Kesä-heinäkuun aikana Politiikasta ei julkaise uusia tekstejä, päätoimitus lomailee elokuun alkuun saakka. Julkaisutauon aikana luettavaa ja kuunneltavaa löytyy laajasta arkistostamme, jossa on tarjolla monipuolisesti myös kirja- ja dokumenttielokuva-arvioita.

Politiikasta-podcastit löytyvöt kuunneltaviksi Soundcloudista ja Spotifysta. Politiikasta-artikkeleita löytyy lisäksi englannin- ja ruotsinkielisinä.

Olethan jo ottanut seurantaan Politiikastan somekanavat? Julkaisutauon aikana nostamme sosiaalisen median kanavissamme (Facebook, Instagram, Bluesky, Linkedin) uusintoja kuluneen vuoden aikana julkaistuista artikkeleistamme.

Aloitamme uuden julkaisukauden elokuussa, jolloin käynnistyy myös syksyn Politiikasta kouluissa -haku. Tiedotamme haun alkamisesta somekanavissamme elokuun puolenvälin tienoilla.

Vaikka emme julkaisutaolla vastaa sähköposteihin, otamme vastaan Kysy politiikasta -kysymyksiä. Palaamme asiaan julkaisutauon jälkeen.

Politiikasta-toimitus toivottaa leppoisia kesäpäiviä!

Kuvituskuva: Maiken Ingvordsen / Unsplash

Julkaisu Politiikasta-toimituksen kesätauko ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen kampanja Yhdistyneiden kansakuntien (YK) turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi käynnistyi virallisesti kesäkuun toisella viikolla. Suomi hakee jäsenyyttä kaudelle 2029–30 osana pohjoismaista vuorottelua.

Suomen turvallisuusneuvostokampanja käynnistyi New Yorkissa juhannusteemaisella vastaanotolla. Juhannusperinteet viestivät pohjoismaisesta kulttuurista ja Pohjoismaat muodostavatkin Suomelle olennaisimman viiteryhmän YK:ssa. Suomelle on tärkeää, että turvallisuusneuvostossa kuuluu Pohjoismaiden ääni.

Paikka turvallisuusneuvostossa on merkittävä, sillä se antaa valtioille vaikutusvaltaa, näkyvyyttä sekä tärkeitä verkostoitumisen mahdollisuuksia. Pyrkimys YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi on kirjattu Petteri Orpon hallitusohjelmaan keskeisenä ulkopoliittisena tavoitteena.

Lisäksi Suomen YK-strategia päivitettiin vuonna 2024 osana laajempaa ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa. Strategian mukaisesti Suomi rakentaa kampanjansa keskeisten vahvuuksiensa ja osaamisensa perustalle. Huomio ei voi olla vain yhteistyön kehittämisessä läheisten liittolaismaiden kanssa, vaan ratkaisevaa on edistää vuoropuhelua laajemman YK:n jäsenkunnan kanssa.

Turvallisuusneuvostokampanja kestää seuraavat kaksi vuotta ja edellyttää Suomelta merkittäviä diplomaattisia ponnisteluja ja ulkopoliittisen johdon vahvaa sitoutumista.

Ratkaisevat vaalit käydään YK:n yleiskokouksessa kesäkuussa 2028. Tällä hetkellä länsimaiden ryhmässä vaihtuvan jäsenen kahta paikkaa tavoittelee vain kaksi valtiota, Suomi ja Australia. On kuitenkin mahdollista, että kilpailuun ilmaantuu haastajia vielä myöhemmässä vaiheessa, mikä voi vaikuttaa olennaisesti Suomen mahdollisuuksiin saavuttaa jäsenyys.

Vaikutusvaltaa rauhan ja turvallisuuden kysymyksissä

YK:n turvallisuusneuvosto on maailmanjärjestön keskeisin elin, jonka päätökset sitovat kaikkia sen jäsenmaita. Turvallisuusneuvosto vastaa ensisijaisesti rauhan ja turvallisuuden suojelemisesta ja sen toimivaltuuksissa on oikeuttaa kansainvälisen yhteisön sotilaallinen voimankäyttö. Turvallisuusneuvoston asialistalla on laajalti eri kriisien ratkaiseminen, sotien ehkäiseminen sekä esimerkiksi pakotetoimet.

Neuvosto koostuu viidestä pysyvästä ja kymmenestä vaihtuvasta jäsenestä, joiden toimikausi kestää kaksi vuotta. Kullakin jäsenmaalla on yksi ääni ja päätöksenteko edellyttää vähintään yhdeksän maan tukea. Pysyvillä jäsenmailla, Britannialla, Ranskalla, Yhdysvalloilla, Venäjällä sekä Kiinalla on kuitenkin veto-oikeus neuvoston päätöslauselmaehdotuksiin, eli mikäli pysyvät jäsenmaat äänestävät päätöslauselmaehdotusta vastaan, sitä ei hyväksytä.

YK:n turvallisuusneuvosto on maailmanjärjestön keskeisin elin, jonka päätökset sitovat kaikkia sen jäsenmaita.

Turvallisuusneuvoston rakenne on pysynyt pääosin samankaltaisena sen perustamisesta, vuodesta 1946 lähtien. Neuvostoon on kuitenkin vuosien varrella kohdistunut merkittäviä uudistustarpeita. Ensinnäkin nykyisellään Afrikka, Aasia ja Latinalainen Amerikka ovat aliedustettuina jäsenistössä.

Toisekseen kiristynyt suurvaltojen välinen kilpailu ja neuvoston pysyvien jäsenten veto-oikeus on halvaannuttanut toimintaa erityisesti Ukrainan ja Gazan kaltaisissa tilanteissa, joissa jäsenillä on kilpailevia intressejä ja yksimielisyyden saavuttaminen on mahdotonta. 

Suomi on aiemmin toiminut turvallisuusneuvoston jäsenenä kahdesti, vuosina 1969–70 ja 1989–90. Edellisissä turvallisuusneuvoston vaaleissa 2012 Suomi kärsi tappion Luxemburgille ja Australialle.

Eri analyyseissa on tarjottu monenlaisia syitä tappiolle, kuten pohjoismaisen brändin heikentyminen, kyvyttömyys aktivoida erityisesti globaalin etelän maita ja osin ristiriitaiset sekä kilpailijoita heikommat kampanjatoimet. Riippumatta siitä, mikä näistä oli ratkaisevaa, olennaista olisi olla toistamatta samoja virheitä uudestaan.

Pienvaltion ponnistelua YK-diplomatiassa

Suomen YK-politiikkaa on perinteisesti suunnattu turvallisuusneuvostokampanjoiden kautta. Pyrkimys turvallisuusneuvoston jäseneksi onkin tärkeä diplomaattinen ponnistus Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle. Ehdokkuus on konkreettinen osoitus halusta toimia aktiivisesti monenkeskisen järjestelmän, sääntöpohjaisuuden ja kansainvälisen oikeuden tukemiseksi.

Ulkoministeri Elina Valtonen painotti kampanjatiedotteessa jäsenyyden merkitystä myös Suomen kansainvälisen aseman terävöittämisessä ja kumppanuuksien kehittämisessä. YK onkin olennaisin foorumi Suomen globaalien kahdenvälisten suhteiden edistämisessä.

Ehdokkuus on konkreettinen osoitus halusta toimia aktiivisesti monenkeskisen järjestelmän, sääntöpohjaisuuden ja kansainvälisen oikeuden tukemiseksi.

Turvallisuusneuvoston jäsenyyden saavuttaminen edellyttää laajaa tukea YK:n jäsenmailta. Pienenä valtiona Suomelta puuttuu yhteyksiä useisiin maihin ja alueisiin.

Suomi on pitkäjänteisesti pyrkinyt osoittamaan tukeaan YK:lle, sen eri toimielimille sekä järjestöä koskevalle uudistustyölle. Suomi tavoittelee turvallisuusneuvoston tehokkuuden, toimivuuden sekä sen edustuksellisuuden parantamista. Turvallisuusneuvoston uudistuksen tärkeys, mukaan lukien pysyvien jäsenten lisääminen ja veto-oikeuden poistaminen, on ollut myös keskeinen teema presidentti Alexander Stubbin yleiskokouspuheissa.

Lisäksi Suomi pyrkii jäsenyytensä kautta antamaan vahvaa tukea kansainväliselle ja humanitaariselle oikeudelle. Erityisen tärkeää painoarvoa annetaan vastuuvelvollisuuden korostamiselle sekä rankaisemattomuuden kulttuurin ehkäisemiselle. Tämä tarkoittaa sitä, että kansainvälisen oikeuden vakaviin rikkomuksiin ja ihmisoikeusloukkauksiin syyllistyneet yksilöt ja valtiot on saatettava vastuuseen teoistaan.

Suomen turvallisuusneuvostokampanjan kärkiteemat

Turvallisuusneuvostokampanjan keskeiset teemat ja viestit on esitelty hiljattain julkaistulla kampanjasivustolla. Suomen kampanjan kolme ydinsanaa ovat rauha, ihmiset ja kumppanuudet (peace, people and partnerships). Teemat ilmentävät YK:n kolmen peruspilarin, rauhan ja turvallisuuden, ihmisoikeuksien sekä kehityksen yhteen kietoutumista Suomen YK-politiikassa. Samalla ne edustavat myös yhteispohjoismaisia aiheita ja jatkavat esimerkiksi Tanskan turvallisuusneuvostojäsenyyden 2025–26 pääteemoja.

Suomi markkinoi itseään ensinnäkin luotettuna rauhankumppanina, jolla on kyky rakentaa inklusiivista, kestävää rauhaa. Inklusiivinen rauha viittaa siihen, että rauhanrakentamisessa ja konfliktien ratkaisemiseen osallistuu yhteiskunnan eri ryhmiä. Tulevaisuuden kannalta nuorten rooli nähdään erityisen tärkeänä. Kampanjassa Suomi haluaa tuoda esiin edistyksellisyyttään YK:n Nuoret, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman kansallisessa ja kansainvälisessä toimeenpanossa. Lisäksi viitataan Suomen rooliin YK:n rauhanvälityksen ystäväryhmän perustajana (vuonna 2010).

Tulevaisuuden kannalta nuorten rooli nähdään erityisen tärkeänä. Kampanjassa Suomi haluaa tuoda esiin edistyksellisyyttään YK:n Nuoret, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman kansallisessa ja kansainvälisessä toimeenpanossa.

Rauhanvälityksen ohella Suomi asettaa ihmisoikeudet keskeiseen asemaan konfliktien ratkaisuissa ja kestävän rauhan rakentamisessa. Tässä suhteessa nostetaan esiin Suomen pitkäjänteinen työ erilaisten haavoittuvien ryhmien, kuten vammaisten henkilöiden suojelussa konfliktitilanteissa. Tasa-arvon ja naisten oikeuksien osalta tärkeänä nähdään Naiset, rauha ja turvallisuus -päätöslauselman toimeenpano.

Kolmas kampanjateema korostaa kumppanuuksia ja Suomi lupaa vaalia dialogisuutta, kuunnella kumppaneita sekä rakentaa siltoja haastavimmissakin olosuhteissa. Kestävä kehitys, innovaatiot ja teknologia nähdään olennaisena osana Suomen mahdollista antia neuvoston jäsenenä.

Konkreettisina esimerkkeinä mainitaan Suomen järjestämä vuosittainen vähiten kehittyvien maiden tulevaisuusfoorumi sekä tuki äärimmäisistä sääoloista kärsiville maille.

Onko Suomella mahdollisuuksia onnistua?

Suomen kampanjan kärkiteemat nojaavat vahvasti YK-politiikkamme historiaan ja aiempaan menestykseen esimerkiksi rauhanvälityksessä ja rauhanturvatoiminnan kehittämisessä. Mitään varsinaisesti uutta tai yllättävää kampanjassa ei ole.

Toisaalta Suomen YK-politiikan vahvuutena on tutkimuksessa nähty sen jatkuvuus ja vakaus. Suomea voidaan siis markkinoida turvallisuusneuvostoon sen perinteisillä teemoilla ja luottaa varsin hyvään maineeseen YK:ssa.

Pienenä valtiona keskittyminen hyvin valittuihin asiantuntemusaloihin on myös perusteltua. Esimerkiksi rahoituksen keskittäminen muutamalle YK:n erityisjärjestölle, kuten tasa-arvojärjestölle (UN Women) ja väestörahastolle (UNFPA), kasvattavat vaikutusvaltaa. Suomen profiili sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien puolestapuhujana kantaa myös turvallisuusneuvostokampanjassa.

Pienvaltiollisuuden korostaminen voi olla Suomelle hyödyksi ja tärkeä strategia kannatuksen keräämisessä. Valtaosa YK:n jäsenistä on pienvaltioita, joilla on intressi puolustaa asemaansa ja kansainvälisiä normeja suhteessa suurvaltoihin.

Suomen profiili sukupuolten tasa-arvon sekä naisten ja tyttöjen oikeuksien puolestapuhujana kantaa myös turvallisuusneuvostokampanjassa.

Kampanjaesitteessä Suomi kuvataan vaatimattomista oloista ponnistaneena pienvaltana, joka on vaikean historian kautta selvinnyt tasa-arvon, koulutuksen, oikeusvaltiollisuuden ja hyvinvoinnin mallimaaksi. Suomen luvataan myös seisovan kaikkien haavoittuvimpien ja vähiten edustettujen puolella.

Suomen kampanjaviestien uskottavuus punnitaan viime kädessä vastaanottajien keskuudessa. Tulee huomioida, että monille YK:n jäsenmaille Suomi näyttäytyy ensisijaisesti vauraana pohjoismaana, EU:n yhtenäisyyttä vaalivana jäsenvaltiona sekä sotilasliitto Naton jäsenenä.

Lisäksi voidaan pohtia, mitä Suomella olisi antaa erityisesti globaalin etelän maille ehdokkuutensa tukemisesta. Suomen kehitysyhteistyörahoituksen historiallisen suuri vähentäminen ja useiden maakohteiden lakkauttaminen viime vuosina ei ainakaan lisää sympatioita Suomen pyrkimyksiä kohtaan. Lupaus YK:n edustuksellisuuden lisäämisestä on periaatteellisesti tärkeä mutta käytännössä riskitön, sillä Suomella ei ole asiassa juuri vaikutusvaltaa.

Seuraavan kahden vuoden aikana ollaan jo jäsenyyskampanjan loppusuoralla. Sen aikana Suomen valtiojohdon tulee osoittaa vahva tukensa kampanjalle konkreettisten aloitteiden, aktiivisen vuoropuhelun ja kahdenvälisten kumppanuuksien vahvistamisen kautta. Virkakunnalle sekä kotimaassa että Suomen edustustoissa jäsenyys ja sen mahdollinen toteutuminen tulee olemaan merkittävä pitkäaikainen diplomaattinen ponnistus.

Hanna Tuominen toimii Jean Monnet professorina Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Wikimedia Commons / Wikiweeki, CC BY 4.0

Julkaisu Suomen diplomatia testissä – matkalla kohti YK:n turvallisuusneuvostoa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Peruskoulujen kansallinen testi on noussut koulutuspoliittiseen keskusteluun. Julkisessa keskustelussa on esitetty, että Suomessa tulisi ottaa käyttöön peruskoulujen kansallinen koe nykyisen otospohjaisen testauksen sijasta. Sitran keskustelualoite Koulutuspolitiikan korjaussarja ehdottaa valtakunnallista koetta yhdenmukaisella arvioinnilla. Laboren selvitys eduskunnan tarkastusvaliokunnalle näkee tarpeen laajalle datainfrastruktuurin päivitykselle ja sen osana myös kansalliselle peruskoulujen kokeelle.

Myös Helsingin Sanomat otti asiaan kantaa pääkirjoituksessaan ja tämän jälkeen aihetta on käsitelty mielipideosastolla. Kansallista koetta tukevana pääargumenttina on, että tätä kautta voisimme saada lisää tietoa tutkimuksen ja tietoperustaisen päätöksenteon käyttöön.

Kysymys on mielenkiintoinen, sillä vain harva tutkija väittäisi, että politiikka on rationaalisen tiedonmuodostuksen kaltaista. Siinä missä tiedonmuodostukseen kuuluu järkiperäisten väitteiden kamppailu, politiikassa tärkeämpää on arvojen, etujen ja ideologioiden taisto. Tämä lähtökohtainen erilaisuus aiheuttaa sekaannuksia.

Poliittisessa päätöksenteossa sekaannuksen voi aiheuttaa ero politiikan tekemisen ja tutkimuksen logiikoiden välillä. Tutkimuksista tiedetään, että räikeimmillään tietoon vetoaminen pyrkii kätkemään poliittiset arvopohjaiset päätökset rationaalisuuden kaapuun. Steven Klees ja D. Brent Edwards esittävät vuonna 2014 julkaistussa kirjaluvussaan Knowledge Production and Technologies of Governance in Education, että vetoaminen ’tietoon’ (evidence) tarkoittaa aina ’minun tietoani’ (my evidence).

Myös tiedon tuottamiseen liittyy sekaannuksia. Poliitikolle on tarjolla hyvin monenlaisia tietolähteitä ja niiden arviointi on haastavaa. Tietoähky voi johtaa päätelmään, että kaikki tieto on samanarvoista ja kyse on vain valinnasta. Tämä on ’totuudenjälkeinen’ ajatus siitä, että kaikki tieto on kiistettävissä ja riippuu vain poliittisesta näkökulmasta.

Analysoin käytyä keskustelua kansallisista kokeista tietopohjaisen päätöksenteon näkökulmasta.

Tiedonkäytön verkostot ja kerrokset

Hankkeessa Transnational Knowledge Networks in Higher Education Policymaking (KNETS) kartoitimme Euroopan unionin ja Suomen koulutuspoliittisia verkostoja julkisiin lähteisiin pohjaten ja analysoimme niitä verkostoanalyysilla. Haastattelimme 45 poliitikkoa, virkahenkilöä tai sidosryhmän edustajaa keskustellaksemme, miten he toimivat näissä verkostoissa. Tämän lisäksi havainnoimme EU-jaostoja kahdessa ministeriössä ja Euroopan parlamentin CULT-valiokuntaa.

Tutkimuksen päätuloksissa hahmotimme EU:n kasvavaa valtaa koulutuspolitiikassa verkostojen kautta, tutkimme näitä tiedonkäytön verkostoja ja tarkastelimme tiedon käytön poliittisuutta.

Tiedon käytön poliittisuuteen liittyen hahmotimme neljä tiedon käytön kerrosta, jotka kuvaavat tietoon perustuvaa poliittista keskustelua

Tiedon käytön poliittisuuteen liittyen hahmotimme neljä tiedon käytön kerrosta, jotka kuvaavat tietoon perustuvaa poliittista keskustelua: tietoon perustuvan politiikan retoriikka, tiedon valinta, tiedon normatiivisuus ja tiedon politiikka.

Sovellan näitä kerroksia ajankohtaiseen keskusteluun peruskoulujen kansallisista standardoiduista kokeista. Väitän, että keskustelunaloitusten jälkeen kysymys hahmottuu kapeahkosta taloustieteellisestä näkökulmasta ja punnittu päätös vaatii myös muiden näkökulmien ymmärtämistä.

Pintakerros: tietoon perustuvan politiikan retoriikka

Poliittisessa päätöksenteossa on vahvistunut ajatus siitä, että päätösten tulisi perustua tutkittuun tietoon. Näyttöön perustuvan lääketieteen läpimurron vanavedessä ajatus tietopohjaisesta päätöksenteosta on siirtynyt myös muille alueille. Suomessa on näytön sijasta poliittiseen puheenparteen on vakiintunut sana tieto ja siitä johdetut tietoon perustuva päätöksenteko tai tiedolla johtaminen.

Politiikan tutkija Paul Cairney on esittänyt 2015 julkaistussa teoksessaan The Politics of Evidence-based Policy Making, että tiedon käytöstä politiikassa luodaan usein epärealistinen fantasia. Tässä fantasiassa sulavasti etenevässä prosessissa tieteellinen tieto jalostetaan poliittiseksi toiminnaksi.

Cairneyn mukaan realistisempi ymmärrys on se, että politiikan tekijät pyrkivät löytämään yksinkertaistettuja päätösperusteita punnittuaan runsaasti erilaista, ei ainoastaan tutkimusperustaista näyttöä.

Tutkimamme tiedonkäytön verkosto toimi Cairneyn realistisen ymmärryksen suuntaisesti. Politiikan toimijat haalivat tietoa laajalti omista verkostoistaan tasapainoista kokonaiskuvaa varten. Tiedon laatua arvioitiin ennen kaikkea lähteen uskottavuuden perusteella. Uskottavuutta taas toi se, että tunnettiin tiedon lähde ja tarkoitusperät.

Tietoon vetoamalla saatettiin pyrkiä lisäämään päätöksen hyväksyttävyyttä ja vähentämään kiistoja. Tietoperustaiseen päätöksentekoon vetoaminen oli siis ennemmin retorinen tehokeino kuin politiikanteon prosessi.

Suoremmin sanottuna, emme havainneet, että tietoon perustuva päätöksenteko olisi asianmukainen kuvaus päätöksenteosta. Ennemminkin tietoon vetoamalla saatettiin pyrkiä lisäämään päätöksen hyväksyttävyyttä ja vähentämään kiistoja. Tietoperustaiseen päätöksentekoon vetoaminen oli siis ennemmin retorinen tehokeino kuin politiikanteon prosessi. Tämä onkin tiedonkäytön pintakerros.

Keskeinen ulottuvuus kansallisista peruskoulun kokeista keskustellessa on juuri tietoon perustuva päätöksenteko. Lyhyen ajan sisällä kahdessa raportissa on nostettu yhdeksi tietoon perustuvan päätöksenteon heikkoudeksi kansallisten perusopetuksen kokeiden puuttuminen.

Sitran keskustelualoite katsoo, että nykyinen otospohjainen oppilasarviointi ”tekee syy-seuraussuhteiden tutkimisesta käytännössä mahdotonta” ja ehdottaa valtakunnallista koetta yhdenmukaisella arvioinnilla. Laboren tutkimustietoon pohjaava selvitys esittää samaa samoin perustein osana ehdotusta laajemmasta datainfrastruktuurin päivityksestä. Näiden väitteiden painoarvoa lisää se, että Sitra ja Labore ovat tunnettuja ja arvostettuja toimijoita kansallisessa keskustelussa.

Ehdotukset ovat linjassa tiedonkäytön pintakerroksen kanssa. Ne yhtyvät tämänhetkisiin maailmanlaajuisiin poliittisiin trendeihin tietoperustaisuudesta. Tässä ajattelussa nähdään, että voimme saada objektiivista tietoa koulutusjärjestelmästä ja luoda pohjaa dataperustaiselle päätöksenteolle.

Ajatus on vetoava tietoperustaisen päätöksenteon kehikossa ja samanaikaisesti kantaa Cairneyn esittämän fantasian riskin. Tarkasteltaessa tiedon käytön syvempiä kerroksia, väite on yksinkertaistava.

Tiedon valinnan kerros

Tietoperustaisen päätöksenteon retorisen kerroksen alta paljastuu tiedon valinnan kerros. Kysymys on siitä, mikä tieto ylipäätään otetaan vakavasti poliittisessa prosessissa.

John Kingdonin klassikkotutkimuksessa Agendas, Alternatives, and Public Policies kuvataan ”politiikan alkulientä”, jossa muhii poliittiselle toiminnalle tärkeitä rakennuspalikoita: poliitikkojen, tutkijoiden, eturyhmien ja muiden toimijoiden esittämiä ideoita, tutkimuksia, linjaehdotuksia, mielipiteitä ja ratkaisuja. Omassa tutkimuksessamme pystyimme havaitsemaan, millä perusteilla näitä tiedonpalasia valitaan poliittisen päätöksentekoon.

Tutkimuksemme mukaan verkoston jäsenen uskottavuus on keskeinen peruste luotettavan tiedon etsinnässä. Samoin huomasimme, että tunnettuus verkostossa auttaa politiikan tekijää arvioimaan tiedon lähdettä. Tämän lisäksi havaitsimme poliitikkojen, virkahenkilöiden ja sidosryhmien tavan asettaa tietyn tyyppistä tietoa etusijalle.

Samankaltainen tiedon arvostus näkyy keskustelunaloituksissa peruskoulujen kansallisista kokeista. Kansallinen koulutuksen arviointikeskus Karvi, kerää otospohjaista arviointitietoa oppimisesta, mutta keskustelunaloituksissa tätä ei nähdä täysin hyödylliseksi päätöksenteon kannalta, koska se ei salli yhdistämistä muihin esimerkiksi yksilökohtaisiin tietoihin.

Sekä Laboren että Sitran julkaisuissa todetaan suoraan, että koska meillä ei ole standardoitua tapaa mitata oppimistuloksia ja yhdistää tätä muuhun dataan, emme tiedä tarpeeksi hyvin mitä koulutusjärjestelmässä tapahtuu.

Taloustieteellinen tutkimus on lähempänä politiikan yleisesti arvostamaa tietoa. Tämä voi jättää kasvatustieteelliset yhteiskunnalliset näkökulmat varjoon päätöksenteossa.

Sitran ja Laboren julkaisuissa arvostetaan taloustieteellistä tarkastelua, jossa tavoitellaan kausaliteettien analyysia. Taloustieteellisessä lähestymistavassa tämä on mahdollista luomalla klassisia koeasetelmia, joissa koeryhmää ja verrokkiryhmää vertaillaan muuttujien vaikutuksista.

Oppimistuloksia voitaisiin verrata saatavilla olevaan muuhun dataan, luomaan koeasetelmia ja pyrkiä siten päättelemään vaikutuksia oppimistuloksiin.

Valtavirta kasvatustieteestä näkee asian toisin. Oppimista tutkivan tieteenalan edustajat ovat kriittisiä kansallista koetta kohtaan. Kasvatustieteellisen tutkimuksen avulla voidaan väittää tiedettävän paljon oppimisen prosessista ja sen yhteiskunnallisista reunaehdoista perustaen kausaalianalyysien lisäksi laajaan kirjoon erilaisia määrällisiä ja laadullisia tutkimuksia. Yksinkertaistaen voi todeta, ettei kasvatustiede rajoita syy-seuraussuhteiden havaitsemista yhtä tiukasti kuin valtavirtataloustiede.

Lisäksi tiedon käytön ja arvioinnin tutkijat, kuten Peter Dahler-Larsen vuonna 2013 Public Management Review’ssä julkaistussa artikkelissaan, ovat huomanneet, että testaaminen jo itsessään muuttaa yhteiskuntaa. Suomalaisessa kasvatustieteessä on vallalla näkemys, että kansallinen testi tuo järjestelmän tasolla epätoivottuja seurauksia ja mittaustulosten julkisuus luo kilpailun kautta eriytymistä.

Otospohjaisen arvioinnin on siksi nähty soveltuvan Suomessa vallalla olevaan kehittävän arvioinnin malliin, jossa lähtökohtana on toiminnan kehittäminen oppilaitosten lähtökohdista.

Tutkimuksemme osoittaa, että taloustieteellinen tutkimus on lähempänä politiikan yleisesti arvostamaa tietoa. Tämä voi jättää kasvatustieteelliset yhteiskunnalliset näkökulmat varjoon päätöksenteossa. Lienee haastavaa poliitikolle pyrkiä arvioimaan tieteenalojen maailmankuvien eroja ja pyrkiä argumentoimaan tältä perustalta tietopohjaisesti. Tämä jännite kätkee tosin alleen vielä syvemmän kerroksen.

Tiedonkäytön normatiivinen kerros

Tietopohjaisen päätöksenteon normatiivinen kerros liittyy siihen mitä ajatellaan hyväksi ja tavoiteltavaksi. Normatiivinen kerros ei kysy miten asiat ovat, vaan miten niiden tulisi olla.

Politiikan tutkijat korostavat sitä, miten poliittiset ideologiat, uskomukset, asenteet ja arvot ovat pohja päätöksenteolle. Tutkimuksemme vahvisti, että tietopohjainen päätöksenteko ei ole muuttanut tätä poliittisen toiminnan ydintä.

Haastateltavamme tunnistivat hyvin, miten oma arvomaailma, poliittisen ryhmän sitoumukset sekä pyrkimykset yhteisiin tai taustayhteisön tavoitteisiin ovat tärkeitä päätöksenteon pohjia – toisin kuin tutkimustieto. Lisäksi havaitsimme verkostossa, kuinka henkilöt saivat valtaa taustayhteisönsä avulla eli toimielinten edustuksellisuuden kautta.

Suomen sotien jälkeinen koulutuspolitiikka on perustunut tasapainoon kahden tavoitteen välillä. Ensimmäinen tavoite on ollut taloudellisen kasvun mahdollistaminen. Toinen tavoite on ollut kansalaisten yhdenvertaisuuden turvaaminen. Näitä kahta tavoitetta on toteutettu poliittisten voimasuhteitten mukaan eri tavoin eri aikoina.

Keskustelusta voi tehdä sen tulkinnan, että kansantalouden tarpeiden tyydyttämistä priorisoidaan yhdenvertaisuuden turvaamisen edelle.

Tällä hetkellä koulutuspolitiikkaan kohdistuu useita paineita nimenomaan talouskasvun suunnalta. Tutkimuksemme mukaan EU:n finanssipoliittinen ohjaus läikkyy myös koulutuksen kysymyksiin.

Lisäksi tutkimuksemme jälkeen herännyt kansallinen keskustelu velkajarrusta asettaa eittämättä reunaehtoja koulutukseen. Keskustelusta voi tehdä sen tulkinnan, että kansantalouden tarpeiden tyydyttämistä priorisoidaan yhdenvertaisuuden turvaamisen edelle.

Keskustelun rajalinjat eivät ole puhtaita, mutta peruskoulun kansallisten kokeiden keskustelussa kokeita puolustava puheenparsi kytkeytyy lopulta taloudellisen tai mittaamisen tehokkuuden ajatukseen. Kansallisten kokeiden tulosten avulla katsotaan pystyttävän tehokkaampaan ja tasavertaisemmin mitattuun oppimiseen.

Kokeita vastustavat argumentit ovat taas useammin huolissaan yhdenvertaisuudesta, jota kansallisten kokeiden yhteiskunnalliset lieveilmiöt synnyttävät. Kokeita vastustetaan esittämällä, että ne lisäävät segregaatiota ja siirtävät huomiota pois kasvatuksellisesta tehtävästä.

Normatiivinen kerros siis tuo esille, että tietopohjainen päätöksenteko on lopulta arvopohjaista. Kerroksen alta löytyy vieläkin syvempi kerros.

Poliittinen kerros

Kaikkein syvimmillään tietoon perustuvan politiikka kätkee alleen sen mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Poliittisen yksi määritelmä on kaikki se, joka on kiistanalaista ja siksi mahdollista muuttaa. Mikäli asiasta ei käydä keskustelua, siitä ei voida muuttaa. Politisointi on siis tärkeää, mikäli halutaan ottaa asia puheeksi ja muutoksen kohteeksi.

Politiikka onkin taitoa luoda uutta toimintatilaa ja mahdollisesti sulkea toisia toimintatiloja pois. Tutkimuksessamme havaitsimme, miten EU:n työryhmien kautta pystyttiin luomaan toimintatilaa siellä, missä EU:lla ei ole toimivaltaa. Sama koski tiedonkäyttöä: politiikassa käydään jatkuvaa neuvottelua siitä, mikä on varteenotettavaa tietoa ja ketkä ovat varteenotettavia toimijoita.

Tämä on myös syvin kerros peruskoulujen päättökoekeskustelussa. Keskustelua avanneet Laboren ja Sitran raportit ovat esittäneet oman tulkintansa siitä, mikä on keskeistä. Niiden mukaan yhtenä keskeisenä ongelmana on vähäinen tieto, jota pitää kerätä systemaattisemmin liittyen oppimistuloksiin. Vaikka raportit tiedostavat koulutuksen yhteiskunnallisen asiayhteyden, ne esittävät ratkaisuja mittaamiseen ja sen perusteella tapahtuvaan parempaan ohjaukseen.

Kaikkein syvimmillään tietoon perustuvan politiikka kätkee alleen sen mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Poliittisen yksi määritelmä on kaikki se, joka on kiistanalaista ja siksi mahdollista muuttaa.

Kasvatustieteellisessä tutkimuksessa ratkaisujen hakemisen voisi katsoa olevan laaja yhteiskuntapoliittinen projekti. Tämä ei ratkea tarkemmalla oppimistulosten mittaamisella vaan vaatii keskusteluja esimerkiksi alueiden segregaation tasaamisesta kaavoituksella, kouluvalintoihin reagointia, pitkän aikavälin taloussuunnittelua koulutuspoliittisten tavoitteiden linjassa tai perheiden ja huoltajien moniammatillista tukea. Kansallisten kokeiden nähdään paitsi vievän resursseja myös kohdistavan huomiota vääriin asioihin.

Tietopohjaisen päätöksenteon syvin kerros siis liittyy siihen, mistä puhutaan ja mistä ei puhuta. Tieto on erittäin hyvä kohdistamaan huomiota tiettyihin asioihin. PISA-tulokset ovat tästä hyvä esimerkki. Tutkimus on tosin osoittanut, että eri maissa PISA-tuloksilla saatetaan perustella päinvastaisia uudistuksia. Sama koskee tietoperustaisen päätöksenteon poliittista kerrosta: poliittinen valta pystyy tarvittaessa taivuttamaan tiedon sopimaan omaan tarkoitusperäänsä.

Miten tulla toimeen tietoperustaisen päätöksenteon kanssa?

Esittämäni tietopohjaisen päätöksenteon kerrokset ovat limittäisiä ja ne ovat havaittavissa haastattelemiemme ja havainnoimiemme politiikkaverkoston jäsenten toiminnassa.

Tutkimuksemme osoittaa, että tietopohjainen päätöksenteko on arvopohjaista. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä kuten koulutuspolitiikasta, tutkimuksesta johdetuilla toimintamalleilla on aina syvempi, normeihin, arvoihin ja poliittisiin preferensseihin liittyvä kerroksensa. Näiden syvempien kerrosten päätöksiä ei voida ratkaista tietopohjaisesti vaan ainoastaan poliittisen keskustelun kautta.

Aiempaan puheenvuorooni kirjoittamassaan kritiikissä Laboren tutkimusjohtaja Hannu Karhunen toteaa osuvasti: ”Tutkimusnäyttö ei vapauta arvovalinnoista, mutta se auttaa ymmärtämään niiden seurauksia.” Karhusesta poiketen korostan sitä, miten itse mittaaminen vaikuttaa maailmaan. En siis väitä, etteikö tieteellisellä tutkimuksella olisi väliä tai etteikö tutkimusta kannattaisi hyödyntää päätöksenteossa.

Nykyisessä keskusteluilmapiirissä taloustieteeseen pohjaavat argumentit saavat helposti näkyvyyttä ja ne vetoavat myös syvempien tietoperustaisen päätöksenteon kerrosten vuoksi.

Saamamme tutkimustulokset päätöksenteosta auttavat ymmärtämään tiedon käytön arkipäivää ja paljastamaan piiloon jääviä käytäntöjä, jotka koulutuspoliittisessa keskustelussa usein suosivat taloustieteellistä argumentointia.

Tärkein tutkimuksemme oppi tutkimukselle ja politiikalle näyttääkin olevan tietoisuuden kehittäminen omasta päättelystä. Tutkijan on pystyttävä reflektoimaan omia päätöksenteon ja tulkinnan askelia. Kasvatustieteilijöiden ja taloustieteilijöiden tulisi avata taustaoletuksiaan siitä, miten he ymmärtävät maailmasta saatavan tietoa.

Sama ajattelumalli voisi auttaa poliitikkoja tulemaan laajemmin tietoiseksi poliittisen päätöksenteon reunaehdoista ja vaikutuksista. Suorempi taustaoletusten avaaminen voisi edesauttaa rakentavaa keskustelua.

Peruskoulujen kansallisista kokeista keskusteltaessa on hyvä tunnistaa kaikki tietoperustaisen päätöksenteon kerrokset. Nykyisessä keskusteluilmapiirissä taloustieteeseen pohjaavat argumentit saavat helposti näkyvyyttä ja ne vetoavat myös syvempien tietoperustaisen päätöksenteon kerrosten vuoksi. Punnitun poliittisen päätöksen tekeminen vaatii paitsi laajaa tietopohjaa myös ymmärrystä siitä, minkälaisin taustaoletuksin tieto rakentuu ja kykyä arvioida tiedon valinnan normatiivisia ulottuvuuksia.

FT Jaakko Kauko on koulutuspolitiikan professori Tampereen yliopiston kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunnassa. Kauko johti Suomen Akatemian rahoittamaa hanketta Transnational Knowledge Networks in Higher Education Policymaking (KNETS) vuosina 2022–25. Projektin tutkimusryhmään kuuluivat Katri Eeva Di Minin, Joni Forsell, Jarmo Kallunki ja Paula Silvén.

Artikkeli pohjautuu MustReadin Akatemia-sarjassa toukokuussa 2026 julkaistuun tekstiin.

Artikkelin kuvituskuva: Susan Q. Yin / Unsplash

Julkaisu Mitä tietopohjainen päätöksenteko kätkee koulutuspolitiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastokriisin voimistuessa on yhä enenevässä määrin kiinnitetty huomiota myös ammattiyhdistysliikkeen ilmastopoliittisiin kantoihin. Tieteellisen tutkimuksen piirissä työntekijöiden ja ympäristön välisiä suhteita on tarkasteltu niin sanotun ympäristötyöntutkimuksen (environmental labour studies) kentällä.

Ympäristötyöntutkimus on kysynyt, miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon ja minkälaista ilmastopoliittista toimijuutta työntekijät ja liitot harjoittavat.

Ympäristötyöntutkimuksessa on havaittu työntekijöiden ja liittojen syvä ristiriita ympäristökysymyksissä: Toisaalta on useita maailmanlaajuisia esimerkkejä siitä, kuinka liitot ovat aktivoituneet kunnianhimoisen ilmastopolitiikan tukijoina ja toisaalta siitä, kuinka liitot ovat asettuneet jarruttamaan ilmastotoimia usein työpaikkojen säilyttämisen nimissä.

Ympäristötyöntutkimuksen mukaan teollisuuden liittojen ilmastoskeptisyys on yleensä korkeampaa, kun taas palvelu- ja julkisen sektorin aloilla suhtaudutaan ilmastotoimiin keskimäärin myönteisemmin.

Erityisesti teollisuuden liittojen näkemyksiä voisi ilmastonmuutoksen kieltämisen sijasta kuvailla ”ilmastorealistisiksi”: Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti, vaan jarrua tarvitaan sikäli kuin liian nopea siirtymä uhkaa työpaikkoja ja työntekijöiden intressejä.

Suurimpana uhkana näyttäytyy koordinoimaton ja pääoman ehdoilla tapahtuva siirtymä, joka jättää laskun maksettavaksi työväenluokalle työttömyyden ja epävarmuuden muodossa.

Luokkakuri ilmastorealismin selitysmallina

Mistä liittojen ilmastorealismi sitten kumpuaa? Vallitsevat selitysmallit nojaavat usein tiedolliseen elementtiin. Työntekijöillä tai liitoilla ei ole riittävästi tietoa ilmastonmuutoksen faktoista tai se on median, lobbauksen ja populistien korruptoimaa.

On muodostunut ”diskursiivinen hegemonia” eli hallitseva puhetapa, joka on kaapannut työväenluokan ja estää heitä näkemästä ilmastotoimien välttämättömyyttä ja tarpeellisuutta. Työntekijät ja liitot ovat siis vääristyneen tietoisuuden vallassa ja tutkijoiden ja ilmastoaktivistien tehtävänä on taistella tätä väärää tietoisuutta vastaan ja vakuuttaa työväenluokka ilmastotoimien tarpeellisuudesta.

Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.

Väitän, että tämä tiedolliseen elementtiin nojaava selitysmalli on saanut ylikorostuneen merkityksen tutkijoiden puheenvuoroissa eikä se pysty vakuuttavasti selittämään liittojen ilmastorealismia. Olen tarkastellut kuinka väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden ilmastorealismi kumpuaa ensi sijassa kapitalistisen talouden tuottamasta luokkakurista. Luokkakuri on toimintaa, jolla yksilöt sopeutetaan talousjärjestelmän pelisääntöihin pitämällä yllä toimeentulon menettämisen uhkaa.

Luokkakuri on työntekijöiden markkinariippuvuutta. Työntekijä on pakotettu myymään työvoimaansa markkinoilla palkkaa vastaan, jotta hän voi turvata toimeentulonsa, ihmisarvoisen elämän ja viime kädessä eloonjäämisensä.

Taloudellisten suhteiden mykkä pakko

Työntekijälle luokkakuri ilmenee mykän pakon (mute compulsion) kautta: Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen. Työntekijän ja työnantajan välinen työsopimus on oikeudellisesti vapaaehtoinen ja tasa-arvoinen, mutta on käytännössä alisteinen.

Työntekijän ei tarvitse olla diskursiivisen hegemonian kaappaama ollakseen taloudellisten suhteiden mykän pakon alainen eikä taloudellisten suhteiden uusintamiseen tarvita väärää tietoisuutta tai ideologiaa.

Työväenluokan yhteiskunnallista elämää määrittää siis perustavanlaatuinen epävarmuus. Toisin kuin kapitalistilla, työntekijällä ei ole kasautunutta pääomaa, jonka voittojen varassa olisi mahdollista elää. Kapitalisti pystyy hallinnoimaan epävarmuutta hajauttamalla sijoituksiaan: Jos yksi investointi ei tuota, voi toinen paikata tappiota. Työntekijän toimeentulon epävarmuus on taas korkeampi koska se on keskittynyt usein yhteen työsuhteeseen.

Kukaan ei pakota työntekijää myymään työvoimaansa, vaan taloudellisten suhteiden rakenne ja toimeentulon markkinariippuvuus painostavat hänet siihen.

Miksi työntekijät suostuvat ilmastolle ja ympäristölle haitalliseen tuotantoon, kun otetaan huomioon planetaarisen hätätilan vaatimat päästövähennykset ja ilmastotoimet? Vastaus piilee siinä, miten yhteiskunnan luokkarakenne rajoittaa työntekijän valinnan mahdollisuuksia. Koska työntekijältä puuttuu pääoma, jonka voittojen varassa elää, on hänen turvattava elantonsa usein sillä palkkatyöllä mitä markkinoilla on tarjolla riippumatta sen ekologisesta jalanjäljestä.

Työntekijä kohtaa luokkarakenteen takia tilanteen, jossa hän joutuu asettamaan laskujen maksamisen ja toimeentulonsa ilmastotavoitteiden edelle. Yhteiskunnan luokkarakenne siis tuottaa toimeentulon ja ympäristön välisen vastakkainasettelun.

Kun työntekijä näennäisen vapaaehtoisesti hyväksyy työvoimansa myymisen työnantajalle, hän myös samalla tulee hyväksyneeksi työnantajan työnjohto-oikeuden, jonka avulla työnantaja päättää ostamansa työvoiman käytöstä. Työnantaja päättää miten, missä, milloin ja millä välineillä työtä tehdään. Viime kädessä siis työnantaja määrää työnjohto-oikeuden ja tuotantopäätösten kautta myös työn ilmastolliset ja ympäristölliset vaikutukset.

Väitän tutkimukseeni nojaten, että työntekijöiden ilmastorealismin ensisijaisena pontimena on yhteiskunnan luokkarakenne, ei työntekijöiden väärä tietoisuus tai tiedolliset vinoumat. Sikäli kuin diskursiivinen hegemonia astuu mukaan, se toimii tapana jäsentää ja oikeuttaa luokkarakenteesta kumpuvia materiaalisia intressejä eikä omalakisena yhteiskuntaa ohjaavana ilmiönä.

Miksi hakkuurajoitukset ovat kova pala nieltäväksi metsäteollisuuden työntekijöille?

Tätä ilmastorealismin selitysmallia voi havainnollistaa käytännön esimerkin kautta. Suomalaisessa ilmastokeskustelussa metsien rooli hiilinieluna on ollut yksi viime vuosien ydinteema ja samalla metsäteollisuuden ilmastovaikutukset ovat nousseet keskeiseksi osaksi julkista keskustelua.

Kiista on monella tavalla kiteytynyt hakkuurajoituksien ympärille: Tulisiko hakkuita rajoittaa ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden saavuttamiseksi? Olen haastatellut Paperiliiton jäseniä heidän näkemyksistään ilmastopolitiikasta ja vihreästä siirtymästä.

Metsäteollisuuden työntekijöiden parissa korostuu ennen kaikkea huoli vihreän siirtymän vaikutuksesta yhtiöiden kustannusrakenteeseen ja sitä kautta työpaikkoihin. Ilmastotoimia ei vastusteta kategorisesti (mistä kertoo esimerkiksi Paperiliiton sitoutuminen SAK:n tavoitteisiin, joissa hakkuurajoitukset nousevat esille), mutta ne nähdään mahdollisena ylimääräisenä kustannusshokkina jo valmiiksi heikossa markkinatilanteessa. Vihreään siirtymään liittyvien uhkakuvien taustalla ovat metsäteollisuuden kaventuneet voittomarginaalit.

Tarkastelemalla metsäteollisuuden talouslukuja Tilastokeskuksen kautta huomataan esimerkiksi, että tuotantolaitoksiin sitoutunut pääoma on pitkälti samalla tasolla kuin 20 vuotta sitten. Uudet investoinnit ovat korvanneet vanhaa pääomakantaa ja jokaista Kemiä ja Äänekoskea vasten on löytynyt Kaipola, Tako ja Kaukaan tehtaat.

Samalla metsäteollisuuden palkkakustannukset ovat pysyneet samalla tasolla ja vastaavasti raaka-ainekustannukset ovat nousseet merkittävästi. Automatisoiduilla moderneilla tehtailla yhtiön voittoa määrittää enenevissä määrin raaka-aineen hinnan eli puun hinnan ja lopputuotteen välinen erotus.

Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille.

Tämän metsäteollisuuden kasautumismallin riskit realisoituivat Ukrainan sodan ja Venäjän tuontipuun tyrehtymisen myötä. Kotimaan puun hinta lähti kasvuun ja samalla metsäteollisuus ajautui kannattavuuskriisiin ja tuotantoseisokkeihin.

Mutta miten tämä liittyy ilmastopolitiikkaan? Hakkuurajoitusten markkinamekanismi on sama, oli syy ulkopoliittinen tai ilmastopoliittinen. Puun tarjontaa kutistetaan, jolloin sen hinta nousee ja yhtiöiden voittomarginaalit kaventuvat. Metsäteollisuuden pääomakanta on optimoitu korkealle hakkuumäärälle, korkealle volyymille ja matalille katteille, jolloin tuotantolaitosten läpi on virrattava puutavaraa.

Jos raaka-aineen hinnan nousu suistaa toiminnan tappiolliseksi, on selvää, ettei työnantaja pyöritä pitkään kannattamatonta tuotantolaitosta – eikä sen työpaikkoja. On täysin mahdollista, että hakkuurajoituksista käynnistyisi tuotantolaitosten pudotuspeli, jossa kukaan työntekijä ei halua olla osallisena.

Metsäteollisuuden työntekijät tuntevat tämän kuvion ja ymmärtävät potentiaalisen riskin minkä ilmastopolitiikan nimissä tehtävät hakkuurajoitukset sisältävät heidän toimeentulolleen. Vastaavasti mitään diskursiivista hegemoniaa, jossa työntekijät yksiselitteisesti jakaisivat metsälobbareiden viherbrändäyksen, on vaikea havaita.

Osa työntekijöistä suhtautuu kriittisesti oman alansa ilmasto- ja ympäristövaikutuksiin, kun taas osa argumentoi alan olevan ekologisesti kestävä. Väärän tietoisuuden sijaan työntekijöiden varauksellisuus kietoutuu toimeentulon markkinariippuvuuden ympärille. Kuten eräs haastateltava asian muotoili, ”On vaikea olla ideologinen, kun työpaikka on katkolla.”

Miten kasvattaa työväenluokan ilmastopoliittista toimijuutta?

Mitä olisi siis tehtävä, jotta työntekijät myös päästövähennyksiltään ja ilmastovaikutuksiltaan hankalimmilla aloilla voisivat asettua vihreän siirtymän taakse? Esitän yhden analyyttisen sekä kaksi yhteiskunnallista johtopäätöstä.

Ensimmäiseksi, mikäli haluamme ymmärtää esimerkiksi raskaan teollisuuden työntekijöiden ilmastorealismia, on käännettävä katse diskursseista ja tiedollisista rakenteista kapitalistisen talouden luokkarakenteeseen ja siitä kumpuavaan luokkakuriin. Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.

Viime kädessä yhteiskunnan luokkarakenne asettaa vastakkain työväenluokan toimeentulon ja ilmaston.

Toiseksi, on vähennettävä työväenluokan toimeentulon riippuvuutta markkinoista. On selvää, että hyvinvointivaltiota murentamalla pyritään lisäämään luokkakuria. Työntekijät asetetaan kilpailuun toisiaan vastaan ja heidän toimeentulonsa markkinariippuvuutta lisätään. Kapitalististen markkinoiden ehdoilla toteutettu vihreä siirtymä uhkaa lisätä työntekijöiden jo ennestään kasvanutta epävarmuutta. Miksi heidän tulisi tukea sitä?

Kolmanneksi, ei riitä, että julkista taloutta laajennetaan, työntekijöille luvataan uusia vihreitä työpaikkoja ja reilua siirtymää. Niin kauan kuin työntekijä joutuu myymään työvoimaansa markkinoilla ja työnantaja päättää työnjohto-oikeudellaan työn tekemisen ympäristöllisistä ja ilmastollisista reunaehdoista, ei työntekijä voi harjoittaa täysimittaista ekologista toimijuutta. Työväenluokan itsemääräämisoikeutta on kasvatettava antamalla työntekijöille valta tuotantopäätösten tekemisestä ja tuotantovälineiden omistuksesta.

FT Ville Kellokumpu on tutkijatohtori Oulun yliopiston Maantieteen tutkimusyksikössä. Hän tutkii Maj ja Tor Nesslingin Säätiön rahoittamassa UNION-hankkeessa työntekijöiden ekologista toimijuutta ja ilmastonmuutoksen luokkapolitiikkaa.

Artikkelin kuvituskuva: Paulo Silva / Unsplash

Julkaisu Luokkakuri teollisuuden ammattiliittojen ilmastorealismin pontimena ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vastaiset kehityskulut ovat vahvistuneet niin Suomessa kuin maailmanlaajuisesti. Tämä näkyy käytännön politiikan tasolla keskusteluissa aborttioikeuksista, naisten oikeuksista ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksista.

Yhdysvalloissa kehitys on jo nähtävissä koulutuksessa ja opetuksessa: useiden feminististen ja antirasististen teosten käyttöä opetuksessa on rajoitettu ja hallinnollinen ja poliittinen paine on kohdistunut myös joidenkin osavaltioiden yliopistoihin. 

Valtiotieteellinen yhdistys selvitti, miten feministiset sisällöt näkyvät tämänhetkisessä politiikan yliopisto-opetuksessa Suomessa. Nykymaailman tapahtumien valossa tarkastelua pidettiin tärkeänä, sillä feministiset politiikan teoriat ja lähestymistavat ovat auttaneet laajentamaan oppiaineen kaanonia, jolla tarkoitetaan tieteenalan keskeistä sisältöä ja sen pohjalle rakentuvia normatiivisia käytäntöjä sekä tuoneet esiin aiemmin näkymättömiä ilmiöitä.

Näitä ovat muun muassa vallan sukupuolittunut luonne ja se, miten sukupuoleen kohdistuva syrjintä muotoutuu intersektionaalisesti – eli  eriarvoisuuden ulottuvuuksien  risteytyessä – esimerkiksi suhteessa seksuaalisuuteen, luokkaan ja etniseen taustaan.

Kysely lähetettiin politiikan tutkimuksen oppiaineiden henkilökunnalle kaikkiin Suomen yliopistoihin, joissa alaa voi opiskella. Vastauksia kertyi yhteensä 17. Kyselyyn pystyi vastaamaan suomeksi tai englanniksi. Suurin osa vastaajista oli professoreita ja yliopistonlehtoreita.

Politiikan oppiaineet kattoivat kyselyssä valtio-opin, maailmanpolitiikan, kansainvälisen politiikan, kansainväliset suhteet sekä muut poikkitieteelliset politiikkaohjelmat kuten Eurooppa-tutkimuksen. Feministiset sisällöt määriteltiin kyselyssä seuraavanlaisesti: “Feministisillä sisällöillä tarkoitetaan tässä selvityksessä laajasti sukupuolen tutkimuksesta ammentavia teorioita ja näkökulmia, jotka voivat vaihdella sukupuolinäkökulmasta esimerkiksi intersektionaalisiin, antirasistisiin, dekoloniaalisiin, queer- ja transteoreettisiin tai posthumanistisiin otteisiin.”

Feministiset sisällöt tämän päivän opetuksessa

Kyselyvastausten perusteella feministiset sisällöt ovat vakiinnuttaneet paikkansa osana politiikan oppiaineiden opetusta. Feminismin valtavirtaistumista kuvaa vastauksissa usein toistunut ajatus, että feminismi on nykyään yksi tärkeä suuntaus muiden joukossa.

Suurin osa vastaajista arvioi feministisen opetuksen omassa yksikössä joko lisääntyneen tai pysyneen samana oman opetusuran aikana. Vain yksi vastaajista arvioi feministisen opetuksen vähentyneen.

Politiikan oppiaineiden opetuksessa feminismi otetaan huomioon useimmiten yhdistämällä feministisiä yhteiskunta- ja politiikan teorioita muuhun opetussisältöön. Feministisen tutkimuksen piiriin kuuluvia aihepiirejä, kuten sukupuolinäkökulman ja valtarakenteiden kriittinen tarkastelu yhdenvertaisuuden kautta, lisätään kurssisisältöihin ja kurssilukemistoihin sisällytetään feministisiä teoksia.

Yleisten johdantokurssien lisäksi vastaajat kertoivat hyödyntävänsä feministisiä lähestymistapoja osana oppiaineensa kurssiteemoja kuten poliittiset instituutiot, poliittinen käyttäytyminen, retoriikka ja turvallisuus.

“Opettamillani kursseilla ovat esillä myös feministiset yhteiskunta- ja politiikan teoriat sekä klassikot, kuten esim. Mary Wollstonecraft tai nykyiset feministiset yhteiskuntateoreetikot ja filosofit poliittisten aatteiden ja ideologioiden perusopintokurssilla. Käytän opetuksessani myös feministisestä teoriasta ja filosofiasta sekä naisemansipatorisista liikkeistä tulevia esimerkkejä.”

Mikko Lahtinen, Tampereen yliopisto, valtio-oppi

Syventävissä opinnoissa korostuivat post- ja dekoloniaaliset, intersektionaaliset sekä queer-näkökulmat, joita pidettiin tärkeinä integroida opetukseen jatkossakin. Samalla kaivattiin enemmän huomiota intersektionaalisuuden vähemmälle jääneisiin näkökulmiin, kuten transfeminismiin ja vammaistutkimukseen.

Monelle feminismi näyttäytyi yhtenä näkökulmana muiden joukossa, mutta sitä kuvattiin myös opetuksen kriittisenä pohjavireenä tai lähestymistapana. Feminismin avulla voidaan sekä kritisoida politiikan ja poliittisen ajattelun maskuliinista historiaa että täydentää sitä tuomalla esiin näkökulmia, tulkintoja ja aihepiirejä, jotka ovat jääneet huomiotta tai eivät ole mahtuneet tieteenalan kaanoniin.

Siinä missä feministiset näkökulmat ovat löytäneet tiensä osaksi kurssisisältöjä, erillisiä feminismilähtöisiä kursseja on edelleen tarjolla vähäisesti, jos lainkaan.

Siinä missä feministiset näkökulmat ovat löytäneet tiensä osaksi kurssisisältöjä, erillisiä feminismilähtöisiä kursseja on edelleen tarjolla vähäisesti, jos lainkaan. Kyselyvastauksissa nousi esiin perus- ja aineopintojen osalta vain kaksi tällaista kurssia: Helsingin yliopistossa valinnaisiin aineopintoihin kuuluva, vuosittain järjestettävä Sukupuoli, politiikka ja media -kurssi sekä Turun yliopiston opetusohjelmasta löytyvä Gender and Politics-kurssi, joka on avoinna sekä kandi- että maisterivaiheen opiskelijoille.

Feministisiin tutkimusasetelmiin keskittyminen ei helpotu myöskään syventävien opintojen vaiheessa. Vastauksista nousi esiin ainoastaan yksi Helsingin yliopistossa vuosittain tarjolla oleva Feministinen politiikan tutkimus -kurssi. Lisäksi keväälle 2027 on Eurooppa-tutkimuksen puolella suunnitteilla lukupiirimuotoinen seminaari, jossa keskitytään queer, trans ja intersektionaalisiin näkemyksiin EU:sta.

Erillisten feministisiin teorioihin ja lähtökohtiin keskittyvien kurssien puuttuminen opetusohjelmista nähtiinkin yhtenä keskeisenä esteenä feministisen poliittisen ymmärryksen lisäämiselle.

Feminististä opetusta vahvistavat ja hidastavat tekijät

Yliopistojen nykyisen henkilökunnan aktiivisten toimijoiden lisäksi vastauksissa nousivat esiin pioneerit, jotka ovat olleet ensimmäisinä nostamassa feministisiä sisältöjä politiikan oppiaineeseen. Heidän merkityksensä nähtiin keskeisenä.

“Tieteenalalla on ollut vähintään yksi feministiseen tutkimukseen perehtynyt opettaja noin vuodesta 1998 alkaen (melkein jatkuvasti), joka on yhtäältä opettanut vähintään yhden kurssin aihepiiriin liittyen vuosittain ja vakihenkilöstöön kuuluen pitänyt huolta siitä, että myös opintosuunnitelmassa gender-jaksoja on ollut.“

 Anne Holli, Helsingin yliopisto, valtio-oppi

Holli toi esiin myös, miten sukupuolinäkökulman tuominen oppisisältöihin on ollut niin valtiollisen tasa-arvopolitiikan kuin Helsingin yliopiston tasa-arvosuunnittelun ydintä noin 20–30 vuotta. Kyselyvastauksissa nousi toistuvasti esiin muitakin samansuuntaista kehitystä tukevia tekijöitä, kuten opiskelijoiden toiveet sukupuolen ja muiden feminististen näkökulmien paremmasta huomioimisesta opetuksessa, lisääntynyt yleinen tietoisuus sukupuoleen ja muihin identiteetteihin kiinnittyvästä syrjinnästä sekä feminististen teorioiden yleistyminen keskusteluissa.

Feministisen ymmärryksen lisäämistä politiikan opetuksessa hankaloittavat muun muassa vakihenkilöstön vähäinen kiinnostus feministisiin aihealueisiin sekä feminismin näkeminen omista tutkimusaiheista irrallisena tai marginaalisena lähestymistapana. Toisaalta haasteena koettiin monien tärkeiden näkökulmien yhteensovittaminen, tasapainottelu feminististen ja muiden lähestymistapojen välillä.

Osassa yliopistoja feministiset opetussisällöt ovat osin rakenteellisista syistä eriytyneet selkeämmin eri oppiaineisiin kuten sukupuolentutkimukseen tai kasvatustieteisiin

Lisäksi vastauksissa mainittiin kiihtyvä tieteenalojen välinen kilpailu, jossa oman tieteenalan sisällä halutaan vakiinnuttaa tiettyjä näkökulmia tai suurempia tutkimussuuntia. Osassa yliopistoja feministiset opetussisällöt ovat osin rakenteellisista syistä eriytyneet selkeämmin eri oppiaineisiin kuten sukupuolentutkimukseen tai kasvatustieteisiin. Joidenkin opetusteemojen osalta tieteenalan vakiintuneet käytännöt ja keskeinen kirjallisuus nähtiin edelleen hyvin miesvaltaisena ja länsi-/eurooppakeskeisenä, mikä luo omat haasteensa feministiselle opetukselle.

Esiin nostettiin myös institutionaalisen tuen puute. Yliopistoilla ei ole selkeitä rakenteita tai prosesseja, joilla varmistettaisiin feminististen sisältöjen huomioiminen politiikan opetuksessa eikä feministisiin näkökulmiin erikoistuneita opettajan tehtäviä. Tällöin vaarana on, että opetus jää muutamien yksittäisten tutkijoiden ja opettajien varaan. Yllä kuvatun asenteellisuuden ja rakenteellisen tuen puutteiden voi nähdä heijastavan laajempia tieteenalakohtaisia käytäntöjä ja politiikan tutkimuksen sisällä vaikuttavaa konservatiivista jatkumoa.

Feministiselle ymmärrykselle ja opetukselle on tarvetta aikamme kriisien keskellä

Feminismin eri suuntaukset ja ajankohtaiset keskustelut nähtiin selvityksen vastauksissa osana valtio-opillista yleissivistystä. Feministinen teoria ja kritiikki koettiin keskeisinä sekä politiikan perinteisten teemojen (kuten turvallisuus, demokratia ja globaalin talouden valtasuhteet) ymmärtämisessä että nykyisten globaalien ilmiöiden, kuten digitalisaation ja arvojen eriytymisen, tarkastelussa.

Esimerkiksi uusliberaalin kapitalismin feministinen tarkastelu auttaa tekemään näkyväksi kapitalistiseen tuotantotapaan ja sen erilaisiin ilmenemismuotoihin kietoutuvia sukupuolittuneita ja risteäviä sorron rakenteita. Samalla feministinen näkökulma korostuu keskeisenä aikamme globaaleja kriisejä koskevassa keskustelussa.

“Varsinkin kasvavan militarisaation, demokratian murenemisen ja ekologisen kriisin aikakaudella sekä feministinen kritiikki olemassa olevia rakenteita kohtaan että feministiset vaihtoehdot olisi tärkeää nostaa näkyvään asemaan näistä kysymyksistä puhuttaessa. Lisäksi feministiset näkökulmat esimerkiksi tutkimusmetodologioihin ovat keskeinen tutkimuksen pluraalisuutta vahvistava voima.”

Anonyymi

Kyselyn keskeisenä johtopäätöksenä on, että feministisiä näkökulmia arvostetaan osana tämän päivän politiikan tutkimusta ja sen opetusta, vaikka arvostus ei aina näy opetusohjelmassa. Jotta uusia politiikan feministitutkijoita ja -osaajia syntyisi, on yleissivistyksen tasolta noustava kohti erityisasiantuntemusta. Tämä vaatisi vähintään sitä, että feminismilähtöisiä kursseja olisi saatavilla jokaisen politiikan oppiaineita opettavan suomalaisen yliopiston opetusohjelmassa, niin kandi- kuin maisteritasolla.

Kehitys ei kuitenkaan voi olla yksittäisten henkilöiden vastuulla, vaan feministisen opetustarjonnan takaamiseksi tarvitaan oppiaineen taholta konkreettista tukea ja linjauksia, joilla varmistetaan feminististen politiikan kurssien ja kurssisisältöjen olemassaolo koulutuspolun eri vaiheissa.  

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. Jussila on Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen.

VTT Theodora Helimäki on yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja (2026–).

Politiikasta on Valtiotieteellisen yhdistyksen julkaisema verkkolehti.

Artikkelin kuvituskuva: Ethan Gregory Dodge / Unsplash

Julkaisu Feministinen politiikan opetus yliopistoissa – arvostettua, mutta haavoittuvaa  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Petteri Orpon hallituksen Kulttuuripoliittisessa selonteossa linjataan, että ”osallisuus kulttuuriin on sivistyksen perusta”. Kuluvalla hallituskaudella julkaistu selonteko on verrattain laaja strategia, jonka tarkoitus on suunnata kulttuuripolitiikkaa 2040-luvulle asti. Siinä on pyritty arvioimaan kulttuuripolitiikkaan tulevina vuosina vaikuttavia keskeisiä kehityskulkuja.

Arvioinnin perusteella kulttuuripolitiikalle asetetaan neljä tavoitetta: kulttuuri muutosvoimana, kulttuurin tekijöiden ja sisältöjen avainasema, kulttuuri jokaisenoikeutena sekä kulttuurin synnyttämä kansainvälinen vaikuttavuus.

Jo tavoitteiden muotoilut välittävät kuvaa selonteosta ylevin sananvalinnoin laadittuna asiakirjana, jonka yhteys konkretiaan jää ohueksi. Eräs ilmentymä tästä on runsas mutta abstrakti osallisuuteen ja osallistumiseen liittyvä puhe. Kulttuuripolitiikalla tavoitellaan osallistumista ja osallisuutta sivistyksen turvaamiseksi ja demokratian vahvistamiseksi.

Kulttuurin saavutettavuus ja kansalaisten mahdollisuudet osallistua kulttuurielämään ovat heikentyneet kuluvalla hallituskaudella. Kulttuurialaan kohdistuvien leikkausten myötä pääsylippujen hinnat ovat nousseet, kulttuurilaitoksia on jouduttu säästösyistä väliaikaisesti sulkemaan ja kulttuurialan työttömyys on kasvanut.

Osallistumisen mahdollisuuksiin vaikuttavat myös muut leikkaukset, kuten sosiaaliturvan heikennykset. Kulttuuripoliittisen selonteon visiosta huolimatta kulttuurin kokeminen on tulevaisuudessa mahdollista yhä harvemmalle, ja erot kulttuuripalveluiden saatavuudessa kasvavat keskustojen ja haja-asutusalueiden välillä entisestään.

Tässä kirjoituksessa tuomme esiin ajankohtaisia kulttuuripolitiikassa tunnistamiamme ristiriitoja kulttuuripoliittisen selonteon tavoitteiden pohjalta. Selonteossa kulttuuri ymmärretään laajasti: sen kuvataan sisältävän ”taiteiden lisäksi perusoikeudet, arvojärjestelmät, perinteet, taidot, tavat ja uskomukset”.

Myös kulttuuripolitiikan määritelmä laajenee niin pitkälle, että se uhkaa menettää erityisyytensä. Selonteon mukaan kulttuuripolitiikka koostuu “monista risteävistä aloista ja aiheista aina kasvusta kestävyyteen, eriytymiskehityksestä hyvinvointiin ja viennistä aluepolitiikkaan”.

Valituilla käsitteillä ja niiden määritelmillä on merkitystä. Kun selonteossa esimerkiksi on valittu puhua “kulttuuri- ja luovista aloista”, korostuu ymmärrys kulttuurista nimenomaan talouden sektorina. Tämä voi olla ristiriidassa selonteon demokraattista osallistumista korostavien tavoitteiden kanssa.

Kulttuuri talouskasvun välineenä ja vientihyödykkeenä

Tavoite kulttuurista muutosvoimana sisältää ajatuksen, että kulttuurilla on potentiaalia, jota voidaan hyödyntää yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kulttuurilla onkin kiistatta erityistä voimaa lisätä ymmärrystä todellisuudesta, purkaa ennakkoluuloja, ravistella rakenteita, inspiroida kuvittelemaan vaihtoehtoja ja rohkaista toimimaan toisin.

Toisin sanoen kulttuuri sivistää ja kasvattaa meitä lukuisin tavoin. Tove Jansson kuvaa Vaarallisessa juhannuksessa (1954) teatterin merkitystä osuvasti: “[S]iellä näytetään kaikille millaisia he voisivat olla ja millaisia he tahtoisivat olla vaikka eivät uskalla, ja millaisia he ovat.”

Kulttuuripoliittinen selonteko vaikuttaa tunnistavan tämän erityisominaisuuden puhuessaan kulttuurin “inhimillisen toiminnan muutosvoimasta” kytkien sen hallituksen tärkeimpään talouspoliittiseen tavoitteeseen, kestävään kasvuun. Talouspuhe on viime vuosikymmeninä vakiintunut osaksi kulttuurin ja taiteen arvon ilmaisemista niin kulttuuripolitiikassa kuin muuallakin yhteiskunnassa.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa.

Selonteossa kulttuuri kehystetään inhimillisen muutosvoiman moottoriksi; hyödykkeeksi, jota kuluttamalla voidaan edistää vastuullista talouskasvua ja vahvistaa suomalaisen kulttuurin arvoa kansainvälisesti. Kulttuurin arvo määrittyy näin esimerkiksi sen tuottamien vientitulojen kautta. Kulttuurialan leikkaukset kuitenkin rajoittavat kulttuurivientiä ja kansainvälistymistyötä, ja kulttuurin kuluttamisesta on tehty kuluvalla hallituskaudella entistä haastavampaa ja poissulkevampaa.

Selonteossa painotetaan kulttuurin tulevaisuuskestävyyttä ja kulttuurin siirtämistä tuleville sukupolville. Kulttuuriperinnön elinvoimasta huolehtiminen todetaan edellytykseksi kulttuuripolitiikan tavoitteiden toteutumiselle. Kulttuurin osien turvaaminen tuleville sukupolville on kulttuuriperinnön oikeudellisen suojelun ydintä. Julkisen vallan vastuu kulttuuriperinnöstä on tunnustettu Suomen perustuslaissa ja kansainvälisissä kulttuuriperintösopimuksissa, jotka Suomi on ratifioinut.

Todellisuudessa sekä nykyisten että tulevien lasten ja nuorten mahdollisuudet nauttia kulttuurista ovat kulttuuripolitiikan seurauksena kaventumassa. Selonteossa kulttuuria kuvataan kansalaisten voimavarana, jossa toimiva kulttuurialan infrastruktuuri on edellytys osallisuudelle. Samalla tätä infrastruktuuria rapautetaan monin tavoin.

Emme voi kuluttaa kulttuuria tulevaisuudessa, jos resursseja kasvattaa uutta kulttuurin kokijoiden sukupolvea ei ole. Kulttuuri ei myöskään elä pelkästään sen kuluttajista, vaan tarvitaan myös tekijöitä.

Kulttuurin tekijöiden asema

Kulttuuripoliittisessa selonteossa puhutaan kulttuurin tekijöiden avainasemasta yhtenä kulttuurin tulevaisuutta ja nykytilaa parantavana toimenpiteenä. Kokonaisuudessa taiteen ja luovan työn tekijöiden näkökulmat ovat kuitenkin heikosti esillä, eikä siinä esitetä laajaa näkemystä siitä, miten kulttuurin tekijöiden ja taiteilijoiden asemaa vahvistetaan.

Samaan aikaan, kun luova talous -ajattelusta on tullut yhä yleisempi ja merkittävämpi tapa lähestyä kulttuuria, taiteilijoiden työn arvostus tai työskentelyn mahdollisuudet eivät ole parantuneet. Viimeisimpänä juuri Orpon hallituksen toteuttamat kulttuurileikkaukset ovat heikentäneet taiteilijoiden työskentelymahdollisuuksia.

Selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

 Jo ennen leikkauksiakin taiteilijat ovat kokeneet muun muassa toimeentulon riittämättömyyttä sekä yhteiskunnallisen arvostuksen puutetta. Ensiksi mainittuun ongelmaan selonteko tarjoaa ratkaisuksi muun muassa korvaus- ja sosiaaliturvajärjestelmän toimivuuden parantamista ja ansainnan vahvistamista “alusta- ja tekijänoikeustaloudessa”.

Selonteossa toivotaan, että kulttuuri- ja luovien alojen osaaminen olisi laajasti käytössä talouden ja yhteiskunnan eri aloilla. Periaatteessa tällä viestitään alan yleistä arvostusta, mutta selonteko herättää kysymään, kenen ehdoilla ja lähtökohdista luovaa osaamista hyödynnetään.

Selonteon suuret visiot liittyvät kulttuurin välineelliseen kykyyn edistää muiden yhteiskunnan sektoreiden tavoitteita, kuten kriisinkestävyyttä, talouskasvua ja menestystä kansainvälisillä markkinoilla. Saavatko taiteilijat ja luovan työn tekijät kuitenkaan aidosti määritellä, millä tavalla he näiden visioiden toteuttamiseen osallistuvat – jos osallistuvat?

Kulttuuri kaikkien oikeutena

Kulttuurin turvaaminen ”jokaisenoikeutena” nimetään selonteossa yhdeksi pitkän aikavälin kulttuuripoliittiseksi tavoitteeksi. Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Oikeus kulttuuriin muotoillaan siis tavoitteeksi. Samalla huomiotta jää se, että kulttuuri on jo nykyisellään jokaisen oikeus – mutta ei jokaisenoikeus – Suomen ratifioimissa ihmisoikeussopimuksissa. Esimerkiksi oikeus osallistua kulttuurielämään turvataan kaikille taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa sopimuksessa, jonka toteuttamiseen Suomi on sitoutunut. Kulttuuristen oikeuksien ja kulttuuripolitiikan välillä vallitsee riippuvuussuhde: oikeuksien toteutuminen on riippuvaista siitä, millaista kulttuuripolitiikkaa tehdään.

Jokaisenoikeuksilla viitataan vakiintuneesti jokaisen mahdollisuuteen liikkua ja oleskella vapaasti luonnossa. Selonteossa termi siirretään sellaisenaan tarkoittamaan kulttuurin kuulumista kaikille.

Samaan aikaan, kun selonteossa sitoudutaan luomaan ”ratkaisuja, jotka mahdollistavat kulttuurin harrastamisen ja kokemisen siten kuin se itse kullekin tuntuu parhaalta”, perusturvaan tehdyt laajamittaiset leikkaukset tarkoittavat, että yhä useammilla on vaikeuksia selviytyä jokapäiväisen elämän välttämättömistä menoista. Aiemmin toimeentulotuki turvasi viimekädessä ihmisarvoisen elämän edellytykset. Siihen kohdistetut leikkaukset osoittivat, että edes toimeentulotuki ei välttämättä enää takaa riittävää toimeentuloa.

Taloudelliset resurssit ovat usein osallistumisen edellytys. Selonteossa monimuotoista ja saavutettavaa kulttuuria kuvataan jokaiselle kuuluvaksi muun muassa yksilön taloudellisista resursseista riippumatta. Näyttääkin siltä, että kulttuuripoliittista selontekoa on valmisteltu irrallaan muusta yhteiskuntapolitiikasta, mikä heikentää sen vakuuttavuutta ja vaikuttavuutta.

Selonteon ja todellisuuden välinen kuilu

Esiin nostamamme ristiriidat kytkeytyvät kulttuuripolitiikkaa laajempiin kysymyksiin. Ne osoittavat, että kulttuuripolitiikka ei ole muusta yhteiskuntapolitiikasta erillinen osa-alue, vaan vuorovaikutussuhteet ovat monisuuntaisia.

Kulttuuripoliittisen selonteon retoriikassa kulttuuri kuuluu kaikille, mutta käytännössä yhä harvemmille. Osallisuus- ja osallistumispuheesta huolimatta tällä hetkellä harjoitettu yhteiskuntapolitiikka ja kulttuuripolitiikka sen osana pikemminkin sulkevat tiettyjä ryhmiä ulkopuolelle kuin lisäävät heidän osallisuuttaan.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet.

Kulttuuripolitiikka on toteuttamiskelpoista ja vaikuttavaa, jos sitä tehdessä huomioidaan riittävästi sekä yleinen yhteiskunnallinen tilanne että muut yhteiskuntapolitiikan osa-alueet. Selonteossa tunnustetaan leikkauksilla olevan vaikutusta kulttuurin toimintakenttään, mutta ne sivuutetaan toteamalla, ettei selontekoa ole laadittu “nykyisen epävarmuuden lähtökohdista”.

Samoin puhe kulttuurista itseisarvona on epäjohdonmukainen välinearvoa korostavien politiikkatoimien kanssa. Lopputuloksena selonteko jää irralliseksi todellisuudesta nakertaen sen uskottavuutta ja sovellettavuutta.

Edellä sanotun tunnistaminen ja ristiriitojen ratkaiseminen ovat edellytyksiä sille, että kulttuuripolitiikka voi saavuttaa osallisuutta ja osallistumista sekä laajemmin sivistystä ja demokratiaa turvaavat tavoitteensa.

HT Iina Järvinen työskentelee tutkijatohtorina Itä-Suomen yliopiston oikeustieteiden laitoksella Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa OBaMa – Osallistumisen esteiden yli -hankkeessa.

OTT Sanna Lehtinen työskentelee tutkijatohtorina Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

FT Kaisa Murtoniemi on tutkijatohtori Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa. Hän työskentelee Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa.

Arkkitehti Marjaana Sederholm työskentelee väitöskirjatutkijana Koneen säätiön rahoittamassa Ponte-hankkeessa Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Vadim Morozov / Unsplash

Julkaisu Kulttuuripolitiikan lupaukset ja todellisuus talouskurin ajassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinvoima elää uutta nousukauttaan. Geopoliittinen tilanne osaltaan selittää lisääntyvää kiinnostusta ydinvoimaan ja herättää kysymyksen rauhanomaisen ydinvoiman yhteydestä ydinaseisiin ja ydinasepelotteeseen.

Vuonna 1953 Hiroshiman ja Nagasakin kauhujen jälkimainingeissa Yhdysvallat alkoi Atoms for Peace -ohjelmallaan edistää ydinteknologian rauhanomaista käyttöä maailmanlaajuisesti. Ohjelmasta lähtien siviili- ja sotilasydinvoimateknologian välinen kytkös on haluttu pitää erillään.

Uudessa maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa turvallisuuskysymykset korostuvat, ydinvoiman tunnustaminen kaksoiskäyttöteknologiana on aiempaa näkyvämpää. Tuleeko ydinvoiman ja ydinaseiden välisistä synergioista lisäargumentti ydinvoiman puolustamiselle?

Britannia ja ydinvoiman uusi tuleminen

Britannia on 2000-luvulla edistänyt ydinvoiman lisärakentamista. Markkinaehtoiseen energiapolitiikkaan panostanut hallitus ilmoitti vuonna 2008 tavoitteesta rakentaa 16 000 megawattia ydinvoimaa vuoteen 2030 mennessä.

Tavoite on kaukana. Vuodesta 2017 lähtien ranskalaisen energiayhtiö, EDF:n, brittiläinen tytäryhtiö on rakentanut suurta 3200 megawatin Hinkley Point C -ydinvoimalaa Somersetissa. Hankkeen aikataulu on venynyt ja kustannukset nousseet jatkuvasti. Investointipäätös samaa teknologiaa soveltavan 3200 megawatin Sizewell C suurvoimalan rakentamisesta Suffolkiin tehtiin kesällä 2025.

Britanniassa on neljällä paikkakunnalla toiminnassa yhdeksän ydinreaktoria, joista yhtä lukuunottamatta kaikkien käyttöikä loppuu vuoteen 2030 mennessä. Britannian hallituksen tavoitteena on nostaa ydinvoiman kokonaiskapasiteetti nykyisestä 5900 megawatista 24 000 megawattiin vuoteen 2050 mennessä, mikä kattaisi arviolta 25 % maan sähkönkulutuksesta.

Suurista lupauksista huolimatta kyse on kehitysasteella olevista teknologioista, joiden kustannukset ja käyttöönottoaikataulut ovat hyvin epävarmoja.

Britannia suunnittelee myös merkittäviä investointeja seuraavan sukupolven ydinvoimateknologioihin. Advanced Nuclear Fund -rahasto investoi 385 miljoonaa puntaa SMR- teknologioiden kehittämiseen ja rakentamiseen.

Pienydinvoimalat (small modular reactors, SMRs) eli pienet modulaariset reaktorit, ovat ydinvoima-alan tuorein toivo. Teollisen sarjatuotannon uskotaan tekevän SMR:istä suurvoimaloita edullisemman, turvallisemman ja uusiutuvien energianlähteiden kanssa paremmin yhteensopivan ratkaisun ilmastonmuutoksen torjuntaan ja energiaturvallisuuden parantamiseen. Suurista lupauksista huolimatta kyse on kehitysasteella olevista teknologioista, joiden kustannukset ja käyttöönottoaikataulut ovat hyvin epävarmoja.

Pörssiyhtiö Rolls-Royce on keskeinen Britannian pienydinvoimasuunnitelmien toteuttaja. Kesäkuussa 2025 se voitti hallituksen järjestämän kilpailutuksen ensimmäisen pienydinvoimalan – 470 MW:n kevytvesireaktorin – rakentamisesta. Ensimmäiset kolme SMR-yksikköä on tarkoitus sijoittaa Pohjois-Walesiin.

Rolls-Royce ja ydinsukellusveneet

Rolls-Royce toimii kansainvälisesti sekä siviili- että puolustusalalla. Sen toimialoina ovat sekä siviili- että sotilaskäyttöön tarkoitetut ilmailumoottorit, puolustusteknologia sekä erityisesti ydinteknologia energiaratkaisut. Yhtiöllä on pitkäikäisiä energia- ja puolustusalan yhteistyösopimuksia Britannian valtion kanssa.

Britannian laivaston ydinsukellusveneisiin yhtiö on toimittanut reaktoreita jo yli 60 vuoden ajan. Rolls-Roycen keskeinen asema ydinsukellusveneiden reaktoriteknologian kehittäjänä ja toimittajana kytkee sen keskeisesti osaksi Britannian puolustusjärjestelmää. Ydinsukellusveneet ovat Britannian strategisen ydinasepelotteen perusta.

Yhtiö solmi Britannian puolustusministeriön kanssa vuonna 2025 noin yhdeksän miljardin punnan arvoisen yhteistyösopimuksen. Sopimuksen voimassaoloaikana yhtiö huolehtii merivoimien ydinsukellusveneiden reaktoreiden suunnittelusta, valmistamisesta ja ylläpidosta.

Ydinsukellusveneet ovat Britannian strategisen ydinasepelotteen perusta.

Rolls-Roycen SMR-teknologia perustuu samaan ydinteknologiaan, kevytvesireaktoreiden suunnitteluun ja turvallisuusosaamiseen, jonka turvin se tuottaa ydinreaktoreita sukellusveneisiin ja laivastolle (naval nuclear propulsion). Valtaosa maailmalla toiminnassa olevista 400 ydinvoimalasta on kevytvesireaktoreita, jotka alun perin kehitettiin Yhdysvalloissa 1950- ja 1960-luvulla ydinsukellusveneisiin.

Tämä on malliesimerkki kaksoiskäyttöteknologiasta (dual use technology), jossa siviili- ja puolustussektori nojaavat yhteisiin osaamiseen, henkilöstöön, koulutuslaitoksiin, toimitusketjuihin ja turvallisuuskäytäntöihin.

Politiikka-asiakirjat osoittavat yhteyden

Britannian hallitus on aikaisemmin pitänyt ydinvoimateknologioiden siviili- ja sotilaskäytön tiukasti erillään, mutta nyt korostaa avoimesti näiden välisiä synergiaetuja. Esimerkiksi hallituksen tammikuussa 2024 julkaisema tiekartta Civil Nuclear: Roadmap to 2050 ydinvoiman edistämiseksi korostaa ydinvoiman merkitystä sekä maan energiantuotannolle että ydinasepelotteelle, ja esittää nipun toimia ydinteknologian siviili- ja puolustussektorien välisen yhteistyön edistämiseksi.

Tiekartan mukaan ydinvoiman edistäminen lisää investointeja ja rakentamista Britanniassa. Yhtenä monista esimerkeistä ydinteknologian siviili- ja puolustuskäytön välisistä yhteyksistä raportti mainitsee energia- ja puolustusministeriöiden välisen yhteistyön.

Britannian hallitus on aikaisemmin pitänyt ydinvoimateknologioiden siviili- ja sotilaskäytön tiukasti erillään, mutta nyt korostaa avoimesti näiden välisiä synergiaetuja.

Yhteistyön tavoitteena on muun muassa varmistaa, että Britannialla on toimiva ydinenergia-alan toimitusketju sekä riittävää osaamista ja työvoimaa kehittämiseen sekä rakentamiseen. Hallitus uskoo yhteistyön parantavan sekä energia- että kansallista turvallisuutta, vähentävän riippuvuutta Venäjästä ja vahvistavan yhteistyötä liittolaisten välillä.

Hallituksen huhtikuussa 2024 julkaisema raportti Delivering the UK’s Nuclear Deterrent as National Endeavor korostaa Britannian ydinpelotteen toteuttamista kansallisena hankkeena. Se kuvaa ydinaseet osana laajempaa kansallista ydinvoimaekosysteemiä, jossa yhdistyvät ilmastotavoitteet, energiaturvallisuus ja -omavaraisuus sekä ydinasepelote.

Ydinenergia-alan osaaminen ja tietotaito

Tilanteessa, jossa ydinvoimarakentaminen on ollut aallonpohjassa aina 1980-luvun lopulta alkaen, osaavan työvoiman turvaaminen ja uusintaminen on keskeinen haaste. Ongelma on, että nuorempi sukupolvi ei ole osoittanut kiinnostusta ydinvoima-alan koulutusohjelmiin. Ammattitaitoisen työvoiman puute on kansallisen turvallisuuden kannalta kriittinen pullonkaula, joka heikentää Britannian ydinasepelotteen uskottavuutta.

Molemmat asiakirjat, Civil Nuclear: Roadmap to 2050 ja Delivering the UK’s Nuclear Deterrent as National Endeavor pitävät tärkeänä siviili- ja puolustuspuolen yhteisiä etuja ja koulutustarpeita. Elokuussa 2023 puolustusministeriö sekä energiapolitiikasta ja ilmastotavoitteista vastaava ministeriö perustivat ydinenergia-alan osaamistyöryhmän, Nuclear Skills Taskforcen.

Ammattitaitoisen työvoiman puute on kansallisen turvallisuuden kannalta kriittinen pullonkaula, joka heikentää Britannian ydinasepelotteen uskottavuutta.

Tämän tehtävänä on tuoda yhteen julkishallinto, työnantajat, akateeminen yhteisö sekä ydinvoima-alan siviili- ja puolustussektori kehittämään alalle kansallista strategiaa. Suunnitelmassa määritellään toimenpiteet, joilla varmistetaan ydinenergia-alan työvoiman ja osaajien saatavuus. Arvio on, että vuoteen 2030 mennessä tarvitaan noin 40 000 uutta työntekijää.

Haastattelimme teknistieteellisiä lupauksia ja pienydinvoimaloita käsittelevässä PROMISES-hankkeessamme brittiydinvoima-asiantuntijoita keväällä 2023. Useat heistä katsoivat, että tarve ylläpitää ydinvoimateknologiaan liittyvää insinööriosaamista on keskeinen syy ydinvoiman rakentamiselle. Ydinvoima-alan alasajo ja osaamisen menetys ovat ongelma erityisesti puolustussektorille ja ydinsukellusveneohjelmalle. Sotilaspoliittiset intressit selittävät kallista ja kannattamatonta pienydinvoimaa: “that’s why the money really moves.”

Ydinvoimayönteisyyden kritiikki

Sussexin yliopiston tutkijat Andy Stirling ja Phil Johnstone kritisoivat raportissaan siviiliydinvoiman ja ydinaseiden välistä suhdetta, jossa materiaalivirrat (plutonium, tritium), osaaminen, urapolut, tutkimus, teollisuus, infrastruktuuri, sääntely ja poliittinen legitimointi nivoutuvat yhteen Britannian ydinvoimakompleksiksi.   

Kytkös on heidän mukaansa ongelmallinen. Siviiliydinvoima ylläpitää sotilasydinvoimaa tarjoamalla osaamista ja infrastruktuurin, mutta myös piilottamalla sotilasydinvoiman kustannukset siviilibudjetteihin ja sähkönkuluttajien maksettavaksi. Näin ydinvoiman kokonaiskustannusten arviointi ja kustannuksia koskeva demokraattinen keskustelu hankaloituvat.

Siviiliydinvoima ylläpitää sotilasydinvoimaa tarjoamalla osaamista ja infrastruktuurin, mutta myös piilottamalla sotilasydinvoiman kustannukset siviilibudjetteihin ja sähkönkuluttajien maksettavaksi.

Stirling and Johnstone ovat laskeneet, että ydinenergian suoraan ja epäsuorasti saama tuki maksaa brittikuluttajille ja -veronmaksajille vuodessa varovasti arvioiden yli viisi miljardia puntaa. 

Vaarana on myös järjestelmän lukkiutuminen (lock-in), mikä näkyy ydinvoimaan panostamisena, vaikka muut vaihtoehdot – kuten uusiutuva energia – olisivat halvempia.

Miten Suomessa?

Britannia on halunnut Suomen sallivan ydinaseet. Suomi kuuluu myös brittien johtamaan JEF-maiden ryhmään, ja siten Britannian ydinasepelotesateenvarjon alle. Valtion energiayhtiö Fortumilla on aiesopimus Rolls-Roycen kanssa.

Selkein muutos Suomessa ydinvoiman ja ydinaseiden välisissä suhteissa on kuitenkin hallituksen esitys uudeksi ydinenergialaiksi. Nykyinen laki sallii siviilikäytön, mutta sulkee pois sotilaallisen käytön ja ydinaseet. Lakiuudistuksessa tämä suhde purkautuu.

Ydinteknologia hahmotetaan Suomessa nyt laajemmin osana moniulotteista turvallisuus- ja energiajärjestelmää. 

Ydinenergialaki jää teknologianeutraaliksi yleislaiksi, kun taas sotilaallista käyttöä koskevat rajoitukset ja poikkeukset siirtyvät erillisen puolustus- ja rikosoikeudellisen sääntelyn piiriin. Suomi tulee sallimaan ydinräjähteiden tuomisen, kuljettamisen, toimittamisen ja hallussapidon Suomen maaperällä.

Tämä on merkittävä sääntelyarkkitehtuurin muutos, joka madaltaa ydinteknologian siviili- ja sotilaskäytön välistä raja-aitaa. Ydinteknologia hahmotetaan Suomessa nyt laajemmin osana moniulotteista turvallisuus- ja energiajärjestelmää. 

Vahvistuuko ydinasemyönteisyys?

Britannia on esimerkki siitä, miten ydinaseiden ja siviiliydinvoiman välistä raja-aitaa madalletaan. Lisäksi ne sidotaan strategisesti yhteen energia- ja ilmastopolitiikkaan, mikä sekin auttaa perustelemaan mittavia investointeja ydinvoimaan.

Termit, kuten kaksoiskäyttöteknologia ja ydinvoima-alan ekosysteemi, luovat myönteisiä mielikuvia alan monipuolisista ja mittavista taloudellisista hyödyistä.  Ydinaseisiin liittyvät mielikuvat voivat jopa vahvistaa ydinteknologiamyönteisyyttä, turvallisuusajattelua ja yhteiskuntien varustautumista ja varautumista kriiseihin.

Kun geopolitiikka ja kansainvälisen diplomatian pelisäännöt ovat myllerryksessä, saattaa entisestä tabusta tulla ydinenergian kannattajien valttikortti.

Kun geopolitiikka ja kansainvälisen diplomatian pelisäännöt ovat myllerryksessä, saattaa entisestä tabusta – ydinvoiman ja ydinaseiden välisestä kohtalonyhteydestä – tulla ydinenergian kannattajien valttikortti.

Silti on syytä pohtia sitä, mitä ydinaseiden ja rauhanomaisen ydinvoiman välisten yhteyksien korostamisesta seuraa. Olemmeko luomassa demokraattiseen yhteiskuntaan uuden sotilaallis-taloudellisen valtakeskuksen, jonka tarpeita muu yhteiskunta palvelee ja jonka tekemisiä ja kustannuksia ei haluta demokraattisen ohjauksen alle?

YTT, dosentti Hanna-Mari Husu on tutkijaopettaja LUT-yliopistossa. Hän työskentelee Koneen säätiön PROMISES-hankkeessa, jossa tutkitaan pienydinvoimaan kohdistuvia teknistieteellisiä lupauksia Britanniassa, Kanadassa, Ranskassa, Ruotsissa ja Suomessa. 

YTT, dosentti Tapio Litmanen on sosiologian professori Jyväskylän yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hän työskentelee PROMISES-hankkeessa, jota rahoittavat Koneen säätiö ja Suomen Akatemia.

TTT, dosentti Markku Lehtonen on tutkija Pompeu Fabra -yliopistossa Barcelonassa. Hän työskentelee PROMISES-hankkeessa, jota rahoittavat Koneen säätiö ja Suomen Akatemia.

Artikkelin kuvituskuva: Wylfan ydinvoimala Pohjois-Walesissa, etualalla dosimetri. Kuva: MrCranky83, Wikimedia Commons / CC 4.0

Julkaisu Ydinvoiman kytkös ydinaseteollisuuteen vahvistuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Naisia, miehiä ja lapsia yhteen tuonut unisex-pukeutuminen oli muodissa länsimaissa 1960–70-luvuilla. Pukeutumisen unisex-ideoihin vaikuttivat muun muassa yhteiskunnallinen liikehdintä ja feminismi. Unisex-muodin synty kertoi myös kapinoinnista vanhoja sukupuolirooleja ja konservatiivisia arvoja kohtaan. Unisex-muoti muutti aiempaa, varsinkin valmisvaateteollisuuden voimistamaa vaatteiden sukupuolittamista.

Vaatteiden nähtiin osallistuvan sukupuoliroolien ylläpitämiseen, mutta myös niiden muuttamiseen. Kriittisyys muotia ja sukupuolen esittämisen tapoja kohtaan korostui 1960–70-luvuilla. Naiseuteen ja feminiinisyyteen suhtauduttiin kuitenkin kriittisemmin, ja perinteisiä naisten vaatteita kritisoitiin rajoittavuudesta sekä esineellistämisestä. Sukupuolia yhdistävä unisex-pukeutuminen mukailikin perinteisiä miesten vaatteita ja unisex-pukeutumisessa yhdenmukaistaminen tapahtui mieheyden suuntaan.

Tarkastelin väitöskirjassani Marimekon vaatteille vuosina 1956–79 luotuja unisex-ideoiden visuaalisia ja tekstuaalisia representaatioita: representaatioilla tarkoitetaan (uudelleen) esittämistä, edustamista tai kuvaamista. Unisex-ideat ilmenivät vaatteiden lisäksi esimerkiksi keskustelussa sukupuolineutraalista lasten kasvatuksesta.

Sukupuolien esitystavat muutoksessa

Marimekon mainoksissa ja aikakauslehtien Marimekon vaatteita esittelevissä valokuvissa visualisoitiin muuttuvia sukupuolirooleja. Marimekko kiinnitti 1950-luvulla huomionsa naisten muodin uudistamiseen ja pyrki vaatesuunnittelussaan tarjoamaan esimerkiksi väljempiä leikkauksia sekä liikkumisen vapautta. Armi Ratian (1912–1979) mukaan, joka oli yksi Marimekon perustajista, vaatteita suunnattiin naisille, jotka halusivat unohtaa vaatteensa.

Vaatteiden visuaaliset esitykset toimivat käyttöehdotuksina vaatteille. Mainoskuvastoissa oli yleistä, että naiset mainostivat lasten kanssa unisex-vaatemallistojen eri ikäluokille suunnattuja kokoja. Yksi erityinen tarkastelemissani mainoksissa ilmennyt esitystapa oli miesten kuvaaminen yksin lasten kanssa. Miehiä ja lapsia esittävät mainoskuvat kertoivat muuttuneista sukupuolirooleista, kuten osallistuvasta isästä ja jaetusta lasten hoitovastuusta.

Väitöskirjassani tutkin myös ruotsalaista Polarn O. Pyretiä, joka alun perin valmisti vain lastenvaatteita. Tässä artikkelissa tarkastelen uudistunutta isänroolia ja sen visualisointia Marimekon sekä Polarn O. Pyretin sanomalehdissä julkaistuissa mainoskuvissa.

Uudistunut isänrooli Pohjoismaissa

Pohjoismaissa radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa edustaneelle 1960–70-lukujen tasa-arvokeskustelulle oli ominaista naisten ja miesten roolien tarkastelu. Roolikeskustelu keskittyi etenkin sukupuolittuneen työnjaon ja tasa-arvopolitiikan kysymyksiin. Keskustelu korosti myös miesten roolin uudelleentarkastelua ja että roolien muuttamisesta hyötyisivät sekä naiset että miehet.

Helsingin Sanomissa vuonna 1970 julkaistussa artikkelissa huomioitiin, että unisexin edustama “yhtäläinen pukeutuminen” miellettiin sukupuolieroja tasoittavaksi. Unisex-ideat kytkeytyivät siten ajatukseen sukupuolten välisten erojen hälventämisestä, vaikkakin unisex-pukeutumisen pohjana toimivat usein perinteiset miesten vaatteet eikä yhtäläisesti maskuliinisia ja feminiinisiä pukeutumisen piirteitä yhdistävä vaatetarjonta. Myös väitöskirjani tutkimusaineistossa näkyi, että unisex-vaatteiden muotokieli ja kuviomaailma oli luonteeltaan sukupuolineutraalia tai muistutti perinteisten miesten vaatteiden muotokieltä ja kuviomaailmaa.

Unisex-ideat kytkeytyivät siten ajatukseen sukupuolten välisten erojen hälventämisestä, vaikkakin unisex-pukeutumisen pohjana toimivat usein perinteiset miesten vaatteet eikä yhtäläisesti maskuliinisia ja feminiinisiä pukeutumisen piirteitä yhdistävä vaatetarjonta.

Sukupuolten tasa-arvoa koskeva keskustelu oli rantautunut Suomeen pitkälti Ruotsista 1960-luvulla. Esimerkiksi Suomessa vuosina 1966–70 toiminut, radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa ajanut Yhdistys 9 pyrki purkamaan kaksijakoisuutta ja korostamaan, että yksilöillä oli samanaikaisesti työn ansiorooli sekä perherooli. Visiona oli yhteiskunta, jossa miehillä ja naisilla olisi tasa-arvoiset mahdollisuudet. Yksi aihe, johon huomio kiinnittyi, oli vanhemmuuden epäsymmetria.

Pohjoismaat on nähty sukupuolten välisen tasa-arvon ja siihen liittyvän lainsäädännön edelläkävijöinä. Isyysvapaa otettiin ensimmäisenä maailmassa käyttöön Ruotsissa vuonna 1974 ja Suomessa vuotta myöhemmin. Isyyslaki, samoin kuin esimerkiksi Suomessa vuonna 1973 säädetty päivähoitolaki, vaikuttivat vanhempien ja lasten elämään. Äitien siirtyessä enemmissä määrin työelämään tarve lasten päivähoidolle lisääntyi.

Marimekko ja Polarn O. Pyret: unisex-vaatteita aikuisille ja lapsille

Vuonna 1951 perustettu Marimekko loi unisex-vaatteiden prototyyppejä jo ennen kansainvälistä unisex-muodin aikaa. Vuokko Nurmesniemen (1930–2026) suunnittelemaa, alun perin miehille suunnattua Jokapoika-kauluspaitaa (1956) kuvattiin varhain naistenkin yllä.

Jokapoika-paitaan pukeutui myös Armi Ratia, joka oli edelläkävijä suomalaisessa, miesvaltaisessa yritysmaailmassa. Nurmesniemi oli keskeinen suomalaisen vaateteollisuuden uudistaja. Hän inspiroitui suunnittelussaan tasa-arvosta ja naisten aseman muutoksista 1950-luvulla.

Marimekon ohjelmallisen unisex-suunnittelun aloittajaksi olen määritellyt Annika Rimalan (1936–2014) suunnitteleman Tasaraita-malliston (1968), jota suunnattiin alusta asti aikuisille ja lapsille sekä eri sukupuolille. Etenkin 1970-luku oli Marimekossa unisex-vaatteiden aikaa, mikä mukaili kansainvälistä unisex-muodin kehitystä. Rimalan lisäksi keskeinen yrityksen unisex-vaatteiden suunnittelija oli Pentti Rinta (s. 1946).

Lastenvaatteet kertovat myös vanhemmuudesta: lastenvaatteiden kehitys on vaikuttanut etenkin naisten työtaakkaan, sillä vaatteiden huolto on usein ollut naisille jäänyt tehtävä.

Ruotsalainen Polarn O. Pyret perustui vuonna 1909 aloittaneelle A.B. Nils Adamssons Sjukvårdaffär -yritykselle, joka oli myynyt muun muassa Pyret-merkin lastenvaatteita. Palkattuaan Katarina af Klintbergin (s. 1941) toimitusjohtajaksi ja Gunila Axénin (s. 1941) vaatesuunnittelijaksi, yritys lanseerattiin vuonna 1976 nimellä Polarn O. Pyret. Alun perin Polarn O. Pyret keskittyi lastenvaatteisiin.

Lastenvaatteet kertovat myös vanhemmuudesta: lastenvaatteiden kehitys on vaikuttanut etenkin naisten työtaakkaan, sillä vaatteiden huolto on usein ollut naisille jäänyt tehtävä. Polarn O. Pyret huomioi suunnittelussa myös vanhempien sekä lapsia hoitavien ammattilaisten tarpeet. Ajateltiin, että vaatteiden tulisi olla muun muassa helppohoitoisia ja helposti saatavilla: niitä myytiinkin 1970-luvulla myös postimyyntikatalogien välityksellä.

Vuonna 1977 yritys toi markkinoille vaatteita aikuisten kokoluokituksissa. Toivomus aikuisten vaatteista oli yrityksen mukaan tullut vanhemmilta, jotka halusivat pukeutua samanlaisiin vaatteisiin kuin lapsensa. Käytännölliset lastenvaatteet skaalattiin siten myös aikuisille sopiviksi.

Isät ja lapset mainoskuvissa

Marimekon 1970-luvun sanomalehtimainoksissa oli tyypillistä esitellä useita eri vaatteita samassa valokuvakollaasissa. Helsingin Sanomissa julkaistussa Marimekon mainoksessa (1970) esitellään useita unisex-vaatteita, joista kahta mainostetaan heteronormatiivisen pariskunnan yllä (Kuva 1). Kolmatta vaatetta – Annika Rimalan suunnittelemaa Akseli-haalaria (1970) – esittelevät isähahmo ja hänen ympärilleen ryhmittyneet lapset.

Yhtenevä haalarimuoti korostaa valokuvassa yhteenkuuluvuutta. Valokuvassa mies esiintyy vanhemman roolissa yksin. Ilman kuvaan sisällytettyä äitihahmoa, se kertoo naisen irrottautumisesta kiinteästä perheyhteydestä. Jo vuonna 1970, ennen isyyslain säätämistä julkaistu mainoskuva osoittaa vaikuttumisen varhaisesta sukupuoliroolikeskustelusta.

Mainoskuvaa voi tulkita uudistuneen isänroolin ja tasa-arvoistuvan vanhemmuuden representaationa. Mainoksesta käy ilmi, että Akseli-haalarilla oli eri hinnat miehille ja naisille. Mainos ei kuitenkaan kerro, onko vaatteissa sukupuolittuneita eroavaisuuksia. Visuaalisina tuotteina haalarit näyttäytyvät samanlaisina, unisex-ideaa viestivinä vaatteina.

Polarn O. Pyretin Svenska Dagbladet -sanomalehdessä julkaistussa mainoksessa (1977) yrityksen vaatteita mainostavat mies ja kaksi eri ikäistä lasta (Kuva 2). Toisin kuin Marimekon mainoskuvassa, Polarn O. Pyretin mainos esittelee yhdessä valokuvassa useita eri vaatteita. Mainostekstissä käy kuitenkin ilmi, että miehen ja vanhemman lapsen yllä esiteltyjä vaatteita suunnataan niin lapsille kuin aikuisillekin. Mainoksessa esitellään yhdenmukaistavaa unisex-pukeutumista koko perheelle.

Unisex-vaatteita mainostaviin valokuviin luotiin uudenlaisia sukupuolten esitystapoja. Sukupuoliroolien muutoksiin suhtauduttiin myös varauksella, sillä ne purkivat mieskeskeistä kulttuuria ja miesten valtaa: naisten roolimuutoksiin suhtauduttiin kuitenkin suopeammin.

Miesten hoivaroolia representoineet mainosvalokuvat visualisoivat sukupuoliroolien ja vanhemmuuden muutosta. Mainosvalokuvat näyttävät, keitä sisällytettiin 1970-luvulla perheen tai aikuisten ja lasten välisen suhteen kuvaamiseen. Ne toimivat kommentteina tasa-arvoisemman vanhemmuuden puolesta, jossa myös isälle esitettiin lasten kanssa yksin toimivan hoivaajan roolia.

FT Anna A. Parviainen on unisex-pukeutumisen historiaan erikoistunut taidehistorioitsija. Tammikuussa 2026 julkaistu artikkelimuotoinen väitöskirja Unisex-ideat Marimekon vuosien 1956–1979 vaatteiden visuaalisissa ja tekstuaalisissa representaatioissa on luettavissa Helsingin yliopiston avoimessa julkaisuarkistossa.

Artikkelin pääkuva: Median museo ja arkisto Merkki.

Julkaisu Isät ja lapset unisex-vaatteissa 1970-luvun mainoskuvissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teatteri Metamorfoosi / Tampereen Työväen Teatteri. 2026. Itseen kirjoitettu.
Ohjaus: Davide Giovanzana. Dramatisointi: Timo Torikka ja Davide Giovanzana

Tässä Politiikasta-podcastissa kolme politiikan tutkijaa keskustelevat yhteiskuntaluokasta näytelmän pohjalta ja tutkimuksen valossa. Politiikasta-lehdessä ei usein ole julkaistu teatteriarvioita, mutta kyseinen näytelmä suorastaan vaati käsittelyä.

Arvion kirjoittamisen kannalta tuntui haastavalta sovittaa yhteen sujuvaksi tekstiksi kolmen tutkijan samansuuntaiset, mutta kuitenkin omia näkökulmia esiin tuovat pohdinnat, joten vapaammin polveilevan keskustelun mahdollistava podcast tuntui luontaisemmalta tavalta tarttua näytelmään ja sen aiheisiin.

Podcastiin osallistuneista ja tämän saatteen kirjoittajista Mikko Poutanen ja Aino Tiihonen olivat lukeneet Eribonin kirjan suomennoksen ja osallistuneet keskustelutilaisuuksiin sen tiimoilta, joten näytelmän aihe oli jo valmiiksi tuttu. Poutanen ja Tiihonen olivat myös hakeneet rahoitusta tutkimushankkeelle, joka olisi hyödyntänyt näytelmää osana suomalaisiin yhteiskuntaluokkiin kohdistuvaa tutkimusta. Josefina Sipinen taasen ei ollut kirjaa lukenut ja pystyi siten lähestymään näytelmää enemmän itsenäisenä tuotoksena.

Arvio pohjaa 12.3.2026 näytökseen Tampereen Työväen Teatterissa.

Näytelmä toi yhteiskuntaluokan kysymyksen voimallisesti kaikkien mieleen. Tiihonen ja Poutanen olivat keskustelleet jo aiemmassa Politiikasta-podcastissa omasta luokkasamaistumisestaan Tiihosen väitöskirjaan pohjaten. Eribonin itsensä tavoin luokkaa on vaikea pohtia vetoamatta omaan kokemuspohjaansa; tästäkin syystä useampi näkökulma eri lähtökohdista on perusteltu.

Kaikki kolme tutkijaa ovat itse suorittaneet ainakin jonkinlaisen korkeakouluttuneen luokkanousun Suomessa. Toisaalta eroja myös suomalaiseen kontekstiin sekä Eribonin sukupolveen myös löytyi.

Työväenluokka kirjasta näyttämölle

Merkittävän ranskalainen filosofin ja sosiologin Didier Eribonin kirja Paluu Reimsiin suomennettiin vuonna 2024. Ranskassa kirja oli julkaistu jo vuonna 2009 ja se oli toiminut oleellisena osana yhteiskuntaluokkia koskevan julkisen keskustelun herättäjänä. Esimerkiksi myös työväenluokan identiteettiä luotaavista omakohtaisista kirjoistaan tunnettu Édouard Louis on kuvannut Eribonin kirjaa herättäväksi, kuin omaa elämäntarinaansa kuvaavaksi. Suomennettua kirjaa on arvioitu muun muassa Kulttuuritoimituksessa, Politiikasta-lehdessä sekä Suomen Kuvalehden sivuilla.

Kirja itsessään on kiinnostava, mutta lopulta se on kokeneen akateemikon omaelämänkerrallista ja yhteiskunnallista pohdintaa. Miten tällainen tekstilaji kääntyisi suomalaisia yleisöjä kiinnostavaksi teatteriksi?

Kirjan lukijoille sen suomentajan, Timo Torikan, ja Teatteri Metamorfoosin yhteistyönä syntynyt dramatisointi saattoi alkuun vaikuttaa erikoiselta ratkaisulta: kirja itsessään on kiinnostava, mutta lopulta se on kokeneen akateemikon omaelämänkerrallista ja yhteiskunnallista pohdintaa. Miten tällainen tekstilaji kääntyisi suomalaisia yleisöjä kiinnostavaksi teatteriksi? Suomalainenkin yhteiskunta on luokkayhteiskunta, muttei samoissa määrin kuin ranskalainen.

Lisäksi yhteiskuntaluokka käsitteenä on monipuolinen: yksilölliset subjektiiviset kokemukset risteävät rakenteellisten (objektiivisten) määritelmien kanssa. Luokkaa määritetään monin tavoin ja koetaan vielä useammin. Luokkaan liittyy tunnetta ja makua. Yhteiskuntaluokat eivät siis suinkaan ole kadonneet.  Päin vastoin, luokkanousun mahdollistavien olosuhteiden heikentymisestä ollaan entistä huolestuneempia.

Tunnejännitteet lavalla

Näytelmä aloittaa jossain määrin jopa pedagogisella otteella selittämällä näytelmän keskeisen, ranskalaiselta sosiologilta Pierre Bourdieulta otetun käsitteen, eli haljenneen habituksen. Käsite selittää kahden maailman välille jäämistä ja jännitteistä suhteesta molempiin.

Eribonin tapauksessa paluuta Reimsiin täytyi edeltää pako Reimsistä; hänelle oli keskeistä jättää tukahduttavan ahdasmieliseksi kokemansa työväenluokkainen koti ja etsiä vapautumista Pariisin kaltaisesta metropolista ja sen korkeakoulutetuista piireistä. Taustalla vaikutti myös Eribonin kuuluminen seksuaalivähemmistöön.

Kuitenkin astuessaan ulos seksuaalisen identiteettinsä kaapista Eribon astui luokkaidentiteetistä rakennettuun kaappiin – hän häpesi työväenluokkaista taustaansa yläluokkaisten sosiaalisten piiriensä keskellä ja pelkäsi sen paljastumista. Eribon ei halunnut samaistua työväenluokkaan sen vuoksi mitä katsoi sen kulttuurillisesti edustavan. Tätä häpeää ja suhdettaan työväenluokkaan Eribon pystyi avaamaan vasta palattuaan Reimsiin keskustelemaan äitinsä kanssa isän kuoleman jälkeen.

Näytelmän tunnelataus on voimallinen: käsittelyyn nousee Eribonin ja tämän perheen välien lisäksi hänen vanhempiensa vaikea avioliitto.

Näyttämöllä Eribonin (Miiko Toiviainen) vanhempia esittävät Sinikka Sokka ja Timo Torikka, joka esittää myös neljättä hahmoa, Eribonin veljeä. Omaa luokkataustastaan kumpuavaa tuskaansa myös laulun kautta näytelmässä ilmaiseva Eribon joutuu kohtaamaan sen, että hänen perheelleen oman pojan ja veljen hylkäys – hänen pakonsa seuraus – oli ollut rankempaa, kuin mitä Eribon itse oli kuvitellut. Näytelmän tunnelataus on voimallinen: käsittelyyn nousee Eribonin ja tämän perheen välien lisäksi hänen vanhempiensa vaikea avioliitto.

Näyttelijät tuovat tekstin ja hahmonsa eloon vakuuttavasti. Näytelmä sisältää monia oivalluksia, jotka nousevat esiin väkevissä dialogeissa ja monologeissa, mutta samaistuttavuus tarinaan ja hahmoihin uskoaksemme säätelee itse tekstin vaikuttavuuden kokemusta. Käsikirjoitukseen on siroteltu myös ilahduttavan paljon huumoria.

Näytelmän ranskalainen konteksti vilahtelee siellä ja täällä, mutta lavasteet onnistuvat ankkuroimaan tarinan suomalaiseen ympäristöön. Toisaalta nuoremmille katsojille haasteeksi voi muodostua Eribonin kuvaama 1900-luvun jälkipuoliskon elämä, joka monelle nykynuorelle on jo lähes muinaishistoriaa. Esimerkiksi näytelmän kuvastoon sisällytetty maalaistien varren bussipysäkkimerkin symboliikka ei välttämättä puhuttele nuorempia sukupolvia samoin kuin heidän vanhempiaan tai isovanhempiaan.

Luokkasamaistuminen

Vaikka voisi kuvitella, että akateemisen luokkanousun tehneille Eribon olisi luonnollinen samaistumispinta, tätä tunnetta verottaa Eribonin elitismi, jonka puitteissa filosofian ja sosiologian klassisista teoksista tutut foucaultit, satret ja bourdieut esiintyvät luonnollisena sosiaalisena piirinä. Eribon on kuitenkin eräänlaista akateemista yläluokkaa, kenties toiveidensa mukaisesti.

Tämä nousi esiin myös näytelmän innoittamissa pohdiskeluissa keskustelijoiden kesken omaa luokka-asemaan peilaten. Yksilöllinen luokkasamaistuminen ei tosiaan aina vastaa ulkoisia määreitä; korkeasti koulutetullakin voi olla työväenluokkaan kallistuva identiteetti, esimerkiksi perhetaustan vuoksi. Voihan olla, että ylöspäin suuntaavan luokkahabituksen muutos vaatii tietoista pyrkimystä – tai ylisukupolvista vaikutusta.

Lisäksi, koska sekä kirja ja siten näytelmä nojaavat Eribonin omaan ajatteluun ja itsereflektioon, hän vaikuttaa sekä tekstissä että lavalla toisinaan melko itsekeskeiseltä. Tämän voi kuitenkin tulkita nimenomaan kriittisenä itsereflektiona: Eribon ei ole omassa tarinassaan sankari, vaan hänkin on ongelmallinen.

Yksilöllinen luokkasamaistuminen ei tosiaan aina vastaa ulkoisia määreitä; korkeasti koulutetullakin voi olla työväenluokkaan kallistuva identiteetti, esimerkiksi perhetaustan vuoksi.

Traumatisoituneet hahmot, jotka vaativat traumansa tunnistamista, voivat vaikuttaa itsekeskeisiltä etenkin heistä, jotka eivät samanlaista traumaa ole kokeneet. Eribonin tapa keskittyä itseensä ja jättää hänen läheisensä passiivisiksi statisteiksi on osa hänen luokkahäpeäänsä kytkeytyvää itsekritiikkiään, johon näytelmä lataa ansaitusti panoksia. Näytelmä ei siis yritä asettaa katsojaa Eribonin ”puolelle” antaen äänen myös muille perheenjäsenille sekä heidän tarinoilleen, ja tämä on etenkin jälkikäteen arvioiden oikea valinta.

Myös sukupuoliroolit kytkeytyvät näytelmässä luokkaan: Torikan esittämää Eribonin isän hahmoa, jota Timo Torikka muuten näyttelee pysäyttävällä energialla, voisi pitää pintapuolisesti työväenluokkaisen väkivaltaisen patriarkaalisen isän stereotyyppinä, mutta on hyvä muistaa, että stereotyypeilläkin voi olla pohjaa todellisuudessa.

Eribonin äiti on nainen, joka ei yhteiskuntaluokkansa vuoksi mutta myös aikansa sukupuoliroolien vuoksi ole päässyt toteuttamaan omia unelmiaan. Hän on tehnyt raskasta työtä tehtaassa ja päätynyt rakkaudettomaan avioliittoon, jossa hän on työläisnaisille tyypilliseen tapaan saanut vastata leipätyön lisäksi kotitöistä ja lastenkasvatuksesta, kun hänen miehensä on tehtaassa vietetyn työpäivän jälkeen siirtynyt oluelle paikalliseen kapakkaan.

Äidin menneisyydestä paljastuu, että hänen oma äitinsä on ollut suhteessa saksalaiseen sotilaaseen sodan aikana ja joutunut sen vuoksi kantamaan suurta häpeää, josta lapsuudessa on vaiettu. Lisäksi äiti väittää olleensa koulussa älykäs, mutta ilman rahaa hänellä ei ole ollut mahdollisuutta koulutukseen ja siten luokkanousuun. Sen sijaan hän on tyytynyt mieheen, jota ei ole rakastanut. Samaan aikaan äiti kuitenkin puolustelee pojalleen tämän isää ja tämän maailmankuvaa, vaikka poika on nähnyt isänsä lähinnä väkivaltaisena.

Pojaltaan Didieriltä äiti pyytää, että tämä kirjoittaisi äidistään kirjan, jossa kuvaisi äidin elämän hohdokkaampana kuin se on ollutkaan. Äidistä välittyy kaipuu tulla nähdyksi ja kuulluksi, jopa ihailluksi, mutta ei kenenkään vaimona tai äitinä.

Äidin hahmo saa esityksessä ehkä eniten syvyyttä. Tämä on ymmärrettävää siksi, että Eribonin isä on kuollut ennen näytelmässä kuvattua sovintoa äidin ja pojan välillä. Näytelmä ei anna, kuten ei kirjakaan, mitään helppoa ratkaisua ja uuden merkittävän perheyhteyden löytämistä katkenneen tilalle; liian paljon on tapahtunut ja henkilöt ovat realistisesti kasvaneet liikaa erilleen. Mutta jonkinlainen yhteys silti syntyy molemminpuolisten traumojen ja häpeän tuulettamisessa.

Ehkä samaistumispintaa näytelmästä ei kannatakaan etsiä yksilöstä, vaan laajemmista yhteyksistä ja yhteiskunnallisesta kontekstista.

Työväenluokka ja kaunan politiikka

Toisella puoliajalla näytelmä antoi enemmän tilaa Eribonin pohdinnalle siitä, miksi ranskalainen aiemmin sosialisteja ja kommunisteja äänestänyt työväenluokka äänestää nyt laitaoikeistoa, mikä itsessään teemana ilahdutti politiikan tutkijoita.

Vaikka teeman käsittely jäi kuitenkin ehkä yllättävänkin rajattuun rooliin, erityisen mieleenpainuva oli populistisen poliittisen viestinnän taidonnäytteen ryydittävä kohtaus, jossa oikeistopopulistisen poliitikon retoriikka muutettiin uskonnollishurmokselliseksi todistamiseksi. Tämän hurmoksen kohteena ja osanottajana oli Eribonin äiti – rasistisen vuodatuksen ei ehkä olisi odottanut tulevan naisen suusta.

Äitiä esittävä, ja ikäisekseen erittäin notkea Sinikka Sokka, mylvii kohtauksessa solvauksia ulkomaalaisia kohtaan. Hän on vihainen siitä, että ulkopuoliset vievät jotain hänenkaltaisilleen kuuluvaa, kuten työpaikkoja ja vaurautta, johon hän itse on työllä ja tuskalla päässyt kiinni. Äidiltä ei liikene solidaarisuutta niitä ulkomaalaisia kohtaan, jotka Ranskaan muuttamalla tavoittelevat parempaa elämää, vaikka parempi elämä on jotain, mitä äiti itsekin on syvästi kaivannut.

Eribon pohtiikin, onko työväenluokkaista identiteettiä määrittänyt kauna toisia vastaan, eikä ideologia kuten aiemmin on ehkä oletettu.

Äiti ei siis ole mikään yhteiskuntakriitikko kuten poikansa. Äiti ei syytä kärsimyksestään patriarkaattia eli yhteiskuntajärjestelmää, jossa miehillä on hallitseva asema perheessä ja yhteiskunnassa, ja sitä, kuinka se on sitonut äidin kiinni sukupuolirooleihin, jossa hänellä ei ole ollut tilaa omalle itselleen. Sen sijaan äidin syyttävä katse osuu ulkomaalaisiin.

Eribon pohtiikin, onko työväenluokkaista identiteettiä määrittänyt kauna toisia vastaan, eikä ideologia kuten aiemmin on ehkä oletettu. Nimellisesti sosialistisen ja kommunistisen äänestäjäblokin siirtyminen äärioikeiston kannattajaksi voikin selittyä ainakin osin anti-elitismillä, eikä niinkään valveutuneella tai tiedostavalla poliittisella ideologialla. Eurooppalaiset äärioikeistolaiset puolueet eivät suinkaan ole ainakaan enää riippuvaisia pelkästään työväenluokkaisesta kannatuksesta.

Yhteiskunnallisesti tiedostavaa teatteria

Lopuksi voimme ilahtuneina todeta, että ainakin näin akateemiselle yleisölle näytelmä avautui erittäin antoisalla tavalla, kuten huomaa podcastin pituudesta. Jos vain luokka puhuttelee omaa elämänkokemusta, näytelmän voisi odottaa herättävän ajatuksia ja keskustelua.

Jos korkeakoulutetun vanhemmista tuntuu, että lapsi ”puhuu kuin kirja” – suora lainaus näytelmästä – näytelmä voi antaa yhden tavan ymmärtää akateemista luokkanousua ja sen vaikutusta yksilön identiteetille. Näytelmä ei kuitenkaan puhuttele yksinomaan akateemista yleisöä, vaan avaa kaikille katsojille samastumisen mahdollisuuksia ja tulkintoja menneisyyden sekä nykyajan yhteiskunnallisista murroksista.

Näillä näkymin näytelmän uudet esitykset ovat tulossa Konepajan näyttämölle Helsinkiin 17.-24.9.2026. (lipunmyynti aukeaa huhtikuussa) sekä Joensuun Kaupunginteatteriin 12.-13.11.2026.

YTT, poliittisen sosiologian dosentti Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

YTT Josefina Sipinen on valtio-opin yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Vuosina 2025–26 Sipinen toimii Politiikka-lehden toisena päätoimittajana. Tällä hetkellä Sipinen työskentelee osana Suomen kulttuurirahaston ja Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Poliittisten arvojen ylisukupolvisuuden repeämät Suomessa (Discontinuities in Intergenerational Transmission of Political Values in Finland, DISCO), jossa tutkitaan poliittisten arvojen yhtenevyyttä aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä sekä väestössä yleisesti että erityisesti maahanmuuttotaustaisissa perheissä.

YTT Aino Tiihonen on valtio-opin apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Tiihonen työskentelee parhaillaan Josefina Sipisen kanssa DISCO-tutkimushankkeessa. Tiihosen väitöskirja The Mechanisms of Class-Party Ties among the Finnish Working-Class Voters in the 21^st Century (2022) käsitteli työväenluokkaisten äänestäjien puoluevalintoja Suomessa kiinnittäen tarkempaa huomiota työväenluokan kaksiulotteiseen määrittelyyn huomioiden samanaikaisesti äänestäjien ammattiaseman ja luokkasamastumisen.

Artikkelin kuva: Darina Rodionova / Tampereen Työväen Teatteri. Kuvassa Miiko Toiviainen (Didier Eribon), Timo Torikka (isä) ja Sinikka Sokka (äiti).

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Työväenluokkainen identiteetti näyttämöllä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vastaava päätoimittaja johtaa Politiikasta-lehden toimintaa. Tehtäviin kuuluvat lehden ydintoiminnan ylläpitäminen ja kehittäminen, vastuu lehden taloudesta, ja toiminnasta raportointi Valtiotieteelliselle yhdistykselle sekä rahoittajille. Vastaavan päätoimittajan roolin hoitamisesta maksetaan palkkio.

Politiikasta-toimituksessa on lisäksi neljä päätoimittajaa, jotka toimivat vastaavan päätoimittajan ohella artikkeleiden sisällön arvioijina sekä suunnittelevat julkaisun toimintaa yhteistyössä toimituspäällikön ja toimituskunnan kanssa.

Toivomme hakijalta tohtorin tutkintoa politiikan tutkimuksen alalta. Päätoimittajamme ovat yleensä olleet tutkijoita, joilla on kiinnostusta tieteen yleistajuistamiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tiedeviestinnän kautta. Vastaavan päätoimittajan toimikausi on kaksivuotinen. Tehtävän hoitaminen alkaa 1.7.2026 tai sopimuksen mukaan.

Erityisesti kannustamme hakemaan, jos olet kaksikielinen ja ruotsin kielen taitoinen.

Tarjoamme väylän harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta, olemme Politiikasta-toimituksessa kiinnostuneita kehittämään jatkuvasti uusia tapoja yleistajuistaa tiedettä.

Lähetä meille vapaamuotoinen hakemus 3.5.2026 mennessä: toimitus(at)politiikasta.fi

Lisätietoja antaa vastaava päätoimittaja Mikko Leino: mikko.leino(at)politiikasta.fi

Mikä on Politiikasta?

Politiikasta on vuonna 2012 perustettu verkkolehti, joka julkaisee artikkeleita, arvioita ja podcasteja sekä selkokielisiä yleistajuisia tekstejä politiikan tutkimuksesta. Yhteiskunnallisena tehtävänämme on yhteiskuntatieteiden – erityisesti politiikan tutkimuksen – yleistajuistaminen.

Politiikasta on osa yleistajuisten suomalaisten tiedejulkaisijoiden TUTKITUSTI -verkostoa. Politiikasta on julkaisuna sitoutunut Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeisiin.

Politiikasta-verkkolehteä julkaisee Valtiotieteellinen yhdistys, joka on vuonna 1935 perustettu, puoluepolitiikkaan sitoutumaton yhdistys. Yhdistyksen tavoitteena on edistää valtiotieteellistä tutkimusta ja valtiotieteellisten kysymysten harrastusta Suomessa sekä osallistua alan kansainväliseen tieteelliseen yhteistoimintaan.

Politiikasta-toimintaa rahoittavat Koneen säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Julkaisu Haku: Vastaava päätoimittaja Politiikasta-lehteen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.