Tim Weiner: The Mission: The CIA in the 21st Century. William Collins, London 2025.

Rikostoimittajana aloittanut Tim Weiner tuo The Missionissa valokeilaan toistasataa CIA:n (Central Intelligence Agency) tiedustelun edustajaa. Ainutlaatuisten lähteidensä ansiosta The Missionista hahmottuu Yhdysvaltain tiedusteluväen omakuva. Tuloksena on kirjan mittainen skuuppi ihmisistä organisaatiossa, joka toimii lain tällä ja tuolla puolen.

Lähes kaikki kirjan alaotsikot ovat sitaatteja CIA:n entiseltä ja nykyiseltä henkilöstöltä. Jokainen lähde nimetään. Weineriä luottamuksellisella tiedolla muonittaneiden lähteiden avoimuus on poikkeuksellista. Kirjailija selittää haastateltaviensa uskoutumista ajoituksella: Weinerin käynnistettyään tutkimuksensa 1990-luvulla kylmän sodan päätyttyä, tiedustelupalvelu oli vailla suuntaa ja sitä palvelleet avautumisen tarpeessa.

Weinerin mukaan tiedusteluyhteistyö on syventynyt lännessä. Samanaikaisesti liittovaltion hallinnon ja tiedustelupalvelun yhteistyö on tulehtunut. Silti amerikkalaisiin turvaudutaan entistä enemmän meillä ja muualla – lännen johtajavaltion epävakaudesta ja sen tiedusteluviranomaisen paikoin kyseenalaisestakin lähimenneisyydestä huolimatta.

Viimeisimmissä haastatteluissaan Weiner oli tiedusteluväelle jo tuttu nimi. The Mission on jatkoa National Book Award -palkittulle CIA:n varhaishistoriaa läpikäyneelle kirjalle Legacy of Ashes, jonka tekijän pitkäaikainen työnantaja The New York Times nimesi vuoden kirjaksi vuonna 2007. Salaisuuksien verhon taakse katsomisesta tuli toimittajan missio: hän luonnehtii CIA:ta kutsumuksekseen – muttei toimeksiantajakseen. Jo vuonna 1977 annetun ilmoituksen mukaan CIA:laiset eivät esiinny toimittajina.

Ideologinen jalkaväki johtaa läntistä tiedusteluyhteistyötä

Kirjailija John Le Carrén romaanissa Tinker Tailor Soldier Spy todetaan ”salaisen palvelun olevan ainoa todellinen ilmaus kansakunnan luonteesta”. The Mission paljastaakin Yhdysvaltain kätketyt kasvot. Rikokset maan oikeusjärjestyksen ulkopuolella ovat ”CIA:n tavaramerkki”.

Amerikkalaisuuden ideologinen jalkaväki on aina tehnyt työtä käskettyä julkisuudelta salassa: ”Jokainen presidentti Trumanista lähtien on komentanut CIA:n ratkaisemaan aseilla ja rahoilla kansojen kohtaloita, kun merijalkaväkeä ei ole voitu käyttää”, Weiner toteaa.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut.

Terrorisminvastaisen sodan sytyttyä vuonna 2001 CIA:lta alkoi virrata rahaa ulkomaiden tiedustelupalveluille. Sittemmin länsitiedustelun yhteistoiminta sen johdolla on vahvistunut. Lähteitä rekrytoidaan ja operaatioita suunnitellaan sekä toimeenpannaan yhdessä.

Erikoisoperaatioiden osaston johtaja kenraali Stanley McChrystal luonnehtii uutta tiedusteluyhteistyötä ”kansakuntien verkoston” syntynä, joka vasta palautti CIA:lle sen aiemman erityisaseman. Amerikkalaisille antelias tiedonjako taas on ennen muuta keino pehmittää yhteistyöhaluttomia valtioita. Viimeaikaisinta Nato-liittolaisten tiedusteluyhteistyötä on lujittanut etenkin CIA:laisten toiminta Ukrainassa, mitä salaisten operaatioiden johtaja Tom Sylvester luonnehtii ”parhaaksi investoinniksi hallinnoltamme koskaan”.

Puhutteleva esimerkki Yhdysvaltain tiedusteluviranomaisen kasvaneesta vaikutusvallasta onkin Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n uudistaminen CIA:n armosta vuonna 2014. Weiner kirjoittaa venäjämielisiksi katsottujen puhdistuksen olleen ehto luottamuksen rakentamiselle Yhdysvaltoja kohtaan. Seurauksena yli 90 prosenttia Ukrainan turvallisuuspalvelun johdosta irtisanottiin. Tämä antoi johtaja Valentyn Nalyvaichenkon mukaan sysäyksen laitoksensa ”nopealle ja ammattimaiselle uudelleenrakentamiselle”.

Mikään epäinhimillinen ei ole vierasta CIA:lle

Kylmän sodan päätyttyä ylivoimaiseen asemaan nousseen Yhdysvaltain tiedustelupalvelu oli ylenkatsottu ja alibudjetoitu. Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt. ”Kukaan ei voi olla mahtava ilman mahtavaa vihollista”, tarpeettomuuden tunteesta kärsivä tiedusteluväki valitti.

Terrorisminvastainen sota oli keskustiedustelupalvelun arvonnousun aikaa. Vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen kansakunta kääntyi tiedusteluväen puoleen kuin pelastajaan. CIA:n rahoitus kolminkertaistettiin. Kolmen miljardin budjetista kolmasosa jyvitettiin vastaterrorismiohjelmaan, jonka henkilöstömäärä oli suurimmillaan toista tuhatta. Weiner esittää lyhyessä ajassa salaisten operaatioiden lukumäärän kasvaneen selvästi suuremmaksi kuin mitä CIA kumppaneineen kohdisti aikanaan Neuvostoliittoon.

Kun Neuvostoliitto lakkautettiin valtiona, CIA menetti vihollisen, jonka tuntemiseen ja tukahduttamiseen sen toiminta oli tähdännyt.

Tiedustelupalvelu määrättiin käymään salaisia sotia, kun uudeksi missioksi tuli presidentti George W. Bushin määräyksestä ”kaaoksen luominen Lähi-itään”. Tiedustelu ja vastatiedustelu poistuivat muodista. Vihollisen tuntemista tärkeämmäksi tuli sen tappaminen.

CIA:n valtuuksia laajennettiin ja johtaviin asemiin astuivat häikäilemättömimmät: tiedonhankkijoista tuli ”nojatuolikiduttajia”, toimistojen analyytikoista laittomien vankiloiden pyörittäjiä ja taustavaikuttajista salamurhien suunnittelijoita.

Ennenkuulumaton aloite salamurhaosaston perustamisesta otettiin vastaan suopeasti presidentin kansliassa. Weiner sanoo salamurhan olleen ”latautunut ilmaus” CIA:ssa, mutta tuolloin se alettiin ymmärtää ”ennakoivana itsepuolustuksena”. Vastaterrorismiohjelmaa johtanut Enrique Prado avaa mahdollisia menettelytapoja: ”Jos joku sattuisi putoamaan parvekkeelta, se vasta olisi sääli”.

Kansallisella turvallisuudella perusteltiin kuulusteltavien kidutusta

Vankilaverkoston rakentamisesta vastasi epistemologiasta väitellyt Vietnamin sodan veteraani Jim Cotsana. Hän arvioi kidutuksen välttämättömäksi: ”Jos meidän ajatelleen tehneen jotain laitonta tai moraalitonta, pystymme kyllä elämään sen kanssa”.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa. ”Paska juttu…videoiden perusteella saattoi luulla meidän kaikkien olevan psykopaatteja, mitä emme tietenkään halunneet”, kommentoi vastaterrorismiosaston johtaja Jose Rodriguez.

CIA hävitti todisteita kuulustelumenetelmistään, sen jälkeen, kun The Washington Post oli nostanut aiheen julkisuuteen. Pahamaineiset Thaimaan kidutusvideot tuhottiin vaivihkaa toimistosilppurissa.

Vihreän valon näyttäminen Irakin hyökkäyssodalle jäi maineen tahraksi: tilannearvio oli perustunut Kairossa kidutuksella saatuun tunnustukseen Ibn al-Sheikh al-Libinilta – lähde arvioitiin myöhemmin epäluotettavaksi. Tämä alkujaan Afganistanissa amerikkalaisten avustuksella neuvostojoukkoja vastaan taistellut islamisti katosi pian kartalta: al-Libin kuoli vankeudessa Libyassa vuonna 2009.

Ihme kyllä, CIA ei aavistanut menettelytapojensa aiheuttavan kaunaa kohdemaissa. Sivullisuhrit Afganistanissa olivat liikaa kenraali McChrystalille, joka varoitti ”meidän häviävän tämän helvetin sodan ellemme lakkaa tappamasta siviilejä”. Sotilasvoimaa tehokkaammaksi katsottiin lopulta vihollisen korruptointi setelisalkuilla. Ken Stiles taustoittaa ratkaisua julkisella mielipiteellä: ”Amerikkalaiset eivät piittaa, vaikka CIA kävisi siellä salaista sotaa, sen sijaan he välittävät, jos maassa on 50 000 amerikkalaissotilasta”.

Hyvä paha CIA

Moraalittoman CIA:n henkilöstön moraalisena kompassina Weiner näkee uskollisuuden missiolle. Vaikka vastatiedustelun johtaja James Olson sanoo uransa olleen ”valehtelua, huijaamista, varastamista, manipulaatiota ja pettämistä” niin kumma kyllä hän ei arvostele työnantajaansa. Kansallisen turvallisuuden näkökulma hallitseekin tiedusteluväen ajattelutapaa. Tällainen raison d’état sallii amerikkalaisiin arvoihin vetoavan CIA:n ”työskentelevän kenen tahansa käsiinsä osuvan rikollisen ja turmeltuneen huoran kanssa”, kuten diplomaatti Mike Metrinko toteaa.

Weiner havaitsee liittovaltion hallinnon ja tiedusteluviranomaisen yhteistyön jännitteiseksi. Useat presidentit Richard Nixonista lähtien ovat panetelleet CIA:ta vasemmistolaiseksi. Tiedusteluväen ”kaappiliberaalit” olivat epäsuosiossa etenkin vuosituhannen vaihteessa, jolloin CIA:n olemassaolo oli vaakalaudalla: republikaanienemmistöisen senaatin tiedusteluvaliokunnassa keskusteltiin tiedusteluviranomaisen lakkauttamisesta vuonna 2004.

Yhteistyön tulehtumisen taustalta löytyvät intressit ja ideologiat mutta myös valta. CIA on määrätietoisesti tavoitellut epämieluisten liittovaltion hallintojen kaatamista laskelmoiduilla tietovuodoilla ”tarkoituksenaan presidentin mustamaalaaminen ja vaalitappion aiheuttaminen”. CIA sekaantuu vaaleihin myös palvelemassaan valtiossa.

Vihollinen – ja myös CIA – on tunnettava

The Mission on hienostunut hyökkäys Yhdysvaltain hallitusta vastaan, jonka istuvan presidentin Weiner määrittelee maan suurimmaksi turvallisuusuhkaksi. Lukijalle luovutetaan kirjassa tietoja, jotka ovat omiaan vaarantamaan tekijänsä kansalaisuusvaltion suhteita ulkovaltoihin. Weinerillä on selvästi suojelijansa, sillä vähäpätöisempi toimittaja joutuisi vastaavanlaisesta vaikeuksiin.

Niin CIA:n kuin Neuvostoliiton tiedustelu- ja turvallisuuspalvelu KGB:n kanssa tekemisissä ollut kirjailija-toimittaja Jan Guillou on luonnehtinut tiedustelupalveluja vaikeaksi aiheeksi, koska salattua tietoa tutkiva erehtyy helposti. Tosiasioihin uskominen on vaikeaa tilanteessa, jossa pelataan väärällä tiedolla. Taitavan vakoojan tapaan Weinerin on onnistunut luoda luottamus lähteisiinsä. Seurauksena lukijakin alkaa luottaa Weineriin – ja huomaamattaan myös CIA:han.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa.

Totuudenmukaisuus tunnetusti häviää kilpailussa suurvaltapoliittisen tarkoituksenmukaisuuden kanssa. CIA:n vasemmistolaisuus lienee sen epäkiitollisessa pyrkimyksessä vastustaa kansallista sulkeutumista tuomalla kansainvälisiä mittapuita päätöksentekoon.

CIA:n missio edustaa järkeä Yhdysvaltain ulkosuhteissa on osoittautunut monesti mahdottomaksi. Sen palveleman valtion poliittisen johdon strategisessa epäjohdonmukaisuudessa piilee pohjimmainen syy tiedusteluviranomaisen rikoksiin ja ristiriitaisuuksiin.

Uuden kylmän sodan kynnyksellä Weinerin alleviivaama vihollisen tunteminen on ajankohtaisempaa kuin aikoihin – ei niinkään vihollisen tuhoamiseksi, vaan vihollisuuksien lopettamiseksi.

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Arvion kuvituskuva: Anthony Shane / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: CIA nousi kansakuntien verkoston johtoon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antidote (2024). Ohjaus: James Jones, Iso-Britannia

James Jonesin ohjaama Antidote on silmiä avaava ja ajankohtainen dokumenttielokuva, jossa seurataan Venäjän presidentti Vladimir Putinin hallintoa kritisoivien ja vastustavien tutkivien journalistien sekä oppositiopoliitikkojen vaarallista arkea. Elokuvan nimi tarkoittaa suomeksi vasta-ainetta tai vastamyrkkyä. Nimellä viitataan tutkivan journalismin ja oppositiopolitiikan rooliin Venäjällä: vasta-aineen tapaan ne käyvät myrkyn kimppuun ja eliminoivat sen.

Venäjän tapauksessa myrkky on Kremlin sortopolitiikka ja maan läpeensä korruptoitunut poliittinen järjestelmä, jolle tutkiva journalismi ja kriittinen kansalaisaktivismi toimivat tehokkaana vasta-aineena.

Päähenkilöinä Kremlin vastustajat

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta. Pääosissa ovat tutkiva journalisti Christo Grozev, nimettömänä pysyvä Venäjältä paennut kemisti, ja oppositiopoliitikko Vladimir Kara-Murza.

Grozev on tullut tunnetuksi tutkivan journalismin verkosto Bellingcatin toimittajana. Verkosto käyttää luovasti sekä avoimen lähteen tietoja että epätavanomaisia tiedustelukeinoja. Bellingcat on esimerkiksi käyttänyt Venäjän korruptiota hyväkseen ostamalla tietoja henkilöistä, joiden on epäilty toimivan maan turvallisuusviranomaisten palveluksessa.

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta.

Ääneen pääsee myös nimettömänä pysyvä venäläinen kemisti, joka työskenteli Venäjän valtiollisessa tutkimuslaitoksessa myrkkyjen parissa. Omien sanojensa mukaan hän ajatteli tekevänsä työtä terrorismin torjunnan parissa. Hän kuitenkin havahtui todellisuuteen huomattuaan laitoksessa kehitettyjä myrkkyjä käytettävän Kremlin politiikkaa arvostelevien hiljentämiseen. Tämän jälkeen kemisti alkoi suunnitella pakoa Venäjältä ja onnistui siinä Grozevin avustuksella.

Vladimir Kara-Murza on venäläinen oppositiopoliitikko, jonka Venäjän turvallisuusviranomaiset ovat yrittäneet myrkyttää kahdesti. Vuonna 2023 hänet tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen maanpetoksesta, väärän tiedon levittämisestä ja Venäjän asevoimien halventamisesta. Kara-Murza vapautettiin vuonna 2024 suuressa länsimaiden ja Venäjän välisessä vankienvaihdossa. Dokumentissa seurataan oikeusprosessia.

Tositapahtumia dokumentoiva poliittinen trilleri

Jones rakentaa dokumentin kuin jännityselokuvan. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Grozev istuu yksin keskellä hämärää ja tyhjää huonetta tuolilla kuin kuulusteltavana oleva vanki. Grozevilta kysytään olisiko hän pystynyt kuvittelemaan työnsä johtavan vakavasti otettaviin uhkauksiin ja todelliseen kuolemanvaaraan. Dokumentissa pääsevät ääneen myös Grozevin perheenjäsenet, kuten hänen poikansa ja tyttärensä. Kara-Murzan vaimo Evgenia Kara-Murza valottaa miehensä vangitsemisen ja häneen kohdistuneen ajojahdin taustoja.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin. Sarjakuvatyyliin tehdyt kuvaukset venäläisen kemistin tarinasta istuvat hyvin elokuvan tyyliin.

Kolmiosainen rakenne vaatii katsojalta keskittymistä, mutta tuo samalla esiin Venäjän autoritäärisen järjestelmän laajat vaikutukset: sen vaino ei kohdistu vain yksilöön, vaan myös perheisiin ja laajempiin yhteisöihin.

Syvälle ulottuva vaino

Grozev on tutkinut vuosia Putinin Venäjän sortoa ja korruptiota. Hän on tutkinut muun muassa Malaysia Airlinesin lento 17 alas ampumista Itä-Ukrainassa, Sergei ja Julia Skripalin myrkytystä Salisburyssä ja Aleksei Navalnyin 2020 myrkytystä. Vaikka kaikki tapaukset linkittyivät Venäjään, Grozevin mukaan vasta Navalnyin tapaukseen liittyvät paljastukset sekoittivat hänet suoraan maan sisäpolitiikkaan, minkä seurauksena hän sai Kremlin peräänsä.

Antidotessa kuvataan koruttomasti keinoja, joita Venäjä käyttää vastustajiensa hiljentämiseen ja eliminoimiseen. Esimerkiksi Venäjän palkkaamat bulgarialaiset vakoojat seurasivat Grozevin kanssa yhteistyötä tehneen Roman Dobrokhotovin liikkeitä ympäri Eurooppaa. Dobrokhotov on Venäjän oppositioon linkittyvän verkkojulkaisu The Insiderin päätoimittaja. Hän uskoi vakoojien tarkoituksena olleen murhata hänet tilaisuuden tullen.

Dokumentissa kuvataan kuinka Grozev ei saa yllättäen enää yhteyttä isäänsä moneen päivään. Vaikka Venäjä ei välttämättä ole tämän takana, Grozev ei voi olla epäilemättä tapauksen johtuvan hänen työstään tutkivana toimittajana. Grozev saa työnsä takia uhkailuviestejä eikä hän enää uskalla palata kotiinsa Wieniin, vaan joutuu elämään turvallisuussyistä New Yorkissa erossa perheestään.

Hän kuvailee Venäjän toimivan siten, että se vie hiljalleen vastustajiltaan edellytykset elää normaalia elämää. Pahinta Venäjän vainossa ei ole kuoleman pelko, vaan jatkuva huoli omien tekemistensä vaikutuksesta läheisten ihmisten elämään.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin.

Venäjää seuraavan tutkijan näkökulmasta ainoastaan yhden dokumentissa haastatellun toimittajan kommentti särähti korvaan: Puhuttaessa Venäjän sisäisestä tilanteesta Der Spiegelin toimittaja Fidelius Schmid toteaa maan olevan ”Soviet Union reloaded” eli Venäjän palanneen neuvostoaikoja muistuttavaan järjestelmään. Schmidin mukaan Venäjä teeskentelee yhä vähemmän olevansa demokratia ja hänen mielestään toisinajattelijoiden vaino on samalla tasolla kuin neuvostoaikana.

Vaikka poliittinen vaino on epäilemättä kasvanut Venäjällä viime vuosina, sen poliittinen järjestelmä eroaa monin tavoin Neuvostoliitosta. Ihmisoikeusjärjestö OVD-Infon mukaan poliittisia vankeja oli Venäjällä tammikuussa noin 1700–1800, joka on huomattavasti vähemmän kuin Mihail Gorbatšovin ajan Neuvostoliitossa, puhumattakaan Josif Stalinin ajasta.

Ote kansalaisyhteiskunnasta on toki tiukentunut helmikuun 2022 jälkeen Venäjällä merkittävästi, mutta Putinin hallinto nojaa ensisijaisesti suostutteluun sekä propagandaan suoran väkivallan ja massateloitusten sijaan. Kremlin lähestymistapaa protestimielialojen tukahduttamiseksi on kutsuttu osuvasti kepin ja porkkanan sijaan porkkanoilla lyömiseksi.  Olisikin mielenkiintoista tietää myös matalamman profiilin oppositioaktivistien kohtaamista vaaroista Venäjällä, mutta tämä on jo toisen dokumenttielokuvan aihe.

Tärkeä elokuva Kremlin vainosta ja toimittajien rohkeudesta

Antidote on tärkeä ja vaikuttava dokumentti. Se on kuvaus Venäjän parissa työskentelevien tutkivien toimittajien kohtaamista vaaroista, mutta samalla myös inhimillinen kertomus ja muistutus tutkivan journalismin tärkeydestä.

Vaikka elokuvan rakenne rönsyilee ajoittain, sen pääsanoman tärkeys on kiistaton. Se tekee näkyväksi järjestelmän, jonka toimet Putinin hallinto haluaisi pitää visusti piilossa. Elokuva ansaitsee tulla nähdyksi ei ainoastaan poliittisen merkityksensä vuoksi, vaan myös siksi, että se osoittaa rohkeuden merkityksen, kun panoksena on oma henki.

VTM Eemil Mitikka työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-ryhmässä. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee poliittista osallistumista ja autoritarismia Venäjällä.

Antidote (Ohjaus: James Jones, 2024), esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuvituskuva on dokumentistä Antidote (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Antidote osoittaa rohkeuden merkityksen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

John Stuart Mill, Sosialismin hyödyt ja haitat. Vastapaino, Tampere 2025.

John Stuart Mill kuuluu 1800-luvun jälkipuoliskon brittiläisen filosofiperinteen kirkkaimpiin nimiin. Sosialismin hyödyt ja haitat -teos jäi aikoinaan keskeneräiseksi, mutta tämä ei vähennä sen merkitystä Millin ajattelua kiinnostavasti uudelleen jäsentävänä ja laajentavana työnä.

Erityisen arvokasta on teoksen suomentaminen. Filosofian klassikoiden suomentaminen on nykyisin harvinaista, ja käännöstyö kasvattaa teoksen saavutettavuutta ja kotimaista lukijakuntaa. Tampereen yliopiston yliopistonlehtorin Mikko Lahtisen erinomaisesti toimittaman teoksen ovat suomentaneet Santeri Anttila, Valtteri Hakala, Aake Korhonen, Patrik Laakkonen ja Mikko Lahtinen itse.

Millin aikakauden äärimmäisen koukeroisen ilmaisun tietäen, suomentajien kädenjälki on kunnioitettavan tarkkaa. Teoksen lopussa on myös Lahtisen vertaisarvioitu artikkeli aiheesta John Stuart Mill ja sosialismin haaste.

Millin teemat ovat edelleen ajankohtaisia

Liberalismi ei ole ollut koskaan helppo aate määritellä. Poliittisena aatteena liberalismi on nykyisellään kohdannut eräänlaisen inflaation: varsin monet poliitikot niin oikealta ja vasemmalta kuin keskeltäkin julistautuvat mielellään enemmän tai vähemmän liberaaleiksi arvopohjaltaan ja ajattelultaan.

Nykylukijan kannalta John Stuart Millin teoksessaan esiin nostamat teemat, kuten elämässä menestyminen, yksilön ja työntekijän asema yhteiskunnassa sekä talouden omistussuhteet, eivät ole menettäneet merkitystään. Myös politiikassa monet kysymykset palautuvat edelleen markkinoiden ja valtion roolin väliseen jännitteeseen.

Usein debatin keskiössä ovat esimerkiksi sääntelyyn liittyvät kiistat. Millin ja muiden liberalistien pohtima onnellisuuden eetos, menestyksen problematiikka sekä oikeudenmukaisen talousjärjestelmän rakentaminen ovat niin ikään ajankohtaisia teemoja.

Millin ja muiden liberalistien pohtima onnellisuuden eetos, menestyksen problematiikka sekä oikeudenmukaisen talousjärjestelmän rakentaminen ovat niin ikään ajankohtaisia teemoja.

Itselleni oli aivan uutta, kuinka myötäsukaisesti Mill suhtautui ranskalaisten sosialistien Charles Fourierin, Louis Blancin, Victor Considerantin ja Henri de Saint-Simonin ajatuksiin. John Stuart Mill kuului aikoinaan myös varhaisimpiin feministeihin, ja hänen huomionsa äänioikeuden laajentamisesta myös naisille ja työväestölle olivat aikaansa edellä olevia aloitteita.

Lähtökohtaisesti olisin kuvitellut Millin löytävän yhteisiä ajatuksia Benjamin Constantin ja François Guizot’n ajattelumaailmoista. Kuten tunnettua, 1800-luvun ranskalaiset liberalistit, ja myöhemmin esimerkiksi Raymond Aron toisen maailmansodan jälkeen, arvostivat paljon brittiläistä parlamentarismia ja poliittista kulttuuria.

Erityisesti ranskalaiset liberaalit arvostivat Britannian sanan- ja ilmaisunvapautta. Nämä politiikan ja demokratian perusarvot olivat Ranskassa 1800-luvun aikana toistuvasti uhattuina ja johtivat lopulta vallankumouksiin.

Tuotannollisten osuuskuntien utopia

Mikko Lahtisen artikkelissaan esiin nostama Millin teoreettinen vaihtoehto tuotannollisista osuuskunnista yhteiskunnan moottorina on nykyihmisen silmin utopistinen ajatus. Samaan aikaan Millin filosofiassa keskeisiä teemoja olivat vapaa kilpailu, yksilön vapaudet ja vähemmistöjen oikeudet.

Mikko Lahtisen mukaan sosialististen näkemysten omaksuminen oli Millin ajattelussa kuitenkin sovitettavissa yhteen liberalismin eetoksen kanssa. Millin hahmottelemassa teoriassa sosialistinen yhteiskunta olisi oman edun tavoitteluun perustuvaa kapitalistista yhteiskuntaa älyllisesti ja moraalisesti kehittyneempi ihmisyhteisö. Toiminnan ytimessä olisi tuotannollisiin osuuskuntiin ryhmittynyt väestö.

Osuuskunnat pystyisivät avoimen kilpailun hengessä tuottamaan kaikille jäsenilleen riittävät mutta kohtuulliset hyvän elämän edellytykset. Yksi keskeisimmistä elementeistä tässä olisi tuotantovälineiden yhteisomistajuus: luokkasuhdetta työläisen ja omistajan välillä ei tällöin enää olisi.

Huomionarvoista on myös se, että Mill piti sosialistien kapitalismin kritiikkiä yksioikoisena. Filosofi kyseenalaisti sosialismin toteuttamisen mahdollisuudet uransa loppuun asti.

Historiallinen todistusaineisto sosialistisista kokeiluista viimeisen sadan vuoden ajalta ei tosin tue tätä Millin hahmotelmaa: sosialistisissa järjestelmissä mikään mainituista elementeistä ei koskaan realisoitunut ihmisten arkeen. Lopulta Mill suhtautui itsekin skeptisesti sosialismiin ja sen mahdollisuuksiin haastaa kapitalistinen järjestelmä.

Lahtisen mukaan Millin tavoitteena saattoi olla teosta tehdessään tarjota teoreettisesti punnittuja lähtökohtia yhteiskunnan perusteisiin ja ongelmiin menevälle, mutta sovittelevalle ja rakentavalle keskustelulle. Huomionarvoista on myös se, että Mill piti sosialistien kapitalismin kritiikkiä yksioikoisena. Filosofi kyseenalaisti sosialismin toteuttamisen mahdollisuudet uransa loppuun asti.

John Stuart Mill tuomitsi myös työväenluokan vallankumousta peräävät sosialistiset opit vaarallisina ja piti niitä kaiken kaikkiaan vastuuttomina. Kuitenkin edistyksellisenä ajattelijana Mill ymmärsi aikakauden ongelmat ja näki työväenluokan tavoitteet yhteiskuntaa korjaavassa kontekstissa. Vuosikymmeniä myöhemmin moniin aikakauden yhteiskunnallisiin vitsauksiin saatiin korjauksia esimerkiksi hyvinvointivaltiomallin palveluiden muodossa.

Mill ja utopiasosialistien perintö

1800-luvun ranskalaisissa ja brittiläisissä utopistisosialistisissa suuntauksissa ja erityisesti Fourier’n koulukunnassa pyrittiin torjumaan kurjuutta ja riistoa. Fourier’n koulukunnalla tarkoitetaan Charles Fourier’n ajattelun jatkajia, jotka kritisoivat teollistuvan kapitalismin kurjuutta ja etsivät vaihtoehtoja yhteistoiminnan ja yhteisöllisten tuotantomuotojen varaan.

Heidän mielestään silloisen yhteiskuntajärjestelmän ominaisuutena oli rikkauksien keskittyminen suhteellisen harvojen ja hyvin rikkaiden ihmisten tai yhtiöiden käsiin. Ongelmaa syvensi se, miten muut yhteiskunnalliset toimijat tulivat usein jopa täysin riippuvaisiksi heistä. Mill ei ollut heidän edustajansa, mutta suhtautui heidän kritiikkiinsä vakavasti.

1800-luvun ranskalaisissa ja brittiläisissä utopistisosialistisissa suuntauksissa ja erityisesti Fourier’n koulukunnassa pyrittiin torjumaan kurjuutta ja riistoa.

Mill tutustui jo varhaisnuoruudessaan ranskalaisen sosialismin keskeisiin suuntauksiin ensimmäisellä Ranskan-matkallaan vuosina 1820–21. Matkan aikana hän perehtyi erityisesti Henri de Saint-Simonin ajatteluun sekä tapasi Charles Fourier’n seuraajia, joiden kautta hän sai varhaisen käsityksen ranskalaisen sosialismin tavoittelemista yhteiskunnallisista uudistuksista.

Mill tutustui Saint-Simonin seuraajista myös positivismin perustajaan August Comteen. Hänen kanssaan Mill kävi sittemmin kirjeenvaihtoa. Samoin myöhemmin Mill tutustui syvemmin ja laajemmin näiden kaikkien teoksiin, kuten maanmiehensä Robert Oweninkin kirjoituksiin.

Suomennoksessa on käytetty Millin siteeraamia, englanniksi käännettyjä katkelmia Fourierin 1800-luvun alussa julkaistusta teoksesta Théorie des Quatre Mouvements et des destinées générales. 

Alustatalous ja nykyajan uusproletariaatti

Millin viittaaman Victor Considerantin toteamus, ”niin kauan kuin ei keksitä mitään houkuttelevaa työntekemisen tapaa, totuus on, että on oltava paljon köyhiä, jotta muutamat olisivat rikkaita”, tuntuu alustatalouden ja riskiyhteiskunnan aikana valitettavan usein ajankohtaiselta.

Jos edellä mainittujen fourieristien ajatukset käännetään nykyhetkeen, niistä löytyy kiinnostava yhteys. Erityisesti digitalisaation mukanaan tuoma työn murros alustatalouden muodossa on johtanut paikoin jopa uuden, riistetyn työväenluokan syntymiseen. Ruokalähettipalvelut edustavat monessa mielessä 1800-luvulta peräisin olevaa logiikkaa, jossa alemman koulutus- ja osaamistason työllä yritetään ylläpitää ihmiselon kulissia.

Tämän päälle on syntynyt uusia lieveilmiöitä, kuten sosiaaliturvan väärinkäytöksiä sekä harmaata taloutta. Tässä kontekstissa markkinamekanismi ei tuota moraalisesti eikä sosiaalisesti kestävää lopputulosta. Samaan aikaan alustatalouden parissa toimivat yritykset ja niiden omistajat sekä johto ovat käärineet merkittäviä voittoja.

Jos edellä mainittujen fourieristien ajatukset käännetään nykyhetkeen, niistä löytyy kiinnostava yhteys. Erityisesti digitalisaation mukanaan tuoma työn murros alustatalouden muodossa on johtanut paikoin jopa uuden, riistetyn työväenluokan syntymiseen.

Fourier itse nimitti riippuvaisuussuhdetta rikkaista omistajista teolliseksi feodalismiksi (la féodalité industrielle). Yhtymäkohta menneisyyteen on nykyisen elintason merkittävästä noususta huolimatta kiinnostava, ja se on edelleen olemassa.

Amerikkalaisten megayhtiöiden valta-aseman ja varallisuuden kasvaessa ennennäkemättömiin mittoihin on aiheellista kysyä: voidaanko enää täysin vapaasta kilpailusta käytännössä puhua? Amerikkalaiset menestysyhtiöt pystyvät ostamaan parhaat työntekijät, asiantuntijat ja juristit, joiden avulla valta-asema ja myös poliittinen vaikutusvalta varmistetaan.

Juuri tällaiset rakenteelliset riippuvuudet, jotka muistuttavat Fourier’n kuvaamaa “teollista feodalismia” näkyvät myös arkipäiväisemmissä mutta yhteiskunnallisesti merkittävissä esimerkeissä. Aivan viime aikoina on uutisoitu esimerkiksi siitä, miten Suomen julkinen hallinto on riippuvainen Microsoftin tuotteista, kuten koko Eurooppa laajemminkin.

Teoksen ulkopuolelta on aiheellista kysyä: miten näin on päässyt käymään? Lisäksi miksi Eurooppa ja eurooppalaiset yritykset eivät ole koskaan kyenneet haastamaan amerikkalaisia jättiyrityksiä omilla tuotteillaan ja palveluillaan?

Sosialismin hyödyt ja haitat luovat dialogin nykyhetken ja teollisen ajan maailman välille

John Stuart Millin Sosialismin hyödyt ja haitat ja Mikko Lahtisen kirjan lopuksi kirjoittama vertaisarvioitu artikkeli muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden. Teoksessa kohtaavat teollisen ajan yhteiskunnalliset epäkohdat, ilmiöt ja utopiat sekä nykyajan ongelmat, joita Mill pohti myöhäisen valistuksen hengessä.

Lahtisen kirjan lopussa esiin nostamat Millin kristallinkirkkaat ajatukset muistuttavat kaikkia yhteiskunnallisia vaikuttajia älyllisen keskustelun viisauden lähtökohdista. Vapaa keskustelu, vastakkaisten näkemysten sovittelu ja erilaisten mielipiteiden kirjon seurauksena syntyvä pyrkiminen totuuteen eivät vanhene koskaan.

Toisinajattelijoiden vaientaminen on vaarallista, ja se voi kääntää vapaan yhteiskunnan kohti totalitarismia. John Stuart Millin jopa idealistiselta kuulostava ajatus oppia myös vastustajilta luo jatkossakin puitteet sille, kuinka voimme pyrkiä kohti totuutta.

Sosialismin hyödyt ja haitat sopii kaikille, joita kiinnostaa aatehistoria, politiikka, liberalismi tai sosialismin ja liberalismin jännitteinen rajapinta.

YTT Pekka Väisänen on vapaa toimittaja

Artikkelin kuvituskuva: Jonas Jacobsson / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: John Stuart Mill ja sosialismin haaste ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Näytelmä Koulun tila – osa 1,5. Ohjaus: Anna-Mari Laulumaa. Ensi-ilta 5.7.2024.

Jyväskyläläisen teatterintekijän Anna-Mari Laulumaan Koulun tila – osa 1,5 on jatkoa viime vuoden Jyväskylän Kesässä ensi-iltansa saaneelle teokselle Koulun tila– osa 1. Teoksen käsikirjoittaneen, ohjanneen ja näytelleen Laulumaan alkuperäisenä tarkoituksena oli tuottaa teokselle jatko-osa 2.0, mutta Jyväskylän Huoneteatterilla nähtiin teoksen päivitetty versio 1,5. 

Teos ilmentää ensimmäisen osan tavoin vakiintunutta huolta suomalaisten kruununjalokivestä ja vankkumattomasta ylpeydenaiheesta, maailmalla korkealle arvostetusta koululaitoksesta. Koulun tilaa ohjaavat paljonpuhuvat kysymykset: Miten tähän on tultu? Ja mihin tähän? Mihin ollaan menossa ja miksi? Siten teos on kiinnostava esimerkki yhteiskunnallisesta koulukeskustelusta.

Päivitetty teos on siirtynyt ensimmäisen osan monologista viimeaikaisen Pisa-keskustelun siivellä lähemmäksi stand up-komediaa ja improvisoitua performanssia. Uusia kohtauksia ja hahmoja Laulumaan rinnalla näyttelee Jouni Huhtaniemi.

Päivitetty teos on lisäksi napannut mukaansa uusia käsitteitä ja saanut yhä kaoottisempia sävyjä. Sen sanoma on kuitenkin säilynyt ennallaan: koulu on pilalla. Koulun tila – osa 1,5 tuo esiin, kuinka suomalainen koulukeskustelu on itsessään ilmiö, joka kaipaisi kriittistä tarkastelua.

Riviopettajan puolustuspuhe

Laulumaa kirjoittaa sivuillaan, kuinka Koulun tila -teoksen ensimmäinen osa muotoutui riviopettajan puolustuspuheeksi. Teoksella oli siis alusta alkaen selkeä sanoma, joka on luettavissa myös päivitetyn teoksen yhteydessä katsojille jaetusta ohjelmalehtisestä.

Ohjelmalehtinen sisältää teoksen esittelytekstin lisäksi luettelon aineistosta ja performanssin innoittajista. Erityismaininnan Laulumaalta saavat suomalaiset kasvatuksen tutkijat ja koulutusvaikuttajat Pasi Sahlberg, Martti Hellström, Lea Pulkkinen, Jari Salminen sekä israelilainen historioitsija Yuval Noah Harari. Lisäksi kiitoksen saavat ne nimeämättömät tutkijat ja opettajat, joita itsekin aikoinaan sijaisena toiminut Laulumaa on teostaan varten haastatellut.

Päivitetyn teoksen rungon muodostaa kolminaisuus: “Koulu on muistoja”, “Koululla on historia”, “Koulu on Pisa-tuloksia”. Teoksen painotus on siirtynyt ensimmäistä osaa vahvemmin henkilökohtaisista muistoista ja kansakoulun historiasta suomalaisten koululaisten heikentyneisiin tuloksiin kansainvälisessä Pisa-oppimistulosten vertailussa ja oletettuihin syihin tämän taustalla.

Käsittelyyn pääsevät monet kasvatuksen käsitteet. Ilmoille heitetään opettajan ammatillisuus, tunnetaidot ja muutosvastarinta, kuten myös pallopedagogiikaksi Laulumaan nimeämä tutkijoiden uusi innovaatio. Lisäksi omat roolinsa saavat opettajankoulutukseen tiiviisti kytkeytyvät käsitteet, kuten itseohjautuvuus, inkluusio, pelillistäminen, arviointi ja kehollisuus. Räikeimmät kohtaukset sijoittuvat koulujen uusiin avotiloihin, joissa tanssitaan koulujen tunnetuin tanssi: hankehumppa. Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.

Räikeimmät kohtaukset sijoittuvat koulujen uusiin avotiloihin, joissa tanssitaan koulujen tunnetuin tanssi: hankehumppa. Ennen oli paremmin, eikä nykykoulussa ole päätä eikä häntää.

Kontekstia teokselle ja suomalaiselle koululle tuovat historian lisäksi ajan ilmiöistä ilmastonmuutos ja globalisaatio, jotka kulminoituvat teoksessa koulujen digiloikkaan. Spoiler alert: Kouluissa ei saa enää käyttää paperia ja kynää! Syykin on selvä: suomalaisia puita ei saa kaataa, vaan ongelmat voi kilpailutettujen läppäreiden avulla ulkoistaa vaikka Kongoon.

Esitys rakentuu pitkälti koulukeskustelussa usein toistuville poleemisille väitteille ja yksinkertaistuksille. Koulun todellisia asiantuntijoita eli opettajia ei kuulla, ja nykymeno muistuttaa hölmöläisten hommaa. Nimestään ja parodisoivasta otteestaan huolimatta Laulumaa esittelee koulun tilan sijaan suomalaisen koulukeskustelun tilaa uusintamalla mediassa usein näkyvää diskurssia eli puhetapaa.

Moniulotteista ja kriittistä kasvatuskeskustelua toivova ei löydä esityksestä uusia sävyjä tai särmää, koska sen sanoma on tehty alusta alkaen selväksi. Ironia ei pure eikä satiiri iske, sillä Laulumaan esitys ei yllä suomalaisen koulukeskustelun taakse.

Koulukeskustelusta ja koulun tilasta

Laulumaan teos voidaan asettaa osaksi viime aikoina Suomessakin näkyviin noussutta konservatiivista kouludiskurssia. Konservatiivisessa diskurssissa korostuvat muun muassa kaipuu entisten aikojen kouluun sekä perustaitojen ja teknisen osaamisen merkityksen korostaminen.

Diskurssissa keskiöön nousee eräänlainen oppimisen liukuhihnamalli, jossa koulun tehtävä on iskostaa oppilaiden päihin tietty pysyvä joukko tietoja ja taitoja, ’vanhoilla hyvillä’ menetelmillä. Laulumaan teoksessa näitä menetelmiä ovat kärsivällinen jankuttaminen ja ulkoa opettelu.

Konservatiivisesta diskurssista antaa hyvän esimerkin Arno Kotron Opettaja-lehdessä julkaistu teksti Pisa-uutiset olivat hyviä!. Tekstissään Kotro muun muassa kritisoi projektien ja ilmiölähtöisen oppimisen sisällyttämistä kouluarkeen ja opetukseen ja kutsuu niitä epämääräiseksi puuhasteluksi. Kotro vaatii enemmän aikaa perustyöhön, kertomatta kuitenkaan miten ilmiöoppiminen on tämän “perustyön” kanssa ristiriidassa. Tekstin keskeinen teesi voidaan tiivistää seuraavasti: perinteet ovat tervettä järkeä, muutos absurdia. 

Toisen esimerkin tarjoaa kirjailija Roope Lipastin kolumni Nykykoulussa on liikaa oikeuksia ja liian vähän velvollisuuksia, jossa kirjoittaja rakentaa karikatyyrejä itseohjautuvasta oppimisesta ja opettajan oikeuksien puutteesta. Toisin kuin Lipasti väittää, opettaja saa poistaa opetusta häiritsevän oppilaan luokasta. Ratkaisuksi Lipasti tarjoaa opettajan auktoriteetin vahvistamista.

Tutkijataustainen katsoja jää kaipaamaan purevaa yhteiskunnallista satiiria, ja erilaisten kulmien tutkimista huumorin avulla. Nauru jää tyhjäksi valitun näkökulman ja esityksen läpäisevän vahvan sanoman vuoksi. 

Myös Laulumaan performanssi rakentuu vastakkainasettelujen varaan, eikä teos onnistu kyseenalaistamaan omaa positiotaan. Se ei myöskään tavoita ironian särmää monimutkaisessa ja sotkuisessa maailmassa, jossa koulun tehtävä on jatkuvasti erilaisten ristivetojen kohteena. Tutkijataustainen katsoja jää kaipaamaan purevaa yhteiskunnallista satiiria, ja erilaisten kulmien tutkimista huumorin avulla. Nauru jää tyhjäksi valitun näkökulman ja esityksen läpäisevän vahvan sanoman vuoksi. 

Teatteriesitykseltä ei luonnollisestikaan voi vaatia samanlaisia kriteerejä, kuin esimerkiksi tieteelliseltä keskustelulta. Olisi kuitenkin suotavaa, että nimenomaisesti koulun tilaa tarkasteleva esitys ei tutkisi aihettaan ensisijaisesti helppojen naurujen kautta. Kuten esimerkiksi Juha Suoranta on kirjoittanut, suomalainen koulukeskustelu kaipaa ”perstuntuman paradigman” sijaan kokonaisvaltaista tarkastelua. Koulukeskustelun korjaaminen tuntuu paikoin mahdottomalta tehtävältä, vaikka vastakkainasetteluista on toivottu päästävän eteenpäin jo vuosien ajan.

Koulun ja teatterin tehtävistä

Koulun tilan luoneen Laulumaan taito näyttämöllä on kiistaton, kuten myös ensimmäisen osan arvioinut Minna Malja kirjoittaa Keskisuomalainen-lehden arviossa. Ensimmäisessä osassa Laulumaan näyttelijäntyö piti otteessaan, ja menneiden koulumuistojen kautta värittyvät häpeän, vallankäytön ja väkivallan kokemukset toivat teokseen synkempiä sävyjä.

Ensimmäisen osan henkilökohtaisempi painotus loi myös validimman kaikupohjan valitulle näkökulmalle. Monen koulumuistot ovat sekoitus valoa ja varjoa, kuten Laulumaa kirjoittaa. Ensimmäistä osaa kannatelleiden henkilökohtaisten muistojen myötä katoaa päivitetystä teoksesta myös intensiteetti ja tarinallisuus.

Entistä vahvemmin huumorin keinoihin nojaava päivitetty teos onnistuu kyllä naurattamaan yleisöään, joka suorastaan repeää raikuvaan nauruun kohtauksien yltyessä täyteen mittaansa. Teos ei kuitenkaan ota kriittistä etäisyyttä koulusta käytävään keskusteluun, vaan se päätyy toisintamaan konservatiivista kouludiskurssia huumorilla höystettynä. Siten se on myös esimerkki yhteiskunnallisesta koulukeskustelusta, joka on ilmiö itsessään. 

Nostalgisten linssien läpi katsottuna menneisyys voi myös näyttää houkuttelevalta. Kasvatuksen tehtävät ovat kuitenkin huomattavasti moninaisemmat, kuin esimerkiksi pelkkien teknisten taitojen omaksumisen varmistaminen.

Teatterin tehtävä ei ole tarjota suoria ratkaisuja edes valtiolle keskeisten instituutioiden ongelmiin, kuten esimerkiksi Ville Hämäläinen kirjoittaa yliopistoa kuvaavan Dosentit -näytelmän arviossa. Päivitetty Koulun tila välittää yleisiä kokemuksia, mutta sivuuttaa moniäänisyyden ja sen mahdollistaman kriittisen reflektion. Siten performanssi uusintaa vallitsevia diskursseja tarjoamatta uusia näkökulmia. Se ei haasta katsojaa ajattelemaan kriittisesti, vaan tarjoaa valmiiksi pureskeltuja ja moneen otteeseen kuultuja mielipiteitä kulutettavaksi.

Vallitsevalla Pisa-tulosten laskun aikakaudella on ymmärrettävää ja jopa luonnollista, että vastauksia yritetään etsiä menneistä ajoista. Nostalgisten linssien läpi katsottuna menneisyys voi myös näyttää houkuttelevalta. Kasvatuksen tehtävät ovat kuitenkin huomattavasti moninaisemmat, kuin esimerkiksi pelkkien teknisten taitojen omaksumisen varmistaminen.

Minkälainen rooli jää esimerkiksi demokraattiseen kansalaisuuteen kasvamiselle koulussa, joka rakentuu opettajajohtoisuudelle yhteistyön ja keskinäisen dialogin sijaan? Tähän kysymykseen Laulumaa ei edes yrittänyt vastata, vaikka sitä voidaan pitää yhtenä kasvatuksen tärkeimmistä kysymyksistä.

YTM Sari Hietamäki on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

YTK Ville Mäki on filosofian maisteriopiskelija.

Artikkelikuva: Ben Mullins / Unsplash

Julkaisu Arvio: Oliko ennen kaikki paremmin? Teatteriesitys suomalaisesta koulukeskustelusta ja sen tilasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Home Invasion (Graeme Arnfield, 2023), esitetään DocPoint-festivaaleilla torstaina 1.2. ja perjantaina 2.2.2024.

Graeme Arnfieldin kauhugenrestä ammentava videoessee käsittelee ovikellon keksimistä ja jälleenkeksimistä historiallisina hetkinä, jotka nivoutuvat aikansa amerikkalaisiin ja brittiläisiin kiistoihin työstä, turvallisuudesta sekä suuryritysten ja valtion vallasta. 

Dokumentti etenee kuin ovisilmän läpi kuvatuin montaasein, joissa sekoittuu niin historiallinen dokumenttiaineisto kuin found footage -tyylinen valvontakamera-aineisto. Kerronta tapahtuu ruudulla muutama sana kerrallaan etenevän esseetekstin kautta, joka luo tilaa Dario Argenton Suspiria-elokuvaa (1977) muistuttavalle, hermoja kiristävälle noise-ääniraidalle.

Dokumentti tarjoaa vaikuttavan tarinan piinallisella tavalla. Visuaaliset ja musiikilliset kauhuelementit alleviivaavat kotiin tunkeutumisen kaksoismerkitystä: toisaalta murtovarkaat, toisaalta alustayritysten valvontateknologiat. Samalla varsin verkkaisesti etenevä teksti vaatii katsojalta sen verran pitkäjänteisyyttä, että voi pohtia, nauttisiko sisällön mieluummin puhtaasti esseemuodossa. 

Lopulta elokuvalliset keinot ovisilmästä kuvatuin murtautumisyrityksin tekevät kuitenkin sen, mihin kirjoitettu teksti itsessään tuskin olisi pystynyt. Ne nimittäin tuovat epämukavan lähelle sen affektiivisen eli tunteellisen faktan, joka piilee myös Amazon Ring -valvontaovikellojen amerikkalaisen menestyksen takana: esikaupunkilaisten pelko ulkopuolisista tunkeutujista iskee kovaa.

Turvallistaminen, alustat ja kuluttajateknologia

Vuonna 2018 Amazon osti yrityksen nimeltä Ring, joka valmisti videokameroin, kaiuttimin ja internetyhteyksin varustettuja älyovikelloja. Ring-ovikellon keksijä oli sanojensa mukaan etsinyt ratkaisua arjen sujuvuuden ongelmaan: miten vastaanottaa lähetyksiä, kun ei itse ole kotona. 

Yritys löysi kuitenkin pian paremmin myyvän tarinan tuotteelle kotirauhan rikkomisen pelosta. Järjestelmä pystyi varoittamaan omistajaa kaikesta epäilyttävästä, turvallisuutta uhkaavasta liikehdinnästä kodin edustalla. Näin Ringistä muodostui edistysaskel jo 1966 keksitylle turvaovikellolle, jonka patentin kerrostalolähiöläinen keksijä myi amerikkalaisen unelman, eli aidattujen asuinalueiden rakennuttajalle. Ovikellosta tuli siis osa esikaupunkilaisen kodin turvallistamisen tarinaa jo kauan ennen internetiä.

Elokuvan edetessä Ring-ovikellon toistuva ilmoitussointu saa uusia merkityksiä: onko se ystävä, murtovaras, vai kenties tunnistimen ohi leijaillut vaahteranlehti?

Amazonin hankinta kuitenkin muutti teknologian luonnetta, sillä alustayritys tekee sen, missä alustayritys on parhaimmillaan. Se välittää eri toimijoiden välillä, asettuen siten keskelle kuviota, jota tutkija Nick Srnicek kutsuu kirjassaan Platform Capitalism (2016) monisärmäiseksi markkinaksi. Amazon Ring -ovikellot muun muassa liittävät käyttäjän osaksi naapurustoon paikallistuvaa sosiaalista mediaa, jossa käyttäjät voivat keskustella muiden Ring-naapureiden kanssa, jakaa valvonta-aineistoa ja huolehtia yhteisestä turvallisuudesta. Samalla kerätty aineisto kartuttaa Amazonin tekoälyn opetusaineistoa ja parantaa yrityksen muille myymiä palveluja ja asiakassegmentointia.

Monissa osavaltioissa myös poliisilla on käytännössä epäämätön pääsy Ring-valvontanauhotteisiin, jolloin teknologia toimii myös valtion valvonnan jatkeena. Arnfield kysyykin dokumentissaan: kun Amazon myy ovikellon, mitä se itse asiassa myy ja kenelle?

Kodin turvallistaminen onkin samalla dataistamisprojekti, eli sen liittäminen datan keräämisen, tulkitsemisen ja myymisen järjestelmiin. Silloin digitaalinen teknologia, valtio ja yksityinen pääoma toimivat liittolaisina, ja sen mahdollistaa kuluttajien koettu pelko alati läsnä olevasta uhasta. Dokumentti simuloi vaikuttavasti tätä naapurustoparanoian tunnetta. 

Pikselöityneet näyt murtautumisyrityksistä voimistavat tunnetta kotirauhanreviiristä ja sen rikkomisesta. Samalla Arnfield kuitenkin alleviivaa tämän pelon ja turvallistamisen syklin paradoksaalista itsetoteutumista. Mitä enemmän kuluttajat käyttävät voimavarojansa ympäristönsä valvomiseen ja uhkien arviointiin, sitä enemmän he kokevat uhan mahdollisuuden alati läsnä olevaksi. Elokuvan edetessä Ring-ovikellon toistuva ilmoitussointu saa uusia merkityksiä: onko se ystävä, murtovaras, vai kenties tunnistimen ohi leijaillut vaahteranlehti? Joka tapauksessa ääni on muistutus pysyä aina valppaana.

Teknologian vastustaminen poliittisena toimintana

Ovikellon kattavan sosiaali- ja kulttuurihistorian sijaan dokumentti viittoo suurieleisesti kohti teknologioiden ja niiden sosiaalisten kontekstien välistä yhteyttä. Tämä yhteyksien rakentaminen onnistuu toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin. Dokumentin loppuosa tekee ekskursion puhelimen merkitykseen kotirauhan symbolina ja rikkojana 1960-luvun kauhuelokuvissa päätyen tarinaan 1800-luvun alun brittiläisen kangasteollisuuden työtaisteluista ovikellon keksimisen esihistoriana. Niin kutsutut luddiitit ovat saaneet historian uudelleentulkinnassa negatiivisen maineen jääräpäisinä teknologisen edistyksen vastustajina. 

Arnfield kuitenkin edistää historiallisesti perustellumpaa tulkintaa liikkeestä uutena yhteistoiminnan muotona, joka nousi vastustamaan työn koneellista tehostamista ja sitä seuraavaa, niin työntekijöiden kuin käsityötaitojen köyhtymistä. Arnfield rakentaa temaattisen yhteyden luddiittijoukkojen tehtaanvaltauksesta teollisuuspohatan ovikellon keksimiseen, mutta suoraviivaisesti esitetty innovaation historia jää pinnalliseksi.

Niin kodin dataistamisen kuin työn koneellistamisen tapauksissa teknologian vastustaminen voi olla edistysvastaisuuden sijaan emansipatorista. Tässä valossa Arnfieldin videoessee näyttäytyy ennemmin manifestinomaisena kutsuna toimintaan, kuin analyyttisena teknokulttuurin kritiikkinä. 

Ehkä luddiitti-välikohtauksen anti ei olekaan ovikellon syntyhistoria, vaan ennemmin huomio siitä, että teknologiat, joihin poliittiset kamppailut materialisoituvat, ovat vastustettavissa. Niin kodin dataistamisen kuin työn koneellistamisen tapauksissa teknologian vastustaminen voi olla edistysvastaisuuden sijaan emansipatorista. Tässä valossa Arnfieldin videoessee näyttäytyy ennemmin manifestinomaisena kutsuna toimintaan, kuin analyyttisena teknokulttuurin kritiikkinä. 

Vienon toiveikas loppukaneetti dokumentissa päättyykin teräväkielisen psyche-jazzmuusikko Robert Wyattin (s. 1945) matelevaan versioon Chicin discohitistä, joka julistaa voitokkaasti “at last, I am free”.

MSc Santtu Räisänen on teknologiatutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksella.

Artikkelikuva: DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Pelkoa ja turvallisuutta älyovikellojen aikakaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tokyo Uber Blues (Taku Aoyagi, 2021) esitetään DocPoint-festivaalilla keskiviikkona 31.1., lauantaina 3.2. ja sunnuntaina 4.2.2024.

Keväällä 2020 pandemiaksi todettu COVID-19 johti maailmanlaajuisiin sulku- ja eristystoimiin. Fyysisen liikkumisen radikaali rajoittaminen tarkoitti työnteon sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen entistä laajempaa siirtämistä digitaalisille alustoille ja appeihin. Sovelluspohjaiset ruokalähettiyritykset, kuten Foodora, Deliveroo, Uber Eats, olivat pandemian alkaessa toimineet muutamia vuosia. Ruokakaupassa sekä ravintolassa käymisen uudenlainen hankaluus kasvatti kysyntää niiden palveluille maailmanlaajuisesti.

Japanissa Uber Eatsilla oli alansa suurimpana toimijana yhteensä noin 100 000 rekisteröitynyttä ruokalähettiä vuonna 2021. Merkittävä osa läheteistä työskenteli Tokiossa, jonka suurella metropolialueella on yli 14 miljoonaa asukasta.

Ruokalähettityön kokemuksellisesta puolesta on julkaistu jonkin verran sosiaalitieteellisiä analyyseja. Erityisen hyvin tällainen työ soveltuu kuitenkin elokuvataiteellisen tutkimuksen kohteeksi. Yksilön ponnistelu ansainta- ja aikataulupaineissa, jatkuva nopea liikkuminen kulkuneuvolla (suur)kaupungissa sekä irralliset ja odottamattomat ihmiskontaktit mahdollistavat vahvaa audiovisuaalista materiaalia elokuvallisille tulkinnoille.

Japanilaisohjaaja Taku Aoyagi ei haastattele elokuvassaan ruokalähettejä heidän kokemuksistaan. Sen sijaan hän ryhtyy itse huhtikuussa 2020 taloudellisesta pakosta ja ystävän vinkistä Uber Eats -lähetiksi Tokiossa. Aoyagi on menettänyt työpaikkansa pandemian vuoksi ja hänellä on paljon opintolainaa. Hänellä on elokuva-alan koulutus, ja hän jatkaa työllään japanilaisen niin sanotun itse-dokumentin ja päiväkirjaelokuvan perinnettä. Siinä näkökulma on rajattu päähenkilön omiin kokemuksiin ja ajatuksiin, jolloin itse-dokumentti tuottaa onnistuessaan näkökulman moniulotteisena myös elokuvan katsojalle.

Helposti särkyvää selviytymistä päivästä toiseen

Aoyagin teoksen pohjamuotona on tuttu tarina: hiukan naiivi nuorukainen lähtee suureen kaupunkiin kokeilemaan onneaan. Alkupuolella toiveikas musiikki säestää Takun matkaa, kun hän pyöräilee kotikaupungistaan Kofusta Tokioon. Pitkä pyörämatkajakso myös ennakoi, mistä hänen päivänsä tulevat pian koostumaan.

Ostettuaan 33 Yhdysvaltain dollaria maksavan kuljetuslaukun ja ladattuaan tarvittavan apin kännykkäänsä Taku on valmis ansaitsemaan rahaa Uber Eats -partnerina. Juuri sulkutilaan asetetun Tokion autiot kadut ihmetyttävät, mutta tilanne tarkoittaa paljon töitä ruokaläheteille. Kuvaamalla sekä puhelimellaan että polkupyörään kiinnitetyillä pienillä digikameroilla Aoyagi ottaa katsojan tehokkaasti kyytiinsä. Ruoka-annoksen nopea noutaminen ravintolasta, rivakkaa pyörälläajoa puhelimen gps-karttaa seuraten, annoksen pikainen luovutus maski kasvoilla asiakkaalle ja sitten sama uudestaan, usein kovassa kevätsateessa.

Kuvan päällä kulkeva teksti kertoo Takun huomattavasti vaihtelevista päivistä: ajettu 9 h 40 min, ansaittu 60 dollaria; 15 tuntia ajoa, 27 toimitusta, 127 dollaria ja niin edelleen. Kotiinsa eristäytynyt ystävä, jonka luona Taku saa ensin asua, toteaa Takun elävän köyhyysrajan alapuolella. Elokuvan seuraaman muutaman kuukauden aikana Taku muuttaa toisten ystävien luokse, romahduttaa taloutensa asumalla halvassa hotellissa tekemättä töitä, nukkuu sillan alla ja löytää kodittomille tarkoitetun asumis- ja ateriapalvelun.

Kuvaamalla sekä puhelimellaan että polkupyörään kiinnitetyillä pienillä digikameroilla Aoyagi ottaa katsojan tehokkaasti kyytiinsä.

Taku kertoo kameralle luulleensa, että Uber yhdistää ihmisiä. Todellisuudessa hän ei tapaa ketään ja on yksinäinen – vain helposti korvattava ratas koneistossa. Pettymyksellä kehystettyjä lähettityön jaksoja tehostaa levoton elektroninen ääniraita. Takun toiveikkuus ja alun kannustava musiikki kuitenkin palaavat, kun hän saa käyttöönsä paremman pyörän sekä vinkkejä hyvistä paikoista tilausten odottamiseen. Hän yrittää myös noudattaa hotellin esitteen ja ystävän tarjoamia elämänohjeita: Tervehdi muita ensin ja vilpittömästi! Löydä sisäinen intohimosi! Ansiokehityksessä tämä pyrkimys ei vain oikein näy.

Monet jaksot valottavat Aoyagin tilanteen yleisempiä yhteyksiä. Pankin tiedustellessa puhelimitse opintolainasta Taku pyytää lisää lykkäystä lainaerien maksuun. Keskustelun lopputulema jää katsojalle auki, mutta lainan lyhentäminen on joka tapauksessa mahdotonta. Pyöränrenkaiden ja puhelimen kalliit rikkoutumiset havahduttavat siihen, että Uber Eats ei kustanna ”partnerilleen” uusia. Anomuksesta saamansa valtion koronahelpotusrahan Taku lähettää äidilleen ja isoäidilleen Kofuun. Se on usean sadan Yhdysvaltain dollarin ”relief check”.

”Uusi normaali” elämä pandemiasulkutilan päätyttyä – tai lipuminen hiukan hulluksi

Tokion koronasulun aikana päivittäisten koronatartuntojen määrä ilmoitetaan ydinkeskustan suurilla valotauluilla. Neljäntoista miljoonan asukkaan kaupungissa luvut eivät näytä koskaan ylittävän muutamaa sataa. Sitten pääministeri Shinzo Abe ilmoittaa televisiossa, että pandemiaa menestyksekkäästi padonnut kansallinen sulkutila on päättynyt. Elämän on silti hänen mukaansa siirryttävä ”uuteen normaaliin”.

Kuva leikkaa pääministerin puheesta Takun pyörällä kaatumisessa likaantuneeseen housunlahkeeseen. ”Uusi normaali?” hän ihmettelee. Tauolla puistossa vanhus alkaa kertoa Takulle, miten Tokio oli vuonna 1945 pommitettu maan tasalle, ja elämä kävi hankalaksi. Nyky-Tokiota esittävän yleiskuvan päälle Taku toteaa, että myös vuonna 2020 Tokio on pommitettu maan tasalle.

Ajaessaan Taku alkaa toistella kaikkien mielet vallanneita termejä: covid, virus, hälytystila, positiivinen, negatiivinen, sulkutila, eristys ja niin edelleen. Hän kokee kuuluvansa Uber-hyeenoiden rahattomaan joukkioon, joka vaanii kaupungilla saalista etsien. Parroittunut, ylivireinen Taku päättää aloittaa oman uuden normaalinsa, pysyä coolina ja lyödä systeemin. Käytännössä tämä tarkoittaa vähintään 70 ruokatilauksen toimittamista kolmessa päivässä, sillä Uber Eats maksaa suorituksesta 112 Yhdysvaltain dollarin kampanjabonuksen.

Tokyo Uber Blues -elokuva tunnetaan myös alkuperäisellä nimellään Tokyo Bicycle Festival. Takun alakulosta hämmennykseen ja ironiaan vaihtelevat kokemukset tuntuvat tarvitsevan molemmat nimet.

Elokuvan huipennuksessa Taku polkee pitkää mäkistä reittiä pimeällä rajuilmassa päivän viimeisen asiakkaan luokse, itseään maanisesti kannustaen. Bonusraha on varmistumaisillaan, mutta ruoka-annoksen pitää säilyä vahingoittumattomana perille asti. Silloin tunnon katoaminen jaloista jää sivuseikaksi. Taku onnistuu systeemin lyömisessä ja tuntee itsensä todelliseksi Uber-mestariksi. Epilogissa Taku tapaa kaksi Uber Eats -aloittelijaa, jotka hämmästelevät hänen suuria toimitusmääriään.

Tokyo Uber Blues -elokuva tunnetaan myös alkuperäisellä nimellään Tokyo Bicycle Festival. Takun alakulosta hämmennykseen ja ironiaan vaihtelevat kokemukset tuntuvat tarvitsevan molemmat nimet. ”Partnerina” toimiminen mahdollistaa juuri ja juuri hengissä pysymisen, ellei pyörärikko, loukkaantuminen, sairastuminen tai jokin muu vastoinkäyminen tule väliin. Temaattisesti seikka korostuu toistuvissa lähikuvissa höyryävistä ruoka-annoksista.

Aivan lopussa katsoja seuraa Takun olkapään takaa, kun hän pyöräilee kuljetuslaukkuineen kohti valkoisena häämöttävää suurta rakennusta. Se osoittautuu Japanin parlamenttitaloksi. Korkea rauta-aita portteineen lähestyy, mutta Taku ei hidasta vauhtiaan, vaan hänen menonsa katkeaa kuvan pimenemiseen ja elokuvan päättymiseen. Kutsuuko ohjaaja Aoyagi näin katsojan mukaan poliittiseen protestiin ruokalähettien puolesta? Peräti itsemurhaiskuun? Kenties portinvartija on vain tilannut sushiannoksen.

Japanin kulttuuria ja yhteiskuntaa pinnallisesti tunteva katsoja ei voi olettaa tavoittavansa Aoyagin sävykkään elokuvan kaikkia – tai edes useimpia – merkitystasoja. Varsin häkellyttävästi Taku esimerkiksi yrittää juhlistaa 27-vuotissyntymäpäiväänsä prostituoidun palveluilla. Hän on varannut tuntihotellihuoneen, ja pandemia on painanut prostituoitujen taksat edullisiksi. Mutta Taku on lukenut sopimusehdot huonosti: hänellä on varaa vain ”perusmaksuun”, joka ei vielä toimita naista hotelliin. Jakso päättyy rahansa menettäneen Takun ja seuralaistoimiston kohteliaaseen puhelinkeskusteluun siitä, saako turhaan varattu seuralainen kuitenkin osuutensa ”perusmaksusta”. Niin Taku toivoo.

Dosentti Seppo Poutanen on vanhempi erikoistutkija Turun yliopistossa.          

Artikkelikuva: DocPoint

Artikkelia päivitetty 24.1.2024 klo 10.32: Korjattu ohjaajan nimen kirjoitusasu oikein.

Julkaisu DocPoint-arvio: Tokyo Uber Blues ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mattlin Mikael, Paltemaa Lauri & Vuori Juha A. (2022): Kiinan poliittinen järjestelmä. Vastapaino. 388 sivua.

Kiinan poliittinen järjestelmä on tarkoitettu oppikirjaksi samalla kun sen on tarkoitus tuoda suomalaisen yleisön saataville ajankohtaisin tutkimustieto Kiinan poliittisesta järjestelmästä. Kirjoittajien ilmoittama tavoite on tarjota hyvä yleiskatsaus Kiinan poliittisesta järjestelmästä, sen historiasta, instituutioista, sitä ohjaavasta ideologiasta, käsitteistä ja sitä selittämään luoduista teorioista.  Kirjan kirjoittajista professorit Lauri Paltemaa ja Juha Vuori ovat myös vuonna 2012 julkaistun Kiinan kansantasavallan historia tekijöitä.

Kirjan yhdeksän lukua käsittelevät Kiinan poliittisen järjestelmän historiaa, luonnetta, päätöksentekojärjestelmää, hallintoa, valtion ja yhteiskunnan suhdetta, talouspoliittista päätöksentekoa sekä maan ulkosuhteita. Keskeinen viesti on, että vuodesta 2012 alkaen Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteerinä ja vuodesta 2013 Kiinan presidenttinä toimineen Xi Jinpingin aikana Kiinan jälkitotalitaristisessa yhteiskunnassa puolue on vahvistanut asemiaan, poliittinen valta on keskittynyt ja maa on ulkosuhteissaan muuttunut aggressiivisemmaksi.

Teoksen päättää pohdinta Kiinan poliittisen järjestelmän tulevaisuudesta. Pohdinta kumoaa suuren osan länsimaissa yleisiä Kiinaa koskevia väitteitä siitä, että markkinataloutta ja autoritääristä järjestelmää ei voi yhdistää, keskiluokan kasvu johtaa demokratian laajenemiseen, tuloerojen kasvu synnyttää epävakautta ja että kommunistisen puolueen asema on heikkenemässä.

Pelkistettyä historian tulkintaa

Kirjoittajat tukeutuvat analyysissaan institutionaaliseen valtio-opilliseen lähestymistapaan, mutta eivät selitä sitä, viittaavat vain edesmenneen valtio-opin professorin Jaakko Nousiaisen vuonna 1959 julkaistuun, klassikoksi muodostuneeseen tutkimukseen Suomen poliittinen järjestelmä. Lähestymistapa sallii kirjoittajien valita laajasta aineistosta mieleisensä faktat ja tulkinnat.

Kirjan lähteinä ovat maailmalla ja myös Suomessa suuresti kasvaneen Kiina-tutkimuksen tuottamat tulokset. Teoksesta puuttuu kuitenkin lähdeaineiston kommentointi. Erityisesti lukija jää kaipaamaan vastausta kysymykseen, mikä rooli kiinalaisilla lähteillä on kirjoittajien tulkinnassa.

Kysymys on perusteltu siksi, että kirja tukeutuu selkeästi läntiseen ajatteluun. Läntinenkin tutkimus sisältää paljon ristiriitaisia näkemyksiä ja tulkintoja, mutta usein kirja esittelee vain yhden vaihtoehdon ja unohtaa muut. Tässä mielessä kirja muistuttaa enemmän historiantutkimusta kuin yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Seuraavat kommentit perustuvat aiheesta viime vuosina lukemieni tutkimusten vaihtoehtoisiin tulkintoihin.

Kirjan lähteinä ovat maailmalla ja myös Suomessa suuresti kasvaneen Kiina-tutkimuksen tuottamat tulokset.

Ensimmäinen kommentti liittyy Kiinan poliittiseen historiaan. Kirjassa todetaan keisariajan Kiinan valtion minimalistisuus, mutta jätetään pohtimatta sen seuraukset. Valtion minimalistisuus tarkoitti ennen kaikkea keskushallinnon kyvyttömyyttä muuttaa yhteiskuntaa ­– olennainen valta oli maakuntien päätöksentekijöillä.

Keskushallinnon heikkous on tärkeä selittäjä sille, että Kiina ei pystynyt vastustamaan länsimaiden tunkeutumista maahan, eikä käynnistämään maan modernisointia. Tilanne muuttui kommunistien noustua valtaan. Valta koottiin keskushallintoon ja valtio otti haltuunsa aikaisempaa selvästi suuremman osuuden yhteiskunnan voimavaroista.

Kirjoittajat ovat omaksuneet usein esitetyn väitteen, että Mao Zedongin aikana Kiinan taloudessa meni huonosti sen vuoksi, että päästyään valtaan vuonna 1949 kommunistit alkoivat rakentaa raskasta teollisuutta, vaikka kannattavampaa olisi ollut keskittyä maatalouteen ja työvaltaiseen teollisuuteen. Kritiikki olisi hyväksyttävää, jos ratkaisua tarkasteltaisiin vain taloudellisesta näkökulmasta. Poliittisesta näkökulmasta ratkaisu oli järkevä, koska raskas teollisuus – erityisesti metalli- ja kemian teollisuus – on sellaisenaan tai pienellä muuntamisella sotateollisuutta, joka pystyy tuottamaan kivääreitä, tykkejä, panssarivaunuja ja ammuksia.

Puolustusteollisuuden rakentaminen oli enemmän kuin perusteltua kun muistetaan Kiinan vuosisadan ajan kokemat nöyryytykset, joita Lauri Paltemaa kuvaa hyvin vuonna 2018 julkaistussa teoksessaan Lyhyt johdatus Kiinan historiaan, ja että 1940-luvun lopulla läntisen kapitalisten ja itäisen kommunistisen blokin välinen kylmä sota asevarustelukierteineen oli kuumimmillaan.

Kiinan talouskasvun selitys

Kirja toistaa valtavirtatutkimuksen väitettä, jonka mukaan Kiinan ilmiömäisen talouskasvun taustalla oli suunnitelmatalouden purkaminen ja siirtyminen markkinatalouteen. Se oli merkittävä tekijä, mutta monet tutkijat ovat korostaneet maatalouden vihreää vallankumousta, jossa siirryttiin perinteisistä ja työvaltaisista viljelymenetelmistä nykyaikaisten tuotantopanosten ja teknologian käyttöön.

Vihreä vallankumous nosti maatalouden tuottavuutta, vapautti työvoimaa laajentuvan teollisuuden käyttöön sekä pystyi tuottamaan kasvavalle kaupunkiväestölle riittävästi ruokaa. Tähän liittyy kirjassa varsin vähäiselle huomiolle jäänyt maaseutuyritysten rooli Kiinan talouskasvussa. Maatalouden tuottavuuden kasvun myötä maaseutu sai lisää tuloja, jotka investoitiin teollisuus- ja muiden yritysten perustamiseen.

1970-luvun lopulla maaseudun ei-maataloudellinen sektori oli työllistänyt 20 miljoonaa henkeä, mutta 1990-luvun loppuun mennessä määrä oli kasvanut yli 200 miljoonaan henkeen. Kiinan maaseudun teollistumisesta on laaja kirjallisuus, joista mainittakoon Susan H. Whitingin vuonna 2001 julkaistu Power and Wealth in Rural China ja Chris Bramallin vuonna 2007 julkaistu The Industrialization of China.

Kirjan mukaan viennin osuus Kiinan bruttokansantuotteesta oli juuri ennen finanssikriisiä liki kaksi viidesosaa. Luku on todennäköisesti laskettu maailmanmarkkinahinnoin, mutta Angus Maddisonin vuoden 2007 teoksen Chinese Economic Performance in the Long Run elintasovertailuun perustuva laskelma antaa osuudeksi yhden kymmenesosan, ja teoksen arviota mukaillen 2010-luvun lopun tilanteeksi yhden kahdeskymmenesosan.

Arviolla viennin osuudesta on merkitystä, sillä yleinen tulkinta on ollut, että Kiinan talouskasvun keskeinen tekijä on perustunut nimenomaan viennin laajenemiseen. Vientivetoisen tulkinnan vaihtoehdoksi on tarjottu tuontivetoista tulkintaa, eli toisin sanoen Kiinan talouskasvu on riippunut enemmän koti- kuin ulkomarkkinoiden kehityksestä. Viennin rooli on ollut hankkia valuuttaa ulkomaisen teknologian saamiseksi; viimekäden tavoitteena on tehdä maa mahdollisimman omavaraiseksi.

Kiinan muuttuva kansainvälinen rooli

Kirjan mukaan kansantasavallan ulkopolitiikkaa ovat ohjanneet vakiintuneet tunnuslauseet ja linjaukset. Kylmän sodan jälkeen ulkopolitiikassa on nähty moninapaisuuteen tähtäävä pyrkimys, harmonisen maailman idea ja ”ihmiskunnan jaettu kohtalo”. Kirja ei pidä todennäköisenä antiikin kreikkalaisen historioitsijan Thukydideen mukaan nimettyä valtapoliittista ”ansaa”, jossa laskussa oleva ja nousussa oleva valta päätyvät väistämättä sotaisiin ristiriitoihin.  

Kirjoittajat pitävät Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä suursotaa todennäköisempänä kamppailua maiden edustamien yhteiskuntajärjestelmien sekä niiden perusteella muodostuvien kansainvälisten järjestysten vetovoimasta. Kiinan malli on edelleen elinvoimainen, ja yhteiskuntamallien välisessä kamppailussa Kiinan vaurauden ja vakauden yhdistelmä saattaa olla houkutteleva esimerkki kehitysmaille.

Kirjassa ei mainita, että vuonna 1949 Kiinan kommunistinen puolue asetti tavoitteekseen lopettaa vuosisatainen nöyryytys ja tehdä Kiinasta taas rikas ja mahtava. Vuonna 1978 alkanut uudistuspolitiikka ei muuttanut tätä tavoitetta, vaan oli uusi keino sen toteuttamiseksi. Vaikka on todennäköistä, ettei lähivuosina ole syntymässä suurvaltojen välistä suursotaa, Thukydideen ansa säilyy. Olisi Kiinan päättäjien kannalta tyhmää aloittaa aseiden kalistelu, jos vastassa oleva vihollinen on ylivoimainen. Mutta voimasuhteet tasoittuvat Kiinan taloudellisen kasvun ollessa jatkuvasti länsimaita nopeampaa.

Kirjoittajat pitävät Yhdysvaltojen ja Kiinan välistä suursotaa todennäköisempänä kamppailua maiden edustamien yhteiskuntajärjestelmien sekä niiden perusteella muodostuvien kansainvälisten järjestysten vetovoimasta.

Merkkejä konfliktitilanteiden syntymisestä on. Kasvaessaan Kiina tarvitsee muualta maailmasta raaka-aineita ja energiaa. Vyö ja tie -hanke on yksi ratkaisu siihen. Samalla kun Kiina investoi eri puolilla maailmaa raaka-aineiden hankkimiseen ja kuljetusinfrastruktuurin rakentamiseen, se lisää poliittista vaikutusvaltaansa.

Tämä ei lopulta kovin paljon poikkea siitä mallista, jolla läntiset suurvallat ovat rakentaneet imperiumejaan. Kiinan kasvava kansainvälinen taloudellinen ja poliittinen valta haastaa Yhdysvallat ja sen liittolaiset, jotka puolestaan pyrkivät patoamaan Kiinan etenemistä. Miten tilanne tulee kehittymään, riippuu paljon siitä, pystyykö Kiina saamaan viime vuosina hidastuneen kasvun taas käyntiin.

Hyvä yleiskatsaus ja hakuteos

Kirja onnistuu yleiskatsauksen tarjoavassa tavoitteissaan yleisesti ottaen melko hyvin: lukija saa hyvän kuvan Kiinan poliittisesta järjestelmästä, ja jokaisen Kiinasta kiinnostuneen kannattaa hankkia se kirjahyllyynsä. Toisaalta kirja kuvaa paljon kommunistisen puolueen ja valtionhallinnon hyvinkin pitkälle meneviä – ja usein jopa juridisia – yksityiskohtia.

Yksityiskohdat tuskin kiinnostavat suurta yleisöä, eivät välttämättä opiskelijoitakaan. Tästä näkökulmasta tiiviimpi esitys olisi ollut paikallaan. Ehkä kirjan yksi tavoite onkin ollut toimia jonkinlaisena tutkijoiden hakuteoksena. Tähän viittaa se, että tärkeimmät käsitteet sekä instituutioiden ja organisaatioiden nimet on annettu suluissa kiinalaisin merkein ja latinalaisille aakkosille sovitetulla pinyinillä.

VTT Olli Poropudas on eläkkeellä ja tekee tutkimusta politiikan vaikutuksesta taloudelliseen kehitykseen.

Artikkelikuva: Kuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Kirja-arvio: Kiinan poliittista järjestelmää valtavirtaisesti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.