Heti ilmestyttyään lokakuun 2023 puolivälissä Havahtuminen–kirja on herättänyt kriittistä keskustelua Mika Aaltolan demokratiakäsityksistä. Aaltolan ajattelusta on esimerkiksi tunnistettu populistisia piirteitä, minkä voi nähdä olevan ristiriidassa hänen asemaansa ansioituneena tutkijana.

Tässä artikkelissa tarkastelen Aaltolan asiantuntija-aseman sekä hänen ajatustensa välistä jännitettä osana teknopopulistista poliittista logiikkaa. Artikkeli ei siis ole kirja-arvio, vaan käytän Havahtuminen-kirjaa teknopopulistisen logiikan ilmentymien havainnollistamisen apuvälineenä.

Teknopopulismilla tarkoitetaan politiikan tekemisen logiikkaa, jossa yhdistellään populististen ja teknokraattisten ideoita ja tyylillisiä piirteitä. Teknokratia ja populismi on perinteisesti ymmärretty vastakkaisina poliittisen toiminnan tyyleinä. Ensinnäkin, siinä missä populistit pyrkivät vetoamaan ”terveeseen järkeen” tai ”kansan” viisauteen, teknokraatit uskovat tutkittuun tietoon, asiantuntemukseen ja asiantuntijakoulutukseen.

Populistisen tyylin on mahdollista olla kielen sekä itsensä esittämisen suhteen räväkkää, teknokraateilta puolestaan odotetaan hillittyä käytöstä sekä muodollista ja tieteellistä kieltä.

Populismin ja teknokratian kahtiajakoa leimaa myös vaikutelmien ja tunteiden merkitys: kun populistit luottavat tunteisiin, kriiseihin ja uhkiin, teknokraatit tavoittelevat esiintymisessään neutraaliutta, rationaalisuutta ja vakautta.

Kaikkiaan teknokraattinen ja populistinen poliittinen tyyli voidaan nähdä monessa suhteessa toistensa vastinpareina. Vastakkaisuuksistaan huolimatta, Aaltolan vaalikirjaa lukiessa on mahdollista havaita, miten näitä kaikkia tyylillisiä elementtejä voi hyödyntää yhtäaikaisesti teknopopulistiseen logiikkaan nojautumalla.

Teknokratia: strateginen näkemys ja 30 vuoden kokemus

Pohjimmiltaan teknokratia sisältää ajatuksen, että yhteiskunnan hallinta tulisi keskittää niille, joilla on tarvittava tieto, koulutus ja asema. Vaalikirjassaan Aaltola korostaa asemaansa teknokraattina kuvaamalla toistuvasti ansioitaan tutkijana ja Ulkopoliittisen instituutin (UPI) johtajana. Ylipäätään valtaosa kirjasta koostuu osioista, joissa Aaltola pohtii ydinosaamisalueelleen kuuluvia kysymyksiä, erityisesti Euroopan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.

Asiantuntemustaan Aaltola esittelee seikkaperäisemmin muun muassa pitkän kokemuksen toistuvien erittelyjen, tieteellisten julkaisujen luetteloinnin ja johtamiskyvykkyyden kuvaamisen avulla. Aaltola luonnehtii myös useaan kertaan verkostojaan Suomen ja muiden maiden virkahenkilöihin, tutkijoihin, poliitikkoihin ja muihin ulkopolitiikan kannalta merkittäviin toimijoihin.

Aaltola pönkittää oman ajattelunsa järkiperäisyyttä myös tekemiensä sanavalintojen avulla. Kuten teknokraattiseen tyyliin kuuluu, Aaltolan käsitteellistykset sisältävät toistuvasti rationaalisuutta korostavia sanavalintoja, kuten strateginen, fakta, totuus, pragmaattinen, kausaliteetti tai realiteetti. Ihailtavana pitämäänsä toimintaa Aaltola kuvaa estoitta ”kylmän viileäksi”, “valistuneeksi” ja ennen kaikkea ”strategiseksi”.

Havahtuminen-kirja heijastaakin voimakkaasti teknokraattiselle ajattelulle tyypillistä yksipuolista tapaa ymmärtää tietoa.

Havahtuminen-kirja heijastaakin voimakkaasti teknokraattiselle ajattelulle tyypillistä yksipuolista tapaa ymmärtää tietoa. Aiempi tutkimus osoittaa, että vaikka tietoperusteisuus on poliittisissa päätöksenteossa tärkeä periaate, teknokraattisen asiantuntijavallan voi ajatella uhkaavan demokratialle ominaista moniäänisyyttä. Esittäessään, että politiikka voisi juontua suoraan tiedosta, teknokraattinen logiikka pyrkii korvaamaan demokratiaan olennaisesti kuuluvat arvokamppailut, ideologiat ja ristiriitaiset intressit tehokkaalla hallinnoinnilla.

Ylipäätään tiedolliset yksinkertaistukset on nähty myös teknokratian ja populismin ideoiden keskinäisinä sillanrakentajina. Teknokratiaan ja populismiin liittyvissä poliittisissa konflikteissa ei ole kyse pelkästään ideologisten näkemysten välisistä ristiriidoista, vaan erityisesti syvemmistä episteemisistä ja ontologisista oletuksista. Nämä oletukset liittyvät kysymyksiin, mitä tieto ja tietäminen oikeastaan ovat. Vaikuttaakin siltä, että Aaltolan ”pragmaattinen” ja ”klassiseen realismiin” pohjautuvat näkemykset ovat omiaan tuottamaan myös populismille luonteenomaisia yksinkertaistavia ja vastakkainasetteluja lisääviä käsityksiä politiikasta.

Populismi: raikkaammat tuulet ja tunkkaiset hahmot

Populismin tyyliin ja ideaan kuuluu olennaisesti eliittien vastustus, jolle Aaltolan asema osana suomalaista asiantuntijaeliittiä muodostaa ristiriitaisen lähtöasetelman. Tästä hankaluudesta huolimatta Aaltola onnistuu arvostelemaan kirjassaan toistuvasti selkeän populistiseen tyyliin ainakin ummehtunutta poliittista eliittiä, korruptoitunutta talouseliittiä, norsuluutorneissa vaikuttavaa yliopistoeliittiä sekä jälkimarxilaista kulttuurieliittiä.

Monin paikoin Aaltola käsittelee Suomen yhteiskunnallisia toimijoita, eli ”vakiintuneita piirejä”, ”latteina”, ”pölyisinä”, ”vähemmän raikkaina” ja ”jäätyneinä”.Aaltola toteaakin, että ”poliittinen järjestelmämme on rakenteellisesti vinoutunut, ja jos olisin populisti, sanoisin, että korruptoitunut.”

Vaikka Aaltola selväsanaisesti irtisanoutuu populismista, hän antaa lukemattomia kertoja ymmärtää, että suomalainen poliittinen järjestelmä on läpeensä korruptoitunut. Aaltola ehdottaakin, että ”suhmuroinnit [kuten Tiitisen listat] pitää tutkia ja poistaa”. Vastaavat viranomaisten legitimiteettiä kyseenalaistavat ja epäluottamusta herättävät vaatimukset ovat aiemmin olleet suosittuja erityisesti populististen liikkeiden keskuudessa.

Aaltola suomii myös erityisesti ”hapertunutta mediaa”, joka toimii epäilyttävänä ”politiikan portinvartijana” etsien ”negatiivisia huhuja ja lokaa” politiikan ”tuoreista kasvoista”, erityisesti Aaltolasta itsestään.

Populismin tyyliin ja ideaan kuuluu olennaisesti eliittien vastustus, jolle Aaltolan asema osana suomalaista asiantuntijaeliittiä muodostaa ristiriitaisen lähtöasetelman.

Samoin ”vanhat poliittiset piirit”, eli perinteiset puolueet ja niiden ”partisaanit” sekä ”politrukit”, esitetään hyvin kielteisesti toimijoina, jotka yleensä rinnastetaan venäjämielisten ”trollien” ja ”bottien” kanssa samaan kategoriaan.

Teknokratian ja populismin ideat ovatkin pohjimmiltaan edustuksellisen demokratian ja sen vakiintuneiden instituutioiden vastaisia. Kuten populistit, teknokraatit ja teknopopulistit toisaalla, kirjassaan Aaltola pyrkii alituisesti kyseenalaistamaan median, puolueiden ja muiden politiikan välittäjien yhteiskunnallista merkitystä.

Kirjassa ”ummehtuneelle” ja ”tunkkaiselle” valtaeliitille löytyy myös ”raikas” vaihtoehto. Vuoden 2023 eduskuntavaalien alla ”raikkaiksi”, ”tuoreiksi” ja ”suoraselkäisiksi” vaihtoehdoiksi Aaltola luokittelee erityisesti ne ehdokkaat, jotka jakavat Aaltolan ulkopolitiikkaan liittyvät näkemykset. Presidentinvaalien lähestyessä Aaltola asemoi myös itsensä yhä selväsanaisemmin osaksi ”raikkaampia tuulia”.

Myös kirjan pääotsikon, ”havahtuminen”, voidaan nähdä limittyvän osaksi populistista retoriikkaa. Aaltola kuvaa havahtumisella sitä, miten ”Suomessa on käynnissä valpastuminen, selkeyden synty”, jossa suomalaiset ovat saavuttaneet ”havahtumisella” kadoksissa olleen oikean tietoisuuden ja kerääntyneet yhteisesti jaetun ulko- ja turvallisuuspoliittisen näkemyksen taakse.

Kielellisenä taivuttelukeinoina ”havahtumista” sekä sen synonyymeja ”valpastumista” ja ”heräämistä” ovat viime aikoina käyttäneet myös muun muassa koronapandemiaan liittyviin salaliittouskomuksiin perustuvat liikkeet sekä rokotteista kieltäytyneet ryhmittymät.

Teknopopulismi: yksi kansa ja oikea tieto

Havahtuminen-kirjan perusteella Aaltolan ajattelun voidaankin nähdä nojautuvan voimakkaasti teknokratiaa ja populismia yhdisteleviin teknopopulistisiin käsityksiin yhteiskunnasta ja demokratiasta. Näiden käsitysten voidaan pohjimmiltaan nähdä olevan ristiriidassa moniäänisyyden ja edustuksellisen demokratian vakiintuneiden instituutioiden kanssa, jotka ovat elintärkeässä osassa demokraattisissa yhteiskunnissa.

Paikoin Aaltola pyrkii kirjassaan diskursiivisesti puolustamaan demokratiaa, oikeusvaltiota ja moniäänistä kansalaiskeskustelua. Nämä Aaltolan demokratiamyönteiset periaatteet korostuvat hänen kuvatessaan autokraattisia epädemokratioita, etenkin Venäjää.

Tästä huolimatta Aaltolan ajattelua kuvastaa teknokratialle ominainen yksiääninen ajatus oikeasta tiedosta sekä populismin ytimessä oleva ajatus oikeasta kansasta. Aaltola toteaakin, että ”terveelle demokratialle on tunnusomaista kokonaisuudesta välittäminen ja eri poliittisten heimojen omien etujen työntäminen taka-alalle, koska on olemassa yksi Suomen kansallinen etu.”

Vaalikirja avaa mielenkiintoisen näkymän teknopopulistiseen poliittiseen logiikkaan, jossa luontevasti yhdistellään ennen vastinpareina pidettyjen populismin ja teknokratian ideoita sekä niiden tyylillisiä elementtejä.

Kirjassaan Aaltola esiintyykin yhtenäisyyden rakentajana. Aaltola kuvailee itseään ”informaatiosotien veteraaniksi” ja kertoo tavoittelevansa kansallisen ”liima-aineksen” muodostamista sekä myös vastustavansa ”repivää polarisaatiota”. Tästä ymmärryksestä ja näistä tavoitteista huolimatta Aaltola kuitenkin itse toistuvasti erottelee kansalaiset kahteen leiriin – oikein ajatteleviin ja väärin ajatteleviin.

Kun Aaltola puolestaan vaatii poliittiseen johtoon ”uusia tuoreita kasvoja, länteen ankkuroituneita Suomen lapsia” – siis sellaisia, jotka jakavat Aaltolan ulkopoliittiset näkemykset – hänen tavoitteensa on lopulta määritellä, miten ja kenen toimesta Suomea tulisi hallita.

Aiempi tutkimus antaakin viitteitä, miten populismi ja teknokratia pyrkivät yhdessä rajaamaan, ketkä kuuluvat kansalaisyhteiskuntaan, ketkä ovat oikeutettuja edustamaan kansaa, tekemään päätöksiä poliittisessa järjestelmässä ja määrittämään millä perustein päätöksiä tehdään.

Kaikkiaan Mika Aaltolan vaalikirja avaa mielenkiintoisen näkymän teknopopulistiseen poliittiseen logiikkaan, jossa luontevasti yhdistellään ennen vastinpareina pidettyjen populismin ja teknokratian ideoita sekä niiden tyylillisiä elementtejä. Mielenkiintoista tulee olemaan se, mihin Aaltolan teknopopulismille rakentuva kampanja tulee riittämään ja etenkin mistä äänestäjäryhmistä Aaltolan kannatus lopulta muodostuu. Tulevaisuudessa olisi tärkeää tarkastella myös, miten teknopopulismin logiikka laajemmin limittyy osaksi suomalaista poliittista kenttää ja siellä tapahtuvia kamppailuja.

VTT Ilkka Koiranen on tutkijatohtori Turun yliopistossa. Koiranen tutkii Suomen kulttuurirahaston rahoittamassa TEKNOPOP-tutkimuksessaan populististen ja teknokraattisten näkemyksien yhteyksiä julkisen mielipiteen muodostumisessa sekä niiden ilmenemistä julkisessa keskustelussa.

Artikkelikuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Mika Aaltolan vaalikirja ja teknopopulistisen politiikan logiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Edustuksellisessa demokratiassa puolueet voidaan ensisijaisesti ymmärtää valtion ja kansalaisyhteiskunnan yhdistävinä siteinä, joiden kautta kansalaisten tavoitteet välittyvät yhteiskunnalliseen päätöksentekoon.

Tätä nykyä julkisen mielipiteen määrittelykamppailut ovatkin siirtyneet merkittävissä määrin sosiaalisen median tarjoamiin vuorovaikutuksellisiin tiloihin, joissa yksittäisillä kansalaisilla on aiempaa laajemmat mahdollisuudet osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun sekä muokata myös yksittäisten puolueiden linjaa.

Periaatteessa kuka tahansa, kuten esimerkiksi puolueen kannattaja tai vastustaja, voi pyrkiä osallistumaan puoluetta koskevaan määrittelyyn. Siksi arvioitaessa sosiaalisen median merkitystä julkisessa keskustelussa puoluekoneistojen ja yksittäisten kärkipoliitikkojen aktiivisuutta olennaisempaa on se, miten kansalaiset, puolueiden kannattajat sekä jäsenet käsittelevät, muokkaavat ja välittävät poliittisia viestejä ja sisältöjä sosiaalisessa mediassa.

Periaatteessa kuka tahansa, kuten esimerkiksi puolueen kannattaja tai vastustaja, voi pyrkiä osallistumaan puoluetta koskevaan määrittelyyn.

Sosiaalisen median aikakaudella myös puoluejäsenyyden merkityksen voidaan nähdä olevan muuttumassa. Ensinnäkin tutkimukset osoittavat, että jäsenmäärien laskiessa yksittäisten puoluejäsenten merkitys puolueissa on lisääntynyt. Toisaalta voidaan myös nähdä, että sosiaalisessa mediassa ero jäsenien ja kannattajien välillä on hälvenemässä: puolueiden aktiivisista kannattajista ja jäsenistä voidaan nähdä muodostuneen puolueen ”online-suurlähettiläitä”, jotka kykenevät laajasti vaikuttamaan omissa verkostoissaan, levittämään viestejä sekä lisäämään puolueen kannatusta. On havaittu, että sosiaalisen median aikakaudella jäsenten sijaan kannattajat tekevätkin määrällisesti suurimman työn puolueiden kampanjoinnissa.

Eri puolueissa näiden ”suurlähettiläiden” merkitys vaihtelee suuresti. Sosiaalisen median aktiivisuudessa selkein jakolinja puolueiden välillä muodostuu niin sanottujen uusien ja vanhojen eduskuntapuolueiden välille. Uudempien eduskuntapuolueiden – eli vihreiden, perussuomalaisten ja vasemmistoliiton – kannattajat ja jäsenet toimivat selkeästi aktiivisemmin sosiaalisessa mediassa. Uudemmissa suomalaisissa puolueissa kannattajat seuraavat yhteiskunnallista keskustelua, osallistuvat keskusteluun sekä jakavat poliittista sisältöä perinteisten suurten puolueiden kannattajia useammin.

Sosiaalisen median aikakaudella jäsenten sijaan kannattajat tekevät määrällisesti suurimman työn puolueiden kampanjoinnissa

Koska uudempien puolueiden kannattajat ovat aktiivisempia, näille puolueille tärkeät asiakysymykset, kuten ilmastonmuutokseen ja maahanmuuttoon liittyvät kysymykset, korostuvat julkisessa keskustelussa. Useat poliittiset teemat nousevatkin ensin laajaan poliittiseen keskusteluun sosiaalisessa mediassa, josta ne sitten leviävät myös perinteiseen mediaan.

Toisaalta vaikka uudempien puolueiden kannattajat ja jäsenet ovat aktiivisia sosiaalisen median poliittisissa keskusteluissa, vihreiden, vasemmistoliiton ja perussuomalaisten puolueorganisaatiot ovat edelleen varsin perinteisiä. Suomalaisista eduskuntapuolueista erityisesti Liike Nyt on pyrkinyt aktivoimaan kansalaisia ja lisäämään kannattajien poliittista osallistumista teknologian ja sosiaalisen median avulla. Kansainvälisesti tunnetuin esimerkki suoraa internetdemokratiaa hyödyntävästä puolueesta on Italian viiden tähden liike, joka on saavuttanut merkittävän aseman poliittisella kentällä uusien aktivointikeinojen avulla.

Sosiaalinen media vaikuttaa puolueiden välisiin suhteisiin

Sosiaalisen median merkitystä puolueiden välisissä suhteissa voidaan lähestyä puolueiden samankaltaistumisen ja toisaalta polarisaation kautta. Politiikantutkimuksessa ja myös julkisessa keskustelussa on jo ainakin 1970-luvulta alkaen keskusteltu siitä, että puolueet ovat muuttuneet yhä enemmän toisiaan muistuttaviksi yleispuolueiksi. Samankaltaistuminen on mahdollista nähdä ongelmana, koska sen oletetaan vähentävän lopulta ihmisten kiinnostusta politiikkaan.

Keskustelu puolueiden samankaltaistumisesta on kuitenkin selvästi hiljentynyt viimeisen vuosikymmenen aikana. Sosiaalisen median aikakaudella samankaltaistumisen sijaan julkisessa keskustelussa korostuu puhe polarisaatiosta.

Sosiaalisessa mediassa keskimääräistä äärimmäisemmät arvot korostuvat puolueiden kannattajien puheenvuoroissa.

Polarisaatiolla viittaamme siihen, miten puolueet sekä niiden kannattajat ajautuvat yhä etäämmälle toisistaan, mikä voi puolestaan synnyttää voimakkaita vastakkainasetteluja eri ihmisryhmien välille.

Sosiaalisessa mediassa ihmisryhmät ovat etääntyneet toisistaan erityisesti arvoliberaalisuuteen ja postmaterialismiin liittyvissä kysymyksissä. Politiikan tutkijat Pippa Norris ja Ronald Inglehart ovatkin kuvanneet, miten populismin nousua voidaan selittää myös kulttuurisena vastaiskuna pitkään jatkuneelle arvoliberalisoitumiselle länsimaisissa yhteiskunnissa. Onkin nähtävissä, että nämä arvokysymykset erottelevat selkeästi puolueita, eli perussuomalaisia sekä toisaalta vihreitä ja vasemmistoliittoa, toisistaan myös Suomessa.

Populismin nousua voidaan selittää myös kulttuurisena vastaiskuna pitkään jatkuneelle arvoliberalisoitumiselle länsimaisissa yhteiskunnissa.

Osaltaan sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa puolueiden välistä arvopoliittista kamppailua syventää se, että keskimääräistä äärimmäisemmät arvot korostuvat puolueiden kannattajien puheenvuoroissa. Aktiiviset osallistujat ovat esimerkiksi perinteistä vasemmisto-oikeisto-jakolinjaa jäsentävissä sosiaali- ja talouspoliittisissa kysymyksissä radikaalimpia kuin saman puolueen kannattajat keskimäärin. Lisäksi vihreiden, kokoomuksen ja vasemmistopuolueiden kannattajissa ne, jotka osallistuivat poliittisesti sosiaalisessa mediassa, olivat liberaalimpia kuin ne, jotka eivät osallistuneet.

Sen lisäksi, että sosiaalinen media itsessään on muuttanut poliittisen osallistumisen tapoja, se on myös vaikuttanut siihen, miten ja millä keinoin politiikassa keskustellaan. Aggressiivisen ja provokatiivisen puheen suosiminen sosiaalisessa mediassa on osaltaan vaikuttanut myös suomalaisten puolueiden välisiin suhteisiin ja erityisesti puolueiden välisiin jännitteisiin.

Perussuomalaisten kannattajat eivät koe vihapuhetta samanlaisena ongelmana kuin muiden puolueiden kannattajat keskimäärin.

Se, millainen puhe nähdään sopivana politiikassa ja sosiaalisen median keskusteluissa, vaihtelee erityisesti perussuomalaisten ja muiden puolueiden kannattajien välillä. Perussuomalaisten kannattajat eivät esimerkiksi koe vihapuhetta samanlaisena ongelmana kuin muiden puolueiden kannattajat keskimäärin ja puolueen kannattajien käyttäytyminen eroaa provokatiivisuudessaan muiden puolueiden kannattajista. Näistä lähtökohdista ei ole yllättävää, että eri ideologioita kannattavat ryhmät eriytyvät toisistaan.

Poliittisen osallistumisen muutokset muuttavat puolueita lähitulevaisuudessakin

Sosiaalisen median merkityksen kasvu näkyy odotettavasti puoluetoiminnassa lähitulevaisuudessakin. Erilaiset, pääasiallisesti sosiaalisessa mediassa toimivat poliittiset liikkeet luultavasti lisäävät merkitystään entisestään. Samoin odotettavissa on, että sellaiset puolueet, joiden jäsenet ja kannattajat toimivat aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, saavat jatkossakin enemmän valtaa määritellä yhteiskunnallista keskustelua ja sen sisältöjä.

Lisäksi puolueet ja sosiaaliset liikkeet voivat hyötyä toisistaan: liikkeet pystyvät puolueiden kautta vaikuttamaan formaaliin päätöksentekoon, kun puolueet voivat puolestaan sosiaalisen median liikkeiden kautta tukea tavoitteitaan formaalin politiikan ulkopuolella. Ne puolueet, jotka pystyvät solmimaan tällaisia symbioottisia suhteita uusien sosiaalisen median liikkeiden kanssa, voivat saada merkittävää etua tulevaisuuden poliittisissa kamppailuissa.

Odotettavissa on, että sellaiset puolueet, joiden jäsenet ja kannattajat toimivat aktiivisesti sosiaalisessa mediassa, saavat jatkossakin enemmän valtaa määritellä yhteiskunnallista keskustelua ja sen sisältöjä.

Lopuksi on kuitenkin syytä todeta, ettei sosiaalisen median merkitystä kannata myöskään liioitella, kun puhutaan poliittisen osallistumisen muutoksesta ja puolueiden välisistä eroista. Lopulta perinteiset poliittisen osallistumisen keinot, kuten äänestäminen, sekä perinteiset poliittiset toimijat, kuten puolueet, eivät ole hävinneet eivätkä suurella todennäköisyydellä tule häviämään mihinkään.

Artikkeli on osa Sosiaalinen media ja politiikka -juttusarjaa.

Dosentti Arttu Saarinen toimii yliopisto-opettajana Turun yliopiston taloussosiologian yliopisto-opettajana ja on viime vuodet vetänyt Poliittiset kuplat ja media -hanketta. Hän on myös Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Ilkka Koiranen on tohtorikoulutettava Turun yliopiston taloussosiologian oppiaineessa.

Julkaisu Suomalaiset puolueet ja sosiaalinen media ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolueita muokataan organisaatioina ja ideologisina liikkeinä julkisen keskustelun lisäksi myös puolueen sisäisissä tapahtumissa. Yksi merkittävimmistä puolueiden toimintaa muokkaavista tapahtumapaikoista on puoluekokous.

Ranskan entinen presidentti Franḉois Mitterand on todennut, että puoluekokous on kuin sosialistien pääsiäinen, jossa puolue herätetään henkiin. Mitterand on siinä mielessä oikeassa, että puoluekokouksissa puolueet saavat ehkä kouriintuntuvimman muotonsa.

”Puoluekokous on kuin sosialistien pääsiäinen, jossa puolue herätetään henkiin.”

Huolimatta siitä, että kokousedustajien asema myös suomalaisessa politiikassa on merkittävä, ei niistä tiedetä kovinkaan paljon. Puoluekokousten kautta voimme esimerkiksi tarkastella, mitä puolueet oikeastaan edustavat.

Tämä artikkeli valottaa SDP:n ja vihreiden vuoden 2017 kokousedustajien edustavuutta suhteessa puolueiden jäseniin ja kannattajiin.

Artikkeli perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimukseen, jossa selvitimme kysely- ja tekstiaineistojen avulla, millä edellytyksillä puoluekokouksiin osallistutaan, keitä niihin osallistuu, mistä puoluekokouksissa puhutaan ja millaista puoluetta puoluekokouksessa muodostetaan.

Edustavuusongelmien voidaan nähdä alentavan puolueiden legitimiteettiä ja sitä myöden koko demokratian toimivuutta. Sen vuoksi pohdimme tässä kirjoituksessa, voiko perinteisten intressipuolueiden pidempään jatkunut ahdinko perustua edustavuuteen liittyviin ongelmiin, jotka ilmenevät jähmeinä ja osallisuutta rajoittavina rakenteina puolueiden sisällä.

Puolueiden erilainen historia näkyy nykypäivän toiminnassa

Vertailemamme puolueet eroavat toisistaan monilta osin. Ensinnäkin SDP ja Vihreä liitto ovat syntyneet eri aikoina ja vastaamaan erilaisiin yhteiskunnallisiin tilanteisiin.

Tämä näkyy myös puolueiden nykyisessä toiminnassa. Voimmekin väittää, että puolueiden järjestäytymisen erot osin selittyvät puolueiden toisistaan poikkeavilla historioilla.

Sosiaalidemokraateissa yli sata vuotta sitten syntynyt hierarkkinen edustuksellisuus on selkeästi edelleen voimissaan. SDP järjestää joka kolmas vuosi kolmipäiväisen puoluekokouksen, johon puolueen jäsenet valitsevat 500 puoluekokousedustajaa piirijärjestön toimittamissa vaalissa.

Sosiaalidemokraateissa yli sata vuotta sitten syntynyt hierarkkinen edustuksellisuus on selkeästi edelleen voimissaan.

Vihreät pitää puolestaan vuosittain puoluekokouksen, johon puolueen jäsenyhdistys valitsee 400 puoluekokousedustajaa. Lisäksi kaikilla vihreiden jäsenillä on mahdollisuus vaikuttaa puolueen puheenjohtajan valintaan osallistumalla neuvoa-antavaan äänestykseen.

Keräämämme kyselytutkimus osoitti, että molempien puolueiden kokousedustajat ovat osallistuneet kokouksiin keskimäärin 3–4 kertaa. Selkeästi vihreiden ja SDP:n kokousedustajat eroavat siinä, miten pitkään he ovat olleet puolueiden jäseninä.

Sosiaalidemokraateista yli puolet kokousedustajista on ollut jäsenenä yli 20 vuotta, kun vastaava osuus vihreistä on vain noin 5 prosenttia. Vihreiden kokousedustajista lähes puolet on ollut puolueen jäseninä alle kuusi vuotta, kun vastaava osuus SDP:n edustajista oli ainoastaan noin 15 prosenttia.

Näyttääkin siltä, että sosiaalidemokraattien kokousedustajat ovat vihreitä huomattavasti kokeneempia politiikkoja. Kokemus on varmasti suuri vahvuus, kun puolueiden linjaa muokataan, mutta kokousedustajien valikoituminen kokeneempiin jäseniin saattaa vaikuttaa merkittävällä tavalla uusien puoluejäsenten rekrytointiin.

Puoluekokousedustajien sosiodemografinen rakenne suhteessa kannattajiin ja jäseniin

Tarkasteltaessa puoluekokousedustajia voidaan todeta, että SDP on vanhemman miesväen käsissä, kun taas vihreiden kokouksessa korostuvat nuoremmat naiset.

Puolueiden sisäisessä tarkastelussa kiinnostavaa on, miten SDP:ssä miesten osuus korostuu nimenomaan kokousedustajissa (noin 60 prosenttia), kun taas kannattajissa naisia on enemmistö (noin 55 prosenttia).

Vihreiden kannattajissa, jäsenissä ja kokousedustajissa naisia on selkeä enemmistö, eivätkä sukupuolten väliset osuudet juurikaan vaihdelleet eri ryhmiä vertailtaessa.

SDP on vanhemman miesväen käsissä, kun taas vihreiden puoluekokouksissa korostuvat nuoremmat naiset.

Vihreät on selkeästi korkeasti koulutettujen puolue niin puoluekokousedustajien, jäsenten ja kannattajien osalta. Enemmistöllä kokousedustajista oli akateeminen loppututkinto.

Kuten vihreissä, myös SDP:ssä kokousedustajat olivat merkittävästi koulutetumpia kuin puolueen kannattajat tai jäsenet. Kuitenkin kokonaisuutena vihreät ovat selvästi kaikilla tasoilla sosiaalidemokraatteja koulutetumpia.

Sosiaalidemokraatit ovat perinteisesti korostaneet vahvoja työväenpuoluejuuriaan. Puolueen kannattajien, jäsenten sekä kokousedustajien vastauksissa on kuitenkin huomattava, että työnväenluokkaan samastuminen vähenee puoluekokousedustajien keskuudessa. Nykyisin SDP:n kannattajista työväestöön samastuvien osuus on hieman yli 30 prosenttia, jäsenissä noin 40 prosenttia ja puoluekokousedustajissa noin 25 prosenttia.

Niin vihreiden kannattajat, jäsenet kuin puoluekokousedustajatkin taas samastuvat pääasiassa keskiluokkaan.

Puoluekokousten keskeiset sisällölliset teemat

Huolimatta siitä, että yleispuolueistumiskehityksen myötä puolueet ovat alkaneet havitella kannatusta omien ydinintressiryhmien ulkopuolelta, puolueet edelleen tukeutuvat vahvasti alkuperäiseen kannattajakuntaansa. Vaikka vain verrattain pieni osa sosiaalidemokraattien kokousedustajista samaistaa itsensä työväenluokkaan, saa ”työ”-sana puoluekokousedustajien puheissa erityistä huomiota. SDP:n kokousedustajat pitävätkin työtä edelleen keskeisenä teemanaan.

SDP:n puoluekokouksessa työn käsitettä käytettiin metaforisesti tarkoittamaan kaikenlaista toimintaa, kuten ”työ hyvinvointivaltion luomiseksi”. Samoin sosiaalidemokraateille ”työ” metaforana viittaa pitkäjänteiseen suunnitelmallisuuteen, ja sitä käytetään sellaisten käsitteiden sijasta kuin esimerkiksi poliittinen kamppailu.

SDP:n kokousedustajat pitävät työtä edelleen keskeisenä teemanaan. Vihreiden puheissa keskeinen teema oli koulutus.

Vihreiden puheissa keskeinen teema oli koulutus. Esimerkiksi puolueen entinen varapuheenjohtaja ja nykyinen puoluesihteeri Veli Liikanen nosti koulutuksen vihreiden keskeiseksi arvoksi todetessaan puoluekokouksessa, että ”me [vihreät] puolustamme koulutusta, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia”.

Puheissa korostettiin koulutuksen tasa-arvoulottuvuutta, ja vaikka vihreistä valtaosa on saanut akateemisen loppututkinnon, myös toisen asteen koulutuksesta ja sen ahdingosta puhuttiin paljon.

Vihreiden koulutuspuheessa ei liene kysymys samanlaisesta puolueen perustamisajan samastumisesta kuin SDP:n työpuheessa, koska vihreiden alkuperäinen samastuminen suuntautuu ennen kaikkea ympäristönsuojelijoihin, ei akateemisen koulutuksen saaneisiin.

Puolueiden puheet erosivat keskeisesti siinä, miten niissä korostettiin eri intressiryhmiä, tai mitä jätettiin korostamatta. SDP:n kokouksessa puhuttiin työntekijöiden lisäksi esimerkiksi eläkeläisten toimeentulosta, kun vihreät eivät puheissaan edustaneet suoraan ainoatakaan intressiryhmää.

Edustuksellisuus toteutuu hyvin (ja) huonosti

SDP:n ja vihreiden puoluekokousedustajien asema suhteessa kannattajiin ja jäseniin on varsin keskiluokkainen, akateeminen ja ”valkokauluksinen”. Voimme siis todeta, että molemmissa puoluekokouksissa erityisesti hyvin toimeentulevat ihmiset muokkaavat puolueiden poliittisia linjoja ja valitsevat puolue-eliittiä.

Puoluekokouksen sisällöt kuitenkin osoittavat, että edustavuus toteutuu kohtalaisen hyvin niin sanotulla symbolisella tasolla. Symbolisen edustavuuden keskiössä on ajatus siitä, että edustaja edistää omien henkilökohtaisten tai edustamansa instituution intressien sijaan niitä arvoja ja normeja, jotka ovat koko puolueelle tärkeitä.

Merkittävää on myös se, miten tarkasteltavat puolueet eroavat jäsentensä osallisuuden mahdollistamisessa. SDP:n kokousedustajista valtaosa on ollut puolueen jäsenenä yli kaksi vuosikymmentä.

Puolueiden historiallinen painolasti muokkaa edelleen voimakkaasti sitä, miten edustuksellisuus ja osallisuus puolueissa toteutuvat.

Vihreissä puolestaan päätöksentekoon on mahdollista päästä osallistumaan huomattavasti nopeammin liittymisen jälkeen. Esimerkiksi kaikki vihreiden jäsenet kykenevät osallistumaan puheenjohtajan valintaan osallistumalla neuvoa-antavaan jäsenäänestykseen. Tällaiset osallistumismahdollisuudet saattavat tarjota merkittävän kannustimen jäsenyyttä harkitseville kansalaisille.

SDP:n hierarkkista edustuksellisuutta ja tätä kautta rajallisia osallistumismahdollisuuksia on kritisoitu jo vuosikymmenet puolueen sisällä. SDP:ssä puoluekokousedustajat valitaan piirijärjestön järjestämillä suljetuilla vaaleilla. Valitsijoita edustaa puoluepiiri, eli käytännössä piirijärjestöjen puoluekokousryhmät, jotka enemmistöpäätöksillä päättävät piirin kannan käsiteltäviin asioihin.

Vihreissä on puolestaan alusta asti suhtauduttu epäilyksellä jähmeään edustuksellisuuteen ja korostettu yksilöllisyyttä kollektivismin sijasta. Olennaista onkin nähdä, että puolueiden historiallinen painolasti – organisaatiorakenteiden ja kulttuuristen käytäntöjen muodossa – muokkaa edelleen voimakkaasti sitä, miten edustuksellisuus ja osallisuus puolueissa toteutuvat.

Yhteiskunnan ja erityisesti osallistumisen muotojen muuttuessa puolueiden tuleekin harkita, miten osallisuus, edustuksellisuus ja puolueen sisäinen demokratia jatkossa järjestetään.

VTM Ilkka Koiranen on tohtorikoulutettava sosiaalitieteiden laitoksella Turun yliopistossa. VTT Aki Koivula on yliopisto-opettajasosiaalitieteiden laitoksella Turun yliopistossa. VTT, dosentti Rauli Mickelsson on yliopisto-opettaja filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitoksella Turun yliopistossa. VTT, dosentti Arttu Saarinen on yliopisto-opettaja sosiaalitieteen laitoksella Turun yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehdessä julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Puoluekokoukset edustuksellisuuden peilinä – tarkastelussa vihreät ja SDP ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.