Amerikkalaisen George Floydin menetettyä henkensä poliisiväkivallan seurauksena toukokuussa 2020 Yhdysvaltojen tilannetta on seurattu tarkasti ja rakenteellinen rasismi ja syrjintä ovat olleet median valokeilassa. Aiemmin näitä käsitteitä ei juuri ole näkynyt suomalaisissa tiedotusvälineissä, vaikka rakenteellista rasismia ja syrjintää löytyy myös Suomesta.

Rakenteellisella syrjinnällä tarkoitetaan esimerkiksi yhteisöissä, instituutioissa, organisaatioissa ja valtioissa ilmeneviä syrjiviä käytänteitä, joiden vaikutukset ovat tarkoituksellisesti tai tahattomasti syrjiviä. Rasismista puhutaan silloin, kun syrjinnän motivaationa toimii ihmisryhmien rodullistaminen. Rodullistaminen on stereotypioiden ja ennakkoluulojen liittämistä ihmisiin perustuen esimerkiksi heidän taustaansa, ihonväriinsä tai uskontoonsa. Yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden ihanteet ja lakisääteisyyskin tähtäävät siihen, että kaikki ihmiset tulisi ymmärtää samanarvoisina eikä heihin kohdisteta syrjintää.

Eriarvoisuus on kuitenkin Suomessa 2010-luvulla kasvanut ja yhteiskunnassa on ollut havaittavissa arvojen kovenemista. Monenlaisia toimia on käynnistetty eriarvoisuutta ja vastakkainasetteluja ruokkivaan tilanteeseen puuttumiseksi. Nämä toimet kuitenkin usein painottuvat tekemään korjaavia liikkeitä esimerkiksi puuttumalla radikalisaatioon tai tarjoamalla apua akuuttiin hätään, sen sijaan että toiminta suunnattaisiin ennakoivasti eriarvoisuutta synnyttäviin rakenteisiin, jotka tekevät eriarvoisuudesta yleisesti hyväksytyn normin.

Eriarvoisuuteen puuttuminen painottuu korjaaviin liikkeisiin sen sijaan, että toiminta suunnattaisiin ennakoivasti eriarvoisuutta synnyttäviin rakenteisiin.

Eriarvoisuutta tuottavia rakenteita ovat kaikki sellaiset, jotka mahdollistavat syrjityksi tulemisen jonkin yksilöön liittyvän ominaisuuden perusteella. Esimerkkeinä tästä voivat toimia vaikka eri äidinkieliä puhuville järjestettyjen palvelujen saatavuus valtion ja kuntien instituutioissa tai oleskelulupia myöntävä järjestelmä, joka kohtelee ihmisiä eri tavoin riippuen muun muassa siitä, mistä he ovat kotoisin ja kuinka paljon kuukausituloja heillä on.

Myös Suomessa rakenteelliset ongelmat sivuuttamalla on taipumus tuottaa monikulttuurisuuspolitiikkaa, jossa vahvistetaan eri ryhmien identiteettejä ja erilaisuuden kokemuksia, sen sijaan että pyrittäisiin ymmärtämään ryhmän jäsen ensisijaisesti yksilönä ja ihmisenä.

Syrjintä on osa yhteiskunnan rakenteita

Syrjinnästä ilmiönä tuntuu olevan vaikea saada kiinni. Osa syrjinnän indikaattoreista ja barometreistä kertoo, että asiat ovat Suomessa menneet parempaan suuntaan viime vuosina, kun taas toisia tarkasteltaessa tilanne näyttää synkältä. Tämän vuoksi on vaikeaa vastata kysymykseen, onko syrjintä Suomessa lisääntynyt vai vähentynyt. Esimerkiksi sukupuoleen liittyvän syrjinnän kannalta tilanne vaikuttaa verrattain hyvältä, kun taas etnisyyteen perustuva syrjintä on korkealla tasolla.

Syrjinnän vakavampien seurausten eli viharikosten – joihin usein liittyy väkivaltaa – suurin motiivi Suomessa on poliisin viimeisten tilastojen mukaan etninen ja kansallinen tausta (69,7%). Seuraavaksi eniten tehdään ilmoituksia viharikoksista, joiden motivaatio liittyy uskontoon tai muuhun vakaumukseen (17%). Jäljempänä listassa tulevat seksuaalinen suuntautuminen (6,7%), vammaisuus (5,3%) ja sukupuoli-identiteetti tai tapa ilmaista sukupuolta (1,3%).

Rakenteellinen syrjintä on ainakin joiltain osin näkymätöntä.

Sama on tulkittavissa Sisäministeriön vuonna 2018 laatimasta selvityksestä, jonka mukaan esimerkiksi vihapuhetta kertoivat kokeneensa maahanmuuttajat, vammaiset, romanit, saamelaiset, uskonnollisiin ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat henkilöt. Vihapuheen lisäksi turvattomuutta ja pelkoa aiheuttivat syrjintä, rasismi ja väkivalta.

Silloin kun syrjintää esiintyy rakenteellisella tasolla, sitä on vaikeaa määritellä tarkkarajaisesti, koska se on osa yhteiskunnallista rakennetta ja näin ollen ainakin joiltain osiltaan näkymätöntä. Tällaista on muun muassa työ- tai asuntomarkkinoilla tapahtuva syrjintä, jossa toisten on helpompaa työllistyä ja löytää asunto kuin toisten johtuen esimerkiksi nimestään. Tämän kaltainen syrjintä on usein ainakin osin avoimesti hyväksyttyä, joka ilmenee esimerkiksi saamelaisten pakottamisena kulttuuriseen yhtenäisyyteen ja heidän maanomistajuusoikeuksiensa systemaattisena kieltämisenä, vaikka he ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa.

Väestöryhmiä leimaavaa asenteellisuutta, joka vaikuttaa tehtyihin päätöksiin ja toimintaan voi siis ilmetä melkein missä yhteydessä tahansa. Silloin kun syrjintä on osa rakennetta, on syrjintää toteuttavilla instituutioilla ja yhteisöillä ja niissä työtä tekevillä usein vaikeuksia havaita syrjintä omassa toiminnassaan. Sen sijaan syrjinnän kohteeksi joutunut yksilö havaitsee epäoikeudenmukaisen kohtelun usein verrattain helposti.

Syrjivillä yhteisöillä on usein vaikeuksia havaita syrjintä omassa toiminnassaan. Sen sijaan syrjinnän kohteeksi joutunut havaitsee epäoikeudenmukaisuuden helposti.

Syrjinnän kohteeksi joutuneella yksilöllä on monesti kuitenkin hyvin rajalliset keinot yrittää vaikuttaa omaan tilanteeseensa ja suuria vaikeuksia tulla kuulluksi siinä yhteisössä, jonka rakenteissa syrjintä tapahtuu. Joskus tällainen henkilö voi pitää syrjiviä menettelyitä normaaleina tapoina toimia. Näin voi olla esimerkiksi silloin, jos henkilöllä ei ole kokemusta siitä, mitä syrjimätön kohtelu tarkoittaa tai hänellä on jollain muulla tavalla puutteelliset tiedot omista oikeuksistaan.

Syrjivää kohtelua voi olla esimerkiksi se, että kansallista lainsäädäntöä ja sisäisiä ohjeistuksia sovelletaan ensisijaisina päätöksenteossa. Tämä voi tarkoittaa tilannetta, jossa päätökset ja menettelyt ovat ihmisoikeussopimusten tai perustuslain vastaisia. Lopputulokseen päädytään siksi, että ei osata sijoittaa kansallista lainsäädäntöä ja sisäisiä ohjeistuksia oikeisiin rooleihin päätöksentekoprosesseissa tai siksi, että poliittiset intressit ohjaavat päätöksentekoa.

Perustuslaki ja ihmisoikeussopimukset ajavat kansallisen lainsäädännön ja instituutioiden sisäisten ohjausten edelle.

Ihmisoikeussopimusten ja perustuslain ensisijaisuus tulisi huomioida aina, ja jos kansallinen lainsäädäntö tai instituutioiden sisäiset ohjeistukset ovat näiden vastaisia, niitä ei silloin tulisi voida soveltaa käytännössä. Toistaiseksi tätä ei kuitenkaan tehokkaasti valvota eikä Suomen oikeuskäytännössä juuri näe lain soveltamatta jättämistä näillä perusteilla.

Jos lainsäädäntö itsessään on syrjivä, tästä esimerkkinä voi tarkastella esimerkiksi nykymuotoista ulkomaalaislakia, ei tapoja puuttua sen soveltamiseen kansallisella tasolla juuri ole. Ulkomaalaislakiin on erityisesti viime vuosien aikana tehty useita muutoksia, joilla on haluttu kaventaa ulkomaalaisten oikeuksia esimerkiksi rajoittavat heidän oikeuttaan perhe-elämään. Oikeus perhe-elämään tulisi kuitenkin olla jokaisen ihmisen perusoikeus.

Oikeusvaltiosta pitäisikin löytyä tehokkaita keinoja syrjivään lainsäädäntöön puuttumisen tai syrjivään lainsäädännön soveltamiseen.

Suunta kohti syrjimättömyyttä

Yhdenvertaisuuteen ja syrjimättömyyteen liittyvät kiinteästi hyvät väestösuhteet ja niitä kannatteleva politiikka. Hyvillä väestösuhteilla tarkoitetaan yksilötasolla tapahtuvan vuorovaikutuksen, luottamuksen, positiivisten asenteiden, osallisuuden ja turvallisuuden kokemuksien tukemista. Kokemukset väestösuhteiden laadusta näyttäytyvät erilaisina eri väestöryhmille.

Kasvava yhteiskunnallinen eriarvoisuus heikentää hyviä väestösuhteita. Jos ihmiset kokevat joutuvansa taistelemaan samoista yhteiskunnallisista resursseista, ryhmien välinen sosiaalinen yhteenkuuluvuuden tunne eli koheesio pienenee, koska kyky hahmottaa yhteisiä päämääriä heikkenee. Samoin käy silloin, kun konkreettisia kontakteja eri väestöryhmien välillä on vähän.

Kasvava yhteiskunnallinen eriarvoisuus heikentää hyviä väestösuhteita. Luottamuksen kasvaminen lähtee siitä kokemuksesta, ettei ihmisten välillä ole suuria eroavaisuuksia.

Eriarvoisuus voi tehdä sokeaksi muiden haasteille yhteiskunnassa. Kun omat asiat ovat verrattain hyvin voi olla vaikea asettua toisten asemaan ja löytää yhtymäkohtia heidän kanssaan. Jos asiat taas ovat huonommin voi olla haasteellista yrittää jäsentää omaa tilannetta esimerkiksi poliittisten linjanvetojen tuloksena.

Sosiaalisen koheesion ja ihmisten välisen luottamuksen kasvaminen lähtee siitä kokemuksesta, ettei ihmisten välillä ole suuria eroavaisuuksia. Sosiaalisen koheesion kasvattaminen yhteiskunnassa on kaikkien etu ja moninaisen yhteiskunnan menestymisen ehto. Ja moninaisia kaikki yhteiskunnat kaikkialla väistämättä ovat, sillä ne muodostuvat ihmisistä, joilla on yksilöllisiä ominaisuuksia.

Investoimalla väestösuhdepolitiikkaan monipuolisesti ja systemaattisesti voitaisiin Suomessakin liennyttää jo syntyneitä vastakkainasetteluita eri väestöryhmien välillä ja puuttua syrjintään ennaltaehkäisevällä otteella. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että syrjinnän ja eriarvoisuuden aiheuttamat rakenteelliset ongelmat tunnustettaisiin olemassa oleviksi yhteiskunnallisella tasolla.

Yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden toteutuminen edellyttävät toimia

Rakenteelliseen syrjintään puuttumisessa ongelman muodostaa sen olemassaolon kieltäminen. Asiaan perehtynyt ruotsalais-amerikkalainen juristi ja tutkija Paul Lappalainen arvioi vuonna 2005 laatimassaan selvityksessä Det blågula glashuset – strukturell diskriminering i Sverige, että rakenteellisen syrjinnän olemassaolon kieltäminen itsessään on yksi rakenteellisen syrjinnän muodoista.

EU-tasollakin on jo havaittu, että syrjintään ja vihaan puuttumisessa ei ole onnistuttu ja että lait ja poliittiset suunnanvedot eivät suojaa niitä ihmisiä, joita ne on tarkoitettu suojelemaan.

Lappalaisen mukaan syrjintään puuttuvan lainsäädännön kehittymättömyys Euroopassa liittyy tosiasioiden kieltämiseen ja kertoo suhtautumisesta syrjintään. Esimerkiksi siitä, että eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä löytyy sisäänrakennettuna rasismia ja antisemitismiä, keskustellaan harvoin. Sisäänrakennettua rasismia on muun muassa se, että ympäröivää maailmaa tarkastellaan siitä näkökulmasta, että valkoisen ihonvärin katsotaan edustavan normia.

Rakenteellisen syrjinnän olemassaolon kieltäminen itsessään on yksi rakenteellisen syrjinnän muodoista.

Esimerkiksi Ruotsissa politiikkaan ja tiedontuottamiseen ovat vaikuttaneet puutteelliset tiedot eurooppalaisen kolonialismin ja rasististen ideologioiden historiallisista vaikutuksista tämän päivän yhteiskunnalliseen kontekstiin.

Suomessakin olisi siis korkea aika muuttaa vähättelevää suhtautumista syrjintään ja tarkastella lähemmin omaa tulkintaamme historiallisista kehityskuluista ja niiden oikeuttamista ajatusmalleista. Sillä nämä heijastuvat lainsäädäntöömme ja tapaamme soveltaa lakeja. Syrjinnän mahdollistaa myös se, että kaikkia yhteiskunnassa ei tarvitse kuunnella vaan valta-asemassa olevat tekevät omien tavoitteidensa mukaisia päätöksiä.

Suomessa tarvittaisiin myös järeämpiä oikeusturvakeinoja, joilla puuttua syrjintään. Tällä hetkellä syrjintää koskevia kanteluita voi tehdä esimerkiksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusvaltuutetuille. Näillä ei kuitenkaan ole tosiasiallista toimivaltaa puuttua räikeästikin syrjivään menettelyyn. Ne voivat ainoastaan antaa asiaa koskevan lausunnon tai suosituksen tai raportoida siitä edelleen.

Suomessa tarvittaisiin järeämpiä oikeusturvakeinoja, joilla puuttua syrjintään.

Jos oikeusasteissa ja valvovissa viranomaisissa sovelletaan lakia käytäntöön ensisijaisesti kansallista lainsäädäntöä painottaen, poliittisia linjauksia ja muita viranomaisia myötäillen, ei voi syntyä tilaa objektiiviselle oikeudelliselle pohdinnalle ja päätöksenteolle. Jotta syrjintään voidaan puuttua, täytyy asioita voida sanoa ääneen, myöntää järjestelmien puutteelliset menettelyt ja avata todellinen yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta. Hyvinvointivaltion ja oikeusvaltion keskiössä tulisi olla yksilö, sen sijaan että ne ajavat instituutioiden etuja.

Yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden mahdollisuudesta voidaan puhua vasta sitten, kun kaikilla ihmisillä on lähtökohtia tavoitella asioita, vaikuttaa ja osallistua yhteiskuntaan, riippumatta siitä keitä he ovat. Sinne meillä on vielä matkaa.

Kirjoittaja Nora Repo-Saeed on uskontotieteen tohtori ja työskentelee projektisuunnittelijana ADRA Finland säätiössä. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat islam Euroopassa, islam ja sukupuoli sekä muuttoliikkeeseen ja syrjintään liittyvät teemat. ADRA Finland säätiö työstää tällä hetkellä yhteiskunnallista Tavoitteena uusi me -hanketta, joka keskittyy hyviin väestösuhteisiin, syrjimättömyyteen ja inklusiivisuuteen.

Julkaisu Rakenteellinen syrjintä tekee yhdenvertaisuudesta mahdotonta Suomessakin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Makedonian tasavallassa Kumanovon kaupungissa 9.–10.5.2015 tapahtunut aseistetun albaaniryhmän ja makedonialaisten poliisien välillä käyty ampumavälikohtaus vaati 22 ihmisen hengen ja sai hetkeksi muun Euroopan huomion kääntymään kohti kaakkoa.

Aseistetun albaaniryhmän jäsenet olivat tulleet Kumanovoon naapurimaasta Kosovosta ja väittivät kuuluvansa Kansalliseen vapautusarmeijaan (albaniaksi Ushtria Çlirimtare Kombëtare, UÇK). Ryhmässä oli useampia kymmeniä jäseniä.

Kun makedonialainen poliisi sai tietää ryhmän läsnäolosta Kumanovossa, se lähti selvittämään asiaa. Aseistetun albaaniryhmän jäsenet eivät suhtautuneet poliisin paikalle saapumiseen myönteisesti, vaan avasivat tulen. Tämä johti tilanteeseen, jossa poliisi piiritti ryhmää kaupungissa kahden vuorokauden ajan.

Tapahtumien seurauksenapienestä Balkanin valtiosta, Makedonian tasavallasta, tehtiin nopeasti median analyyseissa iso ongelma Euroopalle. Erityisesti Balkanilla ihmiset pidättivät hengitystään pelätessään, että tilanne eskaloituu tai leviää rajojen yli naapurivaltioihin.

Pelko ei missään nimessä ollut aivan aiheeton, sillä monet Balkanin valtioista elävät jo pitkään kestäneessä erityisesti taloudellisesti ja poliittisesti vaikeassa ja turhauttavassa tilanteessa. Hyvin pienetkin ärsykkeet voivat laukaista huomattavia reaktioita.

Syytöksiä ja epävakautta

Poliittisten skandaalien viime aikoina erityisen voimakkaasti ravistelemassa Makedonian tasavallassa Kumanovon tapahtumat ovat edesauttaneet lukemattomien salaliittoteorioiden ja erilaisten epäilyjen kehittelemisessä tämän ammuskelun ympärille. Mukaan on vedetty erilaisia niin paikallisia kuin ulkomaisiakin mahdollisia tapahtumiin osallistuneita tekijöitä.

Ampumavälikohtausta on esitetty esimerkiksi Makedonian tasavallan pääminsterin Nikola Gruevskin hallinnon tilaustyöksi, amerikkalaisten tukemaksi tempaukseksi ja osaksi albanialaisten oletettua halua muodostaa asuttamilleen alueille niin kutsuttu Suur-Albania.

Teorioihin on myös liitetty mukaan poliitikkoja Makedonian tasavallasta ja Kosovosta. Lisäksi liikkuu huhuja koskien sitä, kuinka aseistettu ryhmä ylipäänsä pääsi maahan ja miten heidän hallussaan saattoi olla niin runsaasti ammuksia, että piiritys kesti kaksi kokonaista päivää. Myös ammuskeluista selvinneiden aseistetun albaaniryhmän jäsenien pidätyksiin liittyy epäselvyyksiä.

Huomion kääntäminen maan todellisista ongelmista ja pääministeri Nikola Gruevskin johtaman hallinnon erilaisista väärinkäytöksistä etnisiin jännitteisiin ei missään nimessä tapahdu Makedonian tasavallassa ensimmäistä kertaa. Ennen ampumavälikohtausta poliittisen opposition julkisuuteen tuomat nauhoitetut puhelut todistavat muun muassa hallituksen taloudellisista petoksista, oikeuslaitoksen käyttämisestä omiin tarkoitusperiin, vaalivilpistä ja opposition vaimentamiseen pyrkivistä toimista.

Gruevskin hallinto on pyrkinyt kiistämään syytökset ja syyttämään maan epävakauttamisesta sen sijaan ulkoisia voimia. Tätä näkökulmaa tapahtumiin on ollut tukemassa myös Venäjä, joka on viime aikoina vedonnut ortodoksisten slaavien solidaarisuuteen. Venäjällä on myös Balkanin alueella kaasu- ja öljyputkihankkeisiin liittyviä intressejä.

Euroopan unionin ja Venäjän välisistä nykyisistä suhteista johtuen Balkanilla moni pohtiikin, jakaako tilanne Balkanin eräänlaisen uuden kylmän sodan leireihin.

Balkanin maista osalla, esimerkiksi Makedonian tasavallalla ja Serbialla, on ollut verrattain hyvät suhteet Venäjään. Samalla ne kuitenkin toivovat voivansa jossakin vaiheessa liittyä Unioniin. Yhtälöstä tulee Balkanin valtioille vaikea, kun näiden kahden suuren poliittisen voiman välit kiristyvät.

Väärinkäytöksiä ja vähemmistöpolitiikkaa

Makedonialaisen opposition viimeaikaisista paljastuksista ehkä kaikkein järkyttävimpiä ovat olleet korruptioon liittyvät seikat sekä makedonialaisten poliitikkojen avoimesti vihamieliset lausunnot koskien maan albaaniväestöä. Taloudelliset väärinkäytökset ovat erityisen räikeitä maassa, jonka väestöstä noin kolmasosa elää köyhyysrajalla ja yksi kolmasosa on virallisesti työttömänä.

Negatiivinen suhtautuminen albaanivähemmistöön koskee noin yhtä neljäsosaa maan väestöstä. Albaniaa äidinkielenään puhuvat muodostavat Makedonian tasavallan suurimman vähemmistön (noin 25 %), mutta maassa asuu myös muita vähemmistöryhmiä, muun muassa turkkilaisia, bosniakkeja, serbejä, romaneja ja valakkeja.

Albaaniväestöstä suurin osa tunnustaa islamin uskoa, kun taas slaaviväestöstä selvä enemmistö on ortodoksisia kristittyjä. Myös kieleen liittyvät kysymykset erottavat ihmisiä toisistaan. Vain harva slaavia äidinkielenään puhuva osaa albaniaa. Albaaneista monet, mutteivät kaikki, puhuvat myös makedoniaa. Tämä kielimuuri usein lisää erilaisuuden ja toiseuden kokemusta ryhmien välillä.

Väestön joukkoon mahtuu kuitenkin myös ”väliinputoajia”, kuten makedoniaa äidinkielenään puhuvia muslimeita sekä kristittyjä albanialaisia. Eli kuten Balkanilla usein, etnisten ja uskonnollisten ryhmien väliset rajat ovat häilyviä, vaikka niistä eri yhteyksissä halutaan antaa kuva kovin toisistaan erillisinä.

Balkanin alueen eri kansanryhmien identiteetit ja niiden erityispiirteet usein mielletään erityisesti kansallisessa – tai kansallismielisessä – keskustelussa kovin ehdottomalla tavalla naapureista eroaviksi. Balkan on kuitenkin kulttuurisesti toiminut jo vuosituhansien ajan sulatusuunina ja kulttuurivaikutteiden risteyksenä. Näin ollen siellä pitkään asuneet kansat luontaisesti jakavat monia yhteisiä kulttuuripiirteitä, eikä ehdotonta rajaa voi kovin helposti piirtää eri ryhmien välille.

Erityisen ikävää Kumanovon tapahtumissa on se, että ne vahvistavat niin makedonialaisessa kuin laajemmassakin balkanilaisessa kontekstissa jo olemassa olevia stereotypioita Balkanin muslimiväestöjä ja albaaneja kohtaan. Erityisesti makedonialaisten ja albaanien sekä albaanien ja serbien välit ovat jo aiemmin olleet jännitteiset. Kun konkreettisia kontakteja eri ryhmien välillä on vähän, sisäänpäin kääntyminen ja oman ryhmän sisälle koteloituminen vain korostuu.

Huolimatta joistakin ponnisteluista luoda valtio, jossa kaikki kansalaiset kokevat olevansa osallisina, Makedonian tasavallan yhteiskunta on pitkään elänyt segregaation tilassa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka ihmiset asuvat eri alueilla ja kuinka etnisesti moninaisten asuinalueiden määrä on kutistunut. Myös poliittinen kenttä jakautuu etnisten jakolinjojen mukaan ja kukin poliittisista puolueista ajaa yleensä yhden etnisen ryhmän asiaa.

Pääkaupunkia Skopjea jakaa Vardar-joki, jonka toisella rannalla asuu albaanien enemmistö ja toisella puolella makedonialaisten. Jotkut ylittävät joen vain harvoin ja konkreettisten kontaktien puuttuessa stereotyyppiset ennakkoluulot löytävät hyvän kasvualustan ihmisten mielissä. Skopjen tilanne on tietenkin vain yksi esimerkki makedonialaisesta arkipäivästä, mutta se illustroi hyvin maassa vallitsevaa ilmapiiriä.

Euroopan unionin ja Naton puuttumattomuus

Kuten monissa Kumanovon tapahtumia koskevissa analyyseissa on tullut esille, on kovin totta, ettei Euroopan unionin tai Naton tulisi ihmetellä, että turhautuminen Makedonian tasavallassa nousee pintaan.

Pääministeri Nikola Gruevskin hallinnon väärinkäytökset eivät ole voineet kokonaisuudessaan pysyä Unionin silmiltä piilossa. Silti lausuntoja, poliittista painetta, puuttumista asioihin tai jonkinlaisia sanktioita maata kohtaan ei ole esimerkiksi Unionin puolelta juuri esitetty.

Maassa, jossa vaalitulosten sormeilu tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, kansalaisten on äärimmäisen vaikeaa yrittää vaikuttaa yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ilman ulkopuolista tukea. Lisäksi sananvapaus on viime vuosien aikana kärsinyt yhä huomattavammasta inflaatiosta.

Makedonian tasavalta hyväksyttiin EU:n kandidaattimaaksi jo vuonna 2005, mutta jäsenyysneuvotteluiden avaaminen vain venyy. Tätä voi tietenkin pitää jonkinlaisena sanktiona maata kohtaan.

EU-perspektiivin puuttuminen kuitenkin myös lisää yleistä turhautumista. Viisumivapaus Schengen-alueelle on helpottanut matkustamista vuodesta 2009, mutta se ei anna Makedonian tasavallan kansalaisille oikeutta ulkomailla työskentelyyn.

Pitkäaikainen tyytymättömyys ja kärsimättömyys, jota poliittisen eliitin väärinkäytökset ja yhteiskunnallisten uudistusten hidas eteneminen saavat aikaan, luovat hedelmällisen maaperän ylilyönneille.

Ihmiset elävät taloudellisen paineen alla, jonka muodostavat jatkuvasti nouseva hintataso ja sitä kovin verkkain liikkein tavoittava matalapalkkaisuus. Hallinnollinen kaaos on jokaisen arkipäivää ja kattaa kaikki yhteiskunnan osa-alueet. Kun valtiolliseen järjestelmään ei voi luottaa edes aivan jokapäiväisissä asioissa, tavallinen kansalainen on kovin heikossa tilanteessa.

Euroopan unionin ja Naton vaitonaisuus ja suoran kritiikin puuttuminen koskien Makedonian tasavallan vaikeuksia saavuttaa toimivan yhteiskunnan kriteerit tuntuu käyvän itseään vastaan. Kritiikin puute on hiljaisesti ikään kuin hyväksynyt maassa vallitsevan tilanteen, missä hallitseva eliitti on käytännössä voinut tehdä mitä vain, esimerkiksi rakennuttaa pääkaupungin keskustaan hulppeita taloja ja patsaita samalla, kun huomattava osa väestöstä taistelee jokapäiväisestä leivästään.

Makedonian tasavallan poliittisesti epävakaata tilannetta yritetään parhaillaan ratkaista neuvotteluilla kansainvälisten välittäjien avustamana. Rauhanomaisen ratkaisun löytyminen on tietenkin erittäin toivottavaa. Huolestuttavaa on se, että neuvotteluihin osallistuvat Makedonian tasavallan poliitikot eivät enää nauti monenkaan kansalaisen luottamusta.

Mahdollisten muutosten ja reformien läpivieminen tällaisten poliittisten vaikeuksien jälkeen on pitkäjänteistä työtä ja on perspektiivittömyytensä takia tavallisille kansalaisille raskas projekti maassa, jossa todellista muutosta on odotettu jo yli 25 vuotta.

Lopuksi

Kumanovon tapahtumat ovat selkeä merkki siitä, missä kunnossa eri ryhmien väliset suhteet ovat Makedonian tasavallassa ja siitä, miten ihmisten yleinen turhautuminen vaikuttaa näihin suhteisiin.

Lopulta voidaan ehkä ajatella, että totuus ampumavälikohtaukseen liittyen ei välttämättä ole Kumanovon tapauksessa olennaisinta. Olennaista on se, että tapahtumat onnistuivat, ainakin jossakin mittakaavassa, yhdistämään Makedonian tasavallan haurasta siviiliyhteiskuntaa ja sen kansalaisia yli etnisten rajojen. Toivottavasti tämän seikan arvo osataan nähdä ja hyödyntää sen sijaan, että ryhmiä ajettaisiin uudestaan erilleen toisistaan.

Rauha on muutakin kuin akuutin sotatilan poissaoloa. Rauha on prosessi, jota joltain osin ei ole koskaan viety loppuun asti Balkanilla, erityisesti Jugoslavian entisissä osatasavalloissa. Rauha on tahtotila, joka jokaisen tulisi kokea merkitykselliseksi ja johon kaikkien osapuolten tulisi voida kokea yhtäläistä osallisuutta.

Ehkä Kumanovon tapahtumat voivat palvella todellisen muutoksen liikkeelle laittamisessa makedonialaisessa yhteiskunnassa ja laajemminkin Balkanilla, jos momentum osataan käyttää oikein.

Huomio vedetään jatkuvasti historiallisilla tapahtumilla perusteltuihin uhriasetelmiin ja näiden asetelmien tukemiin etnisiin jännitteisiin, tai vaihtoehtoisesti erilaisiin salaliittoteorioihin, joiden mukaan vastuu vallitsevasta tilanteesta voidaan jotenkin ulkoistaa. Sen sijaan olisi korkea aika kaikkien osapuolten myöntää, että rauha ja yhteiskunnallinen kehitys ovat kaikille kansalaisille maasta riippumatta kaikkein tärkeimpiä määränpäitä Balkanilla.

Korjaus 9.6.2015 16:02:
Kosovon vapautusarmeija korjattu Kansalliseksi vapautusarmeijaksi.

Julkaisu Jännitteet Makedonian tasavallassa heijastuvat koko Balkanille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.