Viro 100: Arvopohjaisen ulkopolitiikan valoisat päivät ovat ohi

Kuva: Guillaume Speurt / Flickr [CC BY-SA 2.0]
Lukuaika: 4 min. 

100 vuotta täyttävän Viron kansainvälisen aseman peruspilareita koettelee moni kehityssuunta.

Viron ulkopolitiikka muotoutui vuoden 1991 uudelleenitsenäistymisen jälkeen poikkeuksellisen suotuisassa kansainvälisessä ympäristössä. Elettiin läntisen hegemonian, demokratian voittokulun ja Venäjän heikkouden aikaa. Euroopan turvallisuustilanne oli 1990-luvulla ja pitkälle 2000-luvulla parempi kuin vuosisatoihin.

Nyt ovat edessä vaikeammat ajat: suurvaltojen välinen kilpailu kovenee, lännen yhtenäisyys horjuu ja Venäjä on valinnut vastakkainasettelun tien lännen kanssa.

Viron ulkopolitiikka muotoutui vuoden 1991 uudelleenitsenäistymisen jälkeen poikkeuksellisen suotuisassa kansainvälisessä ympäristössä.

Nämä muutokset kietoutuvat vielä yhteen kielteiseen trendiin. Demokratia on globaalisti heikkenemässä ja liberaaleja arvoja kyseenalaistetaan yhä vahvemmin, eikä pelkästään autoritaarisissa valtioissa vaan myös demokratian ja liberalismin synnyinsijoilla Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Tämä kehitys on jatkunut jo vuodesta 2006, jolloin 1990-luvun valtaisa demokratisoitumisen aalto kääntyi laskuun. Yhdysvallat näyttää hylänneen globaalin roolinsa demokratian puolustajana ja edistäjänä.

Kaikki nämä trendit koettelevat 100 vuotta täyttävän Viron kansainvälisen aseman peruspilareita.

Demokratia ja turvallisuus – kolikon kaksi puolta

Viron ulkopolitiikka on viime vuosikymmenet ollut vahvasti länteen suuntautuvaa ja arvopohjaista. Perusajatus arvojen merkityksestä noudattaa liberaalia näkemystä kansainvälisistä suhteista. Kuuluminen arvopohjaiseen läntiseen yhteisöön on katsottu parhaaksi mahdolliseksi takeeksi pienen maan turvallisuudelle.

Vaikka arvoja korostavaa retoriikkaa ei ole aina johdonmukaisesti noudatettu käytännössä, periaatteellisena ohjenuorana sillä on ollut vahva merkitys. Esimerkiksi Viro on pyrkinyt edistämään demokratiaa EU:n itäisessä naapurstossa, etenkin Georgiassa ja Ukrainassa. Toisaalta se suhtautui kuitenkin varsin pehmeästi demokratian heikkenemiseen aikanaan Mikheil Saakašvilin Georgiassa ja Viktor Janukovytšin Ukrainassa.

Demokraattiset arvot ja turvallisuusedut ovat liberaalissa ajattelussa kolikon kaksi puolta. Demokratisaatio avasi 1990-luvulla entisen itäblokin maille pääsyn läntisiin järjestöihin.

Yhteisille arvoille ja samankaltaisille yhteiskuntajärjestyksille nojaavat turvallisuusyhteisöt ovat historiallisesti kaikkein menestyksekkäimpiä. Demokratiat eivät käy keskenään sotia ja niille on luontevaa sitoutua sääntöperustaiseen yhteistyöhön sekä sisä- että ulkopolitiikassaan, kuuluu kantilainen demokraattisen rauhan teoria.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen oli helppoa ja luontevaa puhua arvopohjaisesta ulkopolitiikasta. Viime vuodet ovat sen sijaan tuoneet mieleen 1930-luvun, jolloin demokratia näytti heikolta ja häviävältä kokeilulta ja monet eurooppalaiset pitivät autoritarismin voittokulkua vääjäämättömänä.

Viime vuodet ovat tuoneet mieleen 1930-luvun, jolloin demokratia näytti heikolta ja häviävältä kokeilulta ja monet eurooppalaiset pitivät autoritarismin voittokulkua vääjäämättömänä.

Nyt ei olla palattu 1930-luvulle, mutta kuten historioitsija Timothy Snyder varoittaa, emme ehkä ole yhtään sen viisaampia kuin sen ajan eurooppalaiset, jotka myöntyivät natsismin tai kommunismin nousuun ja jopa innostuivat siitä. Viron luisuminen 1930-luvulla maltilliseen autoritarismiin istui sen ajan trendiin.

Autoritarismin nousu edistää paljon puhuttua liberaalin kansainvälisen järjestyksen murenemista, joskin kyseessä on kaksi erillistä ilmiötä. Kun demokratia maailmalla taantuu, nousee entistä tärkeämmäksi kysymys siitä, miten keskenään erilaiset poliittiset järjestelmät saadaan sidottua yhteisesti sovituille säännöille perustuvaan yhteistyöhön.

Kiinan ja EU:n ulkopoliittisessa retoriikassa painotetaan, että eri osapuolia hyödyttävä yhteistyö on mahdollista ja tavoiteltavaa. Tämä lähestymistapa eroaa Yhdysvaltojen ja Venäjän näkemyksestä, jossa valtioiden välisissä suhteissa vallitsee nollasummapelin logiikka.

Pienvaltioliberalismi voitti pienvaltiorealismin

Suomi menestyi kylmän sodan aikana olosuhteisiin nähden varsin hyvin pienvaltiorealismiksi kutsutulla ulkopolitiikalla. Uudelleenitsenäistyneen Viron ulkopolitiikkaa voidaan sen sijaan luonnehtia pienvaltioliberalismiksi.

Suomalaiselle pienvaltiorealismille oli ominaista puolueettomuus ja epäluulo kaikkia suurvaltoja kohtaan, mutta toisaalta myöntyvyys suurvaltanaapuri Venäjän turvallisuuspoliittisiin etuihin. Tähän koulukuntaan istuu myös ajatus, että puolueettomuus voi lisätä pienen maan liikkumatilaa kansainvälisissä suhteissa samalla, kun se auttaa pysymään suurvaltojen välisten konfliktien ulkopuolella.

Nämä ajatukset ovat yhä läsnä suomalaisessa keskustelussa, kuten hiljattainen presidentinvaalikampanja osoitti.

Suomi menestyi kylmän sodan aikana pienvaltiorealismiksi kutsutulla ulkopolitiikalla. Uudelleenitsenäistyneen Viron ulkopolitiikkaa voidaan sen sijaan luonnehtia pienvaltioliberalismiksi.

Vastaavaa puolueettomuuspolitiikkaa – eri variaatioin – harjoitti kylmän sodan aikana moni muukin eurooppalainen pienvaltio. Jatkumona siltä ajalta Euroopan unionissa on yhä neljä sotilaallisesti liittoutumatonta jäsenmaata: Suomen lisäksi Ruotsi, Irlanti ja Itävalta.

Euroopan pienten valtioiden keskuudessa – paljon muitahan täällä ei olekaan – suositummaksi on kuitenkin noussut arvopohjaisten liittolaissuhteiden ja integraation linja. Siinä katsotaan, että pieni maa voi maksimoida kansainvälistä vaikutusvaltaansa ja turvallisuuttaan kuulumalla järjestöihin kuten EU ja Nato.

Kaikki suurvallat eivät olekaan samasta puusta veistettyjä, vaan suurvallan politiikkaa ohjaavilla arvoilla ja näkemyksillä on merkitystä. Sekä Suomessa että Virossa on korostettu, että länteen kuulumista määrittävät ennen kaikkea arvot, jotka ovat myös turvallisuusyhteisön perusta. Suomessa tämä linja on määritelty euroatlantismiksi.

Toki eurooppalaiseen pienvaltioliberalismiin mahtuu huomattavia sävyeroja, jotka ovat tulleet vahvasti esiin EU-maiden suhtautumisessa Venäjään. Ennen Ukrainan kriisiä muun muassa Suomi ja Saksa korostivat liberaalin keskinäisriippuvuuden hengessä ajatusta tai pikemminkin toivetta, että tiiviin taloudellisen ja muun kanssakäymisen myötä konfliktien riski lännen ja Venäjän välillä pienenisi ja kenties Venäjä kehittyisi vähitellen demokratian suuntaan.

Sen sijaan Baltian maissa tuotiin äänekkäästi esiin sitä, ettei Venäjä tosi asiassa demokratisoitunut vaan kehittyi jo 2000-luvun alusta lähtien autoritaarisempaan suuntaan. Kumpikin liberaali ajatussuunta piti Venäjän demokratisoitumista tärkeänä Euroopan turvallisuudelle, mutta lähestyi asiaa eri tavoin: Suomi panosti kumppanuuden rakentamiseen, kun puolestaan baltit pitivät yllä kriittistä etäisyyttä itänaapuriin.

Onko EU:sta demokratian puolustajaksi?

Donald Trumpin noustua Yhdysvaltain presidentiksi EU on yrittänyt asettua moraalisesti ylempään asemaan globaalin järjestyksen ja liberaalien arvojen puolustajana. Tosiasiassa sen ulkopolitiikka on kuitenkin ottanut harppauksen geopoliittisen realismin tai, kuten EU itse asian määrittelee, periaatteellisen pragmatismin suuntaan. Tämä on näkynyt EU:n suhteissa esimerkiksi Turkkiin ja moniin Afrikan maihin.

Liberalismin horjuminen EU:n sisällä syö myös arvo- ja sääntöperustaisen eurooppalaisen ulkopolitiikan uskottavuutta. Tuskin mikään on ollut yhtä vahingollista EU:n Ukrainan-suhteille kuin Puolan ja Unkarin illiberaali kehitys – paitsi ehkä Ukrainan omien uudistusten takkuilu.

Puola onkin tällä hetkellä Viron ja koko EU:n arvopohjaisen identiteetin ja ulkopolitiikan kiperimpiä haasteita. Kuten moni muu EU-maa, Viro on ollut haluton tuomitsemaan Puolan oikeusvaltiota (ja siten myös demokratiaa) heikentävien toimia. On pelätty, että se tie vain voimistaisi Puolan nykysuuntaa ja luisuisi kohti maan EU-eroa, kenenkään sitä haluamatta.

Entä mitä jää jäljelle arvopohjaisesta ulkopolitiikasta ja turvallisuusyhteisöstä, jos Puolan ja Unkarin tie hiljaa hyväksytään; jos Ukrainalta ei uskalleta vaatia enempää; jos Turkki pysyy EU:n jäsenehdokkaana samalla kun autoritarismi maassa syvenee? Miten luotettavia ovat tulevaisuudessa Yhdysvaltojen turvatakuut, jos ne eivät nojaa yhteisille arvoille ja näkemykselle maailmanjärjestyksestä, vaan ne on päivittäin lunastettava asettumalla tukemaan Yhdysvaltojen toimintaa ja linjauksia?

Milloin pitää taistella virtaa vastaan ja milloin mukautua sen vietäväksi? Yksittäinen pieni valtio ei pysty globaalia demokratian ja kansalaisoikeuksien heikkenemisen trendiä pysäyttämään. Yhdessä EU-mailla on huomattavasti paremmat edellytykset puolustaa arvojaan sekä unionin sisällä että sen ulkopuolella – jos vain yhteinen arvopohja säilyy.

Viro pystyy omalta osaltaan vaikuttamaan siihen, että Eurooppa olisi Yhdysvalloille mahdollisimman vahva kumppani, jonka näkemyksiä Washingtonissa kuunnellaan.

Ulkoministeri Sven Mikser vahvisti hiljattain riigikogulle eli Viron parlamentille pitämässään linjapuheessa, että sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen säilyminen on Virolle ensiarvoisen tärkeää. Jatkossa sen asian eteen on tehtävä enemmän töitä; globaali virta ei juuri nyt kulje suotuisaan suuntaan. Samanmielisiä kumppaneita löytyy ennen kaikkea Euroopasta, myös pohjoisnaapurista.

Samalla Viron on oltava realistinen sen suhteen, että sen turvallisuus on vahvasti riippuvainen Yhdysvalloista pitkälle tulevaisuuteen. Viro pystyy omalta osaltaan vaikuttamaan siihen, että Eurooppa olisi Yhdysvalloille mahdollisimman vahva kumppani, jonka näkemyksiä Washingtonissa kuunnellaan.

Kirjoitus on osa Viro 100 -sarjaa.

Kristi Raik on Viron Ulkopoliittisen instituutin johtaja ja Turun yliopiston dosentti. 

1 Trackback / Pingback

  1. An Analysis of Estonian Foreign Policy by Kristi Raik | Agenparl

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*