Nykypolitiikassa kriisin käsite on levinnyt moninaiseen käyttöön ja osaksi erilaisia merkityskamppailuja. Kriisin merkitystä tulisikin tarkastella koko laajuudessaan.
Kriiseistä on tullut nykypolitiikan vakiosanastoa. Keskustelua hallitsee puhe talous- ja ympäristökriisistä sekä monista muista kriiseistä: monikriisin käsite yleistyy ajankuvana. Politiikan prioriteetit jäsentyvät lisääntyvässä määrin nimenomaan suhteessa kriisin käsitteeseen, tulkintoihin kriisitietoisuudesta ja käsitteelle annettuihin merkityksiin.
Riskiyhteiskunnan käsite vakiintui sosiologian sanastoon jo 30 vuotta sitten ja riskien hallinnan teknologiat ovat keskeinen osa koko modernin yhteiskunnan hallinnointitapaa. Kuitenkin tunnetta yhteiskunnallisesta hauraudesta, veitsenterällä tai katkeamispisteessä olemisesta voi luonnehtia nimenomaan aikalaiskokemukseksi. Korona-aika myös näytti, miten yhteiskunnallisen olemisen tavan kokonaan muuttavat kriisit voivat realisoitua.
Toisaalta kriisin käsite on laajentunut selvästi perinteisen riskien hallinnan ulkopuolelle. Perinteisessä mielessä kriisin politiikka merkitsee kriisin ennakointia, varautumista ja reagointivalmiutta kriisin akuutissa vaiheessa. Kuitenkin nykypolitiikassa kriiseille annetaan huomattavasti enemmän ja toisenlaisia merkityksiä kuin tässä perinteisessä mallissa. Kyse on monella tapaa politiikan normaalijärjestyksestä, ja keskustelu kriiseistä tulisi tunnistaa sellaisena.
Hahmottelen alla tällaisia politiikan tasoja, joissa kriisit saavat laajemman merkityksen kuin perinteisessä varautumis- ja reagointiajattelussa. Nämä tasot ovat kriisiksi määrittelyn politiikka, järjestelmän legitimointi ja haastaminen, sekä jännitteinen suhde tietoon ja demokratiaan.
Kriisiksi määrittelyn politiikka
Alkuperäisessä merkityksessään kriisi viittaa hyvin äkilliseen tilanteeseen: kriisin etymologinen merkitys viittaa sairaskohtaukseen. Näin ymmärrettynä kriisi vaatii äkillistä reagointia. Joko järjestelmän vallitseva toimintalogiikka muuttuu mahdottomaksi, tai jokin ulkoinen tekijä aiheuttaa äkillisen hätätilanteen. Tällaisessa tilanteessa kenellekään ei jää epäselväksi, että on reagoitava nopeasti.
Nykykäytössään kriisi tarkoittaa tällaista äkillistä tilannetta vain harvoin. Ensinnäkin käsitteen merkitys on liudentunut niin, että monenlaisia yhteiskunnallisia ongelmia on ryhdytty kutsumaan kriiseiksi. Esimerkiksi lehtijutuissa voidaan vertailla kriisejä kysymällä, mistä kriisistä puhutaan liian vähän.
Toiseksi kriisi on alkanut merkitä paitsi akuutisti vallitsevaa tilannetta, myös pinnan alla ja näkymättömissä olevia ongelmia. Esimerkkejä riittää ympäristön tilasta syntyvyyden laskuun. Politiikan sanastossa ”kriisi” onkin entistä selvemmin alkanut merkitä äkillisen tilanteen sijaan asiaa, joka on otettava vakavasti. Ongelmien kehystäminen kriiseiksi muodostuu tärkeäksi, ja erilaiset piilevät uhat alkavat suorastaan kilpailla asemastaan kriisinä.
Poliittisessa keskustelussa on jo pidempään ollut nähtävissä jakolinja sen välillä, vallitseeko pikemmin ympäristö- vai talouskysymyksissä puutteellinen kriisitietoisuus, ja oikeaksi katsottua kriisitietoisuutta käytetään suoraan politiikan oikeuttajana. Vaikkei näitä asetettaisi suoraan vastakkain, poliittisia identiteettejä määrittää, kumman korostamista pidetään erityisen tärkeänä. Lisäksi kriisin käsitteen kautta käydään myös piilevästi neuvottelua siitä, mitä pidetään uhkana. Tämä näkyy erityisesti ”siirtolaiskriisin” kaltaisten sanojen käytössä ja kritiikissä. Viime aikoina erilaiset sotilaalliset uhkakuvat ovat sekoittuneet kriisitietoisuudella oikeuttamisen politiikkaan.
Kriisitietoisuuden politisoitumista ruokkii kriisien tunnistamisen ongelma. Kriisit ovat monessa mielessä näkymättömissä ja niiden tiedostaminen on sekä vaikeaa että jälleen poliittisten mieltymysten läpäisemää.
Käsitteen merkitys on liudentunut niin, että monenlaisia yhteiskunnallisia ongelmia on ryhdytty kutsumaan kriiseiksi. Esimerkiksi lehtijutuissa voidaan vertailla kriisejä kysymällä, mistä kriisistä puhutaan liian vähän.
Viimeaikaisessa keskustelussa on ryhdytty puhumaan hiipivistä tai hitaasti ilmenevistä kriiseistä, niiden tunnistamisesta, pitkäjänteisestä hallinnasta ja varoitusmerkeistä. ”Hiipivä” kriisi edellyttää ennakointia ja kehittyy hitaasti. Esimerkiksi ilmastokriisi on ollut aikakauden vakavin haaste ja eksistentiaalinen uhka jo ennen näkyviä ilmenemismuotojaan. Tällaiset kriisit saavat vaihtelevasti huomioita politiikassa ja viranomaisilta.
Hiipivien kriisien alku ja loppu saattavat olla epäselviä, mutta niiden ilmenemismuoto voi silti olla äkillinen. Esimerkiksi ilmastonmuutoksella ei ole selkeää alkupistettä, mutta sen ilmenemismuodot voivat olla akuutteja, kuten metsäpaloja tai tulvia. Hiipivät ja akuutit kriisit limittyvät ja poliittinen jakolinja aukeaa myös siitä, miten keinoja, joilla niihin reagoidaan, tulisi suhteuttaa toisiinsa.
Koska hitaat kriisit eivät ole akuutisti uhkaavia, kyse ei ole ainoastaan oikeanlaisesta reaktiosta, vaan myös siitä, mitkä uhkakuvat riskiyhteiskunnan monisyisissä ongelmakimpuissa ansaitsevat huomion hitaana kriisinä. Hiipivän kriisin käsite suuntaa huomion kriisien joihinkin sivuutettuihin tekijöihin: kriisien ”itämisaikoihin”, ennakoiviin tapahtumiin ja varoitusmerkkeihin, sekä huomion ja toiminnan suhteeseen.
Kriisi ei tällöin enää tarkoita nopeita hätätoimia, vaan poliittisten painopisteiden valintaa. Lukuisten riskitekijöiden joukosta on aina valittava huomionarvoisia, jotka ohjaavat tulevaisuutta ennakoivaa politiikkaa paitsi teknisen kriiseihin varautumisen, myös poliittisen painoarvon ja yhteiskunnallisen narratiivin mielessä. Keskustelu hitaista kriiseistä toimii näin poliittisten prioriteettien ja ennakoinnin leikkauspisteenä.
Järjestelmän legitimointi ja haastaminen
Keskustelu kriiseistä on poliittisesti jännitteistä myös siksi, että siihen sisältyy aina mahdollisuus sekä järjestelmän legitimointiin että sen haastamiseen. Paitsi akuutit, myös uhkaaviksi tunnistetut kriisit avaavat aina molemmat tulkintamahdollisuudet.
Kun kriisit esitetään ulkoisina shokkeina ja poikkeamina järjestelmän normaalitilasta, tuo normaalitila esitetään vaivihkaa toivottavana. Keskustelu kriiseistä jäsentyy sen ympärille, miten normaalitilaan onnistutaan palaamaan mahdollisimman tehokkaasti. Poliittisessa ja akateemisessa keskustelussa yleistynyt resilienssin käsite viittaa perinteisessä merkityksessään juuri järjestelmän kykyyn palauttaa normaalitilansa ulkoisen šokin kohdatessa. Tällöin tuon normaalitilan toivottavuutta ei tulla kummemmin haastaneiksi.
Toisaalta erityisesti marxilaisessa perinteessä kriisien nähdään pikemmin seuraavan järjestelmän luonteesta itsestään. Kun tuotantotapaan sisältyy sisäänrakennettuja ylitsepääsemättömiä jännitteitä, kriisi koittaa ennemmin tai myöhemmin. Samansuuntaisia ajatuksia voidaan löytää myös nykyisestä ekologisesti orientoituneesta talouskritiikistä, jonka parissa nostetaan esiin esimerkiksi kapitalismin ”kasvupakon” ja rajattoman kasvun mahdottomuuden välinen ristiriita. Jälleen kriisi on järjestelmän ominaisuus tai looginen lopputulema, ei poikkeus sen normaalitilasta. Vaikka taloudessa on nousu- ja laskukausia, järjestelmä kulkee vääjäämättä pitkällä aikavälillä kohti kriisiytymistä.
Kriisit näyttävät piileskelevän osana normaalitilaa. Finassivetoisen kasvun kulta-aikaa seurasi finanssikriisi. Pandemiat ovat aina valmiina leviämään kun ihmiset liikkuvat, mihin normaalitilaksi koettu todellisuus suorastaan yllyttää.
Kriisit näyttävät piileskelevän osana normaalitilaa. Finassivetoisen kasvun kulta-aikaa seurasi finanssikriisi. Pandemiat ovat aina valmiina leviämään kun ihmiset liikkuvat, mihin normaalitilaksi koettu todellisuus suorastaan yllyttää.
Monet paikalliset ympäristökriisit ja esimerkiksi osa siirtolaisuudesta voidaan nähdä yhtä hyvin välittöminä poikkeamina normaalitilasta tai heijastumina taustalla vaikuttavista rakenteellisemmista ongelmista. Yhden tulkinnan mukaan suurin osa akuutteihin kriiseihin reagointia on oireen eikä sairauden parantamista, kun tarpeena olisi puuttua alla vaikuttaviin rakenteellisiin ongelmiin. Vastakkaisen tulkinnan kannattajat syyttävät edellisen kannan esittäjiä kriiseillä politikoinnista ja pyrkimyksistä siirtää huomiota pois itse kriisistä.
Aivan samoin kuin kysymys siitä, mikä lasketaan kriisiksi, kysymys kriisin ja järjestelmän normaalitilan suhteesta avaa laajan poliittisten tulkintaerimielisyyksien kirjon. Vaikka erilaisia ongelmia ja uhkaavia kehityskulkuja on valtavan paljon, kriisin määrittely ei seuraa minkäänlaista ”kärsimyksen mittaa”. Esimerkiksi monissa yhteiskunnissa osalla ihmisistä voi olla valtavasti akuutteja sosiaalisia ongelmia ilman että yhteiskunta kokisi olevansa kriisissä. Samasta syystä myös monet hiipivät kriisit voidaan sivuuttaa. Kriisiksi määrittely heijastaakin aina paitsi arvostuksia, myös käsityksiä yhteiskunnallisista valtasuhteista.
Tieto ja demokratia
Kun kriisiksi määrittelystä tulee politiikkaa, siinä törmäävät myös vastakkaiset määrittelykriteerit. Määrittelyyn vaikuttaa eri tahojen ongelmaan kohdistama huomio: tällaisia tahoja ovat poliitikkojen lisäksi asiantuntijat, media ja kansalaisyhteiskunta, jotka kaikki omalla tavallaan osallistuvat kriisien määrittelyprosessiin ja tärkeysjärjestyksen määrittelyyn.
Erityisesti tiedon ja politiikan suhteesta käydään jatkuvaa neuvottelua. Esimerkiksi tieto ilmastonmuutoksesta perustuu tieteelle, jonka neuvoteltavuus on varsin rajallista. Sillekin voidaan kuitenkin antaa vaihtelevasti painoarvoa. Monissa muissa kysymyksissä, vaikkapa sosiaalisten ongelmien kriisiksi määrittelyssä, tieteen ja politiikan kietoutumat ovat huomattavasti monimutkaisempia.
Kriisien ennakointi edellyttää joka tapauksessa tietoa. Esimerkiksi ympäristökriisin tapauksessa tiede voi kertoa, että vaaralliset rajat lähestyvät tai on ylitetty. Vastaavasti, profeetallinen ennustus tulossa olevasta apokalypsista ei muodosta hiipivää kriisiä, vaikka jotkut uskoisivat profetiaan. Jotkut kriisit ovat myös huomattavasti vaikeammin ennakoitavia kuin toiset, minkä lisäksi kriiseihin voi liittyä rajoja, joiden ylittämisen jälkeen niiden hallinta on äärimmäisen vaikeaa. Tällaisista syistä hiipivistä kriiseistä ei voi ”äänestää”, mikä merkitsee myös demokratian rajojen tunnistamista.
Koska tiedon merkitys ei voi tarkoittaa demokratian ja osallisuuden sivuuttamista, on demokratian ja kriisien välisen dynamiikan tutkiminen välttämätöntä.
Myös äkillisissä kriiseissä on ilmeisiä antidemokraattisia piirteitä, joiden oikeutus on tavallaan sisäänkirjoitettu kriisin käsitteeseen. Samasta syystä äkillisten kriisien muodostamia poikkeustiloja pidetään syystäkin ongelmallisina. Monikriisin aikakausi on herättänyt perusteltua huolta demokraattisten periaatteiden lujuudesta. On perusteltu huoli, että demokratia kaventuu nimenomaan jatkuvan poikkeustilan myötä.
Toisaalta kriisiksi määrittely on aina myös poliittinen kysymys, ja politiikkaan kuuluu demokraattisen oikeutuksen vaatimus. Tietoperustaisuudessa on aina myös epädemokraattisuuden mahdollisuus, erityisesti jos hallinnon tunnistama ja hyödyntämä tieto on kovin yksipuolista. Demokraattisessa yhteiskunnassa myös kansalaisyhteiskunnan osallisuus on varmistettava, eritoten yllämainitusta syystä: aitoja ongelmia voidaan vähätellä jos ne eivät koske valtaapitäviä tai niitä lähellä olevia ryhmiä. Koska tiedon merkitys ei voi tarkoittaa demokratian ja osallisuuden sivuuttamista, on demokratian ja kriisien välisen dynamiikan tutkiminen välttämätöntä.
Lopuksi
Kriisin käsitettä ei voi paeta nykypoliitiikassa, mutta sen tosiasiallinen merkitys on paljon välitöntä merkitystä laajempi. Kriisin perinteinen jäsennys liittyy yhtäältä ennakointiin ja reagointiin, toisaalta kykyyn palata normaalitilaan. Ennakointi pyritään esittämään objektiivisella riskien hallinnan kielellä ja reagointi tehokkaana viranomaistoimintana. Kuitenkin kuten yllä on todettu, tosiasiassa kriiseistä puhumiseen sisältyy runsaasti poliittisia jännitteitä ja määrittelykamppailuja, jota nämä perinteiset jäsennykset eivät tavoita.
Pinnallisella tasolla voi todeta, että kriisin käsite on kokenut inflaation tai että kriiseistä puhutaan liikaa. Nämä huomiot ovat sinänsä totta, mutta eivät ainoa käsitteen laajentuma. Politiikan tutkimuksessa olisikin syytä analysoida huolellisemmin kriiseistä puhumisesta aukeavia erimielisyyksiä, ja toki myös kriiseistä oppimista. Nykypolitiikassa kriisitietoisuus tarkoittaa lopulta aika vähän, tai toisin ilmaisten kysymykset vasta alkavat tästä huomiosta.
Yllä tehty jaottelu on yksi mahdollinen lähtökohta. Tällöin kriisien politiikkaa tulkittaisiin kolmen tason kautta: kriisiksi tunnistaminen, kriisin suhde järjestelmään, sekä tiedon politiikka. Kaikki tasot erikseen ja erityisesti yhdessä avaavat merkittäviä poliittisia erimielyyksiä. Näitä määrittelykamppailuja käydään riippumatta varsinaisista akuutteihin kriiseihin reagoinneista tai edes siitä, puhkeaako hitaaksi kriisiksi tunnistettu uhka akuuttina koskaan. Monikriisin yhteiskunnassa myös monet vanhat jakolinjat saavat kriisien tunnistamisen ulkoasun.
Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.
Artikkelin kuvituskuva: StockSnap / Pixabay