Yhteiskuntaluokat ja ristiriidat Pohjantähden alla

Torppari Hellmanin vaimo, Espoonkartano, 1914. Kuva: Espoon kaupunginmuseo (CC BY-ND 4.0)
Lukuaika: 6 min.

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogia antaa virikkeitä yhteiskunnalliseen pohdintaan vielä 60 vuotta julkaisunsa jälkeen. Suuri ja yhä ajankohtainen kysymys on, miten erilaiset ristiriidat kanavoidaan rakentavaksi politiikaksi.

Viime vuonna tuli kuluneeksi 100 vuotta kirjailija Väinö Linnan syntymästä ja 60 vuotta Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisen osan ilmestymisestä. Merkkivuoden kunniaksi Linnan suomalaiseen kulttuuriin jättämästä perinnöstä kirjoitettiin jälleen palstametreittäin analyysejä, mutta joukkoon mahtunee vielä yhden yhteiskuntahistorioitsijan vaikutelma.

Tarkastelen tässä vapaamuotoisessa esseessä, miten Linna kuvaa suomalaista yhteiskuntaa ja sen kehitystä Täällä Pohjantähden alla -trilogiassa. Monet teossarjan yhteiskunnallisista teemoista, kuten luokkaerot ja poliittinen polarisaatio, ovat ajattomia ja nykyäänkin erittäin polttavia. Linna tarjoaa yhden näkökulman siihen, miten Suomi nousi sisällissodan raakuuksista vakaaksi hyvinvointivaltioksi.

Rajoitetusta näkökulmastaan huolimatta Linnan teos saattaa tavoittaa myös jotakin yleistä suomalaisten syistä lähteä mukaan työväenliikkeeseen ja lopulta jopa sisällissotaan.

Historiantutkijoiden perinteisin kritiikki Pohjantähti-trilogialle on ollut, että sen kuvaamat torpparit eli vuokraviljelijät eivät olleet sisällissodassa merkittävä ryhmä. Torpparikysymys oli ratkeamassa muutenkin, ja torppareita taisteli niin punaisten kuin valkoisten puolella. Nykylukija kiinnittää huomiota myös teoksen naishahmoihin, jotka jäävät selvästi miehiä ohuemmiksi ja ovat useimmiten sidottu tiukasti kodin piiriin.

Linnan teosta ei kannatakaan lukea edustavana kuvauksena suomalaisesta yhteiskuntahistoriasta vaan aikaansa sidottuna subjektiivisena kaunokirjallisena työnä. Rajoitetusta näkökulmastaan huolimatta se saattaa kuitenkin tavoittaa myös jotakin yleistä suomalaisten syistä lähteä mukaan työväenliikkeeseen ja lopulta jopa sisällissotaan.

 

Kollektiivinen toiminta yhteiskunnan muutosvoimana

Täällä Pohjantähden alla on huolellisesti rakennettu historiallinen eepos, jossa Suomen historian käännekohdat 1880-luvulta 1950-luvulle kuvataan pienen Pentinkulman kyläyhteisön näkökulmasta. Miljöö perustuu vahvasti Linnan kotipitäjään Urjalaan.

Kirjailija pyörittää taitavasti suurta joukkoa henkilöhahmoja, jotka kattavat kylän kaikki yhteiskuntaluokat torppareista ja muonamiehistä talollisiin ja sahanomistajiin. Vaikka kerronta painottuu vahvasti yhteisön vähäväkisiin, Linna hahmottaa syvällisesti myös yläluokan mielenmaisemaa erityisesti kirkkoherra Lauri Salpakarin ja hänen perheensä kautta.

Niin teoksen kaikkitietävä kertoja kuin yksittäiset henkilöhahmot ilmentävät vahvaa luokkatietoisuutta. 1800- ja 1900-lukujen taitteen hämäläisellä maaseudulla ihmiset tiedostavat paikkansa hierarkiassa: toiset omistavat pellot ja metsät, toiset vaihtavat omaa työtään muonaan tai maankäyttöoikeuteen.

Niin teoksen kaikkitietävä kertoja kuin yksittäiset henkilöhahmot ilmentävät vahvaa luokkatietoisuutta.

Rajatapauksia toki löytyy, sillä pienen talon omistaja ei korkeammasta statuksestaan huolimatta välttämättä elä yhtään sen leveämmin kuin suuren torpan viljelijä. Myös luokkanousu on mahdollista, kuten pappilan rengistä torppariksi teoksen alussa kohoava Koskelan Jussi omalla sinnikkyydellään osoittaa.

Linnan kertomuksessa yksilön sinnikkyys näyttäytyy kuitenkin rajallisena luokkanousun moottorina. Laajempi muutos on mahdollinen ennen kaikkea kollektiivisen yhteiskunnallisen kamppailun vuoksi  ja on tietoisen rakenteiden muuttamisen tulosta.

Teoksessa kuvataan tarkasti työväenliikkeen mobilisoitumista ja vaatimuksia torpparien vapautuksesta, kahdeksan tunnin työpäivästä sekä yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta. Ilman tätä kamppailua Jussin poika Akseli ei välttämättä voisi lopulta lunastaa torppaa omakseen eikä toinen torpparin poika Janne Kivivuori nousta kunnallispoliittiseksi vaikuttajaksi omaisuutensa turvin valtaa käyttäneiden isäntien ja patruunoiden joukkoon ja lopulta kansanedustajaksi asti.

 

Kohoavien odotusten ruokkima tyytymättömyys

Linna kuvaa osuvasti luokkanousun ihmisissä aiheuttamaa muutosta ja kohoavia odotuksia. Dynamiikan ennustaa jo työväenliikkeen varhainen agitaattori Eetu Salin saapuessaan Pentinkulmalle puhumaan 1900-luvun alussa. Hänen mielestään työväenliikkeen ei kannata laskea torppareiden varaan, koska näiden intressit luokkataisteluun haihtuvat sillä hetkellä, kun he saavat lunastettua torppansa itselleen.

Ennustus porvarillistumisesta tuntuukin toteutuvan yksilötasolla, sillä torppansa lunastanut Akseli Koskela muuttuu tarinan edetessä vakaumuksellisesta sosialistista selvästi individualistisemmaksi ja epäpoliittisemmaksi.

Muutos ei kuitenkaan palaudu pelkkään luokka-asemaan, sillä sisällissodassa punaisten komppaniapäällikkönä palvellut Akseli on selvinnyt vankileiriltä vain hyvällä onnella. Hän kokee tulleensa Venäjälle paenneiden punaisten johtajien hylkäämäksi ja kääntää ymmärrettävästi katseensa omaan ja perheensä hyvinvointiin, vaikka yhä puhuukin porvareista ja näiden metkuista toisinaan hammasta purren.

Selvemmin luokkanousun mukana kohonneet odotukset näkyvät kirjan lopussa Akselin pojassa Juhanissa, joka on voinut ostaa jo traktorin tilansa töitä helpottamaan. Juhani perustelee hankintaansa sillä, että työvoiman palkkaaminen tulisi liian kalliiksi.

Talollisenkin leipä tuntuu kapealta, koska vertailukohta on lähinnä omassa välittömässä kokemuksessa.

Tähän Janne Kivivuori toteaa, että poika puhuu kuin proletaari, vaikka istuu vankan talon pöydän päässä. ”Aikoinaan tuommoista miestä tässä kylässä pidettiin sortajana… Ja taitaa joku pitää nytkin… Niin, niin. Päivä on tehnyt kierroksensa”.

Yhdessä sukupolvessa sorretusta on siis tullut sortaja, vaikka Juhani ei varmasti itse kuvausta hyväksyisikään. Hänen ei tarvitse käydä pappilan pelloilla taksvärkissä kuten isänsä, mutta talollisenkin leipä tuntuu kapealta, koska vertailukohta on lähinnä omassa välittömässä kokemuksessa.

Samanlainen suhteellisen kurjuuden kokemus toimii ensimmäisessä kirjassa oikeutuksena sille, että kolmasosa Koskelan torpan maista palautetaan osaksi pappilaa. Kirkkoherran rouvan mielestä pappila ei tuota tarpeeksi, ei ainakaan niin hyvin, että se elättäisi sellaisen määrän palvelusväkeä, johon on totuttu.

Perheen lasten koulutuskin näyttää jo olevan uhattuna, kun taas Koskelan torpan vuokra on sovittu maltilliseksi ja siellä näytetään elelevän varsin mukavasti – pitkälti suon pelloksi raivanneen Jussin ahkeruuden ansiosta. Paikkansa tunteva vuokralainen ei voi kuin hiljaisesti hyväksyä maiden luovutuksen, mutta epäoikeudenmukaiseksi koettu päätös jättää kaunan kytemään erityisesti Akseli Koskelan sisimpään.

 

Ristiriidat kärjistyvät sodaksi

Täällä Pohjantähden alla -trilogian tunnetuin osa on sisällissodan ja vankileirin kuvaus. Punaisten toimintaa ymmärtävä näkökulma oli poikkeuksellinen 1960-luvun alussa, jota hallitsi valkoisen Suomen historiankirjoitus.

Linna ei puolustele väkivaltaista vallankumousyritystä, vaikka ymmärtääkin siihen osallistuneita yksilöitä. Hänen päähenkilönsä luovivat parhaansa mukaan suurempien voimien käynnistämissä tapahtumissa. Moni kokee osallistuvansa oikeutettuun kansannousuun, mutta osa vastustaa Janne Kivivuoren ja räätäli Aadolf Halmeen tavoin aktiivisesti aseisiin tarttumista.

Linnan kertomuksessa punaisten ja valkoisten molemminpuolinen epäluulo sekä henkilökohtaiset katkeruudet yhdistettynä Venäjän vallankumouksen aiheuttamaan valtatyhjiöön johtavat lopulta sisällissotaan. Työväkeä kalvavat hitaasti edenneet poliittiset uudistukset, elintarvikepula ja eduskunnan hajottaminen. Isäntiä häiritsevät lakkoilu ja vastarinta. Eliitti on pettynyt kansaan, joka ei kaikilta osin vastannutkaan sen romanttista ihannetta Jussi Koskelan kaltaisesta nöyrästä ja osaansa tyytyvästä puurtajasta.

Punaisten toimintaa ymmärtävä näkökulma oli poikkeuksellinen 1960-luvun alussa, jota hallitsi valkoisen Suomen historiankirjoitus.

Kun huhut molempien osapuolien varustautumisesta ja suunnitelmista kiihtyvät, päättävät punaiset aloittaa kapinan. Päätös tehdään kaukana Helsingissä, ja paikallisesti se perustellaan lähinnä ennaltaehkäisevänä iskuna porvaristoa vastaan.

Vastustajien demonisointi ja suoranainen disinformaatio rehottivat vuosien 1917 ja 1918 vaihteessa niin punaisten kuin valkoistenkin keskuudessa, eikä rivikansalaisen välttämättä ollut mahdollista muodostaa kovin objektiivista kokonaiskuvaa tilanteesta. Lopulta rintamallekin lähdetään, koska käsky käy ja koska ei voida olla varmoja, että vastapuoli antaisi kapinoitsijoille armoa.

Linna esittää punaisen ja valkoisen terrorin sekä sodan jälkeiset vankileirit hyvin epäsuotuisassa valossa. Teoksen punaiset päähenkilöt eivät kuitenkaan yhtä poikkeusta lukuun ottamatta syyllisty terroriin. Kuten vallankumouksen aloittamisen, senkin valtuuttavat kaukaiset esikunnat ja toimeenpanevat pääosin tuntemattomat vierailijat.

Linna viestii, että vaikka kapina laillista hallitusta vastaan olikin väärin, olivat voittajien toimeenpanemat rangaistukset laittomia ja täysin ylimitoitettuja.

Sodan jälkeistä valkoista terroria puolestaan motivoi kosto rahvaan kapinasta. Siitä joutuvat kärsimään tapahtumien virtaan tempautuneet yksilöt, jotka eivät pahimpiin rikoksiin osallistuneet. Pitäjän nokkamiehistä koostuva kenttäoikeus tuomitsee ammuttaviksi niin pasifisti Halmeen kuin Aku ja Aleksi Koskelankin – veljensä Akselin sijaiskärsijöinä.

Linna viestii, että vaikka kapina laillista hallitusta vastaan olikin väärin, olivat voittajien toimeenpanemat rangaistukset laittomia ja täysin ylimitoitettuja. Tämäkin näkemys oli ennen kirjan julkaisua jäänyt Suomessa pimentoon.

 

Vaurastuminen eheyttää kansakuntaa

Kansakunnan polarisaatio ei suinkaan pääty sisällissotaan, vaan kolmannessa kirjassa Linna kuvaa itsenäisen Suomen vaikeaa alkutaivalta kommunismin ja oikeistoradikalismin välissä. Keskeiseksi hahmoksi nousee heimoaatetta ja myöhemmin Lapuanliikettä ihannoiva kansakoulunopettaja Pentti Rautajärvi, joka laittaa oppilaansa pänttäämään valkoista historiatulkintaa ja osallistuu maltillisen sosialidemokraatin Janne Kivivuoren muilutukseen ja pahoinpitelyyn.

Kylän oikeistopiirit ovat pettyneet maltillisten porvarien kuten presidentti K.J. Ståhlbergin punaisia ymmärtävään kansakunnan eheytyspolitiikkaan. Kirkkoherran poika, jääkäriupseeri Ilmari Salpakari manaa kansanvallan surkeutta ja kaipaa vahvaa esivaltaa, joka täydellistäisi Suomen itsenäisyyden ja piirtäisi rajat Ääniselle asti. Kun Mäntsälässä puhkeaa kapina, lapualaismieliset ovat jo matkalla tapahtumapaikalle, mutta presidentti Svinhufvudin radiopuhe päättää liikekannallepanon lyhyeen.

Sodassa pienet ihmiset ovat jälleen suurempien voimien vietävissä. Sen rattaat jauhavat murskaksi monta elämää kyselemättä, ovatko nämä lähtöisin talosta vai torpasta.

Pohjantähti-trilogia ei alleviivaa mitään yhtä syytä kansakunnan eheytymiselle sisällissodan ja oikeistoradikalismin vuosien jälkeen, mutta viittaa muutamiin tavanomaisiin selityksiin. Viimeistään talvi- ja jatkosota saavat pentinkulmalaisetkin jättämään poliittiset intohimot syrjään ja yhdistymään yhteistä vihollista vastaan. Sodassa pienet ihmiset ovat jälleen suurempien voimien vietävissä. Sen rattaat jauhavat murskaksi monta elämää kyselemättä, ovatko nämä lähtöisin talosta vai torpasta.

Itsenäisyys säilyy pienen kansan uhrausten kautta, ja sodan jälkeen kylän elämänmenoa määrittänyt kartanokin lohkotaan asutustiloiksi. Viime kädessä eheytymisen mahdollistaakin se elintason nousu ja maanomistuksen demokratisoituminen, jonka puolesta valtaosa tarinaa on taisteltu.

Kun suurin huoli on enää ihmistyövoiman kalleus traktoriin verrattuna, ei syytä vastakkainasetteluun ole kuin ehkä niillä, jotka ovat edelleen riippuvaisia työvoimansa vaihtelevasta kysynnästä. Eheytyminen on siis lopulta suhteellista eivätkä luokkaerot katoa, vaikka kaikkien elintaso kohoaa.

 

Luokat ja ristiriidat muuttavat muotoaan

Täällä Pohjantähden alla panee miettimään yhteiskuntaluokkia omassa ajassamme, josta niiden toisinaan väitetään kadonneen. Edelleen on silti hahmotettavissa Linnan elävästi kuvaama jako omistajiin, jotka eivät ole riippuvaisia työnsä myymisestä, niihin, joiden työlle on aina kysyntää sekä töitään hitaammin ja heikommalla laadulla puurtaviin, joiden elanto riippuu usein tilapäistöistä, lähiyhteisön hyvästä tahdosta ja julkisen vallan avustuksista.

Suuri kysymys niin Pohjantähdessä kuin nykyajassa on, miten mahdollistetaan rauhanomainen rinnakkaiselo ja kanavoidaan ristiriidat rakentavaksi politiikaksi, kun ihmisten tavoitteet, kyvyt ja mahdollisuudet ovat niin erilaisia. 1900-luvulla tämä edellytti omistavan luokan luopumista joistakin poliittisista ja taloudellisista etuoikeuksistaan. Nykyajassa vastaavia reseptejä tarvitaan uusien ilmiöiden kuten ilmastonmuutoksen ja ylirajaisen liikkuvuuden tuottamien ristiriitojen ratkaisemiseksi.

 

VTT Ilkka Kärrylä on historiantutkija, joka työskentelee Helsingin yliopiston Pohjoismaiden tutkimuksen keskuksessa.

 

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*