Teatteri Metamorfoosi / Tampereen Työväen Teatteri. 2026. Itseen kirjoitettu.
Ohjaus: Davide Giovanzana. Dramatisointi: Timo Torikka ja Davide Giovanzana

Tässä Politiikasta-podcastissa kolme politiikan tutkijaa keskustelevat yhteiskuntaluokasta näytelmän pohjalta ja tutkimuksen valossa. Politiikasta-lehdessä ei usein ole julkaistu teatteriarvioita, mutta kyseinen näytelmä suorastaan vaati käsittelyä.

Arvion kirjoittamisen kannalta tuntui haastavalta sovittaa yhteen sujuvaksi tekstiksi kolmen tutkijan samansuuntaiset, mutta kuitenkin omia näkökulmia esiin tuovat pohdinnat, joten vapaammin polveilevan keskustelun mahdollistava podcast tuntui luontaisemmalta tavalta tarttua näytelmään ja sen aiheisiin.

Podcastiin osallistuneista ja tämän saatteen kirjoittajista Mikko Poutanen ja Aino Tiihonen olivat lukeneet Eribonin kirjan suomennoksen ja osallistuneet keskustelutilaisuuksiin sen tiimoilta, joten näytelmän aihe oli jo valmiiksi tuttu. Poutanen ja Tiihonen olivat myös hakeneet rahoitusta tutkimushankkeelle, joka olisi hyödyntänyt näytelmää osana suomalaisiin yhteiskuntaluokkiin kohdistuvaa tutkimusta. Josefina Sipinen taasen ei ollut kirjaa lukenut ja pystyi siten lähestymään näytelmää enemmän itsenäisenä tuotoksena.

Arvio pohjaa 12.3.2026 näytökseen Tampereen Työväen Teatterissa.

Näytelmä toi yhteiskuntaluokan kysymyksen voimallisesti kaikkien mieleen. Tiihonen ja Poutanen olivat keskustelleet jo aiemmassa Politiikasta-podcastissa omasta luokkasamaistumisestaan Tiihosen väitöskirjaan pohjaten. Eribonin itsensä tavoin luokkaa on vaikea pohtia vetoamatta omaan kokemuspohjaansa; tästäkin syystä useampi näkökulma eri lähtökohdista on perusteltu.

Kaikki kolme tutkijaa ovat itse suorittaneet ainakin jonkinlaisen korkeakouluttuneen luokkanousun Suomessa. Toisaalta eroja myös suomalaiseen kontekstiin sekä Eribonin sukupolveen myös löytyi.

Työväenluokka kirjasta näyttämölle

Merkittävän ranskalainen filosofin ja sosiologin Didier Eribonin kirja Paluu Reimsiin suomennettiin vuonna 2024. Ranskassa kirja oli julkaistu jo vuonna 2009 ja se oli toiminut oleellisena osana yhteiskuntaluokkia koskevan julkisen keskustelun herättäjänä. Esimerkiksi myös työväenluokan identiteettiä luotaavista omakohtaisista kirjoistaan tunnettu Édouard Louis on kuvannut Eribonin kirjaa herättäväksi, kuin omaa elämäntarinaansa kuvaavaksi. Suomennettua kirjaa on arvioitu muun muassa Kulttuuritoimituksessa, Politiikasta-lehdessä sekä Suomen Kuvalehden sivuilla.

Kirja itsessään on kiinnostava, mutta lopulta se on kokeneen akateemikon omaelämänkerrallista ja yhteiskunnallista pohdintaa. Miten tällainen tekstilaji kääntyisi suomalaisia yleisöjä kiinnostavaksi teatteriksi?

Kirjan lukijoille sen suomentajan, Timo Torikan, ja Teatteri Metamorfoosin yhteistyönä syntynyt dramatisointi saattoi alkuun vaikuttaa erikoiselta ratkaisulta: kirja itsessään on kiinnostava, mutta lopulta se on kokeneen akateemikon omaelämänkerrallista ja yhteiskunnallista pohdintaa. Miten tällainen tekstilaji kääntyisi suomalaisia yleisöjä kiinnostavaksi teatteriksi? Suomalainenkin yhteiskunta on luokkayhteiskunta, muttei samoissa määrin kuin ranskalainen.

Lisäksi yhteiskuntaluokka käsitteenä on monipuolinen: yksilölliset subjektiiviset kokemukset risteävät rakenteellisten (objektiivisten) määritelmien kanssa. Luokkaa määritetään monin tavoin ja koetaan vielä useammin. Luokkaan liittyy tunnetta ja makua. Yhteiskuntaluokat eivät siis suinkaan ole kadonneet.  Päin vastoin, luokkanousun mahdollistavien olosuhteiden heikentymisestä ollaan entistä huolestuneempia.

Tunnejännitteet lavalla

Näytelmä aloittaa jossain määrin jopa pedagogisella otteella selittämällä näytelmän keskeisen, ranskalaiselta sosiologilta Pierre Bourdieulta otetun käsitteen, eli haljenneen habituksen. Käsite selittää kahden maailman välille jäämistä ja jännitteistä suhteesta molempiin.

Eribonin tapauksessa paluuta Reimsiin täytyi edeltää pako Reimsistä; hänelle oli keskeistä jättää tukahduttavan ahdasmieliseksi kokemansa työväenluokkainen koti ja etsiä vapautumista Pariisin kaltaisesta metropolista ja sen korkeakoulutetuista piireistä. Taustalla vaikutti myös Eribonin kuuluminen seksuaalivähemmistöön.

Kuitenkin astuessaan ulos seksuaalisen identiteettinsä kaapista Eribon astui luokkaidentiteetistä rakennettuun kaappiin – hän häpesi työväenluokkaista taustaansa yläluokkaisten sosiaalisten piiriensä keskellä ja pelkäsi sen paljastumista. Eribon ei halunnut samaistua työväenluokkaan sen vuoksi mitä katsoi sen kulttuurillisesti edustavan. Tätä häpeää ja suhdettaan työväenluokkaan Eribon pystyi avaamaan vasta palattuaan Reimsiin keskustelemaan äitinsä kanssa isän kuoleman jälkeen.

Näytelmän tunnelataus on voimallinen: käsittelyyn nousee Eribonin ja tämän perheen välien lisäksi hänen vanhempiensa vaikea avioliitto.

Näyttämöllä Eribonin (Miiko Toiviainen) vanhempia esittävät Sinikka Sokka ja Timo Torikka, joka esittää myös neljättä hahmoa, Eribonin veljeä. Omaa luokkataustastaan kumpuavaa tuskaansa myös laulun kautta näytelmässä ilmaiseva Eribon joutuu kohtaamaan sen, että hänen perheelleen oman pojan ja veljen hylkäys – hänen pakonsa seuraus – oli ollut rankempaa, kuin mitä Eribon itse oli kuvitellut. Näytelmän tunnelataus on voimallinen: käsittelyyn nousee Eribonin ja tämän perheen välien lisäksi hänen vanhempiensa vaikea avioliitto.

Näyttelijät tuovat tekstin ja hahmonsa eloon vakuuttavasti. Näytelmä sisältää monia oivalluksia, jotka nousevat esiin väkevissä dialogeissa ja monologeissa, mutta samaistuttavuus tarinaan ja hahmoihin uskoaksemme säätelee itse tekstin vaikuttavuuden kokemusta. Käsikirjoitukseen on siroteltu myös ilahduttavan paljon huumoria.

Näytelmän ranskalainen konteksti vilahtelee siellä ja täällä, mutta lavasteet onnistuvat ankkuroimaan tarinan suomalaiseen ympäristöön. Toisaalta nuoremmille katsojille haasteeksi voi muodostua Eribonin kuvaama 1900-luvun jälkipuoliskon elämä, joka monelle nykynuorelle on jo lähes muinaishistoriaa. Esimerkiksi näytelmän kuvastoon sisällytetty maalaistien varren bussipysäkkimerkin symboliikka ei välttämättä puhuttele nuorempia sukupolvia samoin kuin heidän vanhempiaan tai isovanhempiaan.

Luokkasamaistuminen

Vaikka voisi kuvitella, että akateemisen luokkanousun tehneille Eribon olisi luonnollinen samaistumispinta, tätä tunnetta verottaa Eribonin elitismi, jonka puitteissa filosofian ja sosiologian klassisista teoksista tutut foucaultit, satret ja bourdieut esiintyvät luonnollisena sosiaalisena piirinä. Eribon on kuitenkin eräänlaista akateemista yläluokkaa, kenties toiveidensa mukaisesti.

Tämä nousi esiin myös näytelmän innoittamissa pohdiskeluissa keskustelijoiden kesken omaa luokka-asemaan peilaten. Yksilöllinen luokkasamaistuminen ei tosiaan aina vastaa ulkoisia määreitä; korkeasti koulutetullakin voi olla työväenluokkaan kallistuva identiteetti, esimerkiksi perhetaustan vuoksi. Voihan olla, että ylöspäin suuntaavan luokkahabituksen muutos vaatii tietoista pyrkimystä – tai ylisukupolvista vaikutusta.

Lisäksi, koska sekä kirja ja siten näytelmä nojaavat Eribonin omaan ajatteluun ja itsereflektioon, hän vaikuttaa sekä tekstissä että lavalla toisinaan melko itsekeskeiseltä. Tämän voi kuitenkin tulkita nimenomaan kriittisenä itsereflektiona: Eribon ei ole omassa tarinassaan sankari, vaan hänkin on ongelmallinen.

Yksilöllinen luokkasamaistuminen ei tosiaan aina vastaa ulkoisia määreitä; korkeasti koulutetullakin voi olla työväenluokkaan kallistuva identiteetti, esimerkiksi perhetaustan vuoksi.

Traumatisoituneet hahmot, jotka vaativat traumansa tunnistamista, voivat vaikuttaa itsekeskeisiltä etenkin heistä, jotka eivät samanlaista traumaa ole kokeneet. Eribonin tapa keskittyä itseensä ja jättää hänen läheisensä passiivisiksi statisteiksi on osa hänen luokkahäpeäänsä kytkeytyvää itsekritiikkiään, johon näytelmä lataa ansaitusti panoksia. Näytelmä ei siis yritä asettaa katsojaa Eribonin ”puolelle” antaen äänen myös muille perheenjäsenille sekä heidän tarinoilleen, ja tämä on etenkin jälkikäteen arvioiden oikea valinta.

Myös sukupuoliroolit kytkeytyvät näytelmässä luokkaan: Torikan esittämää Eribonin isän hahmoa, jota Timo Torikka muuten näyttelee pysäyttävällä energialla, voisi pitää pintapuolisesti työväenluokkaisen väkivaltaisen patriarkaalisen isän stereotyyppinä, mutta on hyvä muistaa, että stereotyypeilläkin voi olla pohjaa todellisuudessa.

Eribonin äiti on nainen, joka ei yhteiskuntaluokkansa vuoksi mutta myös aikansa sukupuoliroolien vuoksi ole päässyt toteuttamaan omia unelmiaan. Hän on tehnyt raskasta työtä tehtaassa ja päätynyt rakkaudettomaan avioliittoon, jossa hän on työläisnaisille tyypilliseen tapaan saanut vastata leipätyön lisäksi kotitöistä ja lastenkasvatuksesta, kun hänen miehensä on tehtaassa vietetyn työpäivän jälkeen siirtynyt oluelle paikalliseen kapakkaan.

Äidin menneisyydestä paljastuu, että hänen oma äitinsä on ollut suhteessa saksalaiseen sotilaaseen sodan aikana ja joutunut sen vuoksi kantamaan suurta häpeää, josta lapsuudessa on vaiettu. Lisäksi äiti väittää olleensa koulussa älykäs, mutta ilman rahaa hänellä ei ole ollut mahdollisuutta koulutukseen ja siten luokkanousuun. Sen sijaan hän on tyytynyt mieheen, jota ei ole rakastanut. Samaan aikaan äiti kuitenkin puolustelee pojalleen tämän isää ja tämän maailmankuvaa, vaikka poika on nähnyt isänsä lähinnä väkivaltaisena.

Pojaltaan Didieriltä äiti pyytää, että tämä kirjoittaisi äidistään kirjan, jossa kuvaisi äidin elämän hohdokkaampana kuin se on ollutkaan. Äidistä välittyy kaipuu tulla nähdyksi ja kuulluksi, jopa ihailluksi, mutta ei kenenkään vaimona tai äitinä.

Äidin hahmo saa esityksessä ehkä eniten syvyyttä. Tämä on ymmärrettävää siksi, että Eribonin isä on kuollut ennen näytelmässä kuvattua sovintoa äidin ja pojan välillä. Näytelmä ei anna, kuten ei kirjakaan, mitään helppoa ratkaisua ja uuden merkittävän perheyhteyden löytämistä katkenneen tilalle; liian paljon on tapahtunut ja henkilöt ovat realistisesti kasvaneet liikaa erilleen. Mutta jonkinlainen yhteys silti syntyy molemminpuolisten traumojen ja häpeän tuulettamisessa.

Ehkä samaistumispintaa näytelmästä ei kannatakaan etsiä yksilöstä, vaan laajemmista yhteyksistä ja yhteiskunnallisesta kontekstista.

Työväenluokka ja kaunan politiikka

Toisella puoliajalla näytelmä antoi enemmän tilaa Eribonin pohdinnalle siitä, miksi ranskalainen aiemmin sosialisteja ja kommunisteja äänestänyt työväenluokka äänestää nyt laitaoikeistoa, mikä itsessään teemana ilahdutti politiikan tutkijoita.

Vaikka teeman käsittely jäi kuitenkin ehkä yllättävänkin rajattuun rooliin, erityisen mieleenpainuva oli populistisen poliittisen viestinnän taidonnäytteen ryydittävä kohtaus, jossa oikeistopopulistisen poliitikon retoriikka muutettiin uskonnollishurmokselliseksi todistamiseksi. Tämän hurmoksen kohteena ja osanottajana oli Eribonin äiti – rasistisen vuodatuksen ei ehkä olisi odottanut tulevan naisen suusta.

Äitiä esittävä, ja ikäisekseen erittäin notkea Sinikka Sokka, mylvii kohtauksessa solvauksia ulkomaalaisia kohtaan. Hän on vihainen siitä, että ulkopuoliset vievät jotain hänenkaltaisilleen kuuluvaa, kuten työpaikkoja ja vaurautta, johon hän itse on työllä ja tuskalla päässyt kiinni. Äidiltä ei liikene solidaarisuutta niitä ulkomaalaisia kohtaan, jotka Ranskaan muuttamalla tavoittelevat parempaa elämää, vaikka parempi elämä on jotain, mitä äiti itsekin on syvästi kaivannut.

Eribon pohtiikin, onko työväenluokkaista identiteettiä määrittänyt kauna toisia vastaan, eikä ideologia kuten aiemmin on ehkä oletettu.

Äiti ei siis ole mikään yhteiskuntakriitikko kuten poikansa. Äiti ei syytä kärsimyksestään patriarkaattia eli yhteiskuntajärjestelmää, jossa miehillä on hallitseva asema perheessä ja yhteiskunnassa, ja sitä, kuinka se on sitonut äidin kiinni sukupuolirooleihin, jossa hänellä ei ole ollut tilaa omalle itselleen. Sen sijaan äidin syyttävä katse osuu ulkomaalaisiin.

Eribon pohtiikin, onko työväenluokkaista identiteettiä määrittänyt kauna toisia vastaan, eikä ideologia kuten aiemmin on ehkä oletettu. Nimellisesti sosialistisen ja kommunistisen äänestäjäblokin siirtyminen äärioikeiston kannattajaksi voikin selittyä ainakin osin anti-elitismillä, eikä niinkään valveutuneella tai tiedostavalla poliittisella ideologialla. Eurooppalaiset äärioikeistolaiset puolueet eivät suinkaan ole ainakaan enää riippuvaisia pelkästään työväenluokkaisesta kannatuksesta.

Yhteiskunnallisesti tiedostavaa teatteria

Lopuksi voimme ilahtuneina todeta, että ainakin näin akateemiselle yleisölle näytelmä avautui erittäin antoisalla tavalla, kuten huomaa podcastin pituudesta. Jos vain luokka puhuttelee omaa elämänkokemusta, näytelmän voisi odottaa herättävän ajatuksia ja keskustelua.

Jos korkeakoulutetun vanhemmista tuntuu, että lapsi ”puhuu kuin kirja” – suora lainaus näytelmästä – näytelmä voi antaa yhden tavan ymmärtää akateemista luokkanousua ja sen vaikutusta yksilön identiteetille. Näytelmä ei kuitenkaan puhuttele yksinomaan akateemista yleisöä, vaan avaa kaikille katsojille samastumisen mahdollisuuksia ja tulkintoja menneisyyden sekä nykyajan yhteiskunnallisista murroksista.

Näillä näkymin näytelmän uudet esitykset ovat tulossa Konepajan näyttämölle Helsinkiin 17.-24.9.2026. (lipunmyynti aukeaa huhtikuussa) sekä Joensuun Kaupunginteatteriin 12.-13.11.2026.

YTT, poliittisen sosiologian dosentti Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Poutanen on toiminut Politiikasta-verkkolehden vastaavana päätoimittajana vuosina 2019–23.

YTT Josefina Sipinen on valtio-opin yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Vuosina 2025–26 Sipinen toimii Politiikka-lehden toisena päätoimittajana. Tällä hetkellä Sipinen työskentelee osana Suomen kulttuurirahaston ja Koneen säätiön rahoittamaa tutkimushanketta Poliittisten arvojen ylisukupolvisuuden repeämät Suomessa (Discontinuities in Intergenerational Transmission of Political Values in Finland, DISCO), jossa tutkitaan poliittisten arvojen yhtenevyyttä aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa välillä sekä väestössä yleisesti että erityisesti maahanmuuttotaustaisissa perheissä.

YTT Aino Tiihonen on valtio-opin apurahatutkija Tampereen yliopistossa. Tiihonen työskentelee parhaillaan Josefina Sipisen kanssa DISCO-tutkimushankkeessa. Tiihosen väitöskirja The Mechanisms of Class-Party Ties among the Finnish Working-Class Voters in the 21^st Century (2022) käsitteli työväenluokkaisten äänestäjien puoluevalintoja Suomessa kiinnittäen tarkempaa huomiota työväenluokan kaksiulotteiseen määrittelyyn huomioiden samanaikaisesti äänestäjien ammattiaseman ja luokkasamastumisen.

Artikkelin kuva: Darina Rodionova / Tampereen Työväen Teatteri. Kuvassa Miiko Toiviainen (Didier Eribon), Timo Torikka (isä) ja Sinikka Sokka (äiti).

Julkaisu Politiikasta taidetta -podcast: Työväenluokkainen identiteetti näyttämöllä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vastaava päätoimittaja johtaa Politiikasta-lehden toimintaa. Tehtäviin kuuluvat lehden ydintoiminnan ylläpitäminen ja kehittäminen, vastuu lehden taloudesta, ja toiminnasta raportointi Valtiotieteelliselle yhdistykselle sekä rahoittajille. Vastaavan päätoimittajan roolin hoitamisesta maksetaan palkkio.

Politiikasta-toimituksessa on lisäksi neljä päätoimittajaa, jotka toimivat vastaavan päätoimittajan ohella artikkeleiden sisällön arvioijina sekä suunnittelevat julkaisun toimintaa yhteistyössä toimituspäällikön ja toimituskunnan kanssa.

Toivomme hakijalta tohtorin tutkintoa politiikan tutkimuksen alalta. Päätoimittajamme ovat yleensä olleet tutkijoita, joilla on kiinnostusta tieteen yleistajuistamiseen ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen tiedeviestinnän kautta. Vastaavan päätoimittajan toimikausi on kaksivuotinen. Tehtävän hoitaminen alkaa 1.7.2026 tai sopimuksen mukaan.

Erityisesti kannustamme hakemaan, jos olet kaksikielinen ja ruotsin kielen taitoinen.

Tarjoamme väylän harjoittaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta, olemme Politiikasta-toimituksessa kiinnostuneita kehittämään jatkuvasti uusia tapoja yleistajuistaa tiedettä.

Lähetä meille vapaamuotoinen hakemus 3.5.2026 mennessä: toimitus(at)politiikasta.fi

Lisätietoja antaa vastaava päätoimittaja Mikko Leino: mikko.leino(at)politiikasta.fi

Mikä on Politiikasta?

Politiikasta on vuonna 2012 perustettu verkkolehti, joka julkaisee artikkeleita, arvioita ja podcasteja sekä selkokielisiä yleistajuisia tekstejä politiikan tutkimuksesta. Yhteiskunnallisena tehtävänämme on yhteiskuntatieteiden – erityisesti politiikan tutkimuksen – yleistajuistaminen.

Politiikasta on osa yleistajuisten suomalaisten tiedejulkaisijoiden TUTKITUSTI -verkostoa. Politiikasta on julkaisuna sitoutunut Julkisen sanan neuvoston Journalistin ohjeisiin.

Politiikasta-verkkolehteä julkaisee Valtiotieteellinen yhdistys, joka on vuonna 1935 perustettu, puoluepolitiikkaan sitoutumaton yhdistys. Yhdistyksen tavoitteena on edistää valtiotieteellistä tutkimusta ja valtiotieteellisten kysymysten harrastusta Suomessa sekä osallistua alan kansainväliseen tieteelliseen yhteistoimintaan.

Politiikasta-toimintaa rahoittavat Koneen säätiö sekä Jenny ja Antti Wihurin rahasto.

Julkaisu Haku: Vastaava päätoimittaja Politiikasta-lehteen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kirjoitus esittelee vastikään julkaistun teoksemme The Figure of the Politician in Modern and Contemporary Europe teemoja lähinnä kahden siihen kirjoittamani luvun perusteella. Verrattuna Pasi Ihalaisen historioitsijan näkökulmaan näkökulmani painottaa poliittista teoriaa ja retoriikkaa.

Aluksi esittelen kahta vastakkaista tapaa käyttää puhetta politiikasta leimakirveenä sekä vastineeksi näille Max Weberin tilapäispoliitikon käsitteellä. Kirjassa esittelen neljä historiallisesti peräkkäistä poliitikon tyyppiä, joihin viitataan käsittelemissäni parlamenttien puheissa. Teoksen loppuluvussa käsittelen sitä, kuinka myös kukin kirjassa esitelty nojaa tiettyyn politisoivaan, pelivaraa avaavaan käänteeseen, momentumiin.

Poliitikko – venyvä käsite

Poliitikko-sanaa on pitkään käytetty leimakirveenä, jonka kielteinen arvoväritys otetaan itsestään selvänä. Tällä puhetavalla on pitkä historia. Paradoksaalisesti edustuslaitosten demokratisoituminen 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen on vahvistanut tätä kielenkäyttöä. Kirjamme keskeinen idea on analysoida, sitä mitä aikaiset, myöhemmät tutkijat ja itse toimijat ovat sanoneet poliitikoista.

Toisin sanoen ‘poliitikon’ figuurin, arvoväritystä voi muuntaa retorisin keinoin. Quentin Skinner on aktivoinut käsitteiden historian normatiivisen ulottuvuuden. Keskeinen merkitys tässä suhteessa on kreikankielisellä paradiastole-figuurilla, joka mahdollistaa käsitteiden hyveiden kiistämisen, paheiden esittämisen harmittomina tai niiden neutralisoinnin.

Tämä käsite sopii mainiosti juuri poliitikkoon, josta puhutaan usein tavalla, joka tyrkyttää sanan negatiivista väritystä. Näin tehdään sekä figuurin merkitysalaa laajentamalla että sitä supistamalla.

Esimerkiksi iltapäivälehtien otsikoissa pahoina ”poliitikkoina” esitetään paikallisia valtuutettuja, puolueiden järjestöaktiiveja tai totalitaaristen maiden hallitusten ja puolueiden johtajia. Näin poliitikkopuheen merkitysalaa laajennetaan siten, että pilkka saadaan näyttämään kohdistuvan myös heihin, joille poliittinen toiminta on intensiivistä ja päätoimista, kuten parlamenttien jäseniin edustuksellisissa demokratioissa.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Yhtä tavallista on päinvastainen retoriikka. Henkilöitä pyritään pelastamaan poliitikon leimalta, samalla kun ”poliitikosta” tehdään ”tavallisen kansalaisen” vastakäsite. Kirjassamme on käsitelty sekä etuihin ja asiantuntemukseen vetoavia ryhmiä että 1960-luvulta lähtien esiin nousseita aktivisteja. Tällaiset antipoliitikko-poliitikot sekä vastustavat poliitikkoja että pyrkivät vakuuttamaan yleisönsä, että he ovat kuitenkin parempia poliitikkoja ”varsinaiset” poliitikot.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Max Weberin mukaan ”me kaikki” olemme tilapäispoliitikkoja (Gelegenheitspolitiker) silloin kun äänestämme tai ilmaisemme kantamme ”poliittisissa” yhteyksissä. Tänä päivänä esimerkiksi se, mitä syömme tai miten matkustamme, ymmärretään poliittiseksi valinnaksi ja myös maahan muuttaneet ilman äänioikeutta ja kansalaisuutta voivat toimia poliittisesti eri tavoin. Kun poliittiset valinnat ovat läsnä omassa elämässämme, suomen kielen ‘kansalainen’-ilmaus voitaisiinkin korvata tilapäispoliitikolla.

Politiikan käsitteen merkityksen laajentamisen rinnalla voi puhua sen syventämisestä, politiikan typologiani mukaisesti pelivaran eli kontingenssin avaamisesta politisointina sekä politikointina sielläkin, missä pelivaraa ei näytä olevan.Esimerkiksi velkajarrun oloissa poliittista mielikuvitusta voi käyttää löytämään teemoja tai menettelyjä, jossa aiemmin ei ole nähty mitään pelattavaa.

Politiikan ”syvyyttä” voi arvioida poliittisesti toimintaan käytetyllä ajalla, politiikalle omistautumisen intensiivisyydellä, mutta politiikan eri pelityyleihin sisältyy eriasteisia resursseissa poliitikoille.

Poliitikot toimijoina – neljä historiallista tyyppiä

Teoksessa esitän neljä retorista toposta poliitikoista. Topos viittaa puhetapoihin välineinä analysoida ja jäsentää puhetta poliitikoista, mitä aikalaiset, tutkijat tai he itse sanovat. Kaikki nämä topokset ovat edelleen käytössä suomalaisessa politiikkapuheessa.

Ensimmäinen topos viittaa politiikan taitoulottuvuuteen, joka uuden ajan alussa tuli eri kieliin. Se antaa poliitikoille henkilöinä tyypillisiä ominaisuuksia: he ovat viekkaita ja ovelia, kokeneita ja taitavia tai ”sukkelia ja kavalia”, kuten 1800-luvun suomalaisissa sanakirjoissa. Politiikka oli tuolloin siis tiedon- tai taidonala, ja ”poliitikko” viittasi hallitsijain neuvonantajiin, hovimiehiin, säätyedustajiin ja muihin kirjoittajiin, jotka harrastivat ”kannunvalantaa” poliittisista kysymyksistä, mutta ajatusta politiikasta toimintana ei vielä tunnettu.

Mutta myös toimintakäsitteen horisontissa eri eurooppalaisten maiden parlamenttipuheissa ja viitataan poliitikkoon ikään kuin ominaisuustyyppinä. Edelleen on tavallista sanoa, että henkilö ”kiero kuin poliitikko” Esimerkiksi toimittaja Suvi Turtiainen on huomauttanut, että liittokansleri Friedrich Merz käytti ”poliitikkomaista kiertoilmausta”.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi.

Poliitikon käsite muuttui tiedon- tai taidonalasta toiminnaksi ensin Englannissa 1700-luvulla, kuten olen esittänyt politiikan käsitteen historiaa koskevissa tutkimuksissani. William Selingerin teoksen Parliamentarism: From Burke to Weber mukaan ”mainion vallankumouksen” (1688–89) jälkeen hallitsija menetti valtansa neuvonantajilleen, mitä ilmensi uusi käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä. Näitä eturivin parlamentin jäseniä alettiin kutsua poliitikoiksi, ja pian he itsekin omaksuivat tämän puhetavan.

Hallituksen vastuu parlamentille vahvisti ajatusta ymmärtää politiikka pelivaraa sisältäväksi toiminnaksi. Kamppailuissa parlamentin vallan vahvistamiseksi oli Englannissa muodostunut muitakin käytäntöjä, joita olen käsitellyt Parliamentary Thinking -teoksessani. Näitä olivat jäsenten vapaus riippumattomuutena, menettelytapa, jossa esityslistan kysymyksiä käsiteltiin useista näkökulmista täysistunnoissa ja valiokunnissa sekä parlamentaarinen debatti esitysten ja muutosesitysten vahvuuksista ja heikkouksista.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi. Ajatus kaikista parlamentin jäsenistä poliitikkoina ei lyönyt läpi Ranskassa, vaan politicien on säilynyt haukkumasanana, vaikka ranskankielisessä Sveitsissä parlamentaarikot käyttävät sitä itsestään.

Puoluepoliitikko ja päätoiminen parlamentaarikko

Kolmas topos siirtää poliitikon figuurin painopisteen parlamenteista puolueisiin. Andrew Jacksonin presidenttikaudella USA:ssa 1830-luvulla käynnistyi the spoils system, virkojen valinta vaaleilla tai vaalivoittajien antamalla nimityksellä. James Bryce siteeraa The American Commonwealth -teoksessaan yhdysvaltalaista näkemystä politiikasta ”vaalien ja nimitysten voittamisena”.

Toisin kuin Euroopassa, USA:ssa politician viittasi puoluejohtajien lisäksi, kampanja-aktivisteihin, palkattuja toimitsijoihin ja jäsenkirjavirkailijoihin. Toisin kuin parlamentaarikot, valtaosa näistä poliitikoista eivät olleet itsenäisiä poliittisia toimijoita vaan osa puoluekoneistoa. Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Neljäs poliitikon kerrostuma on täysipäiväinen ammattiparlamentaarikko. Max Weber pelkäsi puoluetoimitsijain syrjäyttävän parlamentaarikot poliittisista johtoasemista. Näin ei ole käynyt, vaan parlamentaarikkoja on vahvistanut parlamentin esityslistan pidentyminen ja kiristynyt kamppailu valituksi tulemisesta, kuten Jens Borchert esittää vuonna 2003 teoksessaan Die Professionalisierung der Politik. Brittiläinen käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä on säilyttänyt asemansa tai vahvistunut: myös Petteri Orpon hallituksen kaikki ministerit ovat eduskunnan jäseniä.

Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Weberin mukaan ainoastaan ammattimaisille parlamentaarikoille, jotka osaavat tarkastella kysymyksiä vastakkaisista näkökulmista on mahdollista tehokkaasti kiistää virkailijain ja asiantuntijain tiedollinen ylivalta. Tässä suhteessa valiokunnnilla on ensisijainen merkitys.

Päätoiminen parlamentaarikko onkin tullut vallitsevaksi. Länsi-Saksan perustuslakituomioistuin päätti vuonna 1975, että liittopäiväedustajien tuli pääsääntöisesti olla täyspäiväisiä poliitikkoja, ja edustajienpalkkioiden tuli vastata tätä käytäntöä. Nyttemmin edustajien pitää myös raportoida sivutulonsa. Parlamentin jäsenet ovat alkaneet käyttää ”me poliitikot”-ilmausta, Britanniassa jo 1920-luvulta alkaen, monissa maissa 1960-luvulla, Suomessa vasta 1980- ja 1990-luvuilla.

Parlamentin jäsenet ovat siis ymmärtäneet, että politiikka on se peruste, jonka vuoksi he asettuvat ehdolle ja käyttävät parlamentaarista valtaa.

Parlamentaarisen politiikan ”syvyys”

Parlamentit ovat uudelleen vahvistaneet asemaansa malliesimerkkinä tavasta toimia poliittisesti eurooppalaisissa demokratioissa. Ei ole keksitty parlamenttia parempaa instituutiota, jossa politiikka – pelivara, kiistely ja debatti – muodostaa toiminnan ymmärtämisen mielen.

Pelityylinä parlamentarismi sisältää hallituksen parlamentaarisen vastuun lisäksi edellä mainitsemani edustajien riippumattomuuden, esitysten debatoinnin vastakkaisista näkökulmista niiden vahvuuksia ja heikkouksia arvioiden sekä monivaiheisen debatin käsitellä esityksiä eri näkökulmista ja jossa äänestys on debatin viimeinen askel.

Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi on myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Parlamentaarinen politiikka on myös oma ajatustyylinsä. Max Weberin klassisessa artikkelissaan vuonna 1904 esittämää käsitystä tieteen ”objektiivisuudesta” reilun pelin periaatteena olen kutsunut parlamentaariseksi tietoteoriaksi. Weberin käsitys koskee sekä akateemista (Erkenntnis) että arkipäiväistä tietoa (Wissen), mihin hänen käsityksensä virkatiedon ja asiantuntemuksen parlamentaarisen kontrollin mahdollisuuksista ja muodoista nojaa.

Parlamentaarinen reilu peli ideaalina poliittiselle pelivaralle mahdollistaa kiistojen poliittisuuden asteen analysoinnin, esimerkiksi vaalien ja puoluekokousten ymmärtämisenä pelityyleinä, joissa reilu peli toteutuu heikommin kuin parlamentaarisessa menettelyssä, kun vastustajat eivät istu samassa tilassa. Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Kari Palonen on valtio-opin emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Terren Hurst / Unsplash

Julkaisu Puhetta poliitikoista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Helmikuussa 2025 Yhdysvaltain varapresidentti J.D. Vance yllätti Münchenin turvallisuuskonferenssissa puheella, jossa hän väitti, että sananvapaus on vaarassa Euroopassa. Vance syytti Euroopan unionia ja yksittäisiä maita, kuten Saksaa ja Britanniaa, sananvapauden tukahduttamisesta.

Hyökkäys väitettyä eurooppalaista sensuuria vastaan kohdistuu erityisesti EU:n sääntelyyn, joka koskee esimerkiksi suuria verkkoalustoja, mutta myös eurooppalaisten maiden toimiin kansallisella tasolla lainvastaisen verkkosisällön leviämisen estämiseksi. Etenkin EU:n digipalvelusäädöksestä on tullut Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin hallinnon silmätikku.

Trumpin kampanjan Eurooppaa vastaan voidaan odottaa jatkuvan. Vuoden 2025 lopussa hallinto julkaisi uuden kansallisen turvallisuuden strategian, jota tutkija Rick Landgraf on kuvannut järkytyksenä. Analyysissaan hän muun muassa toteaa, että strategia nostaa kulttuurisodat keskeiseen asemaan sekä käsittelee ideologisia ja kulttuurisia kiistoja strategisina kysymyksiä.

Landgraf nostaa esille, että amerikkalainen kulttuuri, ”hengellinen terveys” ja perinteiset perheet kehystetään strategiassa olennaisina kansallisen turvallisuuden edellytyksinä. Landgrafin mukaan kristillisen nationalismin ja varapresidentti J. D. Vancen vaikutus näkyy tässä kohdassa strategiaa erityisen selvästi.

Sananvapaus hyökkäyksen kohteena Yhdysvalloissa

Samaan aikaan kun Trumpin hallinto syyttää Eurooppaa sensuurista, se on ennennäkemättömällä tavalla käynyt sananvapauden kimppuun Yhdysvalloissa. Hallinto on uhkaillut mielenosoittajia, lakifirmoja ja medioita, pidättänyt toimittajia ja painostanut yliopistoja. Trump on myös esimerkiksi väittänyt, että häntä kritisoiva mediahuomio on ”laitonta”.

Tilannetta kuvaa, että maineikas sananvapautta puolustava Knight First Amendment Institute lanseerasi helmikuussa 2026 uuden hankkeen, jonka tarkoituksena on sananvapauden ”jälleenrakentaminen” Trumpin hallintokauden jälkeen. Tällaisia kehityskulkuja ajavat voimakkaasti yhdysvaltalaiset kristilliskonservatiiviset tahot ja heidän yhteistyökumppaninsa Euroopassa. Itse ilmiö ei ole uusi, mutta sen nopea vahvistuminen on.

Keskeisimpiin toimijoihin kuuluu erittäin suuri ja vaikutusvaltainen kristilliskonservatiivinen järjestö Alliance Defending Freedom (ADF), joka on jo vuosia toiminut  aktiivisesti Euroopassa ADF Internationalin kautta. Suomessa ADF tukee kansanedustaja Päivi Räsästä (kd.) oikeudenkäynnissä, jossa Räsästä syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tutkija Dean Jacksonin mukaan varapresidentti Vancen kommentit heijastavat usein ADF:n linjaa.

Trumpin hallinnon tavoitteena eurooppalaisen laitaoikeiston tukeminen

Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategiassa Eurooppaa uhkaa sivilisaation tuho, ja siinä esitetään, että ”isänmaallisten” eurooppalaisten puolueiden kasvava vaikutusvalta antaa Yhdysvalloille syytä optimismiin. Strategia myös julistaa, että ”massamaahanmuuton” aikakauden tulee päättyä. Lisäksi tämän vuoden Münchenin turvallisuuskokouksessa ulkoministeri Marco Rubio puhui länsimaisen sivilisaation puolustamisesta ja kuvasi maahanmuuttoa kriisinä, joka horjuttaa yhteiskuntia länsimaissa.

Ivan Krastev ja Mark Leonard esittävät vuonna 2025 julkaistussa tutkimuksessa, että Trumpin toisella kaudella hallinto näkee eurooppalaisen laitaoikeiston osana yhteistä kansainvälistä hanketta, jonka tavoitteena on kumota nykyinen maailmanjärjestys. Krastevin ja Leonardin mukaan eurooppalainen laitaoikeisto on siirtymässä kansallisen suvereniteetin puolustajista kansainvälisen kumouksellisen liikkeen etujoukoiksi. 

Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategiassa Eurooppaa uhkaa sivilisaation tuho.

Professori David Kaye, entinen YK:n sananvapauden erityisraportoija, kuvasi Yhdysvaltojen tilannetta tammikuussa 2026 julkaistussa analyysissa. Kaye kirjoittaa, että presidentti Trumpin hallinnon väitteillä eurooppalaisesta sensuurista ei ole mitään perusteita, ja se pikemminkin levittää disinformaatiota sekä eurooppalaisesta lainsäädännöstä että politiikasta.

Kayen analyysin mukaan yli kymmenen vuoden ajan niin uusnatsit, laitaoikeistopuolueet kuin venäläiset toimijatkin ovat levittäneet sosiaalisissa medioissa Euroopassa kaikentyyppistä disinformaatiota sekä sisältöä, joka yllyttää vihaan ja väkivaltaan maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä kohtaan. Alkuvaiheessa Euroopan komissio ja jäsenvaltiot yrittivät saada suuret alustayritykset puuttumaan ongelmiin, mutta digijättien toimet olivat riittämättömiä. Jäsenmaat ja EU ovat siksi kehittäneet uutta lainsäädäntöä.

Kayen mukaan Yhdysvaltojen hallinto vastustaa verkkoalustojen sääntelyä, koska se vaikeuttaa maahanmuuttoon ja vähemmistöihin kohdistuvan vihapuheen ja disinformaation levittämistä. Hallinnon liittolaisia, sääntelyä vastustavia digijättejä, löytyy myös Piilaaksosta. Muun muassa tutkija Mariya Yurukova onkin esittänyt, että Trumpin hallinnon väitteet EU:n sensuurista perustuvat sääntelyn vastustamiseen.

EU:n sääntelytoimien tarkoituksena on avata verkkoalustojen toimintaa, mikä tekee näkyväksi laitaoikeistopuolueiden toiminnan sosiaalisessa mediassa. Kaye katsoo, että Euroopan syyttäminen sensuurista pyrkii siirtämään huomion pois hallinnon sananvapautta rajoittavista toimista Yhdysvalloissa. 

EU:n digipalvelusäädös Trumpin hallinnon silmätikkuna

Vuonna 2022 EU hyväksyi digipalvelusäädöksen, joka asetti uusia velvoitteita verkkoalustoille. Trumpin hallinto väittää, että digipalvelusäädös on eurooppalaisen sensuurin väline ja tästä syystä vastustaa sitä aktiivisesti.

Kuten David Kaye toteaa analyysissaan, digipalvelusäädös on innovatiivinen ja tasapainoinen laki. Sen tarkoitus on vahvistaa käyttäjien oikeuksia, lisätä verkkoalustojen avoimuutta ja puuttua erilaisiin ongelmiin, kuten lainvastaiseen sisältöön ja disinformaation leviämiseen.

Digipalvelusäädös keskittyy järjestelmiin ja prosesseihin. Se muun muassa velvoittaa erittäin suuret verkkoalustat ja hakukoneet – esimerkiksi Metan ja Googlen – arvioimaan niin sanottuja järjestelmäriskejä. Arvioissa on huomioitava erityyppisiä riskejä: esimerkiksi laittoman sisällön leviäminen palvelun kautta, mahdolliset kielteiset vaikutukset sananvapauteen ja tiedonvälitykseen sekä mahdolliset kielteiset vaikutukset kansalaiskeskusteluun, vaalimenettelyihin ja yleiseen turvallisuuteen. Muun muassa palvelun suosittelu- ja moderointijärjestelmien mahdolliset vaikutukset on myös otettava huomioon.

Digipalvelusäädös vahvistaa käyttäjien oikeuksia. Palvelujen on muun muassa annettava selkeät ja täsmälliset perustelut, jos esimerkiksi käyttäjän jakama sisältö poistetaan.

Digipalvelusäädös vahvistaa käyttäjien oikeuksia. Palvelujen on muun muassa annettava selkeät ja täsmälliset perustelut, jos esimerkiksi käyttäjän jakama sisältö poistetaan. Palvelujen on myös tarjottava järjestelmä valitusten käsittelyä varten käyttäjille, jotka eivät hyväksy sisällön poistamista.

Syyskuussa 2025 useat alansa johtavat tutkijat allekirjoittivat avoimen kirjeen Yhdysvaltojen edustajainhuoneen oikeusvaliokunnan puheenjohtajalle Jim Jordanille sekä asiaan liittyvän lyhyemmän kirjeen EU:n digikomissaari Henna Virkkuselle. Tutkijat täsmensivät kirjeessään, mitä digipalvelusäädöksen velvoitteet tarkoittavat, missä kohdissa voi olla epäselvyyttä ja mihin Euroopan komissio tosiasiallisesti pystyy puuttumaan digipalvelusäädöksen nojalla. Tutkijat korostivat, että Jordanin väitteellä digipalvelusäädöksen johtamisesta konservatiivisten näkökulmien sensuroimiseen ei ole mitään perusteita.

Myös aiemmin mainittu kristilliskonservatiivinen järjestö Alliance Defending Freedom vastustaa aktiivisesti digipalvelusäädöstä, väittäen sen uhkaavan sananvapautta.

Huolta herättävät kytkökset Suomeen

ADF:in vaikutus näkyy selvästi Trumpin hallinnon hyökkäyksessä väitettyä eurooppalaista sensuuria vastaan. Esimerkiksi puheessaan Münchenin turvallisuuskonferenssissa varapresidentti J. D. Vance nosti esille aborttioikeuksien vastustajaa koskevan tapauksen Britanniassa, jossa ADF on tukenut syytettyä. Brittiläinen Adam Smith-Connor kieltäytyi poistumasta vyöhykkeeltä, jossa mielenosoitukset aborttioikeuksia vastaan tai niiden puolesta olivat kiellettyjä. 

Suomessa ADF pyrkii edistämään tavoitteitansa oikeudenkäynnissä, jossa kansanedustaja Päivi Räsästä ja piispa Juhana Pohjolaa syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan homoseksuaaleja koskevien kirjoitusten perusteella. Molemmat kiistävät syytteet. Räsästä avustaa oikeudenkäynnissä ADF Internationalin johtaja Paul Coleman.

ADF on suuri, varakas ja tehokas vaikuttaja, joka käyttää oikeustapauksia strategisesti eri maissa edistääkseen tavoitteitaan. Kuten olen aiemmassa kirjoituksessani huomauttanut, suuren ulkomaalaisen vaikuttajajärjestön rooli Räsäsen oikeusprosessissa herättää kysymyksiä.

ADF asemoi itsensä sananvapauden puolustajaksi, mutta se on jyrkästi kristilliskonservatiivinen järjestö, jonka tavoitteisiin kuuluu esimerkiksi parental rights -agendan edistäminen. Parental rights -liike on usein muun muassa kirjojen kieltämisen takana yhdysvaltalaisissa kouluissa.

Edistävätkö Suomen etuja tällaiset toimet, joissa Räsästä edustaa suomalaisessa oikeudenkäynnissä amerikkalainen ADF, minkä lisäksi hän käy Yhdysvaltojen edustajainhuoneessa esiintymässä ”eurooppalaisen sensuurin uhrina”?

Joy Hyvärinen on Suomen PENin puheenjohtaja. Mielipiteet tässä artikkelissa ovat kirjoittajan omia.

Artikkelin kuvituskuva: Jenny Marvin / Unsplash

Julkaisu Sananvapauden kaksiteräinen miekka – Yhdysvallat ja EU:n digipalvelusäädös ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään 2027 eduskuntavaalit ovat vaaleihin valmistautuville puolueille entistä vaikeampi tilaisuus erottautua toisistaan. Suomalaisten tulevaisuudenusko on historiallisen alhaalla, ja nuorten kohdalla voidaan puhua jo romahduksesta. Huolten taustalla on erityisen heikko taloudellinen tilanne, jonka seurauksena Suomi on noussut Euroopan työttömyystilastojen kärkeen.

Puolueet ovat jo vuosikymmenten ajan etääntyneet perinteisistä yhteiskunnallisista jakolinjoista ja kiinnittyneet yhä vahvemmin valtioon. Nyt sekä taloudellinen niukkuus että murentunut sääntöpohjainen maailmanjärjestys ovat lisänneet painetta poliittiseen yhtenäisyyteen monissa keskeisissä kysymyksissä.

Perinteiset valtapuolueet ovat tilanteessa, jossa vaihtoehtojen esittäminen on yhä vaikeampaa. Kansalaisten näkökulmasta politiikka voi näyttäytyä vaihtoehdottomana ja vaalit uhkaavat muuttua imagonrakennuksen rituaaliksi. Kirjoituksessa tarkastellaan, miten tämä kehitys näkyy suomalaisessa puoluejärjestelmässä ja mitä seurauksia sillä on edustukselliselle demokratialle tulevien eduskuntavaalien kynnyksellä.

Ideologinen tyhjyys teoreettisena ilmiönä

Ajatus puolueiden ideologisesta tyhjyydestä ei ole uusi. Politiikan tutkija Otto Kirchheimerin klassinen catch-all-puolue -käsite kuvaa puolueiden siirtymää ideologisesti jäsentyneistä joukkopuolueista vaalimenestystä maksimoiviin organisaatioihin. Maksimoidessaan vaalimenestystä puolueet luopuvat vahvasta ideologisesta profiilistaan ja kiinnittymisestään selkeästi tietyn yhteiskuntaluokan etujen ajajina.

Politiikan tutkijoiden Richard Katzin ja Peter Mairin kartelliteesi vie analyysin pidemmälle. Sen mukaan vakiintuneet puolueet alkavat toimia kartellin tavoin: ne kilpailevat vaaleissa, mutta samalla suojaavat yhteisesti asemaansa ja rajaavat poliittista kilpailua. Puolueiden riippuvuus valtion rahoituksesta kasvaa, jäsenistön merkitys vähenee ja ideologiset erot kaventuvat. Politiikan keskeiset linjat epäpolitisoituvat, ja puolueet ammattimaistuvat vaalikoneistoiksi. Tämän seurauksena puolueet etääntyvät yhteiskunnasta ja vaikeuttavat uusien poliittisten toimijoiden nousua.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin.

Myöhemmässä tuotannossaan Mair puhuu jopa edustuksen tyhjiöstä. Puolueet säilyvät institutionaalisesti vahvoina, mutta niiden kyky ilmaista yhteiskunnallisia ristiriitoja heikkenee. Tämä tyhjiö ei jää pysyvästi avoimeksi: sen voivat täyttää populistiset liikkeet, protestipuolueet tai vaihtoehtoisesti teknokraattinen päätöksenteko.

Kriitikot ovat huomauttaneet, että uudet ideat syntyvät vakiintuneiden puolueiden ulkopuolella kuten erilaisissa intressiryhmissä, ajatushautomoissa tai populististen haastajien keskuudessa. Toisaalta voidaan todeta, että ideologiset ristiriidat eivät ole kadonneet mihinkään, vaan niiden luonne on muuttunut.

Kiistojen painopiste on siirtynyt laajoista yhteiskunnallisista uudistuksista marginaalisiin, jopa symbolisiin kysymyksiin, jotka jäsentävät identiteettipohjaisia jakolinjoja kulttuurisella arvoulottuvuudella. Kärjistäen voidaan todeta, että äänestäjän huomio on helpompi herättää kritisoimalla Opetushallituksen linjauksia kuin käsittelemällä sosiaali- ja terveyspalvelujen monimutkaista järjestämistä.

Suomalaisten yleispuolueiden perintö

Vuosituhannen vaihde oli yleispuolueiden kulta-aikaa.Keskusta, SDP ja kokoomus pyrkivät laajaan kannatukseen taloudellisesti suotuisana aikana, jolloin poliittinen kilpailu perustui ennen kaikkea hallintakykyyn ja maltillisiin linjauksiin. Samaan aikaan ajoittuu myös politiikan henkilökeskeisyyden vahvistuminen. Koska puolueiden tavoitteet näyttivät samalta, kasvot ja retoriikka alkoivat korostua tärkeinä erottautumiskeinoina.

Politiikan tutkija Rauli Mickelssonin määrittelee Suomen puolueet -kirjassaan yleispuolueet puolueiksi, jotka pyrkivät keräämään kannatusta laajasti eri yhteiskuntaryhmistä ylläpitäen joustavaa ideologista linjaa. Niille on tyypillistä hallituskelpoisuuden ja pragmaattisuuden korostaminen sekä koko kansan edustaminen yksittäisen ryhmän etujen sijaan.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi.

Lähes kahden vuosikymmenen taloudellisen pysähtyneisyyden aikana perinteiset puolueet ovat kukin vuorollaan saaneet puolueohjelmiensa tavoitteet läpi. Sanna Marinin hallituskaudella toteutettiin viimeinkin sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaisuudistus, jonka osana keskusta saavutti pitkään tavoittelemansa maakuntauudistuksen. Samalla SDP sai toteutua tuolloin pitkään tavoittelemansa oppivelvollisuusiän pidennyksen.  

Petteri Orpon hallituksen aikana toteutettujen työmarkkinauudistusten myötä kokoomus liittyi viimeisenä perinteisestä kolmen suuresta siihen joukkoon, jota vaivaa nyt tyhjyys poliittisten tavoitteiden osalta. Puolestaan perussuomalaiset ja vihreät ovat vuorollaan menettäneet kannatustaan hallitusvastuun myötä, samalla kun perinteiset puolueet ovat omaksuneet niiden tavoitteita.

Siirtymä niukkuuden ja asiantuntijavallan aikaan

Puolueidemme historiallinen kehitys on yhtäläinen edellä esitettyjen teoreettisten huomioiden kanssa. Joukkopuolueet ovat muuttuneet yleispuolueiksi, ja puolueorganisaatioiden painopiste on siirtynyt jäsenistön palvelemisesta viestintään ja vaalityöhön. Varsinainen poliittinen valmistelu tapahtuu yhä useammin eduskuntaryhmissä sekä ministereiden ympärille rakentuneissa avustaja- ja asiantuntijaverkostoissa.

Muutos siirtää politiikan luonnetta kohti asiantuntijavallalle tyypillistä rationaalisuutta. Päätökset esitetään välttämättöminä ja vaihtoehdottomina, hallinnollista toteutusta edellyttävinä ratkaisuina pikemminkin kuin kilpailevien yhteiskunnallisten visioiden tuloksina. Tämä ei tarkoita politiikan katoamista, vaan sen muodon muuttumista: kamppailu käydään yhä useammin siitä, kuka hallitsee tulkintaa taloudellisista realiteeteista.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely.

Puolueiden omien tutkimus- ja valmisteluresurssien supistuminen on samalla avannut tilaa uudelle asiantuntijakerrostumalle. Näiden politiikka-ammattilaisten urat kulkevat ministeriöiden, eduskuntaryhmien, ajatuspajojen ja konsulttitoimistojen välillä.

Poliittiset linjaukset muotoutuvat hallinnon ja asiantuntijaverkostojen ehdoilla, samalla kun puolueiden rooliksi jää näiden linjausten poliittinen viimeistely. Kehitys ei ole yksiselitteisesti kielteistä. Asiantuntijuus ja hallinnollinen osaaminen ovat välttämättömiä monimutkaisessa yhteiskunnassa.

Kuka määrittää poliittisen agendan tulevaisuudessa?

Agendan asettamisen näkökulmasta on olennaista erottaa toisistaan julkinen asialista ja poliittisen päätöksenteon asialistat. Julkinen asialista rakentuu mediakeskusteluissa ja ohjaa vääristäenkin kysymyksiä poliittisesti merkittävistä kysymyksistä. Päätöksenteon asialistat, kuten hallitusneuvottelut ja budjettiprosessit, muotoutuvat suurilta osin julkisuuden ulkopuolella. Näissä neuvotteluissa on kyse priorisoinneista ja kompromisseista, mikä osaltaan selittää vaalipuheiden ja toteutuneen politiikan välistä kuilua.

Tutkimukset osoittavat, että päätöksenteon monimutkaistuminen on vahvistanut virkamiesten roolia suhteessa poliitikkoihin.  Asiantuntemuksensa myötä he pystyvät vaikuttamaan siihen, mitä asioita nostetaan päätöksentekoon tai mitä tietoa politiikoille annetaan.  Ajoittain korkeat virkamiehet ovat julkisuudessa tuoneet esiin ministeriön virkamiesten arvioita yhteiskunnallisista muutoksista, jotka eivät ole olleet täysin linjassa hallituksen kannan kanssa. Voimakkaita puheenvuoroja on totuttu näkemään erityisesti valtiovarainministeriön suunnasta, mutta tutkimusaineistossani on nostettu esiin monesti myös työ- ja elinkeinoministeriön korkeita virkamiehiä.

Tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Edellisvuoden lopussa saavutettu sopu velkajarrusta oli kokoomukselle selkeä poliittinen voitto, joka ankkuroi tulevat eduskuntavaalit talousvaaleiksi. Sopimuksen myötä kaikki eduskuntapuolueet vasemmistoliittoa lukuun ottamatta sitoutuivat valtiontalouden sopeuttamisen mittakaavaan, joka tarkoittaa väistämättä lisää niin leikkauksia kuin myös veronkiristyksiä. Sopimus vie poliittisen keskustelun sopeuttamisen yksityiskohtiin, kustannusvaikutuksiin ja vaikutusarvioihin. Politiikka alistuu näin entistä vahvemmin asiantuntijatiedolle, erityisesti valtionvarainministeriössä tuotetulle.

Ministeriöt kokoavat jo hyvissä ajoin ennen eduskuntavaaleja oman näkemyksensä tulevan vaalikauden työlistasta joko ministeriökohtaisesti tai yhteisenä, kansliapäälliköiden hyväksymänä versiona. Käytännön kokemukseni mukaan monet kyseisistä ehdotuksista päätyvät sellaisenaan hallitusohjelmaan ja lainsäädäntösuunnitelmaan riippumatta hallituskokoonpanosta. Kuten Eero Murto tutkimuksessaan toteaa, hallitusohjelman perusta on tosiasiassa jo pitkälti valmis siinä vaiheessa, kun poliitikot vasta aloittavat omat neuvottelunsa.

Virkamiesvallan lisäksi työmarkkinaosapuolilla on ollut huomattava vaikutusvaltaa lainsäädäntöön. Kolmikannan rakenne loi tilan, jossa poliittiset kysymykset valmisteltiin, soviteltiin ja usein ratkaistiinkin ennen varsinaista parlamentaarista käsittelyä.

Toisaalta työmarkkinakenttä on kokenut viimeisten vuosien aikana kuitenkin merkittäviä muutoksia, kun keskitetyistä tulopoliittisista ratkaisuisista on siirrytty liittokohtaisiin ja yrityskohtaisiin sopimuksiin. Samalla valtio on ottanut aiempaa aktiivisemman roolin työmarkkinoilla, erityisesti Orpon hallituksen kaudella, säätämällä useita työmarkkinalainsäädäntöön liittyviä uudistuksia sen sijaan, että se olisi pysytellyt perinteisessä sovittelijan roolissa.

Kansalaisjärjestöt ovat puolestaan joutuneet sopeutumaan rahoitusleikkauksiin ja rakenteellisiin muutoksiin, mikä on heikentänyt sen osallistumismahdollisuuksia poliittisen valmistelun varhaisiin vaiheisiin. Yhtäällä tapahtuneet muutokset lujittavat prosessia, jossa päätöksenteon agenda muodostuu entistä pienemmässä institutionaalisessa piirissä.

Vaikenemalla vaalivoittoon

Puolueet ryhtyvät valmistautumaan vaaleihin sekä hallitusneuvotteluihin noin vuotta ennen vaaleja. Tällä kertaa puolueiden ja intressiryhmien piirissä näyttäisi vallitsevan taustakeskustelun perusteella poikkeuksellinen tavoitteenasettelun uupumus. Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus. Tilanne on erityisen vaikea, kun hallitusneuvottelijat joutuvat pohtimaan, mitkä ovat valtion ydintehtäviä vähenevien resurssien puitteissa.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle. Johtavat oppositiopuolueet ovat vaalien lähestyessä pyrkineet mediastrategioissaan välttelemään toimittajien kriittisiä kysymyksiä ja siirtäneet huomion politiikan sisällöistä puoluejohtajien henkilöimagon rakentamiseen.

Suomessa on toistuvasti nähty vaaleja, joissa vaalitulosta on selittänyt pikemminkin hallituspuolueiden kannatuksen hiipuminen kuin johtavan oppositiopuolueen kyky tarjota uskottava ja selkeä vaihtoehto hallituksen politiikalle.

Sen sijaan, että puolueiden linjaukset asetettaisiin avoimesti julkisen ja kriittisen tarkastelun kohteeksi, kärkeviä avauksia ja selkeitä kannanottoja vältellään. Kyseinen niin sanottu sammutettujen lyhtyjen taktiikka heikentää äänestäjien mahdollisuuksia arvioida puolueiden todellisia vaihtoehtoja ja on siten ongelmallinen demokraattisen päätöksenteon näkökulmasta.

Viimein kysymys ei siis ole siitä, palaavatko ideologiset ristiriidat, vaan siitä kenen ehdoilla ne muotoillaan. Politiikan tila ei jää koskaan tyhjäksi, vaan se purkautuu tyytymättömyytenä järjestelmän reunoilta, joko protestina tai vetäytymisenä.

HM Tuomas Kuoppala on valtio-opin väitöskirjatutkija, joka on työskennellyt aikaisemmin eduskunnassa, työmarkkinajärjestössä sekä tasavallan presidentin kansliassa.

Korjaus tekstiin 2.3.2026: Lauseen sisältö korjattu oikeaan muotoon kohdassa: ”Yhteiskunnallista uudistamista lannistavat mielikuvituksen puute ja visiottomuus.”
Ennen korjausta: ”Mielikuvituksen ja visiottomuuden puute on lannistavaa yhteiskunnallisen uudistamisen kannalta.”

Artikkelin kuvituskuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu Vaalit ilman vaihtoehtoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon kokonaisuus on maailman merkittävimpiä ja huolestuttavimpia megatrendejä. Paitsi globaalia kehitystä tarkastelevien asiantuntijaraporttien mukaan, myös kyselytutkimuksissa ilmastonmuutos on kansalaisten huolihierarkian kärjessä, erityisesti nuorten parissa.

Asia ei ole millään tavalla uusi. Ympäristön ja ilmaston muuttuminen on tunnistettu jo 1970-luvulta lähtien yhdeksi keskeisimmistä ihmiskunnan eksistentiaalisista riskeistä. Toimenpiteet eivät kuitenkaan etene samaa vauhtia kasaantuvien haasteiden kanssa.

Vuosi 2025 merkitsikin monessa suhteessa takapakkia. Lokakuussa 2025 julkistetun Global Tipping Points -raportin mukaan olemme saavuttamassa 1,5 asteen lämpenemisen tason, missä trooppiset koralliriutat ovat tuhoutumassa peruuttamattomasti ja napa-alueiden jää sulaa ennätysvauhtia.

Yhdysvaltain vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta, Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ilmastopuitesopimuksesta (UNFCC) ja tammikuussa 2026 myös sen toimeenpanoa tukevasta rahastosta ei varsinaisesti yllättänyt. Kuitenkin kokonaisuutena vetäytyminen, rahoituksen leikkaukset ja suora vihamielisyys ympäristö ja -ilmastotyötä kohtaan vaikeuttavat merkittävästi kansainvälisiä toimia.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme ympäristökriisiä erityisesti turvallisuuskysymyksenä ja sen käsittelyä osana kansainvälistä politiikkaa. Väitämme, että ympäristöasioille jäävän poliittisen tilan kavetessa on entistä tärkeämpää, miten niistä kansainvälisillä foorumeilla keskustellaan ja millaisia ratkaisuja tarjotaan. Keskitymme kansainvälisistä organisaatioista Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön (Etyj), jonka puheenjohtajamaana Suomi oli vuonna 2025 ja jonka ilmastoturvallisuusagendaa edistimme.

Samalla kun ilmastoon liittyvät turvallisuusriskit vaikuttavat laaja-alaisesti yhteiskuntarakenteisiin ja muuttuvat monimutkaisemmiksi ja yhä vaikeammin hallittaviksi, perinteisiksi turvallisuusuhiksi laskettavat sodat ja konfliktit ovat lisääntyneet viime vuosina. Vuonna 2025 aktiivisia konflikteja oli maailmassa 56 ja globaaleihin sotilasmenoihin käytettiin 2718 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Tämä lisää ilmastopäästöjä entisestään. Vaikka asiaan liittyy runsaasti epävarmuuksia, on arvioitu, että sotilasmenot kattavat 5,5 % maailman kasvihuonepäästöistä ja että prosentin lisäys sotilasmenoissa merkitsee kahden prosentin kasvua hiilidioksidipäästöissä.

Sodat ja konfliktit muovaavat ilmastopolitiikkaa ja -toimenpiteitä myös vaikuttamalla siihen, mikä politiikkakeskusteluissa nostetaan tärkeäksi. Euroopassa Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja sota Gazassa ovat sysänneet ilmaston poliittiselta asialistalta marginaaliin. Epävarmuuden, geopoliittisen kilpailun ja asevarustelun maailmassa ilmastoturvallisuus on helppo nähdä toissijaisena ongelmana, jonka voi ratkaista ”sitten myöhemmin”.  

Mitä tarkoitetaan ilmastoturvallisuudella?

Turvallisuus vaikuttaa ilmastoon kasvavien päästöjen myötä, mutta vieläkin enemmän ilmastonmuutos vaikuttaa turvallisuuteen. Yleistyvät ja pahenevat äärisäät, kuten tulvat ja helleaallot, uhkaavat suoraan ihmisten terveyttä ja yhteiskuntien vakautta.

Ilmastovaikutukset myös yhdistyvät poliittisiin ja taloudellisiin tekijöihin ja voimistavat niihin liittyviä riskejä. Esimerkiksi kuivuudet tuhoavat viljasatoja ja uhkaavat ruokaturvaa globaalisti, kun taas pysyvä lämpötilan nousu ja elinolosuhteiden heikkeneminen ajaa ihmiset jättämään kotiseutunsa ja lisää pakotettua muuttoliikettä.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta, jossa käsitellään näiden kolmen elementin erillis- ja yhteisvaikutuksia. Kolmoiskriisi heijastuu talouteen, yhteiskuntien vakauteen ja geopoliittisiin jännitteisiin. 

Ilmastoturvallisuus (climate security) on politiikkaviitekehys, jonka avulla tarkastellaan ilmastonmuutoksen turvallisuuskytköksiä. Ilmastonmuutosta pidetään laajasti riskien moninkertaistajana. Tällä viitataan siihen, että ilmastonmuutos itsessään ei synnytä poliittisia konflikteja, mutta voi pahentaa niitä. 

Etyj ilmastoturvallisuuden edistäjänä

Etyjin kokonaisturvallisuuskäsitys (compherensive security) on poikkeuksellisen laaja-alainen. Etyjin organisaatiossa turvallisuus on perinteisesti jaettu kolmeen koriin: poliittissotilaalliseen, mihin lukeutuu esimerkiksi asevalvonta, talous- ja ympäristöulottuvuuteen, josta löytyy esimerkiksi ympäristön suojelu sekä inhimilliseen ulottuvuuteen, johon paikantuvat ihmisoikeus- ja demokratiakysymykset kuten vaalitarkkailu.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Etyjissä erityistä on se, että jo Helsingin loppuasiakirja vuodelta 1975 asetti valtioille vastuita ja velvollisuuksia suhteissa kansalaisiinsa, ei pelkästään suhteessa toisiinsa. Vertailtaessa Etyjiä muihin alueellisiin turvallisuusjärjestöihin, Etyjin viitekehys, jossa turvallisuus kattaa yksilönoikeudet ja ihmisoikeuksiin sekä ympäristöön liittyvät teemat, on laajuudessaan epätavallinen.

Tähän kokonaisvaltaiseen politiikkaviitekehykseen sisältyy runsaasti hyödyntämätöntä potentiaalia.

Etyjin malli luo edellytykset tarkastella ilmastoa turvallisuusnäkökulmasta huolimatta siitä, kenen ja minkä turvallisuudesta olemme kiinnostuneita. Realisteille tämä tarkoittaa kansallisvaltion turvallisuutta ja olemassaoloa, funktionalisteille kriittistä infrastruktuuria ja elintärkeiden toimintojen kriisinkestävyyttä ja kosmopoliiteille ihmisoikeuksien toteutumista. Tämä monipuolisuus ja kokonaisvaltaisuus mahdollistaa ilmastoturvallisuuden monipuolisen käsittelyn.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Käytännön kysymyksinä Etyjin asialistalle mahtuu keskustelu puolustusteollisuuden päästövähennyksistä, mitä tehdään myös esimerkiksi Ukrainassa, tekoälyn ja uusien teknologioiden hyödyntäminen katastrofivalmiuden edistämisessä sekä ilmasto- ja ympäristöjournalistien suojelun merkitys.

Näitä teemoja käsiteltiin Suomen aloitteesta vuoden 2025 aikana. Harva turvallisuusjärjestö kykenee yhtä kattavan agendan muodostamiseen.  Suomi toi myös keskusteluihin laajemman ympäristöturvallisuuden näkökulman.

Ilmastonmuutokset seuraukset koskettavat jo laajasti Etyj-aluetta, joka kattaa 57 valtiota mukaan lukien kaikki EU-maat, entisen Neuvostoliiton ja Länsi-Balkanin maat sekä Yhdysvallat ja Kanadan. Ilmastoturvallisuuden edistäminen tässä ajassa edellytti rohkeutta, sillä ilmastoagenda on Trumpin toisen hallinnon kaudella erityisen negatiivisen huomion kohteena.

Kokonaisvaltaisten lähestymistapojen tarve

Etyjin laaja turvallisuuskäsitys vakiintui liberalismin kultaisella 1990-luvulla, kun kylmän sodan jälkeen turvallisuuskäsitys ehti pari vuosikymmentä laajeta käsittämään esimerkiksi ympäristö- ja terveysteemat. Nyt turvallisuuskeskustelu on palautumassa valtioiden välisiin rauhan ja sodan teemoihin, joissa ensisijaisina subjekteina ovat kansallisvaltiot.

Autoritaaristen ja vahvojen johtajien nousu vaikuttaa koventuneisiin turvallisuusnarratiiveihin. Epädemokraattisesti hallituissa järjestelmissä on helpompi sivuuttaa kansalaisten huolet ja vaatimukset. Samalla autoritaariset järjestelmät tukeutuvat siihen, että vahva johtaja ja hänen ympärilleen muodostunut eliitti osaisiratkaista asiat kansakunnan eduksi.

Tässä viitekehyksessä erityiseen arvoon nousee ihmisoikeusnäkökulma, jota Etyjin terminologiassa nimitetään inhimilliseksi ulottuvuudeksi. Ilmastoturvallisuudesta puhuttaessa tätä on muun muassa se, kuinka pystytään takaamaan vapaan kansalaistoiminnan toimintaedellytykset ilmastokriisiin vastatessa ja se, kuinka vapaan tiedonvälityksen kautta pystytään muodostamaan mielipiteitä ja välittämään sopeutumiseen liittyviä toimintaohjeita.

Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Oikeus puhtaaseen ympäristöön on tunnustettu kansainvälisissä sopimuksissa ja eri maiden, kuten Suomen, perustuslaeissa. Vuoden 2025 kansainvälisen tuomioistuimen neuvoa-antavassa lausunnossa oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön tulkittiin ensimmäistä kertaa selkeästi valtioita velvoittavaksi kansainvälisen oikeuden normiksi, ja sitä pidettiin välttämättömänä kaikkien muiden ihmisoikeuksien toteutumiselle. Maailman yli 3000 ilmasto-oikeudenkäynnissä onkin punnittu ilmastomuutoksen vaikutuksia ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Kansainvälisen ilmastoturvallisuustyön keskiössä ovat usein vähiten kehittyneet ja konflikteista kärsivät maat. Etyj-alueella erityisen herkkiä ovat Keski-Aasian maat ja vuoristoalueet, joiden jääpeite on katoamassa ja tätä kautta vedensaanti ja ruoantuotanto ovat koetuksilla. Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Ilmastoturvallisuuden teot ja sanat

Perusanalyysi ilmaston ja turvallisuuden suhteista on tehty. Nyt tarve on erityisesti kontekstispesifeille esimerkeille ja onnistuneille toimenpiteille, jotka luovat uskoa tulevaisuuteen.

Suomalainen ja laajemmin tarkasteltuna pohjoismainen kokonaisturvallisuusmalli luo edellytykset ratkaisuille koko yhteiskunnan tasolla ja demokraattisesti. Sitoutuminen kansainväliseen ilmasto- ja ympäristötyöhön, viranomaisyhteistyö sekä kansalaisyhteiskunnan ja yritystenosallistaminen päätöksentekoon tarjoavatkin hyviä esimerkkejä maailmalle.

Ilmastohuoli ja vajavaiset ilmastotoimet voivat kuitenkin synnyttää innostuksen sijaan apatiaa, stressiä ja kokemusta omien toimintamahdollisuuksien riittämättömyydestä. Myös sodan ja rauhan kysymykset ovat usein liian suuria ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa.

Ilmastoturvallisuuden hahmottaminen Etyjin mallin mukaisessa konfliktien, ympäristönsuojelun ja yksilönoikeuksien viitekehyksessä antaa käsitteellisiä työkaluja hahmottaa, kuinka jokainen meistä, yksilönä, yhteisön jäsenenä tai asiantuntijana voi tukea ilmastotyötä omalla toiminnallaan, ja tätä kautta luoda uskoa myös demokratian toimivuuteen.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa. Vihreän siirtymän vauhdittamat teknologiset harppaukset luovat toivoa, mutta eivät ratkaise ilmastonmuutosta, ellei niiden soveltamista mahdollisteta poliittisilla päätöksillä.  

Maailmassa, jossa Yhdysvaltojen hallituksen kaltaiset toimijat tietoisesti vaikeuttavat jopa kustannustehokkaiden ilmastoratkaisujen toteuttamista, on yhä suurempi tarve ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutusten ennakoivalle ymmärtämiselle ja niihin varautumiselle. Tämä edellyttää muun muassa erilaisia tapoja hahmottaa kansalaisten suhdetta ilmastonmuutokseen ja laajan turvallisuuden kehikkoa, jotta ilmastohuolet voidaan kanavoida toiminnaksi.

VTT Johanna Ketola työskentelee ohjelmajohtajana Demo Finlandissa.

VTT Emma Hakala työskentelee johtavana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Pol. mag. Kerstin Stendahl työskentelee kansainvälisten asiain neuvoksena ympäristöministeriössä.

Artikkelin kuvituskuva: Adrian Balasoiu / Unsplash

Julkaisu Turvallisuus edellyttää ilmastotekoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehityspsykologiasta alkunsa saaneesta resilienssistä on tullut aikamme muotisana. Kiinnostus ihmisen kykyyn toipua vastoinkäymisistä, niin sanottu kriisinkestävyys, on levinnyt tutkimus- ja ammattialalta toiselle aina organisaatiokehitykseen, kansalliseen turvallisuuteen ja terapeuttiseen itsehoivakirjallisuuteen asti. Suosionsa myötä alkujaan positiivisista ja toivoa herättävistä ominaisuuksistaan tunnettua käsitettä on sittemmin tarkasteltu myös kriittisesti.

Esimerkiksi kriittiset resilienssitutkijat David Chandler ja Julian Reid ovat tuoneet esiin, miten nykyajan resilienssipuhe toimii hallinnan muotona. Se siirtää vastuun ulkoisesta epävarmuudesta uusliberaalille, itseohjautuvalle yksilölle, jolta odotetaan kykyä sopeutua kriiseihin ja ulkoisten olosuhteiden aiheuttamiin haasteisiin.

Sosiologian professori Eva Illouz on niin ikään argumentoinut, että yksilökeskeinen ja epäpolitisoitu – yhteiskunnallisista rakenteista ja niiden taustalla vallitsevista poliittista päätöksistä etäännytetty – ymmärrys resilienssistä peittää alleen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisten instituutioiden vastuun. Tällöin yksilöt jätetään selviytymään oman onnensa nojaan. Illouzin tavoin resilienssin militarisoitumista tutkinut filosofi Robin May Schott on valmis julistamaan resilienssin epäonnistuneeksi käsitteeksi.

Uusliberaalin resilienssikäsityksen valtavirtaistumisesta huolimatta resilienssi ja poliittinen vastarinta eivät sulje toisiaan pois – päinvastoin. Kansalais- ja vastarintaliikkeet kautta aikojen ovat todiste kriisinkestävistä yhteisöistä ja strategioista, joiden päämääränä on eriarvoistavien valtarakenteiden muuttaminen, ei niihin sopeutuminen.  Yksilökeskeistä ja poliittisesti etäännytettyä resilienssikeskustelua haastetaan tälläkin hetkellä muun muassa globaalien kansalaisliikkeiden sisällä.

Resilienssi osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä

Tuoreen tulokulman resilienssiin 2000-luvulla tarjoaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien liikkeiden sisällä Pohjois-Amerikasta käsin yleistynyt politisoidun paranemisen viitekehys. Se tuo huomion rakenteellisen syrjinnän aiheuttaman trauman ja kollektiivisen paranemisen merkitykseen osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä ja kansalaisliikkeiden resilienssiä.

Viitekehyksen keskiössä on mustiltakin feministeiltä tuttu argumentti, jonka mukaan rakenteellisen muutoksen lisäksi sosiaalinen oikeudenmukaisuus vaatii sorron sisäistetyistä rakenteista vapautumista.  Esimerkiksi Audre Lorde  ja bell hooks kiinnittivät huomiota siihen, miten sorron mekanismit sisäistyivät ja näkivät rasismin, seksismin ja luokkasorron kokemuksellisten rakenteiden purkamisen keskeisenä osana mustien naisten vapautumista. Mustien feministien perintö näkyy eritoten ruumiillisen kokemuksen arvostuksessa sekä siinä, miten radikaali itsehoiva nähdään välttämättömänä osana poliittista resilienssiä.

Politisoidun paranemisen viitekehys syventää ruumiillista näkökulmaa entisestään. Se korostaa, että sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Se havainnollistaa, miten toistuvat syrjinnän ja turvattomuuden kokemukset voivat muovautua hermoston opituiksi selviytymisstrategioiksi ja ilmentyä automaattisina kehollisina reaktioina kuten itsensä pienentämisenä, oman äänensä vaientamisena tai siinä miten keho on jatkuvasti varuillaan myös silloin, kun varsinaista uhkaa ei ole.

Liikkeen sisällä hyödynnetään muun muassa politisoitua somatiikkaa, jossa keho- ja liiketerapioista tuttuja, keholliseen aistimustietoon perustuvia harjoitteita sovelletaan sisäistetyn syrjinnän malleista pois oppimiseen, hermostolliseen itsesäätelyyn, kehollisen toimijuuden ja resilienssin vahvistamiseen.  Näin keho nähdään samaan aikaan myös tiedon, vapautumisen ja vastarinnan paikkana – osana kollektiivista muutosta.

Poliittis-somaattisesta näkökulmasta resilienssi kytkeytyykin kiinteästi kehollisuuteen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen.  Somaattisen psykologian professori Rae Johnsonin mukaan resilienssiä voi vahvistaa toistuvan kehollisen resursoinnin ja poliittisen vastarinnan avulla. Resursointi on kykyä tulla tietoiseksi hermostollisesta tilastaan ja palata kehollisen turvan, vakauden ja mukavuuden tilaan. Se perustuu hermostolliseen itsesäätelyyn, jonka voi nähdä uudenlaisena radikaalin itsehoivan muotona.

Kolme toisiaan täydentävää vastanarratiivia uusliberaalille resilienssille

Tuoreessa artikkelissani tutkin tarkemmin vastarintaan kietoutuvan kehollisen resilienssin ilmenemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä. Aineisto koostui kymmenestä somatiikan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden risteymässä toimivan asiantuntijan haastattelusta. Esittelen seuraavaksi kolme tapaa, joilla heidän käsityksensä resilienssistä toimii vastavoimana uusliberaalille puheelle:  

1. Vastuun siirtäminen yksilöiltä rakenteellisille instituutioille
   Uusliberaalin, yksilöihin kohdistuvan jatkuvan sopeutumisvaateen sijaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toimijat uskovat poliittisen vastarinnan voimaan. Ruohonjuuritason kansalaisaktivisteille uusliberalismi kietoutuu yhteen muiden risteävien sorron mekanismien, kuten kolonialismin, rasismin, seksismin ja ableismin kanssa.
   
   Tästä näkökulmasta käsin resilienssi tulee ymmärtää ensisijaisesti yhteisön kykynä nousta aina uudestaan sortavaa politiikkaa ja instituutioita vastaan – ei yksilön velvollisuutena sopeutua alati lisääntyvään epävarmuuteen.
   
   Toisin sanoen sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien kansalaisaktivistien resilienssi kytkeytyy ensisijaisesti poliittiseen toimijuuteen ja eriarvoisuutta tuottavien rakenteiden ja politiikkojen haastamiseen. Se riisuu uusliberaalin, poliittisesti etäännytetyn resilienssipuheen sumuverhon ja kääntää vastuukysymyksen kohti yhteiskunnallisia instituutioita.
   
   
2. Itseohjautuvuuden vaatimuksen sijaan radikaalia itsehoivaa
   Uusliberaalin itseohjautuvuuden ja selviytymisen sijaan politisoidun paranemisen viitekehys vaalii mustilta feministeiltä tuttua radikaalin itsehoivan ja kollektiivisen paranemisen ajatusta. Poliittista jaksamista ei oteta annettuna, vaan tuomalla huomio keholliseen resursointiin ja sisäistetystä syrjinnästä vapautumiseen tuetaan samalla kestävää vastarintaa.
   
   Sen sijaan, että yksilön tulisi sopeuttaa itsensä alati muuttuviin ulkoisiin olosuhteisiin, tavoitteena on purkaa sisäistettyjä sorron mekanismeja, joita uusliberaalit ja kapitalistiset hegemoniset valtarakenteet tuottavat. Tähän kentällä yleistynyt politisoitu somatiikka tarjoaa entistä konkreettisempia menetelmiä.
   
   Politisoitu somatiikka auttaa tulemaan tietoiseksi, miten monin eri tavoin sorrot rakenteet kehollistuvat ja tuottavat erillisyyden kokemusta. Samalla se nostaa länsimaisessa kulttuurissa rationaaliselle mielelle toissijaiseksi jääneen kehollisen aistimustiedon keskeiseksi voimavaraksi ja vastarinnan lähteeksi.
   
   Sisäisen muutosprosessin seurauksena voi asuttaa itsensä uudella tavalla, ”ottaa oman kehonsa takaisin”. Kehollisesta toimijuudesta käsin on helpompi vastustaa uusliberaaleja hallinnan mekanismeja, kuten pakottavaa sopeutumisen tarvetta sekä itsensä muokkaamista ja kehittämistä ulkoapäin tulevien vaatimusten mukaiseksi.
   
   
3. Hallinnan vastavoimana alhaalta ylöspäin rakentuva muutos
   Uusliberaali puhe resilienssistä voidaan nähdä ylhäältä alaspäin suuntautuvana hallinnan muotona, jonka avulla pyritään tuottamaan resilienttejä ja sopeutuvia yksilöitä palvelemaan vallitsevaa kulttuurista ja institutionaalista järjestystä. Sen sijaan kansalaisliikkeet tarjoavat alhaalta ylöspäin rakentuvan, kollektiiviseen vapautumiseen tähtäävän mallin.
   
   Tässä kontekstissa resilienssi ymmärretään paitsi yksilön elettynä kokemuksena ennen kaikkea kollektiivisena, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen suuntautuvana voimana.
   
   Yksi haastattelemistani sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä työskentelevistä pioneereista, The Resilience Toolkit-koulutusohjelman perustaja Nkem Ndefo kuvaa resilienssikäsitystään ”alkemiallisena”. Kyse on prosessista, jossa lisääntynyt kyky toipua vastoinkäymisistä ja vapautua sisäistetystä sorron mekanismeista muuttuu aktiiviseksi poliittiseksi toiminnaksi. Sen tavoitteena ei ole pelkästään selviytyä, vaan muuttaa eriarvoisuutta tuottavat järjestelmät paikoiksi, joissa on mahdollista kukoistaa.
   

Kytkemällä resilienssin vastarintaan ja kehollisuuteen globaalit kansalaisaktivistit muistuttavat poliittisen toimijuuden tärkeydestä ja toimivat esimerkkeinä ruohonjuuritasolta nousevasta muutosvoimasta.  Samalla he osoittavat, miten uusliberaali resilienssipuhe osallistuu sorron mekanismien ylläpitämiseen ja eriarvoisuuden tuottamiseen.

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Teksti pohjautuu artikkeliin: Jussila, Susanna. (2025). ”Embodied Resilience and Political Resistance. Transformative Voices from Today’s Social Justice Movements.”  Journal of Language and Politics ja Jussilan työn alla olevaan väitöskirjaan.

Artikkelin kuvituskuva: Etactics Inc / Unsplash

Julkaisu Radikaali resilienssi: Globaalit kansalaisaktivistit haastavat uusliberaalin resilienssipuheen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Totuus vai tehtävä (2025). Ohjaus Tonislav Hristov, Suomi, Bulgaria, Ruotsi, Norja

Tonislav Hristovin ohjaama dokumenttielokuva Totuus vai tehtävä (Truth or Dare) käsittelee Bulgarian poliittista todellisuutta totuudenjälkeisessä ajassa. Tarinalla ei ole varsinaista kertojaa, vaan tapahtumien kuvaaminen jätetään kahdelle päähenkilölle – toimittaja Genka Shikerovalle ja vaaliehdokas Ivan Gerasimoville.

Elokuva ei ota kantaa mikä totuus on, vaan antaa päähahmojen ajatusten ja tekojen puhua puolestaan. Samantyyppisiä tilanteita ja kertomuksia esitetään vuorotellen kummankin näkökulmasta. Elokuvan nimi on osuva, sillä tapahtumien ja tilanteiden kautta keskustelua käydään siitä mitä totuus on, kuka puhuu totta ja kuinka paljon rohkeutta oman totuutensa puolesta puhuminen vaatii.

Kontekstina Bulgaria

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa. Katsojalle saattaa jäädä epäselväksi, kuinka otollinen maaperä Bulgariassa on vaihtoehtoisille totuuksille.

Bulgaria on yksi Itä-Euroopan ja Balkanin tuoreista demokratioista. Neuvostoliiton hajottua entisen Itäblokin maan on ollut vaikea irtaantua historiastaan. Bulgariaa määrittää edelleenkin syvällä elävä korruptio, eikä se ole täysin demokraattinen valtio. Maa on saanut kritiikkiä etenkin heikosta talouskasvusta ja moitittavasta oikeusjärjestelmän yhteydestä politiikkaan.

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa

Lisäksi Bulgariassa vallitsee usko salaliittoteorioihin. Dokumenttielokuva antaa esimerkin vuodelta 2018, jolloin Bulgariassa uutisoitiin laajasti siitä, kuinka Norjassa valtio kidnappaa lapsia ja antaa lapset hyväksikäyttäjien huomaan. Elokuvan mukaan merkittävin lähde tämän tiedon takana oli venäläinen nainen, joka oli hävinnyt huoltajuuskiistan lapsistaan norjalaiselle kumppanilleen. Elokuvassa kerrotaan miten väärä tieto levisi niin laajasti Bulgariassa, että lapsia haettiin pois kouluista (yhdessä pienemmässä kaupungissa kaksi koulua tyhjennettiin oppilaista, jotta norjalaiset eivät veisi heitä).

Bulgarian politiikka on kriisissä. Maassa järjestetään pian kahdeksannet ennenaikaiset parlamenttivaalit. Vuoden 2021 jälkeen Bulgariassa ei ole ollut pitkään toiminutta hallitusta. Hallitusneuvottelut ovat olleet epäonnistuneita tai hallitukset ovat kaatuneet. Muun muassa vuoden 2025 lopulla etenkin nuoret bulgarialaiset osoittivat mieltään nykyhallitusta ja sen korruptoituneisuutta vastaan.

Lisäksi vuodenvaihteessa 2026 maan presidentti jätti tehtävänsä varapresidentille. Presidentinvaalit olisivat olleet joka tapauksessa vuoden lopulla. Bulgaria on ollut Euroopan Unionin jäsen vuodesta 2007 ja vuoden 2026 alusta se liittyi myös euroalueeseen.

Vaihtoehtoinen totuus

Elokuvassa tutustutaan ensin Ivan Gerasimoviin. Hän pyörittää omaa keskustelu- ja uutisohjelmaa pienessä studiossaan ja levittää omia totuuksiaan pääosin sosiaalisen median kautta. Ivan on myös ehdolla Bulgarian parlamenttiin ja EU-parlamenttiin vuonna 2024 Vazrazhdane-puolueen listalla. Tämä Revival-puolue, joka nimensä mukaisesti haluaa tuoda Bulgarian perinteet, itsenäisyyden kaikista liittoumista ja mahdin takaisin, luokitellaan äärioikeistolaiseksi ultranationalistiseksi puolueeksi, joka asettuu vahvasti EU:ta, Natoa, koronarokotteita ja LGTBQIA-oikeuksia vastaan.

Puolue ja Ivan ovat venäjämielisiä, koska Venäjällä korostetaan ortodoksisia arvoja, homofobisuutta ja rokotevastaisia ajatuksia. Ensimmäisen oman ohjelmansa kuvauksen aikana Ivan ja hänen haastateltavansa desinfioivat omat juomansa lisäämällä klooridioksidia pullotettuun mineraaliveteen. Vastaavaa vaihtoehtoisten, homeopaattisiksi kutsuttujen keinojen käyttöä esiintyy muissakin kohdissa elokuvaa.

Ivanin kohtaamme elokuvan aikana useimmiten omien uutisten tekemisen parissa. Hänen ohjelmaansa kuuluu jaksoja maapallon litteydestä, saastutetusta sateesta, magneetilla maasta ja ilmasta kerätyistä metalleista, kyseenalaisista punaisista soluista sekä kuvamateriaalia Pride-vastaisesta kulkueesta. Vuodesta 2018 alkaen samaan aikaan Pride-kulkueen kanssa järjestetään kulkue perinteiselle kristilliselle perheelle. Ivan Gerasimov raportoi tästä kulkueesta ja kertoo, kuinka tärkeää on ylläpitää näitä arvoja.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä.

Gerasimov kyseenalaistaa myös EU:n, sillä se sallii muunsukupuolisten oikeudet ja muut kuin perinteiset arvot. Ivanin mielestä EU ja eliitti ovat kaiken pahan alku. Siksi hän on ehdolla EU-parlamenttiin: hän haluaa puhua normaalin ja tutun elämän puolesta. Kun muu ei auta, tulee vihollisen tilaan soluttautua ja muuttaa asioita sisältäpäin.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä. Hänet löydetään arkisista tiloista katsomassa InfoWarsin videoita ja uutisia. Rakennusprojektiensa kimpussa Ivan työskentelee puoluepaita päällä.

Hän pyytää sosiaalisen median seuraajiaan lahjoittamaan rahaa, jotta rakennusprojekti saataisiin päätökseen. Vaikka dokumenttielokuvassa ei varsinaisesti puhuta rakennusprojektista sen enempää, vaikuttaa se olevan jossain syrjäseudulla sijaitseva kirkko, jota kunnostetaan. Näin myös Ivan voi vaikuttaa hyvää tekevältä ihmiseltä, joka osallistuu oman kylän kunnostamiseen.

Trollit ja haltijat

Facebook ja etenkin sen ryhmät tuodaan elokuvassa esiin alustana, jossa vaihtoehtoiset totuudet ja salaliittoteoriat leviävät parhaiten. Siksi näissä ryhmissä on paljon trolleja.

Dokumenttielokuvassa muutama nimettömänä pysynyt henkilö kertoo, minkälaista on olla trolli: herättää huomiota ja keskustelua vahvoilla mielipiteitä jakavilla kommenteilla. Kertoman mukaan Facebookiin tehtaillaan valekäyttäjätilejä väärän tiedon levittämiseen. Näin syntyy trollitehtailu.

Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua.

Haastatellut kertovat, että motiivi trollitehtailuun on usein raha. Etenkin köyhemmissä Euroopan maissa – kuten Bulgariassa ja Pohjois-Makedoniassa – työmahdollisuuksia on rajoitetusti ja siksi trollina työskentely on helppo tapa saada nopeasti rahaa. Haastateltavan mukaan trollina voi nousta sosiaalisessa hierarkiassa ja jopa päätyä EU-parlamenttiin trollialustan omistajan kanssa. Poliitikot kun osaavat käyttää somea hyödykseen.  

Ilmiöllä on toinen puoli: haltijat (elves). Fantasiakertomuksia mukaillen trollit ja haltijat ovat arkkivihollisia. Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua. Trolleista poiketen moni haltija esiintyy omalla nimellään. Elokuvassa tuodaan esiin, että haltijat työskentelevät etenkin Facebook-ryhmissä, joissa jaetaan vahvoja mielipiteitä EU:ta vastaan tai venäjämielisesti.

Oikea totuus?

Kuka sitten kertoo totuuden? Toimittaja Genka Shikerova on pitkän linjan toimittaja ja juontaa TV-ohjelmaa nimeltä Vuprosite (kysymykset), jossa hän esittää kiperiä kysymyksiä haastateltavalleen.  Ohjelma pyöri yksityisomisteisella TV1-kanavalla, joka on tunnettu politiikkakritiikistään.

Genka toimii esimerkkinä siitä, kuinka totuuden lähelle voi päästä vailla pelkoa. Hän toteaa, että toimittajan tärkein tehtävä on etsiä totuutta ja tuoda se julki. Hän myös korostaa, että luottamus on journalistiikan keksipisteenä. Esimerkiksi haastatellessaan trolleja hän ei ota kameramiestä mukaansa haastatteluihin ja pitää vahvasti kiinni osallistujien anonymiteetistä.

Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Genka näyttäytyy myös periksiantamattomana ja vahvana, sillä vaikka somessa tulevat uhkaukset ovat päivittäisiä, hän pyrkii ymmärtämään tapahtumia ja jokaista näkökulmaa parhaansa mukaan. Hän myöntää pelkonsa, muttei halua antaa periksi.

Toimittajien uhkailu ei ole epätavallista Bulgariassa, jossa viimeisen kymmenen vuoden sisään on myös kuollut toimittajia erittäin kyseenalaisissa olosuhteissa. Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Lopussa ei mikään ole hyvin

Dokumenttielokuvan Totuus vai tehtävä lopussa näkökulmat kohtaavat, kun Genka haastattelee Vuprosite-ohjelmassa Ivania. Haastattelu tapahtuu vaalien jälkeen. Tässä tuodaan erinomaisesti esiin demokraattista keskustelua – vaikka totuudesta on erilaisia käsityksiä, ei se estä keskustelemista samassa tilassa.

Vaikka Eurovaaleissa 2024 uutisoitiin laajasti euroskeptisyyden voitosta, ei Ivanin puolue Vazrazhdane pärjännyt niin hyvin, että hän olisi saanut paikan EU-parlamentissa. Myös Bulgarian parlamentista paikka jäi saavuttamatta. Haastattelussaan Genkan kanssa Ivan toteaakin, että on vaalien jälkeen eronnut tekopyhästä puolueesta, joka ei oikeasti usko hänen kertomiinsa tarinoihin, vaan käyttää hänen tuottamaansa tietoa hyväkseen kerätäkseen suosiota ja ääniä. Se, onko tämä vaalitappion synnyttämää katkeruutta vai oivallus politiikan toiminnasta jää katsojan pohdittavaksi.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita.

Elokuvassa käydään vaalien 2024 alla Genkan matkassa äänestyspaikoilla. Toimittaja on tottunut raportoimaan aiheesta ja lähestyy virkailijoita, jotka kertovat, etteivät vielä tiedä äänestysaktiivisuutta. Samalla käy ilmi, ettei Bulgariassa vielä ole siirrytty sähköisiin vaalirekistereihin. Vaalilaskenta tapahtuu monien päivien aikana, ja tulokset julkistetaan viiveellä. Tämä on myös ollut omiaan mahdollistamaan erilaiset vaalivilpit.

Myöhemmin elokuvassa seurataan television tulosiltaa. Vaalilähetyksessä näytetään äänestysaktiivisuus, joka on 23,4 % kello 19:00. Lopullinen äänestysaktiivisuus on virallisten lähteiden mukaan 33,78 % samaan aikaan käydyissä parlamentti- ja EU-parlamenttivaaleissa. Lukemat ovat Bulgariassa tyypilliset, sillä kansalaisten luottamus demokratiaan, vaaleihin ja hallintoon ovat matalalla tasolla.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita. Mutta samalla loppu kuvastaa vahvasti myös tämänhetkistä poliittista ja yhteiskunnallista tilannetta Bulgariassa ja muualla maailmassa: Totuutta joutuu etsimään.

VTT Theodora Helimäki työskentelee tällä hetkellä yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy pääosin äänestyskäyttäytymiseen, vaaleihin ja vaalikoneisiin. Helimäen väitöskirja käsitteli informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Totuus vai tehtävä (Ohjaus: Ohjaus Tonislav Hristov, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Truth or Dare (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Eeppinen totuuden jäljittäminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Blame (2025). Ohjaus: Christian Frei, Sveitsi

Aluksi kamera seuraa pimeästä luolasta tiheänä parvena ulos liihottavia lepakoita. Pian katsoja kuljetetaan läheisen maalaiskylän kautta Hongkongin pilvenpiirtäjien keskelle. Huolestuneiden uutistenlukijoiden kysymykset valtaavat elokuvan ääniraidan: uusi mysteeriepidemia on juuri alkanut leviämään.

Dokumentin alkupiste ei ole tuorein koronapandemia, vaan vuosituhannen alun SARS eli äkillinen vakava hengitystieoireyhtymä (engl. sudden acute respiratory syndrome). Tämä koronaviruksen aiheuttama tauti lähti vuonna 2002 liikkeelle Etelä-Kiinasta ja aiheutti kymmeniin eri maihin levinneen epidemian.

Tieto lisää tuskaa

Ohjaaja Christian Frein dokumentin päähenkilöinä on kolme eri maissa toimivaa tutkijaa, jotka selvittivät yhdessä SARS-koronaviruksen alkuperää: eläintieteilijä Peter Daszak (Yhdysvallat), biokemisti Linfa Wang (Singapore) ja virologi Zhengli Shi (Kiina). Kolmikon ja heidän kollegoidensa tutkimus toi vakuuttavaa näyttöä siitä, että SARS-koronaviruksen alkulähteenä olivat todennäköisesti kiinalaiset lepakot.

Tutkijat liikuttuvat yhä muistellessaan parin vuosikymmenen takaista läpimurtoaan. Toisaalta puheissa kuuluu myös turhautumista. He koettivat vuosia varoittaa viranomaisia ja suurta yleisöä uuden koronaviruksen uhasta. Tiedejulkaisut ja mediaesiintymiset eivät kuitenkaan johtaneet kaivattuihin varotoimenpiteisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Tarina on lannistava, muttei järin yllättävä. Pelkkä tiedon lisääminen ei välttämättä suuremmin muuta ihmisten toimintaa – tämä näkyy toistuvasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumisessa.

Tarina on lannistava, muttei järin yllättävä. Pelkkä tiedon lisääminen ei välttämättä suuremmin muuta ihmisten toimintaa – tämä näkyy toistuvasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumisessa.

Epidemiatutkijoiden tilanne muistuttaakin ilmasto- ja ympäristötutkijoiden turhauttavaa asemaa ilmastonmuutoksen ja luontokadon edetessä. Eikä yhteys ole vain vertauskuvallinen: etenkin Peter Daszak korostaa dokumentin aikana useaan otteeseen, että pandemioiden riskiä lisäävät nimenomaan kestämätön elintapamme, ympäristön vastuuton muovaaminen ja ilmastonmuutos. Kun ihmiset esimerkiksi kaatavat yhä enemmän metsää peltomaaksi, kontaktit villieläinten ja kotieläinten välillä lisääntyvät.

Wuhanin pahamaineinen laboratorio

Dokumentin seuraava juonenkäänne onkin katsojalle valitettavan tuttu. Loppuvuodesta 2019 Kiinassa leviää uusi koronavirus, joka yltyy seuraavana vuonna pandemiaksi. Zhengli Shi on tehnyt tutkimustyötään Wuhanin virologian instituutissa – samassa kaupungissa, josta COVID-19-pandemia saa alkunsa.

Julkisuuteen alkaa ilmaantua erilaisia teorioita viruksen alkuperästä. Dokumentin tutkijakolmikko uskoo, että kyseessä on SARS-koronavirukseen tapaan eläinperäinen virus. Vaihtoehtoisen teorian mukaan pandemia olisi kuitenkin saanut alkunsa Wuhanin virologian instituutin laboratoriosta – joko vahingossa tai varta vasten suunniteltuna biologisena aseena.

Shi ja hänen yhteistyökumppaninsa joutuvat nyt uudella tapaa kansainväliseen valokeilaan. Aiemman virusepidemian alkuperän selvittäjistä tulee julkisissa spekulaatioissa mahdollisia syyllisiä tuoreeseen pandemiaan.

Teoriat viruksen alkuperästä sekoittuvat valtioiden välisiin geopoliittisiin jännitteisiin ja sisäisiin poliittisiin jakolinjoihin.

Teoriat viruksen alkuperästä sekoittuvat valtioiden välisiin geopoliittisiin jännitteisiin ja sisäisiin poliittisiin jakolinjoihin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa laitaoikeiston vaikuttajat alkavat toistamaan ajatusta siitä, että kyse on kiinalaisten keinotekoisesti kehittämästä viruksesta.

Samaan aikaan media tarjoaa kuumeisesti kaiken saatavilla olevan tiedon suurelle yleisölle, joka kaipaa selitystä pandemialle ja yhteiskuntien tiukentuville sulkutoimille. Erilaiset virusta koskevat väitteet lähtevät herkästi leviämään riippumatta siitä, kuinka vakuuttavina tutkijayhteisö niitä pitää.

Yhdysvaltojen aiemmin Peter Daszakin ja hänen kollegoidensa työlle myöntämä julkinen rahoitus herättää epäilyksiä ja suoranaista raivoa, kun käy ilmi, että osa varoista on ohjattu juuri Wuhanissa tehtävään tutkimukseen. ”Miksi Kiinan biologisia aseita rahoitetaan amerikkalaisten verovaroilla?”, kysyy oikeistomedia.

Henkilövetoista tarinankerrontaa

Pandemiaan liittyvät salaliittoteoriat ja yhdysvaltalaisen koronakeskustelun poliittinen polarisoituminen ovat aitoja yhteiskunnallisia ilmiöitä, joista löytyy jo kiitettävästi tutkimusta.

Dokumentin kuvaamasta median ajoittaisesta vauhtisokeudesta on niin ikään näyttöä –poikkeuksellinen tilanne johti esimerkiksi varomattomaan uutisointiin yksittäisistä, vielä vertaisarvioimattomista tutkimustuloksista. Yleisön akuuttia uutisnälkää tyydyttävän median ja verkkaisemmin askeltavan tieteellisen menetelmän välille syntyi välillä kitkaa.

Dokumentin näkökulma saa kuitenkin miettimään, sortuuko ohjaaja Christian Frei itse median toiseen helmasyntiin: tieteen kuvaamiseen tunteisiin vetoavilla henkilötarinoilla. Elokuva etenee vahvasti kolmen tutkijan elämäntarinoiden, ajatusten ja tunteiden kautta.

Dokumentin näkökulma saa kuitenkin miettimään, sortuuko ohjaaja Christian Frei itse median toiseen helmasyntiin: tieteen kuvaamiseen tunteisiin vetoavilla henkilötarinoilla.

Inhimillinen lähestymistapa tuo hyvin näkyviin sen, miten virustutkimus etenee eri taustoista tulevien ja erilaisissa poliittisissa ristipaineissa luovivien ihmisten yhteistyönä. Toisaalta tarinan kertominen muutaman myrskynsilmään jääneen tutkijan äänellä synnyttää välillä melko mustavalkoisen vaikutelman.

Peter Daszak esimerkiksi rinnastaa yksioikoisesti teoriat pandemian laboratoriolähtöisyydestä ja Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalien ”varastamista” koskevat perättömät väitteet. Rinnastus jää dokumentissa kyseenalaistamatta, mutta COVID-19-pandemian alkuperään liittyy vielä aidosti avoimia kysymyksiä.

Maailman terveysjärjestö WHO:n asiantuntijaryhmän kesällä 2025 julkaisemassa selvityksessä virustartuntojen arvioidaan kyllä todennäköisimmin alkaneen eläimistä. Samalla kuitenkin todetaan, että vahingossa tapahtuneen laboratoriovuodon mahdollisuutta ei voida sulkea pois ennen kuin Kiinan viranomaiset suostuvat luovuttamaan lisätietoja Wuhanista.

Kiinan hallinnon pyrkimys estää aiheen selvittelyä toistuu kyllä sinänsä myös haastateltujen tutkijoiden kertomuksissa ja haastaa välillä koko dokumentin tekoa. Dokumentissa sivuosassa nähtävä tiedetoimittaja Jane Qiu on silti julkisuudessa kritisoinut elokuvaa siitä, että kaikki vaihtoehtoiset hypoteesit viruksen alkuperästä kehystetään laitaoikeiston salaliittoteorioiksi.

Puolustuspuhe tieteen vapaudelle

Presidentti Donald Trumpin hallinto on valinnut täysin päinvastaisen linjan kuin dokumentin ohjaaja Christian Frei. Valkoisen talon verkkosivuilla julistetaan suurieleisesti, että COVID-19-pandemian todellinen alkuperä löytyy Wuhanin laboratoriosta. Sivuilta löytyy myös syytöksiä asiantuntijoita ja päättäjiä kohtaan – Peter Daszakin lisäksi tulilinjalla on esimerkiksi Yhdysvaltojen kansallisen allergia- ja infektiotautien instituutin entinen pääjohtaja Anthony Fauci.

Dokumentin näkökulmaa täytyneekin arvioida nimenomaan nykyistä poliittista tilannetta vasten. Vaikka laboratoriovuotohypoteesin ehdoton poissulkeminen vaatisikin vielä lisätietoja, ei dokumentin tutkijoiden kohtaamaa häirintää – somevihaa, demonisointia vaihtoehtomedioissa, suoranaisia tappouhkauksia – voi pitää millään tapaa oikeutettuna.

Dokumentti on väkevä kannanotto tieteen vapauden puolesta, ja sellaisille on nyt tilausta muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Trumpin aikakaudella tutkijoiden työtä vaikeuttavat myös hallinnon päätökset. Liittovaltio lopettaa Peter Daszakin johtaman Ecohealth Alliance -järjestön julkisen rahoituksen, mikä johtaa järjestön lakkauttamiseen. Vuosikymmeniä pandemioiden ehkäisemiseksi toimineen järjestön alasajo maailmanlaajuisen pandemian jälkimainingeissa ei jätä katsojaa erityisen luottavaisiin tunnelmiin.

Kun seuraava virusepidemia iskee, olemmeko yhtään paremmin valmistautuneita kuin viimeksi? Tästä näkökulmasta dokumentti on väkevä kannanotto tieteen vapauden puolesta, ja sellaisille on nyt tilausta muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Anssi Bwalya on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja, vapaa tiedetoimittaja, psykologian väitöskirjatutkija Edinburghin yliopistossa sekä apurahatutkija Koneen Säätiön rahoittamassa toimijuutta tarkastelevassa monitieteisessä tutkimushankkeessa Turun yliopistossa.

Blame (Ohjaus: Christian Frei, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 4.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Blame (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Tutkijat syytetyn penkillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

The Dialogue Police (2025). Ohjaus: Susanna Edwards, Iso-Britannia

Susanna Edwardsin käsikirjoittama ja ohjaama The Dialogue Police taltioi 2020-luvun polarisoituvaa ruotsalaisyhteiskuntaa ja hetkiä, joissa demokratiaa revitään vastakkaisiin suuntiin. Elokuvassa seurataan Ruotsissa kohta 25 vuotta toiminutta poliisin erikoisyksikköä, dialogipoliisia (ruots. dialogpolisen).

Yleisötilaisuuksissa, erityisesti mielenosoituksissa, dialogipoliisin tehtävänä on yhteensovittaa poliisijohdon ja tilaisuuden järjestäjien toiveita ja pyrkimyksiä. Yksikkö vastaa myös sivullisten kysymyksiin poliisin toiminnasta ja sananvapauden rajoista ja on räjähdysherkissäkin tilanteissa näkyvä, helposti lähestyttävä osa poliisiorganisaatiota.

Tiivis, mutta asiapitoinen silmäys poliisityöhön

Puolitoistatuntinen The Dialogue Police rakentuu sykäyksittäin etenevän kerronnan varaan. Katkelmat dialogipoliisien, kansalaisten ja mielenosoittajien kohtaamisista vuorottelevat poliisien keskinäisten keskusteluiden, suunnittelupalavereiden ja tilanteiden jälkipuintien kanssa.

Päähenkilöiden eli seitsemän poliisin – Annan, Callen, Erikin, Jimmyn, Johanin, Nicolen ja Şemsin – kautta dokumentti pyrkii antamaan dialogipoliisin toiminnalle inhimilliset kasvot. Yhteiskunnallisten teemojen käsittelyssä on paljon samaa esimerkiksi malmöläispoliiseista kertovan Ohuella langalla -draamasarjan kanssa.

Lisäksi katsojalle annetaan lyhyillä teksti- ja kuvainserteillä tietoa yksikön historiasta, toiminnasta ja lainsäädännöllisistä perusteista. Lopputulos on valistava, poliisiväkivallan mahdollisuuden tiedostava dokumentti, joka korostaa avoimen dialogin ja julkisen puheen tärkeyttä – siitäkin huolimatta, että kaikki puhe ei edistä demokratiaa ja osa puheesta pyrkii päinvastoin nakertamaan sitä. Poliisin tehtävä on valvoa lakia, silloinkin kun sitä käytetään edistämään yhteiskuntaa polarisoivia tai epädemokraattisia projekteja.

Puhetta, ei pamppua – sovittelua, ei sumutetta

Aina kun jonkin organisaation edustajalle tai yksikölle osoitetaan jokin erikoistehtävä, sen olemassaoloa pitää tarkastella kriittisesti. Esimerkiksi Suomessa jo poliisilain mukaan poliisin on suoritettava työtehtävänsä ensisijaisesti puhumalla ja sovinnollisuutta edistäen. Mihin siis tarvitaan erillistä puhepoliisia?

Yksikkö syntyi reaktiona Göteborgin EU-huippukokouksen aikana nähtyihin levottomuuksiin ja poliisin ilmeiseen kyvyttömyyteen erottaa provokaatioita rauhanomaisista mielenilmauksista. Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Siviiliasuisina mutta poliisin huomioliiveihin pukeutuneina dialogipoliisit eivät olemuksellaan provosoi samalla tavalla kuin näkyvästi voimankäyttövälineitä kantava virkapukuinen poliisi tai korvanappiin torin nurkalla kuiskuttava siviiliasuinen tarkkailija. Kun myös mielenosoitusten järjestäjillä, esimerkiksi Elokapinalla, on usein oma kontaktihenkilönsä poliisin suuntaan, mielenosoituksiin liittyvä ajatus joukkovoimasta – sekä mielenosoittajien että poliisin joukkojenhallintajoukkojen – saadaan siirrettyä diplomaattiselle uralle.

Ruotsin dialogipoliisi ei lähtökohtaisesti osallistu esimerkiksi kiinniottotilanteisiin, sillä tämä voisi vesittää pyrkimyksen rakentaa kestävää luottamussuhdetta kansalaisiin. Dialogipoliisikin on kuitenkin poliisi. Dokumentissa ryhmän uusimman jäsenen Nicolen kautta pintaan nousee myös hyödyttömyyden tunne, kun kesken neuvotteluiden mielenilmauksen pysäyttämästä autojonosta tulistunut kuljettaja koukkaa jalkakäytävän kautta ja on lähellä osua autollaan Nicolen kollegaan.

Paljonko vapautta demokratia kestää?

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa. Dialogipoliisien arjessa korostuvat demokratian yhden peruspilarin, ilmaisunvapauden turvaamiseen liittyvät tehtävät.

Sananvapauden arvoa tuskin kukaan kiistää, mutta ilmeisiä ristiriitoja syntyy silloin, kun oikeuden turvaaminen kohdistuu henkilöön tai ryhmään, joka käyttää sananvapauttaan demokratian muiden ulottuvuuksien polkemiseen tai halventamiseen.

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa.

Hätkähdyttävimpiä kohtauksia dokumentissa ovat esimerkiksi tanskalais-ruotsalaisen koraaninpolttaja Rasmus Paludanin, hänen kuulijoidensa, vastamielenosoittajien ja rivipoliisien kanssa ja kesken käytävät keskustelut. Paludanin strateginen pahansuopuus, provosointi ja tahallinen väärinymmärtäminen saavat sekä paikallaolijat että dokumentin katsojan kyseenalaistamaan koko dialogin mielekkyyden.

Dokumentti muistuttaa myös siitä, ettei kaikkialla maailmassa jaeta käsitystä demokratian ja ilmaisunvapauden ongelmattomuudesta. Ruotsin Nato-prosessin aikana moni poliitikko varmasti toivoi, ettei Turkin vastaista symboliikkaa Erdoğan-nukkeineen olisi hyväksytty ilmaisunvapauden nimissä.

Kuiskaten alleviivattu

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Vastausta vaille jää esimerkiksi kysymys, miltä kurditaustaisesta poliisista mahtaa tuntua turvata maanmiehiään vainoavan Iranin valtion edustajan puhetta. Ehkä demokratiaa ylläpitää tuossakin tilanteessa vakuuttavimmin se, että poliisilla ja vastamielenosoittajilla on sentään yhteinen kieli ja kulttuuri.

Dokumentin loppupuolella usko dialogipoliisiin demokratian sillanrakentajana joutuu koetukselle. Vuoden 2022 valtiopäivävaalien alla dialogipoliisit kiertelevät puolueteltoilla kesäisessä Visbyssä, jossa järjestetään Suomi-Areenan kaltainen Almedalenin politiikkaviikko. Leppoisa rupattelu vaalityöntekijöiden kanssa katkeaa äkillisesti, kun äärioikeistolaiseen Pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen kuuluva mies puukottaa tunnetun psykiatri Ing-Marie Wieselgrenin kuoliaaksi.

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Edwards leikkaa puukotusten jälkeisten tunnelmakuvien väliin otteita puoluejohtajien taistelumieltä kohottavista puheista, niin ruotsidemokraateilta kuin keskustapuolueen puheenjohtaja Annie Lööfiltä, joka oli syyttäjän näkemyksen mukaan puukottajan alkuperäinen kohde. Tapausta tutkittiin terroristisena tekona, mutta oikeuslaitos katsoi lopulta, ettei terroristisessa tarkoituksessa tehdyn murhan kriteerit täyttyneet Wieselgrenin murhan osalta.

Kohtaus jättää ilmaan roikkumaan epäilyksen: olisiko puoluejohtajan murha toteutuessaan voinut vähintään muuttaa vaalitulosta (ruotsidemokraattinen nousua suurimmaksi puolueeksi) ellei jopa horjuttaa ruotsalaisten uskoa demokratian tulevaisuuteen?

Näiden hetkien kautta dokumentti onnistuu tuomaan esiin poliisityön haasteet monimuotoistuvassa yhteiskunnassa. Robert F. Kennedyn (1925–1968) esittämää ajatusta mukaillen yhteiskunta ansaitsee sellaisen poliisin kuin se itse on. Kun yhä useammassa maassa turvaudutaan autoritarismiin, on ajatus ruotsalaisesta dialogipoliisista kaunis ja kannatettava.

Demokratia edellyttää lainkuuliaisuutta päättäjiltä, vastuunkantoa kansalaisilta ja sovittelutaitoa poliisilta. Mikä tärkeintä, dokumentin poliisit uskovat moniäänisen yhteiskunnan ajatukseen ja oman työnsä merkityksellisyyteen demokratian sillanrakentajina.

YTT Samu Pehkonen työskentelee Tampereen yliopistossa yliopistotutkijana ja apurahatutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Tila, oikeudenmukaisuus ja arkipäivän demokratia. Hänen tutkimuksensa liittyy vuorovaikutukseen ja yhteiseloon kaupungeissa, erityisesti poliisin ja kansalaisten kohtaamisiin.

The Dialogue Police (Ohjaus: Susanna Edwards, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuva: The Dialogue Police (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Demokratian sillanrakentajien inhimilliset kasvot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.