Eribon, Didier. 2024. Paluu Reimsiin. Suomennos: Timo Torikka. Vastapaino. 203 s.

Paluu Reimsiin on henkilökohtainen kirja, joka kertoo yksinkertaisuudessaan seksuaalivähemmistöön kuuluvan kirjoittajan paluusta keskisuureen kotikaupunkiinsa, josta oli jo nuorena monella tasolla vieraantunut. Hän oli löytänyt itselleen uuden kodin ja seksuaalisen vapauden Pariisista, kosmopoliittisesta pääkaupungista, missä hän pystyi myös toteuttamaan itseään älyllisesti. Tarinan kertoja, eli Didier Eribon itse, palaa kotikaupunkiinsa kohtaamaan uudelleen äitinsä ja itsensä: hän joutuu lähestymään sitä osaa itsestään, jonka on ”torjunut, hylännyt, kieltänyt”.

Eribonin teos alleviivaa, miten etäisyyden kasvaessa liian suureksi ihmisten, ja heidän suorasti – tai epäsuorasti – edustamiensa maailmankuvien välillä, sitä ja heitä on helpompi olla ajattelematta. Etäisyys kasvaa tekemättömyyden välityksellä kuin itsestään.

Taustalla ei siis ole tietokirjalle joskus ominaista tutkimusta aiheeseen, vaan Ranskan älymystöpiireissä luovineen Eribonin omakohtaista pohdintaa, jota hän laajentaa yhteiskunnalliseksi analyysiksi. Eribon pohtii ihmiseksi kasvamisen merkitystä ja sitä, kuinka pyrimme vapautumaan joistain niistä piirteistä, jotka ovat kuitenkin muokanneet persoonaamme. Tähän liittyy voimakas halu todistaa elävämme vapaata, autonomista elämää omin valintoinemme ja omilla ehdoillamme.

Kirjan ydin on siinä, että Eribon oli kokenut helpommaksi kirjoittaa sukupuoli-identiteetistään ja siihen liittyvästä häpeästä, kuin yhteiskunnallisesta häpeästä, eli luokkakysymyksestä. Pariisiin muuttaminen ei ollutkaan siinä suhteessa tuntunut samassa määrin vapauttavalta, vaan työväenluokkainen tausta oli tuntunut rasitteelta – häpeältä. Kirjoittaja kuvaa astuneensa ulos seksuaalisesta kaapista, mutta astuikin sisään yhteiskunnalliseen kaappiin samalla kuin huomaamattaan.

Eribonin pako Reimsistä ilmensi hänen seksuaalista vapautumistansa pikkukaupungin tukahduttavasta ilmapiiristä, mutta hän ei ollut osannut aiemmin tarkastella tätä luokkakysymyksenä: sen mahdollisti vasta paluu Reimsiin. 

Työväenluokan romantiikan riisuminen

Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia. Vasemmistolainen politiikka käsitettiin ensisijaisesti arkipäivän kärsimyksen vastustamiseksi, eli poliittiseksi protestiksi, joka keskittyi lopulta ensisijaisesti lähipiiriin. Eribonin kuvaamassa vasemmistolaisuudessa oli voimakkaan populistisia piirteitä, jossa eliitit sortavat kansaa: ratkaisu kaikkeen olisi vallankumous, jota ei kuitenkaan osattu mitenkään käsitteellistää muutoin, kuin että asiat olisivat ratkaisevasti toisin kuin nyt.

Tulkinta myös polarisoi voimakkaasti joko työläisten puolelle tai heitä vastaan. Eribon esimerkiksi kuvaa, kuinka hänen isänsä nautti siitä, kun joku vasemmistolainen televisiossa rikkoi julkisen keskustelun pelisääntöjä. Katkeruus oli keskeinen tunne ja kokemus.

Eribon hahmottaa ranskalaisen työväenluokkaisuuden näköalattomana ja poliittisesti alisteisena: vasemmistolaisuus oli pikemminkin opittu tapa kuin omaksuttu ideologia.

Eribon edelleen kuvaa elävästi, kuinka hänen äitinsä meneminen töihin tehtaaseen perhettä elättääkseen ravisteli työväenluokan konservatiivisia sukupuolinormeja: työtä tekevä nainen vei mieheltä perheen elättäjän kunnian ja muutti parisuhteen valta-asetelmia. Tähän liittyi myös voimakkaita ennakkoluuloja seksuaalimoraalin rappeutumisesta. Samasta syystä Eribonin isälle vastentahtoinen varhaiseläke tuntui häpeälliseltä, ja täytti päivät toimettomuudella.

Ranskalaista vasemmistoa kohtaan, jonka jäsenet lunastivat lopulta paikkansa yhteiskunnan huipulla, Eribon on myös hyvin kriittinen: 1970-luvun vasemmistolaiset vaalivoitot eivät merkittävästi muuttaneet politiikan suuntaa, mikä aiheutti valtavaa pettymystä ja poliittista vieraantumista – myös Eribonin omassa perheessä.

Eribon kuvaa ranskalaisen poliittisen vasemmistoeliitin myyneen periaatteensa; luovuttiin vanhasta radikalismista, pyrittiin sovinnaisuuteen ja vastakkainasetteluista luovuttiin. Tätä seurasi ranskalaisen hyvinvointivaltion asteittainen alasajo. Perinteisesti hallittujen puolesta puhunut poliittinen vasemmisto omaksui hallitsevien aseman ja puhetavan, mihin sisältyi työväenluokan ylenkatsetta Uudet talouspoliittiset välttämättömyydet, kuten esimerkiksi vastuullinen taloudenhoito, myös sisäistettiin tehokkaasti.

Miksi työväenluokka äänestää laitaoikeistoa?

Myös rasismi on Eribonin mukaan ollut osa työväenluokan liberaalia demokratiaa haastavaa kielenkäyttöä; kommunistitkin aikanaan avoimesti flirttailivat rasistisen puhetavan kanssa. Jos yhteiskunta ilmenee yhteiskunnallisten voittajien ja häviäjien nollasummapelien kautta, ei yllättäne, että ajatusmaailma on rasismille altis. On ironista, että nollasummapeli on juuri kapitalistien tapa hahmottaa ja esittää maailma.

Koska vasemmistolaisuus ei enää kyennyt määrittämään ranskalaisen työväenluokan identiteettiä, tai toisin sanoen luokkapohjainen politiikka ei vaikuttanut enää mahdolliselta, saati halutulta, tilalle tuli etninen kansallistunne – ranskalaisuus. Tässä yhteydessä nollasummapeli ja niukkuuden jakaminen antoivat perusteet sulkea ”nuo toiset” ulkopuolelle – rajoitettua yhteistä hyvää ei voinut jakaa liian laajalti, ja vain tietyillä oli siihen oikeus oman historiansa valossa. Tätä on tutkimuksenkin valossa kutsuttu hyvinvointisovinismiksi.

Toisin sanoen työväen vasemmistolaisuus Eribonin kuvauksen mukaan oli populistista, heijastellen nykyaikaisen oikeistopopulismin maailmankatsomusta. Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin? Kuka, heidän tulkintansa mukaan, heistä enää välittää?

Eribon kysyykin kirjan alussa vielä retorisesti, että kenen puoleen näin poliittista järjestelmää tulkitsevat voivat kääntyä: kuka heidän mielestään heitä edustaa, puolustaa, ja kuka tukee heidän oikeuttaan poliittiseen olemassaoloon sekä hyväksyttyyn kulttuuriseen identiteettiin?

Tähän juuri oikeistopopulismi iskee korostaen näköalattomuutta, unohdetuksi ja jätetyksi tulemista sekä katkerin tunnelatauksin höystettyä puhetapaa. Niin kommunistien, kuin nyt laitaoikeiston äänestämisessä on Eribonin mukaan kyse varoituksesta valtaapitäville ja pyrkimys säilyttää oman yhteiskunnan samaistumispinnan arvokkuutta poliittisessa järjestelmässä, joka tuntui sivuuttavan heidät.

Vaikka yhteiskunnallinen liikkuvuus on Eribonin mukaan parantunut, luokkayhteiskunnan rakenteet ovat edelleen aidot ja olemassa. Tämä johti ymmärrettäviin psykologiin reaktioihin työväenluokkaisissa perheissä, jossa koulutusta ei alun alkaenkaan arvosteta, vaan työtä. Liian pitkä kouluttautuminen nähtiin yhteensovittamattomana työväenluokkaisen identiteetin kanssa.

Eribon uskoo, että työväenluokka ei äänestä äärioikeistoa ideologisesti, vaan välillisesti tyytymättömyyden ilmaisuna; tällöin he sivuuttavat puolueiden linjassa sellaiset seikat, mitä eivät tue, keskittyen niihin ilmaisuihin, politiikkaan ja ennen kaikkea tunneilmaisuihin, jotka heitä puhuttelevat. Näin hän näkee mahdollisuuden yhtä lailla äärivasemmistolaiselle populismille, joka voi siepata nämä äänestäjät – tai ainakin osan heistä.

Pako Reimsista ja paluu Reimsiin

Vaikka Eribon katsoi jättäneensä työväenluokkaisuuden jälkeensä Reimsiin, Pariisissa hän huomasi yhä samaistuvansa enemmän työväenluokkaan kuin häntä ympäröivä kulttuurillinen älymystö, joka oli käynyt parhaimmat koulut. Eribon koki omalla opintopolullaan myös sen vaikeuden, minkä hänen luokka-asemansa toi; hänellä ei ollut verkostoja eikä taustan kautta riittävää apua elättää itseään tai työllistyä koulutusta vastaaviin tehtäviin. Eribonin integroituminen porvarilliseen maailmaan ei siis ollut ongelmatonta, mutta se maailma lupasi hänelle uutta ja muutosta – se oli erilainen, kuin se maailma, jonka hän jätti taakseen.

Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.

Sopiakseen uuteen ympäristöönsä Eribon piilotteli työväenluokkaisuuttaan – hän häpesi sitä enemmän kuin seksuaalista identiteettiään. Vaikka pariisilaisen älymystön piirissä työväenluokkaisuus ajatuksena kiehtoi monia, työväenluokkainen habitus tulkittiin sivistymättömyydeksi. Myös Eribon tiedostaa romantisoineensa ja idealisoineensa työväenluokkaa yläluokkaisen vasemmistolaisuuden kautta – Karl Marxin teosten lukeminen oli etuoikeus niille, joilla oli siihen kykyä ja aikaa.

Korkeakoulutuksella voi olla myös merkitystä yksilön ajalliseen horisonttiin: Eribonin mielestä Reimsissä sosiaalisia suhteita ohjasi ensisijaisesti menneisyys, ei tulevaisuus. Tulevaisuuteensa keskittyvä Eribon suoritti luokkapaon Pariisiin. Tämä edellytti hänen menneisyytensä hylkäämistä. Hän tiedostaa, että tämä oli myös itsekäs pyrkimys – ja näin hänen lähipiirinsä asian myös näki. Tässä löytyy mielenkiintoinen näkökulma yhteiskunnalliseen polarisaatioon; hylkäys oli tässä suhteessa vastavuoroista.

Kirjan viesti tuntuu olevan, että olemme jo jossain määrin tottuneet siihen yhteiskunnalliseen narratiiviin, jossa välit katkeavat vanhempiin lapsen seksuaalisuuden herättämien ristiriitojen vuoksi, mutta vähemmän puhutaan muista yhteiskunnallista eroista ja ristiriidoista, kuten luokasta.

Eribon käsittelee mittavasti etenkin kirjan loppuosassa omaa seksuaalista heräämistään ja siihen liittyviä jännitteitä. Arkinen homofobia ja rasismi olivat läsnä Eribonin kotona, mikä voimisti hänen haluaan eriytyä perheestään ja sen edustamista arvoista ja luokasta – sivistymättömyydestä. Siksi ”pako Reimsistä” olisi voinut kuvata nuoren Eribonin kokemusta.

Eribon pohtii myös homofobian uhriksi joutumisen epäoikeudenmukaisuutta: miksi näin voi käydä? Seuraukset hänelle itselleen ovat olleet traumaattisia. Kirjan epilogissa Eribon kuitenkin paljastaa, että seksuaalivähemmistöjen verkostot Pariisissa auttoivat häntä ylittämään muutoin ylivoimaisilta tuntuvat luokkarajat – homofobia synnyttää kääntäen yhteisöön keskinäistä solidaarisuutta.

Onkin traagista ironiaa, että konservatiivistiin arvoihin pohjaavaa syrjintää, väkivaltaa ja näiden ympärille rakentuvaa politiikkaa tuotetaan uudelleen työväenluokassa, joka luokkana kokee joutuvansa myös epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, haavoittuvaisiksi ja ahdistuneiksi välinpitämättömän poliittisen järjestelmän edessä.  Tätä Eribonin perhe puolestaan oli valmis pakenemaan äärioikeistoon asti.

Eribonin mukaan ranskalaisten kommunistien aiempi puhdasoppisuus edellytti kaikkien muiden näkökulmien hylkäämistä luokkakysymyksen hyväksi, kun taas nykyinen vasemmistolaisuus hylkää luokkakysymyksen kaikkien muiden näkökulmien tähden. Eribon pohtii, että siksi ehkä luokasta ei enää/vieläkään niin paljon puhuta, eikä hän aiemmin olisi osannut siitä kirjoittaa.

Sokeat pisteet yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa

Eribon itse huomauttaa tutkijoiden asuvan kahdessa maailmassa, jossa he lukeutuvat akateemiseen eliittiin, mutta kokevat vastenmielisyyttä tätä tosiasiaa kohtaan. Näin he samaistuvat lähinnä vain ideologisella tasolla työväenluokkaan. Eribon vaikuttaakin kritisoivan vasemmistolaisen älymystön oletuksia spontaanista luokkatietoisuudesta tai muusta väistämättömästä tiedostavasta ja järjestäytyneestä ideologisesta käänteestä nykyisessä työväenluokassa.

Tämä on relevantti huomio yhteiskuntatieteelliselle tutkimukselle. Siinä työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.

Nykyisen työväenluokan luonne on Eribonin mielestä tutkimuksellinen sokea piste. Ehkä näin oli vuonna 2009, kun Paluu Reimsiin julkaistiin, muttei välttämättä samassa määrin nyt. Luokkasamastumista on tutkittu Suomessakin, viimeksi tutkijatohtori Aino Tiihosen väitöskirjassa, perehtyen erityisesti työväenluokan luokkasamastumisen yhteyteen äänestyspäätöksiin. Suomessakin työväenluokkaiset äänestäjät ovat jakaantuneet vasemmistopuolueiden (pääasiassa SDP) ja laitaoikeiston (pääasiassa perussuomalaiset) välille.

Työväenluokkaa kuvataan usein sanoin ja käsittein, joita moni kyseisen luokan jäsen ei ymmärrä tai tunnista. Monia yläluokkainen, ylikoulutettu analyysi ei edes kiinnosta.

Kuin Tiihosta mukaillen, myös Eribon toteaa: yksilön ”objektiivinen” paikka yhteiskunnassa tai työelämässä ei yksinään riitä määrittämään luokkaintressiä ja subjektiivista luokkasamastumista. Toisaalta on hyvä muistaa, ettei Paluu Reimsiin ole Eribonin viimeinen kirja.

Kirjan tekstityyli pakottaa kuitenkin pohtimaan sen genreä ja yleisöä. Vaikka Eribon viitteistää jossain määrin ajatteluaan, sitä voi olla lukijan kannalta joko liikaa tai liian vähän.

Tampereen sosiologian professori Juha Suorannan jälkisanat antavat tärkeää taustoitusta lukijalle, joka ei tunne Eribonin tuotantoa tai persoonaa. Mietin, että jälkisanat olisivat sopineet miltei paremmin esipuheeksi lukijalle, jolle yliopistomaailma – ranskalaisesta sellaisesta puhumattakaan – ei ole tuttu. Näin lukija olisi voinut paremmin saada kiinni kirjailijan äänestä.

Vaikka teos ei ole tietokirja, Eribon on ranskalaisen akateemisen ja kulttuurillisen eliitin jäsen ja hänen tekstissään seikkailevat vaivattomasti sellaiset yhteiskuntatieteellisen teorian ja filosofian jätit kuin esimerkiksi Michel Foucault, Jean-Paul Sartre, Jacques Lacan tai Pierre Bourdieu. Eribon yhtäältä ihailee ja kritisoi näitä henkilöitä ja heidän ajatuksiaan – tämä on se joukko, johon hän itse samaistuu.

Edellisessä ei ole kyse vain akateemisista viittauksista, vaan Eribon tunsi henkilökohtaisesti ja läheisesti erityisesti Foucault’n ja Bourdieun. Kuten Suoranta huomauttaa, Eribon on kirjoittanut arvostetun Foucault-elämänkerran.

Siten teoksen omaelämäkerrallisuus ja autoetnografinen sosiologinen pohdinta lienevät harkittuja valintoja. Ehkä anteeksipyytelemättömän akateeminen tyyli onkin kirjoittajan rehellisyyttä; hän ei yritä keinotekoisesti puhutella työväenluokkaa sanoin, joita ei itse käyttäisi.

Teoksen tarkoitus on tehdä lukija tietoiseksi niistä yhteiskunnallisista rakenteista, joita olemme kuin pakotettuja toisintamaan. Olisi sääli, jos tämä viesti ei saavuttaisi työväenluokkaista yleisöä. On mielenkiintoista nähdä millaisen sävyn suomentaja Timo Torikan suunnittelema näytelmäsovitus teoksen pohjalta omaksuu.

YTT Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

Artikkelin kuva: Hermann Traub / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Työväenluokan muodonmuutos ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhteiskuntaluokan on katsottu selittävän puoluevalintaa äänestyspäätöksissä läntisissä demokratioissa jo teollisesta vallankumouksesta lähtien. Luokkapohjainen äänestäminen oli seurausta työväenluokan poliittisesta aktivoitumisesta ja määritti pitkään niin poliittisten puolueiden kuin laajemmin yhteiskunnan jakoa. 

Luokkaäänestäminen tarkoitti sitä, että kansalainen äänesti sitä puoluetta, jonka katsottiin edustavan oman luokan intressejä. Voidaan sanoa, että niin ammattiliitot kuin vasemmistolaiset puolueetkin pohjaavat tähän yhteiskuntaluokkien jakoon.

Tutkimusten mukaan 1980-luvulle tultaessa äänestäjien luokka-aseman vaikutus äänestyspäätöksiin kuitenkin heikkeni. Luokkaäänestämisen laskun nähtiin tapahtuvan ennen kaikkea työväenluokan luokkaäänestämisessä, minkä katsottiin osittain selittävän vasemmistopuolueiden kannatuksen laskua Länsi-Euroopassa. Työväenluokkaisten äänestäjien äänten havaittiin jakaantuvan yhä useamman puolueen kesken. 

Tutkimusten mukaan 1980-luvulle tultaessa äänestäjien luokka-aseman vaikutus äänestyspäätöksiin heikkeni.

Valtio-opin tutkijatohtori Aino Tiihonen Tampereen yliopistosta on tutkinut tuoreessa väitöskirjassaan juuri työväenluokkaisten äänestäjienluokkasamastumista, arvoja ja asenteita sekä heidän puoluevalintojaan Suomessa 2010-luvun eduskuntavaaleissa. Hänen väitöskirjassaan paneudutaan syvemmin objektiivisen luokka-aseman, eli ammatin ja subjektiivisen luokka-aseman, eli luokkasamastumisen väliseen yhtenevyyteen, ja tällä tavoin luodaan kolme työväenluokkaryhmää, joiden puoluevalintoja tutkimuksessa tarkastellaan. 

Tiihonen on nyt tutkijatohtorina mukana  nuorten kansalaispätevyyttä tutkivassa Suomen Akatemian rahoittamassa Education, Political Efficacy and Informed Citizenship -hankkeessa, jonka johtaja Elina Kestilä-Kekkonen oli vieraana Politiikasta podcastissa marraskuussa 2021 ja toinen tutkijatohtori Josefina Sipinen, jonka kanssa keskusteltiin poliittisen osallistumisen kysymyksistä maaliskuussa 2022. 

Lisäksi Tiihonen työskentelee osa-aikaisena erikoistutkijana Turun yliopistossa Ilmastotoimet puntarissa -tutkimushankkeessa vuoden 2022 loppuun saakka. 

Podcastissa Tiihonen keskustelee Politiikasta-lehden päätoimittaja Mikko Poutasen kanssa suomalaisen työväenluokan luokkasamastumisesta ja puoluevalintojen mekanismeista.

Työväenluokan historiallinen muutos

Keskeisenä syynä luokkaäänestämisen muutokseen voidaan pitää laajempaa yhteiskunnallista muutosta länsimaissa, jossa talouden ja teollisuuden rakenteiden muutos, globalisaatio ja yleinen koulutustason nousu on muuttanut yhteiskunnan ammattirakennetta. Laajamittaisen yhteiskunnallisen muutoksen myötä politiikan asiakysymykset ovat muuttuneet, mikä on uudelleenmuovannut myös äänestäjien ja puolueiden välisiä siteitä.

Perinteisesti työväenluokan luokkaäänestämistä analysoineet tutkijat ovat määritelleet työväenluokkaisia äänestäjiä heidän ammattiensa perusteella. Tätä ammatteihin perustuvaa mittaustapaa on kutsuttu objektiiviseksi. Koska yhteiskunnan ammattirakenne on muuttunut, työväenluokan määritelmä on alkanut häilyä. 

Osa luokkaäänestämistä tarkastelleista tutkijoista on kiinnostunut äänestäjien luokka-asemien mittaamisesta myös subjektiivisesti, eli huomioiden paremmin itse mittauskohteen, äänestäjän. Subjektiivisessa mittaustavassa on kyse äänestäjän koetusta luokka-asemasta siitä huolimatta, mitä he objektiiviselta luokka-asemaltaan edustavat. Tavallisin subjektiivinen mittaustapa on ollut luokkasamastuminen. 

Näin ollen on merkityksellisempää ottaa huomioon se, miten äänestäjät itse näkevät itsensä osana yhteiskunnan luokkarakennetta, kuin se, mitä he ammattiasemaltaan edustavat.

Modernin työväenluokkaisen luokkasamastumisen selittämiseksi on tärkeä nähdä ero subjektiivisen eli koetun ja objektiivisen eli tässä tapauksessa ammattiasemasta kumpuavan luokkamääritelmän välillä. Tämä kaksiulotteinen lähestymistapa äänestäjien luokka-asemiin on keskeinen lähtökohta Tiihosen väitöstutkimuksessa. Väitöskirjassa erotellaan kolme erilaista työväenluokkaryhmää, jotka perustuvat sekä äänestäjien ammattiin että luokkasamastumiseen.  

Ensimmäinen ryhmistä on perinteinen työväenluokka, johon kuuluvat äänestäjät ovat ammattiasemaltaan työntekijöitä ja he myös samastuvat työväenluokkaisiksi. Sen sijaan toisessa ryhmässä eli ammatillisessa työväenluokassa toimitaan työntekijäammateissa, mutta ei samastuta työväenluokkaan vaan alempaan keskiluokkaan, keskiluokkaan tai ylempään keskiluokkaan. Kolmas työväenluokkaryhmä, ideologinen työväenluokka koostuu äänestäjistä, jotka samastuvat työväenluokkaan, mutta ovat ammattiasemaltaan johtajia, asiantuntijoita, alempia tai ylempiä toimihenkilöitä. 

Miksi luokkasamastumisen huomioimista sitten voidaan pitää tärkeänä luokkaäänestämistä tarkastelevissa tutkimuksissa? 

Luokkasamastumisen ajatellaan heijastelevan äänestäjien maailmankuvaa, joka heijastuu heidän arvoihinsa ja asenteisiinsa. 2000-luvun vaalitutkimuksista tiedetään, että arvojen ja asenteiden selitysvoima puoluevalintojen taustalla on kasvanut. Näin ollen on merkityksellisempää ottaa huomioon se, miten äänestäjät itse näkevät itsensä osana yhteiskunnan luokkarakennetta kuin se, mitä he ammattiasemaltaan edustavat. Ylipäätään on tärkeää erottaa ammattiasema ja luokkasamastuminen toisistaan.

Luokkasamastumisen muutos puoluekentässä

Työväenluokkaisten äänestäjien luokkasamastumisessa tapahtuneiden muutosten voidaan nähdä vaikuttaneen siihen, että työnväenluokan äänet jakautuvat yhä useamman puolueen kesken.

Vasemmistoliitto ja SDP ovat yhä 2010-luvulla näkyvillä kaikkien kolmen Tiihosen tarkasteleman työväenluokkaryhmän puoluevalinnoissa, mutta myös muut puolueet, erityisesti Perussuomalaiset, ovat saaneet taakseen työväenluokkaa. Perussuomalaisten entisen puheenjohtajan Timo Soinin retorinen väite perussuomalaisista työväenpuolueena ilman sosialismia selittänee demariäänestäjien siirtymistä perussuomalaisten kannalle, mikä havaittiin myös vuoden 2015 eduskuntavaalitutkimuksessa.

Työnväenluokan äänet jakautuvat yhä useamman puolueen kesken.

Perussuomalaiset eivät kuitenkaan ole ainoa puolue, joka houkuttelee työväentaustaista äänestäjää. Yhteiseksi piirteeksi työväenluokkaan samastuvalle äänestäjälle on tunnistettavissa kriittisyys Euroopan unionia kohtaan.

Tiihosen väitöstutkimuksen mukaan työväenluokkaan samastumista selittää kaikista voimakkaimmin työväenluokkainen lapsuudenkoti. Sen vaikutus on merkittävä äänestäjän aikuisiän ammatista ja koulutustasosta huolimatta. Lisäksi myös puolison työntekijäammatissa toimiminen vahvistaa työväenluokkaan samastumista. 

Näkökulmia nuoren tutkijan uraan 

Podcastissa myös keskustellaan, kuinka kimmoke väitöskirjan tutkimusaiheeseen voi syntyä jo graduaikana, kun tutkimuskentästä löytyy jokin mielenkiintoinen puute tai seikka, joka herättää mielenkiinnon. Kiinnostavaan tutkimusaiheeseen on mahdollista syventyä perusteellisesti väitöskirjassa. 

Väitöskirjatutkijan työ ei kuitenkaan ole pelkkää väitöstutkimuksen varsinaista kirjoittamista, vaan sisältää lukemattomia isompia ja pienempiä haasteita tutkimusluvista kirjallisuuden haltuunottoon jo ennen kuin itse analyysiin vielä edes päästään. Myös rahoitusta haetaan nykyään omalle työlle jo varhaisessa vaiheessa. Rahoituksen tärkeys ei aina välity edes väitöskirjatutkijan lähipiirille.

Nuori tutkija voi tehdä väitöskirjavaiheessa paljon muutakin kuin väitöskirjaansa kerryttääkseen arvokkaita oppeja ja kokemuksia tutkijanuralla.

Nuori tutkija voi tehdä myös väitöskirjavaiheessa paljon muutakin kerryttääkseen arvokkaita oppeja ja kokemuksia tutkijanuralla. Tällaisia kokemuksia voivat olla esimerkiksi toimiminen kotimaisten tai kansainvälisten tiedelehtien päätoimituksessa tai tieteellisten yhdistysten jäsenenä. Nämä tehtävät ovat usein erittäin antoisia, mutta toisaalta ne myös vievät merkittävästi aikaa ja resursseja nuorelta tutkijalta. Työyhteisön tuki ja verkostot ovat kuitenkin tärkeitä.

Nuoret tutkijat voivat rakentaa verkostoja myös itse. Hyvänä esimerkkinä on Valtiotieteellisen yhdistyksen politiikan tutkijoille suunnattu nuorten tutkijoiden verkosto Early Scholars Network – ESN. 

Vaikka tutkimusta ei aina tehdä itsenäisesti vaan osana isompaa tutkimusryhmää, koronapandemia työnsi monet tutkijat parin vuoden mittaiseen yksinäiseen puurtamiseen. ESN:n kaltaiset verkostot pyrkivät tuomaan yhteen samanlaisten asioiden ja kysymysten äärellä olevia nuoria tutkijoita, lisäämään vuorovaikutusta heidän välillään ja rakentamaan verkostoja yli yliopistojen rajojen. Vertaisverkostot voivat toimia tärkeänä voimavarana, joissa voidaan jakaa kokemuksia, ajatuksia sekä yhtä lailla huolia ja murheita. 

Aino Tiihonen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja erikoistutkija Turun yliopistossa.

Mikko Poutanen on politiikan tutkimuksen tutkijatohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Luokkasamastuminen Suomessa 2010-luvulla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Muutosten ja murrosten leimaamassa nykypäivässä yksi keskeinen ja huolestuttava kehityskulku on demokratian kriisikehitys. Kriisillä on monia seurauksia, mutta selkeimmin se näkyy madaltuneina äänestysprosentteina viime vuosien vaaleissa.

Esimerkiksi kaikkien aikojen ensimmäisissä aluevaaleissa vuonna 2022 äänestysinnokkuus jäi huolestuttavan matalaksi: 47,5 prosenttiin. Myöskään kuntavaalit vuonna 2021 eivät saavuttaneet suurta kiinnostusta: vain 55,1 prosenttia äänioikeutetuista käytti ääntään.

Kun ilmiötä tarkastelee syvemmin, voi huomata muitakin kehityskulkuja, joista on syytä olla huolissaan. Niitä ovat esimerkiksi kasvava tyytymättömyys ja suomalaisten epäluottamus poliittiseen järjestelmään, mielipiteiden polarisoituminen, disinformaation lisääntyminen sekä äänestämisen eriytyminen.

Tutkimuksissa on havaittu, että esimerkiksi nuorten, pienituloisten ja matalasti koulutettujen äänestysaktiivisuus on matalaa verrattuna ikääntyneiden, hyvätuloisten ja korkeasti koulutettujen äänestysaktiivisuuteen. Nämä kehityskulut herättävät huolen vallan keskittymisestä yhä pienemmälle ja vauraammalle joukolle – ja yleisemmin pelon siitä, että kansalaisten yhteys päätöksentekoon on yhä ohuempi.

Kunnat ja osallistuva demokratia

Kunnat ovat kansalaisia lähinnä oleva hallinnon taso. Kuntien asema on suomalaisessa yhteiskunnassa erityisen vahva niiden itsehallinnollisen aseman ja laajan tehtävän vuoksi. Siksi myös demokratian kriisi ja siihen liittyvät edustuksellisen demokratian haasteet näyttäytyvät vahvana kunnissa.

Samalla kunnilla on kuitenkin mahdollisuuksia kehittää toimintatapoja, jotka edistävät ja tukevat demokratiaa. Ne voivat olla mukana keksimässä tapoja, joiden avulla voidaan vastata demokratian ongelmiin.

Osallistuvan demokratian hengessä Suomen kuntalaki velvoittaa kuntia järjestämään asukkailleen mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekoon muutenkin kuin vaaleissa.

Osallistuvan demokratian moninaiset muodot on nähty keinona vastata demokratian kriisiin sekä laajentaa ja monipuolistaa julkiseen päätöksentekoon osallistuvien kansalaisten joukkoa. Osallistuvan demokratian tehtävinä nähdään demokraattisten kansalaistaitojen kehittäminen (engl. educative function), kansalaisten yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistaminen suhteessa yhteisöönsä (integrative function) sekä tehtyjen päätösten legitimiteetin vahvistaminen.

Osallistuvan demokratian hengessä Suomen kuntalaki velvoittaa kuntia järjestämään asukkailleen mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekoon muutenkin kuin vaaleissa. Samalla velvoitteita on asetettu myös esimerkiksi nuorisolain ja maankäyttö- ja rakennuslain kautta.

Monet kunnat ovat näin ollen ottaneet käyttöön erilaisia osallistumisen kanavia ja menetelmiä, joista mainittakoon esimerkiksi kansalaisraadit, sähköiset osallistumisen tavat, työpajat ja asukasfoorumit.

Kiinnittääkseen osallistumisen vahvemmin osaksi hallintoaan monet kunnat ovat myös rakentaneet erilaisia osallisuusohjelmia- ja malleja. Ne ohjaavat organisaation eri tasoja osallistumisen järjestämisessä ja osoittavat resursseja osallistumisen kehittämiselle ja toteuttamiselle. Nämä mallit ja ohjelmat ylittävät selkeästi lain vähimmäisvaatimukset.

Moni kunta on viime vuosina ottanut osallistuvan budjetoinnin käyttöön.

Erityisesti osallistuva budjetointi on herättänyt kunnissa innostusta, ja siitä on keskusteltu melko vilkkaasti. Osallistuvassa budjetoinnissa otetaan kansalaiset mukaan verovarojen käyttöön. Käytännössä kyse on usein tietystä rahasummasta, jonka käytöstä kansalaiset saavat päättää. Moni kunta on viime vuosina ottanut osallistuvan budjetoinnin käyttöön: esimerkiksi Helsinki liittyi joukkoon vuonna 2018 Suomen mittakaavassa verrattain suurella 4,4 miljoonan euron budjetilla.

Osallistuvaa budjetointia on kuitenkin paitsi hehkutettu, myös tarkasteltu kriittisesti tutkijoiden ja muiden toimijoiden parissa. Tutkijat ovat nostaneet esiin sen resurssi-intensiivistä luonnetta ja pohtineet sen todellisia mahdollisuuksia toteuttaa tasavertaisia osallisuusmahdollisuuksia.

Kuten edustuksellisen demokratian, myös osallistuvan budjetoinnin kaltaisten osallistuvan demokratian kanavien haaste on osallistaa tasavertaisesti ja saattaa kuuluviin myös  hiljaisempien ryhmien ääni.

Kunnat ja osallistuvan demokratian edistämisen rajat

Edellä mainittuja osallistumisen tapoja voidaan kuvata institutionaalis-organisatorisiksi osallisuuden tavoiksi. Tämä tarkoittaa sitä, että osallistuminen kiinnittyy kunnan hallintoon tavalla tai toisella ja on lähtöisin hallinnosta.

On kuitenkin huomioitava, että kuntien järjestämän osallistumisen lisäksi kunta toimii myös paikkana kansalaisista ja yhteisöistä nousevalle aktiivisuudelle ja yhteisöllisyydelle. Tämä kansalaisyhteiskunnasta nouseva aktiivisuus on tärkeä osallistumisen tapa, ja kunnilla on rooli sen mahdollistamisessa.

Keskeistä on tarkastella kuntien mahdollisuuksia edistää osallistumista ja näin myös demokratiaa. Innostuksesta huolimatta kunnilla on todellisuudessa rajalliset mahdollisuudet edistää osallisuutta ja rikastaa demokratiaa.

Tampereen yliopiston tutkijatohtori Anni Jäntin kanssa toteuttamassani tutkimuksessa havaitsimme, että kuntalaisten osallistumishalukkuuteen vaikuttaa hyvin erilaiset tekijät, joista osaan kunta voi vaikuttaa hyvin suoraviivaisesti, mutta osaan puolestaan hyvin rajallisesti.

Innostuksesta huolimatta kunnilla on todellisuudessa rajalliset mahdollisuudet edistää osallisuutta ja rikastaa demokratiaa.

Nämä tutkimuksessa esiin nousseet yhteiskunnalliset tekijät liittyvät yhteiskunnalliseen ilmapiiriin sekä poliittiseen järjestelmään kohdistuvaan luottamukseen ja tyytyväisyyteen. Yhteiskunnassa selkeämmin näkyvä vihapuhe on kuvaava esimerkki tekijästä, joka voi estää kansalaisen osallistumishalukkuutta kunnan asioihin. Tämän kaltaisiin tekijöihin kunnan on vaikea vaikuttaa suoraviivaisesti ja näin ollen kuntien mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnallisiin tekijöihin ovat rajalliset.

Henkilökohtaisiin tai henkilökohtaisiksi koettuihin tekijöihin liittyvät kuntalaisten kyvyt ja taidot, henkilökohtaiset resurssit sekä omat mieltymykset koskien osallistumisen tapoja. Vaikka henkilökohtaisiin tekijöihin kunnat voivat vaikuttaa vain rajallisesti, niihin voidaan kuitenkin pyrkiä vaikuttamaan esimerkiksi koulutuksen ja muiden kuntapalveluiden kautta.

Tutkimuksemme kolmannen kategorian muodostavat instrumentaalis-prosessuaaliset tekijät, eli toisin sanoen erilaiset kanavat kuntalaisten osallistumisen vahvistamiseksi sekä näiden kanavien toimivuus ja vaikuttavuus. Näihin tekijöihin kunta voi hyvin laajasti vaikuttaa – ja näyttääkin siltä, että juuri niiden kehittämisessä kunnat ovat laajalti kunnostautuneet viime vuosina.

Osallistuva demokratia kunnan hallinnan kysymyksenä

Tutkimuksemme keskeinen huomio on, että pelkästään osallistumisen kanavien kehittämisellä ei voida ratkaista osallistumisen haasteita. Tästä huolimatta osallistumisen kehittämisen parissa tehty työ ei missään tapauksessa ole hyödytöntä demokratian edistämisen näkökulmasta.

Tutkimuksessa korostuu yhtä lailla toimivien ja laadukkaiden osallistumisen kanavien mahdollisuudet parantaa kunnan osallistumiskulttuuria ja osallistumisen ilmapiiriä yhteiskunnallisesti.

Kuntatasolla laadukkaasti toteutetun kansalaisten osallistumisen kautta voidaan siis lisätä luottamusta paitsi kuntaan itseensä, myös laajemmin yhteiskuntaan ja julkiseen hallintoon. Kaiken kaikkiaan osallistumisen edistäminen tulisi ymmärtää tutkimuksemme valossa laajana yhteiskunnallisena kysymyksenä, jossa osallistumisen kanavat ovat vain jäävuoren huippu.

Tutkimuksemme keskeinen huomio on, että pelkästään osallistumisen kanavien kehittämisellä ei voida ratkaista osallistumisen haasteita.

Osallistumisen edistäminen tulisi kiinnittää vahvemmin kunnan johtamiseen, hallintaan ja toimintaan. Osana Helsingin kaupungin johtamisjärjestelmän arviointia tutkijaryhmämme tarkasteli kaupungin osallisuus- ja vuorovaikutusmallia. Arvioinnissa havaitsimme, että osallistumisen kiinnittymiseksi osaksi kunnan johtamista ja perustyötä, tarvitaan  laajaa yhteistä dialogia osallistumisen merkityksistä, osallistumisen nostamista johtamisen keskiöön sekä huomion kiinnittämistä osallistumisen keinojen inklusiivisuuteen ja organisatoriseen kuormittavuuteen.

Arviointimme valossa osallistumisen edistäminen paikantuu organisaatiossa kolmelle eri tasolle. Ensimmäisenä on tavoitteiden ja asenteiden taso. Toiseksi se ilmenee instrumentaalis-prosessuaalisella tasolla, joka tarkoittaa esimerkiksi osallistumisen järjestämiseen käytettäviä resursseja ja osallistumisen eri keinoja, mutta myös sen järjestämistä ja johtamista koskevia vastuita ja työnjakoa organisaatiossa.

Kolmanneksi osallistumisen edistäminen paikantuu yhteiskunnallisten, poliittisten ja hallinnollisten tarpeiden yhteensovittamisen tasolle. Kyse on tällöin esimerkiksi yhteiskunnallisesta keskustelusta kumpuavasta osallistumisen oikeutuksesta sekä johdon ja politiikan tuesta.

Onko kunnista lopulta demokratian kriisin ratkaisijoiksi?

Nyt kun olen pohtinyt kuntien mahdollisuuksia edistää osallistumista ja demokratiaa, on syytä vielä palata otsikon kysymyksen äärelle. Voisivatko kunnat ratkaista demokratian kriisin? Tuskinpa kunnat siihen yksin pystyvät, mutta kunnilla ja paikallistasolla on eittämättä merkittävä rooli demokratian kriisin selättämisessä.

Kunnilla on sellaisia mahdollisuuksia, joita muilla hallinnon tasoilla ei suomalaisessa yhteiskunnassa ole.

Keskeistä olisi ymmärtää demokratian edistäjän rooli kunnissa ja niiden johtamisessa. Kunnilla on nimittäin sellaisia mahdollisuuksia, joita muilla hallinnon tasoilla ei suomalaisessa yhteiskunnassa ole. Kunnat ovat hallinnon tasoista lähinnä kansalaisia ja heidän arkeaan.

Kunnat voivat siis ratkoa demokratian kriisiä  ruohonjuuritasolla ja pyrkiä näin edistämään keskeisiä osallistuvan demokratian arvoja ja tavoitteita, kuten tasavertaisia ja oikeudenmukaisia osallistumismahdollisuuksia. Paitsi kuntien roolin ymmärtäminen, tärkeää on myös demokratian kriisin tunnistaminen yhteiskuntamme keskeisenä kehityskulkuna sekä jaettu ymmärrys demokratian edistämisen tarpeellisuudesta.

Kaisa Kurkela on kunta- ja aluejohtamisen väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Studia Generalia: Demokratiatutkimus -juttusarjaa.

Julkaisu Voivatko kunnat ratkaista demokratian kriisin? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta kirjailija Väinö Linnan syntymästä ja 60 vuotta Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan ilmestymisestä. Merkkivuoden kunniaksi Linnan suomalaiseen kulttuuriin jättämästä perinnöstä kirjoitettiin jälleen palstametreittäin analyysejä, mutta joukkoon mahtunee vielä yhden yhteiskuntahistorioitsijan vaikutelma.

Tarkastelen tässä vapaamuotoisessa esseessä, miten Linna kuvaa suomalaista yhteiskuntaa ja sen kehitystä Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. Monet teossarjan yhteiskunnallisista teemoista, kuten luokkaerot ja poliittinen polarisaatio, ovat ajattomia ja nykyäänkin erittäin polttavia. Linna tarjoaa yhden näkökulman siihen, miten Suomi nousi sisällissodan raakuuksista vakaaksi hyvinvointivaltioksi.

Rajoitetusta näkökulmastaan huolimatta Linnan teos saattaa tavoittaa myös jotakin yleistä suomalaisten syistä lähteä mukaan työväenliikkeeseen ja lopulta jopa sisällissotaan.

Historiantutkijoiden perinteisin kritiikki Pohjantähti-trilogialle on ollut, että sen kuvaamat torpparit eli vuokraviljelijät eivät olleet sisällissodassa merkittävä ryhmä. Torpparikysymys oli ratkeamassa muutenkin, ja torppareita taisteli niin punaisten kuin valkoisten puolella. Nykylukija kiinnittää huomiota myös teoksen naishahmoihin, jotka jäävät selvästi miehiä ohuemmiksi ja ovat useimmiten sidottu tiukasti kodin piiriin.

Linnan teosta ei kannatakaan lukea edustavana kuvauksena suomalaisesta yhteiskuntahistoriasta vaan aikaansa sidottuna subjektiivisena kaunokirjallisena työnä. Rajoitetusta näkökulmastaan huolimatta se saattaa kuitenkin tavoittaa myös jotakin yleistä suomalaisten syistä lähteä mukaan työväenliikkeeseen ja lopulta jopa sisällissotaan.

Kollektiivinen toiminta yhteiskunnan muutosvoimana

Täällä Pohjantähden alla on huolellisesti rakennettu historiallinen eepos, jossa Suomen historian käännekohdat 1880-luvulta 1950-luvulle kuvataan pienen Pentinkulman kyläyhteisön näkökulmasta. Miljöö perustuu vahvasti Linnan kotipitäjään Urjalaan.

Kirjailija pyörittää taitavasti suurta joukkoa henkilöhahmoja, jotka kattavat kylän kaikki yhteiskuntaluokat torppareista ja muonamiehistä talollisiin ja sahanomistajiin. Vaikka kerronta painottuu vahvasti yhteisön vähäväkisiin, Linna hahmottaa syvällisesti myös yläluokan mielenmaisemaa erityisesti kirkkoherra Lauri Salpakarin ja hänen perheensä kautta.

Niin teoksen kaikkitietävä kertoja kuin yksittäiset henkilöhahmot ilmentävät vahvaa luokkatietoisuutta. 1800- ja 1900-lukujen taitteen hämäläisellä maaseudulla ihmiset tiedostavat paikkansa hierarkiassa: toiset omistavat pellot ja metsät, toiset vaihtavat omaa työtään muonaan tai maankäyttöoikeuteen.

Niin teoksen kaikkitietävä kertoja kuin yksittäiset henkilöhahmot ilmentävät vahvaa luokkatietoisuutta.

Rajatapauksia toki löytyy, sillä pienen talon omistaja ei korkeammasta statuksestaan huolimatta välttämättä elä yhtään sen leveämmin kuin suuren torpan viljelijä. Myös luokkanousu on mahdollista, kuten pappilan rengistä torppariksi teoksen alussa kohoava Koskelan Jussi omalla sinnikkyydellään osoittaa.

Linnan kertomuksessa yksilön sinnikkyys näyttäytyy kuitenkin rajallisena luokkanousun moottorina. Laajempi muutos on mahdollinen ennen kaikkea kollektiivisen yhteiskunnallisen kamppailun vuoksi  ja on tietoisen rakenteiden muuttamisen tulosta.

Teoksessa kuvataan tarkasti työväenliikkeen mobilisoitumista ja vaatimuksia torpparien vapautuksesta, kahdeksan tunnin työpäivästä sekä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Ilman tätä kamppailua Jussin poika Akseli ei välttämättä voisi lopulta lunastaa torppaa omakseen eikä toinen torpparin poika Janne Kivivuori nousta kunnallispoliittiseksi vaikuttajaksi omaisuutensa turvin valtaa käyttäneiden isäntien ja patruunoiden joukkoon ja lopulta kansanedustajaksi asti.

Kohoavien odotusten ruokkima tyytymättömyys

Linna kuvaa osuvasti luokkanousun ihmisissä aiheuttamaa muutosta ja kohoavia odotuksia. Dynamiikan ennustaa jo työväenliikkeen varhainen agitaattori Eetu Salin saapuessaan Pentinkulmalle puhumaan 1900-luvun alussa. Hänen mielestään työväenliikkeen ei kannata laskea torppareiden varaan, koska näiden intressit luokkataisteluun haihtuvat sillä hetkellä, kun he saavat lunastettua torppansa itselleen.

Ennustus porvarillistumisesta tuntuukin toteutuvan yksilötasolla, sillä torppansa lunastanut Akseli Koskela muuttuu tarinan edetessä vakaumuksellisesta sosialistista selvästi individualistisemmaksi ja epäpoliittisemmaksi.

Muutos ei kuitenkaan palaudu pelkkään luokka-asemaan, sillä sisällissodassa punaisten komppaniapäällikkönä palvellut Akseli on selvinnyt vankileiriltä vain hyvällä onnella. Hän kokee tulleensa Venäjälle paenneiden punaisten johtajien hylkäämäksi ja kääntää ymmärrettävästi katseensa omaan ja perheensä hyvinvointiin, vaikka yhä puhuukin porvareista ja näiden metkuista toisinaan hammasta purren.

Selvemmin luokkanousun mukana kohonneet odotukset näkyvät kirjan lopussa Akselin pojassa Juhanissa, joka on voinut ostaa jo traktorin tilansa töitä helpottamaan. Juhani perustelee hankintaansa sillä, että työvoiman palkkaaminen tulisi liian kalliiksi.

Talollisenkin leipä tuntuu kapealta, koska vertailukohta on lähinnä omassa välittömässä kokemuksessa.

Tähän Janne Kivivuori toteaa, että poika puhuu kuin proletaari, vaikka istuu vankan talon pöydän päässä. ”Aikoinaan tuommoista miestä tässä kylässä pidettiin sortajana… Ja taitaa joku pitää nytkin… Niin, niin. Päivä on tehnyt kierroksensa”.

Yhdessä sukupolvessa sorretusta on siis tullut sortaja, vaikka Juhani ei varmasti itse kuvausta hyväksyisikään. Hänen ei tarvitse käydä pappilan pelloilla taksvärkissä kuten isänsä, mutta talollisenkin leipä tuntuu kapealta, koska vertailukohta on lähinnä omassa välittömässä kokemuksessa.

Samanlainen suhteellisen kurjuuden kokemus toimii ensimmäisessä kirjassa oikeutuksena sille, että kolmasosa Koskelan torpan maista palautetaan osaksi pappilaa. Kirkkoherran rouvan mielestä pappila ei tuota tarpeeksi, ei ainakaan niin hyvin, että se elättäisi sellaisen määrän palvelusväkeä, johon on totuttu.

Perheen lasten koulutuskin näyttää jo olevan uhattuna, kun taas Koskelan torpan vuokra on sovittu maltilliseksi ja siellä näytetään elelevän varsin mukavasti – pitkälti suon pelloksi raivanneen Jussin ahkeruuden ansiosta. Paikkansa tunteva vuokralainen ei voi kuin hiljaisesti hyväksyä maiden luovutuksen, mutta epäoikeudenmukaiseksi koettu päätös jättää kaunan kytemään erityisesti Akseli Koskelan sisimpään.

Ristiriidat kärjistyvät sodaksi

Täällä Pohjantähden alla -trilogian tunnetuin osa on sisällissodan ja vankileirin kuvaus. Punaisten toimintaa ymmärtävä näkökulma oli poikkeuksellinen 1960-luvun alussa, jota hallitsi valkoisen Suomen historiankirjoitus.

Linna ei puolustele väkivaltaista vallankumousyritystä, vaikka ymmärtääkin siihen osallistuneita yksilöitä. Hänen päähenkilönsä luovivat parhaansa mukaan suurempien voimien käynnistämissä tapahtumissa. Moni kokee osallistuvansa oikeutettuun kansannousuun, mutta osa vastustaa Janne Kivivuoren ja räätäli Aadolf Halmeen tavoin aktiivisesti aseisiin tarttumista.

Linnan kertomuksessa punaisten ja valkoisten molemminpuolinen epäluulo sekä henkilökohtaiset katkeruudet yhdistettynä Venäjän vallankumouksen aiheuttamaan valtatyhjiöön johtavat lopulta sisällissotaan. Työväkeä kalvavat hitaasti edenneet poliittiset uudistukset, elintarvikepula ja eduskunnan hajottaminen. Isäntiä häiritsevät lakkoilu ja vastarinta. Eliitti on pettynyt kansaan, joka ei kaikilta osin vastannutkaan sen romanttista ihannetta Jussi Koskelan kaltaisesta nöyrästä ja osaansa tyytyvästä puurtajasta.

Punaisten toimintaa ymmärtävä näkökulma oli poikkeuksellinen 1960-luvun alussa, jota hallitsi valkoisen Suomen historiankirjoitus.

Kun huhut molempien osapuolien varustautumisesta ja suunnitelmista kiihtyvät, päättävät punaiset aloittaa kapinan. Päätös tehdään kaukana Helsingissä, ja paikallisesti se perustellaan lähinnä ennaltaehkäisevänä iskuna porvaristoa vastaan.

Vastustajien demonisointi ja suoranainen disinformaatio rehottivat vuosien 1917 ja 1918 vaihteessa niin punaisten kuin valkoistenkin keskuudessa, eikä rivikansalaisen välttämättä ollut mahdollista muodostaa kovin objektiivista kokonaiskuvaa tilanteesta. Lopulta rintamallekin lähdetään, koska käsky käy ja koska ei voida olla varmoja, että vastapuoli antaisi kapinoitsijoille armoa.

Linna esittää punaisen ja valkoisen terrorin sekä sodan jälkeiset vankileirit hyvin epäsuotuisassa valossa. Teoksen punaiset päähenkilöt eivät kuitenkaan yhtä poikkeusta lukuun ottamatta syyllisty terroriin. Kuten vallankumouksen aloittamisen, senkin valtuuttavat kaukaiset esikunnat ja toimeenpanevat pääosin tuntemattomat vierailijat.

Linna viestii, että vaikka kapina laillista hallitusta vastaan olikin väärin, olivat voittajien toimeenpanemat rangaistukset laittomia ja täysin ylimitoitettuja.

Sodan jälkeistä valkoista terroria puolestaan motivoi kosto rahvaan kapinasta. Siitä joutuvat kärsimään tapahtumien virtaan tempautuneet yksilöt, jotka eivät pahimpiin rikoksiin osallistuneet. Pitäjän nokkamiehistä koostuva kenttäoikeus tuomitsee ammuttaviksi niin pasifisti Halmeen kuin Aku ja Aleksi Koskelankin – veljensä Akselin sijaiskärsijöinä.

Linna viestii, että vaikka kapina laillista hallitusta vastaan olikin väärin, olivat voittajien toimeenpanemat rangaistukset laittomia ja täysin ylimitoitettuja. Tämäkin näkemys oli ennen kirjan julkaisua jäänyt Suomessa pimentoon.

Vaurastuminen eheyttää kansakuntaa

Kansakunnan polarisaatio ei suinkaan pääty sisällissotaan, vaan kolmannessa kirjassa Linna kuvaa itsenäisen Suomen vaikeaa alkutaivalta kommunismin ja oikeistoradikalismin välissä. Keskeiseksi hahmoksi nousee heimoaatetta ja myöhemmin Lapuanliikettä ihannoiva kansakoulunopettaja Pentti Rautajärvi, joka laittaa oppilaansa pänttäämään valkoista historiatulkintaa ja osallistuu maltillisen sosialidemokraatin Janne Kivivuoren muilutukseen ja pahoinpitelyyn.

Kylän oikeistopiirit ovat pettyneet maltillisten porvarien kuten presidentti K.J. Ståhlbergin punaisia ymmärtävään kansakunnan eheytyspolitiikkaan. Kirkkoherran poika, jääkäriupseeri Ilmari Salpakari manaa kansanvallan surkeutta ja kaipaa vahvaa esivaltaa, joka täydellistäisi Suomen itsenäisyyden ja piirtäisi rajat Ääniselle asti. Kun Mäntsälässä puhkeaa kapina, lapualaismieliset ovat jo matkalla tapahtumapaikalle, mutta presidentti Svinhufvudin radiopuhe päättää liikekannallepanon lyhyeen.

Sodassa pienet ihmiset ovat jälleen suurempien voimien vietävissä. Sen rattaat jauhavat murskaksi monta elämää kyselemättä, ovatko nämä lähtöisin talosta vai torpasta.

Pohjantähti-trilogia ei alleviivaa mitään yhtä syytä kansakunnan eheytymiselle sisällissodan ja oikeistoradikalismin vuosien jälkeen, mutta viittaa muutamiin tavanomaisiin selityksiin. Viimeistään talvi- ja jatkosota saavat pentinkulmalaisetkin jättämään poliittiset intohimot syrjään ja yhdistymään yhteistä vihollista vastaan. Sodassa pienet ihmiset ovat jälleen suurempien voimien vietävissä. Sen rattaat jauhavat murskaksi monta elämää kyselemättä, ovatko nämä lähtöisin talosta vai torpasta.

Itsenäisyys säilyy pienen kansan uhrausten kautta, ja sodan jälkeen kylän elämänmenoa määrittänyt kartanokin lohkotaan asutustiloiksi. Viime kädessä eheytymisen mahdollistaakin se elintason nousu ja maanomistuksen demokratisoituminen, jonka puolesta valtaosa tarinaa on taisteltu.

Kun suurin huoli on enää ihmistyövoiman kalleus traktoriin verrattuna, ei syytä vastakkainasetteluun ole kuin ehkä niillä, jotka ovat edelleen riippuvaisia työvoimansa vaihtelevasta kysynnästä. Eheytyminen on siis lopulta suhteellista eivätkä luokkaerot katoa, vaikka kaikkien elintaso kohoaa.

Luokat ja ristiriidat muuttavat muotoaan

Täällä Pohjantähden alla panee miettimään yhteiskuntaluokkia omassa ajassamme, josta niiden toisinaan väitetään kadonneen. Edelleen on silti hahmotettavissa Linnan elävästi kuvaama jako omistajiin, jotka eivät ole riippuvaisia työnsä myymisestä, niihin, joiden työlle on aina kysyntää sekä töitään hitaammin ja heikommalla laadulla puurtaviin, joiden elanto riippuu usein tilapäistöistä, lähiyhteisön hyvästä tahdosta ja julkisen vallan avustuksista.

Suuri kysymys niin Pohjantähdessä kuin nykyajassa on, miten mahdollistetaan rauhanomainen rinnakkaiselo ja kanavoidaan ristiriidat rakentavaksi politiikaksi, kun ihmisten tavoitteet, kyvyt ja mahdollisuudet ovat niin erilaisia. 1900-luvulla tämä edellytti omistavan luokan luopumista joistakin poliittisista ja taloudellisista etuoikeuksistaan. Nykyajassa vastaavia reseptejä tarvitaan uusien ilmiöiden kuten ilmastonmuutoksen ja ylirajaisen liikkuvuuden tuottamien ristiriitojen ratkaisemiseksi.

VTT Ilkka Kärrylä on historiantutkija, joka työskentelee Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksessa.

Julkaisu Yhteiskuntaluokat ja ristiriidat Pohjantähden alla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.