Kirjoitus esittelee vastikään julkaistun teoksemme The Figure of the Politician in Modern and Contemporary Europe teemoja lähinnä kahden siihen kirjoittamani luvun perusteella. Verrattuna Pasi Ihalaisen historioitsijan näkökulmaan näkökulmani painottaa poliittista teoriaa ja retoriikkaa.

Aluksi esittelen kahta vastakkaista tapaa käyttää puhetta politiikasta leimakirveenä sekä vastineeksi näille Max Weberin tilapäispoliitikon käsitteellä. Kirjassa esittelen neljä historiallisesti peräkkäistä poliitikon tyyppiä, joihin viitataan käsittelemissäni parlamenttien puheissa. Teoksen loppuluvussa käsittelen sitä, kuinka myös kukin kirjassa esitelty nojaa tiettyyn politisoivaan, pelivaraa avaavaan käänteeseen, momentumiin.

Poliitikko – venyvä käsite

Poliitikko-sanaa on pitkään käytetty leimakirveenä, jonka kielteinen arvoväritys otetaan itsestään selvänä. Tällä puhetavalla on pitkä historia. Paradoksaalisesti edustuslaitosten demokratisoituminen 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen on vahvistanut tätä kielenkäyttöä. Kirjamme keskeinen idea on analysoida, sitä mitä aikaiset, myöhemmät tutkijat ja itse toimijat ovat sanoneet poliitikoista.

Toisin sanoen ‘poliitikon’ figuurin, arvoväritystä voi muuntaa retorisin keinoin. Quentin Skinner on aktivoinut käsitteiden historian normatiivisen ulottuvuuden. Keskeinen merkitys tässä suhteessa on kreikankielisellä paradiastole-figuurilla, joka mahdollistaa käsitteiden hyveiden kiistämisen, paheiden esittämisen harmittomina tai niiden neutralisoinnin.

Tämä käsite sopii mainiosti juuri poliitikkoon, josta puhutaan usein tavalla, joka tyrkyttää sanan negatiivista väritystä. Näin tehdään sekä figuurin merkitysalaa laajentamalla että sitä supistamalla.

Esimerkiksi iltapäivälehtien otsikoissa pahoina ”poliitikkoina” esitetään paikallisia valtuutettuja, puolueiden järjestöaktiiveja tai totalitaaristen maiden hallitusten ja puolueiden johtajia. Näin poliitikkopuheen merkitysalaa laajennetaan siten, että pilkka saadaan näyttämään kohdistuvan myös heihin, joille poliittinen toiminta on intensiivistä ja päätoimista, kuten parlamenttien jäseniin edustuksellisissa demokratioissa.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Yhtä tavallista on päinvastainen retoriikka. Henkilöitä pyritään pelastamaan poliitikon leimalta, samalla kun ”poliitikosta” tehdään ”tavallisen kansalaisen” vastakäsite. Kirjassamme on käsitelty sekä etuihin ja asiantuntemukseen vetoavia ryhmiä että 1960-luvulta lähtien esiin nousseita aktivisteja. Tällaiset antipoliitikko-poliitikot sekä vastustavat poliitikkoja että pyrkivät vakuuttamaan yleisönsä, että he ovat kuitenkin parempia poliitikkoja ”varsinaiset” poliitikot.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Max Weberin mukaan ”me kaikki” olemme tilapäispoliitikkoja (Gelegenheitspolitiker) silloin kun äänestämme tai ilmaisemme kantamme ”poliittisissa” yhteyksissä. Tänä päivänä esimerkiksi se, mitä syömme tai miten matkustamme, ymmärretään poliittiseksi valinnaksi ja myös maahan muuttaneet ilman äänioikeutta ja kansalaisuutta voivat toimia poliittisesti eri tavoin. Kun poliittiset valinnat ovat läsnä omassa elämässämme, suomen kielen ‘kansalainen’-ilmaus voitaisiinkin korvata tilapäispoliitikolla.

Politiikan käsitteen merkityksen laajentamisen rinnalla voi puhua sen syventämisestä, politiikan typologiani mukaisesti pelivaran eli kontingenssin avaamisesta politisointina sekä politikointina sielläkin, missä pelivaraa ei näytä olevan.Esimerkiksi velkajarrun oloissa poliittista mielikuvitusta voi käyttää löytämään teemoja tai menettelyjä, jossa aiemmin ei ole nähty mitään pelattavaa.

Politiikan ”syvyyttä” voi arvioida poliittisesti toimintaan käytetyllä ajalla, politiikalle omistautumisen intensiivisyydellä, mutta politiikan eri pelityyleihin sisältyy eriasteisia resursseissa poliitikoille.

Poliitikot toimijoina – neljä historiallista tyyppiä

Teoksessa esitän neljä retorista toposta poliitikoista. Topos viittaa puhetapoihin välineinä analysoida ja jäsentää puhetta poliitikoista, mitä aikalaiset, tutkijat tai he itse sanovat. Kaikki nämä topokset ovat edelleen käytössä suomalaisessa politiikkapuheessa.

Ensimmäinen topos viittaa politiikan taitoulottuvuuteen, joka uuden ajan alussa tuli eri kieliin. Se antaa poliitikoille henkilöinä tyypillisiä ominaisuuksia: he ovat viekkaita ja ovelia, kokeneita ja taitavia tai ”sukkelia ja kavalia”, kuten 1800-luvun suomalaisissa sanakirjoissa. Politiikka oli tuolloin siis tiedon- tai taidonala, ja ”poliitikko” viittasi hallitsijain neuvonantajiin, hovimiehiin, säätyedustajiin ja muihin kirjoittajiin, jotka harrastivat ”kannunvalantaa” poliittisista kysymyksistä, mutta ajatusta politiikasta toimintana ei vielä tunnettu.

Mutta myös toimintakäsitteen horisontissa eri eurooppalaisten maiden parlamenttipuheissa ja viitataan poliitikkoon ikään kuin ominaisuustyyppinä. Edelleen on tavallista sanoa, että henkilö ”kiero kuin poliitikko” Esimerkiksi toimittaja Suvi Turtiainen on huomauttanut, että liittokansleri Friedrich Merz käytti ”poliitikkomaista kiertoilmausta”.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi.

Poliitikon käsite muuttui tiedon- tai taidonalasta toiminnaksi ensin Englannissa 1700-luvulla, kuten olen esittänyt politiikan käsitteen historiaa koskevissa tutkimuksissani. William Selingerin teoksen Parliamentarism: From Burke to Weber mukaan ”mainion vallankumouksen” (1688–89) jälkeen hallitsija menetti valtansa neuvonantajilleen, mitä ilmensi uusi käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä. Näitä eturivin parlamentin jäseniä alettiin kutsua poliitikoiksi, ja pian he itsekin omaksuivat tämän puhetavan.

Hallituksen vastuu parlamentille vahvisti ajatusta ymmärtää politiikka pelivaraa sisältäväksi toiminnaksi. Kamppailuissa parlamentin vallan vahvistamiseksi oli Englannissa muodostunut muitakin käytäntöjä, joita olen käsitellyt Parliamentary Thinking -teoksessani. Näitä olivat jäsenten vapaus riippumattomuutena, menettelytapa, jossa esityslistan kysymyksiä käsiteltiin useista näkökulmista täysistunnoissa ja valiokunnissa sekä parlamentaarinen debatti esitysten ja muutosesitysten vahvuuksista ja heikkouksista.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi. Ajatus kaikista parlamentin jäsenistä poliitikkoina ei lyönyt läpi Ranskassa, vaan politicien on säilynyt haukkumasanana, vaikka ranskankielisessä Sveitsissä parlamentaarikot käyttävät sitä itsestään.

Puoluepoliitikko ja päätoiminen parlamentaarikko

Kolmas topos siirtää poliitikon figuurin painopisteen parlamenteista puolueisiin. Andrew Jacksonin presidenttikaudella USA:ssa 1830-luvulla käynnistyi the spoils system, virkojen valinta vaaleilla tai vaalivoittajien antamalla nimityksellä. James Bryce siteeraa The American Commonwealth -teoksessaan yhdysvaltalaista näkemystä politiikasta ”vaalien ja nimitysten voittamisena”.

Toisin kuin Euroopassa, USA:ssa politician viittasi puoluejohtajien lisäksi, kampanja-aktivisteihin, palkattuja toimitsijoihin ja jäsenkirjavirkailijoihin. Toisin kuin parlamentaarikot, valtaosa näistä poliitikoista eivät olleet itsenäisiä poliittisia toimijoita vaan osa puoluekoneistoa. Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Neljäs poliitikon kerrostuma on täysipäiväinen ammattiparlamentaarikko. Max Weber pelkäsi puoluetoimitsijain syrjäyttävän parlamentaarikot poliittisista johtoasemista. Näin ei ole käynyt, vaan parlamentaarikkoja on vahvistanut parlamentin esityslistan pidentyminen ja kiristynyt kamppailu valituksi tulemisesta, kuten Jens Borchert esittää vuonna 2003 teoksessaan Die Professionalisierung der Politik. Brittiläinen käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä on säilyttänyt asemansa tai vahvistunut: myös Petteri Orpon hallituksen kaikki ministerit ovat eduskunnan jäseniä.

Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Weberin mukaan ainoastaan ammattimaisille parlamentaarikoille, jotka osaavat tarkastella kysymyksiä vastakkaisista näkökulmista on mahdollista tehokkaasti kiistää virkailijain ja asiantuntijain tiedollinen ylivalta. Tässä suhteessa valiokunnnilla on ensisijainen merkitys.

Päätoiminen parlamentaarikko onkin tullut vallitsevaksi. Länsi-Saksan perustuslakituomioistuin päätti vuonna 1975, että liittopäiväedustajien tuli pääsääntöisesti olla täyspäiväisiä poliitikkoja, ja edustajienpalkkioiden tuli vastata tätä käytäntöä. Nyttemmin edustajien pitää myös raportoida sivutulonsa. Parlamentin jäsenet ovat alkaneet käyttää ”me poliitikot”-ilmausta, Britanniassa jo 1920-luvulta alkaen, monissa maissa 1960-luvulla, Suomessa vasta 1980- ja 1990-luvuilla.

Parlamentin jäsenet ovat siis ymmärtäneet, että politiikka on se peruste, jonka vuoksi he asettuvat ehdolle ja käyttävät parlamentaarista valtaa.

Parlamentaarisen politiikan ”syvyys”

Parlamentit ovat uudelleen vahvistaneet asemaansa malliesimerkkinä tavasta toimia poliittisesti eurooppalaisissa demokratioissa. Ei ole keksitty parlamenttia parempaa instituutiota, jossa politiikka – pelivara, kiistely ja debatti – muodostaa toiminnan ymmärtämisen mielen.

Pelityylinä parlamentarismi sisältää hallituksen parlamentaarisen vastuun lisäksi edellä mainitsemani edustajien riippumattomuuden, esitysten debatoinnin vastakkaisista näkökulmista niiden vahvuuksia ja heikkouksia arvioiden sekä monivaiheisen debatin käsitellä esityksiä eri näkökulmista ja jossa äänestys on debatin viimeinen askel.

Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi on myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Parlamentaarinen politiikka on myös oma ajatustyylinsä. Max Weberin klassisessa artikkelissaan vuonna 1904 esittämää käsitystä tieteen ”objektiivisuudesta” reilun pelin periaatteena olen kutsunut parlamentaariseksi tietoteoriaksi. Weberin käsitys koskee sekä akateemista (Erkenntnis) että arkipäiväistä tietoa (Wissen), mihin hänen käsityksensä virkatiedon ja asiantuntemuksen parlamentaarisen kontrollin mahdollisuuksista ja muodoista nojaa.

Parlamentaarinen reilu peli ideaalina poliittiselle pelivaralle mahdollistaa kiistojen poliittisuuden asteen analysoinnin, esimerkiksi vaalien ja puoluekokousten ymmärtämisenä pelityyleinä, joissa reilu peli toteutuu heikommin kuin parlamentaarisessa menettelyssä, kun vastustajat eivät istu samassa tilassa. Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Kari Palonen on valtio-opin emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Terren Hurst / Unsplash

Julkaisu Puhetta poliitikoista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuuppaukset, englanniksi nudge tai nudging, ovat pieniä ja hienovaraisia keinoja, joilla voidaan ohjata ihmisten käyttäytymistä ilman pakottamista, heidän valinnanvapautensa rajoittamista tai taloudellisten ohjauskeinojen käyttöä.

Laveimpien määritelmien mukaan tuuppauksia ovat lähes kaikki joukkoihin vaikuttamisen muodot, joissa on taustalla hyvä päämäärä. Kannustaminen ja varoittaminen; päätöksen kehystäminen olennaisella tiedolla ja esimerkiksi helposti unohtuvien terveysvaikutusten korostaminen; tietyn vaihtoehdon, kuten paperin molemmille puolille tulostamisen, asettaminen oletusarvoiseksi; tai toivotun toiminnan helpottaminen esimerkiksi laittamalla selkeät tarrat kierrätysastioihin, ovat kaikki tuuppausmenetelmiä sanan laajassa merkityksessä.

Tuuppaukset eivät siis muodosta yksiselitteistä luokkaa, jonka voisi helposti määritellä. Kuten edellinen lista antaa ymmärtää, kaikki tuuppaukset eivät myöskään perustu samanlaisiin psykologisten mekanismeihin. Osa tuuppauksista lisää tuupattavan tietoisuutta valinnasta, osa pyrkii ohjaamaan tätä kognitiivisten vinoumien avulla toivottuun suuntaan. Jälkimmäiseen luokkaan kuuluvia tuuppauksia on toisinaan pidetty manipulaationa, joka ei sovi yhteen demokraattisen päätöksenteon kanssa.

Tuuppauksen käsite on peräisin yhdysvaltalaisilta tutkijoilta Richard Thalerilta ja Cass Sunsteiniltä. Thaler ja Sunstein esittelivät tuuppaukset vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassaan, jossa he argumentoivat, että tuuppauksilla voidaan parantaa päätöksentekoa ja hyvinvointia niin yksilöiden kuin yhteiskunnankin tasolla.

Thaler on Nobel-palkittu käyttäytymistaloustieteilijä. Sunstein puolestaan on Yhdysvaltain viitatuin oikeustieteilijä. Hän myös johti Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman hallinnon käyttäytymistieteellistä yksikköä, jonka tehtävä oli muun muassa soveltaa tuuppaustutkimusta poliittisten päätösten viemiseen käytäntöön.

Tuuppaukset ovat poliittisesti houkuttelevia, sillä niille on helpompi saada äänestäjien tuki kuin verotukselle tai pakottavalle lainsäädännölle. Tämä osaltaan selittää sen, miksi hallitukset ympäri maailmaa ovat perustaneet tuuppauksia toteuttavia yksiköitä julkishallinnon tueksi.

Koska tuuppaustutkimus on herättänyt laajaa kiinnostusta ja sillä on suoria vaikutuksia myös yhteiskunnallisiin järjestelyihin, on syytä tarkastella, mitä tuuppauksista voidaan tähänastisen tutkimuksen perustella sanoa.

Ilmastotuuppaus (Climate Nudge) on Turun yliopistosta johdettu monitieteinen tutkimushanke, jossa kehitetään tuuppauksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samalla hankkeessa arvioidaan tuuppausten tehokkuutta, hyväksyttävyyttä sekä niiden eettisiä, taloudellisia ja terveydellisiä vaikutuksia, jotta käyttäytymiseen perustuvat ohjauskeinot voisivat täydentää perinteistä ilmastopolitiikkaa.

Käyn tässä kirjoituksessa läpi tutkimuksessa esiinnousseita väitteitä Ilmastotuuppaus-hankkeen aikana karttuneen ymmärryksen valossa.

Mitä tuuppaukset ovat?

Käyttäytymistaloustieteessä ja politiikassa puhutaan valinta-arkkitehtuurista (engl. choice architecture). Ilmauksella tarkoitetaan sitä, miten tietty valintatilanne on rakennettu ja esitetty ihmisille. Esimerkiksi vaihtoehtojen esitysjärjestyksen on todettu vaikuttavan ihmisten valintoihin systemaattisesti, ennustettavilla tavoilla.

Suppeassa, alkuperäisessä, merkityksessä tuuppauksia ovat vain suorat valinta-arkkitehtuuriin liittyvät vaikuttamisen muodot. Klassikoksi muodostunut esimerkki koskee ruokalan linjaston esillepanoa: terveyttä edistäviä valintoja voidaan lisätä sijoittamalla terveelliset ruoat etualalle ja helpommin tavoitettaviksi.

Tuuppauksiin liittyvä ajatus siitä, että ihmisten valintoihin on mahdollista vaikuttaa eri tavoin, ei tietystikään ole uusi. Thalerin ja Sunsteinin suuri oivallus on pikemminkin se, että inhimillisen päätöksenteon valuviat synnyttävät sekä ongelmia että mahdollisuuksia yleispoliittisten tavoitteiden toteuttamiselle.

Tuuppaukset nähdäänkin usein halpoina tapoina vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen verrattuna muihin käytettävissä oleviin keinoihin.

Ihmisten kiire, välinpitämättömyys, kärsimättömyys ja ennakkoluulot aiheuttavat ongelmia myös julkishallinnolle ja vaikeuttavat poliittisten tavoitteiden saavuttamista. Huomion kiinnittäminen valinta-arkkitehtuurin muokkaukseen voi kuitenkin tarjota uusia työvälineitä julkishallinnolle.

Erityisen houkuttelevan julkisen vallan välineen tuuppauksista tekee se, että ne on joissakin tutkimuksissa todettu hyvin kustannustehokkaiksi. Tuuppaukset nähdäänkin usein halpoina tapoina vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen verrattuna muihin käytettävissä oleviin keinoihin.

Tuuppaukset toimivat?

Tuuppauskeskustelu pyörii usein vaikuttavilta näyttävien tapausten varassa. Jo ennen tuuppausten nousua keskusteluun havaittiin, että esimerkiksi yliopisto-opiskelijoiden juopotteluun oli mahdollista vaikuttaa hillitsevästi mainoksilla, jotka valistivat opiskelijoita siitä, että valtaosa opiskelijoista suhtautui negatiivisesti kovaan humaltumiseen.

Kuuluisassa Opower-tuuppauksessa havaittiin, että antamalla ihmisille vertailevaa tietoa heidän naapureittensa energiankulutuksesta yhdistettynä kannustaviin tai moittiviin viesteihin, näiden energiankulutusta oli mahdollista hillitä pelkällä viestinnällä.

Eräs pitkäkestoisimmista ja onnistuneimmista tuuppauskampanjoista on Teksasin roskaamisen vastainen kampanja Don’t Mess with Texas. Jo neljänkymmenen vuoden ajan julkisuuden henkilöitä esittävät mainokset ovat kertoneet nuorisolle, ettei roskaaminen sovi yhteen teksasilaisen hengen ja identiteetin kanssa.

On myös näyttöä siitä, että tietyn tyyppiset tuuppaukset toimivat ainakin rajatuissa asiayhteyksissä. Ravitsemusta koskevissa valinnoissa ruoan sijoittelulla voidaan joidenkin meta-analyysien mukaan tukea merkittävästi terveyttä edistäviä valintoja.

On myös näyttöä siitä, että tietyn tyyppiset tuuppaukset toimivat ainakin rajatuissa asiayhteyksissä. Ravitsemusta koskevissa valinnoissa ruoan sijoittelulla voidaan joidenkin meta-analyysien mukaan tukea merkittävästi terveyttä edistäviä valintoja. Tuuppauksilla on havaittu huomattavia vaikutuksia myös ylipainon hillintään tähtäävissä interventioissa.

Koontitutkimusten perusteella tulokset eivät kuitenkaan vaikuta näin suoraviivaisilta. Tähän mennessä laajimmassa tuuppauksia koskevassa meta-analyysissä havaittiin vain kohtalaisia vaikutuksia, mutta myös merkittävää vaihtelua vaikuttavuudessa erilaisten tuuppaustyyppien välillä. Toisaalta jopa näiden koontitutkimusten tulokset on viime aikoina kyseenalaistettu.

Tuuppaukset eivät toimikaan?

Empiirisiä tieteitä riepotteleva toistettavuuskriisi kohdistuu erityisesti käyttäytymistieteellisiin tutkimustuloksiin. Lupaavilta vaikuttavat tulokset eivät useinkaan toistu seuraavissa tutkimuksissa, minkä vuoksi yksittäisten tutkimusten tuloksiin on syytä suhtautua varauksella.

Erityistä huomiota on saanut tuuppaustutkimusten julkaisuvinouma. Kyse on siitä, että selkeitä vaikutuksia raportoivat tutkimusartikkelit on helpompi saada julki tieteellisissä julkaisuissa kuin niin sanottuja nollatuloksia raportoivat tutkimukset. Tämä vaikuttaa erityisesti meta-analyysien luotettavuuteen. Mikäli merkittävää osaa tuloksista, joissa mitään vaikutusta ei ole löytynyt, ei koskaan julkaista, eivät ne myöskään päädy osaksi koontitutkimusten aineistoa. Näin koontitutkimukset saattavat ylikorostaa tuuppausten vaikuttavuutta.

Edellä mainitussa laajassa meta-analyysissä havaitut tuuppausten myönteiset vaikutukset katosivatkin kokonaan, kun toinen tutkimusryhmä analysoi tulokset uudelleen ja käytti vaihtoehtoista tilastollista menetelmää julkaisuvinouman huomioimiseksi.

Saatavilla olevan tiedon valossa tuuppaukset eivät siis tarjoa käyttäytymistieteellistä ihmelääkettä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Julkaisuvinouman vaikutus voidaan yrittää kiertää myös tietolähdettä vaihtamalla. Vinouma syntyy akateemisen julkaisuprosessin luonteen vuoksi: tieteellisissä julkaisuissa merkittävät tulokset saavat etusijan. Ei-akateemisia, valtiollisia tuuppausyksiköitä on kuitenkin olemassa jo merkittävä määrä. Näiden yksiköiden kartuttamat tiedot niiden itse toteuttamista interventioista sisältävät sekä onnistumiset että epäonnistumiset. Tietojen avulla on mahdollista tutkia luotettavammin tuuppausten tehokkuutta.

Asiaa tästä näkökulmasta tarkastelleet tutkijat havaitsivat, että vaikka tuuppauksilla näyttää olevan jonkin verran vaikutusta, on niiden vaikutus todellisuudessa paljon vaatimattomampi kuin akateemisiin julkaisuihin perustuvat meta-analyysit usein antavat ymmärtää.

Saatavilla olevan tiedon valossa tuuppaukset eivät siis tarjoa käyttäytymistieteellistä ihmelääkettä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Jotkin tuuppaukset, kuten terveydenhuollossa ammattilaisille suunnatut kehotukset ja muistutukset oikeista toimintatavoista, ovat todennäköisesti suotuisissa olosuhteissa varsin tehokkaita. Hajanaisten ja keskenään ristiriitaisten tutkimustulosten vuoksi on kuitenkin vaikeaa tai jopa mahdotonta arvioida etukäteen luotettavasti tuuppauksen todennäköistä vaikuttavuutta.

Tuuppauksista ei ole ihmelääkkeeksi

Tuuppaukset eivät saatavilla olevan tutkimustiedon valossa tarjoa yksinkertaista tai yleispätevää ratkaisua yhteiskunnallisiin ongelmiin. Vaikka tietyissä tilanteissa on saatu lupaavia tuloksia, kokonaiskuvaa hämärtävät tutkimushavaintojen vaihtelu, julkaisuvinouma ja vaikeus ennakoida tuuppausten toimivuutta etukäteen. Tässä valossa tuuppausten käyttöön julkishallinnon työkaluna on syytä suhtautua varauksella.

Ehkä suurimmat ongelmat tuuppausten käytössä liittyvät lopulta niiden helppoon toteutettavuuteen. Ilmastotuuppaus-hankkeen kuluessa on havaittu, että tuuppausten huomioiminen itsessään suuntaa usein huomiota juuri niihin vaihtoehtoihin, joihin tuuppauksia voidaan soveltaa.

Erityisesti rikkaiden tuuppaaminen ympäristöystävällisempiin vaihtoehtoihin olisi perusteltua, koska suuret tulot korreloivat vahvasti suuren ympäristöjalanjäljen kanssa. Kuitenkin näyttäisi olevan niin, että tuuppaukset kohdistetaan usein pieni- ja keskituloisiin.

Ilmastotuuppauksia toteuttamalla voidaan antaa vaikutelma aktiivisesta ilmastotyöstä, vaikka merkittävästi tehokkaammat vaikutusmahdollisuudet, kuten verotukselliset ja lainsäädännölliset keinot, jätetään käyttämättä. Sähköautojen latauspisteiden värikäs mainonta saattaa olla näkyvää, mutta jäädä ympäristövaikutuksiltaan varsin vaatimattomaksi verrattuna joukkoliikenteen kehittämiseen.

Toisinaan tuuppaukset kohdistuvat myös vääriin ryhmiin. Erityisesti rikkaiden tuuppaaminen ympäristöystävällisempiin vaihtoehtoihin olisi perusteltua, koska suuret tulot korreloivat vahvasti suuren ympäristöjalanjäljen kanssa. Kuitenkin näyttäisi olevan niin, että tuuppaukset kohdistetaan usein pieni- ja keskituloisiin.

Tuuppauksiin keskittyminen saattaa siis jossain tapauksissa estää tehokkaampien toimien toteuttamisen ja hukata rajallisia resursseja vaikutusyrityksiin, joiden tehokkuudesta ei ole takeita.

FT Jani Sinokki työskentelee filosofian erikoistutkijana Ilmastotuuppaus-hankkeessa Turun yliopistossa ja tekee tiedeviestintää Vihatohtori-nimellä.

Artikkelin kuvituskuva: Jametlene Reskp / Unsplash

Julkaisu Tuupata vai eikö tuupata? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antiikin Kreikassa politiikkaa käsitelleet ajattelijat kuvasivat, kuinka ylimielisyys, vallan väärinkäyttö ja koettu epäoikeudenmukaisuus voivat murentaa yhteiskuntarauhaa sekä johtaa demokratiasta tyranniaan. Kun valtaapitävät ylittävät valtuutensa, halveksivat kansaa ja jättävät huolehtimatta yleisestä oikeudenmukaisuuden kokemuksesta, seuraukset voivat olla kauaskantoisia ja yhteiskuntarauhalle epäedullisia.

Aihe on ajankohtainen populistisen politiikan nousun ja suosion myötä, mutta yhteiskunnallinen polarisaatio ja henkilölähtöisen politiikan haasteet olivat tuttuja aiheita jo antiikin Kreikassa. Esimerkiksi filosofit Aristoteles ja Platon kuvaavat poliittisissa teoksissaan, kuinka hybris ja jaettu tyytymättömyyden tunne johtavat yhteiskuntarauhan järkkymiseen sekä demokratian muuttumiseen tyranniaksi.

Antiikissa esiintyneet ajatukset ovat yhä relevantteja ja herättelevät miettimään, kuinka niiden avulla voitaisiin löytää nykypäivänkin poliittisen kulttuurin tutkimiseen ja ymmärtämiseen sopivia näkökulmia.

Oman arvon yliarvioinnista muiden kaltoinkohteluun

Antiikin kreikkalaista, monivivahteista hybriksen käsitettä on tutkittu pitkään ja eri näkökulmista. Keskeinen erimielisyys tutkijoiden keskuudessa on koskenut sitä, käsitettiinkö hybris loukkaavaksi väkivallanteoksi vai myös tuota tekoa ennakoivaksi mielentilaksi.

Kysymyksenä on säilynyt, onko hybriksellä oltava aina uhri tai kohde? Vaikuttaa siltä, että antiikin Kreikassa hybris ymmärrettiin omasta erinomaisuudesta haltioitumisen aiheuttamaksi psykologiseksi tilaksi, joka sokeutti henkilön sekä inhimillisille rajoituksille että ihmisten välisen vuorovaikutuksen pelisäännöille, johtaen jumalten uhmaamiseen ja kanssaihmisiä alentavaan käytökseen.

Perinteisen, erityisesti runoudessa esiintyvän käsityksen mukaan hybris oli seurausta ylenpalttisesta hyvinvoinnista, jonka ajateltiin aiheuttavan kylläistä itsetyytyväisyyttä. Rikkauden, samoin kuin nuoren iän ja päihtymystilan, nähtiin erityisesti altistavan hybrikselle. Toisinaan hybris esitettiin kohtuullisuuden (kreikaksi sôfrosynê) vastakohtana.

Kreikassa hybris ymmärrettiin omasta erinomaisuudesta haltioitumisen aiheuttamaksi psykologiseksi tilaksi, joka sokeutti henkilön sekä inhimillisille rajoituksille että ihmisten välisen vuorovaikutuksen pelisäännöille.

Aristoteleen mukaan hybris merkitsi ylemmyyden osoittamisesta ja toisen loukkaamisesta saatua mielihyvää. Hybris on vähättelyn kahdesta muodosta toinen, kun toinen on halveksunta. Hybris liittyikin klassisessa Ateenassa (n. 480–330 eaa.) tahalliseen julkiseen häpäisemiseen ja se oli laissa kielletty.

Hybris poikkesi tavanomaisesta panettelusta siinä, että se liittyi tekijän motiiviin. Oli eri asia pahoinpidellä tai herjata malttinsa menettäneenä kuin siksi, että katsoi olevansa kohdettaan arvokkaampi ja siksi oikeutettu kohtelemaan uhriaan kaltoin. Vain jälkimmäisessä tapauksessa henkilön saatettiin katsoa syyllistyneen hybrikseen, vaikka myös herjaaminen ja pahan puhuminen (erityisesti kuolleista ja viranomaisista) oli laitonta. Hybristä ei kuitenkaan laissa erikseen määritelty.

Hybris ja yhteisön vaarantuminen

Toisin kuin pahoinpitely tai solvaaminen, hybris oli julkisen syytteen alainen rikos.  Syytteen sai siis nostaa kuka tahansa kansalainen. Julkinen syyte merkitsi myös sitä, että rikkomuksen katsottiin kohdistuneen yhteisöön ja olevan sille vaaraksi. Hybriksen vastaisen lain voidaankin katsoa liittyneen yksittäisen kansalaisen kunnian varjelemiseen sekä koko yhteiskunnan suojelemiseen. Samalla sen voi ajatella suojelleen kansalaisten lähtökohtaista arvokkuutta.

Laki kielsi hybriksen niin kansalaisia eli vapaita miehiä kuin naisia, lapsia ja orjia kohtaan. Tämä oli poikkeuksellista, sillä orjalla ei yleensä katsottu olevan lainkaan lähtökohtaista arvokkuutta tai loukattavaa ”kunniaa”. Antiikin Kreikassa käytettiin orjatyövoimaa ja orjat olivat aristoteelisen näkemyksen mukaan “välineitä käyttäviä välineitä”, joiden sielusta puuttui rationaalinen osa: orjilla oli kirjaimellisesti välineellinen arvo.

Hybristä pidettiin valtion kannalta vaarallisena olotilana, sillä toisia ihmisiä ylenkatsovan käytöksen pelättiin yksityiseltä yleiselle tasolle levitessään lietsovan yhteiskunnallista epävakautta.

Professori Mirko Canevaro esittää hybriksen vastaisen lain virinneen ajatuksesta, että hybristinen yksilö vaarantaa yhteisön yliarvioimalla oman arvonsa suhteessa muihin ja siksi vaatii itselleen enemmän kuin muille. Ehkä lakiin olikin sisällytetty myös naiset, lapset ja orjat siksi, että näihin ”epäkansalaisiin” suhtautumisen ajateltiin kertovan jotakin olennaista henkilön luonteesta.

Hybristä pidettiin valtion kannalta vaarallisena olotilana, sillä toisia ihmisiä ylenkatsovan käytöksen pelättiin yksityiseltä yleiselle tasolle levitessään lietsovan yhteiskunnallista epävakautta (kreikaksi stasis). Aristoteles listaakin Politiikka-teoksensa viidennessä kirjassa hybriksen yhdeksi yhteiskuntarauhan järkkymisen syistä. Hyödynnän seuraavassa Douglas Cairnsin, Mirko Canevaron ja Kleanthis Mantzouranisin tutkimustuloksia, jotka ovat syntyneet osana kreikkalaisia kunniakäsityksiä perannutta Honour in Classical Greece -tutkimushanketta.

Tasa-arvonäkemykset levottomuuksien taustalla

Stasis eli yhteiskunnallinen kahakointi johtuu aina eriarvoisuudesta, sanoo Aristoteles Politiikka-teoksessa. Hänen mukaansa tasa-arvoa on kahdenlaista: numeerista ja ansioon perustuvaa. Edellinen liittyy määrään (tasajako), jälkimmäinen laatuun (ansioperustaisuus). Aristoteleen mielestä valtiomuotoa ei pitäisi perustaa kumpaankaan yksinään, sillä tällainen valtiomuoto ei kestä.

Aristoteleen mukaan demokratiat syntyvät vaatimuksesta tasa-arvoiseen jakoon kaikkien kesken. Demokratian kannattajat uskovat, että kaikki ovat lähtökohtaisesti vapaita, jolloin he ovat tasa-arvoisia kaikessa muussakin. Harvainvallan kannattajat taas uskovat, että mittava omaisuus tekee heistä muita parempia ja arvossaan suurempia.

Demokratioissa, joissa enemmistö hallitsee, syntyy levottomuuksia silloin, kun yhdenvertaisuus on uhattuna. Rikkaiden hallitsemissa oligarkioissa taas kahakoidaan silloin, kun vallitseva eriarvoisuus kyseenalaistetaan ja tasa-arvovaatimukset lisääntyvät. Pohjimmiltaan kyse on siis ideologisesta mieltymyksestä ja juurtuneista asenteista: kuka tai mikä yhteiskuntaluokka mitäkin ansaitsee, kuinka paljon ja millä perusteella?

Aristoteleen mukaan ihmiset kapinoivat sellaista valtiomuotoa vastaan, joka sallii vallanpitäjien julkeuden ja ahneuden eli hybriksen.

Aristoteleen ajatus on, että levottomuuksissa on aina kyse materiaalisen tai henkisen hyvän epäoikeudenmukaiseksi koetusta jakautumisesta. Perimmäisenä stasiksen alkusyynä eli levottomuuksien aiheuttajana näyttäytyy Aristoteleen ajattelussa siis epäreiluksi koettu voiton ja arvostuksen jakautuminen. Muihin yhteiskuntarauhan järkkymisen syihin lukeutuvat hybris, pelko, liiallinen ylivalta, halveksunta ja vallan suhteeton kasvu.

Aristoteleen mukaan ihmiset kapinoivat sellaista valtiomuotoa vastaan, joka sallii vallanpitäjien julkeuden ja ahneuden eli hybriksen. Demokratioissa stasiksen pääasiallinen syy on demagogien eli kansankiihottajien (kirjaimellisesti ”kansanjohtajien”) julkeus, sillä he lietsovat vastakkainasettelua tavallisen kansan ja rikkaan kansanosan välillä.

Hybris johtaa demokraattisissa oloissa stasikseen siten, että korostuneen omanarvontunnon johdattama henkilö arvelee olevansa muita arvokkaampi ja siten ansaitsevansa enemmän valtaa kuin muut. Tällöin syntyy kumoukselliseenkin toimintaan mahdollisesti johtavia levottomuuksia, jotka kumpuavat kansalaisten reaktiosta hybristisen yksilön toimintaan.

Kansa ja sen kiihottajat luovat tyrannin

Sekä Aristoteles että Platon jakoivat valtion hallintomallit hyviin ja rappeutuneisiin valtiomuotoihin. Kaikkia rappeutuneita valtiomuotoja yhdistää hallitseminen hallitsijan eduksi, kun taas hyvissä valtiomuodoissa hallitaan yhteiseksi eduksi. Hallitsemisen tapoihin kuuluivat kuninkuus, jonka vääristymänä oli tyrannia, sekä aristokratia eli parhaiden valta, jonka kääntöpuolena oli oligarkia eli rappeutunut harvainvalta.

Myös demokratialla tai enemmistön vallalla oli hyvä ja huono muotonsa – hyvää muotoa Aristoteles kutsuu hankalasti suomennettavalla, monimerkityksisellä termillä politeia, joka tässä yhteydessä tarkoittaa yhteistä hyvää ajavaa valtiomuotoa, jossa kansan- ja harvainvallan parhaat piirteet sekoittuvat. Demokratia oli Aristoteleen mielestä politeiaa heikompi vaihtoehto, sillä se edusti hänelle omaa etuaan ajavan, köyhän enemmistön valtaa.

Aristoteleen poliittisessa ajattelussa demokratia on pahimmillaan joukon valtaa. Tällaisessa tilanteessa kansanvalta ei perustu laille ja järjestykselle vaan järjestäytymättömän massan hetkellisille mielihaluille. Valta on laumalla, jota rationaalisen harkinnan sijasta ohjaavat demagogit. Yhteiskuntarauhaa saattaakin järkyttää myös se, että kuka tahansa kyvykäs puhuja voi retoristen taitojensa avulla saada poliittista valtaa ja lopulta nostaa ”kansan” lakien yläpuolelle.

On kiinnostavaa, kuinka Platon psykologisoi tyrannin mielihalujensa orjaksi, joka ei kykene hallitsemaan itseään.

Aristoteles ei kuitenkaan näe demokratiaa tyranniaan automaattisesti johtavana kehityksen vaiheena, sillä hän ei pidä valtiomuotojen muutosta teleologisena, tiettyyn päämäärään johtavana vääjäämättömänä kehityskulkuna vaan keskittyy analysoimaan valtiomuotojen erityispiirteitä.

Platon tarjoaa toisen näkökulman. Hän katsoo demokratian muuttuvan väistämättä tyranniaksi, kun liika vapaus johtaa sekasortoon, vahvan johtajan kaipuuseen ja tätä kautta demagogin nousuun. Esiin noustessaan demagogi esittää itsensä kansan suojelijana, lupaa puhdistaa valtion vihollisista ja mielistelee massoja. Kansan antaessa demagogille yhä lisää valtaa tästä tulee lopulta tyranni, joka hallitsee yksin eikä ole kenellekään tilivelvollinen.

Edellä esitetyt ajatukset heijastelevat Aristoteleen ja Platonin kansaan liittyneitä, jossain määrin ennakkoluuloisiakin näkemyksiä. Joka tapauksessa on kiinnostavaa, kuinka Platon psykologisoi tyrannin mielihalujensa orjaksi, joka ei kykene hallitsemaan itseään.

Hillittömyytensä vuoksi Platonin tyranni näyttäytyy hahmona, jossa hybriksen eri aspektit – kuten väkivalta, ylimielisyys ja itsekurin puute – yhdistyvät. Voisiko ajatella, että kansalaisten keskuudessa jaettu tyytymättömyyden kokemus saattaa nykyaikanakin johtaa hybristiseen diktatuuriin, jos kansa antautuu demagogin johdatettavaksi?

FT Suvi Kuokkanen on tieteiden ja aatteiden historian vieraileva vanhempi tutkija Oulun yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Rafael: Ateenan koulu (1509–1511) Wikimedia Commons, CC0, Public Domain

Julkaisu Hybris, kansa ja yhteiskuntarauhan järkkyminen antiikin Kreikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehityspsykologiasta alkunsa saaneesta resilienssistä on tullut aikamme muotisana. Kiinnostus ihmisen kykyyn toipua vastoinkäymisistä, niin sanottu kriisinkestävyys, on levinnyt tutkimus- ja ammattialalta toiselle aina organisaatiokehitykseen, kansalliseen turvallisuuteen ja terapeuttiseen itsehoivakirjallisuuteen asti. Suosionsa myötä alkujaan positiivisista ja toivoa herättävistä ominaisuuksistaan tunnettua käsitettä on sittemmin tarkasteltu myös kriittisesti.

Esimerkiksi kriittiset resilienssitutkijat David Chandler ja Julian Reid ovat tuoneet esiin, miten nykyajan resilienssipuhe toimii hallinnan muotona. Se siirtää vastuun ulkoisesta epävarmuudesta uusliberaalille, itseohjautuvalle yksilölle, jolta odotetaan kykyä sopeutua kriiseihin ja ulkoisten olosuhteiden aiheuttamiin haasteisiin.

Sosiologian professori Eva Illouz on niin ikään argumentoinut, että yksilökeskeinen ja epäpolitisoitu – yhteiskunnallisista rakenteista ja niiden taustalla vallitsevista poliittista päätöksistä etäännytetty – ymmärrys resilienssistä peittää alleen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisten instituutioiden vastuun. Tällöin yksilöt jätetään selviytymään oman onnensa nojaan. Illouzin tavoin resilienssin militarisoitumista tutkinut filosofi Robin May Schott on valmis julistamaan resilienssin epäonnistuneeksi käsitteeksi.

Uusliberaalin resilienssikäsityksen valtavirtaistumisesta huolimatta resilienssi ja poliittinen vastarinta eivät sulje toisiaan pois – päinvastoin. Kansalais- ja vastarintaliikkeet kautta aikojen ovat todiste kriisinkestävistä yhteisöistä ja strategioista, joiden päämääränä on eriarvoistavien valtarakenteiden muuttaminen, ei niihin sopeutuminen.  Yksilökeskeistä ja poliittisesti etäännytettyä resilienssikeskustelua haastetaan tälläkin hetkellä muun muassa globaalien kansalaisliikkeiden sisällä.

Resilienssi osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä

Tuoreen tulokulman resilienssiin 2000-luvulla tarjoaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien liikkeiden sisällä Pohjois-Amerikasta käsin yleistynyt politisoidun paranemisen viitekehys. Se tuo huomion rakenteellisen syrjinnän aiheuttaman trauman ja kollektiivisen paranemisen merkitykseen osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä ja kansalaisliikkeiden resilienssiä.

Viitekehyksen keskiössä on mustiltakin feministeiltä tuttu argumentti, jonka mukaan rakenteellisen muutoksen lisäksi sosiaalinen oikeudenmukaisuus vaatii sorron sisäistetyistä rakenteista vapautumista.  Esimerkiksi Audre Lorde  ja bell hooks kiinnittivät huomiota siihen, miten sorron mekanismit sisäistyivät ja näkivät rasismin, seksismin ja luokkasorron kokemuksellisten rakenteiden purkamisen keskeisenä osana mustien naisten vapautumista. Mustien feministien perintö näkyy eritoten ruumiillisen kokemuksen arvostuksessa sekä siinä, miten radikaali itsehoiva nähdään välttämättömänä osana poliittista resilienssiä.

Politisoidun paranemisen viitekehys syventää ruumiillista näkökulmaa entisestään. Se korostaa, että sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Se havainnollistaa, miten toistuvat syrjinnän ja turvattomuuden kokemukset voivat muovautua hermoston opituiksi selviytymisstrategioiksi ja ilmentyä automaattisina kehollisina reaktioina kuten itsensä pienentämisenä, oman äänensä vaientamisena tai siinä miten keho on jatkuvasti varuillaan myös silloin, kun varsinaista uhkaa ei ole.

Liikkeen sisällä hyödynnetään muun muassa politisoitua somatiikkaa, jossa keho- ja liiketerapioista tuttuja, keholliseen aistimustietoon perustuvia harjoitteita sovelletaan sisäistetyn syrjinnän malleista pois oppimiseen, hermostolliseen itsesäätelyyn, kehollisen toimijuuden ja resilienssin vahvistamiseen.  Näin keho nähdään samaan aikaan myös tiedon, vapautumisen ja vastarinnan paikkana – osana kollektiivista muutosta.

Poliittis-somaattisesta näkökulmasta resilienssi kytkeytyykin kiinteästi kehollisuuteen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen.  Somaattisen psykologian professori Rae Johnsonin mukaan resilienssiä voi vahvistaa toistuvan kehollisen resursoinnin ja poliittisen vastarinnan avulla. Resursointi on kykyä tulla tietoiseksi hermostollisesta tilastaan ja palata kehollisen turvan, vakauden ja mukavuuden tilaan. Se perustuu hermostolliseen itsesäätelyyn, jonka voi nähdä uudenlaisena radikaalin itsehoivan muotona.

Kolme toisiaan täydentävää vastanarratiivia uusliberaalille resilienssille

Tuoreessa artikkelissani tutkin tarkemmin vastarintaan kietoutuvan kehollisen resilienssin ilmenemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä. Aineisto koostui kymmenestä somatiikan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden risteymässä toimivan asiantuntijan haastattelusta. Esittelen seuraavaksi kolme tapaa, joilla heidän käsityksensä resilienssistä toimii vastavoimana uusliberaalille puheelle:  

1. Vastuun siirtäminen yksilöiltä rakenteellisille instituutioille
   Uusliberaalin, yksilöihin kohdistuvan jatkuvan sopeutumisvaateen sijaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toimijat uskovat poliittisen vastarinnan voimaan. Ruohonjuuritason kansalaisaktivisteille uusliberalismi kietoutuu yhteen muiden risteävien sorron mekanismien, kuten kolonialismin, rasismin, seksismin ja ableismin kanssa.
   
   Tästä näkökulmasta käsin resilienssi tulee ymmärtää ensisijaisesti yhteisön kykynä nousta aina uudestaan sortavaa politiikkaa ja instituutioita vastaan – ei yksilön velvollisuutena sopeutua alati lisääntyvään epävarmuuteen.
   
   Toisin sanoen sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien kansalaisaktivistien resilienssi kytkeytyy ensisijaisesti poliittiseen toimijuuteen ja eriarvoisuutta tuottavien rakenteiden ja politiikkojen haastamiseen. Se riisuu uusliberaalin, poliittisesti etäännytetyn resilienssipuheen sumuverhon ja kääntää vastuukysymyksen kohti yhteiskunnallisia instituutioita.
   
   
2. Itseohjautuvuuden vaatimuksen sijaan radikaalia itsehoivaa
   Uusliberaalin itseohjautuvuuden ja selviytymisen sijaan politisoidun paranemisen viitekehys vaalii mustilta feministeiltä tuttua radikaalin itsehoivan ja kollektiivisen paranemisen ajatusta. Poliittista jaksamista ei oteta annettuna, vaan tuomalla huomio keholliseen resursointiin ja sisäistetystä syrjinnästä vapautumiseen tuetaan samalla kestävää vastarintaa.
   
   Sen sijaan, että yksilön tulisi sopeuttaa itsensä alati muuttuviin ulkoisiin olosuhteisiin, tavoitteena on purkaa sisäistettyjä sorron mekanismeja, joita uusliberaalit ja kapitalistiset hegemoniset valtarakenteet tuottavat. Tähän kentällä yleistynyt politisoitu somatiikka tarjoaa entistä konkreettisempia menetelmiä.
   
   Politisoitu somatiikka auttaa tulemaan tietoiseksi, miten monin eri tavoin sorrot rakenteet kehollistuvat ja tuottavat erillisyyden kokemusta. Samalla se nostaa länsimaisessa kulttuurissa rationaaliselle mielelle toissijaiseksi jääneen kehollisen aistimustiedon keskeiseksi voimavaraksi ja vastarinnan lähteeksi.
   
   Sisäisen muutosprosessin seurauksena voi asuttaa itsensä uudella tavalla, ”ottaa oman kehonsa takaisin”. Kehollisesta toimijuudesta käsin on helpompi vastustaa uusliberaaleja hallinnan mekanismeja, kuten pakottavaa sopeutumisen tarvetta sekä itsensä muokkaamista ja kehittämistä ulkoapäin tulevien vaatimusten mukaiseksi.
   
   
3. Hallinnan vastavoimana alhaalta ylöspäin rakentuva muutos
   Uusliberaali puhe resilienssistä voidaan nähdä ylhäältä alaspäin suuntautuvana hallinnan muotona, jonka avulla pyritään tuottamaan resilienttejä ja sopeutuvia yksilöitä palvelemaan vallitsevaa kulttuurista ja institutionaalista järjestystä. Sen sijaan kansalaisliikkeet tarjoavat alhaalta ylöspäin rakentuvan, kollektiiviseen vapautumiseen tähtäävän mallin.
   
   Tässä kontekstissa resilienssi ymmärretään paitsi yksilön elettynä kokemuksena ennen kaikkea kollektiivisena, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen suuntautuvana voimana.
   
   Yksi haastattelemistani sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä työskentelevistä pioneereista, The Resilience Toolkit-koulutusohjelman perustaja Nkem Ndefo kuvaa resilienssikäsitystään ”alkemiallisena”. Kyse on prosessista, jossa lisääntynyt kyky toipua vastoinkäymisistä ja vapautua sisäistetystä sorron mekanismeista muuttuu aktiiviseksi poliittiseksi toiminnaksi. Sen tavoitteena ei ole pelkästään selviytyä, vaan muuttaa eriarvoisuutta tuottavat järjestelmät paikoiksi, joissa on mahdollista kukoistaa.
   

Kytkemällä resilienssin vastarintaan ja kehollisuuteen globaalit kansalaisaktivistit muistuttavat poliittisen toimijuuden tärkeydestä ja toimivat esimerkkeinä ruohonjuuritasolta nousevasta muutosvoimasta.  Samalla he osoittavat, miten uusliberaali resilienssipuhe osallistuu sorron mekanismien ylläpitämiseen ja eriarvoisuuden tuottamiseen.

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Teksti pohjautuu artikkeliin: Jussila, Susanna. (2025). ”Embodied Resilience and Political Resistance. Transformative Voices from Today’s Social Justice Movements.”  Journal of Language and Politics ja Jussilan työn alla olevaan väitöskirjaan.

Artikkelin kuvituskuva: Etactics Inc / Unsplash

Julkaisu Radikaali resilienssi: Globaalit kansalaisaktivistit haastavat uusliberaalin resilienssipuheen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kriisi-sana tarkoitti aluksi vain yllättävää ja vaikeaa tilannetta, johon täytyy reagoida heti. Ensin sanaa käytettiin, kun puhuttiin sairauskohtauksesta. Vähitellen ihmiset alkoivat käyttää kriisi-sanaa monissa eri tilanteissa. Nykyisin puhutaan kriisistä silloinkin, kun tilanne ei ole yllättävä ja äkillinen eikä se vaadi nopeaa reagointia.

Poliitikot käyttävät kriisi-sanaa usein ja monesta asiasta. Poliitikot puhuvat esimerkiksi talouskriisistä ja ympäristökriisistä. Kriisi-sanaa käytetään myös monen muun yhteiskunnallisen ongelman yhteydessä. Poliitikko voi esimerkiksi sanoa, että on kriisi, kun Suomessa syntyy vähemmän lapsia kuin ennen.

Miksi kriisi-sanaa käytetään niin paljon?

Kriisi-sana korostaa, että tilanne on vakava. Sana kertoo, että jotain epänormaalia on tapahtunut tai tapahtuu. Kriisi-sana liittyy aina johonkin uhkaan: luonto, ihminen tai yhteiskunta ovat vaarassa.

Kun poliitikko käyttää tätä sanaa, hän kertoo, että asia on hänestä tärkeä. Samalla hän toivoo, että hänen viestinsä saa paljon huomiota. Ihmisiä kiinnostavat usein poikkeukselliset viestit. Jos viesti on yleinen ja kertoo tavallisista asioista, ihmisten huomiota voi olla vaikea saada. Uhkaava viesti pysäyttää ihmisen helpommin.

Mitä ongelmia kriisi-sanaan liittyy?

Monet kriisit ovat todellisia. Meillä on ollut esimerkiksi koronakriisi, ja maailmassa on ilmastokriisi.

Poliitikot voivat kuitenkin sanoa kriisiksi asiaa, joka ei ole kriisi kaikkien mielestä. Myös media toimii näin. Uutisia on paljon, ja eri mediat kilpailevat ihmisten huomiosta.

Kun kriisi-sanaa käytetään paljon, sen tehokkuus heikentyy. Samalla sanan merkityksestä tulee epäselvä, kun se ei enää liity vain tilanteisiin, jotka ovat oikeasti äkillisiä tai uhkaavia. Ihmisten on vaikea tietää, mikä tieto on totta ja miten asiat ovat oikeasti, jos kriisin tapaisia sanoja käytetään usein ja hyvin erilaisissa tilanteissa.

Jos ihmiset tottuvat siihen, että vakavaa ongelmaa sanotaan aina ”kriisiksi”, sanaa pitää käyttää todella monissa tilanteissa. Muuten ihmiset eivät ajattele, että ongelma on vakava.

Toisaalta puhe äkillisistä kriiseistä voi viedä myös liikaa huomiota muilta asioilta. Jos politiikassa tai mediassa puhutaan vain äkillisistä ja yllättävistä kriiseistä, emme ehkä huomaa muita ongelmia Suomen yhteiskunnassa. Yhteiskunnassa on paljon vakavia ongelmia, jotka eivät ilmene tai etene nopeasti. Esimerkiksi ihmisten taloudellinen eriarvoisuus on tällainen asia.

Jos näitä ongelmia ei korosteta sanomalla niitäkin kriiseiksi, ihmiset voivat tottua niihin. He voivat ajatella, että nämä asiat eivät ole kriisejä tai ongelmia, vaan tavallista elämää. Kuitenkin nämäkin asiat ovat suuria ongelmia, jotka päättäjien täytyy ratkaista.

Mitä kriisi-sanalle täytyisi tehdä?

Kriisi-sanaan liittyy siis paljon ongelmia. Siksi tämän sanan käyttöä täytyy tutkia kolmesta näkökulmasta:

• Mitä asioita sanotaan kriisiksi
• Miten kriisi-sanan käyttö ohjaa politiikkaa ja päätöksiä
• Millaista tietoa kansalaiset saavat?

Tämä tieto on tärkeää. Tutkijoiden ja päättäjien täytyy tietää, mitkä asiat ovat todellisia kriisejä ja millaisen tiedon ja tutkimuksen avulla näitä kriisejä voidaan ratkaista.

Kirjoittaja Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Teppo Eskelisen artikkelista, joka on julkaistu helmikuussa 2025. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Saavuta Asiantuntijapalvelut Oy:stä

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Miksi kriisi-sana on yleinen politiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Blame (2025). Ohjaus: Christian Frei, Sveitsi

Aluksi kamera seuraa pimeästä luolasta tiheänä parvena ulos liihottavia lepakoita. Pian katsoja kuljetetaan läheisen maalaiskylän kautta Hongkongin pilvenpiirtäjien keskelle. Huolestuneiden uutistenlukijoiden kysymykset valtaavat elokuvan ääniraidan: uusi mysteeriepidemia on juuri alkanut leviämään.

Dokumentin alkupiste ei ole tuorein koronapandemia, vaan vuosituhannen alun SARS eli äkillinen vakava hengitystieoireyhtymä (engl. sudden acute respiratory syndrome). Tämä koronaviruksen aiheuttama tauti lähti vuonna 2002 liikkeelle Etelä-Kiinasta ja aiheutti kymmeniin eri maihin levinneen epidemian.

Tieto lisää tuskaa

Ohjaaja Christian Frein dokumentin päähenkilöinä on kolme eri maissa toimivaa tutkijaa, jotka selvittivät yhdessä SARS-koronaviruksen alkuperää: eläintieteilijä Peter Daszak (Yhdysvallat), biokemisti Linfa Wang (Singapore) ja virologi Zhengli Shi (Kiina). Kolmikon ja heidän kollegoidensa tutkimus toi vakuuttavaa näyttöä siitä, että SARS-koronaviruksen alkulähteenä olivat todennäköisesti kiinalaiset lepakot.

Tutkijat liikuttuvat yhä muistellessaan parin vuosikymmenen takaista läpimurtoaan. Toisaalta puheissa kuuluu myös turhautumista. He koettivat vuosia varoittaa viranomaisia ja suurta yleisöä uuden koronaviruksen uhasta. Tiedejulkaisut ja mediaesiintymiset eivät kuitenkaan johtaneet kaivattuihin varotoimenpiteisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Tarina on lannistava, muttei järin yllättävä. Pelkkä tiedon lisääminen ei välttämättä suuremmin muuta ihmisten toimintaa – tämä näkyy toistuvasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumisessa.

Tarina on lannistava, muttei järin yllättävä. Pelkkä tiedon lisääminen ei välttämättä suuremmin muuta ihmisten toimintaa – tämä näkyy toistuvasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumisessa.

Epidemiatutkijoiden tilanne muistuttaakin ilmasto- ja ympäristötutkijoiden turhauttavaa asemaa ilmastonmuutoksen ja luontokadon edetessä. Eikä yhteys ole vain vertauskuvallinen: etenkin Peter Daszak korostaa dokumentin aikana useaan otteeseen, että pandemioiden riskiä lisäävät nimenomaan kestämätön elintapamme, ympäristön vastuuton muovaaminen ja ilmastonmuutos. Kun ihmiset esimerkiksi kaatavat yhä enemmän metsää peltomaaksi, kontaktit villieläinten ja kotieläinten välillä lisääntyvät.

Wuhanin pahamaineinen laboratorio

Dokumentin seuraava juonenkäänne onkin katsojalle valitettavan tuttu. Loppuvuodesta 2019 Kiinassa leviää uusi koronavirus, joka yltyy seuraavana vuonna pandemiaksi. Zhengli Shi on tehnyt tutkimustyötään Wuhanin virologian instituutissa – samassa kaupungissa, josta COVID-19-pandemia saa alkunsa.

Julkisuuteen alkaa ilmaantua erilaisia teorioita viruksen alkuperästä. Dokumentin tutkijakolmikko uskoo, että kyseessä on SARS-koronavirukseen tapaan eläinperäinen virus. Vaihtoehtoisen teorian mukaan pandemia olisi kuitenkin saanut alkunsa Wuhanin virologian instituutin laboratoriosta – joko vahingossa tai varta vasten suunniteltuna biologisena aseena.

Shi ja hänen yhteistyökumppaninsa joutuvat nyt uudella tapaa kansainväliseen valokeilaan. Aiemman virusepidemian alkuperän selvittäjistä tulee julkisissa spekulaatioissa mahdollisia syyllisiä tuoreeseen pandemiaan.

Teoriat viruksen alkuperästä sekoittuvat valtioiden välisiin geopoliittisiin jännitteisiin ja sisäisiin poliittisiin jakolinjoihin.

Teoriat viruksen alkuperästä sekoittuvat valtioiden välisiin geopoliittisiin jännitteisiin ja sisäisiin poliittisiin jakolinjoihin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa laitaoikeiston vaikuttajat alkavat toistamaan ajatusta siitä, että kyse on kiinalaisten keinotekoisesti kehittämästä viruksesta.

Samaan aikaan media tarjoaa kuumeisesti kaiken saatavilla olevan tiedon suurelle yleisölle, joka kaipaa selitystä pandemialle ja yhteiskuntien tiukentuville sulkutoimille. Erilaiset virusta koskevat väitteet lähtevät herkästi leviämään riippumatta siitä, kuinka vakuuttavina tutkijayhteisö niitä pitää.

Yhdysvaltojen aiemmin Peter Daszakin ja hänen kollegoidensa työlle myöntämä julkinen rahoitus herättää epäilyksiä ja suoranaista raivoa, kun käy ilmi, että osa varoista on ohjattu juuri Wuhanissa tehtävään tutkimukseen. ”Miksi Kiinan biologisia aseita rahoitetaan amerikkalaisten verovaroilla?”, kysyy oikeistomedia.

Henkilövetoista tarinankerrontaa

Pandemiaan liittyvät salaliittoteoriat ja yhdysvaltalaisen koronakeskustelun poliittinen polarisoituminen ovat aitoja yhteiskunnallisia ilmiöitä, joista löytyy jo kiitettävästi tutkimusta.

Dokumentin kuvaamasta median ajoittaisesta vauhtisokeudesta on niin ikään näyttöä –poikkeuksellinen tilanne johti esimerkiksi varomattomaan uutisointiin yksittäisistä, vielä vertaisarvioimattomista tutkimustuloksista. Yleisön akuuttia uutisnälkää tyydyttävän median ja verkkaisemmin askeltavan tieteellisen menetelmän välille syntyi välillä kitkaa.

Dokumentin näkökulma saa kuitenkin miettimään, sortuuko ohjaaja Christian Frei itse median toiseen helmasyntiin: tieteen kuvaamiseen tunteisiin vetoavilla henkilötarinoilla. Elokuva etenee vahvasti kolmen tutkijan elämäntarinoiden, ajatusten ja tunteiden kautta.

Dokumentin näkökulma saa kuitenkin miettimään, sortuuko ohjaaja Christian Frei itse median toiseen helmasyntiin: tieteen kuvaamiseen tunteisiin vetoavilla henkilötarinoilla.

Inhimillinen lähestymistapa tuo hyvin näkyviin sen, miten virustutkimus etenee eri taustoista tulevien ja erilaisissa poliittisissa ristipaineissa luovivien ihmisten yhteistyönä. Toisaalta tarinan kertominen muutaman myrskynsilmään jääneen tutkijan äänellä synnyttää välillä melko mustavalkoisen vaikutelman.

Peter Daszak esimerkiksi rinnastaa yksioikoisesti teoriat pandemian laboratoriolähtöisyydestä ja Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalien ”varastamista” koskevat perättömät väitteet. Rinnastus jää dokumentissa kyseenalaistamatta, mutta COVID-19-pandemian alkuperään liittyy vielä aidosti avoimia kysymyksiä.

Maailman terveysjärjestö WHO:n asiantuntijaryhmän kesällä 2025 julkaisemassa selvityksessä virustartuntojen arvioidaan kyllä todennäköisimmin alkaneen eläimistä. Samalla kuitenkin todetaan, että vahingossa tapahtuneen laboratoriovuodon mahdollisuutta ei voida sulkea pois ennen kuin Kiinan viranomaiset suostuvat luovuttamaan lisätietoja Wuhanista.

Kiinan hallinnon pyrkimys estää aiheen selvittelyä toistuu kyllä sinänsä myös haastateltujen tutkijoiden kertomuksissa ja haastaa välillä koko dokumentin tekoa. Dokumentissa sivuosassa nähtävä tiedetoimittaja Jane Qiu on silti julkisuudessa kritisoinut elokuvaa siitä, että kaikki vaihtoehtoiset hypoteesit viruksen alkuperästä kehystetään laitaoikeiston salaliittoteorioiksi.

Puolustuspuhe tieteen vapaudelle

Presidentti Donald Trumpin hallinto on valinnut täysin päinvastaisen linjan kuin dokumentin ohjaaja Christian Frei. Valkoisen talon verkkosivuilla julistetaan suurieleisesti, että COVID-19-pandemian todellinen alkuperä löytyy Wuhanin laboratoriosta. Sivuilta löytyy myös syytöksiä asiantuntijoita ja päättäjiä kohtaan – Peter Daszakin lisäksi tulilinjalla on esimerkiksi Yhdysvaltojen kansallisen allergia- ja infektiotautien instituutin entinen pääjohtaja Anthony Fauci.

Dokumentin näkökulmaa täytyneekin arvioida nimenomaan nykyistä poliittista tilannetta vasten. Vaikka laboratoriovuotohypoteesin ehdoton poissulkeminen vaatisikin vielä lisätietoja, ei dokumentin tutkijoiden kohtaamaa häirintää – somevihaa, demonisointia vaihtoehtomedioissa, suoranaisia tappouhkauksia – voi pitää millään tapaa oikeutettuna.

Dokumentti on väkevä kannanotto tieteen vapauden puolesta, ja sellaisille on nyt tilausta muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Trumpin aikakaudella tutkijoiden työtä vaikeuttavat myös hallinnon päätökset. Liittovaltio lopettaa Peter Daszakin johtaman Ecohealth Alliance -järjestön julkisen rahoituksen, mikä johtaa järjestön lakkauttamiseen. Vuosikymmeniä pandemioiden ehkäisemiseksi toimineen järjestön alasajo maailmanlaajuisen pandemian jälkimainingeissa ei jätä katsojaa erityisen luottavaisiin tunnelmiin.

Kun seuraava virusepidemia iskee, olemmeko yhtään paremmin valmistautuneita kuin viimeksi? Tästä näkökulmasta dokumentti on väkevä kannanotto tieteen vapauden puolesta, ja sellaisille on nyt tilausta muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Anssi Bwalya on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja, vapaa tiedetoimittaja, psykologian väitöskirjatutkija Edinburghin yliopistossa sekä apurahatutkija Koneen Säätiön rahoittamassa toimijuutta tarkastelevassa monitieteisessä tutkimushankkeessa Turun yliopistossa.

Blame (Ohjaus: Christian Frei, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 4.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Blame (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Tutkijat syytetyn penkillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

The Dialogue Police (2025). Ohjaus: Susanna Edwards, Iso-Britannia

Susanna Edwardsin käsikirjoittama ja ohjaama The Dialogue Police taltioi 2020-luvun polarisoituvaa ruotsalaisyhteiskuntaa ja hetkiä, joissa demokratiaa revitään vastakkaisiin suuntiin. Elokuvassa seurataan Ruotsissa kohta 25 vuotta toiminutta poliisin erikoisyksikköä, dialogipoliisia (ruots. dialogpolisen).

Yleisötilaisuuksissa, erityisesti mielenosoituksissa, dialogipoliisin tehtävänä on yhteensovittaa poliisijohdon ja tilaisuuden järjestäjien toiveita ja pyrkimyksiä. Yksikkö vastaa myös sivullisten kysymyksiin poliisin toiminnasta ja sananvapauden rajoista ja on räjähdysherkissäkin tilanteissa näkyvä, helposti lähestyttävä osa poliisiorganisaatiota.

Tiivis, mutta asiapitoinen silmäys poliisityöhön

Puolitoistatuntinen The Dialogue Police rakentuu sykäyksittäin etenevän kerronnan varaan. Katkelmat dialogipoliisien, kansalaisten ja mielenosoittajien kohtaamisista vuorottelevat poliisien keskinäisten keskusteluiden, suunnittelupalavereiden ja tilanteiden jälkipuintien kanssa.

Päähenkilöiden eli seitsemän poliisin – Annan, Callen, Erikin, Jimmyn, Johanin, Nicolen ja Şemsin – kautta dokumentti pyrkii antamaan dialogipoliisin toiminnalle inhimilliset kasvot. Yhteiskunnallisten teemojen käsittelyssä on paljon samaa esimerkiksi malmöläispoliiseista kertovan Ohuella langalla -draamasarjan kanssa.

Lisäksi katsojalle annetaan lyhyillä teksti- ja kuvainserteillä tietoa yksikön historiasta, toiminnasta ja lainsäädännöllisistä perusteista. Lopputulos on valistava, poliisiväkivallan mahdollisuuden tiedostava dokumentti, joka korostaa avoimen dialogin ja julkisen puheen tärkeyttä – siitäkin huolimatta, että kaikki puhe ei edistä demokratiaa ja osa puheesta pyrkii päinvastoin nakertamaan sitä. Poliisin tehtävä on valvoa lakia, silloinkin kun sitä käytetään edistämään yhteiskuntaa polarisoivia tai epädemokraattisia projekteja.

Puhetta, ei pamppua – sovittelua, ei sumutetta

Aina kun jonkin organisaation edustajalle tai yksikölle osoitetaan jokin erikoistehtävä, sen olemassaoloa pitää tarkastella kriittisesti. Esimerkiksi Suomessa jo poliisilain mukaan poliisin on suoritettava työtehtävänsä ensisijaisesti puhumalla ja sovinnollisuutta edistäen. Mihin siis tarvitaan erillistä puhepoliisia?

Yksikkö syntyi reaktiona Göteborgin EU-huippukokouksen aikana nähtyihin levottomuuksiin ja poliisin ilmeiseen kyvyttömyyteen erottaa provokaatioita rauhanomaisista mielenilmauksista. Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Siviiliasuisina mutta poliisin huomioliiveihin pukeutuneina dialogipoliisit eivät olemuksellaan provosoi samalla tavalla kuin näkyvästi voimankäyttövälineitä kantava virkapukuinen poliisi tai korvanappiin torin nurkalla kuiskuttava siviiliasuinen tarkkailija. Kun myös mielenosoitusten järjestäjillä, esimerkiksi Elokapinalla, on usein oma kontaktihenkilönsä poliisin suuntaan, mielenosoituksiin liittyvä ajatus joukkovoimasta – sekä mielenosoittajien että poliisin joukkojenhallintajoukkojen – saadaan siirrettyä diplomaattiselle uralle.

Ruotsin dialogipoliisi ei lähtökohtaisesti osallistu esimerkiksi kiinniottotilanteisiin, sillä tämä voisi vesittää pyrkimyksen rakentaa kestävää luottamussuhdetta kansalaisiin. Dialogipoliisikin on kuitenkin poliisi. Dokumentissa ryhmän uusimman jäsenen Nicolen kautta pintaan nousee myös hyödyttömyyden tunne, kun kesken neuvotteluiden mielenilmauksen pysäyttämästä autojonosta tulistunut kuljettaja koukkaa jalkakäytävän kautta ja on lähellä osua autollaan Nicolen kollegaan.

Paljonko vapautta demokratia kestää?

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa. Dialogipoliisien arjessa korostuvat demokratian yhden peruspilarin, ilmaisunvapauden turvaamiseen liittyvät tehtävät.

Sananvapauden arvoa tuskin kukaan kiistää, mutta ilmeisiä ristiriitoja syntyy silloin, kun oikeuden turvaaminen kohdistuu henkilöön tai ryhmään, joka käyttää sananvapauttaan demokratian muiden ulottuvuuksien polkemiseen tai halventamiseen.

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa.

Hätkähdyttävimpiä kohtauksia dokumentissa ovat esimerkiksi tanskalais-ruotsalaisen koraaninpolttaja Rasmus Paludanin, hänen kuulijoidensa, vastamielenosoittajien ja rivipoliisien kanssa ja kesken käytävät keskustelut. Paludanin strateginen pahansuopuus, provosointi ja tahallinen väärinymmärtäminen saavat sekä paikallaolijat että dokumentin katsojan kyseenalaistamaan koko dialogin mielekkyyden.

Dokumentti muistuttaa myös siitä, ettei kaikkialla maailmassa jaeta käsitystä demokratian ja ilmaisunvapauden ongelmattomuudesta. Ruotsin Nato-prosessin aikana moni poliitikko varmasti toivoi, ettei Turkin vastaista symboliikkaa Erdoğan-nukkeineen olisi hyväksytty ilmaisunvapauden nimissä.

Kuiskaten alleviivattu

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Vastausta vaille jää esimerkiksi kysymys, miltä kurditaustaisesta poliisista mahtaa tuntua turvata maanmiehiään vainoavan Iranin valtion edustajan puhetta. Ehkä demokratiaa ylläpitää tuossakin tilanteessa vakuuttavimmin se, että poliisilla ja vastamielenosoittajilla on sentään yhteinen kieli ja kulttuuri.

Dokumentin loppupuolella usko dialogipoliisiin demokratian sillanrakentajana joutuu koetukselle. Vuoden 2022 valtiopäivävaalien alla dialogipoliisit kiertelevät puolueteltoilla kesäisessä Visbyssä, jossa järjestetään Suomi-Areenan kaltainen Almedalenin politiikkaviikko. Leppoisa rupattelu vaalityöntekijöiden kanssa katkeaa äkillisesti, kun äärioikeistolaiseen Pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen kuuluva mies puukottaa tunnetun psykiatri Ing-Marie Wieselgrenin kuoliaaksi.

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Edwards leikkaa puukotusten jälkeisten tunnelmakuvien väliin otteita puoluejohtajien taistelumieltä kohottavista puheista, niin ruotsidemokraateilta kuin keskustapuolueen puheenjohtaja Annie Lööfiltä, joka oli syyttäjän näkemyksen mukaan puukottajan alkuperäinen kohde. Tapausta tutkittiin terroristisena tekona, mutta oikeuslaitos katsoi lopulta, ettei terroristisessa tarkoituksessa tehdyn murhan kriteerit täyttyneet Wieselgrenin murhan osalta.

Kohtaus jättää ilmaan roikkumaan epäilyksen: olisiko puoluejohtajan murha toteutuessaan voinut vähintään muuttaa vaalitulosta (ruotsidemokraattinen nousua suurimmaksi puolueeksi) ellei jopa horjuttaa ruotsalaisten uskoa demokratian tulevaisuuteen?

Näiden hetkien kautta dokumentti onnistuu tuomaan esiin poliisityön haasteet monimuotoistuvassa yhteiskunnassa. Robert F. Kennedyn (1925–1968) esittämää ajatusta mukaillen yhteiskunta ansaitsee sellaisen poliisin kuin se itse on. Kun yhä useammassa maassa turvaudutaan autoritarismiin, on ajatus ruotsalaisesta dialogipoliisista kaunis ja kannatettava.

Demokratia edellyttää lainkuuliaisuutta päättäjiltä, vastuunkantoa kansalaisilta ja sovittelutaitoa poliisilta. Mikä tärkeintä, dokumentin poliisit uskovat moniäänisen yhteiskunnan ajatukseen ja oman työnsä merkityksellisyyteen demokratian sillanrakentajina.

YTT Samu Pehkonen työskentelee Tampereen yliopistossa yliopistotutkijana ja apurahatutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Tila, oikeudenmukaisuus ja arkipäivän demokratia. Hänen tutkimuksensa liittyy vuorovaikutukseen ja yhteiseloon kaupungeissa, erityisesti poliisin ja kansalaisten kohtaamisiin.

The Dialogue Police (Ohjaus: Susanna Edwards, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuva: The Dialogue Police (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Demokratian sillanrakentajien inhimilliset kasvot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2025 aikana etenkin julkisessa keskustelussa taloudesta keskityttiin tunteisiin. Kuluttajien luottamus talouteen ja näkemykset tulevasta olivat heikkoja. Etenkin nuorten nähtiin olevan ”lamaantuneita”. Ihmisten apatian nähtiin olevan yhteydessä kotimaisen kysynnän heikkoon tilaan ja siten hidastavan kansantalouden elpymistä.

Tässä ilmiössä ei ole mitään uutta. Yleisen ilmapiirin ja tunteiden vaikutuksista talouteen on puhuttu esimerkiksi keynesläisen taloustieteen koulukunnan piirissä jo lähes sata vuotta. Ekonomistit Frank Hahn ja Nobel-palkittu Robert Solow kiteyttivät tämän ajatuksen kirjassaan A Critical Essay on Macroeconomic Theory: paikoin talous toimii kuten ihmiset kuvittelevat sen toimivan. Apatia saattaa muodostaa itseään ruokkivan kehän.

Tunteiden ja kokemusten esiin tuominen talouskeskustelussa on tärkeää. Kuitenkin se, että julkisessa keskustelussa ja uutisoinnissa ihmisten, etenkin nuorten, näköalattomuus ja jopa toivottomuus yhdistetään ensisijaisesti kansantalouden kasvun jarruttamiseen, kertoo paljon siitä ajasta ja mediaympäristöstä, jossa elämme. Viime aikoina talouteen ja turvallisuuteen – siis rahaan ja aseisiin – liittyvät aiheet ovat hallinneet uutisointia ylipäätään.

Laajoilla toivottomuuden, lamaantumisen ja näköalattomuuden tuntemuksilla on muitakin vaikutuksia. Yksilön kannalta kyse on aina tragediasta, mutta näiden kokemusten ja tuntemusten levitessä tarpeeksi laajalle, koetaan vaikutukset yhteiskunnassa kokonaisuudessaan. Miten apatia ja toivottomuus voivat muokata yhteiskuntaamme ja sen eri osa-alueita? Entä miten tätä kehityskulkua voidaan hillitä tai miten edistää toiveikkuutta?

Apatia ja toivottomuus demokratioissa

Demokraattiseen osallistumiseen ja kansalaismielipiteisiin keskittyvän tutkijan ajatukset kääntyvät väistämättä kielteisten tulevaisuuskuvien vaikutuksista demokraattiseen järjestelmään. Taloudellisen epätasa-arvoisuuden lisääntymisen ja yleisen heikon talouskehityksen tiedetään edesauttaneen nuorten demokratioiden romahdusta. Näin on käynyt esimerkiksi Argentiinassa ja Chilessä 1970-luvulla. Suomen kaltaisessa maassa, joka on ollut demokratia koko itsenäisyytensä ajan, pelkästään heikko talouskehitys tai laajallekaan levinneet kokemukset siitä tuskin riittävät murentamaan poliittisen järjestelmän.

Entä laajempi apatia ja toivottomuus? Suomessa vallitsevaa tulevaisuuden näköalattomuutta tai nuorten lamaannusta tunnutaan tällä hetkellä tulkittavan vain talouden näkökulmasta. Kuitenkin kyseessä on todennäköisesti laajempi ilmiö, jolla on seurauksia kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Monet kiireelliset ja kasautuvat ongelmat, jotka liittyvät esimerkiksi ilmastonmuutokseen, kasvavaan eriarvoisuuteen tai etenevään globalisaatioon, voivat aiheuttaa neuvottomuutta, kielteisiä tunteita ja stressiä tulevaisuuden suunnasta.

Tulevaisuuden näköalattomuutta tai nuorten lamaannusta tunnutaan tällä hetkellä tulkittavan vain talouden näkökulmasta. Kuitenkin kyseessä on todennäköisesti laajempi ilmiö.

Perinteisesti tunteiden merkitys demokratian määrittelyssä on tunnistettavissa pääosin epäsuorasti ja se saattaakin edellyttää lukijan omaa tulkintaa. Esimerkiksi kun filosofi Hannah Arendt korosti demokratiassa ”mahdollisuutta ja kykyä aloittaa”; laittaa alulle uudenlaisia prosesseja, halukkuutta oppia uutta ja valmiutta hylätä vanhaa, lukija voi päätellä mikä vaikutus esimerkiksi toivottomuuden ja näköalattomuuden tuntemuksilla voi olla. Tämä mahdollisuus ja kyky ei kukoista apatiassa ja vaihtoehdottomuuden ilmapiirissä, vaan edellyttää toiveikkuutta tulevaa kohtaan sekä avoimuutta sen eri kehityskuluille.   

Kirjassaan Democracy and Its Critics demokratiateoreetikko Robert Dahl esittää, ettei demokratisoitumisessa ole kyse vain kansalaisten tasapuolisesti oikeudesta ja kyvystä osallistua poliittisesti, vaan myös heidän uskostaan siihen, että näin todella tapahtuu. Demokratian kannalta on tärkeää uskoa, että osallistuminen ja keskustelu ovat toimivia, tarpeellisia ja vaivan arvoisia tapoja ratkoa poliittisia kysymyksiä.

Ongelmien kasautuessa ja jatkuessa sekä tulevaisuuden uskon hiipuessa moni saattaa kuitenkin kyseenalaistaa nykyisten päätöksentekoprosessien, instituutioiden ja demokraattisesti valittujen poliitikkojen kyvyn ratkaista yhteiskunnan haasteita.

Yhteiskunnan mieliala vaikuttaa ongelmien ratkaisemiseen

Kun huomio käännetään yhteiskuntamme kohtaamiin ongelmiin ja yhteiskuntaa koetteleviin kriiseihin, tutkimuskirjallisuus esimerkiksi sosiaalipsykologian, tulevaisuuden tutkimuksen sekä politiikan tutkimuksen aloilta antaa selkeämmän kuvan tunteiden merkityksestä. Samalla kun globaalit ongelmat ja yhteen kietoutuneet kriisit aiheuttavat negatiivisia tunteita, yhteiskunnan yleinen mieliala vaikuttaa merkittävästi niiden ratkaisemiseen.

Kielteiset tunteet, kuten toivottomuus tai apatia, saattavat saada ihmiset kuvittelemaan ongelmat ylitsepääsemättömiksi ja mieltämään uhkaavat tulevaisuuskuvat väistämättömiksi. Tämä saa heidät välttämään tulevaisuuden ajattelemista, yksinkertaistamaan sen kulkua sekä jopa sivuuttamaan ongelmiin ehdotetut ratkaisut. Joillain kielteisillä tunteilla voi siis olla passivoiva vaikutus.

Toiset negatiiviset tunteet, kuten viha ja katkeruus, voivat aktivoida kansalaisia. Lopputuloksena saattaa kuitenkin olla lisääntynyt polarisaatio, eripuraisuus ja haluttomuus kompromisseihin itse ongelmien ratkaisun tai kriisinhallinnan sijaan.

Erityisesti häpeä, pelko ja viha ovat voimakkaita poliittisia polttoaineita, joiden on havaittu olevan yhteydessä autoritaarisen politiikan kannatukseen. Ahdistus tai tuskastuminen voivat puolestaan vinouttaa uuden tiedon käsittelemistä ja omaksumista, samalla kun stressi on yhdistetty impulsiivisuuteen ja lyhytnäköiseen päätöksentekoon.

Positiivisilla tunteilla, kuten toiveikkuudella ja innostuksella, voi olla myönteisiä vaikutuksia ongelmien ratkaisemiseen demokraattisin keinoin.

Monilla positiivisilla tunteilla, kuten toiveikkuudella ja innostuksella, voi sen sijaan olla myönteisiä vaikutuksia ongelmien ratkaisemiseen demokraattisin keinoin. Korkea motivaatio ja myönteinen sekä avoin suhtautuminen auttavat uuden tiedon käsittelyssä. On myös esitetty, että toiveikkuuden, myötätuntoisuuden ja ylpeyden tunteet voivat vahvistaa yksilön toimijuutta ja edesauttaa yhteistyötä sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi.

Edellä esitetty karkea jako positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin on väistämättä yksinkertaistus. Erilaiset tunnetilojen vaikutukset ovat myös paikoin yksilöllisiä. Lyhyen kirjallisuuskatsauksen perusteella on kuitenkin tehtävissä johtopäätös, että laaja yhteiskunnallinen apatia, epätoivon tunteet ja näköalattomuus ovat suurella todennäköisyydellä haitallisia kansalaisyhteiskunnan aktiivisuudelle, heikentävät poliittista toimijuutta ja osallistumista sekä vaikeuttavat yhteisponnisteluja vakavien haasteiden ratkaisemiseksi.

Kuinka edistää toiveikkuutta?

Keskeiseksi kysymykseksi nousee siten, kuinka torjua poliittisen toivottomuuden ja lamaannuksen leviämistä ja kääntää kehitys demokraattisen optimismin vahvistumiseksi? Palaan Dahlin määritelmään toimivasta demokratiasta. Jotta yksilö voi tuntea poliittisen järjestelmän toimivaksi, tulee hänellä olla itsevarmuutta koskien omia kykyjään ja mahdollisuuksiaan osallistua vaikuttavalla tavalla sekä samalla luottamusta muiden kykyyn toimia samoin.

Tällä perusteella demokraattisen optimismin ja kansalaisten toiveikkuuden lisääminen voi perustua minäpystyvyyden tunteen sekä kansalaistaitojen vahvistamiseen. Tähän on erilaisia keinoja, kuten demokratiakasvatuksen kehittäminen, koulutukseen panostaminen sekä aiempaa monimuotoisempien ja vaikuttavampien osallistumismenetelmien kytkeminen osaksi päätöksentekoa.

Perinteisellä medialla on suuri rooli nykyisenkaltaisen, kriiseihin ja eliitin saneluun keskittyvän kansalaiskeskustelun määrittäjänä, mutta samalla sillä on myös mahdollisuus toimia sen kehittämiseksi.

Toinen melko ilmeinen väylä liittyy julkiseen keskusteluun tulevaisuudesta. Viime vuosina suomalainen poliittinen keskustelu on keskittynyt osin ymmärrettävistä syistä pääosin vakaviin haasteisiin ja kriisien hallintaan. Kuitenkin kriisiretoriikkaa on käytetty myös omien tavoitteiden edistämiseen. Samalla julkisesta keskustelusta ovat puuttuneet moniäänisyys ja vaihtoehdot.

Tämä tyyppinen keskustelu todennäköisesti vain vähentää kansalaisten itsevarmuutta sekä käsitystä siitä, että tulevaisuuteen voi vaikuttaa. Perinteisellä medialla on suuri rooli nykyisenkaltaisen, kriiseihin ja eliitin saneluun keskittyvän kansalaiskeskustelun määrittäjänä, mutta samalla sillä on myös mahdollisuus toimia sen kehittämiseksi. Moniäänisyyden kasvattamisen lisäksi olisikin toivottavaa, että julkisessa keskustelussa esiintyisi enemmän visioita ja tavoiteltavia tulevaisuuskuvia.

Tulevaisuus ei ole dystopia tai utopia

Suurin toivottomuutta ja pelkoa tulevaisuudesta aiheuttava seikka on se, ettei tulevaisuutta ole olemassa. Voimme vain ennakoida sitä. Ennakointi on se muoto, jonka tulevaisuus saa nykyisyydessä. Yleisesti ottaen ihmiset pyrkivät ennakoimaan tulevaisuutta erilaisten, ennalta määrättyjen ja usein vastakohtaisten kehysten kautta. On mahdollista, että tällöin tulevaisuuden muoto muodostuukin vain yksinkertaiseksi ja väistämättömäksi dystopiaksi.

Todellisuudessa mikään tulevaisuuden ennakoitu skenaario tai kehys ei ole täysin oikea; ne eivät toteudu täydellisinä. Ne yksinkertaistavat sitä, mikä on paitsi todennäköistä, myös mahdollista tulevaisuudessa. Mikäli ennakoinnin apuna toimivia kehyksiä on vähän ja ne edustavat vain tiettyjä näkökulmia, ne supistavat huomisen valtavan monimutkaisuuden ja epävarmuuden sekä nykyhetken suuren potentiaalin yksinkertaisiksi, rajoitetuiksi kuviksi. Se, mitä tulevaisuudessa todella tapahtuu, saattaa sisältää joitakin näiden ennakoitujen tulevaisuuksien tuntomerkkejä, mutta se ei varmasti ole täysin samaa kuin esitetään.

Tulevaisuus pitää sisällään lukemattomia mahdollisuuksia ja nykyhetki voi muuttaa sitä. Tämä näkemys puolestaan ​​voi edistää toiveikkuutta, avoimuutta vaihtoehtoja kohtaan ja uskoa omiin kykyihin muuttaa tapahtumien kulkua.

Mahdollisten tulevaisuuksien – läheisten tai kaukaisten – ei tulisi pelkistyä vain utopioiksi tai dystopioiksi. Pikemminkin tulisi kuvitella mahdollisimman monta mahdollista tulevaisuutta ja keskustella näistä visioista. Tämä voi johtaa oivallukseen, että tulevaisuus pitää sisällään lukemattomia mahdollisuuksia ja nykyhetki voi muuttaa sitä. Tämä näkemys puolestaan ​​voi edistää toiveikkuutta, avoimuutta vaihtoehtoja kohtaan ja uskoa omiin kykyihin muuttaa tapahtumien kulkua sekä vähentää lamaannusta ja tulevaisuuskuvien kehittämää pelkoa tai vihaa.

Vastaavan päätoimittajan uudenvuoden toiveena on tilanne, jossa aiempaa useampi osallistuisi Suomen tulevaisuudesta keskusteluun ja sen muokkaamiseen demokraattisin keinoin. Kyse on paljon laajemmasta kokonaisuudesta kuin vain talouskasvun tai kuluttamisen lähitulevaisuuden näkymät.

Haluan toivottaa kaikille Politiikasta -lehden lukijoille demokraattisesti optimistista ja visiorikasta uutta vuotta 2026!

VTT Mikko Leino on erikoistutkija Turun yliopiston valtio-opin oppiaineessa sekä Politiikasta-verkkolehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelin kuvituskuva: Edoardo Bortoli / Unsplash

Julkaisu Demokratia edellyttää toiveikkuutta – mutta voi myös lisätä sitä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Theodor W. Adorno: Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963), suomentanut Taneli Viitahuhta (2025) Tutkijaliitto, 288 s.

Toisen maailmansodan jälkeisessä Saksassa henkisistä uudistumispyrkimyksistä ei ollut pulaa. Valtaosan huomiosta veivät natsiajan Saksassa viettäneet ”sisäiset emigrantit” todellisten maanpakolaisten päästessä ääneen eritysesti Die Wandlung -lehdessä. Lehti ilmestyi miehityshallinnon aikana 1945–49 ja tutustutti saksalaiset ajattelijoihin, joiden teokset oli kielletty Hitlerin Saksassa tai jotka oli ajettu maanpakoon poliittisten mielipiteidensä tai juutalaisten sukujuuriensa takia.

Filosofi Theodor W. Adorno (1903–69) olisi hyvin voinut kuulua näihin kirjoittajiin. Adornon panos Saksan uudistamiseen alkoi kuitenkin vasta vuonna 1949 tämän palattua synnyinmaahansa 15 vuoden maanpakolaisuuden jälkeen. Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta on kokoelma Adornon esitelmiä Länsi-Saksassa vuosilta 1949–63. Vuonna 2019 ilmestyneestä saksankielisestä alkuteoksesta on mukaan valikoitu yhteiskunnallisia kysymyksiä, erityisesti kasvatusta ja autoritaarisuutta, käsittelevät puheenvuorot.

Adorno tunnetaan erityisesti Valistuksen dialektiikan (1947) ja Minima Moralian (1951) kaltaisista filosofisista teoksista, joissa hän kritisoi modernia länsimaista yhteiskuntaa monimutkaisella ja -tulkintaisella tavalla. Mutta oliko Adorno sittenkään niin vaikeaselkoinen ja elitistinen yhteiskuntakriitikko kuin tavataan ajatella? Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta ilmentää konkreettista valistustyötä mitä erilaisimmille yleisöille. Se antaa aihetta vallitsevan mielikuvan kyseenalaistamiseen.

Adorno-renessanssi

Kokoelma on merkittävä useasta syystä. Alkuteokseen kuuluva, mutta itsenäisenä julkaisuna jo ennakkoon ilmestynyt ja aiemmin suomennettu Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin (1967) toi Adornon nimen saksalaisten huulille ensi kertaa vuosikymmeniin.

Se auttoi heitä ymmärtämään muukalaisvihamielisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen nousua ja kysymään, oliko kuuluisa menneisyydenhallinta (Vergangenheitsbewältigung) sittenkään onnistunut rokottamaan maata äärioikeistolaisuutta vastaan. Esitelmä teki Adornon niin sanotusta ”kriittisestä teoriasta” tunnetun myös Greta Thunbergin sukupolven keskuudessa niin Saksassa kuin kansainvälisesti.

Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin.

Autoritaarisen oikeistopopulismin voimistuessa on ollut nähtävissä uutta akateemista kiinnostusta Adornoon. Hänelle omistettujen tutkimusten virta käy vuolaampana kuin aikoihin, ja vastikään aloitti toimintansa Journal of Adorno Studies. Innostusta on voinut havaita myös Suomessa, mistä osoituksena useat uudet Adorno-suomennokset.

Jotain Adornon paluusta parrasvaloihin kertoo se, että jopa Al Gore, entinen Yhdysvaltain varapresidentti, viittasi viime keväänä Adornon tutkimuksiin kritisoidessaan Donald Trumpin hallinnon fasistisia piirteitä. Gore kehui Adornon sodanjälkeistä pyrkimystä suorittaa juuri luhistuneelle natsi-Saksalle ”moraalinen ruumiinavaus”. Gorea seuraten käsillä olevaa kokoelmaa voisi luonnehtia Adornon yritykseksi tehdä nuorelle Länsi-Saksalle moraalinen terveystarkastus.

Saksalainen Kultur

Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta osuu yksiin Konrad Adenauerin, Länsi-Saksan ensimmäisen liittokanslerin valtakauden kanssa (1949–63). Näitä vuosia pidetään taloudellisen nousukauden ja henkisen pysähtyneisyyden aikana. Toki tällöinkin oltiin tietoisia siitä sivistyksellisestä tyhjiöstä, jonka Hitlerin barbaria kirjarovioineen oli kovertanut maan hengenelämään. Ajalle tyypillisiä muutosehdotuksia olivat vetoomukset paluusta saksalaisen humanismin kultakauteen (1770–1830) ja sen sivistysihanteisiin.

Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma. Adorno kuitenkin vieroksui nostalgisia humanismijulistuksia. Niistä oli vähän apua niin natsimenneisyyden ymmärtämisessä kuin uusnatsismin hillitsemisessä, jonka tarvetta vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemia” alleviivasi.

Adorno oli hyvin tietoinen sodanjälkeisen Saksan henkisestä kriisistä, jota hänen mukaansa entisestään pahensi perinteitä ylenkatsova ja epämääräisen ajanmukaisuuden nimeen vannova modernisaatiovimma.

Vielä pahempaa, holokausti oli kyseenalaistanut itse humboldtilaisen kasvatusihanteen, ajatuksen, että korkeakulttuurin kultivoima yksilö olisi immuuni kaikenlaiselle barbarialle. Jos natsipyövelin oli mahdollista aidosti ”ymmärtää Brucknerin sinfonioita”, ei ollut takeita siitä, että Wilhelm von Humboldtin nimeen yhdistetty Bildung sinällään toimisi pidäkkeenä natsien hirmutekojen kaltaisille toimille.

Kaikesta huolimatta Adornokin pyrki tradition jatkamiseen. Häntä eivät inspiroineet niinkään vanhat ideaalit kuin niissä piilevät kriittiset mahdollisuudet. Näihin kuului esimerkiksi ajatus monitieteellisestä kasvatuksesta (studia generale), joka parhaimmallaan tarjosi ihmisille kokonaiskuvan kapea-alaistuneiden tieteiden pirstomassa maailmassa.

Toinen käyttämätön potentiaali löytyi Johann Wolfgang von Goethen ja Georg Wilhelm Friedrich Hegelin teoksista. Niiden mukaan täysipainoinen ihminen ei vastoin humboldtilaista uskomusta kasvanut niinkään ylevien hengentuotteiden kuin aitojen ihmiskontaktien ympäröimänä.

Yhdysvaltalainen culture

Tästä oli paremmin perillä yhdysvaltalainen culture, jonka luonnetta Adorno erittelee paikoin yhtä hienovaraisesti kuin poliittisen ajattelun klassikko Alexis de Tocqueville teoksessa Demokratia Amerikassa (1835). Kokoelma sisältääkin Adornon myötämielisimpiä mietintöjä USA:sta, johon hän tunnetusti suhtautui melkoisen ristiriitaisesti.

Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle. Saksalainen Kultur taas ruokki sokeista pisteistään huolimatta tervettä itsepäisyyttä asettumalla, ainakin ajatuksen tasolla, tällaista mukautumista vastaan.

Adornon mukaan culturen ihannoima kyky sopeutua ja pärjätä vallitsevissa olosuhteissa kannusti vääränlaiseen joustavuuteen, joka pahimmillaan altisti jopa alistumiseen autoritaariselle politiikalle.

Toisaalta yhdysvaltalaisen toiminnallisuuden tuottama vauraus edisti ihmisten välistä aitoa ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Näin se oli valovuosia edellä saksalaista sisäänpäin kääntynyttä henkistymistä, joka äärimmillään (kuten edellä mainitun natsipyövelin kohdalla) johti täydelliseen todellisuudesta vieraantumiseen.

Vaikka taloudellinen voitontavoittelu läpäisi yhdysvaltalaisen yhteiskunnan, seurauksena ei ollut ihmisten jämähtäminen ”omien etujensa rajallisuuteen”. Syvään juurtuneet demokraattiset perinteet takasivat, että maa oli Saksaa paljon vähemmän altis autoritarismille, olkoonkin että fordistisen kapitalismin paine piti tällaista uhkaa yllä kaikkialla.

Yksinkertaisempi Adorno

Teemoiltaan Adornon esitelmät eivät juuri poikkea hänen filosofisista kirjoistaan: kapitalismin valuviat, kesytetyt kulttuurituotteet ja demokratian hauraus. Adornon kirjoja kuitenkin hallitsee klassisen saksalaisen filosofian (Immanuel Kant ja Hegel) käsitteistö ja 1900-luvun alun musiikillisen avantgarden inspiroima tyyli. Onkin helppoa yhtyä Jukka Koskelaisen harmitukseen teoksessa Viisi matkaa Saksan sieluun, että Adornon ”moni lause pitää lukea kolmeen kertaan”.

Esitelmöidessään Adorno yksinkertaistaa ilmaisuaan, ja kuten suomentaja Taneli Viitahuhta kirjoittaa mainioissa jälkisanoissaan, usein ”tuulitakkiin pukeutuneena”. Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.

Julkiset puheenvuorot näyttävät Adornon yhteiskuntakritiikin uudessa valossa ja toimivat samalla hyvänä ponnahduslautana tämän ajatteluun tutustumisessa.

Alkuperäisteoksen toimittanut Michael Schwarz korostaa, että Adornon puheet olivat harvoin suorasukaisen poliittisia, saati minkäänlaisia ohjelmajulistuksia. Niiden tarkoitus oli toimia katalyyttina yleisön itsenäiselle pohdinnalle, puhuipa Adorno sitten Hessenin korkeakoulupäivillä, Reininmaa-Pfalzin kansalaiskasvatusinstituutissa tai Darmstadtin kaupunginteatterin lavalla.

Esitelmöintityyli oli tämän mukaista. Adorno pyrki huomiomaan kuulijoiden lähtötason ja ruokkimaan keskustelua. Yllättyipä hän jopa itsekin siitä, että hänen sanomansa tuntui välittyvän paremmin puhuttuna kuin luettuna.

Huomioita ja varauksia

Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa. Siinä missä Adornon esitelmät valoivat perustaa vuoden 1968 kulttuurimurrokselle, niin tekivät myös muutokset esimerkiksi koulujen historianopetuksessa.

Kuten historiantutkija Daniela R. P. Weiner osoittaa teoksessaan Teaching a Dark Chapter, vuosien 1959–60 ”hakaristiepidemian” seurauksena kouluissa otettiin käyttöön uudet kurssikirjat, joiden aiempaa perusteellisempaa selontekoa kolmannen valtakunnan kauheuksista lukivat myös tulevat opiskelijaradikaalit.

Ei myöskään ole totta, että varhainen Länsi-Saksa olisi ollut sellainen henkinen autiomaa, jonka vasta Adornon kaltainen legendaarinen paluumuuttaja olisi ravistellut hereille. Uudempi tutkimus on korostanut, että menneisyyteen katsovan nostalgian ohella maassa oli laajaa innostusta ruohonjuuritason demokraattiseen kansalaisuuteen ja maan oman demokraattiseen tradition elvyttämiseen.

Adornon julkisilla puheenvuoroilla oli tärkeä rooli saksalaisten vähittäisessä muuttumisessa kriittisemmiksi maansa lähihistoriaa kohtaan. Niiden roolia ei silti pidä ylikorostaa.

Viimeaikainen kiinnostus Adornoa kohtaan selittyy sillä, että hänellä koetaan olevan tärkeää sanottavaa meidän ajallemme. Uudemmassa Adorno-tutkimuksessa tämä näkyy jo lähes pakolliseksi liturgiaksi muodostuneessa polemiikissa Jürgen Habermasia, Adornon kuuluisinta oppilasta kohtaan, jonka vankkumaton usko demokratiaan ja järkiperäisen keskusteluun nähdään naiivina optimismina.

Vaikka näiden kritiikkien soisi olevan vähemmän mustavalkoisia, ajat ovat silti kiistatta muuttuneet 1980-luvusta, jolloin Habermas totesi teoksessaan The Philosophical Discourse of Modernity, ettei Adornon synkkyys ”ole enää omamme”.

Onko autoritaarinen politiikka modernille länsimaiselle yhteiskunnalle sisäsyntyinen, alati läsnä oleva uhka, kuten Adorno uskoi, vai pikemmin, habermasilaisittain, satunnainen toimintahäiriö? Adorno on ajankohtainen, koska kysymykseen ei ole tällä hetkellä olemassa selvää vastausta.

FT Mikko Immanen toimii Akatemiatutkijana Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa, jossa hän tutkii saksanjuutalaisten emigranttien näkemyksiä natsismin jälkeisestä Saksasta (ProGe).

Kymmenen puheenvuoroa yhteiskunnasta (1949–1963) -teoksen suomentaja Taneli Viitahuhta on Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin kuvituskuva: Justus Beckerin ja Oğuz Şenin Theodor Adornoa esittävä muraali Frankfurtissa. Kuva: Vysotsky / Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0

Julkaisu Kirja-arvio: Adorno tuulitakissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mitä ovat enemmistöhallitus ja vähemmistöhallitus?

Hallitus voi olla enemmistöhallitus tai vähemmistöhallitus.

Suomessa on yleensä ollut enemmistöhallitus. Enemmistöhallituksen ministerit ovat puolueista, joihin kuuluu suurin osa eduskunnan kansanedustajista. Suomessa on 200 kansanedustajaa. Vähemmistöhallitus on hallitus, jonka puolueella on eduskunnassa yhteensä alle 100 kansanedustajaa.

Suomen perustuslain mukaan eduskunnan täytyy luottaa hallitukseen. Silloin kansanedustajat voivat hyväksyä hallituksen ehdotukset, kuten hallitusohjelman eli hallituksen tärkeimmät suunnitelmat ja tavoitteet. Jos kansanedustajat eivät ole tyytyväisiä hallitukseen, he voivat tehdä välikysymyksen. Se tarkoittaa, että vähintään 20 kansanedustajaa esittää yhdessä hallitukselle kysymyksiä. Kysymykset liittyvät asioihin, joista hallitus on vastuussa. Lopuksi kaikki kansanedustajat äänestävät siitä, luottavatko ne hallitukseen. Jos suurin osa kansanedustajista ei luota, hallitus hajoaa.

Yleensä ajatellaan, että enemmistöhallituksen on helpompi toimia kuin vähemmistöhallituksen. Hallituspuolueiden kansanedustajat ovat yleensä samaa mieltä kuin hallitus ja äänestävät siis hallituksen esitysten puolesta.

Toisaalta jotkut ajattelevat, että Suomessa voisi olla vähemmistöhallitus. Vähemmistöhallitus ei edusta niin monia kansanedustajia kuin enemmistöhallitus. Siksi sen poliittinen kanta ja linja voi olla yhtenevämpi kuin enemmistöhallituksen. Yleensä kuitenkin ajatellaan, että vähemmistöhallitus on hauras. Sen pitää saada jatkuvasti opposition tukea asemalleen ja jokaiselle ehdotukselleen. Enemmistöhallitukselle tällaisen tuen saaminen on siis yleensä helpompaa.

Eri hallituksilla on erilaiset arvot ja tavoitteet

Suomen hallituksista puhutaan yleensä niiden pääministerien nimillä. Vuonna 2025 Suomessa on Petteri Orpon hallitus, ja sitä ennen oli Sanna Marinin hallitus. Orpo ja Marin ovat eri puolueista ja ajattelevat asioista eri lailla. Jos heidän hallituksiaan vertaillaan, huomataan helposti, että ne ovat erilaisia. Jokaisella hallituksella on erilaiset arvot ja tavoitteet.

Hallituksia voidaan tarkastella ja vertailla niiden talouspolitiikan linjan mukaan eli sen mukaan, mihin asioihin hallitus haluaa käyttää rahaa.

Hallituksen politiikka voi olla vasemmistolaista tai oikeistolaista. Vasemmistolaisessa politiikassa tärkeitä asioita ovat esimerkiksi se, että eri työtä tekevien ihmisten tuloerot eivät ole kovin suuret. Tärkeää on myös hyvinvointivaltio eli se, että yhteiskunta auttaa ihmisiä esimerkiksi erilaisten tukien ja palvelujen avulla. Rahaa näihin tukiin ja palveluihin saadaan veroilla.

Oikeistolaisessa politiikassa korostuu ajatus siitä, että talouskasvu on tärkeää. Veroja ei haluta nostaa, vaan mieluummin laskea. Yhteiskunnan tukia ja palveluja halutaan vähentää.

Näiden asioiden lisäksi politiikan toimijoita voidaan tarkastella ja jakaa myös niiden arvojen mukaan. Puolueella tai kansanedustajalla voi olla esimerkiksi konservatiiviset arvot. Näihin arvoihin kuuluu usein maahanmuuton vastustaminen sekä kriittinen suhtautuminen vähemmistöjen oikeuksiin ja siihen, miten ilmastonmuutosta hillitään.

Puolueella tai kansanedustajalla voi olla myös liberaalit arvot. Liberaaleja poliittisia arvoja ovat esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksien korostaminen ja puolustaminen, myönteinen suhtautuminen maahanmuuttoon ja halu toimia tavalla, joka hillitsee ilmastonmuutosta.

Tässä kuvassa näet nämä ominaisuudet: vasemmisto ja oikeisto, konservatiivinen ja liberaali.

Kuva: Venla Hannuksela

Näet myös, miten niitä voidaan yhdistellä. Hallitus voi olla esimerkiksi oikeistokonservatiivinen. Se tarkoittaa, että hallituksen arvot ja tavoitteet ovat oikeistolaisen politiikan mukaisia. Esimerkiksi yritykset ja talouskasvu ovat tärkeitä oikeistohallitukselle. Jos hallitus on lisäksi konservatiivinen, esimerkiksi vähemmistöjen oikeudet eivät erityisesti vaikuta sen päätöksiin.

Millainen Petteri Orpon hallitus on?

Monien mielestä Petteri Orpon hallitus on oikeistokonservatiivinen. Tämä hallitus haluaa esimerkiksi laskea veroja ja pienentää tai poistaa erilaisia tukia. Tukia ovat esimerkiksi asumistuki ja työttömyysturva. Orpon hallitus haluaa myös hillitä maahanmuuttoa, eivätkä ilmastotoimet tai ihmisten yhdenvertaisuus ole keskeisiä asioita sille.

Poliitikkojen mielipiteitä voidaan tutkia sen perusteella, miten he vastaavat vaalikoneen kysymyksiin. Vaalikoneiden perusteella suurin osa Petteri Orpon hallituksen kansanedustajista ja heidän äänestäjistään on oikeistokonservatiivisia. Ainoa poikkeus on hallituspuolue ruotsalainen kansanpuolue. Sen politiikka on oikeistoliberaalia.

Näiden asioiden lisäksi puolueita ja hallituksia erottavat ja yhdistävät monet muutkin asiat. Suomessa tällaisia asioita ovat esimerkiksi ruotsin kieli, maaseutu ja kaupunki sekä uskonto ja uskonnottomuus. Eri puolueet voivat olla joistakin asioista samaa mieltä keskenään ja toisista aivan eri mieltä.

Venla Hannuksela on tutkijatohtori Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen yksikössä. Hän työskentelee DISCO-projektissa (Discontinuities in Intergenerational Transmission of Political Values in Finland). Projekti tutkii aikuisten lasten ja heidän vanhempiensa poliittisten arvojen yhtenevyyttä yleisesti sekä erityisesti maahanmuuttotaustaisissa perheissä.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen. Teksti on selkomukautettu Venla Hannukselan artikkelista, joka on julkaistu marraskuussa 2023.
Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti Selkokeskuksesta.

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mitä tarkoittaa oikeistokonservatiivinen enemmistöhallitus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.