Viron ulkopolitiikka muotoutui vuoden 1991 uudelleenitsenäistymisen jälkeen poikkeuksellisen suotuisassa kansainvälisessä ympäristössä. Elettiin läntisen hegemonian, demokratian voittokulun ja Venäjän heikkouden aikaa. Euroopan turvallisuustilanne oli 1990-luvulla ja pitkälle 2000-luvulla parempi kuin vuosisatoihin.

Nyt ovat edessä vaikeammat ajat: suurvaltojen välinen kilpailu kovenee, lännen yhtenäisyys horjuu ja Venäjä on valinnut vastakkainasettelun tien lännen kanssa.

Viron ulkopolitiikka muotoutui vuoden 1991 uudelleenitsenäistymisen jälkeen poikkeuksellisen suotuisassa kansainvälisessä ympäristössä.

Nämä muutokset kietoutuvat vielä yhteen kielteiseen trendiin. Demokratia on globaalisti heikkenemässä ja liberaaleja arvoja kyseenalaistetaan yhä vahvemmin, eikä pelkästään autoritaarisissa valtioissa vaan myös demokratian ja liberalismin synnyinsijoilla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Tämä kehitys on jatkunut jo vuodesta 2006, jolloin 1990-luvun valtaisa demokratisoitumisen aalto kääntyi laskuun. Yhdysvallat näyttää hylänneen globaalin roolinsa demokratian puolustajana ja edistäjänä.

Kaikki nämä trendit koettelevat 100 vuotta täyttävän Viron kansainvälisen aseman peruspilareita.

Demokratia ja turvallisuus – kolikon kaksi puolta

Viron ulkopolitiikka on viime vuosikymmenet ollut vahvasti länteen suuntautuvaa ja arvopohjaista. Perusajatus arvojen merkityksestä noudattaa liberaalia näkemystä kansainvälisistä suhteista. Kuuluminen arvopohjaiseen läntiseen yhteisöön on katsottu parhaaksi mahdolliseksi takeeksi pienen maan turvallisuudelle.

Vaikka arvoja korostavaa retoriikkaa ei ole aina johdonmukaisesti noudatettu käytännössä, periaatteellisena ohjenuorana sillä on ollut vahva merkitys. Esimerkiksi Viro on pyrkinyt edistämään demokratiaa EU:n itäisessä naapurstossa, etenkin Georgiassa ja Ukrainassa. Toisaalta se suhtautui kuitenkin varsin pehmeästi demokratian heikkenemiseen aikanaan Mikheil Saakašvilin Georgiassa ja Viktor Janukovytšin Ukrainassa.

Demokraattiset arvot ja turvallisuusedut ovat liberaalissa ajattelussa kolikon kaksi puolta. Demokratisaatio avasi 1990-luvulla entisen itäblokin maille pääsyn läntisiin järjestöihin.

Yhteisille arvoille ja samankaltaisille yhteiskuntajärjestyksille nojaavat turvallisuusyhteisöt ovat historiallisesti kaikkein menestyksekkäimpiä. Demokratiat eivät käy keskenään sotia ja niille on luontevaa sitoutua sääntöperustaiseen yhteistyöhön sekä sisä- että ulkopolitiikassaan, kuuluu kantilainen demokraattisen rauhan teoria.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen oli helppoa ja luontevaa puhua arvopohjaisesta ulkopolitiikasta. Viime vuodet ovat sen sijaan tuoneet mieleen 1930-luvun, jolloin demokratia näytti heikolta ja häviävältä kokeilulta ja monet eurooppalaiset pitivät autoritarismin voittokulkua vääjäämättömänä.

Viime vuodet ovat tuoneet mieleen 1930-luvun, jolloin demokratia näytti heikolta ja häviävältä kokeilulta ja monet eurooppalaiset pitivät autoritarismin voittokulkua vääjäämättömänä.

Nyt ei olla palattu 1930-luvulle, mutta kuten historioitsija Timothy Snyder varoittaa, emme ehkä ole yhtään sen viisaampia kuin sen ajan eurooppalaiset, jotka myöntyivät natsismin tai kommunismin nousuun ja jopa innostuivat siitä. Viron luisuminen 1930-luvulla maltilliseen autoritarismiin istui sen ajan trendiin.

Autoritarismin nousu edistää paljon puhuttua liberaalin kansainvälisen järjestyksen murenemista, joskin kyseessä on kaksi erillistä ilmiötä. Kun demokratia maailmalla taantuu, nousee entistä tärkeämmäksi kysymys siitä, miten keskenään erilaiset poliittiset järjestelmät saadaan sidottua yhteisesti sovituille säännöille perustuvaan yhteistyöhön.

Kiinan ja EU:n ulkopoliittisessa retoriikassa painotetaan, että eri osapuolia hyödyttävä yhteistyö on mahdollista ja tavoiteltavaa. Tämä lähestymistapa eroaa Yhdysvaltojen ja Venäjän näkemyksestä, jossa valtioiden välisissä suhteissa vallitsee nollasummapelin logiikka.

Pienvaltioliberalismi voitti pienvaltiorealismin

Suomi menestyi kylmän sodan aikana olosuhteisiin nähden varsin hyvin pienvaltiorealismiksi kutsutulla ulkopolitiikalla. Uudelleenitsenäistyneen Viron ulkopolitiikkaa voidaan sen sijaan luonnehtia pienvaltioliberalismiksi.

Suomalaiselle pienvaltiorealismille oli ominaista puolueettomuus ja epäluulo kaikkia suurvaltoja kohtaan, mutta toisaalta myöntyvyys suurvaltanaapuri Venäjän turvallisuuspoliittisiin etuihin. Tähän koulukuntaan istuu myös ajatus, että puolueettomuus voi lisätä pienen maan liikkumatilaa kansainvälisissä suhteissa samalla, kun se auttaa pysymään suurvaltojen välisten konfliktien ulkopuolella.

Nämä ajatukset ovat yhä läsnä suomalaisessa keskustelussa, kuten hiljattainen presidentinvaalikampanja osoitti.

Suomi menestyi kylmän sodan aikana pienvaltiorealismiksi kutsutulla ulkopolitiikalla. Uudelleenitsenäistyneen Viron ulkopolitiikkaa voidaan sen sijaan luonnehtia pienvaltioliberalismiksi.

Vastaavaa puolueettomuuspolitiikkaa – eri variaatioin – harjoitti kylmän sodan aikana moni muukin eurooppalainen pienvaltio. Jatkumona siltä ajalta Euroopan unionissa on yhä neljä sotilaallisesti liittoutumatonta jäsenmaata: Suomen lisäksi Ruotsi, Irlanti ja Itävalta.

Euroopan pienten valtioiden keskuudessa – paljon muitahan täällä ei olekaan – suositummaksi on kuitenkin noussut arvopohjaisten liittolaissuhteiden ja integraation linja. Siinä katsotaan, että pieni maa voi maksimoida kansainvälistä vaikutusvaltaansa ja turvallisuuttaan kuulumalla järjestöihin kuten EU ja Nato.

Kaikki suurvallat eivät olekaan samasta puusta veistettyjä, vaan suurvallan politiikkaa ohjaavilla arvoilla ja näkemyksillä on merkitystä. Sekä Suomessa että Virossa on korostettu, että länteen kuulumista määrittävät ennen kaikkea arvot, jotka ovat myös turvallisuusyhteisön perusta. Suomessa tämä linja on määritelty euroatlantismiksi.

Toki eurooppalaiseen pienvaltioliberalismiin mahtuu huomattavia sävyeroja, jotka ovat tulleet vahvasti esiin EU-maiden suhtautumisessa Venäjään. Ennen Ukrainan kriisiä muun muassa Suomi ja Saksa korostivat liberaalin keskinäisriippuvuuden hengessä ajatusta tai pikemminkin toivetta, että tiiviin taloudellisen ja muun kanssakäymisen myötä konfliktien riski lännen ja Venäjän välillä pienenisi ja kenties Venäjä kehittyisi vähitellen demokratian suuntaan.

Sen sijaan Baltian maissa tuotiin äänekkäästi esiin sitä, ettei Venäjä tosi asiassa demokratisoitunut vaan kehittyi jo 2000-luvun alusta lähtien autoritaarisempaan suuntaan. Kumpikin liberaali ajatussuunta piti Venäjän demokratisoitumista tärkeänä Euroopan turvallisuudelle, mutta lähestyi asiaa eri tavoin: Suomi panosti kumppanuuden rakentamiseen, kun puolestaan baltit pitivät yllä kriittistä etäisyyttä itänaapuriin.

Onko EU:sta demokratian puolustajaksi?

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi EU on yrittänyt asettua moraalisesti ylempään asemaan globaalin järjestyksen ja liberaalien arvojen puolustajana. Tosiasiassa sen ulkopolitiikka on kuitenkin ottanut harppauksen geopoliittisen realismin tai, kuten EU itse asian määrittelee, periaatteellisen pragmatismin suuntaan. Tämä on näkynyt EU:n suhteissa esimerkiksi Turkkiin ja moniin Afrikan maihin.

Liberalismin horjuminen EU:n sisällä syö myös arvo- ja sääntöperustaisen eurooppalaisen ulkopolitiikan uskottavuutta. Tuskin mikään on ollut yhtä vahingollista EU:n Ukrainan-suhteille kuin Puolan ja Unkarin illiberaali kehitys – paitsi ehkä Ukrainan omien uudistusten takkuilu.

Puola onkin tällä hetkellä Viron ja koko EU:n arvopohjaisen identiteetin ja ulkopolitiikan kiperimpiä haasteita. Kuten moni muu EU-maa, Viro on ollut haluton tuomitsemaan Puolan oikeusvaltiota (ja siten myös demokratiaa) heikentävien toimia. On pelätty, että se tie vain voimistaisi Puolan nykysuuntaa ja luisuisi kohti maan EU-eroa, kenenkään sitä haluamatta.

Entä mitä jää jäljelle arvopohjaisesta ulkopolitiikasta ja turvallisuusyhteisöstä, jos Puolan ja Unkarin tie hiljaa hyväksytään; jos Ukrainalta ei uskalleta vaatia enempää; jos Turkki pysyy EU:n jäsenehdokkaana samalla kun autoritarismi maassa syvenee? Miten luotettavia ovat tulevaisuudessa Yhdysvaltojen turvatakuut, jos ne eivät nojaa yhteisille arvoille ja näkemykselle maailmanjärjestyksestä, vaan ne on päivittäin lunastettava asettumalla tukemaan Yhdysvaltojen toimintaa ja linjauksia?

Milloin pitää taistella virtaa vastaan ja milloin mukautua sen vietäväksi? Yksittäinen pieni valtio ei pysty globaalia demokratian ja kansalaisoikeuksien heikkenemisen trendiä pysäyttämään. Yhdessä EU-mailla on huomattavasti paremmat edellytykset puolustaa arvojaan sekä unionin sisällä että sen ulkopuolella – jos vain yhteinen arvopohja säilyy.

Viro pystyy omalta osaltaan vaikuttamaan siihen, että Eurooppa olisi Yhdysvalloille mahdollisimman vahva kumppani, jonka näkemyksiä Washingtonissa kuunnellaan.

Ulkoministeri Sven Mikser vahvisti hiljattain riigikogulle eli Viron parlamentille pitämässään linjapuheessa, että sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen säilyminen on Virolle ensiarvoisen tärkeää. Jatkossa sen asian eteen on tehtävä enemmän töitä; globaali virta ei juuri nyt kulje suotuisaan suuntaan. Samanmielisiä kumppaneita löytyy ennen kaikkea Euroopasta, myös pohjoisnaapurista.

Samalla Viron on oltava realistinen sen suhteen, että sen turvallisuus on vahvasti riippuvainen Yhdysvalloista pitkälle tulevaisuuteen. Viro pystyy omalta osaltaan vaikuttamaan siihen, että Eurooppa olisi Yhdysvalloille mahdollisimman vahva kumppani, jonka näkemyksiä Washingtonissa kuunnellaan.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

Kristi Raik on Viron Ulkopoliittisen instituutin johtaja ja Turun yliopiston dosentti. 

Julkaisu Viro 100: Arvopohjaisen ulkopolitiikan valoisat päivät ovat ohi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa asuu noin 50 000 virolaista, joten he ovat suurin ulkomainen väestöryhmä Suomessa. Heidän lisäkseen Suomessa on tuhansia tilapäisiä virolaisia työntekijöitä, joiden asuinpaikka on Virossa.

Vaikka Pentti Raittila kuvaili tutkimuksessaan vuonna 2004 virolaisia suomalaisten Toisiksi, virolaisten mielletään integroituvan kielellisen ja kulttuurisen läheisyyden vuoksi helposti suomalaiseen yhteiskuntaan.

Siitä lähtien, kun Viro liittyi EU:hun ja virolaiset saivat oikeuden EU:n sisäiseen vapaaseen liikkuvuuteen, virolaisväeston koostumus ja asema Suomessa on muuttunut suuresti. Tutkimuksista käy ilmi, että monien kriteerien mukaan virolaiset pärjäävät parhaiten suomalaisessa yhteiskunnassa verrattuna muihin maahanmuuttajaryhmiin.

Monien kriteerien mukaan virolaiset pärjäävät parhaiten suomalaisessa yhteiskunnassa verrattuna muihin maahanmuuttajaryhmiin.

Käyttökelpoinen kriteeri onnistuneesta integraatiosta yhteiskuntaan on työllisyysaste. Tilastotietojen mukaan 20–64-vuotiaiden virolaisten työllisyysaste (76 %) on jopa korkeampi kuin suomalaisen kantaväestön (74 %). Monilla muilla maahanmuuttajaryhmillä alle 50 prosentin.

Rakenteellisesti virolaisväestö Suomessa pitää sisällään paljon nuoria ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajia.

Tilastotiedot eivät kerro kuitenkaan virolaisväestön omakohtaisesta pärjäämisestä, eetoksesta ja asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Vähintään yhtä tärkeää on se, miten suomalaiset suhtautuvat virolaisiin ja näkevät näiden aseman Suomessa.

Virolaisten käsitys omasta asemastaan suomalaisessa yhteiskunnassa koostuu arkikokemuksista ja näkemyksistä siitä, keitä he ovat Suomessa ja miten muut heihin suhtautuvat. Se heijastaa virolaisten aiempaa ja nykyistä suhdetta synnyinmaahansa Viroon, mutta myös niitä asenteita ja odotuksia, joita omat maanmiehet heihin asettavat.

Paikan etsiminen maahanmuuttajien etnisessä hierarkiassa

Maahanmuuttajat käyvät jatkuvaa neuvottelua omasta asemastaan etnisten ryhmien välisessä hierarkiassa. Neuvotteluissa käytetään erilaisia kulttuurisia strategioita ja pyritään jatkuvasti ylittämään paikallisia esteitä positiivisen identiteetin luomisessa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa keskeisiä arvoja ovat työntekijän status – onko henkilöllä työpaikka vai ei – sekä yhteiskunnallisesti hyväksyttävä ”hyvän työntekijän” kyky maksaa veroja. Ne, jotka ”elävät sosiaalituella”, voidaan etnisten ryhmien sisäisessä hierarkiassa luokitella henkilöiksi, jotka eivät ole ”ansainneet” paikkaansa yhteiskunnassa.

Ainakin osa maahanmuuttajaryhmiä on omaksunut hyvin tämän periaatteen. Sekä suomalaisten että maahanmuuttajien silmissä hyväksyntää lisää maahanmuuttajien asenne ja edistyminen suomen kielen oppimisessa ja paikallisten kulttuuristen normien omaksumisessa.

Koska kulttuuristen ja sosiaalisten hierarkioiden syntymiseen erilaisten etnisten ryhmien välillä vaikuttaa niin monta tekijää, niitä on vaikea eritellä ja niihin on vaikea vaikuttaa. Sitä enemmän maahanmuuttajaryhmien jatkuvasta osallistumisesta hierarkioiden muokkaamiseen pitää olla tietoinen ja sitä pitää tutkia.

Kuten jo totesimme, virolaisten mielletään integroituvan helposti suomalaiseen yhteiskuntaan kielellisen ja kulttuurisen läheisyytensä vuoksi. Voisivatko virolaiset jopa toimia liimana ja välittäjinä kantaväestön ja maahanmuuttajataustaisten välissä Suomessa, koska yhtäältä heidän kulttuurinen läheisyytensä suomalaisiin ja toisaalta muiden maahanmuuttajaryhmien kanssa jaetut kokemukset mahdollistavat tällaisen roolin?

Oma aikaisempi tutkimuksemme sekä omakohtaiset kokemukset ja havainnoinnit – artikkelin toinen kirjoittaja Jaanika Kingumets on asunut virolaisena Suomessa vuodesta 2004, toiminut sekä tutkijana että seurannut järjestöaktivistina virolaisvähemmistön, heidän toimintamallien ja mielipiteiden kehitystä – viittaavat pikemminkin siihen, että virolaisten solidaarisuudesta muita maahanmuuttajaryhmiä kohtaan voidaan puhua hyvin harvoin.

Herkät havainnoitsijat

Virolaiset pyrkivät vaikuttamaan asemaansa väestöryhmien välisessä etnisessä hierarkiassa. He tarkkailevat aktiivisesti, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa kantaväestön ja maahanmuuttajien välillä tapahtuu, ja rakentavat omaa suhdettaan näihin molempiin.

Tämän artikkelin toinen kirjoittaja Markku Sippola työskenteli vuosina 2014–2016 Jyväskylän yliopistolla tutkimusprojektissa, joka pureutui virolaisten ”työmarkkinakansalaisuuteen” – siihen, miten virolaiset integroituvat suomalaisille työmarkkinoille ja yhteiskuntaan yleensä. Tutkimusta varten haastateltiin noin 50 virolaista työperäistä maahanmuuttajaa tai lähetettyä työntekijää.

Virolaiset näyttäytyivät yhteiskunnallisten rakenteiden ja toimintakulttuurien herkkinä havainnoitsijoina. He saattoivat tuoda asenteitaan ja käyttäytymismallejaan Virosta, mutta omaksuivat myös avoimesti suomalaisen yhteiskunnan tapoja ja malleja.

Virolaiset työntekijät asemoivat itseään suomalaisessa yhteiskunnassa suhteessa muihin maahanmuuttajaryhmiin tuomalla esiin ”ansaittua” statustaan työtä tekevinä ja veroja maksavina kansalaisina

Joillakin haastatelluilla ilmeni myös kovia äänenpainoja muita maahanmuuttajaryhmiä kohtaan. Tämä korostui erityisesti nuorten miespuolisten rakennusalan työntekijöiden puheessa.

Tällaisella puheella saattaa olla myös tietoinen tarkoitus. Vaikka verrattuna muihin maahanmuuttajaryhmiin virolaisia pidetään Suomessa ongelmattomina, näkymättöminä, sulautuvina, sopeutuvina – ja joskus jopa sosiaalisesti passiivisina – he ovat yhteiskunnassamme kuitenkin tärkeitä vaikuttajia. He vain toimivat huomaamattomasti.

Sippolan aikaisemmasta tutkimuksesta ilmenee, että omilla tavoillaan toimia virolaiset rakentavat diskursiivisesti suhdettaan suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan kahden strategian, omimisen ja etäännyttämisen, avulla.

Virolaiset arvioivat jatkuvasti sijoittumistaan suomalaisessa yhteiskunnassa. Se edellyttää yhteiskuntarakenteen tuntemusta ja hiljaista tietoa strategioista ja käytännön työkaluista sekä kykyä ja valmiutta käyttää niitä sekä työelämässä että kohtaamisissa viranomaisten kanssa ja sosiaalisissa tilanteissa.

Virolaiset työntekijät asemoivat itseään suomalaisessa yhteiskunnassa suhteessa muihin maahanmuuttajaryhmiin tuomalla esiin ”ansaittua” statustaan työtä tekevinä ja veroja maksavina kansalaisina – erotuksena muihin etnisiin ryhmiin, jotka elävät hyvinvointivaltion ”anteliaisuuden” varassa.

Virolaisvähemmistön monimuotoisuus

Toisaalta virolaisista ei voi puhua yhtenä ryhmänä, vaan ryhmä pitäisi sen sijaan nähdä monimuotoisemmin. Tutkimustulokset kertovat tähän asti pikemmin siitä, että kyse on hyvin monimuotoisesta vähemmistöstä, jonka arvot, intressit ja pyrkimykset ovat usein ristiriidassa.

Tutkimuksessamme haastatellut virolaiset eivät hyväksyneet myöskään toisia virolaisia, jotka käyttivät väärin sosiaalitukia tai jotka ovat syyllistyneet väkivallantekoihin Suomessa.

Virolaisista ei voi puhua yhtenä ryhmänä, vaan ryhmä pitäisi sen sijaan nähdä monimuotoisemmin.

Suoranaista rasismia ilmeni haastatelluista vain vähemmistön mielipiteissä. Aineistossa oli niitäkin, jotka hehkuttivat omia monikulttuurisia työpaikkojaan.

Niinpä selonteot, jotka käsittelevät virolaisia Suomessa homogeenisena ryhmänä, rinnastuvat tarkasteluihin suomalaisista yhtenä homogeenisena ryhmänä Suomi-nimisellä maantieteellisellä alueella. Samoin kuin kantaväestönkin kohdalla, virolaisten haastatteluaineistossa esiintyvät rasismin ilmaukset tulee ottaa vakavasti ja ilmiötä täytyy tutkia.

Identiteettipuheen eri muodot sosiaalisessa mediassa

Vaikka etnisiin ryhmiin kohdistuvaa syrjintää ja jännitteitä valtaväestön ja muiden etnisten ryhmien välillä on tutkittu Suomessa paljon, etnisten ryhmien edustajien välisiä suhteita on tutkittu hyvin vähän.

Uusi DIARA-hankkeemme (2018–2020) kohdistuu Suomen virolais- ja venäläisväestön sosiaalisessa mediassa tuottamaan puheeseen, joka liittyy oman ryhmän asemointiin suhteessa kanta- ja maahanmuuttajaväestöön. Tarkastelemme näiden ryhmien identiteettipuhetta, jolla pyritään samastumaan ja erottautumaan kantaväestöstä.

Käyttämällä aineistona sosiaalisen median keskusteluja emme itse suoranaisesti osallistu identiteettipuheen muodostamiseen tutkijana kuten tapahtuisi esimerkiksi vuorovaikutteisessa haastattelussa. Sitä vastoin teemme toisen käden analyysia siitä, miten sitä puhetta luodaan some-ryhmien vuorovaikutuskentällä maanmiehien keskuudessa.

Uskomme, että tämä ”tarinoinnin” viitekehys toimii virolaisten keskuudessa yhtäältä legitimoimaan heidän asemaansa yhteiskunnallisessa hierarkiassa ja toisaalta etäännyttämään heitä muista etnisistä ryhmistä tai ”väärin käyttäytyvistä” oman ryhmän jäsenistä.

Suomalainen maahanmuuttopolitiikka peilissä

Mitä etnisen hierarkian syntyminen merkitsee suomalaisen yhteiskunnan kannalta? Onko rajalinjojen syntyminen maahanmuuttajaryhmien välillä harmitonta vai voiko tällä olla vakaviakin seurauksia?

Suomalaiseen maahanmuuttopolitiikkaan kuuluu olennaisena osana kaikkien maahanmuuttajien integrointi suomalaiseen yhteiskuntaan. Erilaisista maahanmuuton muodoista erityisesti turvapaikanhakijat ja pakolaiset ovat saaneet viime aikoina erityisaseman. Maahanmuuttajien aseman ”korjaaminen” suhteessa natiiviväestöön ei kuitenkaan voi olla maahanmuuttopolitiikan ainoa päämäärä, vaan huomiota on kohdistettava myös siihen, millaiset välit eri maahanmuuttajaryhmillä on keskenään.

Onko rajalinjojen syntyminen maahanmuuttajaryhmien välillä harmitonta vai voiko tällä olla vakaviakin seurauksia?

Toisia maahanmuuttajia etäännyttävä puhe ei ole ”vain puhetta”; tuotettu puhe rakentaa sosiaalista todellisuutta. Vaarana maahanmuuttajaryhmien välisessä erottelevassa puheessa on etnisten eroavaisuuksien ylikorostuminen, jos puheen taso alkaa lähennellä vihapuhetta.

Jos tällainen kehitys jatkuu, etnisten vähemmistöjen keskinäinen dialogi Suomessa voi tyrehtyä. Itselle omimisen, toisista etäännyttämisen ja negatiivisen fiktiivisen tarinankerronnan sijaan on luotava kulttuurisia siltoja ja paikkoja, joissa keskinäisen erilaisuuden värittämä, omia etnisiä taustoja kunnioittava monikulttuurisuus saisi jalansijaa.

100-vuotias Suomi ja 100-vuotias Viro ovat korkean keskinäisen luottamuksen yhteiskuntia. Nämä ovat myös enenevässä määrin monikulttuurisia yhteiskuntia. Keskinäisen luottamuksen ylläpitämiseksi on tärkeää, että kaikkia kansalaisuuksia edustavat ryhmät keskustelevat keskenään sivistyneesti ja sopusoinnussa.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

Markku Sippola on yhteiskuntatutkimuksen yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Jaanika Kingumets on Koneen Säätiön apurahatutkija ja sosiaaliantropologian tohtorikoulutettava Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Viro 100: Virolaiset Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tammikuussa 2018 piti 20-vuotisjuhlakonserttinsa Põhjamaade Sümfooniaorkester, Pohjoismaiden sinfoniaorkesteri, Viron konserttielämässä paikkansa vakiinnuttanut projektikokoonpano. Orkesterin solistit ja muut muusikot ovat löytyneet vuosien mittaan muodostuneesta kansainvälisestä verkostosta, johon kuuluvat varsinkin Itämeren alue ja entinen Neuvostoliitto. Gaalakonsertin ”kevyestä klassisesta” kootussa ohjelmistossa edustivat pohjoismaista säveltaidetta kaksi tuttuakin tutumpaa teosta – Edvard Griegin ”Vuorenpeikkojen tanssi” ja Jean Sibeliuksen ”Valse triste”.

Orkesterin nimeäminen kuvastaa hyvin sitä, miten virolaisten tapa puhua pohjoismaisuudesta eroaa vaikkapa suomalaisten tavasta. Suomessa ottaisi ”pohjoismainen” orkesteri tehtäväkseen avartaa ja syventää neljän läntisen naapurimaamme (ja kolmen autonomisen alueen) musiikkikulttuurin tuntemusta. Se voisi ehkä anoa ja saada apurahoja tätä tarkoitusta varten. Virossa toimiva orkesteri sen sijaan lienee saanut tämän nimen siksi, että se on yleisön kannalta mielenkiintoisempi kuin monet vaihtoehdot.

”Pohjoismaiden” ei ajatella tässä yhteydessä viittaavan pelkästään Pohjoismaiden neuvoston jäsenvaltioihin; sanan sisältö on vähemmän konkreettinen tai mihinkään velvoittava. Virossa on vähemmän sellaisia rakenteita, jotka antaisivat sisältöä ”pohjoismaisuudelle” ja ohjaisivat käsitteen käyttöä.

Monissa yhteyksissä virolaiset pitävät itseään ”pohjoismaisina”. Tämä koskee varsinkin kulttuuria ja historiaa ja juhlapuheissa esiintyvää, vaikeasti määriteltävää ”mentaliteettia”.

”Joulumaa”

Viron alue on historiansa aikana monin tavoin kytkeytynyt pohjoismaiden poliittiseen ja kulttuuriseen vaikutuspiiriin. Suomi oli tärkeä 1800-luvun virolaiskansalliselle liikkeelle. ”Suomen silta”, kahden kansan läheinen yhteistyö ja jopa poliittinen yhdistyminen, oli eräs kansallisen liikkeen unelmista. Viron itsenäistyessä 1918 keskusteltiin Virossa myös Baltian ja pohjoismaiden federaatiosta.

Suomi valitsi maailmansotien välisen ajan ulkopolitiikassaan pohjoismaisen suuntauksen epävarmana pidetyn reunavaltiopolitiikan sijaan. Muissa pohjoismaissa läheisempi yhteistyö Baltian maiden kanssa ei koskaan tullut ajankohtaiseksi. Molemminpuolinen kiinnostus heräsi vasta niiden uudelleen itsenäistyessä. Viro on sittemmin saavuttanut jäsenyyden tärkeimmissä läntisissä kansainvälisissä organisaatioissa – Euroopan neuvostossa 1993, Natossa ja Euroopan unionissa 2004.

Sekä ennen liittymisiä että niiden jälkeen on virolaispoliitikkojen retoriikkaa leimannut pyrkimys määritellä Viro yksiselitteisesti läntisenä maana – ei siis ”entiseen Neuvostoliittoon”, ”entiseen Itä-Eurooppaan” eikä edes ”Baltiaan” kuuluvana. Näiden alueiden sijaan on nostettu esiin Viron ”pohjoismaisuus” tai ainakin ”pohjoiseurooppalaisuus”.

Tyypillisesti korostetaan mentaliteetin ja kulttuurin yhteneväisyyttä, ei pohjoismaisten yhteiskuntien konkreettisia erityispiirteitä.

Viron pohjoismaisuuden korostajista tunnetuin on varmaan Toomas Hendrik Ilves, joka puhui siitä toistuvasti presidenttikaudellaan (2006–2016) ja jo aikaisemmin, europarlamentaarikkona ja ulkoministerinä ollessaan. Joulukuussa 1999 hän käytti Lennart Mereltä lainattua ”joulumaan” metaforaa – sana viittaa maihin, joissa keskitalven juhlasta käytetään samaa sanaa (jõulud, joulu, jul, Yule) – eli Viroon, pohjoismaihin ja Britanniaan:

”Ikävä kyllä useimmat tai kaikki Viron ulkopuolella puhuvat jostakin ’Baltiasta’. Käsite on mielenkiintoinen, sillä kolmea Baltian maata yhdistävät ainoastaan ulkopuolisten aiheuttamat onnettomat kokemukset: miehitykset, kyyditykset, annektoiminen, neuvostolaistaminen, kollektivisointi, venäläistäminen. Näitä maita ei yhdistä yhteinen identiteetti. […] Haluan osoittaa, että Viro on ollut, ja on, nimenomaan joulumaan osa. […]

Euroopan unionin sisällä on syntymässä pohjoinen identiteetti. Jo nyt kuvaavat ’etelämaalaiset’ virolaisia, ainoaa kansaa, joka on pystynyt murtamaan EU:n ennakkoluulot ’entisiä neuvostoliittolaisia’ kohtaan, ’uusiksi suomalaisiksi’. Rajojen kaaduttua […] yhteiset edut, yhteiset tyylit ja lähestymistavat osoittautuvat yhä tärkeämmiksi.”

Tosin sen jälkeen, kun kaikki kolme Baltian maata liittyivät samanaikaisesti Natoon ja EU:hun, ei enää ole ollut tapana korostaa näin voimakkaasti niiden välisiä eroja.

Muissa suhteissa lainaus edustaa edelleenkin hyvin Viron poliitikkojen pohjolapuhetta. Tyypillisesti korostetaan mentaliteetin ja kulttuurin yhteneväisyyttä, ei pohjoismaisten yhteiskuntien konkreettisia erityispiirteitä. Skandinavia merkitsee tänä päivänä ”etupäässä erään lentoyhtiön valtiollista yhteisomistusta”, Ilves väitti puheessaan Turun yliopistossa 22.4. 2009.

”Uusi pohjoismaa”

Vaikka Ilves ankkuroi pohjoismaisuuden kulttuurin syvärakenteisiin, jokaisen maan alueellinen kuuluvuus näyttäytyy kuitenkin konstruktiona, jonka se voi tietoisesti valita ja jonka tärkein ominaisuus on ulkoinen uskottavuus. Tähän samaan, ulkoista kuvaa ja symboleja korostavaan pohjolapuheeseen kuuluvat myös Viron lehdistössä 2000-luvun alussa ei pelkästään leikkimielellä esitetyt ehdotukset valtiolipun vaihtamisesta ristilippuun ja sanan ”Estland” omaksumisesta maan englanninkielisenä nimenä vakiintuneen muodon ”Estonia” tilalle.

Pohjoismaisuuden toi esiin vuoden 2015 vaaliohjelmassaan Viron edellisen pääministerin, Taavi Rõivasin reformipuolue. Viron tavoitteeksi asetettiin tulla ”uudeksi pohjoismaaksi”, jota luonnehtii kilpailukyky, it-osaaminen ja innovatiivisuus, mutta joka pystyy välttämään ”vanhoja” pohjoismaita luonnehtivan sääntelyn ja byrokratian.

”Uusi” viittaa siihen, että uusliberaalin hallituspuolueen ohjelmaan kuului vähintään Suomen elintason saavuttaminen, mutta ei sosiaaliturvan tai hyvinvointipalvelujen kehittäminen ”vanhojen” Pohjoismaiden tasolle.

Sana ”uusi” viittaakin siihen, että uusliberaalin hallituspuolueen ohjelmaan kuului vähintään Suomen elintason saavuttaminen, mutta ei sosiaaliturvan tai hyvinvointipalvelujen kehittäminen ”vanhojen” Pohjoismaiden tasolle.

Rõivas ja Ilves ovat tietysti molemmat oikeassa siinä, että geopolitiikkaa ja identiteettejä määrittävien käsitteiden sisältö muuttuu. Pohjoismaisuudenkin merkitys on muuttunut.

Pohjoismaiden neuvoston 52. istunnossa Reykjavikissa marraskuussa 2000 käsiteltiin monenlaisia suunniteltuja ja jo käynnistettyjä yhteistyömuotoja Baltiassa ja Luoteis-Venäjällä. Silloin keskusteltiin ehdotuksesta aloittaa neuvottelut Baltian maiden kanssa Pohjoismaiden neuvoston täysjäsenyydestä.

Ehdotusta perustellessaan konservatiivisen ryhmän puhemiehenä toiminut Bo Lundgren kritisoi käsitystä, että pohjoismaisen hyvinvoinnin edellytyksenä olisi korkea veroaste. Globalisaation seurauksena verotusta ja sääntelyä olisi sen sijaan kevennettävä, hän arvioi.

Hänelle vastanneen Göran Perssonin mukaan pohjoismaiset yhteiskunnat olivat moderneja juuri suuren julkisen sektorin vuoksi. Pohjoismainen yhteiskuntamalli oli ”lujasti ankkuroitunut, moderni ja menestyksellinen”. Selkein numeroin 38–17 päättyneen äänestyksen tulos oli, että jäsenyysneuvotteluja ei aloiteta.

”Ohut ja ”syvä” pohjoismaisuus

Kun virolaiset puhuvat itsestään pohjoismaalaisina tai maansa paikasta pohjoismaiden joukossa, ei puhe yleensä tarkoita pyrkimystä hyvinvointiyhteiskunnan pohjoismaiseen malliin. Arkinen pohjolapuhe koskee kulttuurista ja psykologista läheisyyttä.

Pohjoismaita toki myös kritisoidaan: sanomalehdistössä ja internetmediassa ei ole harvinaista törmätä päivittelyyn pohjoismaiden korkeasta verotuksesta ja muista sosiaalidemokratian ja tasa-arvoajattelun todellisista tai kuvitelluista ylilyönneistä.

Politiikassa Viron pohjoismaisuudesta puhutaan positiivisena ryhmäkuuluvuutena, jolle on tärkeätä saavuttaa ulkoinen tunnustus. Pohjoismaisuus nähdään tyypillisesti niin ”ohuena” ja abstraktina ominaisuutena, että sillä voidaan luonnehtia hyvin erilaisia yhteiskuntia – myös Viroa.

Siihen ei toisin sanoen sisälly tietty sosiaalipoliittinen malli, vahva kansalaisyhteiskunta, voimakas tasa-arvoisuuden korostaminen eivätkä muut sellaiset ominaisuudet, mitä muualla yleensä liitetään pohjoismaisiin yhteiskuntiin. Pohjoismaisuus näyttäytyy konstruktiona, jonka vakiintunutta merkitystä on helppo ja Viron kannalta tarkoituksenmukaista muuttaa.

Pohjoismaisuus nähdään tyypillisesti niin ”ohuena” ja abstraktina ominaisuutena, että sillä voidaan luonnehtia hyvin erilaisia yhteiskuntia – myös Viroa.

Nyky-Pohjolan viidessä maassa taas pohjoismaisuus näyttää tähän verrattuna hyvin konkreettiselta ja velvoittavalta. Pohjoismaisuudesta puhuttaessa ovat aiheena politiikan perimmäiset arvovalinnat. Se ankkuroituu meillä paitsi monipuoliseen alueelliseen yhteistyöhön, myös oman yhteiskunnan perusrakenteisiin.

Minkä sitten olisi oltava toisin, jotta Viron ja nyky-Pohjolan käsitykset pohjoismaisuudesta kohtaisivat? Se voisi olla kahdenlaisen kehityksen tulos. Viro voisi omaksua pitkäjänteiseksi tavoitteekseen rakentaa pohjoismaista hyvinvointivaltiota, ja parin vuosikymmenen kuluttua olisivat Pohjoismaat mitä moninaisimmissa yhteyksissä sille kaikkein luontevin viiteryhmä.

Käsitystämme Pohjoismaista muuttaisi myös, jos niitä kohtaisi kaikkia tähänastisia radikaalisti syvempi kriisi, joka tekisi niiden nykyisen yhteiskuntamallin mahdottomaksi ylläpitää. Tuloksena olisi, että ”pohjoismaisuus” menettäisi suuren osan nykyistä sisältöään; käsite olisi taas ”ohut” ja avoin uudelleen määrittelyn yrityksille esimerkiksi kulttuurin, maantieteellisen läheisyyden ja ”mentaliteetin” perustalta.

Kumpikaan kehityskulku ei näytä todennäköiseltä juuri nyt. Pohjoismaiden ja Viron käsitykset pohjoismaisuuden sisällöstä tuskin tulevat kohtaamaan toisiaan aivan lähitulevaisuudessa.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

Mikko Lagerspetz on sosiologian professori Åbo Akademissa ja tutkinut muun muassa kansalaisyhteiskunnan kehitystä Virossa ja Itä-Euroopassa.

Julkaisu Viro 100: Viro Pohjoismaana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viron väestörekisterin tietojen mukaan Suomessa asuu väliaikaisesti tai pysyvästi noin 70 000 Viron kansalaista. Lisäksi Suomessa työskentelee kymmeniä tuhansia virolaisia pendelöijiä, joiden koti ja perhe on edelleen Virossa. Heidän kokemuksiaan Suomessa työskentelystä ja kahden maan välillä tasapainottelun arjesta tutkitaan kahdessa eri tutkimushankkeessa.

”Maanantai-iltana lähetin sähköpostia, keskiviikko-aamuna olin Suomessa töissä”

Tutkimuksemme valossa näyttää siltä, että virolaiset miehet ja naiset tulevat usein Suomeen töihin aluksi väliaikaisesti tai kausiluonteisesti, kun työtilanne huonontuu Virossa. Virolainen työttömyysturva riittää vain harvoissa tapauksissa jokapäiväisiin menoihin, erityisesti, jos työttömyysjakso pitkittyy.

Lähtöpäätös tehdään tällaisessa tilanteessa usein varsin nopeasti. Kerran ulkomailla työskennelle ratkaisu lähteä toisenkin kerran on helpompi.

Miehet muodostavat suuren osan pendelöivistä virolaisista, joita on arvioitu olevan noin 30 000. Tarkkaa määrää on kuitenkin mahdotonta sanoa. Miesvaltaisuuteen vaikuttaa perinteinen malli miehestä perheenelättäjänä: jos yksi perheen vanhemmista lähtee ulkomaille töihin, se on yleensä isä. Esimerkiksi lääkäreiden kohdalla on tyypillistä, että Suomessa käydään ansaitsemassa lisätienestiä vaikkapa viikon verran kuukausittain, ja muuna aikana työskennellään vakituisessa työpaikassa Virossa.

”Teen muutenkin työssäni yöpäivystyksiä, lapset on tottunut siihen että olen välillä poissa. Viikko poissa ei tunnu niin suurelta erolta. Mietittiin sitä, kumpi lähtee, minä vai vaimo. Äidin poissaolo on lapsille varmasti vaikeampaa kuin isän. Erityisesti koska vaimoni ei muutenkaan ole hoitanut yöpäivystyksiä.” (Mies, 40 vuotta)

Kuten Keiu Telven tutkimus osoittaa, jotkut pitävät pendelöintiä heille ja heidän läheisilleen sopivana ratkaisuna ja ovat valmiita jatkamaan Suomessa työskentelyä vaikka eläkeikään saakka. Pendelöijien puolisot eivät välttämättä ole halukkaita muuttamaan Suomeen, koska se tarkoittaisi luopumista omasta työstä ja sosiaalisesta verkostosta.

Yksinhuoltajille, useimmiten äideille, työssäkäynti Suomessa tuo mukanaan enemmän järjestelyjä. Toisinaan lapsi jätetään isovanhempien tai muiden sukulaisten hoiviin Viroon, tai muuttoa täytyy suunnitella heti alusta pitäen lapsen kanssa.

Suomen sosiaaliturva on koettu positiivisena ja se on tuonut turvallisuuden tunteen. Eräs haastattelemani nainen puhui Suomen valtiosta ystävänään, joka tuli apuun, kun kaikki ei sujunut suunnitelmien mukaan.

”Koulun alkaminen onkin yksi syistä, miksi päätimme muuttaa takaisin juuri nyt”

Pitkittyneen pendelöinnin myötä vierailut kotiin voivat harventua, erityisesti jos välimatkat ovat pitkiä. Virolaisia työskentelee paljon myös Suur-Helsingin ulkopuolella. Suurin osa virolaisista työntekijöistä on kotoisin Harjumaalta, mutta suhteellisesti eniten heitä tulee pienemmiltä paikkakunnilta, erityisesti Pärnun alueelta.

Kaikille perheestä erossa olo työn takia ei sovi. Suomessa vietettyjen kausien venyessä tai toistuessa ja toimeentulon varmistuessa aletaan harkita kaikkien perheen jäsenten muuttoa Suomeen, ja tällöin asumisen luonne muuttuu pysyvämmäksi.

Suomessa vietettyjen kausien venyessä tai toistuessa ja toimeentulon varmistuessa aletaan harkita kaikkien perheen jäsenten muuttoa Suomeen, ja tällöin asumisen luonne muuttuu pysyvämmäksi.

Alle kouluikäisen lapsen kanssa vanhemmat ovat vapaampia liikkumaan edestakaisin kahden maan välillä. Työtilanteen mukaan voidaan viettää muutaman viikon kuukaudesta Virossa ja muutaman viikon Suomessa työtilanteen mukaan.

Kun kouluikä koittaa, useat vanhemmat kuitenkin kokevat, että on aika tehdä päätös suuntaan tai toiseen. Koulu sitoo päiväkotia vahvemmin perheen tiettyyn paikkaan. Vaihtamista koulujärjestelmästä toiseen ei pidetä helppona ja mahdollisuuksien mukaan perheet pyrkivät sitä välttämään. Toisinaan teini-ikäiset nuoret jäävätkin toiseen maahan lopettamaan koulun, kun muu perhe muuttaa.

”Olemme miehen kanssa puhuneet, että lapsilla olisi varmaan jo tosi vaikeaa pärjätä virolaisessa koulussa. Kun koulutusjärjestelmä ja opetusohjelma on kuitenkin erilaisia, olemme ajatelleen olla täällä ainakin yhdeksän vuotta, peruskoulun loppuun asti.” (Nainen, 31 vuotta)

Virolaiset perheet ovat kokeneet, että suomalaisessa koulussa lapsella on suurempi vastuu omista opinnoistaan, mikä voi olla vaikeaa autoritaarisempaan ja opettajakeskeisempään kouluun tottuneelle lapselle. Palattaessa Viroon pelätään, ettei lapsi enää pärjääkään vaativaksi mielletyssä virolaisessa koulussa.

Viroon paluuta ja siihen liittyviä haasteita pohtii yhä useampi perhe. Myös tilastot kertovat virolaisten kasvavasta paluumuutosta.

Tilastot kertovat virolaisten kasvavasta paluumuutosta.

Viime vuosina Virossa onkin herätty siihen, että kouluja täytyy yhä enemmän auttaa ja valmistaa vastaanottamaan ulkomailta Viroon palaavia oppilaita, helpottamaan heidän sopeutumistaan.

Edestakaisin liikkuvien arki ja lainsäädäntö

Liikkuvuus vaikuttaa myös sellaisten perheenjäsenten arkeen, jotka itse ovat pysyneet paikallaan. Toisessa maassa asuminen jaksottaa perheenjäsenten välisiä tapaamisia ja yhteydenpitoa, voi lisätä paineita intensiivisiin tapaamisiin ja pakottaa miettimään uudelleen esimerkiksi perheenjäsenten välistä hoivaa.

”Minua on siinä mielessä lykästänyt, että äidin terveys on kunnossa. Hän ei vielä suoranaisesti tarvitse apua. Mutta todennäköisesti iän lisääntyessä, kun hän ei enää pärjää yksin, minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin viedä hänet Suomeen. Tuleehan se tietysti olemaan rankkaa hänelle, joutua kauas omasta ympäristöstä ja ystävistä.” (Nainen, 44 vuotta)

Liikkuvuutta eri maiden välillä on totuttu säätelemään ja tarkastelemaan maahanmuutto- ja kotoutumisdiskurssien valossa. Pendelöijät, kausityöntekijät ja edestakaisin liikkuvat perheet kuitenkin haastavat tämän ajattelutavan. Kaikki eivät ole tulleet Suomeen jäädäkseen, eikä heidän tavoitteenaan välttämättä ole kotiutuminen ainakaan lainsäätäjien tarkoittamassa mielessä.

Kaikki eivät ole tulleet Suomeen jäädäkseen, eikä heidän tavoitteenaan välttämättä ole kotiutuminen ainakaan lainsäätäjien tarkoittamassa mielessä.

Monet Suomessa keikkatyötä tekevät kertovat, että olisivat lähteneet joka tapauksessa kotipaikan ulkopuolelle lisätienestejä hankkimaan ja Suomi oli vain yksi vaihtoehto toisten kotimaassa sijaitsevien paikkakuntien joukossa. Keikkatyyppisen työn tekijät eivät välttämättä mielläkään tekevänsä töitä ulkomailla eivätkä selvitä oikeuttaan suomalaiseen sosiaaliturvaan.

Kun ihmisten liikkuvuus lisääntyy ja muuttaa muotoaan, voidaankin kysyä, miten sosiaaliturva- ja muu lainsäädäntö pysyy perässä. Eri maiden välillä liikkuvien ihmisten näkökulmasta olisi tärkeää, että kyseisten maiden sosiaaliturvajärjestelmät olisivat joustavia, yhteensopivia ja selkeitä ja että päätökset sosiaaliturvan piiriin kuulumisesta tehtäisiin nopeasti.

Myös viranomaiset tahollaan pohtivat, mikä on suomalaisen asumiseen perustuvan sosiaaliturvan tulevaisuus, miten turvata järjestelmän kestävyys ja taata tiedonkulku viranomaisten ja ylirajaisten perheiden välillä.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

FM Pihla Maria Siim tutkii virolaisten perheiden liikkuvuutta projekteissa Liikkuvuuden eriarvoisuus: ylirajaisten perheiden sidokset ja yhteenkuuluvuus pohjoismaisessa muuttoliikekontekstissa (Suomen Akatemia, 2015–2019) ja Eriarvoisuus liikkeessä: Ylirajaiset perheet Virossa ja Suomessa (Koneen Säätiö, 2016–2018).

Julkaisu Viro 100: Liikkeellä Viron ja Suomen välillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Yksikään Suomea koskeva [ranking]lista ei voi alkaa ilman Nokiaa,” kirjoittaa Elisan virolainen digiportaali Geenius Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Merkittävinä teknologisina uudistuksina portaali mainitsee sekä ”ikonisen” Nokia 3310:n että ”kansanpuhelin” Nokia 1100:n.

Vaikka nykyisin jo historiallisten puhelinmallien muistelu merkittävinä tietoteknologisina saavutuksina saattaa tuntua huvittavalta ja herättää suomalaisissa lähinnä nostalgiaa, se on myös hyvä esimerkki Nokian ”muiston” tärkeydestä Virossa. Nokian huippuaikoina sen puhelimet olivat hyvin suosittuja – myös Virossa. Siellä rinnalla kulki kuitenkin myös vahva symbolinen taso.

Kun Viron silloinen presidentti Lennart Meri kehotti 1990-luvun lopulla puheessaan virolaisia miettimään, mikä voisi olla Viron Nokia, kysymyksestä tuli kansallinen iskulause. Kun Meri toisteli kysymystä muissa presidenttinä pitämissään puheissa, hän täsmensi, ettei tarkoittanut Nokialla ”mustaa laatikkoa, joka laitetaan korvaa vasten, kuten jotkut hölmöt luulivat”.

Varjosta valoon

Suomen hallitusohjelmissa on korostettu tietoyhteiskunnan merkitystä jo vuodesta 1995. Täällä Nokia edusti innovaatiota, joka auttoi pääsemään eroon syrjäisen suomettuneen metsätalousvaltion asemasta.

Nokiasta tuli ennennäkemätön menestystarina ja uudistuneen Suomen symboli. Samalla tietoyhteiskunnan kehittämisen merkitys nousi osaksi suomalaista itsetietoisuutta ja on pysynyt siinä myös myöhemmin, Nokian menestyksen himmenemisen jälkeen.

Suomessa tietoyhteiskuntateema on ollut esillä niin median muutoksen kuin vaikkapa arvojen kehityksen kannalta. Tietoyhteiskuntahankkeissa tavoitteina on usein ollut demokratian parantaminen ja e-kansalaisuus, mutta toisaalta myös taloudelliset tavoitteet, kuten innovaatiot ja uusien työpaikkojen luominen.

Sähköistä viestintää koskevat säädökset koottiin 2000-luvulla yhteen tietoyhteiskuntakaareksi, joka tuli voimaan 2015. Kesäkuussa 2018 tietoyhteiskuntakaaren nimike vaihtuu laiksi sähköisen viestinnän palveluista.

1990-luvun lopulla eurooppalaisilla työmarkkinoilla ”aliurakoitsijana” toimineen Viron kannatti presidentti Merin mukaan korostaa tietoyhteiskuntaa kuten Suomessakin tehtiin. Tosiasia, että Nokia oli juuri naapurimaan Suomen menestystarina, sopi hyvin Virolle, joka niin ikään pienenä valtiona yritti rakentaa uutta asemaansa EU:n ja Naton edistyksellisenä ehdokasmaana.

Neuvostomenneisyydestä tunnettu köyhä Viro alkoi tähdätä edelläkävijäksi tietoteknologian alalla.

Neuvostomenneisyydestä tunnettu köyhä Viro alkoi tähdätä edelläkävijäksi tietoteknologian alalla. Viron ensimmäinen tietoyhteiskuntastrategia, ”The Estonian Way to the Information Society”, julkaistiin vuonna 1994. Vuonna 1996 silloinen Viron Yhdysvaltojen-suurlähettiläs Toomas Hendrik Ilves esitteli tiikeriloikka-nimistä suunnitelmaa, jonka yhtenä keskeisenä ideana oli taata kaikille virolaisille kouluille internetyhteys.

Hankkeen nähtiin osallistumismahdollisuuksien kehittämisen avulla edistävän demokratiaa ja vähentävän sosiaalista epätasa-arvoa viemällä tietoteknologiaa myös syrjäseuduille. Siitä lähtien tietoyhteiskunnan, e-Viron, kehitys ja siihen liittyvät innovaatiot ovat kuuluneet Viron hallitusten prioriteetteihin.

Kietoutunut kehitys ja synergian voima

Parikymmentä vuotta myöhemmin sekä Viron että Suomen tarinat ovat muuttuneet, joskin ne ovat edelleen tiiviisti sidoksissa toisiinsa. Tuoreimpana esimerkkinä innovaatioista Viro lanseerasi vuonna 2015 ensimmäisenä valtiona maailmassa e-kansalaisuuden (e-Residency). Se antaa Viron ulkopuolella asuville ulkomaalaisille digitaalisen henkilöllisyyden, joka mahdollistaa maan digitaalisten palveluiden käytön verkossa.

Vuoden 2017 puoleenväliin mennessä e-kansalaisuus oli myönnetty yli 20 000 ihmiselle. Suurin hakijamaa on Suomi – e-kansalaisista noin 14 prosenttia tulee Suomesta. Kaikista hakeneista negatiivisen päätöksen on saanut vain prosentti hakijoista.

E-kansalaisista noin 14 prosenttia tulee Suomesta.

Kummankin maan poliittisessa ja julkisessa diskurssissa on kehitetty tietoisesti ”meidän” tarinaa tietoyhteiskunnan mallimaana. Vaikka vuonna 2007 ensimmäisenä Euroopassa digitelevisioon siirtynyt Suomi on edelleen Euroopan johtavia maita internetin käytössä, on suomalaisessa mediassa useamman vuoden aikana keskusteltu myös siitä, onko Viron tietoteknologinen kehitys harpannut Suomen ohi. Suomen Kuvalehdessä Viron teknologista kehitystä kuvailtiin ”jättiläisen digiloikaksi”, josta Suomi jää jälkeen.

Viron mallia on seurattu myös käytännössä: vuonna 2013 Suomessa päätettiin ottaa käyttöön Virossa kehitetty X-Road-palveluväylä, jonka kautta henkilötiedot, terveystiedot ja viranomaisten rekisteritiedot ovat käytettävissä tietoa tarvitseville ja siihen oikeutetuille tahoille. Vuosi sitten maat perustivat Viroon yhteisen instituutin, jonka tavoitteena on kehittää palveluväylässä käytettävää X-Road-teknologiaa. Kun Virosta ei löydy tarpeeksi IT-osaajia, heitä houkutellaan maahan Suomesta.

E-vaalit ovat yksi merkittävä alue, jota molemmissa maissa on kehitetty tällä vuosituhannella. Virossa sähköinen äänestäminen on ollut käytössä vuoden 2005 kuntavaaleista lähtien, jolloin vajaa kaksi prosenttia äänistä annettiin sähköisesti. Viime vuoden kuntavaaleissa luku oli lähes 32 prosenttia. Tutkimuksen perusteella aktiivisimmin sähköisesti äänestävät koulutetut ja hyvätuloiset kansalaiset.

Vaikka osa kansainvälisiä asiantuntijoita on kritisoinut virolaista e-vaalijärjestelmää turvallisuusriskeistä ja suositellut jopa siitä luopumista, sähköisen äänestämisen perinne on jo juurtunut osaksi virolaista vaalikäytäntöä ja tietoisuutta edistyksellisestä e-valtiosta ja kansakunnasta.

Suomessa taas e-äänestäminen on takkuillut sekä pitkään samankaltaisena pysyneen äänestämisen perinteen että myös eettisistä kysymyksistä ja turvallisuusriskeistä käydyn keskustelun ja vaarojen takia. Esimerkiksi vuoden 2008 kunnallisvaaleissa sähköistä äänestämistä kokeilleiden kuntien vaalit jouduttiin uusimaan ongelmien vuoksi, vaikka kokeilusta nousi myös hyviä käytäntöjä. Samalla Suomea on kehotettu ottamaan nopeita ratkaisuja tekevältä Virolta oppia sekä e-vaaleihin että siihen tarvittavaan sähköiseen henkilökorttiin liittyen.

Kansalliset tarinat kansainvälisellä areenalla

Suomen ja Viron kietoutunut tietoyhteiskuntakehitys on hyvä esimerkki siitä, miten toisen maan edesottamukset ja saavutukset ovat kannustaneet kahdenkymmenen viime vuoden aikana molempia kehittymään puolin ja toisin. Käytännön kehitystä siivittää molempien maiden mediassa ja poliittisessa diskurssissa kerrottava kansallinen tarina ”meistä” edelläkävijöinä.

Omaa tietoyhteiskuntakehitystä ohjataan ja peilataan toiseen rakentamalla samalla jokapäiväisissä julkisissa teksteissä kansallista identiteettiä. Prosessi osoittaa, miten vakiintuneiden pikkuveli- ja isoveli-roolien sijaan keskiössä on synergia ja vuorovaikutus, joiden avulla kerrotaan kansallista menestystarinaa.

Vakiintuneiden pikkuveli- ja isoveli-roolien sijaan keskiössä on synergia ja vuorovaikutus, joiden avulla kerrotaan kansallista menestystarinaa.

Tarinassa on molemmille maille ja niiden edustajille tarjolla useampia asemia: välillä ollaan johtajia ja edelläkävijöinä, välillä taas ”jäädään jälkeen” ja pitäisi ”ottaa oppia” naapurista. Kansalaisille tämä tarina tarjoaa erinäisiä rooleja: voi olla ylpeä kansalainen, mutta myös miettiä, voisiko omalla toiminnallaan edistää maan voittokulkua – Virossa vaikka äänestämällä seuraavissa vaaleissa sähköisesti.

Vaikka digimuutoksia usein legitimoidaan demokratian edistämisellä (kuten nouseva äänestysaktiivisuus) ja kansalaisten edulla (esimerkiksi paremmat mahdollisuudet äänestää), on Viron tietoyhteiskuntapolitiikkaa tutkimuksessa myös kritisoitu juuri demokratian liian vähäisestä huomioimisesta.

Sisäpolitiikan lisäksi kansakuntien kybertarina on suunnattu kansainväliselle yleisölle osana maabrändiä ja myös noteerattu siellä. Viime vuosina Foreign Affairs -lehti on kutsunut Viroa ”digitaaliseksi Nirvanaksi”, The Guardian ”digitaaliseksi utopiaksi” ja Forbes ”Euroopan digitaaliseksi johtajaksi”. Samalla esiin nousee myös maiden välinen synergia sekä kamppailu it-edelläkävijän johtoasemasta kansainvälisellä areenalla.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”. Projekti toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän on mukana myös Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Jean Monnet -moduulissa ”East Within Europe”. YTT Katja Lehtisaari työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopistossa Aleksanteri-instituutissa ja Svenska social- och kommunalhögskolanissa. Hänen tutkimuskohteitaan ovat muun muassa mediamarkkinoiden ja uutismedian kehitys, mediatalous ja viestintäpolitiikka, ja maantieteellisenä kohdealueena erityisesti Venäjä ja Pohjoismaat. Hän on myös Suomen Akatemian Venäjän modernisaation valinnat -huippuyksikön ja Helsinki Media Policy -tutkimusryhmän jäsen sekä Idäntutkimus-lehden päätoimittaja.

Julkaisu Viro 100: Kaiken takana oli Nokia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Suomen juhlavuoden vietto on päättynyt, Politiikasta-lehti julkaisee ensi viikolla juttusarjan satavuotiaasta Virosta. Viro 100 -sarjan viisi kirjoitusta käsittelevät työperäistä matkustamista ja virolaisia Suomen vähemmistönä, Viron ulkopolitiikkaa, Viron ja Suomen mietteitä pohjoismaisuudesta sekä tietoyhteiskunnan kehitystä. Sarjan perusteella voi pohtia, miten nyky-Viro eroaa 1990-luvun alun ”villistä” valtiosta.

Suomalaista lukijaa ajatellen sarjan teemat on valittu niin, että ne perustuvat Viron ja Suomen, tai virolaisten ja suomalaisten, väliseen vuorovaikutukseen. Samat aiheet ovat ajankohtaisia myös Suomessa.

Juttusarjan ideana on purkaa jäykähköä erottelua korostamalla rajat ylittävää toimintaa ja päivittäistä yhteistyötä.

Julkisessa keskustelussa Suomen ja Viron suhdetta hahmotetaan toisinaan isoveli-pikkuveli-asetelman kautta. Juttusarjan ideana on purkaa tällaista jäykähköä erottelua korostamalla rajat ylittävää toimintaa ja päivittäistä yhteistyötä.

Vuorovaikutteinen toiminta tekee näkyväksi, miten maiden ”suuruus” tai ”pienuus” ovat suhteellisia käsitteitä, jotka riippuvat siitä, mitä aihealuetta käsitellään. Lisäksi ne ovat prosessinomaisia ja muuttuvat ajassa. Rajat ylittävä toiminta osoittaa myös, että jonkin asian mieltäminen ”suomalaiseksi” tai ”virolaiseksi” ja niiden tarkka erottelu eivät ole yksiselitteisiä.

Kirjoitussarjan on toimittanut toimituskuntamme jäsen Sigrid Kaasik-Krogerus.

VTT Sigrid Kaasik-Krogerus työskentelee tutkijatohtorina Euroopan tiedeneuvoston projektissa ”EUROHERIT – Legitimation of European cultural heritage and the dynamics of identity politics in the EU”, joka toimii Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella. Hän on mukana myös Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Jean Monnet -moduulissa ”East Within Europe”.

Julkaisu Aluksi: Viro 100 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.