän on Politiikasta-lehteen arvioinut muun muassa Jyväskylän yliopiston kasvatuksen teorian ja tradition professori Tapio Puolimatkan ja teologian tohtorin, dosentti Juha Ahvion sekä Helsingin yliopiston dosentti Timo Eskolan kirjoja.

Samoin mielenkiintoa on herättänyt myös suomalainen pienpuoluekenttä, joka on koostaan huolimatta kovin eloisa. Räkköläinen kommentoi ainoana Politiikasta-lehden nuorten politiikan tutkijoiden eduskuntavaalien jälkilöylyissä pienpuoluekentän kuvioita. Vaikka esimerkiksi Eläinoikeuspuolue, Feministinen puolue, Suomen Kommunistinen puolue ja mahdollisesti myös Piraattipuolue voidaan yleistäen laskea pienpuoluekentän vasemmalle kallellaan olevaan laitaan, oikeistolaisten pienpuolueiden kentässä on tapahtunut paljon.

Erityisesti koronapandemiaan liittynyt rokotekriittisyys löysi täältä otollisen maaperän. Vaikka useat oikeistolaiset pienpuolueet muodostivat vaaliliiton kevään 2023 eduskuntavaaleihin, ne eivät kuitenkaan ole onnistuneet nostamaan yhteistä kannatustaan. Ano Turtiaisenkin edustama pienpuolue Valta Kuuluu Kansalle (VKK) putosi eduskunnasta. Oikeistolaisessa pienpuoluekentässä vaikuttaisi kuitenkin olevan voimakasta vakaumusta oman aatteen puolesta.

Mikko Räkköläinen on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. Hänen väitöskirjansa käsittelee kaupallisten sotilas- ja turvallisuusyritysten vaikutuksia ulko- ja turvallisuuspolitiikalle.

Mikko Poutanen on erikoistutkija Turun yliopistossa, joka toimi Politiikasta-lehden vastaavana päätoimittajana 2019–23.

Politiikasta-podcastien tekninen toimittaja on toimituskunnan jäsen Timo Uotinen.

Artikkelikuva: Thorsten Frenzel / Pixabay

Julkaisu Podcast: Oy Armeija Ab ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen ulkopolitiikan juurisyihin voi tuskin yrittää perehtyä syvemmin kuin Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori emeritus Osmo Apusen kuoleman jälkeen vuonna 2023 ilmestyneessä hänen viimeisessä teoksessaan Paasikiven pitkä linja – Talvisodan aika.

Tutkijaperintönsä huipentavalla viimeisellä teoksellaan Apunen avaa suomalaisen valtiopäämiehen Juho Kusti Paasikiven ulkopoliittista ajattelua suomalaiskansallisen liikkeen eli fennomanian ajan menneisyydestä sotien yli nykyisyyteen. Nato-ratkaisu, arvaamaton Venäjä ja Ukrainan sota määrittävät suomalaisen ulkopoliittisen toimintalinjan tulevaisuutta. Tässä artikkelissa nojataan Apusen viimeiseen teokseen ja kerrotaan, mitä ovat ja olivat J.K. Paasikiven pitkä ja lyhyt linja.

Lukija kuulee historian havinaa, kun tutkija tapaa kohteensa Apusen teoksen sivuilla. Apunen ehti tulkitsemaan teoksessa ja muissa puheenvuoroissa, kuten blogissaan, Paasikiven toimintaohjelman soveltumista paitsi kylmän sodan jälkeiseen aikaan myös Venäjän käynnistämän eurooppalaisen suursodan kärjistämään maailmantilanteeseen.

Artikkeli perustuu kirjoittajan Ulkopoliittisessa instituutissa Apusen muistoseminaarissa Suomen ulkopolitiikan pitkä linja 28.4.2023 pitämään puheenvuoroon. Artikkeli seuraa sitä intellektuaalista reittiä, jota pitkin Apunen on hakenut Paasikiven pitkän linjan tuolta puolen eurooppalaisen fennomanian ohjelmaa.

Tutkijanpolku historian ja politiikan saralla

Osmo Apunen kasvoi tutkijaksi 1960-luvulla aikakautena, jolloin ulkopolitiikan tutkimusta ja keskustelua hallitsivat poliittisen historian taustaiset nimet valtiotieteen ja kansainvälisen politiikan vasta vallatessa alaa tieteenaloina. Tämän vuoksi oli luonnollista, että vuosien 1939–1944 sotien kokemukset ja niiden jälkivaikutusten arvioiminen J.K. Paasikiven ja kumppaneiden tulkintoina palvelivat paitsi historian tutkimusta myös siitä Suomen kansainväliseen toimijuuteen tehtäviä geopoliittisia johtopäätöksiä.

Apusen ensimmäinen Paasikiven linjaa käsittelevä tutkimusraportti, vuonna 1972 julkaistu Kansallinen realismi ja puolueettomuus Suomen ulkopoliittisina valintoina, Tutkimus Suomen ulkopoliittisen toimintaohjelman rakenteesta ja funktiosta, oli käsiteanalyysi Suomen sodanjälkeisen ulkopoliittisen toimintaohjelman rakentumisesta. Erityisesti YYA-sopimuksen, eli Suomen ja Neuvostoliiton välisen sopimuksen ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta analyysinä ja myöhemmän tutkimuksen perustana toiminut raportti oli tarkoitettu professoriksi pätevöitymiseen.

Apusella oli kunnianhimoa liennytyksen teoreettiseen ja käsitteelliseen tutkimiseen periaatteiden, rakenteiden ja toimintamuotojen näkökulmasta. Suurvaltojen keskinäisen sotilaallisen kilpailun luoman epäluulon ja globaalin jännityksen vähentämisen soveltaminen rinnakkaisina poliittisina ilmiöinä vei kuitenkin tutkimuskohteelta uskottavuutta ja kysyntää kylmän sodan vaihteluissa.

Käytännön merkitystä oli suurvaltojen välisten jännitteiden liennytyksen tuomalla liikkumavaran kasvulla, jota Suomi käytti hyväksi tekemällä ulko- ja turvallisuuspoliittisia aloitteita. Niiden analyysissä ja kehittelyssä Apunen tuotti 1970–80-luvuilla uransa merkittävintä käytännön politiikkaan sovellettavaa työtä. Ulkopolitiikka sai hänen analyyseissään toiminnan kautta rakennetta ja sisältöä Paasikiven-Kekkosen linjana, mitä käsittelevän saman nimisen kirjan Apunen julkaisi vuonna 1977. Teosta voidaan syystä pitää suomalaisen ulkopolitiikantutkimuksen klassikkona.

Apunen tuotti 1970–80-luvuilla uransa merkittävintä käytännön politiikkaan sovellettavaa työtä. Ulkopolitiikka sai hänen analyyseissään toiminnan kautta rakennetta ja sisältöä Paasikiven-Kekkosen linjana.

Kylmän sodan jälkeisen turvallisuusjärjestyksen arvioinnissa Suomen ulkopolitiikan käänteenä Apunen kulki tutkijayhteisön valtavirtaa vastaan. Apunen ei luottanut liberaalin tai demokraattisen rauhan teoriaan kestävänä strategisena kehyksenä. Apusen ajattelu kanavoitui myös vuoropuheluun muiden ulkopolitiikan tutkijoiden kanssa. Tästä esimerkkinä Apusen rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehti Kosmopoliksessa vuonna 1994 julkaisema kirja-arvio Aika muuttuu, entä ajattelu?. Harmillisesti näitä tekstejä ei ole vielä digitalisoitu, vaan ne täytyy löytää arkistoista.

Apunen epäili periaatteiden ja instituutioiden voimaan nojaavan uusnormativismin toimivuutta pitkällä aikavälillä yhtäältä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin kehikossa ja Euroopan unionin johdolla rakentuvan monenkeskisen arvoyhteisön yllä pitämisessä tai toisaalta Venäjän muodostaman turvallisuusongelman ratkaisemisessa. Vastineissa katsottiin poliittisen ja taloudellisen siirtymän tuovan kestävää vakautta Euroopan turvallisuuteen, kuten tein omassa uusnormativismia ja siihen liitettävää optimismia käsitellessä vuonna 1994 – niin ikään Kosmopoliksessa – julkaistussa tutkimusartikkelissani.

Liberaalin institutionaalisen politiikan kriisi johtaisi Apusen mukaan parokiaalisten eli ahdasmielisten voimien paluuseen niin laajan Euroopan tasolla kuin EU:n sisällä. Vastaliike ei olisi pelkästään perinteistä makrotason geopoliittista realismia. Tutkimus on johdettava mikrotasolle operatiivisen työn tuntumaan, minkä kautta järjestyksen moninaisuutta päästään hallitsemaan yksityiskohdista – kuten Paasikiven ajattelusta – käsin.

Tulevaisuuden tavoittelua

Apunen kirjoitti seuraavasti sähköpostissa minulle vuonna 2013, avaten sitä, miten uusnormativismia koskeva keskustelu tutkimusalalla oli suunnannut hänen työtään:

”Yritän kehitellä pragmaattista ja analyyttistä orientaatiota revisioimalla Paasikiven ajattelua kylmän sodan jälkeiseen aikaan sopivaksi. Se on eräänlaisen eurooppalaisen fennomanian projekti, jota olen pitkään hautonut ja nyt saanut työn alle.”

Apunen oli ulkopoliittisen perinteen tutkija, joka tavoitteli tulevaisuuden ymmärtämistä. Poliittisessa historiassa akateemisen koulutuksensa saanut ja ensimmäiset laakerinsa voittanut Apunen palasi emeritusvuosinaan kansainvälisen politiikan teorioiden maailmasta katsomaan uudelleen Paasikiven linjan syntyä ja Urho Kekkosen siihen tekemiä sovelluksia.

Apunen lähestyi tutkimustehtävää mikrotasolla perkaamalla vaikuttajaverkostoja. Paasikiven pitkä linja osoittaa likipitäen jännityskertomuksena, miten politiikkaa tehdään hallituksen sivussa ja ulkopuolelta. Apusen vuonna 2009 julkaistu Pettureita ja patriootteja kyntää samaa arkistoa. Paasikiven-Kekkosen linjan synty on keskeistä myös vuonna 2005 julkaistussa Linjamiehissä.

Vuonna 1984 julkaistu Tilinteko Kekkosen aikaan kytkee historialliseen jatkumoon idänpoliittisen kamppailun ohella ulkopolitiikan laajenevan toimintalinjan verkostot. Vuonna 2012 julkaistu Silmän politiikkaa – Ulkopoliittinen instituutti 1961–2006 jatkaa suomalaisen ulkopolitiikan sisäisten tekijöiden analyysiä.

Pitkän linjan Nato-ratkaisu lyhyen linjan korvaajaksi

Suomen Nato-ratkaisussa– ja rinnakkaisessa Ruotsin polussa – on Apusen päättelyssä nähtävissä Paasikiven mallin pelimerkit merkitykseltään ja sisällöltään uudessa asennossa pitkän linjan muokkautumisena ja lyhyen linjan väistymisenä kansalliskeskeisen fennomanian palatessa asialistalle ja Venäjän suurvalta-aseman sortumisessa.

Erimuotoisen ”kiinteän poliittisen yhteyden” – olivatpa nämä sitten YYA-sopimuksen tai sotilaallisen liittoutumattomuuden – kautta annetut Suomen valtioalueen käyttöä koskevat vakuutukset ovat korvautuneet Pohjois-Atlantin sopimuksen yhteisessä puolustuksessa toteutuvalla turvallisuustakuulla.

Apusen sanoin Venäjän presidentti Vladimir Putin on ”hukannut Stalinin perinnön”, kun Natolle on avautunut luoteisrajoille hyökkäysura, jonka estäminen oli Neuvosto-Venäjän keskeinen geopoliittinen ja strateginen tavoite aina vuoden 1938 Jartsev-keskusteluista alkaen talvisotaan ryhtymisessä ja jatkosodan rauhan pohjustamassa YYA-sopimuksessa vuodesta 1948 eteenpäin.

Talvisodan ajan ja puuttumaan jäänyttä sen jatko-osaa korvaavien tutkimusten, The End-game 1943–44 ja Pettureita ja patriootteja kertomat osoittavat, miten historiallisesti ainutlaatuista ja geopoliittisesti keskeistä on Ruotsin sitoutuminen Naton jäsenenä Suomen syväpuolustukseen diplomaattisen neuvon ja aineellisen tuen lisäksi.

Eurooppalainen fennomania avasi Paasikiven välittämänä näkymän ”kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen ja ihmiskunnan edistymiseen” tsaarinvallan ja yhtä lailla sen jälkeisen maailmantilanteen vaihteluissa.  

Uuden puolustusratkaisun historiallisuutta arvioitaessa on muistettava, että marsalkka C.G.E. Mannerheimin 1930-luvulla kehittämän viivyttävän puolustuksen strategiaan kuului pyrkimys ulkoisen avun tai tuen turvaamiseen aina suurvaltaliittoutumiseen asti. Suomi ei ehdoin tahdoin jäänyt kahdenvälisen konfliktin hallintaan ja kylmän sodan aikaan kehitetyn Paasikiven lyhyen linjan ratkaisun varaan.

Suomi on hyödyntänyt sukupolvikokemuksiaan fennomanian ajoista lähtien soveltaessaan Paasikiven keskeistä periaatetta, jonka mukaan suhde itäiseen naapuriin on ulkopolitiikan hallitseva ongelma. Sen ratkaisemisesta riippuu samalla kansan tulevaisuus.

Paasikiven suomettarelaisten oppi-isien Y.S. Yrjö-Koskisen ja J.R. Danielson-Kalmarin sekä aikaisemmin J.V. Snellmanin linjanvedot tarjosivat alustan poliittiselle joustavuudelle aktiivisen ja myöntyvyyslinjan välillä. Yhtä olennaista on, että eurooppalainen fennomania avasi Paasikiven välittämänä näkymän ”kauniimman järjestyksen mahdollisuuteen ja ihmiskunnan edistymiseen” tsaarinvallan ja yhtä lailla sen jälkeisen maailmantilanteen vaihteluissa.  

Venäjän arvaamattomuus – pitkän linjan uusi koetus

Vaikka Paasikiven periaatteen sisältämä kahdenvälisyys on liudentunut, siihen on kuulunut Putinin esittämiin etupiirivaatimuksiin ja hyökkäyssodan syttymiseen asti Suomen valtiojohdon tuntuma Venäjän johtajiin Josif Stalinin kaltaisina historian tekijöinä. Tosin talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa usko Stalinin suopeuteen osoittautui harhaksi.

Apunen asettaa kysymyksen, voiko erityissuhde säilyä EU/Nato-Suomen ja Ukrainan sodan Euroopassa. Puhuuko Suomi itään päin jäsenjoukon mukana vai onko se Venäjän yhteyksien hoitamisessa samassa kategoriassa suurten eurooppalaisten liittolaismaiden kanssa?

Suomi on tekemisissä epävarman ja arvaamattoman sekä riskeihin valmiin Venäjän kanssa. Putinin Venäjää ei hallita normatiivisen arvoyhteisön vastuisiin tai sitoumuksiin vetoamalla.

Nato-Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa ideologisena ajurina toimii lännen yhteinen demokraattinen identiteetti, joka asettuu yhteen valtioiden itsenäisyyttä korostavan Snellmanin ja Paasikiven realistisen poliittisen tradition kanssa. Liberalismi ja realismi voivat sittenkin yhdistyä – Apusen epäilyt voittaen.

Suomi kohtaa tsaarinvallan tavoin taaksepäin historiaan katsovan Venäjän, mutta se ei tapahdu yksin. Paasikiven pitkässä linjassa Osmo Apusen etsimä fennomanian eurooppalainen hanke on kulkenut ympyrän, josta Suomen on lähdettävä uudelle kierrokselle.

Professori Kari Möttölä on vieraileva tutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa. Möttölä on toiminut ulkoministeriön erikoistutkijana ja Ulkopoliittisen instituutin johtajana.

Artikkelikuva: Gerd Altmann / Pixabay

Julkaisu Osmo Apunen – Suomen ulkopolitiikan juurisyiden etsijä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.