Julkisuudessa kansalaistottelemattomuudesta on puhuttu viime aikoina paljon, ja aihetta koskevassa kansainvälisessä teoriakeskustelussa on esiintynyt varsin vaikeasti suomennettava englanninkielinen käsite uncivil disobedience, joka eroaa rawlsilaisesta kansalaistottelemattomuudesta. Filosofi John Ralwsille kansalaistottelemattomuus on omilla kasvoilla tapahtuva julkinen ja poliittinen teko, jonka tarkoituksena on muuttaa hallituksen politiikkaa tai lakia. Teko on lainvastainen ja se osoitetaan poliittiselle enemmistölle. Lisäksi tekoa oikeuttavat ja ohjaavat poliittiset periaatteet.

Rawlsille kansalaistottelemattomuudessa on kyse velvollisuuksien ristiriidan ongelmasta, joka voi syntyä ainoastaan oikeudenmukaisessa demokraattisessa valtiossa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on yrittää käsitteellistää suomeksi esimerkiksi filosofian ja politiikkatieteiden apulaisprofessori Candice Delmasin käyttämää käsitettä uncivil disobedience ottamalla lähtökohdaksi tolkun ihmisen ja tolkun tottelemattomuuden. Delmasin mukaan liberaaleissa demokraattisissa valtioissa epäoikeudenmukaisuutta voidaan vastustaa jopa poliittisilla mellakoilla, jotka ovat tottelemattomuuden muotoja, joita Rawlsin olisi vaikea hyväksyä.

Filosofi John Ralwsille kansalaistottelemattomuus on omilla kasvoilla tapahtuva julkinen ja poliittinen teko, jonka tarkoituksena on muuttaa hallituksen politiikkaa tai lakia.

Tolkun ihminen antaa yhden avaimen hahmottaa viime aikoina käytyä kansainvälistä erityisesti politiikkatieteissä käytyä teoriakeskustelua tottelemattomuuteen – etenkin kansalaistottelemattomuuteen – liittyen. Kirjailija Jyri Paretskoin ”tolkun ihmisen” käsitteenä tunnetuksi tehneen kolumnin avulla lähden hahmottelemaan kahta tottelemattomuuden muotoa, jotka kuitenkin liittyvät toisiinsa.

Tolkun ihminen

Tolkun ihmisten käsite suomalaisessa julkisessa keskustelussa pohjaa Jyri Paretskoin vuonna 2016 kirjoittamaan ja Iisalmen Sanomissa julkaistuun kolumniin. Käsite lähti elämään julkisuudessa omaa elämäänsä ja sitä kehuttiin ja kritisoitiin laajalti.

Paretskoin kolumnissa tolkun ihminen sijoittuu ääripäiden väliin nimenomaan maahanmuuttokysymyksissä.  Tolkun ihminen toivoo turvallisuutta, jonka koettiin järkkyneen vuonna 2015 lisääntyneiden turvapaikanhakijoiden myötä, mutta ymmärtää, ettei Suomessa tarvita katupartioita. Hän haluaa rikoksiin kovempia rangaistuksia, mutta ymmärtää, että valtio on sitoutunut noudattamaan lakia, asetuksia ja säädöksiä. Lisäksi tolkun ihminen ei huutele keskustelupalstoilla nimettömänä vaan ottaa vastuun sanomisistaan ja on valmis seisomaan sanojensa takana.

Filosofian apulaisprofessori Jouni-Matti Kuukkanen moitti tolkun ihmistä tolkuttomaksi käsitteeksi, jonka voidaan käsittää tarkoittavan niin järkevyyttä kuin maltillisuuttakin. Kuukkasen mukaan tolkun ihminen on käsite, jonka jokainen voi lopulta nähdä haluamallaan tavalla.

Paretskoin kolumnissa tolkun ihminen sijoittuu ääripäiden väliin nimenomaan maahanmuuttokysymyksissä.

Paretskoi määritteli tolkun ihmisen ääripäiden välissä olevaksi enemmistöksi, ja käsitteenä tolkun ihminen tuokin mieleen Yhdysvaltain entisen presidentin Richard Nixonin puheet ”hiljaisesta enemmistöstä”. Vuonna 1969 Nixon vetosi televisiopuheessaan kansalaisiin, jotka eivät osallistu julkiseen keskusteluun ja Vietnamin sotaa vastaan järjestettäviin mielenosoituksiin ”hiljaisena enemmistönä”, joka on poliittisesti hänen puolellaan.

Vuonna 2020 Paretskoi kertoi Ylen haastattelussa kolumnin nopeasta leviämisestä sosiaalisessa mediassa, sekä siitä, miten iltapäivälehdissä jo pian testattiin, onko lukija tolkun ihminen sekä kyseltiin lukijaäänestyksellä, kuka on tolkun ihminen. Esimerkiksi niinkin erilaiset toimijat kuin alkuperäisessä kolumnissa mainittu entinen jääkiekkoilija Teemu Selänne ja Naisasialiitto Unioni olivat äänestyksissä vahvoilla.

Ylen haastattelussa Paretskoi toteaa, että jättäisi nyt ainoastaan ääripää-sanan pois kolumnistaan, sekä kertoo tolkun olevan metodi, jossa asioita tarkastellaan eri näkökulmista ja yritetään ymmärtää myös erilaisia mielipiteitä. Käsite nousee aina välillä takaisin keskusteluun, ja marraskuussa 2020 toimittaja Sean Ricks kirjoitti, miksi maailma tarvitsee edelleen tolkun ihmisiä.

Rawlsilaisittain määriteltynä

Paretskoin kolumnin pohjalta voidaan olettaa, että tolkun ihminen harjoittaisi vain sellaista tottelemattomuutta, joka tapahtuu omilla kasvoilla, ilman väkivaltaa, valmiina vastaanottamaan mahdollinen rangaistus ja viimeisenä vaihtoehtona silloin kun kaikki muut vaikuttamismahdollisuudet on käytetty. Tämä tolkun tottelemattomuus vaikuttaisi olevan rawlsilaista kansalaistottelemattomuutta.

Vuonna 1971 julkaistussa ja vuonna 1988 suomennetussa Oikeudenmukaisuusteoria-teoksessa John Rawls määrittelee kansalaistottelemattomuuden olemuksen väkivallattomaksi ja omilla kasvoilla tapahtuvaksi toiminnaksi, jossa lakia rikotaan vilpittömästi, ja jonka tarkoituksena on kohdistaa paine instituutioiden toimintaan, että nämä toimisivat yhteiskunnassa oikeudenmukaisemmin.

Kekkosen kansalaistottelemattomuus on rawlsilaisittain määriteltyä poliittista, väkivallatonta ja lainvastaista toimintaa, jolla pyritään saamaan aikaan muutosta. Tämä on tolkun tottelemattomuutta, joka voi aiheuttaa rajallista yhteiskunnallista häiriötä, muttei haastaa hallitsevaa järjestystä.

Mikä on tolkutonta?

Viime vuosina kansalaistottelemattomuutta koskevassa kansainvälisissä teoriakeskusteluissa Rawlsin määritelmää on kritisoitu tiukkarajaiseksi ja nyky-yhteiskuntaan sopimattomaksi. Lukiessani Candice Delmasin vuonna 2018 julkaistua teosta tottelemattomuuden suoranaisesta velvollisuudesta törmäsin käsitteeseen uncivil disobedience.

Delmas ei ole ensimmäinen, joka on käsitellyt tottelemattomuuden tiedeteoreettista terminologiaa. Alun perin politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Jennet Kirkpatrick määritteli vuoden 2008 teoksessaan käsitteen jonnekin kansalaistottelemattomuuden ja vallankumouksen välimaastoon kirjoittaessaan Amerikan historiasta ja sen demokraattisen ihanteiden puolustamisesta niin väkivallalla kuin terrorismilla.

Delmas lähtee kuitenkin eri suuntaan: hän määrittelee kansalaistottelemattomuuden englanninkielisen käsitteen civil disobedience rinnalle käsitteen uncivil disobedience, joka on oikeastaan ”käsiterykelmä” (engl. cluster concept) pitäen sisällään ikkunoiden rikkomista, katupartiointia ja palvelunestohyökkäyksiä. Toisin kuin kansalaistottelemattomuudessa salailu, rangaistusten välttely, väkivalta ja loukkaavuus ovat osa käsitettä.

Delmas erottaa periaatteellisella tottelemattomuudella tolkuttoman tottelemattomuuden erilliseksi käsitteeksi kansalaistottelemattomuudesta, koska muutoin kansalaistottelemattomuudesta tulee aivan liian laaja ja tunnistamaton käsite.

Uncivil ja civil disobedience ovat Delmasille niin sanotun periaatteellisen tottelemattomuuden (engl. principled disobedience) alakäsitteitä. Näin Delmas haluaa tehdä kahdella käsitteellä eroa perinteiseen kansalaistottelemattomuuteen, ja kritisoi esimerkiksi filosofi Kimberley Browleeta käsitteen laajentamisesta koskemaan esimerkiksi omaisuuden rikkomista ja anonyymina tehtyä toimintaa. Brownleen vuonna 2012 julkaistun kansalaistottelemattomuuden vakaumuksellisuutta käsittelevän kirjan mukaan myös omaisuudenrikkominen ja naamioitunut toiminta voivat olla kansalaistottelemattomuutta, kunhan keskiössä on tunnollisuus sekä pyrkimys kommunikointiin.

Delmas erottaa periaatteellisella tottelemattomuudella tolkuttoman tottelemattomuuden erilliseksi käsitteeksi kansalaistottelemattomuudesta, koska muutoin kansalaistottelemattomuudesta tulee aivan liian laaja ja tunnistamaton käsite. Siinä missä tolkuton tottelemattomuus voi Delmasin mukaan olla kommunikatiivista, toisin kuin kansalaistottelemattomuus, se voi pitää sisällään myös väkivaltaa ja salailua. Kansalaistottelemattomuuteen liitetään edelleen vaatimus tekojen julkisuudesta kuin väkivallattomuudesta.

Kirjoittaessani vuonna 2021 julkaistua tutkimusartikkeliani suomalaisesta kansalaistottelemattomuudesta huomasin, kuinka vaikeasti suomennettavissa Delmasin termi oli. Termiä voidaan kuitenkin lähestyä tolkun ihmisen välityksellä: siinä missä Kuukkanen kritisoi tolkun ihmistä käsitteenä tolkuttomaksi, tolkuton tottelemattomuus ei kuitenkaan ole mitään järjetöntä toimintaa.

Tottelemattomuuden moraalisesta oikeuttamisesta

Mikä tahansa tolkuton toiminta ei ole kuitenkaan moraalisesti hyväksyttävissä, sillä tottelemattomuuden täytyy pohjautua neljään moraaliseen perustaan, jotka ovat oikeudenmukaisuuden luonnollinen velvollisuus (the natural duty of justice), oikeudenmukaisuuden periaate (the principle of fairness), samarialainen velvollisuus (the Samaritan duty) ja poliittinen yhteisöllisyys (political association).

Delmasin mukaan epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen on ihmiselle lopulta luonnollinen asia – luonnollinen velvollisuus. Lisäksi oikeudenmukaisuus synnyttää solidaarisuutta vastustaa yhteiskunnassa tapahtuvaa sortoa. Teoksessaan Delmas käyttää esimerkkinä valkoista miestä 1950-luvun Yhdysvaltojen Mississipissä, jonka ympärillä tapahtuu rotuerottelua päivittäin. Velvollisuutena tulisi olla nousta vastustamaan niin epäoikeudenmukaista järjestelmää ja sortavia lakeja, eikä katsoa tapahtumia vierestä.

Samarialainen velvollisuus vastaavasti tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa olevia on suojeltava. Delmas käyttää esimerkkinä paperittomien auttamista anonymiteetin turvin, koska paljastuminen voi asettaa paperittomat entistä suurempaan vaaraan. Poliittisesta yhteisöllisyydestä Delmas käyttää esimerkkinä Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) aktivistin Bobby Sandsin vuonna 1981 organisoimaa nälkälakkoa, jonka tavoitteena oli saada IRA-vangeille poliittisen vangin status. Poliittisessa liikkeessä mukana oleminen velvoittaa nousemaan sortoa vastaan, jos liikkeessä mukana olevien ihmisarvoa sorretaan.

Väkivalta vähemmistöjä kohtaan ei ole kansalaistottelemattomuutta, mutta erilaiset demokratiaa vastustavat liikkeet voivat naamioida toimintansa näyttämään siltä.

Periaatteellisen tottelemattomuuden suhteen teoreettinen hahmotus ja käytännön tulkinta ovat hankalia sovittaa yhteen. Esimerkiksi Delmasin teoriassa omankädenoikeus on osa uncivil disobedience -käsitteen piiriin kuuluvaa toimintaa ja joissakin tilanteissa tämä voi olla moraalisesti sallittua. Eräs Delmasin havainnollistavista esimerkeistä liittyy LGBTQ+ -yhteisön turvaamiseen liittyneeseen aseelliseen katupartiotoimintaan 1970-luvun Kaliforniassa. Vähemmistöjen suojautuminen rakenteelliselta väkivallalta ei ole Delmasin mukaan rinnastettavissa esimerkiksi valkoista ylivaltaa ajavan Ku Klux Klanin terroriin.

Toisaalta poliittisen filosofian tutkija William E. Scheuerman on kritisoinut vuonna 2019 julkaistussa artikkelissaan Delmasia siitä, että on oltava erittäin varovainen, kun pöydälle nostetaan väkivaltainen lain rikkominen sekä väkivallan oikeuttaminen. Scheuerman onkin omassa kansalaistottelemattomuutta käsittelevässä kirjassaan korostanut, että väkivalta vähemmistöjä kohtaan ei ole kansalaistottelemattomuutta, mutta erilaiset demokratiaa vastustavat liikkeet voivat naamioida toimintansa näyttämään siltä. Kansalaisten turvallisuudesta julkisesti huolestuneella katupartiolla voi toisin sanoen olla muitakin motiiveja toiminnalleen, joita ei julkisesti ilmaista.

Tolkun kapinat

Millaista sitten on tolkun tottelemattomuus ja tolkuton tottelemattomuus käytännössä? Yksi esimerkki tolkuttomasta tottelemattomuudesta on vuosien takainen Loldiers of Odin -klovnien kaduilla harjoittama naamioitunut kansalaistottelemattomuus vastaliikkeenä maahanmuuttovastaisen katupartioyhdistys Soldiers of Odinin toiminnalle, sillä tolkun tottelemattomuuteen ei kuulu naamioituminen. Tolkun tottelemattomuuden mukaan silloin kun lakia rikotaan, sitä rikotaan suoraselkäisesti omilla kasvoilla. Kuitenkin moraalinen erotus on mahdollista muodostaa ottaen huomioon Soldiers of Odinin toiminnan moraalisesti kyseenalaiset taustat.

Siinä missä esimerkiksi Elokapinan harjoittamasta tottelemattomuudesta on puhuttu jopa anarkiana, näyttäytyy toiminta enemmän tolkun tottelemattomuutena kuin tolkuttomana. Liike on kertonut vaatimuksensa varsin selkeästi, ja tavoitteet on ilmaistu moneen kertaan myös julkisesti. Näitä tavoitteita voidaan toki pitää kohtuuttomina tai epärealistisina, muttei tässä artikkelissa esitetyn määritelmän mukaan tolkuttomina. Lisäksi toiminta on ollut väkivallatonta ja keskusteluyhteyteen pyrkivää. Syksyllä 2021 järjestetyn syyskapinan aikana Elokapina keskusteli avoimesti niin tutkijoiden kuin poliitikkojen kanssa tavoitteistaan.

Entä onko Convoy Finland -mielenilmaus tolkun tottelemattomuutta? Mielenosoittajien tavoitteet olivat vaatimus hallituksen eroamisesta, koronarajoitusten poistaminen, sekä polttoaineen hinnan puolittaminen. Pääosin tottelemattomuus on tolkullista, mutta askel kohti tolkutonta toimintaa voi käydä hyvin nopeasti.

Siinä missä esimerkiksi Elokapinan harjoittamasta tottelemattomuudesta on puhuttu jopa anarkiana, näyttäytyy toiminta enemmän tolkun tottelemattomuutena kuin tolkuttomana.

Voidaan olettaa, että vaikka tolkuton tottelemattomuus on jotain sellaista, jota tolkun ihminen ei tekisi, hän saattaa silti yrittää ymmärtää tolkutonta tottelemattomuutta ja voi jopa antaa sille hiljaisen hyväksyntänsä. Samaan aikaan tolkun toiminta voi kuitenkin muuttua hetkessä tolkuttomaksi. Convoy Finland -mielenilmauksessa merkkejä tästä olivat esimerkiksi toimittajien työskentelyn häiritseminen ja jokseenkin epärealistiset suunnitelmat Eduskuntatalon valtaamisesta.

Näitä edellä mainittuja tekoja on vaikea perustella moraalisesti edes tolkuttoman tottelemattomuuden näkökulmasta, koska niillä ei pyritä vuorovaikutukseen kansalaistottelemattomuuden puitteet mahdollistavan poliittisen järjestelmän kanssa.

Sisäministeri Krista Mikkonen korosti Convoy-mielenilmauksen yhteydessä kansalaistottelemattoman vastuuta teoistaan ja mahdollisista rangaistuksista. Lisäksi sisäministerin mukaa väkivalta ei kuulu kansalaistottelemattomuuteen, ja poliisin käskyjen noudattamatta jättämisellä on seurauksia.

Paretskoi päätti vuonna 2016 kolumninsa lukijalle kohdistettuun kysymykseen: kuka myöntää olevansa tolkun ihminen? Päätän tämän kirjoituksen kysymyksiin tolkuttomasta tottelemattomuudesta. Tuleeko tulevaisuudessa enemmän tilanteita, joissa tolkun tottelemattomuudesta siirrytään yhä enemmän kohti tolkutonta tottelemattomuutta? Vai pysymmekö jatkossakin suoraselkäisinä lakia rikkoessamme?

Johan-Eerik Kukko toimii nuorempana tutkijana Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa Suomen Akatemian rahoittamassa Rethinking Nordic Democracy -hankkeessa ja tekee väitöskirjaa omankädenoikeudesta Suomessa poliittisena ilmiönä.

Julkaisu Tolkutonta tottelemattomuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rebellion on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Maia Kenworthyn ja Elena Sánchez Bellotin dokumenttielokuva Rebellion kuvaa Elokapinana Suomessa tunnetun Extinction Rebellionin (XR) synnyn alkuvaiheita Iso-Britanniassa. Elokuva kertoo liikkeen radikaalien taktiikoiden vaikutusvallasta mutta myös valtion väkivaltaisista tukahduttamispyrkimyksistä. Samalla se valottaa intiimisti uuden ympäristöliikkeen myrskyistä alkua ja sisäisiä jännitteitä.

Valtioiden ja teollisuuden toimet ilmastonmuutosta ja kuudennetta massasukupuuttoa vastaan näyttävät kutistuneen päästökauppaan, hamassa tulevaisuudessa siintävään hiilineutraaliuteen ja päästökompensaatioilla kikkailuun.

 Elokuva valottaa intiimisti uuden ympäristöliikkeen myrskyistä alkua ja sisäisiä jännitteitä.

Tyytymättömyydestä näennäisratkaisuihin ilmasto- ja ympäristökatastrofin syventyessä joukko aktivisteja perusti lokakuussa 2018 uuden toimintaryhmän, jolle he antoivat nimen Extinction Rebellion – kapina sukupuuttoa vastaan. Heidän tavoitteenaan oli herätellä ihmisiä huomaamaan nykyisten toimien riittämättömyys ja synnyttää uusi liike, joka kamppailee kaikin keinoin elollisen elämän tuhoutumista vastaan.

Dokumentintekijät Kenworth ja Bellot pääsivät kuvaamaan läheltä tämän aktivistiryhmän vimmaista syntyä ja laajenemista globaaliksi liikkeeksi vuoden 2019 aikana.

Ilmastoapatiaa vastaan

Extinction Rebellionin vaatimuksena on ollut alusta alkaen se, että vallanpitäjien tulisi julistaa ilmastohätätila. Jotta viesti menisi perille, he pyrkivät mahdollisimman suureen mediahuomioon. Huomion ja sen luoman poliittisen paineen vuoksi isot mielenosoitukset keskustojen ytimissä ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus ovat aktivismin keskeiset työkalut.

Dokumentti seuraa XR:n ensimmäisen massatapahtuman – ”Huhtikuun kapinan” (The April Rebellion) – järjestämistä Lontoossa huhtikuun 2019 aikana, jolloin aktivistit valtaavat tärkeitä kaupallisia ja poliittisia alueita, kuten Oxford Circus’in, Waterloon sillan ja Parliament Squaren.

Yksitoista päivää kestävässä suurmielenosoituksessa aktivistit pitävät puheita rekan lavoilta, istuttavat puita, huutavat iskulauseita kylttien kanssa, skeittaavat kaduille tuoduilla rampeilla ja tanssivat karnevalistisissa tunnelmissa. Päättäväinen mutta riehakas henki välittyy käsin kosketeltavana: ilmassa on toivoa.

Dokumentti seuraa myös läheltä, miten XR:n aktivistit kiinnittävät itsensä ketjuilla tai liimalla fossiilikapitalismia edustavien yritysten, kuten Shellin, pääkonttoreiden oviin. Näin poliiseilta vie aikaa pidättää ja viedä protestoijia putkaan – sillä välin media ehtii paikalle raportoimaan aktivistien viestin.

Päättäväinen mutta riehakas henki välittyy käsin kosketeltavana: ilmassa on toivoa.

Kuten eräs aktivistiryhmän ydinjoukosta huomauttaa, XR:n harjoittama väkivallaton suora toiminta ja kansalaistottelemattomuus ovat saaneet vaikutteita muun muassa 1900-luvun alun suffragetti- eli äänioikeusliikkeestä ja etenkin sen radikaalista siivestä. Työläisnaiset taistelivat Britanniassa naisten äänioikeuden puolesta niin mielenosoituksilla ja nälkälakoilla kuin parlamenttitalon kaiteisiin kahliutumalla.

Suffragettiliikkeen keskeisin iskulause ”Tekoja, ei sanoja!” (engl. Deeds not words!) saa uuden ja kiinnostavan tulkinnan elokapinallisilla, joiden ydinviesti maiden hallituksille kuuluu ”Kertokaa totuus!” (Tell the truth!). Totuuden kertomista voidaan pitää myös radikaalina tekona eikä vain sanahelinänä. Ajatuksena on, että tosiasioiden paljastaminen ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta pakottaisi toimimaan.

Paine kasvaa

”Huhtikuun kapina” on tehokas. Aktivistiryhmän keskushahmot iloitsevat siitä, että poliisi on pidättänyt kahdeksan päivän aikana yhteensä 1130 aktivistia. Eli hiukan enemmän kuin suffragettien vuosien mittaisessa suorassa toiminnassa yhteensä. Juhlan aiheena eivät kuitenkaan ole pelkät pidätykset vaan se, että protestoijien ääni on kuultu.

Toukokuussa brittiparlamentti julistaa ilmastohätätilan ensimmäisenä valtiona maailmassa.

Aktivistien mielenosoitukset ja muut painostustaktiikat tuottavat tulosta, sillä Britannian vanavedessä ilmastohätätilan julistavat myös muuan muassa New Yorkin ja Pariisin kaupungit sekä Japanin valtio. Liike kasvaa globaaliksi ja sen tuttuja, massasukupuuton kiihtymiseen viittavia tiimalasisymboleja nähdään mielenosoittajien kylteissä ympäri maailmaa.

Jotta pelkistä ilmastojulistuksista ryhdyttäisiin myös ilmastotekoihin, XR kasvattaa painetta jatkamalla Lontoossa mielenosoituksia ja kansalaistottelemattomuutta. Dokumentin perusteella on selvää, että painetta lisää myös Lontoon poliisi.

Aktivistien mielenosoitukset ja muut painostustaktiikat tuottavat tulosta, sillä Britannian vanavedessä ilmastohätätilan julistavat myös muuan muassa New Yorkin ja Pariisin kaupungit sekä Japanin valtio.

Oikeistohallituksen mandaatilla poliisi kieltää kaikki Extinction Rebellionin mielenosoitukset ja muut ”melua” aiheuttavat tempaukset syksyllä 2019, tekee ”ennaltaehkäisevän” iskun XR:n päämajaan ja varastoon sekä häätää väkivaltaisin ottein rauhanomaiset mielenosoittajat kaduilta ja puistoista.

XR:n mielenosoitusten kieltäminen Lontoon alueelta kytkeytyy Britannian hallituksen ehdotukseen uudesta rikoslaista, joka pyrkii muun muassa rajoittamaan yhteiskuntaa ”häiritseviä” protesteja ja lisäämään poliisin valtuuksia niiden kitkemisessä. Kenet tahansa, jonka katsotaan rikkovan lakia, voitaisiin pidättää ja tuomita jopa kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Oikeistohallituksen mandaatilla poliisi kieltää kaikki Extinction Rebellionin mielenosoitukset ja muut ”melua” aiheuttavat tempaukset.

Viranomaisten otteiden koventuminen sanan- ja kokoontumisenvapautta käyttäviä aktivisteja vastaan tuo mieleen Elokapinan rauhanomaisen mielenosoituksen Suomessa lokakuussa 2020, jonka poliisi keskeytti suihkuttamalla mielenosoittajia kaasusumutteella. Poliisi perusteli voimatoimiaan sillä, että mielenilmaus aiheutti haittaa liikenteelle.

Britanniassa korkein oikeus lopulta kumosi XR:n mielenosoituskiellon lainvastaisena, mutta ehdotus uudeksi rikoslaiksi on edelleen käsiteltävänä. Suomessa puolestaan mielenosoittajien kaasusumutukseen osallistuneita poliiseja epäillään pahoinpitelystä ja virkarikoksista.

Sisäiset jännitteet

Dokumentti rajaa aktivistien tarkastelun muutamaan avainhahmoon, jotka ovat olleet perustamassa Extinction Rebellionia. Vaikka liike on pyrkinyt toimimaan demokraattisesti ilman hierarkiaa ja johtajia, entinen luomuviljelijä Roger Hallam Walesista näyttäytyy elokuvassa johtohahmona. Satojen jatkuva epäonnistuminen poikkeuksellisen runsaiden sateiden vuoksi pakotti hänet omien sanojensa mukaan perustamaan XR:n.

Hallam on ristiriitainen henkilö. Hän puhuu kärjistäen, pilke silmäkulmassa ja nauraa räiskyvästi heitoilleen. Hallam näkee, että yhteiskunnan halvaannuttaminen ja pidätykset suffragettien hengessä ovat XR:n tärkein tapa saada asialleen näkyvyyttä. Hän pitäytyy jääräpäisesti omissa näkemyksissään, vaikka muut aktivistit olisivat eri mieltä paitsi keinoista ja kohteista, myös liikkeen sisäisistä neuvottelustrategioista.

Dokumentissa Hallamin suoran toiminnan ryhmä esimerkiksi kiipeää junavaunujen katoille Lontoon aamuruuhkassa. Huonoa harkintaa osoittaa se, että liikenteen pysäyttäminen ei kohdistunut rikkaaseen eliittiin vaan työväenluokkaisiin matkustajiin.

Hallamin dominoiva ja kompromisseihin taipumaton tyyli yhdistettynä poliisin koviin otteisiin liikettä kohtaan ajaa ydinjoukon erimielisyyksiin. Monet aktivistit haluavat laajentaa huomiota ympäristöasioista sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, antirasismiin ja ihmisoikeuksiin. Hallam puolestaan kokee tämän sivupoluille poukkoiluna.

Liikenteen pysäyttäminen ei kohdistunut rikkaaseen eliittiin vaan työväenluokkaisiin matkustajiin.

Esimerkiksi aurinkopaneelien ja sähköautojen akkujen valmistukseen tarvittavan koboltin louhinnassa Kongon demokraattisessa tasavallassa on käytetty lapsityövoimaa. Rikkaiden maiden vihreä siirtymä uhkaa siis vahvistaa kolonialistisen kapitalismin valtarakenteita, jos ympäristökriisiä ratkaistaan välittämättä tasa-arvosta ja globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Jännite tavoitteiden välillä henkilöityy Hallamin ja hänen tyttärensä, nuorempaa aktivistipolvea edustavan Savannah Lovelockin väliseksi kiistaksi aktivistien kokouksessa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään mehevästä sukupolviriidasta, kuten dokumentti näyttää vihjaavan tunnepurkausta tallentaessaan.

Kokenut juristi ja entinen hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) raporttien pääkirjoittaja Farhana Yamin – joka liimasi itsensä ”Huhtikuun kapinan” aikana Shellin pääkonttorin ulkolaatoitukseen – korostaa jo elokuvan alkumetreillä, että ympäristökriisin ratkaisu edellyttää globaalia oikeudenmukaisuutta.

Epädemokraattinen toiminta koituu lopulta Hallamin syrjäyttämiseksi XR:stä.

Kapina jatkuu

Ympäristöliikkeen uuden tulemisen ohella Kenworthyn ja Bellotin dokumentti kuvaa oivallisesti nykyajan aktivismin haasteita. Kuten elokuva näyttää, ne eivät lopu passiivisten mutta ilmastotoimien vaatimattomuuden havahduttamien joukkojen herättelyyn. Tai sisäisiin erimielisyyksiin toiminnan tavoitteista ja keinoista.

Uhkana ovat myös poliisiväkivalta ja oikeistohallitusten pyrkimykset rajoittaa demokratian peruspilareita, sanan- ja kokoontumisvapautta. Toisaalta mediakeskustelukin on toisinaan vääristänyt ilmastoaktivismia: kohteena on usein protestoijien toiminta eikä heidän viestinsä.

Seuraava kapina siintää jo horisontissa.

Siinä missä dokumentti valaa uutta uskoa joukkovoimaan ilmastonmuutoksen ja lajituhon vastustamisessa, globaali pandemia varjostaa sen tulevaisuutta. Koronarajoitusten takia ympäristöaktivismin kohtalona on viime vuosina ollut isojen mielenosoitusten välttäminen ja toiminnan siirtäminen virtuaaliseksi.

Tämä tuskin on kapinan loppu. Seuraava ”Huhtikuun kapina” siintää jo horisontissa.

Filosofi Sanna Karhu (FT, VTM) työskentelee tutkijatohtorina sukupuolentutkimuksessa Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut feministiseen filosofiaan, poliittiseen filosofiaan, queer- ja transteoriaan, ekofeminismiin ja kriittiseen eläintutkimukseen.

Julkaisu DocPoint-arvio: Kapina elonkirjon puolesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastoliike Elokapina on saanut viime aikoina paljon näkyvyyttä, erityisesti suurempien protestiensa aikana. Näkyvyyden ja taitavan poliittisen tyylin ansiosta myös liikkeen tavoitteet ovat nousseet osaksi monia keskusteluja. Suomessa ja kansainvälisesti Elokapinan ensisijaiset tavoitteet liittyvät luonnollisesti ilmastonmuutoksen torjuntaan: kärkivaatimuksia ovat vahvat hiilineutraalisuussitoumukset ja ilmastohätätilan julistus.

Elokapinan kolmas päätavoite ei kuitenkaan liity suoraan ilmastoon vaan ilmastokriisin torjunnan menetelmiin. Liike nimittäin vaatii erityisen kansalaisfoorumin perustamista oikeudenmukaisen ekologisen siirtymän tueksi. Pohdin alla tätä vaatimusta eri näkökulmista. Olen kiinnostunut ennen kaikkea demokratian ja ympäristötuhon suhteesta ja kamppailusta demokraattisten prosessien annetuista reunaehdoista.

Elokapinan malli

Elokapinan ehdottama kansalaisfoorumi olisi valtion perustama väline ilmastonmuutoksen torjunnan edellyttämän yhteiskunnallisen muutoksen käsittelyyn. Sen tehtävänä olisi etsiä yhteisesti hyväksyttäviä ratkaisuja, joita muotoiltaisiin suosituksiksi hallitukselle. Suositukset eivät kuitenkaan olisi sitovia: kansalaisfoorumin ”tavoitteena ei ole korvata eduskuntaa, vaan tukea sen työtä”. Toki sen suosituksilla olisi luultavasti huomattavaa painoarvoa, ja niiden ohittaminen päätöksenteossa olisi kiusallista.

Käytännössä kansalaisfoorumi koostuisi edustavalla satunnaisotannalla valitusta joukosta. Edustavuus varmistettaisiin ainakin sukupuolen, iän, etnisen taustan, koulutuksen ja alueellisuuden suhteen. Foorumin työskentelyn tukena olisi keskustelun ohjaamisen ammattilaisia ja eri alojen asiantuntijoita. Se ei olisi pysyvä elin, vaan sen rooli olisi tarkkarajainen ja kertaluonteinen.

Kansalaisfoorumin tehtävänä olisi etsiä yhteisesti hyväksyttäviä ratkaisuja, joita muotoiltaisiin suosituksiksi hallitukselle.

Elokapinan vaatimuksella on myös esikuvia. Kansalaisfoorumeja on käytetty eri maissa, kun on syystä toisesta tarvittu parlamentaarisesta normaalijärjestyksestä poikkeavaa käsittelytyyliä ja tavallista laajempaa hyväksyntää jollekin politiikkatoimelle. Erityisesti Irlannissa kansalaisfoorumit ovat olleet kohtuullisen menestyksekäs tapa aborttioikeuden kaltaisten tärkeiden mutta jakolinjoja synnyttävien kysymysten käsittelyyn.

Toki ilmastokriisin torjunta on näistä esikuvista poikkeava teema sikäli, että siihen liittyy myös runsaasti taloudellisia intressejä ja agendalla on paljon laaja-alaisempi yhteiskunnallinen muutos. Kuitenkaan ei ole erityistä syytä, miksi samanlainen prosessi ei voisi toimia tässäkin kontekstissa.

Demokratiaa syventävien prosessien vaatimus on Elokapinan ajatusmaailmassa yhteensopiva kriisiajattelun kanssa.

Mielenkiintoista kyllä, demokratiaa syventävien prosessien vaatimus on Elokapinan ajatusmaailmassa yhteensopiva kriisiajattelun kanssa. Elokapina on korostanut, että ilmaston tilaan pitäisi suhtautua nimenomaan kriisinä. Kriisi viittaa välittömän toiminnan ja hätätila-ajattelun tarpeeseen, ja tyypillisesti käsitetty poikkeustila on yhdistynyt haluun sivuuttaa perinteiset – hitaammat – demokraattiset prosessit  sen sijaan, että vaadittaisiin tavallistakin demokraattisempaa mekanismia kriisitilan käsittelyyn. Aiemmat kansalaisfoorumit eivät ole syntyneet hätätila-ajattelun kontekstissa.

Deliberatiivinen demokratia nyt

Demokratiaa syventävät suoran ja puntaroivan eli keskustelevan demokratian aloitteet ovat selvästi yleistyneet viime aikoina. Esimerkeistä käyvät kansalais- ja kuntalaisaloitteet ja osallistava budjetointi. Keskustelua puntaroivasta demokratiasta on käyty myös esimerkiksi koronakriisin yhteydessä. Demokratian kehittäminen tähän suuntaan ei olekaan itsessään erityisen radikaalia, kun aloitteita puuhataan valtioneuvostoa myöten.

Kuitenkin aloitteiden tosiasiallinen vaikutus on usein ollut pettymys. Demokratiaa syventävien aloitteiden muotoa olennaisempaa usein onkin, kuinka paljon valtaa niille annetaan.

Jos puntaroivan demokratian katsotaan olevan ”väistöliike”, siihen ei selvästikään luoteta kovin paljon.

Elokapinan kansalaisfoorumiajatusta on kritisoitu ”väistöliikkeeksi”, jolla kierretään keskustelua ilmastonmuutosta tuottavista valtasuhteista. Jos puntaroivan demokratian katsotaan olevan ”väistöliike”, siihen ei selvästikään luoteta kovin paljon.

Ympäristöministeriö asetti äskettäin kansalaisraadin pohtimaan ilmastokysymyksiä. Voisi näin ollen vaikuttaa siltä, että Elokapinan vaatimukset ovat jo toteutuneet. Elokapina on kuitenkin huomauttanut, että ministeriön asettama kansalaisraati poikkeaa huomattavasti heidän ehdottamastaan. Paitsi että raati oli lyhytaikainen, kokoontuen vain kolme kertaa, sen toimivalta oli epäselvä eikä siltä odotettu politiikkasuosituksia. Kyse oli siis tavallaan vain hallinnon organisoimasta keskustelukerhosta.

Elokapina on huomauttanut, että ministeriön asettama kansalaisraati poikkeaa huomattavasti heidän ehdottamastaan.

Jos Elokapinan esittämä kansalaisfoorumi toteutuisi, sen mandaatin tulisi olla hyvin laaja. Jos ilmastopolitiikkaa haluaa käsitellä laaja-alaisesti, kovinkaan montaa politiikka-aluetta ei voisi rajata etukäteen foorumin työn ulkopuolelle. Ympäristöministeriön toteutuneen raadin mandaatti oli taas tiukasti kiinni annetussa lokerossa.

Raadin lopputulemat koostuivat varsin yleisluontoisista ja yleisesti hyväksytyistä ajatuksista: mainittuna on esimerkiksi kevyen liikenteen tukeminen ja liikenteen sähköistämisen edistäminen.

Demokratia ja ympäristötuho

Radikaalien ympäristöliikkeiden yhteydessä demokratian syventämisen kannatus ei ole itsestään selvää. Ympäristöliikkeellä on aina ollut antidemokraattinen siipensä, jonka mukaan ympäristötuho ja ylikulutus seuraavat ihmisten ahneesta perusluonteesta. Niinpä poliitikkojen tulisi rajoittaa kansan poliittista valtaa. Kalastaja ja syväekologi Pentti Linkolan ”taivaanrantaan ulottuvia parkkikenttien peltikuoriaislauttojen” tarkastelu sai hänet parahtamaan ”Ei demokratiaa, taivaan tähden, ei demokratiaa!”.

Talouteen keskittyvä ajattelutapa lähtee siitä, että ihmiset maksimoivat halujensa toteutuksen eli käytännössä useimmiten kulutuksensa, ellei sitä erikseen estetä. Markkinatalouden koneisto tuottaa sitä, mille kysyntää on, kun hintasignaalit välittyvät tuotantopäätöksiksi. Demokratiapessimisti katsoo kansanvallan olevan vain lisäväline kuluttajien hillittömyyden edistämiseen.

Tähän ajatustapaan voidaan nojata varsin vastakkaisin tavoin: se voi kääntyä yhtä lailla populistiseksi luonnonsuojelun kritiikiksi, jonka mukaan kunnianhimoinen ympäristöpolitiikka on ”kansan” tahdon vastaista, kuin myös kunnianhimoisen ympäristöpolitiikan perusteluksi, jonka perusteella ainoa tapa suojella ilmastoa on rajoittaa ihmisten demokraattista tahdonilmaisua. Linkolalla on tässä mielessä varsin paljon yhteistä markkinahenkisen yritysvastuupuheen kanssa: molemmat uskovat järjestelmän tuottavan varsin tarkasti sitä, mitä ihmiset haluavat.

Demokratiapessimisti katsoo kansanvallan olevan vain lisäväline kuluttajien hillittömyyden edistämiseen.

Toisaalta jotkut ympäristöaktivistit ovat katsoneet vallitsevan talousjärjestelmän estävän demokraattista itseilmaisua. Ajattelutavassa lähdetään optimistisesti siitä, että demokratia johtaa parantuvaan ympäristön tilaan, kunhan nykyisistä vääristymistä päästään eroon. Ongelmana voi toki olla käsitetyn ”todellisen demokratian” ja omien mielipiteiden samaistaminen. Myös Elokapinan mallia on syytetty ajatustavasta, jossa kansalaisfoorumin oletetaan paljastavan liikkeen tavoitteiden mukaisen kansan todellisen ja yhtenäisen tahdon. Tämä tosin vaikuttaa väärinkäsitykseltä, sillä Elokapinan kansalaisfoorumin malli korostaa moniäänisyyttä.

On kuitenkin tärkeä ja avoin kysymys, miten hyvin nykyinen demokratian malli välittää ihmisten haluja osaksi yhteiskunnan suuntaa. On syytä pohtia, onko nykyinen ympäristötuho suoraa heijastusta ihmisten haluista.

Reunaehdot ja asiantuntijuus

Edustuksellinen demokratia periaatteessa tuottaa sitä, mitä kansalaiset haluavat. Kuitenkin kaikkiin päätöksentekomalleihin kuuluu lopputuloksiin vaikuttavia reunaehtoja. Demokratia ei merkitse organisoimatonta puhetta ja päätöksentekoa, ja organisoinnin tapa heijastuu myös päätöksiin. Siksi suora ja puntaroiva demokratia ei tarkoita kansan tahdon tarkempaa heijastumista, vaan myös erilaisia päätöksenteon reunaehtoja.

Nämä reunaehdot voivat liittyä päätöksenteon prosesseihin, esimerkiksi eri tahojen kuulemisten määrään ja laatuun, konsensushakuisuuden asteeseen ja mahdollisia päätöksiä rajoittaviin käytäntöihin. Vieläkin olennaisempia kuitenkin ovat tietoon liittyvät reunaehdot.

Suora ja puntaroiva demokratia ei tarkoita kansan tahdon tarkempaa heijastumista, vaan myös erilaisia päätöksenteon reunaehtoja.

Päätöksenteon taustalla on aina käsityksiä yhteiskunnallisista mekanismeista ja mahdollisista päätöksistä. On oletettava joitakin syy-seuraussuhteita, polkuriippuvuuksia ja yhteiskunnallisia faktoja, jotka eivät jousta, vaikka päätöksentekijä haluaisi. Demokraattisemmissa järjestelmissä näiden oletusten tuottama kehikko on joustavampi, mutta jonkinlaisia oletuksia on aina.

Esimerkiksi valtion budjetointi katsotaan yleisesti demokraattiseksi ja edustuksellisen demokratian kautta kansan tahtoa heijastavaksi. Kuitenkin sen lähtökohtana ovat pitkään olleet budjettikehysten määräävyys. Prosessi mahdollistaa poliittista erimielisyyttä monesta asiasta, mutta ei niinkään itse kehysten mielekkyydestä. Lisäksi päätöksentekoon sisältyy oletuksia valtiontalouden liikkumatilasta, polkuriippuvuuksista, syy-seuraussuhteista ja dynaamisista vaikutuksista.

Työn pohjaksi hyväksyttävät joustamattomat faktat liittyisivät päästöjen vähentämisen kiireellisyyteen.

Elokapinan ehdottaman kansalaisfoorumin olemassaolon syy on ilmastonmuutoksen torjunta, mikä varmasti näkyisi myös toiminnan lähtökohdissa. Päätöksentekoprosessi keskittyisi siirtymäkeinojen tehokkuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Työn pohjaksi hyväksyttävät joustamattomat faktat liittyisivät päästöjen vähentämisen kiireellisyyteen.

Erityisesti ilmastoskeptisten ajatusten edistäminen näissä puitteissa olisi varmasti hankalaa, ja tätä voi pitää epädemokraattisena. Tässä ei kuitenkaan ole mitään epädemokraattisempaa kuin tällä hetkellä demokraattisina pidetyissä päätöksenteon muodoissa. Kritiikki, jonka mukaan nykyinen päätöksenteon malli on demokratiaa ja Elokapina edustaa irtiottoa siitä, ei siksi osu maaliin.

Luultavasti talous ja ympäristö esiintyvät lähitulevaisuudessa yhä useammin vastinpareina reunaehdoista puhuttaessa: kumpi on se lähtökohta, joka ei voi joustaa?

Kansalaisfoorumialoitetta on kiinnostavaa tulkita nimenomaan kamppailuna päätöksenteon reunaehdoista. Jo mallin esittäminen osallistuu kamppailuun siitä, mitkä asiat tulisi nähdä demokraattisen politiikan reunaehtoina ja mitkä demokraattisen politiikan kohteina. Tämä on eri kysymys kuin se, miten hyvin puntaroiva demokratia ilmentää ”kansan tahtoa” verrattuna edustukselliseen.

Voi olla, että lähiaikoina poliittinen kamppailu kohdistuu entistä enemmän juuri reunaehtoihin. Ilmastoaktivistit ovat kokeneet mielekkään tulevaisuuskeskustelun kärsivän taloudellisten ja teknologisten näkökulmien hegemoniasta, ja kansalaisfoorumialoitteessa korostetaan asiantuntijatiedon tasapainoista kuuntelua. Samaan aikaan budjettikehysten kaltaisia varsin pitkäaikaisia poliittisen päätöksenteon reunaehtojen perusteluja haastetaan enemmän.

Luultavasti talous ja ympäristö esiintyvät lähitulevaisuudessa yhä useammin vastinpareina reunaehdoista puhuttaessa: kumpi on se lähtökohta, joka ei voi joustaa?

Yhteenvetoa: demokratian arvo ja ehdot

On avoin kysymys, missä määrin demokraattista järjestelmää voi syyttää ilmastokriisistä. Toki ihmisillä olisi mahdollisuus saada äänestämällä ilmastokriisi päättäväisemmin politiikan agendalle. Toisaalta politiikassa on aina lopputuloksiin vaikuttavia reunaehtoja.

Elokapinan ehdottama kansalaisfoorumi on monessa mielessä kiinnostava avaus. Ensinnäkin siksi, että se korostaa demokraattisen oikeutuksen merkitystä kriisiajattelusta huolimatta – tai ehkä jopa sen takia. Kun ilmastotoimia on tiukennettava entisestään, kysymys oikeutuksesta ja oikeudenmukaisuudesta on jatkuvasti tärkeämpi. Elokapina saattaa tehdä laajemmankin palveluksen yhteiskunnalliselle keskustelulle korostamalla, että ympäristökriisi luo tarpeen yhteiskunnalliselle reflektiolle vallan keskittämisen sijaan.

Mielenkiintoista kyllä, Elokapina ilmaisee tyytymättömyyttä nykyiseen päätöksentekoon varsin samankaltaisin sanankääntein kuin demokratian vastustajat. Ilmastonmuutoksen katsotaan olevan liian monimutkainen asia poliitikkojen yksin ratkaistavaksi Elokapinan taustalla olevan kansainvälisen Extinction Rebellion -liikkeen mukaan “vaaleihin perustuva demokratia on osoittautunut kyvyttömäksi tekemään ilmasto- ja ympäristökriisiin vastaamisen edellyttämiä kauaskantoisia päätöksiä”. Tästä turhautumisesta kuitenkin seuraa johtopäätös demokratian syventämisen tarpeesta sen sijaan, että se haluttaisiin sivuuttaa.

Elokapina saattaa tehdä laajemmankin palveluksen yhteiskunnalliselle keskustelulle korostamalla, että ympäristökriisi luo tarpeen yhteiskunnalliselle reflektiolle vallan keskittämisen sijaan.

Toiseksi Elokapinan avaus on kiinnostava siksi, että se nostaa esiin poliittisen prosessin reunaehtojen, oletusten ja asiantuntijuuden vallan roolia. Kamppailu reunaehdoista muodostunee politiikassa entistä tärkeämmäksi: miksi ekologisiin reunaehtoihin ei suhtauduta samalla vakavuudella kuin taloudellisiin?

Kansalaisfoorumialoitetta on syytä tulkita osana tätä keskustelua. Elokapinan vaatimusta ei tulisikaan ymmärtää ainoastaan edustuksellisen ja puntaroivan demokratian eron kautta, vaan myös avauksena siitä, minkälaista tietoa ja minkälaisia oletuksia demokraattisen päätöksentekoprosessin taustalla tulisi vallitsevassa maailmantilanteessa olla.

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Julkaisu Ilmastonmuutos, kansalaisfoorumit ja demokratian reunaehdot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaista mediatilaa jälleen kerran kuohuttaneen Elokapinan kesäkuinen protestointi on saanut osakseen laajaa julkisuutta. Ryhmä itse kuvailee toimintaansa ”kansalaistottelemattomuus”-sanan avulla omassa viestinnässään. Elokapinaa käsittelevässä uutisoinnissa kansalaistottelemattomuuden käsitteen läpivalaisu on kuitenkin jäänyt sivuun siitä huolimatta, että juuri protestoinnin muoto on herättänyt mitä suurinta huomiota ja ärsyyntymistä.

Uutisointi on rakentanut korostuneen lakiteknisen näkökulman. On puhuttu paljon poliisin toimivallasta ja tarpeesta hahmottaa välimaastoa mielenosoittajien oikeuksien ja yleisön oikeuksien välillä. Tässä retoriikassa muut kansalaistottelemattomuuteen liittyvät näkökulmat ovat jääneet vähemmälle huomiolle, ja Elokapinan toimintaa on käsitelty lähinnä tavanomaisen mielenosoittamisen kehyksen sisällä. Tällöin näkyvyyden saavuttamisen tematiikka on hallinnut sitä, miten kansalaistottelemattomuus nähdään.

Uutisointi Elokapinasta on rakentanut kansalaistottelemattomuudesta korostuneen lakiteknisen näkökulman. On puhuttu paljon poliisin toimivallasta ja tarpeesta hahmottaa välimaastoa mielenosoittajien oikeuksien ja yleisön oikeuksien välillä.

Asiaa ei auta myöskään se, että Elokapinan toimijat ovat haastatteluissa korostaneet kansalaistottelemattomuutta toimintakeinona, jossa luodaan häiriötä julkisen huomion saamiseksi. Koska Elokapina ei ole avannut kansalaistottelemattomuuden käsitettä haastattelutilanteessa yksityiskohtaisemmin, se on ollut mukana luomassa itsestään haitan ja häiriön arviointiin keskittyvää puhetapaa. Näin myöskään vakiintuneen median ei ole tarvinnut avata kansalaistottelemattomuuden käsitettä, vaan se on voinut nojata arkiymmärrykseen asiasta.

Tällainen yleinen näkemys kansalaistottelemattomuudesta, jossa lain rikkominen nähdään pelkkänä julkisuuden strategiana, on turhan yksinkertaistava. Se sivuuttaa käsitteen yli satavuotiaasta historiasta nousevat rajaukset ja ymmärtämisen tavat, jotka tekevät kansalaistottelemattomuudesta tietynlaisen demokraattisen poliittisen toiminnan muodon. Kansalaistottelemattomuudella on erityinen kulttuurillinen tehtävä, minkä vuoksi meidän tulisi perustuslaillisessa demokratiassa sietää sitä.

Kansalaistottelemattomuuden hyvin lyhyt historia

Sana ”kansalaistottelemattomuus” on suora käännös englannin kielen termistä civil disobedience. Termi tulee Henry David Thoreaun (1817–1862) esseen ”Resistance to Civil Government” postuumin uudelleenjulkaisun nimestä “Civil Disobedience” (1866). Itse esseessä termi ei kuitenkaan esiinny, vaikka anakronisesti sitä luetaankin kansalaistottelemattomuuden klassikkona. Esseessä Thoreau selittää päätöstään kieltäytyä maksamasta verojaan, joiden hän katsoo tukevan orjuuden sekä Meksikon ja Yhdysvaltain välisen sodan tapauksissa moraalitonta toimintaa.

Tietynlaista poliittista toimintaa kuvaavaksi käsitteeksi civil disobedience muuttui Mahatma Gandhin (1869–1948) myötä, kun tämä käytti termiä kuvatakseen ja kääntääkseen kehittämäänsä toimintaideologiaa satyagrahaa englanninkielisille toimittajille. Näiden uutisten mukana termi levisi ympäri maailmaa yhdistettynä protestoinnin merkityskontekstiin.

Koska Elokapina ei ole avannut kansalaistottelemattomuuden käsitettä haastattelutilanteessa yksityiskohtaisemmin, se on ollut mukana luomassa itsestään haitan ja häiriön arviointiin keskittyvää puhetapaa.

Satyagraha (Sanskrit: सत्याग्रह; satya: ”totuus”, āgraha: ”vaatiminen” tai ”kiinnipitäminen”) voidaan ymmärtää kansalaistottelemattomuuden esiasteeksi, jossa Gandhi yhdisti jo vakiintuneeseen passiivisen vastarinnan käsitteeseen erilaisia hindulaisesta ja jainalaisesta filosofiasta sekä Leo Tolstoin välittämästä kristillisen anarkismin traditiosta saamiaan vaikutteita.

Yksinkertaistetusti lopputuloksena oli protestointimuoto, jossa korostettiin väkivallattomuuden, uhrautuvaisuuden, rangaistuksen hyväksymisen ja julkisuuden ideaaleja yhdistettynä oikeudenmukaisuuden ja totuuden vaatimiseen.  Satyagrahan kautta intialaiset itsenäisyysaktiivit pyrkivät symbolisen lainrikkomisen ja viranomaisten kanssa yhteistyöstä kieltäytymisen kautta osoittamaan samanaikaisesti brittiläiselle kolonialistivallalle sekä intialaiselle väestölle, ettei heitä voida hallita, jos he eivät suostu alistumaan.

Tässä imperialistisessa kontekstissa kansalaistottelemattomuus liittyi siis korostuneesti itsemääräämisoikeuden vaatimiseen.  Näin nykyaikaisen kansalaistottelemattomuuden keskeisimmät ominaispiirteet muodostuivat.

Intialaiset itsenäisyysaktiivit pyrkivät symbolisen lainrikkomisen ja viranomaisten kanssa yhteistyöstä kieltäytymisen kautta osoittamaan samanaikaisesti brittiläiselle kolonialistivallalle sekä intialaiselle väestölle, ettei heitä voida hallita, jos he eivät suostu alistumaan.

Kansalaistottelemattomuuden käsite olisi voinut jäädä pelkäksi historialliseksi kuriositeetiksi, elleivät Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen aktiivit James Bewel, James Lawson ja Martin Luther King Jr. olisi kiinnostuneet Intian esimerkistä ja perehtyneet satyagrahaan. Heidän myötävaikutuksestaan kansalaistottelemattomuudesta tuli liikkeen keskeinen vaikuttamisen keino ja käsite iskostui lopullisesti globaaliin tietoisuuteen aktivistipiireistä akatemiaan.

Tärkeä ero Intian ja Yhdysvaltojen kontekstien välillä oli, että Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike käytti kansalaistottelemattomuutta vaatiakseen oikeuksia, jotka se näki perustuslaillisiksi oikeuksikseen. Kansalaistottelemattomuus ei vedonnut itsemääräämisoikeuden puutteen aiheuttamaan legitimaatiokriisiin, eli siihen, että Brittien valtaa Intiassa ei voitu pitää hyväksyttävänä ja velvoittavana, sillä alistettujen intialaisten näkökulmasta he eivät saaneet määrätä itsensä hallitsemisesta.

Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike käytti kansalaistottelemattomuutta vaatiakseen oikeuksia, jotka se näki perustuslaillisiksi oikeuksikseen.

Sen sijaan Yhdysvalloissa kansalaistottelemattomuus vetosi ristiriitaan osavaltioiden lainsäädännön, kansallisen lainsäädännön, perustuslain ja perustuslakia edeltävien moraalisten periaatteiden, kuten vapauden ja tasa-arvon välillä.

Tässä kontekstissa kansalaistottelemattomuus erosi lopullisesti anarkismin ja voimassa olevien lakien auktoriteetin kieltämisen merkityshorisonteista. King pyrki argumentoimaan, että kansalaistottelemattomuus ”ilmaisee korkeinta kunnioitusta lakia kohtaan”, kun sen avulla pyritään osoittamaan rakentavaa kritiikkiä lakia ja sen soveltamista kohtaan sekä herättämään yhteisön oikeudenmukaisuuden tajua.

Kansalaistottelemattomuus lainsäädäntöä kannattelevan legitimiteetin tarkasteluna

Historiallinen näkökulma näyttää, miten kansalaistottelemattomuuden ideana on symbolisen lainrikkomisen kautta esitetty haaste voimassa olevan yhteiskunnallisen järjestyksen hyväksyttävyydelle. Kansalaistottelemattomuuden ymmärrettävyyden kannalta onkin aina keskeistä kysyä, miksi voimassa oleva järjestelmä on epäoikeudenmukainen tavalla, joka tekee sen sietämisen mahdottomaksi. Kansalaistottelemattomien pitäisi puolestaan avoimesti viestiä vastaus tähän kysymykseen.

Kansalaisoikeusliikkeen inspiroima kansalaistottelemattomuutta käsittelevä akateeminen keskustelu on tuottanut jokseenkin erilaisia, mutta toisiaan täydentäviä tapoja hahmottaa, mistä kansalaistottelemattomuuden ja lain välisessä suhteessa on kyse, ja miksi kansalaistottelemattomuus voi olla oikeutettua.

Yhdysvaltalainen filosofi John Rawls (1921–2002) korostaa ajatusta, jonka mukaan kansalaistottelemattomuus kohdistuu erilaisten oikeuden tasojen, kuten perustuslain ja tavallisten säädösten tai niiden tulkinnan, välisten ristiriitojen ja niistä nousevien epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseen. Sen voikin nähdä yhteiskunnallisten instituutioiden vakauden ylläpitäjänä ja vahvistajana, sikäli kun sen avulla voidaan kiinnittää huomio törkeisiin epäoikeudenmukaisuuden tilanteisiin.

Rawls sanoo, että koska ”kansalaistottelemattomuutta oikeutettaessa […] vedotaan yleisesti jaettuun oikeudenmukaisuuden käsitykseen, joka on poliittisen järjestyksen perustana”, se palvelee näitä periaatteita koskevaa keskustelua ja niiden yleistä tunnettavuutta.

Kansalaistottelemattomuuden ymmärrettävyyden kannalta onkin aina keskeistä kysyä, miksi voimassa oleva järjestelmä on epäoikeudenmukainen tavalla, joka tekee sen sietämisen mahdottomaksi. Kansalaistottelemattomien pitäisi puolestaan avoimesti viestiä vastaus tähän kysymykseen.

Saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin (s. 1929) mukaan kansalaistottelemattomuus viittaa kohti yleisiä ja jaettuja periaatteita, jotka ylipäätään mahdollistavat perustuslaillisen demokratian moraalisen hyväksyttävyyden ja joihin kansalaisten lakia kohtaan tunteva tottelevaisuus lopulta nojaa. Näiden periaatteiden oikeellisuus ei synny säädetystä positiivisesta oikeudesta.

Sen sijaan kyse on sellaisista prosessioikeutta edeltävistä ”tunnustamisen arvoisista periaatteista, joiden valossa se mikä on laillista, voidaan oikeuttaa legitiimiksi – ja, mikäli tarpeellista, voidaan hylätä ei-legitiiminä”. Legitimiteetti tarkoittaa vallan oikeutusta. Habermas viittaa kansallissosialistiseen Saksaan varoittavana esimerkkinä siitä, ettei laillisuuden ja hyväksyttävyyden välille voida koskaan vetää absoluuttista yhtäläisyyttä.

Kansalaistottelemattomuus tukee demokratian eetosta

On syytä painottaa, että kansalaistottelemattomuuden merkitys ei tyhjene viestintään epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Sillä on perustuslaillisissa demokratioissa merkittävä kulttuurillinen tehtävä, koska se ohjaa havaitsemaan legitimiteetin ja lainmukaisuuden välisen jännittyneisyyden, joka arkielämässämme usein katoaa valtion virallisen muotokielen alle. Tehdessään jännittyneisyyden havaittavaksi se mahdollistaa laajemman julkisen keskustelun niistä periaatteista, jotka elävöittävät demokraattista perustuslaillista järjestelmää.

Kansalaistottelemattomuuden sietäminen toimiikin Habermasia ja Rawlsia mukaillen ”lakmustestinä”, eli suuntaa antavana merkkinä, jonka kautta voidaan havaita valtion olemus ”kypsän demokraattisuuden” ja ”autoritaarisen legalismin” välillä.

On mielenkiintoista, kuinka vastahakoisesti vakiintunut media on antanut Elokapinalle mahdollisuuksia todella selittää toimintansa taustaa ja pikemminkin pyrkinyt määrittelemään kesäkuun tapahtumat ulkopuolelta.

Kypsä demokraattinen kulttuuri ei viittaa enemmistön ylivoimaiseen valta-asemaan ja sen turvin rakennettuun erehtymättömään lakiin oikeuttaessaan itseään. Sen sijaan sen ytimessä tulee olla rehellinen yritys ylläpitää sellaista kulttuurillista ilmapiiriä, jossa niin enemmistöt kuin vähemmistöt voivat tunnustaa ja keskustella jaetuista arvoista, joiden takia he valitsevat demokraattisen prosessin vapaasta tahdostaan.

Kansalaistottelemattomuudelle on keskeistä, että tottelemattomat pyrkivät puolustamaan näkökulmaansa tarkoin ja harkituin argumentein julkisuudessa. Tästä näkökulmasta onkin mielenkiintoista, kuinka vastahakoisesti vakiintunut media on antanut Elokapinalle mahdollisuuksia todella selittää toimintansa taustaa ja pikemminkin pyrkinyt määrittelemään kesäkuun tapahtumat ulkopuolelta.

Olisi yhteiskunnallistesti merkittävää saada kuulla juuri protestoijien itsensä kertomana, miksi heidän mielestään ”yhteiskuntasopimus on rikki”. Tällaisen mahdollisuuden antaminen olisi kansalaistottelemattomuuden sietämistä ja merkki siitä, että Suomi on terve kansalaisyhteiskunta.

Elmo Kalvas on yhteiskuntatieteiden maisteri ja valtio-opin jatko-opiskelija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Kansalaistottele­mattomuus: julkisuuden strategiasta legitimiteetin kritiikkiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.