No Mercy (2025). Ohjaus: Isa Willinger, Saksa, Itävalta

Eivätkö naisohjaajien elokuvat olekaan empaattisia, hienovaraisia ja ihmisläheisiä? Tämä on elokuvantekijä Isa Willinger dokumentin aihe. Kysymyksen on herättänyt haastattelu ukrainalaisen elokuvan pioneerin, kaanoneista pitkälti häivytetyn ohjaaja Kira Muratovan kanssa.

Muratova oli havainnut, että naisten ohjaamat elokuvat ovat keskimäärin paljon rankempia kuin miesten. Ne olivat usein väkivaltaisia, haastoivat katsojaa ja käsittelivät suorasukaisesti vaikeita aiheita.

Tässä haastatteluihin ja arkistomateriaaliin pohjautuvassa dokumentissa Willinger pohtii Muratovan teesiä nykypäivän merkittävimpien naisohjaajien kaartin avulla aina Céline Sciammasta (Nuoren naisen muotokuva, 2019) Valie Exportiin (The Practice of Love, 1985) ja Ana Lily Amirpourista (A Girl Walks Home Alone at Night, 2014) Alice Diopiin (Saint Omer, 2022). Mukana on myös ohjaaja Nina Menkes, jonka dokumentti Brainwashed: Sex-Camera-Power (2022) nähtiin Suomessakin elokuvateattereissa.

Menkesin elokuvasta kiinnostuneet saanevat paljon irti myös nyt DocPointissa nähtävästä Willingerin elokuvasta. Molemmissa valotetaan sitä, miten elokuvan tavat esittää eritoten miehiä ja naisia vaikuttavat yhteiskunnassa yleisesti jaettuihin käsityksiin sukupuolesta. Keskeisenä analyysin keinona dokumentissa toimii katseen (gaze) käsite.

Teoria miehisestä katseesta

Ajatus katseen merkityksestä pohjaa feministisen elokuvateorian klassikkoesseeseen, joka käsittelee niin kutsuttua miehistä katsetta (male gaze). Laura Mulveyn essee julkaistiin vuonna 1975. Miehinen katse on sittemmin vakiintunut käyttöön myös elokuvan ulkopuolisiin yhteyksiin. Myös Willingerin ja haastateltavien naisohjaajien ymmärrys elokuvantekemisestä rakentuu Mulveyn ja muiden feminististen elokuvateoreetikkojen rakentamalle pohjalle.

Mulvey argumentoi, että klassisen Hollywood-elokuvan muotokieli ja kerronnallinen logiikka perustuu sille, että mies on subjekti ja nainen objekti. Elokuvan maailman sisällä tämä tarkoittaa sitä, että mies näyttäytyy aktiivisena toimijana, ja nainen passiivisena toiminnan kohteena.

Juonen ja kuvakerronnan kautta elokuvan katsoja asetetaan seuraamaan elokuvan maailmaa miehen näkökulmasta. Mulveyn mukaan miehen aktiivinen rooli ja naisen toimijuuden puute elokuvassa ovatkin toisintoa patriarkaalisesta yhteiskunnasta.

Asetelma rakentuu Mulveyn mukaan juonen lisäksi elokuvan keinoin eli kameratekniikoiden, valaistuksen ja äänen avulla. Kamera esimerkiksi esineellistää naista kuvaamalla naisen ruumista yksityiskohtaisesti ja viipyillen, mikä korostaa naisruumiin katsottavuutta (to-be-looked-at-ness). Miestä sen sijaan ei kuvata näin. Hän on se, joka naista katsoo. Edellä mainittu Nina Menkesin dokumentti Sex-Camera-Power erittelee tätä elokuvan muotokieltä yksityiskohtaisesti.

Juonen ja kuvakerronnan kautta elokuvan katsoja asetetaan seuraamaan elokuvan maailmaa miehen näkökulmasta. Mulveyn mukaan miehen aktiivinen rooli ja naisen toimijuuden puute elokuvassa ovatkin toisintoa patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Klassinen elokuvan kerronta siis hienovaraisesti viestii ja vahvistaa yhteiskunnallista järjestystä, jossa mies on toimija ja nainen miehelle kuuluva.

Naisinen katse vastaparina?

Kuten Willingerin dokumentissa esiintyvät ohjaajat toteavat, naisohjaajan sukupuolta korostetaan. Naiset ovat elokuvan historiassa olleet elokuvantekijöinä vähemmistössä, ja ovat sitä edelleen. Heidän tekemistään ei myöskään ole arvostettu, kuten esimerkiksi Muratovan häivyttäminen elokuvan kaanoneista osoittaa. Parhaana ohjaajana Oscar-juhlissa on tähänkin päivään mennessä palkittu vain kolme naista, Kathryn Bigelow, Chloé Zhao ja Jane Campion.

Naisten ohjaamien elokuvien mielletään usein olevan erityislaatuisia suhteessa miesten ohjaamiin elokuviin. Jo Mulvey esitti esseessään toiveen luoda elokuvan muotokieltä, joka voisi ilmentää naisista toimijuutta. Etenkin 1970- ja 1980-lukujen feministinen elokuva pyrki tähän erilaisin kokeilevin menetelmin. Käsite naisinen katse (female gaze) kuitenkin alkoi vakiintua vasta 2000-luvulla naisohjaajien määrän kasvaessa ja etenkin vuonna 2017 viraaliksi levinneen, elokuva-alan sukupuolittunutta syrjintää ja häirintää esille tuoneen MeToo-kampanjan jälkeen.

Dokumentissa nähdään pätkä Joey Solowayn ohjaamasta I Love Dick-sarjasta (2016–17), jossa machomies ja taitelija Dick (Kevin Bacon) toteaa, että naisten ohjaukset ovat harvoin hyviä, sillä heidän täytyy työskennellä yhteiskunnallisen alisteisen asemansa läpi. Tämä Dickin mukaan tekee elokuvista huonompia.

Willingerin haastattelemat ohjaajat tunnistavat Dickin kuvaaman asetelman. Omakohtaiset kokemukset sukupuolittuneesta syrjinnästä, häirinnästä ja väkivallasta värittävät ajattelua, kokemusta sekä elokuvien aiheita ja muotokieltä. Naisena oleminen ja eläminen ovat ohjaajuuteen vaikuttavia tekijöitä, mutta toisin kuin Dick ajattelee, vaikutus elokuvan laadulle ei ole negatiivinen vaan uutta luova.

Naisena oleminen ja eläminen ovat ohjaajuuteen vaikuttavia tekijöitä, joiden vaikutus elokuvan laadulle ei ole negatiivinen vaan uutta luova.

Dokumentissa haastatelluista elokuvantekijöistä Valie Export on kokeellisen elokuvan pioneeri, joka kehitti ymmärrystä elokuvasta kosketuksen, ei yksinomaa katseen välineenä. Dokumentissa nähdään pätkä Exportin performanssitaide-esityksestä TAP and TOUCH Cinema (1968), jossa hän on kiinnittänyt rintakehänsä päälle elokuvasalia esittävän pahvilaatikon. Laatikkoa peittävät verhot, joiden läpi ”katsoja” voi tunnustella ohjaajan rintoja. Tämä murtaa käsitystä miehisen katseen tuottamasta etäisyydestä, katsojuuteen liittyvästä tirkistelystä ja esineellistämisestä. Tempaus kohahdutti, sillä se koettiin pornografisena.

Katseen teoriaa käsittelee myös Céline Sciamma ohjauksessaan Nuoren naisen muotokuva. Dokumentissa nähtävässä kohtauksessa muotokuvamaalauksen mallina istuva Héloïse (Adèle Haenel) ohjeistaa maalaaja Mariannea (Noémie Merlant) tulemaan viereensä ja katsomaan maalaustilannetta hänen asemastaan.

Héloïse selittää, että hän ei ole vain katsottavana, vaan tarkkailee myös itse muotokuvamaalaajaa. Kamera esittää naiset ensin omissa kuva-aloissaan, kuva-vastakuva-asetelmassa, joka mielletään keskeiseksi keinoksi esineellistää katseen kohdetta. Seuraavaksi naiset on rajattu kuva-alaan yhdessä, vierekkäin, kaksi subjektia katsomassa yhteistä objektia.

Tässä Sciamma kuvaajineen leikittelee kameran rajauksien kautta objekti-subjekti-asetelmilla. Sekä kerronnalliset että kameran rajauksen keinot monimutkaistavat ajatusta katsottavan passiivisuudesta sekä katsojan ja katsottavan roolien jäykkyydestä.  

(Nais)ohjaajat ja feminismi

Willingerin elokuva antaa runsaasti esimerkkejä tavoista, joilla niin historialliset kuin nykypäivänkin naisohjaajat käsittelevät elokuvan miehistä historiaa ja muotokieltä omissa ohjauksissaan. Monelle tekijälle nais-etuliite on hankala. Kaikki kuitenkin tunnistavat sen feministisen merkityksen.

Ohjaajien ja Willingerin itsensä puheissa toistuu ajatus siitä, että ohjaajan oma yksilökokemus vaikuttaa hänen tekemiseensä. Yksilökokemukseen vuorostaan vaikuttavat sukupuolta tuottavat ja toistavat yhteiskunnan ja elokuva-alan rakenteet.

Willinger päätyy olemaan samaa mieltä innoittajansa Kira Muratovan kanssa siitä, että naisten ohjaamat elokuvat ovat usein rankkoja kokemuksia. Tämä on raikas näkökulma naisten tekijyyteen. Kuten dokumentissa kuultavat ohjaajat itse kuvaavat, tekijän sukupuolella on merkitystä. Naisten tekemät elokuvat eivät kuitenkaan ole yhtenäisiä. Niitä nivoo yhteen feministinen eetos, joka tunnistaa elokuvantekemisen miehisen historian.

FM Saara Tuusa on sukupuolentutkimuksen ja mediatutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopistossa, joka on tutkinut naisisen katseen käsitettä elokuvan kentällä.

No Mercy (Ohjaus: Isa Willinger, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytöaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: No Mercy (2025) / Docpoint

Julkaisu DocPoint-arvio: No Mercy ja elokuvan rankka naisinen katse ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antidote (2024). Ohjaus: James Jones, Iso-Britannia

James Jonesin ohjaama Antidote on silmiä avaava ja ajankohtainen dokumenttielokuva, jossa seurataan Venäjän presidentti Vladimir Putinin hallintoa kritisoivien ja vastustavien tutkivien journalistien sekä oppositiopoliitikkojen vaarallista arkea. Elokuvan nimi tarkoittaa suomeksi vasta-ainetta tai vastamyrkkyä. Nimellä viitataan tutkivan journalismin ja oppositiopolitiikan rooliin Venäjällä: vasta-aineen tapaan ne käyvät myrkyn kimppuun ja eliminoivat sen.

Venäjän tapauksessa myrkky on Kremlin sortopolitiikka ja maan läpeensä korruptoitunut poliittinen järjestelmä, jolle tutkiva journalismi ja kriittinen kansalaisaktivismi toimivat tehokkaana vasta-aineena.

Päähenkilöinä Kremlin vastustajat

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta. Pääosissa ovat tutkiva journalisti Christo Grozev, nimettömänä pysyvä Venäjältä paennut kemisti, ja oppositiopoliitikko Vladimir Kara-Murza.

Grozev on tullut tunnetuksi tutkivan journalismin verkosto Bellingcatin toimittajana. Verkosto käyttää luovasti sekä avoimen lähteen tietoja että epätavanomaisia tiedustelukeinoja. Bellingcat on esimerkiksi käyttänyt Venäjän korruptiota hyväkseen ostamalla tietoja henkilöistä, joiden on epäilty toimivan maan turvallisuusviranomaisten palveluksessa.

Elokuvassa tarkastellaan kolmea henkilöä, joiden elämät kietoutuvat yhteen Putinin hallinnon sortopolitiikan ja vallankäytön kautta.

Ääneen pääsee myös nimettömänä pysyvä venäläinen kemisti, joka työskenteli Venäjän valtiollisessa tutkimuslaitoksessa myrkkyjen parissa. Omien sanojensa mukaan hän ajatteli tekevänsä työtä terrorismin torjunnan parissa. Hän kuitenkin havahtui todellisuuteen huomattuaan laitoksessa kehitettyjä myrkkyjä käytettävän Kremlin politiikkaa arvostelevien hiljentämiseen. Tämän jälkeen kemisti alkoi suunnitella pakoa Venäjältä ja onnistui siinä Grozevin avustuksella.

Vladimir Kara-Murza on venäläinen oppositiopoliitikko, jonka Venäjän turvallisuusviranomaiset ovat yrittäneet myrkyttää kahdesti. Vuonna 2023 hänet tuomittiin 25 vuodeksi vankeuteen maanpetoksesta, väärän tiedon levittämisestä ja Venäjän asevoimien halventamisesta. Kara-Murza vapautettiin vuonna 2024 suuressa länsimaiden ja Venäjän välisessä vankienvaihdossa. Dokumentissa seurataan oikeusprosessia.

Tositapahtumia dokumentoiva poliittinen trilleri

Jones rakentaa dokumentin kuin jännityselokuvan. Elokuva alkaa kohtauksella, jossa Grozev istuu yksin keskellä hämärää ja tyhjää huonetta tuolilla kuin kuulusteltavana oleva vanki. Grozevilta kysytään olisiko hän pystynyt kuvittelemaan työnsä johtavan vakavasti otettaviin uhkauksiin ja todelliseen kuolemanvaaraan. Dokumentissa pääsevät ääneen myös Grozevin perheenjäsenet, kuten hänen poikansa ja tyttärensä. Kara-Murzan vaimo Evgenia Kara-Murza valottaa miehensä vangitsemisen ja häneen kohdistuneen ajojahdin taustoja.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin. Sarjakuvatyyliin tehdyt kuvaukset venäläisen kemistin tarinasta istuvat hyvin elokuvan tyyliin.

Kolmiosainen rakenne vaatii katsojalta keskittymistä, mutta tuo samalla esiin Venäjän autoritäärisen järjestelmän laajat vaikutukset: sen vaino ei kohdistu vain yksilöön, vaan myös perheisiin ja laajempiin yhteisöihin.

Syvälle ulottuva vaino

Grozev on tutkinut vuosia Putinin Venäjän sortoa ja korruptiota. Hän on tutkinut muun muassa Malaysia Airlinesin lento 17 alas ampumista Itä-Ukrainassa, Sergei ja Julia Skripalin myrkytystä Salisburyssä ja Aleksei Navalnyin 2020 myrkytystä. Vaikka kaikki tapaukset linkittyivät Venäjään, Grozevin mukaan vasta Navalnyin tapaukseen liittyvät paljastukset sekoittivat hänet suoraan maan sisäpolitiikkaan, minkä seurauksena hän sai Kremlin peräänsä.

Antidotessa kuvataan koruttomasti keinoja, joita Venäjä käyttää vastustajiensa hiljentämiseen ja eliminoimiseen. Esimerkiksi Venäjän palkkaamat bulgarialaiset vakoojat seurasivat Grozevin kanssa yhteistyötä tehneen Roman Dobrokhotovin liikkeitä ympäri Eurooppaa. Dobrokhotov on Venäjän oppositioon linkittyvän verkkojulkaisu The Insiderin päätoimittaja. Hän uskoi vakoojien tarkoituksena olleen murhata hänet tilaisuuden tullen.

Dokumentissa kuvataan kuinka Grozev ei saa yllättäen enää yhteyttä isäänsä moneen päivään. Vaikka Venäjä ei välttämättä ole tämän takana, Grozev ei voi olla epäilemättä tapauksen johtuvan hänen työstään tutkivana toimittajana. Grozev saa työnsä takia uhkailuviestejä eikä hän enää uskalla palata kotiinsa Wieniin, vaan joutuu elämään turvallisuussyistä New Yorkissa erossa perheestään.

Hän kuvailee Venäjän toimivan siten, että se vie hiljalleen vastustajiltaan edellytykset elää normaalia elämää. Pahinta Venäjän vainossa ei ole kuoleman pelko, vaan jatkuva huoli omien tekemistensä vaikutuksesta läheisten ihmisten elämään.

Antidote on visuaaliselta ilmeeltään harkitun elokuvallinen. Alkukohtauksesta lähtien katsoja vedetään keskelle uhkaa, joka kasvaa kohtaus kohtaukselta. Jännitteisyys ja tiivis rytmi tekevät dokumentista lähes fiktiivisen tuntuisen trillerin.

Venäjää seuraavan tutkijan näkökulmasta ainoastaan yhden dokumentissa haastatellun toimittajan kommentti särähti korvaan: Puhuttaessa Venäjän sisäisestä tilanteesta Der Spiegelin toimittaja Fidelius Schmid toteaa maan olevan ”Soviet Union reloaded” eli Venäjän palanneen neuvostoaikoja muistuttavaan järjestelmään. Schmidin mukaan Venäjä teeskentelee yhä vähemmän olevansa demokratia ja hänen mielestään toisinajattelijoiden vaino on samalla tasolla kuin neuvostoaikana.

Vaikka poliittinen vaino on epäilemättä kasvanut Venäjällä viime vuosina, sen poliittinen järjestelmä eroaa monin tavoin Neuvostoliitosta. Ihmisoikeusjärjestö OVD-Infon mukaan poliittisia vankeja oli Venäjällä tammikuussa noin 1700–1800, joka on huomattavasti vähemmän kuin Mihail Gorbatšovin ajan Neuvostoliitossa, puhumattakaan Josif Stalinin ajasta.

Ote kansalaisyhteiskunnasta on toki tiukentunut helmikuun 2022 jälkeen Venäjällä merkittävästi, mutta Putinin hallinto nojaa ensisijaisesti suostutteluun sekä propagandaan suoran väkivallan ja massateloitusten sijaan. Kremlin lähestymistapaa protestimielialojen tukahduttamiseksi on kutsuttu osuvasti kepin ja porkkanan sijaan porkkanoilla lyömiseksi.  Olisikin mielenkiintoista tietää myös matalamman profiilin oppositioaktivistien kohtaamista vaaroista Venäjällä, mutta tämä on jo toisen dokumenttielokuvan aihe.

Tärkeä elokuva Kremlin vainosta ja toimittajien rohkeudesta

Antidote on tärkeä ja vaikuttava dokumentti. Se on kuvaus Venäjän parissa työskentelevien tutkivien toimittajien kohtaamista vaaroista, mutta samalla myös inhimillinen kertomus ja muistutus tutkivan journalismin tärkeydestä.

Vaikka elokuvan rakenne rönsyilee ajoittain, sen pääsanoman tärkeys on kiistaton. Se tekee näkyväksi järjestelmän, jonka toimet Putinin hallinto haluaisi pitää visusti piilossa. Elokuva ansaitsee tulla nähdyksi ei ainoastaan poliittisen merkityksensä vuoksi, vaan myös siksi, että se osoittaa rohkeuden merkityksen, kun panoksena on oma henki.

VTM Eemil Mitikka työskentelee tutkijana Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjä-ryhmässä. Hänen väitöskirjatutkimuksensa käsittelee poliittista osallistumista ja autoritarismia Venäjällä.

Antidote (Ohjaus: James Jones, 2024), esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuvituskuva on dokumentistä Antidote (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Antidote osoittaa rohkeuden merkityksen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Praying for Armageddon (Tonje Hessen Schei, Michael Rowley, Norja, Ruotsi, Saksa, Suomi 2023) esitetään DocPoint -festivaalilla keskiviikkona 31.1., perjantaina 2.2. ja sunnuntaina 4.2.2024

Synkkäsävyisessä dokumenttielokuvassa ohjaajakaksikon vahvuusalueet tukevat hienosti toisiaan. Norjalainen Tonje Hessen Schei on aiemmin kunnostautunut erityisesti transhumanismin nurjien puolien kriittisessä käsittelyssä tekoälyteollisuutta (iHuman, 2019), lennokkisotaa (Drone, 2014) ja lasten luonnosta erkaantumista (Play Again, 2010) tarkastelevilla elokuvillaan. Vaikka yhdysvaltalainen Michael Rowley tunnetaan paremmin Pohjois-Amerikkalaista kansalaisyhteiskuntaa ja sen eri alakulttuureita käsittelevistä dokumenttisarjoistaan (Totally Game, 2020; Hooked on the Look, 2020–22; Unbelievable Me, 2023), tässä dokumentissa palataan Rowleyn esikoiselokuva Hurdlen teemoihin ja kuvauspaikkoihin, miehitetyillä alueilla asuvan palestiinalaisväestön elämään.

Maailmanlopussa ei ole mitään pelättävää

Jo dokumentin alkuminuuteilla käy selväksi, että ”maailmanlopun rukoileminen” ei ole pelkästään dokumentin nimeksi valittu iskevä kielikuva, vaan suora viittaus Yhdysvaltain evankelikaalien rukousten ja poliittisen vaikuttamisen ydintavoitteeseen.

Monituhatpäisille yleisöille saarnaavat vaikutusvaltaiset megakirkkojen pastorit ja tele-evankelistat kuten John Hagee ja Robert Jeffress eivät kerro kuulijoilleen kuolemanjälkeisen elämän siunauksista, vaan tarjoavat sen sijaan konkreettista mahdollisuutta välttää kuolema tykkänään toteuttamalla Jeesuksen toinen tuleminen vielä heidän omana elinaikanaan.

Asiassa on vain yksi iso mutta: ilmestyskirjasta peräisin olevien jakeiden mukaan Jeesus ei nimittäin tule palaamaan maan päälle ennen kuin Israelin valtio on saavuttanut muinaiset rajansa. Tästä näkökulmasta koko Lähi-Idän rauhanprosessi ja erityisesti kahden valtion politiikka, niin heikoissa kantimissa kuin ne tällä hetkellä ovatkin, uhkaavat siirtää Toisen Tulemisen hamaan tulevaisuuteen. Kuinka siis estää maallista rauhaa asettumasta poikkiteloin kristikunnan pelastuksen ja ikuisen rauhan tielle? Molemmat kun siintävät jo horisontissa niin kovin lähellä.

Rukouksen rajat tulevat vastaan

Vaikka maailmanlopun vauhdittaminen resonoi evankelikaalien rukouksissa, käy pian ilmi, miksi pelkkä rukous ei riitä. Jotta tarvittavat resurssit voidaan valjastaa maailmanlopun työhön, on tosikristityn tuettava Israelia, ja aivan erityisesti ortodoksijuutalaisten siirtokuntakolonialismia monilla muillakin tavoilla. Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta dokumentin kiehtovinta antia ovatkin kohtaukset, jotka esittelevät evankelikaalien jalkautumista politiikan areenalle.

Vaikka osa pastoreista ja kongressiedustajista on silminnähden kiusaantuneita tutkivan journalisti Lee Fangin yhteydenotoista, monet vaikutusvaltaisista evankelikaaleista suostuvat kuitenkin avaamaan uskonnollisen ja ulkopoliittisen ajattelunsa yhtymäkohtia Fangille.

Republikaaniedustajien parissa vallitseva ilmapiiri tiivistyy kongressin ulkopoliittisen komitean jäsenen Tim Burchettin väistelevässä vastauksessa. Kysyttäessä suhtautumisestaan viimeistä taistelua Lähi-Idässä kiihkeästi rukoileviin äänestäjiinsä, Burchett toteaa: ”Uskon, että Jeesus on palaamassa maan päälle. Ja aion olla hänen puolellaan.”

Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta dokumentin kiehtovinta antia ovatkin kohtaukset, jotka esittelevät evankelikaalien jalkautumista politiikan areenalle.

Poliitikkojen haluttomuus käsitellä Israelin tukemiseen kytkeytyviä konkreettisia ongelmakohtia liitetään yleisesti juutalaisyhteisön edunvalvontaan Yhdysvaltain politiikassa, erityisesti sen parissa liikkuviin valtaviin rahasummiin. Praying for Armageddon tarkentaa tätä kuvaa tuomalla rinnalle esiin evankelikaalisen edunvalvontatyön mittakaavan.

Esimerkiksi pastori John Hageen johtama edunvalvontajärjestö Christians United for Israel (CUFI) keräsi yksinomaan vuoden 2021 aikana 3,3 miljardia dollaria sotilaallista apua Yhdysvalloista Israeliin. Tällaisiin summiin ei päästä edes CUFI:n kymmenmiljoonaisen jäsenistön voimin, vaan tueksi tarvitaan tiivistä suhdetoimintaa Yhdysvaltain poliittisen eliitin kanssa. CUFI:n tilaisuuksissa nähdäänkin hengennostattajina sellaisia kunniavieraita kuin Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n johtaja Mike Pompeo ja Yhdysvaltain varapresidentti Mike Pence. Hagee itse reagoi lukuisista haastattelupyynnöistä ainoastaan viimeiseen, ja siihenkin vain viittilöimällä turvamiehet kantamaan Fangin ulos kirkostaan.

Katkelmat Hageen vetämistä messuista ja televisioesiintymisistä piirtävät kuitenkin selkeän kuvan hänen uskonnollisesta ja ulkopoliittisesta ajattelustaan: ”Sanoin [Trumpille Valkoisessa talossa], että tämä on se vuosi, jolloin siirtää Israelin suurlähetystö Jerusalemiin, sillä kyseessä on äärimmäisen tarkka, raamatullinen hetki.”

Trumpin hengellinen neuvonantaja, ja First Baptist Dallas -megakirkon vanhempi pastori Robert Jeffress on lähestyttävämpi. Lempeä hymy kasvoillaan hän kertoo antaneensa presidentille saman neuvon, ja muistuttaa samalla Jeesuksen palaavan pian teloittamaan Jumalan viholliset.

Evankelikaalien rahoittamat siirtokuntaorganisaatiot kärjistävät konfliktia

”Minut tekee vihaiseksi tieto siitä, että siirtokuntaorganisaatioiden nimenomaisesti Yhdysvalloista saama rahoitus mahdollistaa palestiinalaisten työntämisen pois kodeistaan.” – Itä-Jerusalemin kiertueopas Fayrouz Sharqawi

Dokumenttiin on leikattu mukaan vanhempaa arkistomateriaalia, joka taustoittaa haastateltavien näkemyksiä ja kutoo useampia rinnakkaisia tarinoita yhteen. Itä-Jerusalemin palestiinalaisen turistioppaan kertoessa arkeologisista kaivauksista Silwanin kaupunginosassa näemme puskutraktorien raivaavan taloja pois vuonna 2009 yhdysvaltalaisrahoitteisen Daavidin kaupunki -järjestön rahoituksella.

Dokumentin valmistumishetkillä käynnistynyt maasota Gazassa tekee tästä aineistosta entistäkin ajankohtaisemman tuomalla esiin tärkeitä, mutta vähemmän tunnettuja evankelikaalisia toimijoita, joiden vuosikymmeniä kestänyt aktivismi on entisestään tulehduttanut ristiriitoja palestiinalaisten ja Israelin välillä. Näemme evankelikaaleilta peräisin olevien rahojen kanavoituneen myös palestiinalaisia sortavan aktivismin mikrotasolle, kuten ortodoksijuutalaisnuorison häiriköintikampanjoihin.

Dokumentti esittelee käsivaralla kuvattuja pätkiä nuorista ja vanhemmistakin ortodoksijuutalaisista valtaamassa palestiinalaisten taloja ja pihamaita. Komeat lennokkikamera-ajot Megiddon laaksosta puolestaan esittelevät paikan, jossa Raamattua kirjaimellisesti lukevat evankelikaalit uskovat viimeisen taistelun pikapuoliin käynnistyvän.

Nahkaliiviset moottoripyöräkerhon jäsenet muistelevat kaiholla matkaansa pyhälle maalle vuonna 2011, jossa näemme kolmenkymmenen yhdysvaltalaismotoristin liittävän voimansa 120 israelilaisen prätkäkerholaisen kanssa, ja kiittelevän vuolaasti israelilaissotilaita uhrauksistaan, joiden ansiosta Harmageddon on taas askeleen lähempänä. Kiertäessään saarnaamassa ympäri Yhdysvaltoja dokumentin kuvausryhmän kanssa, M25-lähetystyön karskit evankelikaalimotoristit liikuttuvat kyyneliin kertoessaan, kuinka näkevät itsensä pian taistelemassa pyhällä maalla Jeesuksen rinnalla.

Viimeinen taistelu miekoin ja sarjatuliasein

Moderni ja ikiaikainen kuvasto kilpailevat jatkuvasti keskenään. Kuulemme kolmen tähden kenraali Jerry Boykinin siteeraavan joukoilleen ilmestyskirjaa. Samalla hän arvelee Jeesuksen todellisuudessa kantavan miekkanaan viimeiseen taisteluun yhdysvaltalaisvalmisteista AR-15-rynnäkkökivääriä. Moottoripyöräkerholaiset ottavat raamatulliset viittaukset kristittyjen miekkaan kirjaimellisemmin ja lyövät toisiaan ritareiksi keskiaikaisin replikamiekoin, jotka on koristeltu ristiretkeläisten symboleilla.

Afganistaniin sijoitettujen joukkojen esitellessä aseitaan paikallisten pikkukylien kiinnostuneille miehille, kuulemme uskonnonvapautta Yhdysvaltain sotilasvoimissa puolustavan kansalaisjärjestön johtajaa Mickey Weinsteinia. Tyhjentäessä puhelinvastaajansa uhkauksista Weinstein kertoo ristiretkeläisyyden modernimmista ilmentymistä. Sanojen painoksi katsojalle esitellään puolustusvoimien miljardeilla dollareilla tilaamia tähtäimiä, joihin on painettu raamatunjakeita. Ne lähtivät Afganistaniin yhdysvaltalaissotilaiden mukana. Tämä ristiretkiviittaus ei jäänyt afganistanilaisten pikkukylien miehiltäkään huomaamatta.

Dokumentin nähtyään on helppo ymmärtää, miksi minkään PR-kampanjan on vaikea peittää sitä isoa, apokalyptistä visiota, jonka Harmageddonin rukoilijat haluavat miljardeillaan iskostaa ihmisten mieliin seurakunnissaan, Yhdysvaltain poliittisessa eliitissä ja pyhällä maalla.

VTT Niko Pyrhönen työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan hankkeessa Uskonto ja populismi hybridissä mediaympäristössä (MERELPO).

Artikkelikuva: DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Praying for Armageddon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neurotyypit (Maija Hirvonen, 2024) esitetään DocPoint-festivaalilla tiistaina 30.1. lauantaina 3.2. ja sunnuntaina 4.2.2024.

Autismia ajatellaan nykyään kirjona. Se kuvaa hyvin autismiin liittyvien piirteiden moninaisuutta, yksilöllisyyttä ja vaikeusasteiden vaihtelua. Monimuotoisuuden vuoksi autismi ilmenee eri tavalla eri henkilöillä. Viime aikoina tutkimus ja uutisointi on suuntautunut enenevässä määrin autismikirjon henkilöiden kokemuksiin elämästään.

Neurotyypit on hyvin ajankohtainen dokumentti, sillä neurokehityksellisten diagnoosien määrä on kasvussa ja näyttäisi siltä, että moni neuropoikkeava lapsi ja nuori jää edelleen ilman diagnoosia ja tarvitsemaansa tukea. Neurokehityksellisisillä häiriöillä, joista usein käytetään lyhennettä nepsy, ja joihin autismikirjokin kuuluu, tarkoitetaan aivojen toimintaan liittyviä poikkeavuuksia. Ne ilmenevät erilaisina käyttäytymisen piirteinä esimerkiksi vuorovaikutustilanteissa.

Dokumenttielokuvan päähenkilö Aida kertoo, että hänen kokemuksensa maailmasta on osin erilainen, koska hänen aivonsa toimivat eri tavalla. Hän myös korostaa, että hänen ja muiden neuropoikkeavien – kuten Aida itseään ja ryhmää nimittää – tapaa toimia ei pitäisi nähdä häiriönä, vaan heille pitäisi antaa tilaa toimia heille itselleen luontaisella tavalla. Erilainen kokemus maailmasta voi olla esimerkiksi herkkyyttä aistiärsykkeille sekä niiden aiheuttamalle kuormitukselle tai vaikeutta hahmottaa uusia tilanteita tai muutoksia ilman että valmistautuu niihin ennakkoon.

Dokumentissa Aida ja hänen äitinsä pääsevät tutustumaan uuteen kouluun. Näin Aida pystyy saamaan ennen koulun aloitusta käsityksen ympäristöstä, jossa hän tulee opiskelemaan. Kouluun rauhassa tutustuminen on esimerkki siitä, millaisilla arkisilla toimenpiteillä neuropoikkeavutta voi huomioida. Aidalle selviää tutustumisen yhteydessä, ettei uusi koulu ole hänelle sopiva oppimisympäristö.

Ei vammainen vaan ylpeästi autisti

Dokumentti antaa äänen autismikirjon tytöille ja nuorille naisille. Autismin on periteisesti ajateltu olevan jopa neljä kertaa yleisempää pojilla kuin tytöillä. Viime aikoina on kuitenkin tunnistettu, että tyttöjen ja naisten autismi on alidiagnosoitu, koska heidän autismiin liittyvät piirteensä ilmenevät eri tavalla.

Esimerkiksi autismikirjon käypä hoito -suositusten mukaan erityisesti sosiaaliset ja kommunikaation vaikeudet näyttävät tytöillä ja naisilla olevan usein hienovaraisempia kuin pojilla ja miehillä. Heillä on muun muassa parempi sosiaalinen tarkkaavuus ja heidän on helpompi ystävystyä. Tämän lisäksi heillä näyttäisi olevan taipumus kehittää enemmän mielikuvitusleikkejä sekä käyttää enemmän tunnekieltä eli kertoa sanallisesti tunteistaan. Tytöillä myös ilmenee vähemmän toistavaa käyttäytymistä, ja erityiset mielenkiinnon kohteet ovat usein sisällöltään sosiaalisempia.

Dokumentti nostaakin hyvin esille, miten haasteellista on tunnistaa tyttöjen autismikirjon piirteitä. Aida on sosiaalisesti taitava sekä pitää puhumisesta ja tapahtumien järjestämisestä. Hän myös pyrkii aktiivisesti ja vuorovaikutteisesti muuttamaan maailmaa, vaikkakin tilanteet tuntuvat hänestä välillä raskailta ja kuormittavilta. Toisaalta hänellä on tyypillisesti autismikirjoon liitettyjä piirteitä eli Aidan tapauksessa luontoon liittyviä hyvin erityisiä mielenkiinnonkohteita sekä tarvetta purkaa kuormitusta stimmauksella. Stimmaus tarkoittaa toistuvaa toimintaa tai liikettä, jonka tarkoituksena on purkaa stressiä. Aidalle juokseminen on yksi tapa stimmata.

Dokumentti nostaakin hyvin esille, miten haasteellista on tunnistaa tyttöjen autismikirjon piirteitä. Aida on sosiaalisesti taitava sekä pitää puhumisesta ja tapahtumien järjestämisestä. Hän myös pyrkii aktiivisesti ja vuorovaikutteisesti muuttamaan maailmaa, vaikkakin tilanteet tuntuvat hänestä välillä raskailta ja kuormittavilta.

Tyttöjen ja naisten autismikirjon tunnistamista vaikeuttaa myös se, että he pyrkivät naamioimaan piirteitään sulautukseen joukkoon. Tutkija Maarit Linnainmaan mukaan tyttöjen käytökseen kohdistetaan enemmän sosiaalisia odotuksia, minkä vuoksi autismikirjon tytöt pyrkivät sekä tietoisesti että tiedostamattomasti toimimaan odotusten mukaisesti. Tämä voi näkyä autismikirjon tyttöjen käytöksessä esimerkiksi siten, että he matkivat koulussa tyypillisesti kehittyneiden tyttöjen äänensävyä ja maneereja peittääkseen omat piirteensä. Peittäminen näyttää kuitenkin aiheuttavan autismikirjon tytöille ahdistusta ja paineita. Ahdistus ja paine voivat puolestaan purkautua esimerkiksi masennuksena.

Dokumentissa käsitellään peittämiseen liittyviä kokemuksia ja tunteita erityisesti Nuoret aktivistit- ryhmän jäsenten puheenvuoroissa. Eräs ryhmän naisjäseniistä kertoo kokeneensa koko elämänsä ajan, että hänessä on jotain vikaa tai että hän olisi jotenkin rikkinäinen. Eduskuntatalon portailla hän kuitenkin uskaltaa lopulta julistaa, että nyt hän on ”ylpeästi autisti eikä häpeä sitä pätkääkään”.

Muutetaan yhteiskunnan normeja ja asenteita – ei meitä!

Dokumentissa erityisesti koulu saa kritiikkiä Aidalta ja hänen äidiltään. Koulussa Aidan oppimista vaikeuttavat runsas aistiärsytys, ihmisten paljous, kiusaaminen, rutiinien puuttuminen sekä opetustavat, joissa ei ole huomioitu Aidan oppimista haittaavia tekijöitä. Sen vuoksi Aida käy koulua vain kolme tuntia päivässä, minkä jälkeen hän palaa kotiin opiskelemaan.

Koska Aida kuitenkin tarvitsee tukea koko päivän ajan, äiti ei voi käydä töissä vaan auttaa Aidaa esimerkiksi koulutehtävien tekemisessä koulupäivän jälkeen. Yhteiskunnalta ei heru riittävästi ymmärrystä tai taloudellista tukea äidille. Aidan ja äidin kokemat hankaluudet koulunkäynnissä nostavat dokumentissa hyvin esille sen, että yhteiskuntamme palvelujärjestelmän rakenteet ovat jäykät. Esimerkiksi koulussa autismikirjon lasten opetusta ei pystytä eriyttämään tarpeeksi, koska siihen ei osoiteta riittävästi rahaa.

Aidan ja hänen äitinsä mukaan koulussa ei ole myöskään riittävästi tietoa autismista, mikä voisi helpottaa opettajien työtä järjestää opetusta autismikirjon oppilaiden tarpeiden mukaan. Dokumentissa Aida mainitsee yhden opettajan, jonka johdolla opiskelu on Aidasta mukavaa. Aida kertoo, että opettaja ymmärtää häntä ja osaa sovittaa opetuksensa hänen tarpeisiinsa. Muutoin Aidan kokemus koulusta on varsin negatiivinen. Koulunkäynti on hänelle superstressaavaa.

Dokumentti nostaa esiin laajemminkin yhteiskunnan ja ammattilaisten autismitiedon ja -ymmärryksen puutteet. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii erään Nuoret aktivistit-ryhmän jäsenen kertomus kohtaamisesta mielenterveysammattilaisen kanssa. Nuoren tyrmistykseksi hän ei tullut kuulluksi, sillä ammattilainen oli todennut, ettei nuoren kokemalle kuormitukselle ollut mitään tehtävissä. Ryhmän jäsenet nostavatkin esille, miten tärkeää autismitietoisuutta on levittää sekä ammattilaisille että koululaisille esimerkiksi terveystiedon tunneilla.

Voidaan kysyä, onko yhteiskunnalla varaa jättää tukematta autismikirjon oppilaiden kasvua täyteen potentiaaliinsa?

Aidan toiminnassa on samoja piirteitä kuin ilmastoaktivisti Greta Thunbergilla. Aida etenee määrätietoisesti tavoitettaan kohti äitinsä tukemana. Hän järjestää mielenilmauksia sekä pyrkii lisäämään autismiymmärrystä yhteiskunnassa. Mielenosoitukset Eduskuntatalon portailla ovat symbolisesti kiinnostavia. Eduskuntatalon vankkojen seinien sisällä on vallan keskittymä, joka voisi tehdä Aidan tavoitteista totta.

Mielenosoitukset eivät kuitenkaan saa suuria joukkoja liikkeelle, päättäjistä puhumattakaan. Aidalle ja hänen autismin kirjolla oleville nuorille ystävilleen tapahtumat ovat kuitenkin merkittävä. He pääsevät puhuman julkisesti siitä, miltä heistä tuntuu, ja mikä voisi heidän mielestään helpottaa autismikirjon henkilöiden elämää. Samalla he tekevät näkyväksi potentiaaliaan, joka jää piiloon, jos ymmärrys autismista on kapeaa eikä ympäristö pysty tarjoamaan autismikirjon henkilöille mahdollisuuksia toimia omina itsenään vahvuuksineen ja piirteineen.

Aida toteaakin dokumentissa, että heillä neuropoikkeavilla lapsilla ja nuorilla on unelmia, tavoitteita ja halu oppia, mutta miksi heidän oikeutensa ja unelmansa eivät toteudu kuten muiden lasten ja nuorten? Voidaan lisäksi kysyä, onko yhteiskunnalla varaa jättää tukematta autismikirjon oppilaiden kasvua täyteen potentiaaliinsa; oikealla tavalla tuettu koulupolku voisi ennaltaehkäistä autismikirjon lasten ja nuorten masennusta ja psyykkistä oireilua. Samalla se vähentäisi alati kasvavaa tarvetta mielenterveyspalveluille.

Dokumenttia kannatta katsoa avoimin mielin sekä kuunnella tarkasti, mitä Aidalla, hänen äidillään sekä Nuoret aktivistit -ryhmällä on sanottavaa. Toivoa sopii, että Aidan ja hänen kumppaneittensa sinnikäs työ yhteiskunnan muuttamiseksi autismiystävälliseksi saa tulevaisuudessa tuekseen muutakin kuin sympatiaa.

Professori Eija Kärnä toimii Itä-Suomen yliopiston kasvatustieteiden ja psykologian osastossa erityispedagogiikan professorina. Hän johtaa Suomen Akatemian rahoittamaa PEICAS-tutkimushanketta, jossa tutkitaan autismikirjon lasten vertaisvuorovaikutusta inklusiivisissa ryhmissä. Hankkeessa myös työstetään parhaillaan teosta autismikirjosta elämänkulussa kasvatuksen, koulutuksen, työelämän sekä palvelujen näkökulmista.

Artikkelikuva: DocPoint

Artikkelia päivitetty 4.2.2024: Aloituskappaleessa muutettu nepsy-termi muotoon ”neuropoikkeava”.
Tarkennettu muotoilua aloituskappaleessa:
Alkuperäinen muotoilu: ”Dokumentissa Aida ja hänen äitinsä pääsevät tutustumaan uuteen kouluun, johon Aida on siirtymässä kesän jälkeen. Näin Aidalle syntyy ennen koulun aloitusta käsitys ympäristöstä, jossa hän tulee opiskelemaan. Kouluun rauhassa tutustuminen on hyvä esimerkki siitä, miten pienistä ja arkisista asioista neuropoikkeavuuden huomioimisessa on lopulta kysymys.”

Julkaisu DocPoint-arvio: Ylpeästi autisti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Home Invasion (Graeme Arnfield, 2023), esitetään DocPoint-festivaaleilla torstaina 1.2. ja perjantaina 2.2.2024.

Graeme Arnfieldin kauhugenrestä ammentava videoessee käsittelee ovikellon keksimistä ja jälleenkeksimistä historiallisina hetkinä, jotka nivoutuvat aikansa amerikkalaisiin ja brittiläisiin kiistoihin työstä, turvallisuudesta sekä suuryritysten ja valtion vallasta. 

Dokumentti etenee kuin ovisilmän läpi kuvatuin montaasein, joissa sekoittuu niin historiallinen dokumenttiaineisto kuin found footage -tyylinen valvontakamera-aineisto. Kerronta tapahtuu ruudulla muutama sana kerrallaan etenevän esseetekstin kautta, joka luo tilaa Dario Argenton Suspiria-elokuvaa (1977) muistuttavalle, hermoja kiristävälle noise-ääniraidalle.

Dokumentti tarjoaa vaikuttavan tarinan piinallisella tavalla. Visuaaliset ja musiikilliset kauhuelementit alleviivaavat kotiin tunkeutumisen kaksoismerkitystä: toisaalta murtovarkaat, toisaalta alustayritysten valvontateknologiat. Samalla varsin verkkaisesti etenevä teksti vaatii katsojalta sen verran pitkäjänteisyyttä, että voi pohtia, nauttisiko sisällön mieluummin puhtaasti esseemuodossa. 

Lopulta elokuvalliset keinot ovisilmästä kuvatuin murtautumisyrityksin tekevät kuitenkin sen, mihin kirjoitettu teksti itsessään tuskin olisi pystynyt. Ne nimittäin tuovat epämukavan lähelle sen affektiivisen eli tunteellisen faktan, joka piilee myös Amazon Ring -valvontaovikellojen amerikkalaisen menestyksen takana: esikaupunkilaisten pelko ulkopuolisista tunkeutujista iskee kovaa.

Turvallistaminen, alustat ja kuluttajateknologia

Vuonna 2018 Amazon osti yrityksen nimeltä Ring, joka valmisti videokameroin, kaiuttimin ja internetyhteyksin varustettuja älyovikelloja. Ring-ovikellon keksijä oli sanojensa mukaan etsinyt ratkaisua arjen sujuvuuden ongelmaan: miten vastaanottaa lähetyksiä, kun ei itse ole kotona. 

Yritys löysi kuitenkin pian paremmin myyvän tarinan tuotteelle kotirauhan rikkomisen pelosta. Järjestelmä pystyi varoittamaan omistajaa kaikesta epäilyttävästä, turvallisuutta uhkaavasta liikehdinnästä kodin edustalla. Näin Ringistä muodostui edistysaskel jo 1966 keksitylle turvaovikellolle, jonka patentin kerrostalolähiöläinen keksijä myi amerikkalaisen unelman, eli aidattujen asuinalueiden rakennuttajalle. Ovikellosta tuli siis osa esikaupunkilaisen kodin turvallistamisen tarinaa jo kauan ennen internetiä.

Elokuvan edetessä Ring-ovikellon toistuva ilmoitussointu saa uusia merkityksiä: onko se ystävä, murtovaras, vai kenties tunnistimen ohi leijaillut vaahteranlehti?

Amazonin hankinta kuitenkin muutti teknologian luonnetta, sillä alustayritys tekee sen, missä alustayritys on parhaimmillaan. Se välittää eri toimijoiden välillä, asettuen siten keskelle kuviota, jota tutkija Nick Srnicek kutsuu kirjassaan Platform Capitalism (2016) monisärmäiseksi markkinaksi. Amazon Ring -ovikellot muun muassa liittävät käyttäjän osaksi naapurustoon paikallistuvaa sosiaalista mediaa, jossa käyttäjät voivat keskustella muiden Ring-naapureiden kanssa, jakaa valvonta-aineistoa ja huolehtia yhteisestä turvallisuudesta. Samalla kerätty aineisto kartuttaa Amazonin tekoälyn opetusaineistoa ja parantaa yrityksen muille myymiä palveluja ja asiakassegmentointia.

Monissa osavaltioissa myös poliisilla on käytännössä epäämätön pääsy Ring-valvontanauhotteisiin, jolloin teknologia toimii myös valtion valvonnan jatkeena. Arnfield kysyykin dokumentissaan: kun Amazon myy ovikellon, mitä se itse asiassa myy ja kenelle?

Kodin turvallistaminen onkin samalla dataistamisprojekti, eli sen liittäminen datan keräämisen, tulkitsemisen ja myymisen järjestelmiin. Silloin digitaalinen teknologia, valtio ja yksityinen pääoma toimivat liittolaisina, ja sen mahdollistaa kuluttajien koettu pelko alati läsnä olevasta uhasta. Dokumentti simuloi vaikuttavasti tätä naapurustoparanoian tunnetta. 

Pikselöityneet näyt murtautumisyrityksistä voimistavat tunnetta kotirauhanreviiristä ja sen rikkomisesta. Samalla Arnfield kuitenkin alleviivaa tämän pelon ja turvallistamisen syklin paradoksaalista itsetoteutumista. Mitä enemmän kuluttajat käyttävät voimavarojansa ympäristönsä valvomiseen ja uhkien arviointiin, sitä enemmän he kokevat uhan mahdollisuuden alati läsnä olevaksi. Elokuvan edetessä Ring-ovikellon toistuva ilmoitussointu saa uusia merkityksiä: onko se ystävä, murtovaras, vai kenties tunnistimen ohi leijaillut vaahteranlehti? Joka tapauksessa ääni on muistutus pysyä aina valppaana.

Teknologian vastustaminen poliittisena toimintana

Ovikellon kattavan sosiaali- ja kulttuurihistorian sijaan dokumentti viittoo suurieleisesti kohti teknologioiden ja niiden sosiaalisten kontekstien välistä yhteyttä. Tämä yhteyksien rakentaminen onnistuu toisinaan paremmin ja toisinaan huonommin. Dokumentin loppuosa tekee ekskursion puhelimen merkitykseen kotirauhan symbolina ja rikkojana 1960-luvun kauhuelokuvissa päätyen tarinaan 1800-luvun alun brittiläisen kangasteollisuuden työtaisteluista ovikellon keksimisen esihistoriana. Niin kutsutut luddiitit ovat saaneet historian uudelleentulkinnassa negatiivisen maineen jääräpäisinä teknologisen edistyksen vastustajina. 

Arnfield kuitenkin edistää historiallisesti perustellumpaa tulkintaa liikkeestä uutena yhteistoiminnan muotona, joka nousi vastustamaan työn koneellista tehostamista ja sitä seuraavaa, niin työntekijöiden kuin käsityötaitojen köyhtymistä. Arnfield rakentaa temaattisen yhteyden luddiittijoukkojen tehtaanvaltauksesta teollisuuspohatan ovikellon keksimiseen, mutta suoraviivaisesti esitetty innovaation historia jää pinnalliseksi.

Niin kodin dataistamisen kuin työn koneellistamisen tapauksissa teknologian vastustaminen voi olla edistysvastaisuuden sijaan emansipatorista. Tässä valossa Arnfieldin videoessee näyttäytyy ennemmin manifestinomaisena kutsuna toimintaan, kuin analyyttisena teknokulttuurin kritiikkinä. 

Ehkä luddiitti-välikohtauksen anti ei olekaan ovikellon syntyhistoria, vaan ennemmin huomio siitä, että teknologiat, joihin poliittiset kamppailut materialisoituvat, ovat vastustettavissa. Niin kodin dataistamisen kuin työn koneellistamisen tapauksissa teknologian vastustaminen voi olla edistysvastaisuuden sijaan emansipatorista. Tässä valossa Arnfieldin videoessee näyttäytyy ennemmin manifestinomaisena kutsuna toimintaan, kuin analyyttisena teknokulttuurin kritiikkinä. 

Vienon toiveikas loppukaneetti dokumentissa päättyykin teräväkielisen psyche-jazzmuusikko Robert Wyattin (s. 1945) matelevaan versioon Chicin discohitistä, joka julistaa voitokkaasti “at last, I am free”.

MSc Santtu Räisänen on teknologiatutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Kuluttajatutkimuskeskuksella.

Artikkelikuva: DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Pelkoa ja turvallisuutta älyovikellojen aikakaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tokyo Uber Blues (Taku Aoyagi, 2021) esitetään DocPoint-festivaalilla keskiviikkona 31.1., lauantaina 3.2. ja sunnuntaina 4.2.2024.

Keväällä 2020 pandemiaksi todettu COVID-19 johti maailmanlaajuisiin sulku- ja eristystoimiin. Fyysisen liikkumisen radikaali rajoittaminen tarkoitti työnteon sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen entistä laajempaa siirtämistä digitaalisille alustoille ja appeihin. Sovelluspohjaiset ruokalähettiyritykset, kuten Foodora, Deliveroo, Uber Eats, olivat pandemian alkaessa toimineet muutamia vuosia. Ruokakaupassa sekä ravintolassa käymisen uudenlainen hankaluus kasvatti kysyntää niiden palveluille maailmanlaajuisesti.

Japanissa Uber Eatsilla oli alansa suurimpana toimijana yhteensä noin 100 000 rekisteröitynyttä ruokalähettiä vuonna 2021. Merkittävä osa läheteistä työskenteli Tokiossa, jonka suurella metropolialueella on yli 14 miljoonaa asukasta.

Ruokalähettityön kokemuksellisesta puolesta on julkaistu jonkin verran sosiaalitieteellisiä analyyseja. Erityisen hyvin tällainen työ soveltuu kuitenkin elokuvataiteellisen tutkimuksen kohteeksi. Yksilön ponnistelu ansainta- ja aikataulupaineissa, jatkuva nopea liikkuminen kulkuneuvolla (suur)kaupungissa sekä irralliset ja odottamattomat ihmiskontaktit mahdollistavat vahvaa audiovisuaalista materiaalia elokuvallisille tulkinnoille.

Japanilaisohjaaja Taku Aoyagi ei haastattele elokuvassaan ruokalähettejä heidän kokemuksistaan. Sen sijaan hän ryhtyy itse huhtikuussa 2020 taloudellisesta pakosta ja ystävän vinkistä Uber Eats -lähetiksi Tokiossa. Aoyagi on menettänyt työpaikkansa pandemian vuoksi ja hänellä on paljon opintolainaa. Hänellä on elokuva-alan koulutus, ja hän jatkaa työllään japanilaisen niin sanotun itse-dokumentin ja päiväkirjaelokuvan perinnettä. Siinä näkökulma on rajattu päähenkilön omiin kokemuksiin ja ajatuksiin, jolloin itse-dokumentti tuottaa onnistuessaan näkökulman moniulotteisena myös elokuvan katsojalle.

Helposti särkyvää selviytymistä päivästä toiseen

Aoyagin teoksen pohjamuotona on tuttu tarina: hiukan naiivi nuorukainen lähtee suureen kaupunkiin kokeilemaan onneaan. Alkupuolella toiveikas musiikki säestää Takun matkaa, kun hän pyöräilee kotikaupungistaan Kofusta Tokioon. Pitkä pyörämatkajakso myös ennakoi, mistä hänen päivänsä tulevat pian koostumaan.

Ostettuaan 33 Yhdysvaltain dollaria maksavan kuljetuslaukun ja ladattuaan tarvittavan apin kännykkäänsä Taku on valmis ansaitsemaan rahaa Uber Eats -partnerina. Juuri sulkutilaan asetetun Tokion autiot kadut ihmetyttävät, mutta tilanne tarkoittaa paljon töitä ruokaläheteille. Kuvaamalla sekä puhelimellaan että polkupyörään kiinnitetyillä pienillä digikameroilla Aoyagi ottaa katsojan tehokkaasti kyytiinsä. Ruoka-annoksen nopea noutaminen ravintolasta, rivakkaa pyörälläajoa puhelimen gps-karttaa seuraten, annoksen pikainen luovutus maski kasvoilla asiakkaalle ja sitten sama uudestaan, usein kovassa kevätsateessa.

Kuvan päällä kulkeva teksti kertoo Takun huomattavasti vaihtelevista päivistä: ajettu 9 h 40 min, ansaittu 60 dollaria; 15 tuntia ajoa, 27 toimitusta, 127 dollaria ja niin edelleen. Kotiinsa eristäytynyt ystävä, jonka luona Taku saa ensin asua, toteaa Takun elävän köyhyysrajan alapuolella. Elokuvan seuraaman muutaman kuukauden aikana Taku muuttaa toisten ystävien luokse, romahduttaa taloutensa asumalla halvassa hotellissa tekemättä töitä, nukkuu sillan alla ja löytää kodittomille tarkoitetun asumis- ja ateriapalvelun.

Kuvaamalla sekä puhelimellaan että polkupyörään kiinnitetyillä pienillä digikameroilla Aoyagi ottaa katsojan tehokkaasti kyytiinsä.

Taku kertoo kameralle luulleensa, että Uber yhdistää ihmisiä. Todellisuudessa hän ei tapaa ketään ja on yksinäinen – vain helposti korvattava ratas koneistossa. Pettymyksellä kehystettyjä lähettityön jaksoja tehostaa levoton elektroninen ääniraita. Takun toiveikkuus ja alun kannustava musiikki kuitenkin palaavat, kun hän saa käyttöönsä paremman pyörän sekä vinkkejä hyvistä paikoista tilausten odottamiseen. Hän yrittää myös noudattaa hotellin esitteen ja ystävän tarjoamia elämänohjeita: Tervehdi muita ensin ja vilpittömästi! Löydä sisäinen intohimosi! Ansiokehityksessä tämä pyrkimys ei vain oikein näy.

Monet jaksot valottavat Aoyagin tilanteen yleisempiä yhteyksiä. Pankin tiedustellessa puhelimitse opintolainasta Taku pyytää lisää lykkäystä lainaerien maksuun. Keskustelun lopputulema jää katsojalle auki, mutta lainan lyhentäminen on joka tapauksessa mahdotonta. Pyöränrenkaiden ja puhelimen kalliit rikkoutumiset havahduttavat siihen, että Uber Eats ei kustanna ”partnerilleen” uusia. Anomuksesta saamansa valtion koronahelpotusrahan Taku lähettää äidilleen ja isoäidilleen Kofuun. Se on usean sadan Yhdysvaltain dollarin ”relief check”.

”Uusi normaali” elämä pandemiasulkutilan päätyttyä – tai lipuminen hiukan hulluksi

Tokion koronasulun aikana päivittäisten koronatartuntojen määrä ilmoitetaan ydinkeskustan suurilla valotauluilla. Neljäntoista miljoonan asukkaan kaupungissa luvut eivät näytä koskaan ylittävän muutamaa sataa. Sitten pääministeri Shinzo Abe ilmoittaa televisiossa, että pandemiaa menestyksekkäästi padonnut kansallinen sulkutila on päättynyt. Elämän on silti hänen mukaansa siirryttävä ”uuteen normaaliin”.

Kuva leikkaa pääministerin puheesta Takun pyörällä kaatumisessa likaantuneeseen housunlahkeeseen. ”Uusi normaali?” hän ihmettelee. Tauolla puistossa vanhus alkaa kertoa Takulle, miten Tokio oli vuonna 1945 pommitettu maan tasalle, ja elämä kävi hankalaksi. Nyky-Tokiota esittävän yleiskuvan päälle Taku toteaa, että myös vuonna 2020 Tokio on pommitettu maan tasalle.

Ajaessaan Taku alkaa toistella kaikkien mielet vallanneita termejä: covid, virus, hälytystila, positiivinen, negatiivinen, sulkutila, eristys ja niin edelleen. Hän kokee kuuluvansa Uber-hyeenoiden rahattomaan joukkioon, joka vaanii kaupungilla saalista etsien. Parroittunut, ylivireinen Taku päättää aloittaa oman uuden normaalinsa, pysyä coolina ja lyödä systeemin. Käytännössä tämä tarkoittaa vähintään 70 ruokatilauksen toimittamista kolmessa päivässä, sillä Uber Eats maksaa suorituksesta 112 Yhdysvaltain dollarin kampanjabonuksen.

Tokyo Uber Blues -elokuva tunnetaan myös alkuperäisellä nimellään Tokyo Bicycle Festival. Takun alakulosta hämmennykseen ja ironiaan vaihtelevat kokemukset tuntuvat tarvitsevan molemmat nimet.

Elokuvan huipennuksessa Taku polkee pitkää mäkistä reittiä pimeällä rajuilmassa päivän viimeisen asiakkaan luokse, itseään maanisesti kannustaen. Bonusraha on varmistumaisillaan, mutta ruoka-annoksen pitää säilyä vahingoittumattomana perille asti. Silloin tunnon katoaminen jaloista jää sivuseikaksi. Taku onnistuu systeemin lyömisessä ja tuntee itsensä todelliseksi Uber-mestariksi. Epilogissa Taku tapaa kaksi Uber Eats -aloittelijaa, jotka hämmästelevät hänen suuria toimitusmääriään.

Tokyo Uber Blues -elokuva tunnetaan myös alkuperäisellä nimellään Tokyo Bicycle Festival. Takun alakulosta hämmennykseen ja ironiaan vaihtelevat kokemukset tuntuvat tarvitsevan molemmat nimet. ”Partnerina” toimiminen mahdollistaa juuri ja juuri hengissä pysymisen, ellei pyörärikko, loukkaantuminen, sairastuminen tai jokin muu vastoinkäyminen tule väliin. Temaattisesti seikka korostuu toistuvissa lähikuvissa höyryävistä ruoka-annoksista.

Aivan lopussa katsoja seuraa Takun olkapään takaa, kun hän pyöräilee kuljetuslaukkuineen kohti valkoisena häämöttävää suurta rakennusta. Se osoittautuu Japanin parlamenttitaloksi. Korkea rauta-aita portteineen lähestyy, mutta Taku ei hidasta vauhtiaan, vaan hänen menonsa katkeaa kuvan pimenemiseen ja elokuvan päättymiseen. Kutsuuko ohjaaja Aoyagi näin katsojan mukaan poliittiseen protestiin ruokalähettien puolesta? Peräti itsemurhaiskuun? Kenties portinvartija on vain tilannut sushiannoksen.

Japanin kulttuuria ja yhteiskuntaa pinnallisesti tunteva katsoja ei voi olettaa tavoittavansa Aoyagin sävykkään elokuvan kaikkia – tai edes useimpia – merkitystasoja. Varsin häkellyttävästi Taku esimerkiksi yrittää juhlistaa 27-vuotissyntymäpäiväänsä prostituoidun palveluilla. Hän on varannut tuntihotellihuoneen, ja pandemia on painanut prostituoitujen taksat edullisiksi. Mutta Taku on lukenut sopimusehdot huonosti: hänellä on varaa vain ”perusmaksuun”, joka ei vielä toimita naista hotelliin. Jakso päättyy rahansa menettäneen Takun ja seuralaistoimiston kohteliaaseen puhelinkeskusteluun siitä, saako turhaan varattu seuralainen kuitenkin osuutensa ”perusmaksusta”. Niin Taku toivoo.

Dosentti Seppo Poutanen on vanhempi erikoistutkija Turun yliopistossa.          

Artikkelikuva: DocPoint

Artikkelia päivitetty 24.1.2024 klo 10.32: Korjattu ohjaajan nimen kirjoitusasu oikein.

Julkaisu DocPoint-arvio: Tokyo Uber Blues ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

A Storm Foretold (Christoffer Guldbrandsen, 2023), esitetään DocPoint-festivaaleilla keskiviikkona 31.1.2024 ja lauantaina 3.2.2024.

Tanskalaisen Christoffer Guldbrandsenin dokumentti yhdysvaltalaisesta politiikasta nostaa keskiöön kenties vähemmän tunnetun konservatiivipolitiikan ja republikaanipuolueen taustahahmon Roger Stonen. Stonen tunnettavuus nousi merkittävästi, kun miehestä julkaistiin vuonna 2017 Dylan Bankin, Daniel DiMauron ja Morgan Pehmen käsikirjoittama ja ohjaama elämänkerrallinen dokumenttielokuva ”Get me Roger Stone”, johon Stone myös osallistui ilmeisen avoimesti ja mielellään.

Stone on tässäkin dokumentissa suoranaisesti halukas osallistuja, mikä korostaa miehen tyyliä: hän ei ole mikään varjoista toimiva nukkemestari, vaan avoimesti omaa agendaansa edistävä poliittinen toimija. Stonen omintakeinen ja anteeksipyytelemätön tyyli antaa kuvan valtapelin pelurista, jolle vain voitto ratkaisee.

Stonea voi kuvailla niin lobbariksi kuin poliittiseksi strategiksikin. Hän on toiminut republikaanipuolueen piirissä Richard Nixonin presidenttikaudelta lähtien – Stone oli sotkeentunut jo Watergate-skandaaliin. Stonella oli myös läheiset suhteet Donald Trumpiin ennen tämän presidenttiyttä: Stone ajoi Trumpia politiikkaan, koska näki tämän potentiaalin nimenomaan republikaaniäänestäjien aktivoimisessa.

Gulbrandseninin dokumentti on tehty Trumpin presidentinkauden puolivälissä ja vie Stonen tarinaa aiempaa dokumenttia pidemmälle. Dokumentti kattaa Stonen oikeudenkäynnin, tuomion ja armahduksen, ulottuen vielä vuoden 2021 tammikuun 6. päivän Yhdysvaltain kongressitalon (Capitol) valtaukseen asti, jonka dokumentti esittää osana Stonen edustaman politiikan tyylin jatkumoa.

Presidentillinen vapaudu vankilasta -kortti

Erikoissyyttäjä Rober Mueller tutki Venäjän vaikuttamisyrityksiä vuoden 2016 presidentinvaaleihin ja näiden yhteyksiä Trumpin vaalikampanjaan. Vaikka tutkinta ei löytänyt suoria yhteyksiä presidenttiin, se johti oikeudenkäyntiin, jossa Stone oli syytettynä todistajien uhkailusta ja oikeusjärjestelmän toiminnan estämisestä Muellerin tutkimusten yhteydessä. Dokumentin kulku etenee Stonen oikeudenkäyntiin melko nopeasti.

Dokumentissa nähdään, kuinka Stone muistuttelee jopa täysin avoimesti mediassa poliittisille liittolaisilleen omasta merkityksestään ja lojaaliudestaan Trumpille. Trumpin pyynnöstä hänen hallintonsa oikeusministeriö puuttuikin tuomioon jo helmikuussa 2020 erilaisilla lieventävillä suosituksilla. Oikeusministeriön painostus johti jopa oikeudenkäynnin syyttäjien eroon.

Stone tuomittiin lopulta 40 kuukaudeksi vankilaan. Monille Trumpin kannattajista Stone oli uskollisuuden perikuva, joka oli valmis menemään vankilaan suojellakseen Trumpia poliittiselta ajojahdilta. Toisaalta yhtä ilmiselvältä tuntui, ettei Stone edes joutuisi vankilaan: dokumentaristi kommentoikin, kuinka uskomattomalta tuntui seurata tapahtumien kehitystä, jossa Stonen armahduksesta vastasi se sama ihminen, jota Stone suojeli ottamalla tuomion kontolleen.

Trump armahti Stonen heinäkuussa 2020, eikä Stone ehtinyt valitusprosessien vuoksi viipyä vankilassa päivääkään.

Dokumentti osoittaa myös selvästi, kuinka republikaanipuolueen ja laajemmin yhdysvaltalaisen konservatiivioikeiston mielestä Stone ei tehnyt mitään väärää.

Dokumentti osoittaa myös selvästi, kuinka republikaanipuolueen ja laajemmin yhdysvaltalaisen konservatiivioikeiston mielestä Stone ei tehnyt mitään väärää. Trumpin armahdus oli ikään kuin sinetti tämän käsityksen vahvistukseksi: poliittisena pidettyyn tuomioon vastattiin siis poliittisella sekaantumisella.

Myös Trump itse hyökkäsi henkilökohtaisesti Stonen oikeudenkäyntiä vastaan tavalla, mikä on sittemmin entisen presidentin omissa oikeudenkäynneissä muodostunut suorastaan hänen ja lähipiirinsä tavaramerkiksi. Syyllisyyden myöntäminen tai katumuksen esittäminen katsotaan tässä politiikan tyylissä heikkoudeksi: joulukuussa 2023 Trumpin entinen luottomies, asianajaja Rudy Giuliani toisti heti oikeustalon portailla juuri samat väitteet, joista oli hetki sitten saanut tuomion yli 140 miljoonan dollarin korvausvaatimuksista.

Presidentillisestä armahduksesta on tullutkin merkittävä kysymys myös entistä presidentti Trumpia koskevissa oikeusjutuissa, ja syytteissä, joita on kertynyt joulukuuhun 2023 mennessä yhteensä 91 kappaletta. Presidenttiyden suoma syytesuoja ja armahdusoikeus eivät välttämättä ole mitättömin syy sille, että Trump ja hänen seuraajansa haluavat takaisin valtaan.

Nihilistisen politiikan kierre

Stonen konservatiivipolitiikka on omaksunut moraalisen absolutismin piirteitä, eli hyvän ja pahan väliset rajanvedot oikeuttavat ennakoivatkin epädemokraattiset toimet. Stonen kaltaisten toimijoiden mielestä demokratian henki ja liberaalin demokratian arvot ovat lopulta naiivia haihattelua: voitto – valta – on lopulta tärkeintä, sillä vain niin edistetään omaa agendaa.

Niin ikään Stone ei ole kiinnostunut siitä miltä tietyt poliittiset toimet näyttävät, sillä vain tulokset ratkaisevat. Poliittisten vastustajien kanssa ei neuvotella, vaan heidät lyödään. Koska kokemus on, että poliittinen vastapuoli pelaa moraalitonta peliä, on täysin hyväksyttävää vastata siihen samalla mitalla. Ajattelua leimaa yksinkertainen puolella tai vastaan -jaottelua tukeva moraalikertomus, jota aiemmin nähtiin ulkopoliittisena erontekona terrorismin vastaisessa sodassa. Stonen retoriikassa vastaava toimii sisä- ja puoluepoliittisena jakolinjana.

Taustalla on myös äärimmäisen synkeä tulkinta politiikan syvimmästä luonteesta. Stone kanavoi Yhdysvalloissa vallitsevaa laajamittaista poliittisen järjestelmän vastaista maailmankatsomusta (tai ideologiaa), jonka mukaan politiikka hahmotetaan lähtökohtaisesti likaisena ja moraalisesti kyseenalaisena toimintana. Tulkinta ei toki ole erityisen uusi tai rajoittunut ainoastaan Yhdysvaltoihin.

Näin Donald Trump saattoi kuitenkin presidenttiehdokkaana esiintyä poliittisen järjestelmän ulkopuolisena ja siten moraalisesti tahrattomana ja jopa lahjomattomana toimijana. Tätä identiteettiä on jatkettu esittämällä, että Trumpia vastaan nostetut oikeusjutut ilmentävät korruptoituneen poliittisen järjestelmän vainoa. Oikeistokonservatiiveihin kohdistuvat rikostutkinnat nähdään osoituksena tekopyhyydestä. Tätä nihilistisen politiikan kierrettä Stone ruokkii joko tietoisesti tai oman moraalinarratiivinsa vankina – ideologiansa sokaisemana.

Tie Kongressitalon valtaukseen ja jälkilöylyt

Poliittinen nihilismi ja mielikuvat moraalittomista poliittisista vastustajista näkyivät Stonen vaalivilppiväitteille nojanneessa poliittisessa strategiassa. Tarkemmin sanottuna Stone oli valmistellut väitteitä vaalivilpistä ja vaalien varastamisesta (#stopthesteal) jo vuoden 2016 presidentinvaaleihin, mutta Trumpin voitettua tuolle poliittiselle kampanjalle ei ollut tarvetta. Vuonna 2020 kampanja elvytettiin toden teolla jo hyvissä ajoin ennen vaaleja. Dokumentissa Stone käynnistää kampanjan dokumentaristin silmien edessä: dokumentaristi toteaa todistaneensa demokratian vastaisen hyökkäyksen valmistelua.

On epäselvää missä määrin Stone aidosti uskoo vaalivilppiväitteisiin, mutta hän ainakin pystyy puhumaan dokumentissa aiheesta todellisella tunteen palolla. Koska hänen käsityksensä mukaan demokraattien vaalivilppi oli jo etukäteen todettu fakta, hänen on helppo oikeuttaa autoritäärisetkin keinot, jolla Donald Trump pidettäisiin vallassa. Ja kuten tiedetään, myös Trump lähti mukaan valheelliseksi osoitettuihin vaalivilppiväitteisiin täysin rinnoin: Trumpin rinnalla Stone päällysti tien kohti Kongressitalon valtausta.

Äärioikeistolaisille ryhmille kuten Proud Boys ja Oathkeepers, Trumpin järjestämä kokoontuminen tammikuun kuudentena, eli päivänä, jolloin presidentti Joe Bidenin vaalivoitto piti vahvistaa, oli vaalivilppiretoriikan pohjalta vallankumouksen päivä. Näiden ryhmien tai esimerkiksi salaliittoteoreetikko Alex Jonesin läheisyys Stonen kanssa ilmenee myös dokumentista. Nihilistisen politiikan kierre kiihtyy kohti Stonen vaalivilppiväitteiden ruokkimaa, mutta surkeasti suunniteltua ja osaamattomasti toteutettua vallankaappausyritystä, kuten dokumentaristi asian ilmaisee.

Dokumentissa Stone käynnistää kampanjan dokumentaristin silmien edessä: dokumentaristi toteaa todistaneensa demokratian vastaisen hyökkäyksen valmistelua.

Stone itse vetäytyi vauhdikkaasti pääkaupunki Washingtonista Capitol Hillin tapahtumien jälkeen. Dokumentissa kuuluvat selvästi jälleen kerran toistuvat, kuin itselle suunnatut vakuuttelut, että mehän emme tehneet mitään väärää. Mantra toistuu niin Trumpin kuin Stonenkin puheissa. Stone pelkäsi silti, että hänen yhteytensä vaalivilppikampanjointiin voisi johtaa uusiin syytteisiin. Stone pyytää kameroiden kuvatessa Trumpilta jo toista armahdusta, ennen kuin häntä on edes syytetty mistään.

Stonen näkökulmasta Biden liittolaisineen lähtisi taatusti vainoamaan Stonen kaltaisia viattomia, vapautta puolustavia kansalaisia – kenties siksi, että näin Stone ymmärtää nihilistisen politiikan kierteen toimivan.

Dokumentin lopussa Stone on silminnähden pettynyt ja turhautunut siihen, että silloinen poliittinen liikevoima pysähtyi kongressitalon valtausyritykseen. Dokumenttia katsoessa tulee vaikutelma, että jos Stone olisi ollut Trumpin hallinnon yläportailla, tammikuun 6:nnen päivän tapahtumat olisivat myös voineet edetä radikaalimpaan suuntaan. Kenties kiroileva Stone pelkääkin uusia syytteitä enemmän poliittisen pelin häviämistä ja merkityksettömäksi muuttumista.

Poliittisen dokumentin arvo

Dokumentissa näkyvät mielenkiintoisella tavalla myös sen tekemisen haasteet. Noin puolen tunnin jälkeen Stone katkaisee dokumentintekijöiden pääsyn elämäänsä, koska he eivät voineet maksaa Stonelle tämän odottamaa korvausta. Pian sen jälkeen dokumentaristi saa kuntosalilla sydänkohtauksen. Dokumentaristin aiempi lausahdus Stonen viestintävastaavalle, että dokumentin jatkamisessa oli hänelle kyse elämästä ja kuolemasta, piti miltei kirjaimellisesti paikkansa. Dokumentaristi saakin palata vuoden 2020 presidentinvaalien alla seuraamaan Stonea uudelleen.

Stonea voidaan pitää yhtenä niistä avaintekijöistä, jotka muokkasivat Trumpin vuoden 2016 presidenttikampanjaa yhdessä Trumpin silloisen neuvonantajan Steve Bannonin kanssa. Stone oli myös, kuten dokumentista selviää, keskeinen toimija valheellisten vaalivilppiväitteiden levittämisessä, jotka yhä pitävät otteessaan republikaanipuolueen edustajiston enemmistöä – ainakin julkisuudessa – sekä merkittävää osaa sen kannattajakunnasta.

Stonesta kertovia dokumentteja voidaan pitää tärkeinä aikalaiskuvauksina amerikkalaisen politiikan ammattilaisista, jotka eivät ole poliitikkoja.

Stonen vaikutusta republikaanipuolueen ajautumiseen Trumpin puolueeksi ei sovi liioitella, muttei sitä voida dokumentin perusteella vähätelläkään. Stonesta kertovia dokumentteja voidaan pitää tärkeinä aikalaiskuvauksina amerikkalaisen politiikan ammattilaisista, jotka eivät ole poliitikkoja. Hänen kaltaisensa poliittiset toimijat osaavat tunnistaa poliittista tyytymättömyyttä ja muokata sitä hyvin raadollisessa hengessä poliittisten tavoitteidensa edistämiseen.

Dokumentaristin loppukaneetti antaa viitteen siitä, että dokumentin nimi, ”ennustettu myrsky”, ei viittaakaan kongressitalon valtaukseen, vaan johonkin tulevaan myrskyyn yhdysvaltalaisessa politiikassa. Ajatus ei ole erityisen rohkaiseva.

Mikko Poutanen on apurahatutkija Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden entinen vastaava päätoimittaja vuosina 2019–23.

Artikkelikuva: DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Valtapelin peluri ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.