Lähiöiden yhteisöllisyydestä ja yhteishengestä on puhuttu paljon. Etenkin väestöltään moninaisten lähiöiden yhteishengen parantaminen on muodostunut varsin merkittäväksi politiikan tavoitteeksi. 

Usein jää kuitenkin tarkemmin määrittelemättä, mitä yhteisö tarkoittaa tai millaiset yhteisöllisyyden rakennuspalikat ovat. Pahimmassa tapauksessa yhteisöpuheesta tulee vallankäytön väline, jolla sivuutetaan asukkaiden omat kokemukset ja arjessa muodostuvat yhteisöllisyyden idut.

Poliittisesti motivoitunut yhteisöpuhe painottaa usein erojen häivyttämistä tai vähemmistöjen tapauksessa erojen korostamista. Molemmat ajatukset pohjautuvat staattiseen ajatukseen yhteisön rajoista ja olemuksesta. Oletus on, että tiettyyn ryhmään kuuluvien ihmisten välillä tai alueiden sisällä on automaattisesti yhteisö – joko hyvässä tai pahassa. 

Kaupunkisosiologi Talja Blokland kehottaa kuitenkin tarkastelemaan yhteisöjä urbaaneina käytäntöinä. Mitä ovat ne ohikiitävät ja merkityksiltään moninaiset kohtaamiset, joiden kautta yhteisöjä ja yhteisyyttä muodostetaan?

Tämä kirjoitus pohjautuu Ympäristöministeriön Lähiöohjelmasta rahoitetun Ekososiaalinen osallisuus -hankkeen ja Euroopan tutkimusneuvoston (ERC) rahoittaman, erilaisten ihmisten ja ihmisryhmien arjen rinnakkaiseloa tutkivan EmergentCommunity-hankkeen yhteistyöhön. 

Oletus on, että tiettyyn ryhmään kuuluvien ihmisten välillä tai alueiden sisällä on automaattisesti yhteisö – joko hyvässä tai pahassa. 

Valtakunnallisen lähiöohjelman laaja tavoite on vähentää asuinalueiden eriytymistä ja vahvistaa niiden sosiaalista kestävyyttä. Siitä rahoitetaan sekä tutkimusprojekteja että kaupunkikehittämisen hankkeita. Myös Tampereella sijaitsevien Peltolammin ja Multisillan alueilla toimi sekä tutkimushanke että Tampereen kaupungin lähiökehittämisohjelma.

Lähiöohjelma korostaa asukkaiden kohtaamispaikkojen ja kohtaamisia mahdollistavien toimintojen merkitystä väestöryhmien suhteiden kehittämisessä sekä turvallisuuden ja luottamuksen luomisessa. Kaupungin ohjelman painopisteenä on yhteisöllisyyden ja osallisuuden vahvistaminen, minkä nähdään synnyttävän asukasylpeyttä ja merkityksellisyyttä. Yhteisöllisyys näyttäytyy ryhmä- tai paikkaperustaisena, ja sen jännitteet kytketään ainakin implisiittisesti ryhmien välisiin eroihin tai oletukseen niiden merkityksestä.

Valtakunnallisen lähiöohjelman piiriin kuuluvat asuinalueet ovat sosioekonomisesti moninaisia, ja niihin liittyy usein ulkoapäin liitetty stigma tai maine. Näin on myös Peltolammin ja Multisillan kohdalla. 

Tässä asukashaastatteluihin perustuvassa tekstissä pohdin asukaslähtöisestä ja arjen käytäntöihin juurtuvasta näkökulmasta, mitä yhteisöllisyys on, miten se muodostuu ja miten ihmiset puheellaan ja teoillaan luovat yhteisöjä. Teksti kyseenalaistaa ajatuksen, jonka mukaan yhteisöä määrittää sosiaalinen, poliittinen tai kulttuurinen ryhmäperustainen identiteetti, tai jonka mukaan alue ja yhteisö ovat yhtenevät käsitteet.

Yhteisöjen rapautuminen vai kukoistavat paikallisyhteisöt?

Niin kutsutuilla hyväosaisilla alueilla päätöksentekijät ja viranhaltijat eivät juuri puhu yhteisöjen vahvistamisesta. Tarve vahvistaa yhteisöllisyyttä tulee usein esiin nimenomaan eriytyvillä tai sellaisiksi luokitelluilla kaupunkialueilla. Lähtöoletuksena tuntuu olevan, että alueilla joko ei ole yhteisöllisyyttä tai se on vääränlaista. 

Kun asukkailta kysytään yhteisöllisyydestä, myös asukkaat harmittelevat sen rapautumista, kuten käy ilmi erään tutkimushaastateltavan sitaatista:

”Kyllä meillä taloyhtiössä, […] toivois, että olis vähän enemmänkin yhteisöllisyyttä. Kyllä me moikkaillaan tietysti toisiamme, mutta jokainen tuppaa olemaan enemmän ja vähemmän omassa kotona ja omissa harrastuksissa ja menoissa.” 

Siinä missä haastatelluista osa aktiivisesti kaipasi yhteisöllisempää menoa, jollekulle muulle yhteisöllisyys oli enemmän nostalginen muisto, kuten käy ilmi seuraavasta:

”Semmonen yhteisöllisyys täs on tietysti nykypäivänä, vähenemään ja vähenemään päin koko ajan. […] Mutta toki aika on ehkä ajanu hiukan siitä ohi.”

Yhtä vahvana tulee esiin asukkaiden puhe alueellista leimaa vastaan: yhteisöllistä identiteettiä muodostetaan suhteessa muihin lähiöihin ja asuinalueisiin tai kaupunkiin. Leimaamiseen vastataan sekä oman alueen kylämäisyyttä korostamalla tai huonoa mainetta ja ennakkoluuloja vastaan puhumalla. Ongelma-aluepuhe korvataan ajatuksella lähiökylästä, kaupunkisosiologiaa tutkivan Lotta Junnilaisen termiä lainatakseni.

Haastatteluissa Peltolammin ja Multisillan asukkaat puhuivat paikallisten palvelujen ja paikallistoimijoiden merkityksestä kohtaamisille. Heille lähikauppa, koulu, päiväkoti ja kirjasto olivat tärkeitä paitsi perusfunktionsa takia, myös koska asioinnin myötä syntyi kiinnikkeitä alueelle. Samoin vapaa-ajan toimintaa ja harrastusryhmiä järjestänyt Me-talo, Mannerheimin lastensuojeluliiton toiminta, seurakunta ja asukasyhdistys olivat yhteisöllisyyden paikkoja. Niissä voi kohdata muita alueella asuvia omaa välitöntä arkea laajemmin.

Osa asukkaista myös painotti, ettei kaipaa tai halua erityistä sosiaalisuutta naapurustossaan, koska työ ja harrastukset täyttivät arjen tai koska seinänaapurista ei haluttu tietää ”liikaa”.

Myös taloyhtiöt toivat ihmisiä yhteen, olipa kyse talkoista, ”pihapaneeleista”, pihakalusteiden tai nurmikoiden kunnostuksesta, parkkipaikkojen viivojen maalauksesta, grillauspaikkojen rakentamisesta tai niiden huollosta. Taloyhtiöiden tapaamisia motivoi oman arjen sujuvoittaminen ja käytännöllisten ratkaisujen tai toimenpiteiden tarve. Tätä varten monet asukkaat kertoivat vastavuoroisen huolenpidon verkostoista ja yhteisistä chat- tai sosiaalisen median ryhmistä WhatsAppissa tai Facebookissa.

Osa haastatelluistamme kertoi, että taloyhtiöihin on hankittu yhteiskäyttöomaisuutta, kuten esimerkiksi harrastevälineitä, ja että yhteiskäyttötilat olivat ahkerassa käytössä. Toiset harmittelivat, ettei tällainen toiminta onnistu tai ole mielekästä. Osa asukkaista myös painotti, ettei kaipaa tai halua erityistä sosiaalisuutta naapurustossaan, koska työ ja harrastukset täyttivät arjen tai koska seinänaapurista ei haluttu tietää ”liikaa”.

Yhteisöt ja niistä osaksi pääseminen eivät ole yksiselitteisiä. Esimerkiksi kaupunkitilan käyttöön liittyy jännitteitä, eikä naapuriapukaan ole kaikille yhtäläisesti saatavilla. Peltolammilaisten ja multisiltalaisten haastatteluista välittyy se, että sosiaaliset eronteot ja niihin liittyvä vallankäyttö sekä turvattomuuden kokemukset haittaavat sosiaalisesti kestävän yhteisöllisyyden muodostumista.

Useampi haastateltu mainitsi myös asukaspysyvyydestä nousevat jännitteet, jotka liittyivät taloyhtiöissä pitkään – usein vuosikymmeniä – asuneiden ihmisten ja nuorempien ikäluokkien välille. Asukaskokemuksissa esiintyi myös kieli- ja kulttuuritaustoihin liittyviä rajanvetoja sekä sosiaaliseen luokkaan kuulumisen erontekoja, jotka tuottivat tunteen ulkopuolisuudesta.

Ei siis voida kieltää, etteikö ryhmä- tai paikkaperusteisia yhteisöjä koettaisi merkityksellisiksi. Tällaisen yhteisökäsityksen ongelma juontuu siitä, että eronteoista muodostuu yhtä merkittävä yhteisön määrittäjä kuin ihmisten välisistä sidoksista. Yhteisen sijasta aletaan helposti puhua siitä, mikä erottaa tai tekee jaetun mahdottomaksi. Tästä puolestaan saattaa tulla itseään toteuttava sykli, jolloin sivuutetaan se, miten yhteisöjä ja yhteisyyttä – kuulumisen tunnetta ja juuria – kasvatetaan arjessa ja eletään todeksi.

Kuulumisen tunne ja alueelle juurtuminen

Aineistostamme käy ilmi, että osa haastatelluista identifioi itsensä vahvasti juuri oman asuinalueensa asukkaaksi. He antoivat asuinalueelleen merkityksiä ja tulkintoja, jotka olivat rakentamassa vahvaa paikkaidentiteettiä.

Osa asukkaista taas ei kokenut voimakasta kuulumista alueelle, mutta silti halusi asua siellä: 

”Tää [Multisillan] ympäristö […] oli luotaantyöntävä sillon. Mutta me koko perhe ihastuttiin tähän asuntoon, ja sen takii me ollaan sitte, viihdyttykin täällä nytten kuus vuotta. Ja nyt on tää ympäristökin muuttunu vähän paremmiks omissa silmissä.”

Alueen merkitys tihentyy suhteessa esimerkiksi kotiin tai luontoon, ei paikkaan yleisesti tai itsessään. Tällainen kiinnittyminen ei synnytä väestöryhmien välistä yhteisöllisyyttä tai lisää niiden välistä luottamusta, mutta kuulumisen tunnetta se synnyttää. Vaikka tämä ymmärrys ei vastaa perinteistä yhteisökäsitystä, ei sitä asukasnäkökulmasta voida sivuuttaa, kun yritetään ymmärtää, miksi ja miten ihmiset sitoutuvat asumaan tietyllä alueella ja miten he siteitä siellä muodostavat.

Arkielämä ja sen paikat eivät ole yhteiskunnallisista kehityskuluista irrallista. Arjen valinnat, tulkinnat, reitit ja toimet ovat paitsi yhteisöllisyyden ja sidoksisuuden myös eriytymisen rakennusainetta. Arjen käsitettä pohtineet Xavier Guillaume ja Jef Huysmans esittävät, ettei arki anna myöten teoria- ja käsitelähtöiselle tarkastelulle. Arjen tutkiminen muuttaa ja pakottaa ajattelemaan käsitteitä uudelleen.

Arjen ja rutiinien rytmit synnyttävät tuttuja kasvoja ja kohtaamisten olettamia, olipa kyse sitten kauppa-asioinnin osumisesta samoihin ajankohtiin, bussipysäkin kohtaamisista tai koiralenkillä vastaan tulevista tutuista.

Antropologi Sarah Pink toteaa, että arjen käytäntöihin keskittyminen siirtää huomion paikkakeskeisestä tarkastelusta paikallisuuden tai paikantuneisuuden tarkasteluun. Se kutsuu painottamaan ihmisten omia tulkintoja, käytäntöjä ja rutiineja sekä miettimään, miten nämä muokkaavat tutkimuksen ja politiikan käsitteistöä – tässä tapauksessa yhteisön käsitettä.

Tarve ajatella yhteisöstä toisin ei ole vain – tai ensisijaisesti – teoreettis-käsitteellinen. Tämän osoittavat Peltolammilla ja Multisillassa asuvien haastattelut. Asukasnäkökulmasta tarkasteltuna yhteisöä ei ole mahdollista pitää samanlaisten tai samanmielisten ihmisten tai samassa paikassa asuvien kollektiivina. Arkeen pohjautuva tarkastelu nostaa vahvasti esiin yhteisöllisyyden ja sidoksisuuden dynamiikan, jossa yhteisöllisyyttä tehdään näkyväksi ja sitä muotoillaan uudelleen.

Jäljittämällä ja etsimällä ihmisten omia reittejä, merkityksiä, tarinoita ja paikkoja on mahdollista tunnistaa, mikä on heille tärkeää ja miten yhteiselo jatkuvasti rakentuu muuttaen muotoaan ja ilmiasujaan. Kyse on juurtumisen ja kuulumisen dynamiikasta sekä siitä, millaiset asiat tai tapahtumat arjessa tulevat jaetuiksi rakentaen siteitä, kohtauspintoja ja merkitysten verkkoja paitsi ihmisten, myös ihmisten ja ympäristön välille.

Peltolammin ja Multisillan asukkaat kertoivat yksittäisten tapahtumien ja kohtaamisten merkityksistä: osa oli ollut ainutkertaisia, osasta oli tullut pysyvämpää vuorovaikutusta tai uusia rutiineja. 

Yksi asukas puhui siitä, miten oli kerran koiralenkillään kohdannut neljä peuraa: kokemus oli ainutkertainen, mutta sen muistijälki säilyi ja merkitsi paikan hänelle erityiseksi. Toinen kertoi naapurin lapsesta, jonka kanssa hän oli alkanut tehdä pitkiä metsäkävelyitä sunnuntaisin – sattumalta, ilman sopimusta, kunnes tästä muodostui tapa. Kolmas löysi uimakaverin koiraa ulkoiluttaessaan, ja neljäs puhui lämpimästi koulun kautta tutuksi tulleista ihmisistä, joita edelleen katukuvassa kohtasi, ja joiden kanssa voi vaihtaa pari sanaa.

Yllä kuvatut sosiaaliset suhteet eivät olleet syntyneet järjestetysti tai suunnitellusti. Silti ne kiinnittivät ihmisiä alueeseen ja täyttivät kaupunkitilaa merkityksillä: ne tekivät alueesta kodin täyttäen paikat merkityksillä. Arjen ja rutiinien rytmit synnyttävät tuttuja kasvoja ja kohtaamisten olettamia, olipa kyse sitten kauppa-asioinnin osumisesta samoihin ajankohtiin, bussipysäkin kohtaamisista tai koiralenkillä vastaan tulevista tutuista.

Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki

Arjen rutiinit yhteisön rakennusaineina ovat sattumanvaraisia, mutta niiden merkitys asukkaille on kiistaton. Juuri siksi tällaisia yhteisöllisyyden ja kuulumisen ituja tulisi etsiä tarkasti asukkaiden tarinoista ja ymmärtää, miten niiden syntymistä voidaan tukea. 

Asuinalue ei välttämättä herätä suuria intohimoja, mutta toimivan ja omanlaisen arjen eläminen kiinnittää ihmisiä ympäristöönsä. Tätä kuvaa myös seuraava haastattelukatkelma:

”Kyllä tästä [Peltolammista] on muodostunu semmonen koti. [M]ul on semmonen olo et mä haluaisin muuttaa, mut mä en haluis muuttaa täältä pois. [M]ä en osaa täältä lähtee pois, kun tästä on tullu semmonen koti tästä koko alueesta. … [T]äällä on semmonen, luonteva ja […] normaali olo.”

Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki ja paikkaan kiinnittymisen kokemus ovatkin aineistomme perusteella kiinteästi yhteydessä toisiinsa. Tällainen yhteisöllisyys ei perustu asukkaiden samankaltaisuuteen, eikä se synny pelkästä jaetusta asuinalueesta. Sitä on myös hyvin vaikea, ellei mahdoton, koordinoida ylhäältä käsin. 

Tällainen yhteisö on luonteeltaan jännitteinen, kuten seuraavasta lainauksesta aineistostamme selviää: 

”Välillä pitää kärsiä vaikka niitten toisten ihmisten läsnäoloa, tai sitä että on vähän liukasta et vähä sataa tai muuta. … [A]rjessa kuuluu olla pientä karheutta, et toisaalt se on sillon ehkä toimivimmillaan, ku se ei suju aina, niin hyvin.”

Asukaskokemuksista kumpuava ajatus yhteisöstä on löyhempi kuin miten yhteisö perinteisesti ymmärretään. Sitä luonnehtivat arjen rytmien saman- ja eritahtisuus sekä erilaiset verkostot ja käytännöt – ei väestöryhmään kuuluminen tai paikka sinänsä.

Sosiaalisesti kestävä, toimiva arki ja paikkaan kiinnittymisen kokemus ovatkin aineistomme perusteella kiinteästi yhteydessä toisiinsa.

Aukotonta, yhteisesti jaettua ja vakiintunutta käsitystä yhteisöstä on mahdotonta luoda. Yhteisön olemus on ilmaantuva, ei vakaa. Asukkailla on kuitenkin erilaisia tapoja rakentaa yhteyksiä, omaa osaansa ja arkeaan tavoilla, jotka ovat mielekkäitä. 

Yhteisön affektiivinen kokemus liittyy asukkaiden arvostuksiin ja mahdollisuuteen tehdä niiden mukaisia arkisia valintojailman, että oletetaan näiden arvostusten olevan kaikille yhteisiä – kuten eräs tutkimushaastateltava kuvaa osuvasti: 

”Tää maailma muuttuu. Toivon, et yhteisöllisyys ei loppuis, se muuttais jotenki muotoonsa. … Jos sie pystyt, rakentaa sun elämästä ja olemisesta sellasen, et on itellä hyvä olla, ni sittenhän kaikki on hyvin.”

Eeva Puumala on sosiaalipolitiikan yliopistotutkija Tampereen yliopistossa. Hän johtaa Euroopan tutkimusneuvoston rahoittamaa EmergentCommunity-hanketta, joka tarkastelee yhteisödynamiikkaa ja rinnakkaiselon käytäntöjä sosioekonomisesti moninaisilla kaupunkialueilla.

Artikkeli on osa Kestävä kaupunkikehitys -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Antti Wallin.

Julkaisu Arjen rutiinit ja kohtaamiset tärkeitä yhteisöllisyydelle ja kuulumisen tunteelle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sisäministeri Paula Risikko liittyi Helsingin Sanomien haastattelussa keskusteluun paperittomien asemasta Suomessa ja määritteli paperittomat turvallisuusuhaksi. Jo aiemmin vastaavanlaisia näkemyksiään ovat esittäneet entinen poliisiylijohtaja Mikko Paatero sekä sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg. Tosin Nergin myöhemmän lausunnon mukaan paperittomuus ei tulle olemaan kovinkaan merkittävä kysymys Suomessa.

Näkökulmille yhteistä on paperittomuuden liittäminen rikollisuuteen. Tämä on ongelmallista monessa suhteessa.

Pelon lietsominen ja hätäännyksen tunnun luominen ei ole uusi ilmiö. Se ei myöskään ole vain Suomessa esiintyvä ilmiö, vaan ympäri maailmaa kriisiretoriikkaa viljelemällä on  oikeutettu sekä aitojen ja muurien rakentaminen, erilaiset ulkoistetut säilöönottoratkaisut että lukuisten kiristysten tekeminen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikkaan.

Mielikuvat hallitsemattomasta ja uhkaavasta kriisistä ovat tehokkaita poliittisia välineitä.

Mielikuvat hallitsemattomasta ja uhkaavasta kriisistä, ”pakolaistulvasta” tai turvallisuuteen kohdistuvasta uhasta ovat tehokkaita poliittisia välineitä, joita voidaan käyttää valvonnan lisäämiseen ja jopa yksilönvapauksien rajoittamiseen.

Järjestelmällä on osa paperittomuuden rakentamisessa

Uhkakuvien maalailulla peitetään se, että valtaosa paperittomuudesta juontaa juurensa juurikin järjestelmän ja maahanmuuttohallinnan tasolle: hallituksen syksyllä 2015 julkaisemaan turvapaikkapoliittiseen toimenpideohjelmaan, ulkomaalaislakiin ja vastaanottolakiin tehtyihin muutoksiin.

Muutosten seurauksena ulkomaalaislaista poistuivat muun muassa tilapäinen – vaikkakin monella tapaa kiistanalainen – oleskelulupa maastapoistumisen kieltäytymisen perusteella ja humanitaarisen suojelun kategoria. Tämä merkitsee kielteisten turvapaikkapäätösten määrän kasvua, etenkin kun keväällä 2016 Maahanmuuttovirasto eli Migri tiukensi tulkintaansa Irakin, Somalian ja Afganistanin turvallisuustilanteista.

Tammikuussa 2017 julkaistussa Irakin turvallisuustilannetta koskevassa maatietoraportissaan Migri kuitenkin toteaa Irakin poliittisen dynamiikan olevan ristiriitojen repimää ja turvallisuusympäristön varsin heikko. Nähtäväksi jää, vaikuttaako tämä kielteisen päätöksen saaneiden määrään ja jo annettujen päätösten uudelleen arviointiin.

Tätä kuvaamaamme lainsäädännöllistä ja hallinnollista taustaa vasten paperittomien määrän kasvu Suomessa on ollut odotettavissa, vaikka ministeri Risikko toteaakin hallituksen ”jossain määrin” yllättyneen.

Toisaalta kansliapäällikkö Nerg korosti omassa lausunnossaan vain päivää aiemmin, että viranomaisilla on hyvin tarkka tilannekuva asiasta. Kansalaisille välittyy näiden kommenttien perusteella aiheesta varsin ristiriitainen kuva, eikä luottamus päätöksentekijöiden tietotaitoon suoranaisesti vahvistu.

Kansalaisille välittyy aiheesta varsin ristiriitainen kuva, eikä luottamus päätöksentekijöiden tietotaitoon suoranaisesti vahvistu.

Vastaanottolakiin tehdyt muutokset koskevat etenkin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden oikeutta vastaanottopalveluihin (14a§). Muutosten myötä vastaanottopalvelujen kesto rajattiin 30 päivään sen jälkeen, kun päätös maastapoistamisesta on tullut lainvoimaiseksi. Vastaanottokeskusten johtajille on kuitenkin varattu oikeus jatkaa palvelun antamista ”kohtuullinen aika” erityisen painavista henkilökohtaisista syistä.

Kokonaisuutena kaikki yllämainitut toimenpiteet ja kehityskulut myötävaikuttavat siihen, että paperittomien asema Suomessa muodostuu äärimmäisen vaikeaksi. Tarpeen olisikin puuttua niihin järjestelmän ominaisuuksiin, jotka tuottavat paperittomuutta. Tämä edellyttää nöyrtymistä arvioimaan uudelleen lainsäädäntöä, jonka myötä oleskeluluvan saamista on edelleen vaikeutettu.

Paperittomien asema Suomessa

Viime kuukausina viranomaiset ovat vähintäänkin pyrkineet rajoittamaan elleivät suoranaisesti kieltämään paperittomien auttamisen tilanteessa, jossa nämä ovat täysin yhteiskunnan muodollisten turvaverkkojen ulkopuolella.

Monissa muissa Euroopan maissa on vahvoja vapaaehtoisuuteen perustuvia toimintamalleja, joiden puitteissa kansalaisyhteiskunnan toimijat – järjestöt, yhdistykset, naapuriryhmät ja yksittäiset ihmiset – pyrkivät auttamaan paperittomia. Niissä järjestetään ruokailuja ja lämpimiä vaatteita, helpotetaan tietä terveydenhoidon pariin ja majoitetaan ihmisiä, joilla ei ole muuta pääsyä suojaan.

Suomessa tämä on ollut melko pienen joukon toimintaa ja valtaosa kansalaisista onkin luottanut valtion toimivan oikeudenmukaisesti sekä huolehtivan kaikista alueellaan oleskelevista.

Kiristyneiden linjanvetojen myötä myös suomalaisten uskomus valtion tasaveroiseen huolenpitoon on horjunut.

Syksystä 2015 alkaen vapaaehtoistoiminta Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden parissa sai aiempaa huomattavasti suuremman joukon mukaan. Nämä henkilökohtaiset kontaktit ovat avanneet yhä useammalle suomalaiselle näkymän siihen, miten ulkomaalaislainsäädäntö muualta tulleita kohtelee. Kiristyneiden linjanvetojen myötä myös uskomus valtion tasaveroiseen huolenpitoon on horjunut.

Joulukuussa julkaistu sisäministeriön koordinoima toimenpidesuunnitelma toteaa, että paperittomille kuuluu vain perustuslain 19§ 1 momentissa tarkoitettu välttämätön toimeentulo ja huolenpito. Toimenpidesuunnitelmassa kansalaisia kehotetaan ilmiantamaan paperittomia ja heitä auttavia tahoja. Kansalaisyhteiskunta ei tällaista kehotusta kuitenkaan hyväksy.

Viime viikolla keskipohjanmaalainen Pietarsaaren kaupunki nousi uutisiin tehtyään linjauksen paperittomien auttamisesta. Kaupunginjohtaja Kristina Stenman toi paperittomuuden ympärillä vellovaan keskusteluun tervetulleen näkökulman kuntasektorilta. Stenman toteaa, ettei kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita voi jättää yksinomaan vapaaehtoistoiminnan varaan.

Kyseinen kehityskulku soveltuukin varsin huonosti Suomen poliittiseen ja lainsäädännölliseen kulttuuriin, etenkin kun sitä tarkastellaan perustuslain tarkoittamaa subjektiivista oikeutta välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon vasten.

Perustuslaissa taattu oikeus ei ole rajoitettavissa ihmisen hallinnollisen statuksen tai kansalaisuuden perusteella. Kaupunginjohtaja Stenman peräänkuuluttaakin kuntakohtaisten ratkaisujen sijasta keskustelua kuntien, Kuntaliiton ja valtion välille yhtenäisten toimintamallien luomiseksi.

Tarve ketterämmille ja kohdennetuille oleskelulupaprosesseille

Paperittomuuden hallinnolle ja suomalaiselle yhteiskunnalle esittämä haaste on laajempi kuin pelkkää turvapaikkajärjestelmää koskeva. Oleskelulupajärjestelmä kokonaisuutena kaipaa arviointia.

Tällä hetkellä viranomaisten huomio kiinnittyy pääosin turvapaikkaprosessin tehostamiseen ja niin kutsutun vapaaehtoisen paluun mekanismin entistä vahvempaan asemaan. Lisäksi panostetaan paluusopimusten tekemiselle, jolloin kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet olisi mahdollista palauttaa kotimaahansa myös tilanteissa, joissa he itse kieltäytyvät palaamasta.

Oleskelulupajärjestelmä kokonaisuutena kaipaa arviointia.

Paitsi Geneven sopimuksessa määritetty pakolaisstatukseen oikeuttava henkilöön kohdistuva vaino, ihmisiä ajavat liikkeelle myös yleinen näköalattomuus, köyhyys sekä ekologiset syyt. Turvapaikkaprosessi ei ole jälkimmäisistä syistä liikkuvien ihmisten asian käsittelyyn oikea kanava.

Viranomaiset ovat omaksuneet linjan, jonka mukaan liikkuvuuden juurisyihin vaikuttaminen ja lähtömaissa tehtävä työ ovat pääasialliset keinot kyseisen ongelman ratkaisemiseen.

Kehityskulut osoittavat, etteivät länsimaiden toimet ja ratkaisuyritykset ole yksiselitteisiä eikä juurisyiden poistaminen ole millään tavalla ongelmatonta.

Kehityskulut Afganistanissa, Irakissa, Somaliassa ja tuoreimpana esimerkkinä Syyriassa kuitenkin osoittavat, etteivät länsimaiden toimet ja ratkaisuyritykset ole yksiselitteisiä eikä juurisyiden poistaminen ole millään tavalla ongelmatonta.

Vaikka rauhantyötä ja ihmisarvoisen elämän edellytysten parantamistoimia tulee jatkaa, on tunnustettava, että tarvitaan myös muunlaisia hallinnollisia toimenpiteitä ihmisten liikkumisen mahdollistamiseksi kansalaisuudesta ja varallisuudesta riippumatta.

Nämä toimet eivät tarkoita rajojen poistamista, vaan uudenlaisia väyliä liikkuvuuden kanavoimiseksi. Vaihtoehtona on jatkaa reaktiivista politiikkaa, joka kuormittaa hallinnon prosesseja ja voimavaroja sekä vahvistaa kriisimielialaa. Jälkimmäisen ei voida tulkita olevan hyväksi eri väestöryhmien välisille suhteille, sillä se ruokkii niiden välistä polarisaatiota.

Turvapaikkaprosessin ruuhkautuminen pahoin vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” seurauksena osoittaa, että nykyinen järjestelmä on altis hakijamäärien voimakkaalle vaihtelulle ja verrattain raskas, mikä pidentää hakemusten käsittelyaikoja ja nostaa kustannuksia.

Pakolaisuuden arviointiin tarkoitetun turvapaikkaprosessin rinnalle kaivattaisiin kipeästi kanavia, joissa käsiteltäisiin sellaisten ihmisten asia, joiden kohdalla henkilöön kohdistuvan vainon määritelmä ei täyty. Tällä hetkellä hekin ovat turvapaikkaprosessissa, jossa korostuvat institutionaalinen vastaanottokeskusasuminen, pitkät odotusajat, epätietoisuus ja -varmuus sekä toimettomuus.

Kaikki kielteisen päätöksen saaneet eivät koe voivansa palata kotimaahansa, vaan jäävät oleskelemaan Suomeen, jolloin heistä tulee osa paperittomina yhteiskunnan rakenteiden ulkopuolella eläviä.

Putoamisessa yhteiskunnan rakenteiden ja palvelujen ulkopuolelle ei silti ole ensi sijassa kysymys turvallisuusuhasta. Paperittomat, kuten mikään muukaan väestöryhmä, ei ole homogeeninen joukko ihmisiä. Siksi heitä ei voida leimata uhaksi turvallisuudelle. Heidän asemastaan ongelmallisen tekee oikeudeton asema suhteessa valtioon sekä kuulumattomuuden ja osattomuuden tunteet suhteessa suomalaiseen yhteiskuntaan.

Suomessa tehdyt linjaukset ja käyttöön otetut toimenpiteet altistavat paperittomuuteen ajautuneet henkilöt monenlaiselle hyväksikäytölle.

Suomessa tehdyt linjaukset ja käyttöön otetut toimenpiteet altistavat paperittomuuteen ajautuneet henkilöt monenlaiselle hyväksikäytölle, olipa kyse harmaasta taloudesta tai ihmiskaupan uhriksi joutumisesta. Jälkimmäinen on mahdollista myös Suomessa, vaikka usein ajatellaan ihmiskaupan olevan Suomen ulkopuolinen ilmiö.

Tätä kautta paperittomuus saattaa kytkeytyä rikollisuuteen, mutta tuo rikollisuus ei ole virallisten kannanottojen lietsomaa pelkoa radikalisoitumisesta tai vakavasta turvallisuusuhasta kansalaisille. Se kohdistuu ensi sijassa paperittomiin itseensä.

Rinnakkaisten yhteiskuntien ja ”varjorakenteiden” muodostuminen on kysymys, joka vaatii toimenpiteitä. Kriisiretoriikalla ratsastamisen sijasta kaivataan yhteisiä toimintamalleja sekä avointa, rakenteellisiin syihin puuttuvaa, poikkihallinnollista ja monialaista keskustelua siitä, millaista yhteiskuntaa Suomeen ollaan tuottamassa ja mikä on valtion vastuu alueellaan oleskelevia ihmisiä kohtaan.

YTT Anitta Kynsilehto on Suomen Akatemian rahoittama tutkijatohtori Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee liikkuvuutta, paperittomuutta ja solidaarisuustoimintaa Euroopassa ja Välimeren alueella. YTT Eeva Puumala on Suomen Akatemian rahoittama tutkijatohtori Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee turvapaikanhakijoiden toimijuutta, turvapaikkaprosessia sekä poliittisen yhteisön muodostumista.

Julkaisu Paljon puhetta paperittomuudesta ja kriisistä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuodesta 2015 tuli jonkinlainen murroskohta suomalaiselle turvapaikkamenettelylle hakijamäärän kasvettua liki yhdeksänkertaiseksi edeltävään vuoteen verrattuna. Tämän seurauksena turvapaikan saamisen ehtoja esitettiin kiristettäväksi monin tavoin.

Yhtenä keskeisenä kehittämisalueena on turvapaikkaprosessin tehostaminen ja päätöksenteon nopeuttaminen. Poliittinen paine kohdistuu etenkin Maahanmuuttovirastoon eli Migriin.

Keskeisenä kehittämisalueena on turvapaikkaprosessin tehostaminen ja päätöksenteon nopeuttaminen.

Nykyisin yksi virkamies saattaakin toteuttaa jopa kahdeksan turvapaikkapuhuttelua viikossa, mikä asettaa ammattitaidon koetukselle oikeusvarman päätöksenteon takaamiseksi.

Eduskunnan hyväksyttyä hallituksen esityksen Ulkomaalaislain muuttamisesta (HE32/2016) kansainvälistä suojelua hakevien oikeus oikeusapuun turvapaikkapuhutteluissa supistui merkittävästi. Näin vastuu hakijan asian riittävän tarkasta ja laadukkaasta selvittämisestä sekä puhuttelun etenemisen ja ongelmien havainnoinnista on jatkossa pääsääntöisesti yksinomaan Migrin puhuttelevilla ylitarkastajilla.

Yhdenvertaisuusvaltuutettu on esittänyt huolensa rajoitusten oikeusturvavaikutuksista.

Turvapaikkapuhuttelut kohtaamisena

Monenkeskinen tulkattu vuorovaikutustilanne, kuten turvapaikkapuhuttelu, sisältää monia vuorovaikutusta haastavia elementtejä: kulttuuri- ja kielierot, institutionaalinen asetelma sekä osapuolten erilaiset odotukset prosessia kohtaan.

Turvapaikkapuhuttelu sisältää monia vuorovaikutusta haastavia elementtejä.

Turvapaikkaprosessia koskevassa tutkimuksessani puhuttelevat virkamiehet nimesivät työnsä kolmeksi keskeisimmäksi haasteeksi hakijan asiassa olennaisimman selvittämisen, sujuvan vuorovaikutustilanteen luomisen ja säilyttämisen sekä ennakkoluulottoman asenteen luomisen ja omien ennakkoluulojen tunnistamisen.

Vuorovaikutuksen sujuvuus vaikuttaa viranomaisen arvioon hakijan uskottavuudesta ja hänen hakemuksensa perusteista. Puhuttelevat virkamiehet mainitsivat esimerkiksi hakijan haluttomuuden tai kyvyttömyyden vastata hänelle esitettyihin kysymyksiin kertomuksen uskottavuutta heikentävänä seikkana.

On tärkeää huomata, että hakijan haluttomuus vastata ei välttämättä kerro hänen tarinansa epäaitoudesta. Yhtä hyvin se voi ilmentää, ettei hakija ymmärrä, miksi kysymys on esitetty.

Oman tutkimukseni valossa vaikuttaakin siltä, että hakijat toisinaan kokevat, ettei suoran vastauksen antaminen kertoisi toimintaan tai valintoihin johtaneista taustasyistä ja olosuhteista.

Myös vakava traumatisoituminen vaikuttaa ihmisen kykyyn toimia ja asettua vuorovaikutukseen. Siten viranomaisen näkökulmasta jälkikäteen arvioituna hakijan toiminta ei välttämättä näyttäydy loogisena tai rationaalisena. Päätöksenteossa on aina pohdittava, millaiset hakijan tosiasialliset toimintavaihtoehdot kussakin tilanteessa ovat olleet.

Turvapaikkakertomus, eli kertomus hakijan kokemasta vainosta ja perustellusta syystä pelätä paluuta, ei kuitenkaan muodostu pelkästään hakijan ja viranomaisen välissä.

Myöskään turvapaikkapuhutteluista keräämäni tutkimusaineisto ei yksiselitteisesti tue viranomaisen oletusta, että puhutteluihin osallistujat jakaisivat ymmärryksen puhuttelujen tavoitteesta tai toimintatavoista puhuttelujen aikana.

Vuorovaikutuksellisesta dynamiikasta

Osallistujien asemat muotoutuvat vuorovaikutuksen aikana eivätkä ole ainoastaan ennalta-annettujen roolien mukaista. Puhutteluja tehostettaessa olisikin ensiarvoisen tärkeää ymmärtää, millaiset tekijät tosiasiallisesti edesauttavat tai hankaloittavat puhuttelun kulkua.

Euroopan turvapaikkaviraston (EASO) turvapaikkapuhuttelua koskeva opas asettaa viranomaisen puhuttelutilanteen hallintaan. Oppaassa kehotetaan ”hallinnoimaan” tulkkia (kohta 3.2.), ja vuorovaikutuksen arvioinnissa painotetaan viranomaisen ja hakijan välistä suhdetta.

Tulkin merkitys vuorovaikutuksen suuntaajana ja saatuun tietoon vaikuttavana tekijänä on piiloinen.

Kuitenkin tutkimukseni valossa näyttää siltä, että tiedonkulun haavoittuvuus johtuu kommunikaation kokonaisketjusta. Erityisesti tulkin rooli puhuttelussa on yllättävän suuri, mutta sen merkitys vuorovaikutuksen suuntaajana ja saatuun tietoon vaikuttavana tekijänä on piiloinen.

Etenkin kun hakijan oikeutta oikeudelliseen avustajaan on nyt rajattu, on viranomaisen yhä tarkemmin seurattava tulkin ja hakijan välistä kommunikaatiota. EASOn oppaassa annettu ohjeistus nojaa uskoon siitä, että tulkki välittää nimenomaan sen, mitä on sanottu.

Aina näin ei ole, ja tämän havaitseminen on viranomaisen tehtävä. Yhteisen kielen puuttuessa huomio on kohdennettava elekieleen, äänensävyihin, vuoronvaihtoihin, toistoihin ja sekä hakijan että tulkin käytökseen.

Kirjaamisen vuoksi osa ei-kielellisestä kommunikaatiosta sekä tilanteen dynamiikasta jää helposti virkamiehen tavoittamattomiin. Hakijat kuitenkin tarkkailevat tilannetta aktiivisesti koko ajan. He havainnoivat viranomaisen ilmeitä ja eleitä sekä reagoivat kysymysten sävyyn herkästi.

Viranomaisen huomion kiinnittyessä kirjaamiseen tulkki usein tukee elekielellään hakijaa, mikäli hän vaikuttaa levottomalta. Tältä osin tulkin toiminta on omiaan lieventämään hakijan kokemaa rauhattomuutta ja edistämään kerronnalle otollisen ilmapiirin säilymistä.

Kerronnan aikana tulkin välitön palaute kannustaa hakijaa jatkamaan tarinaansa, mutta samalla käännöksen aikana hakijat seuraavat tarkasti paitsi tulkkia, myös viranomaisen reaktioita odottaen jälkimmäisten palautetta.

Käännöksissään tulkit usein jäljittelevät hakijan elekieltä. Näin sekä hakijalle että viranomaiselle tarjoutuu mahdollisuus seurata käännöksen etenemistä ja samankaltaisuutta suhteessa hakijan kertomaan.

Turvapaikkakertomus muodostuu kommunikaatioketjussa hakijan, tulkin ja viranomaisen kesken.

Kysymykseen tulkkien roolista vuorovaikutuksen aktiivisina osapuolina ei ole yksiselitteisiä vastauksia. Toisinaan tulkin ja viranomaisen yhteistoiminta edesauttaa hakijan aseman selvittämistä ja minimoi väärinkäsitysten syntymisen mahdollisuuden. Tietyssä määrin sekä tulkin että puhuttelevan virkamiehen on omaksuttava aktiivisen kuuntelijan rooli.

Turvapaikkakertomus muodostuu kommunikaatioketjussa hakijan, tulkin ja viranomaisen kesken ja jokaisen panosta tarvitaan.

Tulkin ottaman roolin laajuudessa tulee pysyä tarkkana: tulkin ei pidä keskeyttää hakijan kerrontaa, esittää täsmentäviä tai tarkentavia kysymyksiä tai tulkita hakijan käytöstä ainakaan ilman, että hän selvästi ilmaisee näin tekevänsä. Kuitenkin juuri näin tutkimusaineistoni näyttää tapahtuvaksi.

Tehostamisen haasteet

Oman tutkimukseni valossa turvapaikkaprosessien tehostamispyrkimykset näyttävät ongelmallisilta, mikäli virkamiesten käyttöön ei saada selviä ja riittävän yksityiskohtaisia toimintaohjeita vuorovaikutuksellisen dynamiikan arvioimiseksi ja siihen reagoimiseksi.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että Migrissä painotetaan puhuttelijoiden kykyä ohjata hakija kertomaan olennaisesta, mutta oma tutkimukseni näyttää selvästi, että tulkit saattavat täysin viranomaisesta välittämättä lähteä ohjaamaan ja jäsentämään hakijan kerrontaa.

Esimerkiksi eräässä aineistokatkelmassani hakija on juuri kertomassa hänen kotimaassaan kokemista pahoinpitelyistä. Hakijan kerronta keskeytyy useaan otteeseen, kun tulkki alkaa esittää täsmentäviä kysymyksiä ja penätä tietoa siitä, mihin hakijaa on lyöty.

Tulkki sekä eleillään että lopulta suoralla kysymyksellä tiedustelee, kohdistuiko isku hakijan kasvoihin. Hakija ei vahvista eikä kiellä tulkin olettamusta, mutta viranomaisen saamassa käännöksessä todetaan faktana lyönnin osuneen suoraan kasvoihin.

Myös pöytäkirjaan tulkin lisäys on merkitty ikään kuin hakijan omaehtoisesti kertomana yksityiskohtana. Tulkkien lisäykset, kysymykset sekä epäsystemaattinen osa hakijoiden elekielestä siirtyvät dokumentoituun kertomukseen ja ovat siten ainakin mahdollisesti vaikuttamassa viranomaisen tekemään arvioon hakijan kertomuksen uskottavuudesta.

Tulkin toiminta ei mainitsemassani esimerkissä ehkä suoranaisesti vaaranna hakijan oikeusturvaa, eikä viranomaisen saama tieto ole kokonaisuudessaan virheellistä. Se kuitenkin tekee tyhjäksi EASOn haastatteluoppaan kohdan 3.3. painotuksen vapaasta kerronnasta.

Usein toiminnan taustalla vaikuttaa tulkin näkemys puhuttelun tarkoituksesta. Tulkin ymmärrys ei kuitenkaan välttämättä vastaa viranomaisen ymmärrystä kertomuksessa olennaisesta.

Tehokkaampaa, yhdenvertaista päätöksentekoa

Hakijan ja tulkin välillä tapahtuu paljon aktiivista vuorovaikutusta sekä ei-kielellistä kommunikaatiota eleiden, ilmeiden ja toimintojen suuntaamisen muodossa. Nykyisin puhuttelujen vuorovaikutuksellinen dynamiikka jää kirjaamisen varjoon ja puhuttelujen painopiste on vahvasti hakijan sanallisen kertomuksen esille saamisessa ja dokumentoinnissa.

Puhuttelujen vuorovaikutuksellinen dynamiikka jää kirjaamisen varjoon

Kuitenkin puhuttelujen vuorovaikutuksen vertaaminen puhuttelupöytäkirjoihin paljastaa, että lopullinen ja päätöksenteon pohjana oleva kertomus ei – vastoin institutionaalista näkökulmaa – perustu pelkästään hakijan subjektiivisiin kokemuksiin.

Menettelytapoja yhdenmukaistamalla on mahdollista kuroa umpeen virkamiesten välisiä eroja. Tämä asettaisi hakijat nykyistä yhdenvertaisempaan asemaan keskenään, kun vuorovaikutuksen sujuvuus ei jäisi nykyisessä määrin puhuttelijoiden henkilökohtaisten ominaisuuksien varaan.

Videoitu aineistoni osoittaa, että viranomaisen toiminnan lisäksi on otettava huomioon vuorovaikutustilanteen laajempi dynamiikka. EASOn ohjeista huolimatta tulkit tekevät enemmän vuorovaikutusta ylläpitävää työtä kuin viranomainen. Samalla heidän välillään menettelytapojen erot ovat vielä huomattavasti virkamiehiä suuremmat.

Viranomaisen toiminnan lisäksi on otettava huomioon vuorovaikutustilanteen laajempi dynamiikka.

Vuorovaikutuksen rakenteiden ja tapahtumisen tarkastelulla olisi mahdollista kehittää viranomaisen toimintaa. Tutkimuksellinen näyttö esimerkiksi poliisin, sosiaalityöntekijöiden ja lääkäreiden asiakastyöstä osoittaa, että vuorovaikutuksen sujuvoittamiseksi opetellut tekniikat ovat nopeuttaneet työtä sekä kasvattaneet asiakkaiden tyytyväisyyttä.

Samanlainen tehokkuusvaikutus on mahdollinen myös maahanmuuttoviranomaisen toiminnassa. Tällöin kuitenkin turvapaikkapuhuttelujen ja -prosessin dynamiikka on huomioitava laajemmin kuin vain viranomaisen toiminnan ja roolin osalta. Tähän kuitenkin tarvittaisiin hyvien käytäntöjen kartoittamisen ohella aktiivista vuoropuhelua tutkijoiden sekä viranomaisten välillä.

YTT Eeva Puumala on Suomen Akatemian rahoittama tutkijatohtori Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRIssa Tampereen yliopistossa. Hänen tutkimuksensa käsittelee turvapaikanhakijoiden toimijuutta, turvapaikkaprosessia sekä poliittisen yhteisön muodostumista.

Julkaisu Turvapaikkapuhuttelujen dynamiikka ja tehostamisen haasteet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.