Rakenteellinen syrjintä tekee yhdenvertaisuudesta mahdotonta Suomessakin

Clay Banks / Unsplash
Lukuaika: 6 min.

Yhdenvertaisuudesta ja syrjimättömyydestä puhutaan paljon itsestäänselvyyksinä. Ne eivät kuitenkaan tule ilmaiseksi vaan vaativat jatkuvaa työtä. Rakenteellisen syrjinnän olemassaolo nakertaa yhteiskuntaryhmien välisiä suhteita ja lisää niiden välistä vastakkainasettelua. Lisäksi se vaikuttaa heikentävästi yhteiskuntaa vakauttavan sosiaalisen yhteenkuuluvuuden tunteen syntymiseen myös Suomessa.

Amerikkalaisen George Floydin menetettyä henkensä poliisiväkivallan seurauksena toukokuussa 2020 Yhdysvaltojen tilannetta on seurattu tarkasti ja rakenteellinen rasismi ja syrjintä ovat olleet median valokeilassa. Aiemmin näitä käsitteitä ei juuri ole näkynyt suomalaisissa tiedotusvälineissä, vaikka rakenteellista rasismia ja syrjintää löytyy myös Suomesta.

Rakenteellisella syrjinnällä tarkoitetaan esimerkiksi yhteisöissä, instituutioissa, organisaatioissa ja valtioissa ilmeneviä syrjiviä käytänteitä, joiden vaikutukset ovat tarkoituksellisesti tai tahattomasti syrjiviä. Rasismista puhutaan silloin, kun syrjinnän motivaationa toimii ihmisryhmien rodullistaminen. Rodullistaminen on stereotypioiden ja ennakkoluulojen liittämistä ihmisiin perustuen esimerkiksi heidän taustaansa, ihonväriinsä tai uskontoonsa. Yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden ihanteet ja lakisääteisyyskin tähtäävät siihen, että kaikki ihmiset tulisi ymmärtää samanarvoisina eikä heihin kohdisteta syrjintää.

Eriarvoisuus on kuitenkin Suomessa 2010-luvulla kasvanut ja yhteiskunnassa on ollut havaittavissa arvojen kovenemista. Monenlaisia toimia on käynnistetty eriarvoisuutta ja vastakkainasetteluja ruokkivaan tilanteeseen puuttumiseksi. Nämä toimet kuitenkin usein painottuvat tekemään korjaavia liikkeitä esimerkiksi puuttumalla radikalisaatioon tai tarjoamalla apua akuuttiin hätään, sen sijaan että toiminta suunnattaisiin ennakoivasti eriarvoisuutta synnyttäviin rakenteisiin, jotka tekevät eriarvoisuudesta yleisesti hyväksytyn normin.

Eriarvoisuuteen puuttuminen painottuu korjaaviin liikkeisiin sen sijaan, että toiminta suunnattaisiin ennakoivasti eriarvoisuutta synnyttäviin rakenteisiin.

Eriarvoisuutta tuottavia rakenteita ovat kaikki sellaiset, jotka mahdollistavat syrjityksi tulemisen jonkin yksilöön liittyvän ominaisuuden perusteella. Esimerkkeinä tästä voivat toimia vaikka eri äidinkieliä puhuville järjestettyjen palvelujen saatavuus valtion ja kuntien instituutioissa tai oleskelulupia myöntävä järjestelmä, joka kohtelee ihmisiä eri tavoin riippuen muun muassa siitä, mistä he ovat kotoisin ja kuinka paljon kuukausituloja heillä on.

Myös Suomessa rakenteelliset ongelmat sivuuttamalla on taipumus tuottaa monikulttuurisuuspolitiikkaa, jossa vahvistetaan eri ryhmien identiteettejä ja erilaisuuden kokemuksia, sen sijaan että pyrittäisiin ymmärtämään ryhmän jäsen ensisijaisesti yksilönä ja ihmisenä.

 

Syrjintä on osa yhteiskunnan rakenteita

Syrjinnästä ilmiönä tuntuu olevan vaikea saada kiinni. Osa syrjinnän indikaattoreista ja barometreistä kertoo, että asiat ovat Suomessa menneet parempaan suuntaan viime vuosina, kun taas toisia tarkasteltaessa tilanne näyttää synkältä. Tämän vuoksi on vaikeaa vastata kysymykseen, onko syrjintä Suomessa lisääntynyt vai vähentynyt. Esimerkiksi sukupuoleen liittyvän syrjinnän kannalta tilanne vaikuttaa verrattain hyvältä, kun taas etnisyyteen perustuva syrjintä on korkealla tasolla.

Syrjinnän vakavampien seurausten eli viharikosten – joihin usein liittyy väkivaltaa – suurin motiivi Suomessa on poliisin viimeisten tilastojen mukaan etninen ja kansallinen tausta (69,7%). Seuraavaksi eniten tehdään ilmoituksia viharikoksista, joiden motivaatio liittyy uskontoon tai muuhun vakaumukseen (17%). Jäljempänä listassa tulevat seksuaalinen suuntautuminen (6,7%), vammaisuus (5,3%) ja sukupuoli-identiteetti tai tapa ilmaista sukupuolta (1,3%).

Rakenteellinen syrjintä on ainakin joiltain osin näkymätöntä.

Sama on tulkittavissa Sisäministeriön vuonna 2018 laatimasta selvityksestä, jonka mukaan esimerkiksi vihapuhetta kertoivat kokeneensa maahanmuuttajat, vammaiset, romanit, saamelaiset, uskonnollisiin ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvat henkilöt. Vihapuheen lisäksi turvattomuutta ja pelkoa aiheuttivat syrjintä, rasismi ja väkivalta.

Silloin kun syrjintää esiintyy rakenteellisella tasolla, sitä on vaikeaa määritellä tarkkarajaisesti, koska se on osa yhteiskunnallista rakennetta ja näin ollen ainakin joiltain osiltaan näkymätöntä. Tällaista on muun muassa työ- tai asuntomarkkinoilla tapahtuva syrjintä, jossa toisten on helpompaa työllistyä ja löytää asunto kuin toisten johtuen esimerkiksi nimestään. Tämän kaltainen syrjintä on usein ainakin osin avoimesti hyväksyttyä, joka ilmenee esimerkiksi saamelaisten pakottamisena kulttuuriseen yhtenäisyyteen ja heidän maanomistajuusoikeuksiensa systemaattisena kieltämisenä, vaikka he ovat Euroopan ainoa alkuperäiskansa.

Väestöryhmiä leimaavaa asenteellisuutta, joka vaikuttaa tehtyihin päätöksiin ja toimintaan voi siis ilmetä melkein missä yhteydessä tahansa. Silloin kun syrjintä on osa rakennetta, on syrjintää toteuttavilla instituutioilla ja yhteisöillä ja niissä työtä tekevillä usein vaikeuksia havaita syrjintä omassa toiminnassaan. Sen sijaan syrjinnän kohteeksi joutunut yksilö havaitsee epäoikeudenmukaisen kohtelun usein verrattain helposti.

Syrjivillä yhteisöillä on usein vaikeuksia havaita syrjintä omassa toiminnassaan. Sen sijaan syrjinnän kohteeksi joutunut havaitsee epäoikeudenmukaisuuden helposti.

Syrjinnän kohteeksi joutuneella yksilöllä on monesti kuitenkin hyvin rajalliset keinot yrittää vaikuttaa omaan tilanteeseensa ja suuria vaikeuksia tulla kuulluksi siinä yhteisössä, jonka rakenteissa syrjintä tapahtuu. Joskus tällainen henkilö voi pitää syrjiviä menettelyitä normaaleina tapoina toimia. Näin voi olla esimerkiksi silloin, jos henkilöllä ei ole kokemusta siitä, mitä syrjimätön kohtelu tarkoittaa tai hänellä on jollain muulla tavalla puutteelliset tiedot omista oikeuksistaan.

Syrjivää kohtelua voi olla esimerkiksi se, että kansallista lainsäädäntöä ja sisäisiä ohjeistuksia sovelletaan ensisijaisina päätöksenteossa. Tämä voi tarkoittaa tilannetta, jossa päätökset ja menettelyt ovat ihmisoikeussopimusten tai perustuslain vastaisia. Lopputulokseen päädytään siksi, että ei osata sijoittaa kansallista lainsäädäntöä ja sisäisiä ohjeistuksia oikeisiin rooleihin päätöksentekoprosesseissa tai siksi, että poliittiset intressit ohjaavat päätöksentekoa.

Perustuslaki ja ihmisoikeussopimukset ajavat kansallisen lainsäädännön ja instituutioiden sisäisten ohjausten edelle.

Ihmisoikeussopimusten ja perustuslain ensisijaisuus tulisi huomioida aina, ja jos kansallinen lainsäädäntö tai instituutioiden sisäiset ohjeistukset ovat näiden vastaisia, niitä ei silloin tulisi voida soveltaa käytännössä. Toistaiseksi tätä ei kuitenkaan tehokkaasti valvota eikä Suomen oikeuskäytännössä juuri näe lain soveltamatta jättämistä näillä perusteilla.

Jos lainsäädäntö itsessään on syrjivä, tästä esimerkkinä voi tarkastella esimerkiksi nykymuotoista ulkomaalaislakia, ei tapoja puuttua sen soveltamiseen kansallisella tasolla juuri ole. Ulkomaalaislakiin on erityisesti viime vuosien aikana tehty useita muutoksia, joilla on haluttu kaventaa ulkomaalaisten oikeuksia esimerkiksi rajoittavat heidän oikeuttaan perhe-elämään. Oikeus perhe-elämään tulisi kuitenkin olla jokaisen ihmisen perusoikeus.

Oikeusvaltiosta pitäisikin löytyä tehokkaita keinoja syrjivään lainsäädäntöön puuttumisen tai syrjivään lainsäädännön soveltamiseen.

 

Suunta kohti syrjimättömyyttä

Yhdenvertaisuuteen ja syrjimättömyyteen liittyvät kiinteästi hyvät väestösuhteet ja niitä kannatteleva politiikka. Hyvillä väestösuhteilla tarkoitetaan yksilötasolla tapahtuvan vuorovaikutuksen, luottamuksen, positiivisten asenteiden, osallisuuden ja turvallisuuden kokemuksien tukemista. Kokemukset väestösuhteiden laadusta näyttäytyvät erilaisina eri väestöryhmille.

Kasvava yhteiskunnallinen eriarvoisuus heikentää hyviä väestösuhteita. Jos ihmiset kokevat joutuvansa taistelemaan samoista yhteiskunnallisista resursseista, ryhmien välinen sosiaalinen yhteenkuuluvuuden tunne eli koheesio pienenee, koska kyky hahmottaa yhteisiä päämääriä heikkenee. Samoin käy silloin, kun konkreettisia kontakteja eri väestöryhmien välillä on vähän.

Kasvava yhteiskunnallinen eriarvoisuus heikentää hyviä väestösuhteita. Luottamuksen kasvaminen lähtee siitä kokemuksesta, ettei ihmisten välillä ole suuria eroavaisuuksia.

Eriarvoisuus voi tehdä sokeaksi muiden haasteille yhteiskunnassa. Kun omat asiat ovat verrattain hyvin voi olla vaikea asettua toisten asemaan ja löytää yhtymäkohtia heidän kanssaan. Jos asiat taas ovat huonommin voi olla haasteellista yrittää jäsentää omaa tilannetta esimerkiksi poliittisten linjanvetojen tuloksena.

Sosiaalisen koheesion ja ihmisten välisen luottamuksen kasvaminen lähtee siitä kokemuksesta, ettei ihmisten välillä ole suuria eroavaisuuksia. Sosiaalisen koheesion kasvattaminen yhteiskunnassa on kaikkien etu ja moninaisen yhteiskunnan menestymisen ehto. Ja moninaisia kaikki yhteiskunnat kaikkialla väistämättä ovat, sillä ne muodostuvat ihmisistä, joilla on yksilöllisiä ominaisuuksia.

Investoimalla väestösuhdepolitiikkaan monipuolisesti ja systemaattisesti voitaisiin Suomessakin liennyttää jo syntyneitä vastakkainasetteluita eri väestöryhmien välillä ja puuttua syrjintään ennaltaehkäisevällä otteella. Tämä kuitenkin vaatisi sitä, että syrjinnän ja eriarvoisuuden aiheuttamat rakenteelliset ongelmat tunnustettaisiin olemassa oleviksi yhteiskunnallisella tasolla.

 

Yhdenvertaisuuden ja syrjimättömyyden toteutuminen edellyttävät toimia

Rakenteelliseen syrjintään puuttumisessa ongelman muodostaa sen olemassaolon kieltäminen. Asiaan perehtynyt ruotsalais-amerikkalainen juristi ja tutkija Paul Lappalainen arvioi vuonna 2005 laatimassaan selvityksessä Det blågula glashuset – strukturell diskriminering i Sverige, että rakenteellisen syrjinnän olemassaolon kieltäminen itsessään on yksi rakenteellisen syrjinnän muodoista.

EU-tasollakin on jo havaittu, että syrjintään ja vihaan puuttumisessa ei ole onnistuttu ja että lait ja poliittiset suunnanvedot eivät suojaa niitä ihmisiä, joita ne on tarkoitettu suojelemaan.

Lappalaisen mukaan syrjintään puuttuvan lainsäädännön kehittymättömyys Euroopassa liittyy tosiasioiden kieltämiseen ja kertoo suhtautumisesta syrjintään. Esimerkiksi siitä, että eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä löytyy sisäänrakennettuna rasismia ja antisemitismiä, keskustellaan harvoin. Sisäänrakennettua rasismia on muun muassa se, että ympäröivää maailmaa tarkastellaan siitä näkökulmasta, että valkoisen ihonvärin katsotaan edustavan normia.

Rakenteellisen syrjinnän olemassaolon kieltäminen itsessään on yksi rakenteellisen syrjinnän muodoista.

Esimerkiksi Ruotsissa politiikkaan ja tiedontuottamiseen ovat vaikuttaneet puutteelliset tiedot eurooppalaisen kolonialismin ja rasististen ideologioiden historiallisista vaikutuksista tämän päivän yhteiskunnalliseen kontekstiin.

Suomessakin olisi siis korkea aika muuttaa vähättelevää suhtautumista syrjintään ja tarkastella lähemmin omaa tulkintaamme historiallisista kehityskuluista ja niiden oikeuttamista ajatusmalleista. Sillä nämä heijastuvat lainsäädäntöömme ja tapaamme soveltaa lakeja. Syrjinnän mahdollistaa myös se, että kaikkia yhteiskunnassa ei tarvitse kuunnella vaan valta-asemassa olevat tekevät omien tavoitteidensa mukaisia päätöksiä.

Suomessa tarvittaisiin myös järeämpiä oikeusturvakeinoja, joilla puuttua syrjintään. Tällä hetkellä syrjintää koskevia kanteluita voi tehdä esimerkiksi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusvaltuutetuille. Näillä ei kuitenkaan ole tosiasiallista toimivaltaa puuttua räikeästikin syrjivään menettelyyn. Ne voivat ainoastaan antaa asiaa koskevan lausunnon tai suosituksen tai raportoida siitä edelleen.

Suomessa tarvittaisiin järeämpiä oikeusturvakeinoja, joilla puuttua syrjintään.

Jos oikeusasteissa ja valvovissa viranomaisissa sovelletaan lakia käytäntöön ensisijaisesti kansallista lainsäädäntöä painottaen, poliittisia linjauksia ja muita viranomaisia myötäillen, ei voi syntyä tilaa objektiiviselle oikeudelliselle pohdinnalle ja päätöksenteolle. Jotta syrjintään voidaan puuttua, täytyy asioita voida sanoa ääneen, myöntää järjestelmien puutteelliset menettelyt ja avata todellinen yhteiskunnallinen keskustelu aiheesta. Hyvinvointivaltion ja oikeusvaltion keskiössä tulisi olla yksilö, sen sijaan että ne ajavat instituutioiden etuja.

Yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden ja oikeudenmukaisuuden mahdollisuudesta voidaan puhua vasta sitten, kun kaikilla ihmisillä on lähtökohtia tavoitella asioita, vaikuttaa ja osallistua yhteiskuntaan, riippumatta siitä keitä he ovat. Sinne meillä on vielä matkaa.

 

Kirjoittaja Nora Repo-Saeed on uskontotieteen tohtori ja työskentelee projektisuunnittelijana ADRA Finland säätiössä. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat islam Euroopassa, islam ja sukupuoli sekä muuttoliikkeeseen ja syrjintään liittyvät teemat. ADRA Finland säätiö työstää tällä hetkellä yhteiskunnallista Tavoitteena uusi me -hanketta, joka keskittyy hyviin väestösuhteisiin, syrjimättömyyteen ja inklusiivisuuteen.

1 kommentti

  1. Ihan mielenkiintoista pohdiskelua, mutta meikäläisen makuun liian kuvailevaa.

    Kirjoitat esimerkiksi “Kasvava yhteiskunnallinen eriarvoisuus heikentää hyviä väestösuhteita. Jos ihmiset kokevat joutuvansa taistelemaan samoista yhteiskunnallisista resursseista, ryhmien välinen sosiaalinen yhteenkuuluvuuden tunne eli koheesio pienenee, koska kyky hahmottaa yhteisiä päämääriä heikkenee.” Tämä lienee totta, mutta mitä pitäisi tehdä tai olla tekemättä, jos tosiasiassa ihmiset joutuvat taistelemaan samoista yhteiskunnallisista resursseista? Näitä resurssejahan ei ole loputtomasti ja on helppo kuvitella, tai löytää ihan todellisuudesta, tilanteita joissa taistelua syntyy.

    Kirjoitat myös “Sosiaalisen koheesion ja ihmisten välisen luottamuksen kasvaminen lähtee siitä kokemuksesta, ettei ihmisten välillä ole suuria eroavaisuuksia. Sosiaalisen koheesion kasvattaminen yhteiskunnassa on kaikkien etu ja moninaisen yhteiskunnan menestymisen ehto.”. Mitä mielestäsi pitäisi tehdä tai olla tekemättä, jos tosiasissa ihmisten välillä on suuria eroavaisuuksia? Mitä jos vaikka vakioidaan sosiaaliluokka tulomielessä ja silti löytyy suuria eroavaisuuksia ihmisten välillä. Mitä tästä pitäisi ajatella? Pohdintasi antavat aihetta ajatella, että kyseessä on paha asia, koska koheesio vaarantuu.

    Ymmärränkö oikein, että koko juttusi taustaoletus on, että yksilön kokema syrjintä on totta tai että on perusteltua olettaa syrjintää tapahtuneen, jos yksilö niin kokee? Tämä on mielestäni varsin vaarallinen oletus. Mieleeni tulevat lukuisat virantäytöt yliopistoissa 1980-2020.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*