Kehityspsykologiasta alkunsa saaneesta resilienssistä on tullut aikamme muotisana. Kiinnostus ihmisen kykyyn toipua vastoinkäymisistä, niin sanottu kriisinkestävyys, on levinnyt tutkimus- ja ammattialalta toiselle aina organisaatiokehitykseen, kansalliseen turvallisuuteen ja terapeuttiseen itsehoivakirjallisuuteen asti. Suosionsa myötä alkujaan positiivisista ja toivoa herättävistä ominaisuuksistaan tunnettua käsitettä on sittemmin tarkasteltu myös kriittisesti.

Esimerkiksi kriittiset resilienssitutkijat David Chandler ja Julian Reid ovat tuoneet esiin, miten nykyajan resilienssipuhe toimii hallinnan muotona. Se siirtää vastuun ulkoisesta epävarmuudesta uusliberaalille, itseohjautuvalle yksilölle, jolta odotetaan kykyä sopeutua kriiseihin ja ulkoisten olosuhteiden aiheuttamiin haasteisiin.

Sosiologian professori Eva Illouz on niin ikään argumentoinut, että yksilökeskeinen ja epäpolitisoitu – yhteiskunnallisista rakenteista ja niiden taustalla vallitsevista poliittista päätöksistä etäännytetty – ymmärrys resilienssistä peittää alleen eriarvoisuuden ja yhteiskunnallisten instituutioiden vastuun. Tällöin yksilöt jätetään selviytymään oman onnensa nojaan. Illouzin tavoin resilienssin militarisoitumista tutkinut filosofi Robin May Schott on valmis julistamaan resilienssin epäonnistuneeksi käsitteeksi.

Uusliberaalin resilienssikäsityksen valtavirtaistumisesta huolimatta resilienssi ja poliittinen vastarinta eivät sulje toisiaan pois – päinvastoin. Kansalais- ja vastarintaliikkeet kautta aikojen ovat todiste kriisinkestävistä yhteisöistä ja strategioista, joiden päämääränä on eriarvoistavien valtarakenteiden muuttaminen, ei niihin sopeutuminen.  Yksilökeskeistä ja poliittisesti etäännytettyä resilienssikeskustelua haastetaan tälläkin hetkellä muun muassa globaalien kansalaisliikkeiden sisällä.

Resilienssi osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä

Tuoreen tulokulman resilienssiin 2000-luvulla tarjoaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien liikkeiden sisällä Pohjois-Amerikasta käsin yleistynyt politisoidun paranemisen viitekehys. Se tuo huomion rakenteellisen syrjinnän aiheuttaman trauman ja kollektiivisen paranemisen merkitykseen osana sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä ja kansalaisliikkeiden resilienssiä.

Viitekehyksen keskiössä on mustiltakin feministeiltä tuttu argumentti, jonka mukaan rakenteellisen muutoksen lisäksi sosiaalinen oikeudenmukaisuus vaatii sorron sisäistetyistä rakenteista vapautumista.  Esimerkiksi Audre Lorde  ja bell hooks kiinnittivät huomiota siihen, miten sorron mekanismit sisäistyivät ja näkivät rasismin, seksismin ja luokkasorron kokemuksellisten rakenteiden purkamisen keskeisenä osana mustien naisten vapautumista. Mustien feministien perintö näkyy eritoten ruumiillisen kokemuksen arvostuksessa sekä siinä, miten radikaali itsehoiva nähdään välttämättömänä osana poliittista resilienssiä.

Politisoidun paranemisen viitekehys syventää ruumiillista näkökulmaa entisestään. Se korostaa, että sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Sisäistetty syrjintä ei vaikuta ainoastaan mieleen tai siihen, mitä ihminen ajattelee itsestään, vaan elää myös syvällä kehossa ja hermostossa sekä siinä, miten olemme suhteessa toisiimme. 

Se havainnollistaa, miten toistuvat syrjinnän ja turvattomuuden kokemukset voivat muovautua hermoston opituiksi selviytymisstrategioiksi ja ilmentyä automaattisina kehollisina reaktioina kuten itsensä pienentämisenä, oman äänensä vaientamisena tai siinä miten keho on jatkuvasti varuillaan myös silloin, kun varsinaista uhkaa ei ole.

Liikkeen sisällä hyödynnetään muun muassa politisoitua somatiikkaa, jossa keho- ja liiketerapioista tuttuja, keholliseen aistimustietoon perustuvia harjoitteita sovelletaan sisäistetyn syrjinnän malleista pois oppimiseen, hermostolliseen itsesäätelyyn, kehollisen toimijuuden ja resilienssin vahvistamiseen.  Näin keho nähdään samaan aikaan myös tiedon, vapautumisen ja vastarinnan paikkana – osana kollektiivista muutosta.

Poliittis-somaattisesta näkökulmasta resilienssi kytkeytyykin kiinteästi kehollisuuteen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämiseen.  Somaattisen psykologian professori Rae Johnsonin mukaan resilienssiä voi vahvistaa toistuvan kehollisen resursoinnin ja poliittisen vastarinnan avulla. Resursointi on kykyä tulla tietoiseksi hermostollisesta tilastaan ja palata kehollisen turvan, vakauden ja mukavuuden tilaan. Se perustuu hermostolliseen itsesäätelyyn, jonka voi nähdä uudenlaisena radikaalin itsehoivan muotona.

Kolme toisiaan täydentävää vastanarratiivia uusliberaalille resilienssille

Tuoreessa artikkelissani tutkin tarkemmin vastarintaan kietoutuvan kehollisen resilienssin ilmenemistä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä. Aineisto koostui kymmenestä somatiikan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden risteymässä toimivan asiantuntijan haastattelusta. Esittelen seuraavaksi kolme tapaa, joilla heidän käsityksensä resilienssistä toimii vastavoimana uusliberaalille puheelle:  

1. Vastuun siirtäminen yksilöiltä rakenteellisille instituutioille
   Uusliberaalin, yksilöihin kohdistuvan jatkuvan sopeutumisvaateen sijaan sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toimijat uskovat poliittisen vastarinnan voimaan. Ruohonjuuritason kansalaisaktivisteille uusliberalismi kietoutuu yhteen muiden risteävien sorron mekanismien, kuten kolonialismin, rasismin, seksismin ja ableismin kanssa.
   
   Tästä näkökulmasta käsin resilienssi tulee ymmärtää ensisijaisesti yhteisön kykynä nousta aina uudestaan sortavaa politiikkaa ja instituutioita vastaan – ei yksilön velvollisuutena sopeutua alati lisääntyvään epävarmuuteen.
   
   Toisin sanoen sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistävien kansalaisaktivistien resilienssi kytkeytyy ensisijaisesti poliittiseen toimijuuteen ja eriarvoisuutta tuottavien rakenteiden ja politiikkojen haastamiseen. Se riisuu uusliberaalin, poliittisesti etäännytetyn resilienssipuheen sumuverhon ja kääntää vastuukysymyksen kohti yhteiskunnallisia instituutioita.
   
   
2. Itseohjautuvuuden vaatimuksen sijaan radikaalia itsehoivaa
   Uusliberaalin itseohjautuvuuden ja selviytymisen sijaan politisoidun paranemisen viitekehys vaalii mustilta feministeiltä tuttua radikaalin itsehoivan ja kollektiivisen paranemisen ajatusta. Poliittista jaksamista ei oteta annettuna, vaan tuomalla huomio keholliseen resursointiin ja sisäistetystä syrjinnästä vapautumiseen tuetaan samalla kestävää vastarintaa.
   
   Sen sijaan, että yksilön tulisi sopeuttaa itsensä alati muuttuviin ulkoisiin olosuhteisiin, tavoitteena on purkaa sisäistettyjä sorron mekanismeja, joita uusliberaalit ja kapitalistiset hegemoniset valtarakenteet tuottavat. Tähän kentällä yleistynyt politisoitu somatiikka tarjoaa entistä konkreettisempia menetelmiä.
   
   Politisoitu somatiikka auttaa tulemaan tietoiseksi, miten monin eri tavoin sorrot rakenteet kehollistuvat ja tuottavat erillisyyden kokemusta. Samalla se nostaa länsimaisessa kulttuurissa rationaaliselle mielelle toissijaiseksi jääneen kehollisen aistimustiedon keskeiseksi voimavaraksi ja vastarinnan lähteeksi.
   
   Sisäisen muutosprosessin seurauksena voi asuttaa itsensä uudella tavalla, ”ottaa oman kehonsa takaisin”. Kehollisesta toimijuudesta käsin on helpompi vastustaa uusliberaaleja hallinnan mekanismeja, kuten pakottavaa sopeutumisen tarvetta sekä itsensä muokkaamista ja kehittämistä ulkoapäin tulevien vaatimusten mukaiseksi.
   
   
3. Hallinnan vastavoimana alhaalta ylöspäin rakentuva muutos
   Uusliberaali puhe resilienssistä voidaan nähdä ylhäältä alaspäin suuntautuvana hallinnan muotona, jonka avulla pyritään tuottamaan resilienttejä ja sopeutuvia yksilöitä palvelemaan vallitsevaa kulttuurista ja institutionaalista järjestystä. Sen sijaan kansalaisliikkeet tarjoavat alhaalta ylöspäin rakentuvan, kollektiiviseen vapautumiseen tähtäävän mallin.
   
   Tässä kontekstissa resilienssi ymmärretään paitsi yksilön elettynä kokemuksena ennen kaikkea kollektiivisena, sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen suuntautuvana voimana.
   
   Yksi haastattelemistani sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kentällä työskentelevistä pioneereista, The Resilience Toolkit-koulutusohjelman perustaja Nkem Ndefo kuvaa resilienssikäsitystään ”alkemiallisena”. Kyse on prosessista, jossa lisääntynyt kyky toipua vastoinkäymisistä ja vapautua sisäistetystä sorron mekanismeista muuttuu aktiiviseksi poliittiseksi toiminnaksi. Sen tavoitteena ei ole pelkästään selviytyä, vaan muuttaa eriarvoisuutta tuottavat järjestelmät paikoiksi, joissa on mahdollista kukoistaa.
   

Kytkemällä resilienssin vastarintaan ja kehollisuuteen globaalit kansalaisaktivistit muistuttavat poliittisen toimijuuden tärkeydestä ja toimivat esimerkkeinä ruohonjuuritasolta nousevasta muutosvoimasta.  Samalla he osoittavat, miten uusliberaali resilienssipuhe osallistuu sorron mekanismien ylläpitämiseen ja eriarvoisuuden tuottamiseen.

YTM, FM Susanna Jussila on politiikan väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Teksti pohjautuu artikkeliin: Jussila, Susanna. (2025). ”Embodied Resilience and Political Resistance. Transformative Voices from Today’s Social Justice Movements.”  Journal of Language and Politics ja Jussilan työn alla olevaan väitöskirjaan.

Artikkelin kuvituskuva: Etactics Inc / Unsplash

Julkaisu Radikaali resilienssi: Globaalit kansalaisaktivistit haastavat uusliberaalin resilienssipuheen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaihdevuodet ovat myöhemmän aikuisuuden merkittävä virstanpylväs. Ne koskettavat puolta väestöstä jossain vaiheessa elämää – lähestymistavasta riippuen välillisesti jopa kaikkia. Vaihdevuosissa munasarjojen toiminta hiljalleen heikkenee ja lopulta lakkaa. Hormonaaliset muutokset voivat aiheuttaa erilaisia oireita. Hoitamattomina tai puutteellisesti diagnosoituina ne voivat heikentää hyvinvointia merkittävästi.

Aiemmin vähätellystä ja stigmatisoidusta eli negatiivisesti leimatusta teemasta puhuvat nyt gynekologien ohella muun muassa psykologit, toimittajat, poliitikot, taiteilijat, some-vaikuttajat ja kokemusasiantuntijat.

Kasvavasta huomiosta huolimatta vaihdevuosista keskustellaan globaalissa lännessä edelleen sairauksiin ja vaivoihin keskittyen. Vilkastuneen keskustelun myötä kuluneet vitsit ja loputtomat oirekuvaukset ovat nähdäksemme saavuttaneet lakipisteensä, käynnistäen vaihdevuosien vallankumouksellisen potentiaalin.

Uusliberalismi dominoi vaihdevuosikeskustelua

Oulun yliopiston viimeaikaisessa lääketieteellisessä tutkimuksessa on todettu yhteys varhaisten vaihdevuosien ja työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisen välillä. Vaihdevuodet on kuluvana vuonna kirjattu ensimmäistä kertaa hallitusohjelmaan, joskin mainiten ainoastaan työterveyshuollon rooli niiden hoidossa. Yksityiset lääkäriasemat mainostavat näkyvästi räätälöityjä palveluitaan esi-, jälki- ja vaihdevuosia parhaillaan kokeville naisille. Kuitenkaan esimerkiksi gynekologipalvelut eivät edelleenkään pääasiassa kuulu työnantajien tarjoamiin yksityisen terveydenhuollon sopimuksiin.

Vuoden 2025 kesäkuussa pikkuparlamentissa järjestetyssä, vaihdevuosiin keskittyvässä Nyt puhutaan! -kansalaisinfossa toistui yritysmaailmasta tuttu sijoitetun pääoman tuotto -termi. Tuttavallisemmin ROI:na tunnettua kriteeriä pidettiin keskeisenä, koska sen katsottiin auttavan ottamaan vaihdevuodet vakavasti ja mahdollistavan uskottavan poliittisen vaikuttamistyön niiden puolesta. Huomion rajaaminen kapitalistisen ansaintalogiikan kriteereihin vinouttaa vaihdevuosikeskustelua ja syventää eriarvoisuutta vaihdevuosia läpikäyvien välillä.

Huomion rajaaminen kapitalistisen ansaintalogiikan kriteereihin vinouttaa vaihdevuosikeskustelua ja syventää eriarvoisuutta vaihdevuosia läpikäyvien välillä.

Myös TV-sarjat ja elokuvat ovat tarttuneet vaihdevuosiin – joskin lähes poikkeuksetta joko huumorin tai huolen sävyin. Esimerkiksi Yle:n Hormonit! -sarjassa seurataan keski-ikäisen Elenan arjen ”hormonihuuruisia hetkiä”. Elenan tavoin myös Sinkkuelämää 2 -elokuvan Samantha nähdään hieromassa pakonomaisesti hormonivoidetta iholleen. Tekoälykin tarjoaa vaihdevuosista kuvaa hakevalle kavalkadin pääasiassa valkoisia, ärtyisiä, punoittavia ja hikoilevia naistyypillisiä kehoja.

Keskustelun yksiäänisyys on herättänyt myös vastarintaa. Tietokirjailija ja toimittaja Aino-Mari Tuuri painottaa teoksessaan Menologeja – Tutkimusmatka esivaihdevuosiin sekä samannimisessä podcastissaan, kuinka vaihdevuodet ovat biopsykososiaalinen kokonaisuus, jota ympäröivä kieli palvelee lääketiedettä ja kaupallisia intressejä.

Räjähdysmäisesti kasvanut keskustelu vaihdevuosista ilmentää sitä, että vaihdevuosissa on kyse laajasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä.

Historiallisesti ja kulttuurisesti muotoutuvat vaihdevuodet

Vaihdevuodet kantavat sosiaalisia ja kulttuurisia sekä ajallisesti vaihtuvia merkityksiä. Näiden prosessien tarkasteleminen paljastaa vaihdevuosiin liitettyjä narratiiveja ylläpitävät normit ja niitä tukevat yhteiskunnalliset rakenteet.

Tutkija Aija Lullen mukaan vaihdevuodet ja niitä seuraava muutos määritellään edelleen erityisesti länsimaissa medikalisoiduksi, sukupuolitetuksi ja stigmatisoiduksi ilmiöksi. Määritelmä rajoittaa erityisesti vaihevuosia kokevien toimijuutta, ja estää näkemästä vaihdevuosien mahdollisuuksia.

Historiallisestikin katsoen vaihdevuodet ovat tarjonneet paitsi henkilökohtaisen, myös yhteiskunnallisen vapautumisen mahdollisuuden.

Historiallisestikin katsoen vaihdevuodet ovat tarjonneet paitsi henkilökohtaisen, myös yhteiskunnallisen vapautumisen mahdollisuuden. Ennen länsimaalaista patriarkaalista eli miesvaltaista yhteiskuntamallia ne ovat voineet laajentaa naisten sosiaalisia oikeuksia, sillä vaihdevuosien myötä naiset loittonivat heille aiemmin määritellyistä rooleista. 1800-luvun lopulla länsimaisen lääketieteen läpimurron ja viktoriaanisen aikakauden huippuvuosina, naisten vaihdevuosien vakavimpina oireina diagnosoitiin hysterian ja masennuksen ohella ”moraaliton” käytös sekä vaimon ja äidin velvollisuuksien täyttämättä jättäminen.

Myös maantieteellinen sijainti vaikuttaa vaihdevuosikokemuksiin. Japanissa vaihdevuosiin viitataan termillä konenki, joka vapaasti käännettynä viittaa uudistumisen vuosiin. Tutkimusten mukaan siellä vaihdevuosioireista kertoi kärsivänsä noin 25–50 %:a kohdullisista ihmisistä verrattuna länsimaiden noin 75 %:iin. Samaten tutkimukset sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen vaihdevuosikokemuksista ilmentävät, kuinka asenteet vaihdevuosia kohtaan voivat muokata itse kokemusta.

Vaihdevuodet laajentavat ymmärrystä sukupuolesta

Yhteiskuntatieteilijä Doreen Masseyn mukaan patriarkaatin vaikutus eriyttää tilan ja sukupuolen toisistaan ja typistää sukupuolen biologiseksi sukupuoleksi. Esimerkiksi lääketieteellisessä kirjallisuudessa korostuu ‘biologinen naiseus’. Lisäksi eri oireita rajataan ja visualisoidaan kansallisvaltiorajojen perusteella, vaikka todenmukaisempaa olisi huomioida esimerkiksi vaihdevuosiin liittyviä kulttuurisia eroja.    

Projektimme Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia haastaa vallitsevat näkemykset vaihdevuosista tuomalla esiin vaihdevuosikokemusten laajan kirjon historiallisesti, kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti muuttuvana ilmiönä. Tähän tartumme keskittymällä erityisesti marginalisoituihin ryhmiin.

Intersektionaalisuuteen ja yhteisöllisyyteen pyrkivä keskustelu tarjoaa väylän kohti osallistavampaa yhteiskuntaa ja arvostavampaa kieltä, josta hyötyvät kaikki. Ilmiön teoreettinen ja yhteiskunnallinen muutosvoima piilee aktivismista ponnistaneissa queer-tutkimuksessa ja kriittisessä vammaistutkimuksessa. Ne kannustavat suhtautumaan kriittisesti sairaan ja terveen, vähemmistön ja enemmistön sekä normatiivisuuden ja kapinallisuuden rajoihin. Näemme rajat liikkuvina sekä jatkuvasti muotoutuvina. Tämä olisi tärkeää huomioida myös yhteiskunnassa heränneessä vaihdevuosikeskustelussa.  

Muita oivalluksia vaihdevuosista

Vaihdevuodet tuovat mukanaan muutoksen suhteessa sukupuoleen, ja muistuttavat siitä, kuinka sukupuolta ei voi määritellä tyhjentävästi. Vaihdevuosissa piilee siten myös laajempi potentiaali. Feministi Betty Friedan on haastanut vallitsevan käsityksen vaihdevuosista rappeutumisen alkuna. Friedanin mukaan elämän myöhemmät vaiheet voivat olla henkilökohtaisen kasvun ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen aikaa.

Muun muassa tutkija Brooke Brady painottaa, kuinka vaihdevuodet voivat tarjota kaikille niitä kokeville uusia oivalluksia sukupuolen jatkuvasta muuntautumiskyvystä ja erilaisia identifioitumisen mahdollisuuksia. Toimittaja, tutkija Vaula Helin kuvaa artikkelissaan, kuinka vaihdevuodet ovat jännittävää aikaa: “En tiedä, millainen ihminen minusta tulee ilman aktiivisesti toimivia munasarjoja.”

Populaarit feministit puhuvat ajallisesti rajattujen oirekuvausten sijaan pitkäkestoisesta elämää vavisuttavasta ja useista vaiheista koostuvasta prosessista, “vaihdevuosimisesta”.

Myös termistö ja vaihdevuosiin liitetty kieli ovat murroksessa. Populaarit feministit puhuvat ajallisesti rajattujen oirekuvausten sijaan pitkäkestoisesta elämää vavisuttavasta ja useista vaiheista koostuvasta prosessista, “vaihdevuosimisesta”(menopausing, kirjoittajien vapaa käännös). Erityisesti Britanniassa ja sosiaalisessa mediassa trans- ja queer-yhteisöissä vaihdevuosia kokevat ihmiset (menopausing people), eivät siis vain cis-sukupuoliset naiset – henkilöt, joiden syntymässä naiseksi määritelty biologinen sukupuoli vastaa heidän sukupuoli-identiteettiään.

Inklusiivinen sukupuolinäkökulma on ratkaisevan tärkeää myös valkoihoisille, taloudellisesti turvatussa asemassa oleville ja toistaiseksi toimintakykyisille keski-ikäisille cis-heteronaisille, jotka yhtäkkiä vaihdevuosien myötä kokevat, miltä tuntuu tulla marginalisoiduksi patriarkaatin voimasta.

Vaihdevuosiaktivismin moniääniset yhteisöt

Vaihdevuosien odotetaan lähes poikkeuksetta liittyvän ikääntymiseen ja herättävän voimakkaita tunteita riippumatta toisistaan merkittävästikin poikkeavista fyysisistä ja psyykkisistä muutoksista. Vaihdevuosioireita voi esiintyä myös muuten kuin ikääntymisen seurauksena ja muillakin kuin kohdullisilla henkilöillä. Transmaskuliinisilla henkilöillä, eli muun- sekä transsukupuolisilla, joiden sukupuoli-identiteetti on enemmän maskuliininen kuin feminiininen niitä voi ilmetä testosteronihoitojen aikana.

Vaihdevuosikokemuksia tutkineiden Michael Tozen ja Sue Westwoodin mukaan voimakkaan sukupuolittuneet vaihdevuosikertomukset voivat tuntua etäisiltä ja aiheuttaa jopa kehodysforiaa – vierauden, ahdistuksen ja inhon tunteita sukupuolitettuja kehon piirteitä kohtaan – sukupuoleltaan moninaisissa ja transsukupuolisissa henkilöissä.

Vaihdevuosien uusi tuleminen kutsuu pohtimaan kriittisesti, minkälaisia merkityksiä vaihdevuosiin liitetään, kuka puhuu vaihdevuosista ja minkälaista todellisuutta vaihdevuosiin liitetty kieli rakentaa.

Patriarkaalisesta cis- ja heteronormatiivisesta kulttuurista usein kivuliaan tietoiset queer- ja transyhteisöt ovat käynnistäneet vaihdevuosien kulttuurisen vallankumouksen erityisesti englanninkielisissä verkkokeskusteluissa. Näiden yhteisöjen näkökulma painottaa kaikkia arvostavaa keskustelua vaihdevuosista. Yhteisöt myös kertovat jaetun tiedon, vertaistuen ja yhteisöllisen hoivan olennaisesta merkityksestä. Vaihdevuosia ei tarvitse enää kokea yksin ja kokemuksista vaieten.

Vaihdevuosien uusi tuleminen kutsuu pohtimaan kriittisesti, minkälaisia merkityksiä vaihdevuosiin liitetään, kuka puhuu vaihdevuosista ja minkälaista todellisuutta vaihdevuosiin liitetty kieli rakentaa. Vaihdevuosien vallankumous tarjoaa tilaa erilaisille keskustelun avauksille, kokeiluille ja uuden löytämiselle. Kuten sukupuoli, ovat myös vaihdevuodet ilmiö, joka ei ole tarkasti määriteltävissä eikä käsiteltävissä tiukkojen kategorioiden kautta. Epävarmuus uuden edessä ja yhteisön kaipuun myöntäminen vaihdevuosien tuoman muutoksen yhteydessä ovat radikaali askel kohti osallistavaa keskustelua vaihdevuosista.

FT Pauliina Lukinmaa on kulttuurin- ja sukupuolentutkimuksen tutkijatohtori. Hänen tutkimusintressejään ovat ylirajaisuuteen ja solidaarisuuteen liittyvät teemat LHBTIQ+-aktivismissa. Hän tarkastelee vaihdevuosiaktivismin muotoutumisen prosesseja Suomessa ja ylirajaisissa LHBTIQ+-verkkoyhteisöissä.

FM Meeri Ott on yhteiskuntamaantiedon väitöskirjatutkija. Projektissa hän tutkii uusliberalistisen yhteiskunnan yksilöille asettamien tuottavuuden vaateiden, vaihdevuosikokemusten ja itsetunnon välisiä yhteyksiä, keskittyen queer- ja vammaisyhteisöihin Suomessa ja Virossa.

FT Aija Lulle on yhteiskuntamaantiedon apulaisprofessori. Hän on Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen ”Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia” johtava tutkija.

Kirjoittajat työskentelevät Itä-Suomen yliopistossa syksyllä 2024 käynnistyneessä tutkimusprojektissa Vaihdevuosien uusi tuleminen – monimuotoisuutta, tietoisuutta ja aktivismia. Nojaamalla kriittisen ja feministisen tiedontuotannon näkökulmiin, projektin monitieteinen ja –paikkainen tutkimusryhmä analysoi marginalisoitujen yhteisöjen toimintaa ja roolia vaihdevuosien uudessa tulemisessa.

Artikkelin kuvituskuva: Sarah Sheedy / Unsplash

Julkaisu Häpeästä kohti moninaisia vaihdevuosia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime vuosina myös Pohjoismaissa voimistunut anti-gender-liikehdintä kiistää ajatuksen sukupuolen moninaisuudesta väittäessään, että sukupuoli voidaan ja tulee määritellä tyhjentävästi. Anti-gender-liike pyrkii rajoittamaan sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja uhkakuvia hyödyntämällä tuo yhteen erilaisia toimijoita, kuten transvastaisia feministejä, oikeistolaisia uskonnollisia järjestöjä, tavallisia kansalaisia sekä autoritäärisiä ja kansallismielisiä populistisia puolueita.

Yleistajuisessa teoksessaan Kuka pelkää sukupuolta? (2024) filosofi ja feminismin teoreetikko Judith Butler tarttuu tähän liikehdintään ja tuo esiin sen epäjohdonmukaisuuksia. Teos on herättänyt keskustelua Suomessakin. Vähemmistötutkimuksen tutkijatohtori, sukupuolentutkimuksen dosentti Salla Aldrin Salskov pitää arviossaan teoksen ansiona sitä, että se osoittaa, miten sukupuoleen yhtäältä kiinnitetään turvallisuuden ja järjestyksen kaipuuta ja toisaalta ahdistuksia ja pelkoja, mikä mobilisoi vihaa. Aldrin Salskov kuitenkin huomauttaa, että ansioistaan huolimatta teos ei onnistu purkamaan jaottelua ”meihin” ja ”muihin” ja päätyy näin myös vahvistamaan jakolinjoja.

Gender-kriittisyyden ja anti-gender-ajattelun yleistymiseen liittyykin kipeä kysymys siitä, miten voidaan rakentaa luottamusta ja vähentää polarisaatiota, jos lähtökohta on transihmisyyden ulossulkeva. Miten voidaan keskustella sukupuolesta ja siihen liittyvistä monista eriarvoisuuksista, jos ei lähtökohtaisesti hyväksytä mahdollisuutta, että transnaiset voivat olla naisia ja transmiehet miehiä, ja edellytetään, että transnaista tulisi kohdella miehenä, transmiestä naisena?  

Totuus sukupuolesta ei ole kaksinapainen, muuttumaton ja otettavissa hallintaan. Tämän hyväksyminen on edellytys luottamuksen rakentumiselle. Luottamus puolestaan on edellytys niin nuorten kuin aikuistenkin turvallisuudelle, hyvinvoinnille ja oikeuksien toteutumiselle. Tässä kirjoituksessa pohdin, osin omien kokemusteni kautta, mitä esteitä sukupuolen ymmärtämiseen ilmiönä liittyy ja mitä sukupuolen moninaisuuden kohtaaminen edellyttäisi.

Sukupuolen binäärisyydestä yhteisrakentumiseen

Butlerin ja muiden sukupuolen moninaisuudesta puhuvien ”teoria” sukupuolesta esitetään valitettavan usein virheellisesti, ikään kuin sukupuolen moninaisuuden hyväksyminen edellyttäisi irtaantumista materiaalisesta ja ruumiillisesta sukupuolen kokemisesta. Butler ei väitä, että sukupuolessa olisi kysymys vain identiteetistä, kulttuurista tai kielestä, tai että biologialla ei olisi merkitystä. Kysymys on siitä, miten materiaalinen ruumiillisuus kehystetään, minkä välittäjän kautta se esitetään ja vakiinnutetaan sekä miten tämä esittäminen vaikuttaa siihen, miten ymmärrämme ruumiillisuuden.

Butlerin ajatus ei ole sinänsä uusi, vaan ”naisen” ja ”miehen” kategorioiden ongelmallisuudesta keskusteltiin jo 1980-luvulla. Tuolloin historioitsija Joan W. Scott esitti teoksessaan Gender and the Politics of History (1988), että ”nainen” ja ”mies” ovat kategorioina samaan aikaan tyhjiä, koska niillä ei ole lopullista, transsendentaalista merkitystä, ja ylitsevuotavia, koska vakaimmillaankin ne pitävät sisällään vaihtoehtoisia määritelmiä.

Väite ”sukupuolia on kaksi ja ero perustuu biologiaan” on yksinkertaistava ja sellaisena usein virheellinen, mutta lisäksi sen aikaperspektiivi on nimenomaan biologian näkökulmasta väärä. Biologi, dosentti Atte Komonen toteaa, että biologinen sukupuoli on ilmiönä monitahoinen, ja lisääntymisbiologian näkökulma sukupuoleen on evolutiivinen, siis ylisukupolvinen. Komosen mukaan biologista määritelmää tiukasti tulkiten esimerkiksi yksilö, joka ei tuota sukusoluja, on sukupuoleton. Nainen, jonka munasarjat eivät tuota munasoluja ei siis tällaiseen sukusoluihin kiinnittyvän biologisen määritelmän mukaan olisi nainen, eikä mies, jonka siemenneste ei sisällä siittiöitä, olisi mies.

Sukusoluihin perustuvan (lisääntymis)biologisen sukupuolen käsitteen avulla ei ole mahdollista eikä pidä ottaa kantaa siihen, miten eri tavoin sukupuoli ilmenee yhteiskunnassa ja sosiaalisissa suhteissamme. Komonen korostaakin, että ”biologiasta ei voi johtaa sitä, miten yhteiskunnan tulisi kohdella sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjä (tai enemmistöjä).” Lisäksi fysiologisesti sukupuolen muotoutumiseen vaikuttavat useat systeemit, minkä vuoksi sukupuoleen liittyy myös anatomisessa mielessä monimuotoisuutta.

Kysymykset siitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet, kulttuuri ja esimerkiksi biologiset tekijät tuottavat erilaisia materiaalisia todellisuuksia ja miten eri tavoin sukupuoli eletään ja tulee ymmärrettäväksi, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia eikä niihin ole vain yhtä vastausta.

Butlerin alkujaan teoksessa Hankala sukupuoli (1990, suom. 2006) esittämä ja sittemmin kehittämä ajatus sukupuolen performatiivisuudesta ei tarkoita sitä, että sukupuolessa olisi kysymys ainoastaan sukupuolen esittämisestä tai näyttelemisestä. Performatiivisuus tarkoittaa sitä, että kielen ja nimeämisen avulla luodaan todellisuutta, saadaan aikaan tietynlaisia todellisuuksia ja pyyhitään pois joitakin muita olemisen tapoja. Juuri performatiivisuuden voiman vuoksi anti-gender-liikehdintä pyrkii kiistämään sukupuolen moninaisuuden eikä ratkaisemaan niitä ongelmiksi kuvaamiaan asioita, joita se käyttää keppihevosina. Kysymys on hallinnasta, pakonomaisesta järjestyksen kaipuusta, jonka avulla todellisuutta taivutetaan sellaiseksi, kuin sen anti-gender-ajattelun omaksuneiden mielestä tulisi olla.

Yhteisrakentumisella tarkoitetaan materiaalisuuden monien prosessien ja niiden välisten suhteiden tunnistamista ja tarkastelua sekä niihin liittyvien eettisten kysymysten ymmärtämistä. Transihmisyytttä vastaan hyökkäävät feministit väittävät usein lähestyvänsä kysymystä sukupuolesta materiaalisen todellisuuden kautta, mutta lähemmässä tarkastelussa heidän analyysinsa paljastuu metafyysiseksi pohdinnaksi, jossa todellisuus materiaalisine ilmentymineen kehystetään sangen valikoivasti. Hyvä esimerkki tästä on filosofi Kathleen Stockin teos Material Girls: Why Reality Matters for Feminism (2021). 

Filosofi, professori ja transnuoren isä Adam Briggle esittää Stockin teoksen arviossaan, että juuri todellisuuden kehystämistä koskevat valinnat tekevät teoksesta transfobisen. Stock väittää puhuvansa materiaalisen todellisuuden merkityksestä feminismille. Hän kuitenkin jättää määrittelemättä, mitkä elementit tuossa todellisuudessa ovat ulottuvillamme ja minkälaista kehystämistä niiden näkyväksi tuleminen edellyttää.

Stock esimerkiksi valitsee kehystää transnaiset naista teeskenteleviksi miehiksi, seksuaalisiksi saalistajiksi. Hän ei kuitenkaan kerro – eikä tarjoa lukijalle mahdollisuutta arvioida – millaisen punninnan kautta on hän on päätynyt painottamaan yksittäisten seksuaalirikollisten muodostamaa uhkaa eikä tavallisten transnaisten hyvinvointia, yhdenvertaisuutta ja turvallisuutta. Esimerkiksi feministisen oikeustieteen merkittävä vaikuttaja, professori Catharine MacKinnon on puhunut vankilan miesten osastoille sijoitettujen transnaisten hirvittävästä tilanteesta, ja Suomessa Rikosseuraamuslaitos on kommentoinut transsukupuolisten henkilöiden turvallisuusarvioihin liittyvää harkintaa.

Briggle huomauttaa myös, että Stock tekee oletuksia hataralta pohjalta liittyen esimerkiksi transnuorten hoitoihin, joista Stockilla itsellään ei ole kokemusta tieteenharjoittajana eikä esimerkiksi transnuorten kanssa vietetyn ajan perusteella. Lisäksi Stockin teosta on kritisoitu historiattomaksi ja argumentaatioltaan kömpelöksi. Filosofian professori Talia Mae Bettcher osoittaa, että Stockin ja muiden gender-kriitikoiden perustiedot kritiikin kohteena olevasta ajattelusta ovat hämmästyttävän puutteelliset, argumentaatiovirheet ilmeisiä ja lähtökohdat epäeettiset.

Epävarmoina aikoina toivomus tarkasti ja aukottomasti paikannettavasta sukupuolierosta on sinänsä ymmärrettävä. Kysymykset siitä, miten yhteiskunnalliset valtasuhteet, kulttuuri ja esimerkiksi biologiset tekijät tuottavat erilaisia materiaalisia todellisuuksia ja miten eri tavoin sukupuoli eletään ja tulee ymmärrettäväksi, eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia eikä niihin ole vain yhtä vastausta.

Fantasmat ja oikeistoradikaalit vaikuttamisstrategiat gender-kriittisyyden työkaluina

Gender-kriittisyys rakentuu Butlerin mukaan fantasmoille eli pelkojen ilmentymille, joissa erilaisia uhkakuvia esitetään maalailevasti ja liitetään yhteen vihjaillen ja perustelematta, tarkoituksena torjua esimerkiksi transihmisyys. Politiikassa tämä näkyy huolestuttavin tavoin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump on toisella virkakaudellaan päättänyt ajaa voimakkaasti transeksklusiivista politiikkaa julistamalla, että jatkossa USA:n virallinen linja on, että sukupuolia on vain kaksi ja antamalla tähän liittyviä toimeenpanomääräyksiä.

Suomessa perussuomalaiset ovat ratsastaneet samoilla perusteettomilla uhkakuvilla vaatiessaan ”pervoiluksi” ja ”sekoiluksi” leimaamansa sukupuolen moninaisuutta koskevan puheen kieltämistä kouluissa. Eurooppalainen radikaalioikeisto on suurelta osin omaksunut seksuaalivähemmistöihin pintatasolla myönteisesti suhtautuvan ”pro-LGB -puheen”, sillä sen katsotaan legitimoivan islamvastaisuutta. Samalla oikeistopopulistien huomio on kuitenkin kääntynyt juuri transihmisten oikeuksien kieltämiseen.

Gender-kriittisten keskusteluissa kiertävät uhkakuvat ovat liioiteltuja ja usein päättelyltään nurinkurisia. Esimerkiksi urheilu nostetaan jatkuvasti esiin, vaikka väitteellä, että transurheilijoiden suoritukset vaikeuttaisivat esimerkiksi tulosten mittaamista, ei pitäisi olla yhteiskunnallisessa keskustelussa painoarvoa. Kilpaurheilu ja siihen liittyvä vedonlyöntibisnes on merkittävä taloudellisen toiminnan alue, jolla esiintyy monia yhdenvertaisuuden ongelmia, mutta transurheilijoiden asema tulee järjestää yhdenvertaisuuden ja reilun kilpailun toteutumisen lähtökohdista, ei transihmisten asema yhteiskunnassa (kilpa)urheilun toteutumisen näkökulmasta. Lisäksi gender-kriittinen urheilua koskeva argumentointi perustuu yksinkertaistuksiin ja liioitteluihin sekä sen seikan sivuuttamiseen, että urheilun kentällä on monia muitakin kehoon perustuvia ja sopimuksenvaraisia luokitteluita kuin jako mies- ja naisurheilijoihin.

Toinen keskustelu liittyy sukupuolierityisiin tiloihin, joihin anti-gender-aktivistien mielestä transihmiset tuovat turvattomuutta. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että sorto ja siihen liittyvä häirintä ja väkivallan riski luovat tarpeen sukupuolierityisille tiloille, eivät nais- tai miestyypilliset sukupuolipiirteet tai minkäänlainen kehollisuus itsessään. Häiritsevään käytökseen voidaan puuttua, eikä se edellytä toisten ihmisten sukupuolipiirteiden kyttäämistä. On hyvä muistaa, että toisen ihmisen sukupuolipiirteiden tarkastelu esimerkiksi uimahallin pukuhuoneessa tarkoituksena määritellä hänen sukupuoltaan voi olla häirintää. Sukupuolivalvonta (gender policing) rajaa niiden henkilöiden, joiden kehon piirteet, olemus tai tyyli eivät vastaa cis-normatiivisia oletuksia, mahdollisuuksia käyttää esimerkiksi yhteisiä liikuntatiloja.

Transeksklusiivisen feminismin juuret ovat rajussa transvastaisessa vihapuheessa, ja historiallinen jatkumo nykypäivän salonkikelpoisena esittäytyvään gender-kriittisyyteen tekee asiasta elämän ja kuoleman kysymyksen.

Anti-gender-liikehdintä on järjestelmällistä ja hyödyntää oikeistoradikaaleja vaikuttamisstrategioita, tyypillisesti ”woken” ja kulttuurisodan käsitteitä ja uhriutumista väitetystä hiljentämisestä. Väitetään esimerkiksi, että anti-gender-näkemyksiä ilmaisseiden tutkijoiden sananvapautta rajoitetaan. Stock on tässäkin oiva esimerkki, sillä hänen kirjaansa seurannut myrskyisä keskustelu ja ilmeisesti opiskelijoiden tekemä kiusaaminen johti lopulta siihen, että Stock irtisanoutui itse yliopistotyöstään. Tämän anti-gender-aktivistit tuovat esille esimerkkinä sensuurista. Kiusaaminen ja muu epäasiallinen kohtelu on tietenkin yksiselitteisesti väärin. Kysymys siitä, milloin esimerkiksi yliopiston tulee sanan- ja tutkimuksenvapauden valossa mahdollistaa tai estää syrjivien mielipiteiden esittäminen (ns.  no platform policies) ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen kuin anti-gender-liike haluaa uskotella.

Tutkimuksen-, sanan- ja mielipiteenvapauden nimissä esitetty syrjintään kannustava puhe tai vihapuhe voi olla sellaista syrjintää, johon instituutiolla kuten yliopistolla on velvollisuus puuttua. Oikeudellisesti kysymys on suhteellisuusharkinnasta, kuten ihmisoikeuksiin erikoistunut asianajaja Claudia Hyde huomauttaa. Britanniassa oikeistokonservatiivit ovat reagoineet no platform -kiistoihin säätämällä lain, joka parantaa syrjiviä mielipiteitä esittävien asemaa.

Sosiologian apulaisprofessori Jana Bacevic toteaa, että aihepiirin sääntely ei ole ongelmatonta. Rajoittamalla esimerkiksi transvastaista puhetta tapahtumissaan yliopisto rajoittaa joidenkin mahdollisuuksia, mutta niin se tekee myös tarjoamalla transvastaiselle puheelle alustan. Sananvapauden nimissä uhriutuva anti-gender-liike jättää mainitsematta, että yliopistoissa tapahtuvaa anti-gender-liikehdintää tuetaan populististen ryhmien taholta. Tämä on huolestuttava trendi myös pohjoismaisissa yliopistoissa, kuten sukupuolen tutkimuksen professorit Lena Martinsson ja Diana Mulinara osoittavat.

Räikeimmillään anti-gender-liikkeen omaksuman näkökulman reflektoimaton tunnepitoisuus ja subjektiivisuus näkyy juuri haluttomuudessa määritellä omaa suhdetta transoikeuksiin ja -sukupuolisten henkilöiden ihmisyyteen. Näkökulma kiinnitetään sen sijaan ”naiseuden” ja ”mieheyden” määrittelyyn ja näiden kategorioiden välisen rajan herkeämättömään vartiointiin.  On kuitenkin syytä tiedostaa, että transeksklusiivisen feminismin juuret ovat rajussa transvastaisessa vihapuheessa, ja historiallinen jatkumo nykypäivän salonkikelpoisena esittäytyvään gender-kriittisyyteen tekee asiasta elämän ja kuoleman kysymyksen.

Lääketiede ja sukupuolta vahvistavat hoidot

Kuten sukupuolten välistä sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoa ajavat järjestöt ovat todenneet, sukupuolen moninaisuus on jo vuosikymmeniä tunnistettu myös kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. On selvää, että osa trans- ja muunsukupuolisista ihmisistä tarvitsee sukupuolta vahvistavaa lääketieteellistä hoitoa. Suurimmalle osalle nämä hoidot vahvistavat terveyttä ja hyvinvointia. Hoitojen heikko saatavuus on ongelma. Viivästykset ja vaikeudet hoitoon pääsyssä altistavat hakemaan hormoneja ei-lääketieteellisiltä tai kaupallisilta tahoilta. Lisäksi hoitopolun aikana yksilölle pitäisi syntyä luottamus siihen, että prosessissa ajatellaan asioita hänen näkökulmastaan.

Luottamuksen rakentumista edistäisi, että voisimme luottaa translääketieteellisen tutkimuksen puolueettomuuteen. Tältä osin joidenkin translääketieteeseen erikoistuneiden lääkäreiden yhteydet konservatiivisiin liikkeisiin tai asenteelliset näkemykset ovat ikävä kyllä olleet omiaan heikentämään luottamusta lääketieteen auktoriteetilla esitettyjen kannanottojen tieteelliseen kestävyyteen. Esimerkiksi Esa Kalliomäki on koonnut perustamalleen sukupuolidystopia-sivustolle lähteitä, joissa tutkimukseen liittyviä ongelmia tuodaan esiin.

Anti-gender-aktivistit väittävät tutkimuksiin viitaten, ettei lääketieteellistä sukupuolta vahvistavaa hoitoa tule antaa, koska lääketieteellisten hoitojen vaikuttavuudesta ei ole vielä tarpeeksi tieteellistä, yksiselitteistä näyttöä. He eivät kuitenkaan ole kiinnostuneita tutkimustuloksista, jos ne eivät vastaa heidän lähtökohtaoletuksiaan, ja ohittavat selvityksiä kohtaan esitetyn kritiikin. Esimerkiksi Max Planck -Instituutin aivotutkimusyksikön postdoc -tutkija Dori Grijseels on tuonut esiin Britannian julkisen terveydenhuollon NHS:n tilaaman Cass Review -selvityksen ongelmia.

Heikommissa valta-asemissa oleviin ryhmiin kohdistuvan lääketieteellisen tutkimuksen objektiivisuus on kautta aikojen ollut haavoittuvaa konservatiivisten arvojen edessä.

Tieteellisesti asianmukainen ja tutkimuseettisesti kestävä transkysymysten käsittely edellyttäisi lisäksi, ettei esimerkiksi detransitiota – siis sitä, että henkilö palaa elämään syntymässä määritellyssä sukupuolessa – käytettäisi tarkoitushakuisesti transihmisten oikeuksien kaventamiseen. Valitettavasti tämä ei toteudu, vaan esimerkiksi Lääkärilehdessä julkaistussa artikkelissa epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivän henkilön detransition varjolla on syytetty ihmisoikeuksia ajavaa transaktivismia potilaan ongelmista. Artikkelissa ei ole minkäänlaista eettistä pohdintaa siitä, millä edellytyksillä tapausta voidaan (tai ei voida) käyttää esimerkkinä hoidon epäonnistumisten syistä tai syyllisistä. Potilasta kohdellaan artikkelissa hänen taustansa ja diagnoosinsa vuoksi ensin epäluotettavana tietolähteenä, mutta kirjoittajien käsityksiä tukiessaan potilas yhtäkkiä onkin kirjoittajien mielestä luotettava lähde.

Tutkimuksen luotettavuutta koskevat ongelmat valuvat asenteellisen tiedeviestinnän kautta myös julkiseen keskusteluun. Journalismin etiikasta on esitetty huolta, kun erityisesti Helsingin Sanomissa kirjoittava tiedetoimittaja kirjoittaa transsukupuolisuudesta toistuvasti yksipuolisiin ja jopa virheelliseksi osoitettuihin lähteisiin nojaten.

Kysymys ei ole siitä, etteikö lääketieteellinen tieto olisi tärkeää. Se on monella tavalla välttämätöntä hoidon takaamiseksi. Samalla on kuitenkin syytä muistaa, että juuri heikommissa valta-asemissa oleviin ryhmiin kohdistuvan lääketieteellisen tutkimuksen objektiivisuus on kautta aikojen ollut haavoittuvaa konservatiivisten arvojen edessä. Esimerkkejä on monia: anatomian oppikirjat unohtivat klitoriksen surutta moneksi kymmeneksi vuodeksi arvatenkin sopivaisuussyistä, ja homoseksuaalisuus poistui sairausluokituksesta myöhään. Luottamuksen rakentuminen edellyttää, että terveydenhuollon ammattihenkilöt ymmärtävät mikä vaikutus hoidossa väistämättä kiertävillä normatiivisilla oletuksilla voi olla sukupuolikokemukseen ja pystyvät konkreettisessa potilassuhteessa tunnistamaan omia oletuksiaan ja suhtautumaan niihin kriittisesti.

Julkisen terveydenhuollon tilauksesta laadittuja selvityksiä käytetään usein tarkoitushakuisesti perustelemaan transvastaisia kantoja. Tämä perustuu tulkintavirheeseen, sillä tällä hetkellä selvityksissä painotetaan yksilökohtaista harkintaa ja huolellisuutta. Gender-kriittisessä keskustelussa kauhistellaan erityisesti mahdollisuutta, että sukupuolta vahvistavaa hoitoa olisi tarjolla alaikäisille. Tarvitsemme lisää tutkimusta siitä, miten vastata transihmisten tarpeisiin ja miten tukea perheitä elämään sukupuolen moninaisuuden kanssa.

On kuitenkin ongelmallista, jos lähtökohtaisesti tällä perusteella hoito evätään tilanteissa, joissa sitä tarvitaan ja sen antamiselle on perusteet. Murrosiän mukanaan tuomat muutokset ovat suuria. Päätöksellä olla antamatta hormonihoitoja niitä tarvitsevalle henkilölle voi olla tälle henkilölle merkittäviä seurauksia. Yhdysvalloissa transihmisten oikeudet ovat tällä hetkellä ennennäkemättömän hyökkäyksen kohteena, ja maan keskeiset lääketieteelliset järjestöt ovat olleet rajoituksista erittäin huolissaan.

Patologisoinnista ja binäärisistä oletuksista luottamukseen ja kohtaamiseen

Oma kokemukseni transnuoren äitinä on, että nuorisopsykiatrialla oli hyvin vähän tarjottavaa sukupuolivähemmistöön kuuluville nuorille ja perheille. Cis-naisena ja pääsääntöisesti hyvää lääketieteellistä hoitoa saaneena keskiluokkaisena ihmisenä luotin lähtökohtaisesti siihen, että saisimme nuorisopsykiatrisella asiallista hoitoa ja kohtelua, eikä minulla ollut voimakkaita mielipiteitä hoidon suhteen. Toivoin vain, että lapseni saisi asianmukaista hoitoa, joka tukisi häntä voimaan paremmin.

Valitettavasti hoito oli kokonaisuutena arvioiden varsin surkeaa. Vastaanotoilla esimerkiksi kierrätettiin omituisia, vanhanaikaisia ja binäärisiä oletuksia sukupuolesta esimerkiksi kyseenalaistamalla sitä, että lapseni ei meikannut, vaikka koki olevansa nainen. Pitkään odotettuja aikoja peruttiin paria päivää ennen eikä uusia aikoja annettu kuukausiin, nuorta syyllistettiin pettymyksen ilmaisemisesta, hänen kokemaansa väkivaltaa ei käsitelty, emmekä me vanhemmat saaneet minkäänlaista ohjausta esimerkiksi siihen, miten toimia mahdollisen itsetuhoisuuden tilanteessa. Valitettavasti tutkimukset kertovat, että kohtaamamme ongelmat eivät ole yksittäinen esimerkki.

Oma kantani on, että esimerkiksi hormonihoitojen aloittaminen edellyttää lääkärin arviota ja huolellista perehtymistä yksilön tilanteeseen. En usko, että kovinkaan moni nuori, vanhempi tai nuoresta vastuussa oleva aikuinen suhtautuu hormonihoitoihin kevyesti. Ajattelen myös, että yksilö saattaa tarvita apua mahdollisen ahdistuksen käsittelemiseen. Tämä näkemys ei tue transvastaista eheytyshoitoretoriikkaa, mistä sanoudun irti.

Judith Butler korostaa teoksessaan, että voidaksemme käsitellä monimutkaisia ilmiöitä eettisesti kestävällä tavalla, meidän on oltava avoimia ja uskallettava olla myös väärässä.

Transsukupuolisuuden patologisoinnin eli sairaudeksi ja poikkeavuudeksi tulkitsemisen historia on pitkä, ja tiedostan, että mahdollisesti itsekin tahattomasti uusinnan patologisoivaa puhetapaa. Judith Butler korostaa teoksessaan, että voidaksemme käsitellä monimutkaisia ilmiöitä eettisesti kestävällä tavalla, meidän on oltava avoimia ja uskallettava olla myös väärässä. Totuus sukupuolesta – varsinkaan toisen ihmisen sukupuolesta – ei ole otettavissa haltuun ja hallintaan.

Ainoa keino eteenpäin on luottamuksen rakentaminen. Emme voi tukea nuoria, jos emme onnistu rakentamaan luottamusta. Luottamusta ei tietenkään voi rakentua ympäristössä, jossa asenne on transvihamielinen. Se on yksi niistä mekanismeista, joilla anti-gender-liikehdintä konkreettisesti rajoittaa transihmisten elämän elettävyyttä ja lasten ja nuorten oikeuksia.

Lopuksi

Unesco-professori Arto Kallioniemi totesi Nike Sandelinista kertovassa Satakunnan Museon näyttelyssä 26.1.2025 pitämässään puheessa, että sukupuolien kirjo ja moninaisuus ovat elävä osa ihmiskunnan historiaa ja muistia. Transihmiset ovat eri aikoina, eri kulttuureissa ja eri alueilla eläneet myös pitkiä, arkisia ja onnellisia elämiä yhdessä muiden kanssa. Aikoina, jolloin asenteet erilaisuutta kohtaan kiristyvät, on Kallioniemen mukaan tärkeää tuoda esille moninaisuuden ääntä.

Transvastaiset toimijat, joihin ikävä kyllä kuuluu myös feministeinä itseään pitäviä henkilöitä, jakavat maailman ”meihin” ja ”muihin”, mutta todellisuudessa trans- ja cis-elämät kietoutuvat yhteen. Esimerkiksi oman tyttäreni elämä transnaisena ei ollut elettävää. Hänen kärsimyksensä ja kuolemansa myötä myös minun ja muiden tyttäreni läheisten elämän elettävyys kapeni.

Ei ole mahdollista jälkikäteen osoittaa, mikä puutteellisen hoidon ja tuen tai muiden elämänkokemusten vaikutus oli tyttäreni mielenterveyteen ja lopulta hänen itsemurhaansa, mutta hoidon puutteet ja tyttäreni kokema väkivalta ovat dokumentoitua todellisuutta. Tein itsekin paljon virheellisiä oletuksia sukupuolesta ja uusinsin omassa vanhemmuudessani sekä kunniallisuuteen, tuottavuuteen, suorittamiseen että sukupuoleen liittyviä normeja toisinaan ehkä harmillisilla tavoilla. Tätä suren. Näin ei tarvitsisi olla, ja aikuisina meidän tulisi kohdata sukupuolen moninaisuus luokittelematta ja ratkaisematta asioita lasten ja nuorten puolesta.

Feminismin historia esitetään usein aaltoina ja progressiivisena oikeuksien etenemisen marssina, mutta feminismin kaikki kehityskulut eivät ole olleet naisten (tai miesten tai muunsukupuolisten) asemaa parantavia. Emme voi ankkuroitua käsitykseen muuttumattomasta sukupuolesta, vaikka se toisikin joillekuille turvaa tai mielenrauhaa. Butlerin ja monien muiden tavoin olen huolissani myös uusfasismin noususta, jota anti-gender-liikehdintä palvelee. Fasismin tavoitteena on autoritäärinen yhteiskunta tiukasti vartioituine nais- ja mieskarsinoineen, mutta naiseus ja mieheys ovat aina olleet muuttuvia ja moninaisia sukupuolen elämisen tiloja.

OTT, dosentti Sanna Mustasaari on apulaisprofessori Itä-Suomen yliopistossa.

Jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia tai olet huolissasi läheisestäsi, voit soittaa Kriisipuhelimeen 09 2525 0111 (auki 24/7) tai kirjoittaa Tukinettiin. Nuorille suunnattu Sekasin-chat päivystää ma–pe klo 9–24 ja viikonloppuisin klo 15–24. Jos tilanne on edennyt hengenvaaralliseksi, soita 112 tai hakeudu lähimpään päivystykseen.

Artikkelin kuvituskuva: Claudio Schwarz / Unsplash

Päivitys 9.2.2025: Salla Aldrin Salskovin nimen kirjoitusasu korjattu oikein.

Julkaisu Sukupuoli ja kaipuu järjestykseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Talous on kaikkialla ja vaikuttaa meihin kaikkiin. Palkka, kuluttaminen, sosiaalietuudet, verot ja julkiset palvelut näkyvät ja tuntuvat jokapäiväisessä elämässä. Silti taloutta koskeva tieto, talouspolitiikka ja taloutta koskeva yhteiskunnallinen keskustelu koetaan usein vaikeina ja arkielämälle vieraina.

Feminismiä talouteen! on podcast feminismistä, taloudesta ja niiden tutkimuksesta. Jaksot avaavat talouden eri aiheita yleistajuisesti, feministisistä näkökulmista. Taloutta tarkastellaan sukupuolittuneena, rodullistuneena ja yhteiskuntaluokkaan sidottuna järjestelmänä.

Monenlaisia tapoja ymmärtää taloutta tarvitaan, sillä valtavirtainen taloutta koskeva tieto ja talouspolitiikka voivat sivuuttaa globaalit ja paikalliset taloudellisen eriarvoisuuden muodot ja samalla pitää niitä yllä. Tällaisia eriarvoisuuden muotoja ovat esimerkiksi vaurauden kertyminen globaaliin pohjoiseen ja valkoisille miehille.

Feminismiä talouteen! ei tarjoa valmiita vastauksia tai poliittista ohjelmaa vaan kannustaa talouden feministiseen tarkasteluun kuulijan omista lähtökohdista. Tätä kautta podcast pyrkii avaamaan erilaisia reittejä tasa-arvoisemmalle sekä sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämmälle taloudelle ja tulevaisuudelle.

Podcast on osa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE) –tutkimushanketta. Podcastissa hankkeen tutkijat Hanna Ylöstalo, Heini Kinnunen, Emma Lamberg ja Inna Perheentupa tarkastelevat taloutta viidestä näkökulmasta, jotka käsittelevät taloutta koskevaa tietoa, talouspolitiikkaa, taloutta koskevaa yhteiskunnallista keskustelua, markkinataloutta sekä talouden vaihtoehtovisioita.

Feministinen taloustieto

Podcastin ensimmäisessä jaksossa pohditaan feminististä tietoa taloudesta: Feministisen taloustieto lähestyy taloutta sukupuolittuneena järjestelmänä. Selkeimmin sukupuolittuneisuus näkyy työnjaossa, jossa naiset tekevät valtaosan hoivatyöstä. Koska etenkään palkattoman hoivatyön merkitystä talouksien toiminnalle ei tunnusteta, tämä aliarvostus ylläpitää sukupuolittunutta sekä sen kanssa risteävää alistusta.

Feministinen tieto tuokin esiin, miten tuottavaksi ymmärretty, markkinoilla tapahtuva taloudellinen toiminta on riippuvaista talouden ulkopuolisiksi ymmärretyistä alueista, kuten palkattomasta hoivasta ja elinkelpoisesta ympäristöstä.

Feministinen tieto tuo esiin, miten tuottavaksi ymmärretty, markkinoilla tapahtuva taloudellinen toiminta on riippuvaista talouden ulkopuolisiksi ymmärretyistä alueista, kuten palkattomasta hoivasta ja elinkelpoisesta ympäristöstä.

Siksi feministitutkijat ovat haastaneet markkinakeskeisiä talousanalyysejä ja esittäneet, ettei toiminnan tai hyödykkeen taloudellista arvoa määritä vain siitä markkinoilla maksettava hinta. Taloudellisesti arvokkaana ja tavoiteltavana pitäisi sen sijaan nähdä laajemmin kaikki sellainen toiminta, joka lisää ihmisten ja muun luonnon hyvinvointia.

Tällainen talouden tavoitteiden uudelleen ajattelu on yksi esimerkki tavoista, joilla feministinen talouden analyysi, käsitteiden kehittäminen ja uusien merkitysten luominen tähtäävät eriarvoisuuksien purkamiseen ja vaihtoehtojen kuvitteluun.

Demokraattinen keskustelu taloudesta

Toinen jakso keskittyy taloudesta sekä talouspolitiikasta käytävään demokraattiseen keskusteluun sekä sen esteiden ja edellytysten feministiseen arviointiin.

Taloutta koskeva yhteiskunnallinen keskustelu on edelleen valtaosin miesten puhetta miehistä miehille. Lisäksi talouspolitiikkaa koskeva keskustelu on näkökulmiltaan kapea-alaista ja taloustieteellistä asiantuntemusta korostavaa.

Feministisellä kansalaisyhteiskunnalla ja asiantuntijoilla on potentiaalia laajentaa sekä taloudesta käytävän keskustelun näkökulmien kirjoa että tähän keskusteluun osallistuvien joukkoa.

Taloudessa on kuitenkin kyse ihmisten yhteisistä asioista. Esimerkiksi talouspoliittiset päätökset vaikuttavat kaikkien elämään. Siksi demokratian kannalta on ongelma, jos taloudesta keskustelua käyvien ihmisten sekä näkökulmien joukko on pieni eikä keskustelun taustalla olevia ideologisia oletuksia ja valtasuhteita kyseenalaisteta.

Myös sukupuolittuneet, rodullistetut ja luokkaan sidotut normit ja käytännöt kaventavat taloudesta käytävää keskustelua. Feministisellä kansalaisyhteiskunnalla ja asiantuntijoilla on kuitenkin potentiaalia laajentaa sekä taloudesta käytävän keskustelun näkökulmien kirjoa että tähän keskusteluun osallistuvien joukkoa. 

Feministisiä näkökulmia talouspolitiikkaan

Kolmannessa jaksossa tarkastellaan talouspolitiikkaa feministisistä näkökulmista. Feministinen talouspolitiikan tutkimus tuo esiin talouskriisien ja talouspolitiikan vaikutukset eri ihmisryhmiin ja sukupuolten tasa-arvoon. Talouspolitiikka vaikuttaa eri ihmisryhmiin eri tavoin ja voi edistää tai heikentää sukupuolten tasa-arvoa.

Etenkin haavoittuvassa asemassa olevat ihmisryhmät, kuten matalasti koulutetut ja rodullistetut naiset, ovat riippuvaisimpia sosiaalietuuksista ja julkisista palveluista. Siksi niihin kohdistuvat leikkaukset usein syventävät sukupuolittunutta ja rodullistunutta taloudellista eriarvoisuutta. Veronkevennykset puolestaan suosivat yleensä suurituloisimpia, jotka ovat useimmiten miehiä.

Talouspolitiikan feministinen tarkastelu auttaa myös pohtimaan feministisiä vaihtoehtoja nykyiselle talouspolitiikalle.

Julkisen sektorin työpaikat ovat naisenemmistöisiä, minkä vuoksi julkiselle sektorille kohdistetut leikkaukset ja tehostamistoimet vaikuttavat etenkin naisten palkkoihin ja työelämän laatuun. Usein tehostamistoimet lisäävät myös naisten palkatonta työtä kotitalouksissa, esimerkiksi jos julkisten palveluiden puutteita joudutaan paikkaamaan omaishoivalla.

Valtion, kuntien ja hyvinvointialueiden talouspolitiikka vaikuttaa jokaisen arkeen, ja siksi niiden ymmärtäminen auttaa samalla ymmärtämään sukupuolittunutta taloudellista eriarvoisuutta ja sen kasautumista tietyille ihmisryhmille.

Talouspolitiikan feministinen tarkastelu auttaa myös pohtimaan feministisiä vaihtoehtoja nykyiselle talouspolitiikalle. Feministinen talouspolitiikka pyrkii asettamaan politiikan arvot ja päämäärät sukupuolten tasa-arvosta sekä ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnin lähtökohdista.

Feminismi markkinoilla

Feministinen tutkimus kohdistaa kriittisen katseen myös feminismiin itseensä: Podcastin neljäs jakso tarkastelee feminismin ja markkinatalouden liittoutumisia.

Feministisessä tutkimuksessa on tuotu esiin monia tapoja, joilla feministiset toimijat ovat omaksuneet taloudellistuneen kielen ja alkaneet edistää tavoitteitaan markkinataloudesta tutuilla perusteluilla. Esimerkiksi tasa-arvoa on perusteltu sillä, että se on hyväksi talouskasvulle.

Feminismiä talouteen! ei tarjoa valmiita vastauksia tai poliittista ohjelmaa vaan kannustaa talouden feministiseen tarkasteluun kuulijan omista lähtökohdista.

Monet yritykset ovat alkaneet myös markkinoida tuotteitaan feministillä iskulauseilla tai lupauksilla naisten voimaantumisesta – vaikka tuote olisi halpaketjun T-paita, jonka on ommellut rodullistettu nainen minimipalkalla globaalin etelän hikipajassa. Kaikki feminismin kaupallistamisen muodot eivät tietenkään ole yhtä röyhkeitä: myös naisten omistamat pienet paikalliset yritykset voivat tuoda liiketoiminnassaan esiin omia feministisiä arvojaan ja toimintatapojaan.

Tällainen markkinafeminismi voidaan paikantaa osaksi feminismin popularisoitumista, jossa feminismistä on tullut osa media- ja populaarikulttuuria sekä trendikäs ja haluttava, vaikkakin edelleen kiistanalainen identiteetti.

Feminismin kaupallistamisen on sanottu latistavan feminismin yksilökeskeiseksi, voimaantumisen tunnetta korostavaksi projektiksi, joka sivuuttaa rakenteellisen ja esimerkiksi kulutuskulttuuriin itseensä sisältyvän sukupuolittuneen ja rodullistuneen eriarvoisuuden.

Kriittisyydestä huolimatta on syytä muistaa, että markkinafeminismi ei automaattisesti sulje ulkopuolelleen rakenteellisen epätasa-arvon kritiikkiä, poliittisia tekoja ja kollektiivista toimintaa. Silti kuluttamiseen perustuva feminismi väistämättä myös vahvistaa kulutuskulttuuria sekä siihen liittyviä sosiaalisia ja ekologisia ongelmia.

Talouden vaihtoehtovisiot ja mahdolliset tulevaisuudet

Viides jakso käsittelee talousjärjestelmän ja talouspolitiikan vaihtoehtovisioita. Poliittisessa keskustelussa talouspoliittisia päätöksiä ja talouskuripolitiikkaa perustellaan usein vaihtoehdottomuudella ja välttämättömyydellä. Kuitenkin vaihtoehtoja on aina ja eläväinen demokratia on niistä riippuvaista.

Myös feministinen taloutta koskeva tieto osallistuu talouden tulevaisuutta koskevan mahdollisen tajun laajentamiseen. Feministitutkijat ovat tuoneet elävän talouden käsitteen kautta esiin, että talouden vaihtoehtoisia järjestyksiä eletään todeksi monin tavoin jo tässä ja nyt.

Toisenlaisia talouden tulevaisuuksia kuvitellaan ja pyritään viemään käytäntöön myös erilaisten talouden vaihtoehtovisioiden kautta. Vaihtoehtoisia tapoja järjestää talous on visioitu esimerkiksi hoivaavan talouden, hyvinvointitalouden, kohtuutalouden ja Green New Dealin visioissa.

Näitä vaihtoehtovisioita yhdistää pyrkimys edistää siirtymää kohti sosiaalisesti oikeudenmukaisempia ja ekologisesti kestävämpiä talouden järjestyksiä. Feministisesti arvioituna kullakin visiolla on katveensa, mutta visiot voivat myös oppia toisiltaan. Siten ne yhdessä tarjoavat eväitä parempien talouden järjestysten kuvitteluun ja rakentamiseen.

Kutsumme kuulijan pohtimaan: miten itse kukin voisi tahollaan osallistua taloutta järjestelmänä ja politiikkana koskevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja toimintaan?

Emme kuitenkaan halua kuvitella tätä tulevaisuutta kuulijoidemme puolesta. Sen sijaan kutsumme kuulijan pohtimaan: miten itse kukin voisi tahollaan osallistua taloutta järjestelmänä ja politiikkana koskevaan yhteiskunnalliseen ajatteluun ja toimintaan?

Toivomme, että podcast-sarjamme antaa valmiuksia paitsi talouden ymmärtämiselle, myös sen ajattelulle toisin, feministisistä näkökulmista. Nykyhetken eriarvoisuuksien ja epäoikeudenmukaisuuksien tunnistaminen on ehto sille, että parempaa tulevaisuutta voidaan visioida ja rakentaa.

Podcastin ilmestymisaikataulu ja jaksot

Feminismiä talouteen -podcastin jaksot julkaistaan keskiviikkoisin Politiikasta-verkkolehden SoundCloudissa alkaen 21.8.2024.

1. jakso: Feministinen taloustieto (21.8.2024)
2. jakso: Feminismi, talous ja demokratia (28.8.2024)
3. jakso: Feministinen talouspolitiikka (4.9.2024)
4. jakso: Feminismi markkinoilla (11.9.2024)
5. jakso: Feminismi ja talouden vaihtoehtovisiot (18.9.2024)

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo toimii sukupuolentutkimuksen apulaisprofessorina Tampereen yliopistossa ja johtaa FEMTIE-hanketta.

VTT Emma Lamberg on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Lamberg työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopistossa.

FT Heini Kinnunen on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Kinnunen työskenteli tutkijatohtorina Turun yliopistossa.

VTT Inna Perheentupa on yksi FEMTIE-hankkeen tutkijoista. Perheentupa työskentelee akatemiatutkijana Helsingin yliopistossa.

Feminismiä talouteen! -podcast on tehty Koneen Säätiön rahoittamassa Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE) -tutkimushankkeessa, yhteistyössä Politiikasta-verkkojulkaisun kanssa. Podcastin on tuottanut Inna Perheentupa ja sen tekninen tuottaja on Timo Uotinen. Podcast perustuu syyskuussa 2024 Gaudeamukselta ilmestyvään kirjaan Feminismiä talouteen: opas kriittiseen talouslukutaitoon.

Julkaisu Podcast: Feminismiä talouteen! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäläiset feministit olivat yksi ensimmäisistä ryhmistä, jotka vuosi sitten näkyvästi tuomitsivat maan presidentti Vladimir Putinin hallinnon täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan. He paitsi marssivat kaduilla, julkaisivat pian myös sodan vastaisen manifestinsa.

Tästä useille kielille käännetystä, sosiaalisessa mediassa jaetusta manifestista näyttävästi alkunsa saaneen toiminnan ympärille syntyi sotaa vastustavien feministien kansainvälinen verkosto FAR (Feminist Anti-War Resistance). FAR toimii nykyään kansallisesti ympäri Venäjää sekä myös sen rajojen ulkopuolella ainakin 30 eri maassa. 

Venäläiset feministit olivat yksi ensimmäisistä ryhmistä, jotka vuosi sitten näkyvästi tuomitsivat maan presidentti Vladimir Putinin hallinnon täysimittaisen hyökkäyksen Ukrainaan.

Sota ja sitä seuranneet feministiset mielenilmaukset alkoivat vuosi sitten samaan aikaan, kun viimeistelin venäläistä feministiliikettä käsittelevää kirjaani. Kirjan aineisto on kerätty vuosina 2015–2018 Pietarissa ja Moskovassa feministiaktivistien keskuudessa. Se perustuu haastatteluihin 44 aktivistin kanssa ja etnografiseen havainnointiin sekä paikan päällä että venäjänkielisessä digitaalisessa mediassa, jossa iso osa venäläisestä feminismistä tapahtuu.  

Viime kesänä julkaistu kirja auttaa ymmärtämään monin tavoin myös nykytilannetta. Se esimerkiksi osoittaa, miten sukupuoli on keskiössä venäläisessä yhteiskunnassa ja sen sisäisissä valtakamppailuissa. Toisaalta se on tärkeä muistutus siitä, että Venäjällä eletään monenlaisissa toisistaan varsin erilaisissa todellisuuksissa.

Kirja tarjoaa myös näkökulmia siihen, miksi feministit olivat niin ketteriä toimimaan heti sodan alettua, samalla kun moni muu vaikutti paremminkin lamaantuvan. 

Feminismin ”kieli” tekee näkyväksi väkivallan kulttuurin ja (hetero)normit

Venäjän nykyisillä feministiaktivisteilla ei ole ollut 1990-luvulla aktiivisen naisliikkeen tapaan mahdollisuutta minkäänlaiseen dialogiin valtaapitävien kanssa. Koska poliittista vuoropuhelua ei ole ollut tarjolla, on uudesta feministisukupolvesta väistämättä tullut toimissaan radikaalimpi, ruohonjuuritasolla toimiva sosiaalinen liike.  

Tähän vaikuttaa sekin, että 2010-luvulla aktivoituneella feminismillä on Venäjällä ollut käytössään jatkuvasti kaventuvat poliittisen toiminnan mahdollisuudet. Näistä syistä on mielekästä lähestyä politiikkaa tässä yhteydessä laajasti vastarintana, joka saa feminismin kontekstissa sekä hyvin arkisia, usein turvaa tuottavia muotoja että toisaalta ilmenee myös huomiota herättävinä sosiaalisen median mielenilmauksina ja pyrkimyksinä muuttaa yhteiskuntaa laajasti. 

Monet kirjaa varten haastattelemistani aktivisteista olivat heränneet feminismiin vuosina 2011–2013, kun kymmenet tuhannet venäläiset valtasivat kadut vaatiakseen rehellisiä vaaleja. Yksi haastattelemistani aktivisteista, Zenja, totesikin noita aikoja muistellessaan näin: ”Yhtäkkiä tajusin, että feminismi on se kieli, jota minun tulee puhua ja laittaa muut kuuntelemaan”. 

Viittaamalla feminismiin kielenä Zenja toi esiin, että feminismi pystyi tekemään näkyväksi kysymyksiä, jotka puuttuivat täysin muusta politiikasta.  Feminismin ”kieli” oli Zenjan mukaan erityinen muun muassa, koska se teki näkyväksi väkivallan ongelman, johon mikään muu poliittinen ideologia ei tarttunut. 

Zenjan ja muiden aktivistien havahtuminen feminismiin on reaktio Putinin hallinnon 2000-luvulla entistä konservatiivisempaan politiikkaan.

Toinen keskeinen feministinen teema on ollut erilaisten yhteiskunnallisten normien, erityisesti heteronormin haastaminen. Heteronormi viittaa tapaan, jolla yhteiskunta ja sen tukirakenteet perustuvat oletukselle heteroperheistä. 

Normi-kriittisessä feminismissä ovat aktivoituneet erityisesti queer-feministit, jotka ymmärtävät sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisina ja usein myös muuntuvina.  Tämä aktivistiryhmä on kuitenkin ollut erityisen haavoittuvainen uudessa tilanteessa, jossa sen ei-normatiivinen lähestymistapa on voitu nähdä jopa konservatiivisia lakeja rikkovana, erityisesti vuoden 2013 ”homopropagandalain” voimaantulon jälkeen.

Zenjan ja muiden aktivistien havahtuminen feminismiin on reaktio Putinin hallinnon 2000-luvulla entistä konservatiivisempaan politiikkaan. Erityisesti naisiin ja LHBTQ-väestöön kohdistuvat uudet lait ja lakialoitteet ovat esimerkiksi pyrkineet rajoittamaan aborttioikeutta sekä kriminalisoineet epäsuorasti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt Venäjällä.  

Toisaalta myös venäläinen poliittinen oppositio, jossa Zenja toimi anarkistina ennen feminismiin heräämistään, näyttäytyi monille haastateltavilleni yhtä lailla konservatiivisena ja seksistisenä. Aktivisteista moni olikin noihin aikoihin ymmärtänyt, että sekä valta- että oppositiopolitiikasta puuttui kokonaan feministinen analyysi, jota poliittinen tilanne kasvavassa määrin vaati.

Putinin hallinnolle kriittisen punk-bändi Pussy Riotin vuonna 2012 internetissä julkaisema Punkrukous-performanssi täydensi Zenjan poliittisen aktivoitumisen: hän päätti nostaa aiemmin vähättelemänsä feministiset kysymykset oman aktivisminsa keskiöön, kuten moni muukin tuolla hetkellä. 

Konservatiivisia lakeja ja arvoja haastamassa

Voidaan ajatella, että feminismille erityinen kieli, josta Zenja puhui, viittaa myös feminismille ominaisiin ja muista oppositioryhmistä eroaviin tapoihin tehdä aktivismia. Venäläiset 2010-luvun feministit aktivoituivat samaan aikaan, kun poliittiset mahdollisuudet olivat yhä enenevässä määrin verkossa. Näin feminismikin sai vahvasti digitaalisia muotoja. 

Ehkä juuri tästä johtuen feministien on joskus todettu olevan kekseliäämpiä verrattuna muuhun venäläiseen oppositioon, joka ei ole aina onnistunut päivittämään toimintaansa. Feministit ovat herättäneet ajoittain paljonkin huomiota toiminnallaan yhdistämällä taiteellisia, luovia ja digitaalisia keinoja. 

Feminismistä on Venäjällä tullut enenevässä määrin myös muun kuin akateemisen väen aate. 

Nettifeminismin aikakaudella aatteen äärelle ovat toisaalta löytäneet muutkin kuin eliitin edustajat. Siinä missä 1990-luvulla aktivoitunut naisliike oli luonteeltaan lähinnä akateeminen, eivätkä tavalliset naiset juuri samaistuneet siihen, osoittavat omat haastatteluni, että entistä useampi ei-eliittiin kuuluva koki 2010-luvulla feminismin omakseen. 

He olivat löytäneet apua henkilökohtaisiin haasteisiinsa – kuten sukupuolittuneen väkivallan kokemuksiin – nimenomaan verkon feministiyhteisöistä, ja tätä kautta aktivoituneet myös poliittisesti.  Näin feminismistä on Venäjällä tullut enenevässä määrin myös muun kuin akateemisen väen aate. 

2010-luvulla aktivoitunut feministiliike on kuitenkin hyvin moniaineksinen, eli eri ryhmät asemoituivat usein melko kauas toisistaan. He eivät siis muodosta keskenään mitään yhteistä rintamaa. 

Keskiössä tiedontuotanto ja tietoisuuden lisääminen

Eri feministiryhmien näkemyseroista huolimatta koko liikkeelle on yhteistä toiminnan painottuminen tiedontuotantoon. Feministinen politiikka on siis ennen kaikkea tiedolla vaikuttamista. Tällä tiedon tuottamiseen liittyvällä tehtävällä on kahdenlaisia vaikutuksia: aktivistit kertoivat paitsi tavasta, jolla tieto oli auttanut heitä auttamaan itseään vaikeissa elämäntilanteissa ja ottamaan poliittista toimijuutta sekä toisaalta pitkällä aikavälillä lisäämään tietoisuutta feministisistä kysymyksistä yhteiskunnassa ja näin vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asenteisiin. 

Näin feministit onnistuivatkin 2010-luvulla tekemään aatteestaan tunnetumman venäläisten keskuudessa. Tämän mahdollistivat paitsi sosiaaliset mediat myös vaihtoehtoiset verkkomediat, jotka käsittelivät varsin ahkerasti feministisiä kysymyksiä. Näin feministinen ajattelu ja teemat tulivat tutuksi ainakin suurten kaupunkien asukkaille ja niille, jotka eivät tyytyneet tietoon, jota valtiojohtoinen media tarjosi. 

Kuitenkin pian vuoden 2022 hyökkäyksen jälkeen vaihtoehtoinen media tukahdutettiin. Käytännössä sitä ei ole Venäjällä enää, yksittäisiä ulkomailta toimivia medioita lukuun ottamatta. Näin myös merkittävä osa feministien digitaalisesta toimintakentästä on lyhyessä ajassa kadonnut. 

Samalla feministien asiantuntemukselle on entistä enemmän tarvetta – ovathan juuri feministit pitkään politisoineet yhteiskunnallisen väkivallan teemoja. He ovat muun muassa väsymättömästi kyseenalaistaneet ”väkivallan kulttuuria”, kuten he itse kutsuvat tapaa, jolla väkivalta läpäisee venäläisen yhteiskunnan ja on epäsuorasti myös hyväksytty maassa, joka julistaa kasvattavansa miehistä ”isänmaan puolustajia”.  

Pian vuoden 2022 hyökkäyksen jälkeen vaihtoehtoinen media tukahdutettiin. Käytännössä sitä ei ole Venäjällä enää, yksittäisiä ulkomailta toimivia medioita lukuun ottamatta.

Kritiikin keskeinen kärki on koskenut sukupuolittunutta väkivaltaa ja erityisesti lähisuhdeväkivallan valtavaa ongelmaa. Kysymys muuttui entistä polttavammaksi vuonna 2017, kun jotkin lähisuhdeväkivallan muodot poistettiin rikoslaista. Perusteluna tälle esitettiin perikonservatiivinen ajatus ”perheiden suojelemisesta”. Toisaalta feministit ovat aktioissaan myös tuoneet esiin venäläismiesten haavoittuvuutta sotakoneiston hampaissa ja kritisoineet tapaa, jolla miehisyys määrittyy konservatiivisessa diskurssissa perinteisesti ja kapeasti voimankäytön kautta, jolloin minkäänlaiselle herkkyydelle ei jää sijaa.

Väkivallan teema oli vahvasti esillä jo 1990-luvun naisliikkeen agendalla. Yksi 1990-luvun naisliikkeen keskeisistä saavutuksista oli turvakotiverkoston luominen ympäri maata ja tuki väkivaltaa kohdanneille naisille. 

Myös Sotilaiden äidit -järjestöä on pidetty yhtenä 1990-luvun merkittävimmistä naisjärjestöistä, joka hyödynsi yhteiskunnallisesti tärkeää äitiyden identiteettiä politiikkansa kannalta strategisesti. Järjestö tuli näin kuulluksi yhteiskunnassa suopeammin kuin feministit, jotka tyypillisesti purkavat perinteisiä sukupuolirooleja ja niiden mukana myös äitiyden Venäjällä kulttuurisesti vahvaa asemaa. 

Nationalismia purkamassa

Näistä lähtökohdista on selvää, että vaikkakin venäläisten feministien joukkoon mahtuu monenlaisia ja vastakkaisiakin näkökulmia, pyrkii suuri osa feministeistä haastamaan vallallaan olevaa nationalismia. Vuonna 2012 säädetty laki ulkomaisista agenteista osui muiden ohella kipeästi juuri feministeihin ja LHBTQ-väestöön, joiden toiminta ei ole linjassa virallisen politiikan kanssa. Lain myötä juuri he määrittyivät usein ”ulkomaisiksi agenteiksi”, eli vieraiksi suhteessa todelliseen venäläisyyteen. Lailla pyrittiin tukahduttamaan vapaa kansalaistoiminta, joka ei ollut linjassa valtion ideologian kanssa. 

Feminismi siis maalattiin aatteelliseksi tuontitavaraksi, vaikka sillä on Venäjällä ollut vaiherikas oma historiansa. Toisaalta venäläiselle feminismille on sen historian alusta asti ollut luonteenomaista juuri rajojen ylittäminen ja kansainvälinen liikehdintä sekä vaikutteiden kulkeminen molempiin suuntiin.

Tämä ylirajaisuus näkyi tutkimassani feminismissä monin tavoin. Feministisen liikehdinnän keskittyminen pitkälti verkkoon itsessään vahvisti ylirajaisuutta, koska se mahdollisti aktivistien liikkuvuuden eikä sitonut heitä tiettyyn paikkaan. Siinä missä kaikilla feministeillä ei välttämättä ollut kielitaitoa tutustua netin vieraskielisiin feministisiin yhteisöihin ja tietovarantoihin, saattoivat feministit kuitenkin asioida venäjän kielellä toimivassa digitaalisessa maailmassa kuin rajoja ei olisi.

Tämä näkyy muun muassa siinä, miten alun perin Ukrainasta, aktivisti Anastasiia Melnitšenkon toimesta alkunsa saanut En pelkää sanoa -some-kampanja (Ja Ne Bojus Skazat) levisi pian Venäjälle. Kampanja puhutteli ja yhdisti feministejä yli rajojen politisoidessaan osallistujien aiemmin vaiettuja henkilökohtaisia kokemuksia väkivallasta. Länsimaisen yleisön kannalta olennaista on, että kampanja levisi venäjänkielisessä sosiaalisessa mediassa vuotta ennen Metoo-kampanjaa. 

Vaikka venäläisten feministien joukkoon mahtuu monenlaisia ja vastakkaisiakin näkökulmia, pyrkii suuri osa feministeistä haastamaan vallallaan olevaa nationalismia. 

Samoin Valko-Venäjällä vuonna 2020 toteutetut feministiset protestit, joissa aktivistit pitelivät valkoista nauhaa symbolina rauhanomaiselle ja demokraattiselle ratkaisulle vilpillisten vaalien jälkeisiin poliittisiin jännitteisiin, levisivät Venäjälle solidaarisuuden osoituksena. 

Esimerkit feminististen kampanjoiden ylirajaisuudesta kielivät nähdäkseni samasta ajatuksesta, jonka queer-feministi Zoja ilmaisee kirjassani. Zojan mukaan feminismillä ei ole kansallisuutta, koska se on ideologia, joka pyrkii päinvastoin vapauttamaan ihmiset kaikista rajoitteista. 

Esimerkit osoittavat, ettei feministien keskuudessa ainakaan ennen vuoden 2022 julmuuksia ollut mielekästä erotella feminismiä kansallisuuden perusteella, vaan paremminkin heitä yhdistävien teemojen ja ajatusten mukaan, joilla oli usein aivan toinen logiikka kuin kansallisilla rajoilla. On kuitenkin selvää, että venäläiset feministit kokevat uudessa sotatilanteesta myös uudenlaista vastuuta ja painetta toimia. FAR onkin muun muassa tukenut ukrainalaisia sekä näkyvästi että kulissien takana: se on muun muassa julkaissut ukrainalaisnaisten tarinoita sodasta omissa kanavissaan sekä auttanut ukrainalaisia turvaan. 

Jos ajatellaan, että jo 2010-luvulla keskeinen osa feminististä politiikkaa oli tiedon välittäminen, voidaan tämän tehtävän ajatella vain korostuneen uudessa tilanteessa, jossa vaihtoehtoiseen tietoon on entistä vaikeampi päästä käsiksi. Toisaalta feministisen toiminnan painottuminen tiedontuotantoon myös ymmärrettävästi ajoittain turhauttaa aktivisteja, koska tietoa levittämällä yksin ei lopeteta sotaa.

Feministisellä politiikalla voi kuitenkin olla merkittävä rooli nykytilanteessa ja laajemmassa kehityksessä, jossa autoritäärisyys ja konservatiivisuus ovat nousussa maailmanlaajuisesti. Feministit voivat tasapainottaa tätä kehitystä tuottamalla paitsi vaihtoehtoista tietoa, myös toivoa. 

VTT Inna Perheentupa on erikoistutkija Turun yliopistossa.

Teksti pohjaa kirjoittajan vuonna 2022 julkaistuun kirjaan Feminist Politics in Neoconservative Russia. An Ethnography of Resistance and Resources, jonka on julkaissut Bristol University Press.

Tekstissä lainattujen aktivistien nimet on muutettu. 

Artikkelin pääkuva: Mika Baumeister/Unsplash

Julkaisu Venäjällä feministit tekevät politiikkaa toisin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pääministeri Sanna Marinin (sd.) hallituksen ilmoitus toteuttaa politiikassaan intersektionaalista feminismiä herätti hämmennystä vuonna 2020. Julkisessa keskustelussa kysyttiin, mihin intersektionaalista feminismiä tai ylipäänsä ideologisesti määriteltyjä käsitteitä tarvitaan, kun Suomen lainsäädäntö pohjautuu tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseen. 

Oikeustieteen professori Kimberlé Crenshaw’n jo vuonna 1989 nimeämä intersektionaalisuus tarkoittaa tarkastelutapaa, jossa sukupuolen lisäksi huomioidaan muut yksilön yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttavat tekijät, kuten sosioekonominen tausta, asuinpaikka, alkuperä, koulutus ja seksuaalinen suuntautuminen. ”Intersektionaalisuuden avulla tunnistetaan syrjivät rakenteet, jotka voivat olla usein päällekkäisiä ja toisiaan läpileikkaavia,” sisäministeri Maria Ohisalo (vihr.) perusteli.

Sukupuolten tasa-arvon edistämisen historian näkökulmasta hallituksen ilmoituksessa oli poikkeuksellista se, että siinä mainitaan feminismi-sana. Kuten suomalaiseen tasa-arvopolitiikkaan perehtynyt yhteiskuntatieteilijä Raija Julkunen teoksessaan Sukupuolen järjestykset ja tasa-arvon paradoksit toteaa, suomalaisessa poliittisessa keskustelussa feminismiä on pidetty tarpeettomana, koska sukupuolten tasa-arvon on katsottu jo toteutuneen. 

Puolueista esimerkiksi Vihreä liitto julistautui virallisesti feministiseksi vasta vuonna 2006. Feminismi sisältyy myös Vasemmistoliiton periaateohjelmaan, mutta puolueen sääntöihin sitä ei ole vieläkään kirjattu. 

Kuten suomalaiseen tasa-arvopolitiikkaan perehtynyt yhteiskuntatieteilijä Raija Julkunen teoksessaan Sukupuolen järjestykset ja tasa-arvon paradoksit toteaa, suomalaisessa poliittisessa keskustelussa feminismiä on pidetty tarpeettomana, koska sukupuolten tasa-arvon on katsottu jo toteutuneen. 

Tässä artikkelissa huomautamme, että suomalainen tasa-arvopolitiikka on aiemminkin perustunut akateemisiin käsitteisiin ja ideologisesti uudenlaisiin näkökulmiin koskien sukupuolta ja sukupuolten tasa-arvoa. Käsittelemme tarkemmin Naisten asemaa tutkivan komitean mietintöä vuodelta 1970, jonka pohjalta Suomeen alettiin ensimmäisen kerran laatia ja toteuttaa tasa-arvopolitiikkaa. 

Tuolloin kyse ei ollut julkilausutusti feministisestä politiikasta, mutta tavoitteena oli yhteiskunta, joka olisi yhdenvertainen kaikille kansalaisille. Vanhat ja uudet käsitykset sukupuolesta ja tasa-arvopolitiikan tavoitteista myös limittyivät toisiinsa samalla tavoin kuin nykyisissä poliittisissa naisjärjestöissä. Niiden toimintaa leimaa edelleen naiserityisyys, vaikka intersektionaalisuuteen pohjaavat huomiot ovatkin moninaistaneet käsitystä tasa-arvopolitiikan tavoitteista. 

Naisten asemaa tutkiva komitea

Naisten asemaa tutkivan komitean asetti Rafael Paasion (sd.) johtama hallitus vuonna 1966. Komitean tehtävänä oli selvittää naisten asemaa yhteiskunnassa ja tehdä ehdotuksia sen parantamiseksi. Komitea totesikin Suomessa olevan tarvetta useille uudistuksille. Mietinnössä vaadittiin muun muassa, että työpaikan valintaa, palkkaa tai etenemismahdollisuuksia ei saa rajata tai määritellä sukupuolen mukaan. 

Niin ikään mietinnössä edellytettiin, että perheverotuksesta tulee siirtyä yksilökohtaiseen verotukseen, äitiyslomaa tulee pidentää ja kummallakin vanhemmalla tulee olla oikeus vanhempainvapaaseen, abortti tulee vapauttaa, pienten lasten hoitoa varten tulee olla tarjolla edullista kunnallista päivähoitoa ja kotitöiden helpottamiseksi perheille tulisi olla tarjolla kotitalouspalveluita. Lisäksi Suomeen tulisi perustaa valtiollinen tasa-arvoelin. 

Tavoitteena oli muuttaa yhteiskuntaa purkamalla yhteiskunnan sukupuolittavat rakenteet, asenteet ja toimintatavat, jotta ihmisten olisi mahdollista tehdä elämässään yksilöllisiä valintoja. 

Useat ehdotuksista – esimerkiksi aborttioikeus, lasten päivähoitojärjestelmä, perheverotuksen purkaminen ja Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan perustaminen – toteutuivat jo 1970-luvulla. Jotkut komitean esiin nostamista kysymyksistä puolestaan ovat edelleen ajankohtaisia. Esimerkiksi perhevapaiden jakaminen tasan on ollut tavoitteena myös viimeisimmässä, vuonna 2022 toteutetussa perhevapaauudistuksessa.

Vaikka komitean nimessä ja tehtävänannossa mainitaan vain naiset, komiteanmietinnön lähtökohtana oli radikaali sukupuolirooli-ideologia, joka perustui ajatukseen siitä, että sukupuolten tasa-arvoa ei tule ymmärtää vain naiskysymyksenä, vaan laajana kokonaisuutena, joka sisältää myös miehen aseman ja roolin kriittisen tarkastelun. Tavoitteena oli muuttaa yhteiskuntaa purkamalla yhteiskunnan sukupuolittavat rakenteet, asenteet ja toimintatavat, jotta ihmisten olisi mahdollista tehdä elämässään yksilöllisiä valintoja. 

Radikaali sukupuolirooli-ideologia ja sukupuolten tasa-arvo

Radikaalin sukupuolirooli-ideologian tavoitteet muotoiltiin pohjoismaisessa sosiologisessa sukupuoliroolitutkimuksessa 1960-luvun alussa. Sukupuoliroolitutkimuksen ja radikaalin sukupuolirooli-ideologian edustajien tarkoituksena oli osoittaa, että naisten ja miesten asema ja rooli yhteiskunnassa eivät perustuneet biologiaan, vaan ne ovat sukupuolta koskevien käsitysten ja niihin kytkeytyvien yhteiskunnallisten rakenteiden tulosta. Sukupuolta koskevien käsitysten yhteiskunnallisuuden osoittamiseksi naisten ja miesten asemaa tarkasteltiin nimenomaisesti sukupuolirooli-ideologian käsitteen kautta. 

Perhemalli, jossa mies vastaa perheen elättämisestä ja vaimo omistautuu lasten ja kodin hoidolle nimettiin konservatiivista sukupuolirooli-ideologiaa edustavaksi malliksi. Radikaalin sukupuolirooli-ideologian kannattajat huomauttivat, että konservatiivinen sukupuolirooli-ideologia perustui ajatukseen yhteiskunnallisesta julkisesta tilasta miesten alueena ja yksityisestä tilasta, kuten esimerkiksi kodista, naisten alueena. Konservatiivinen sukupuolirooli-ideologia myös tuotti ja ylläpiti tätä jaottelua. 

Se, että miehiä kannustettiin auttamaan vaimoaan kotitöissä, ei riittänyt, vaan myös miehen roolia tuli perusteellisesti uudistaa. 

1960-luvun alussa naisten työssäkäynti nähtiin modernin yhteiskunnan merkkinä. Jotta myös perheenäidit voisivat käydä työssä, alettiin etsiä malleja siihen, kuinka naiset voisivat yhdistää äitiyden ja työnteon. Ratkaisuna esitettiin, että äitiys ja työssäkäynti vuorottelevat naisen elämässä: he kouluttautuvat ja aloittavat työuran ennen perheen perustamista, jäävät kotiin lasten ollessa pieniä ja palaavat töihin esimerkiksi 10–20 kotona vietetyn vuoden jälkeen. 

Äitien töihin paluun tukemiseksi isiä kannustettiin osallistumaan kotitöihin. Sukupuoliroolitutkimuksessa tämä malli nimettiin maltillisen sukupuolirooli-ideologian mukaiseksi ratkaisuksi. Radikaalin sukupuolirooli-ideologian näkökulmasta maltilliseen sukupuolirooli-ideologiaan perustuva yhteiskuntapolitiikka jätti naiset kamppailemaan kahden roolin ristipaineessa. Se, että miehiä kannustettiin auttamaan vaimoaan kotitöissä, ei riittänyt, vaan myös miehen roolia tuli perusteellisesti uudistaa. 

Yhdistys 9 ja SNDL uuden tasa-arvoideologian edistäjinä

Suomessa radikaalin sukupuolirooli-ideologian tunnetuin edustaja oli vuonna 1966 perustettu Yhdistys 9. Aloite yhdistyksen perustamiseen tuli yhteiskuntatieteitä opiskelleelta Kati Peltolalta syksyllä 1965. Yhdistyksen ydinryhmässä oli 9 jäsentä, mistä tuli yhdistyksen nimi. Yhdistys teki tutkimuksia ja selvityksiä naisten ja miesten asemasta ja rooleista sekä ehdotti niiden pohjalta uudistuksia. Se myös osallistui aktiivisesti julkiseen keskusteluun ja järjesti mielenilmauksia sekä seminaareja. 

Tärkein väylä tavoitteiden edistämiseen oli Naisten asemaa tutkiva komitea. Se oli pääosin kansanedustajista koottu parlamentaarinen elin, mutta Yhdistys 9 sai siinä tärkeän aseman. Komitean sihteereinä olivat Yhdistys 9:n aktiivijäsenet Leila Räsänen ja Anneli Kuusi, ja useat muut Yhdistys 9:n jäsenet toimivat komitean jäseninä ja asiantuntijoina. 

Vaikka Yhdistys 9 oli radikaalin sukupuolirooli-ideologian näkyvin edustaja julkisessa keskustelussa, Naisten asemaa tutkivan komitean työlle ja suomalaisen tasa-arvopolitiikan kehittymiselle oli ensiarvoisen tärkeää, että ajan käsitykset sukupuolesta vaikuttivat myös puolueiden naisjärjestöjen työhön. Erityisesti Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) naisjärjestö Suomen Naisten Demokraattinen Liitto (SNDL) omaksui radikaalin sukupuolirooli-ideologian mukaisia ajatuksia. 

Keskinäinen ajatustenvaihto konkretisoitui Naisten asemaa tutkivan komitean työssä, jonka tuloksena syntynyt komiteanmietintö heijastelee 1960-luvun julkista keskustelua sukupuolesta, mutta huomioi poliittisen päätöksenteon realiteetit.   

SNDL oli perustettu vuonna 1944, ja se oli 1940-luvun lopulta lähtien pyrkinyt edistämään naisten asemaa vaatimalla muun muassa tasa-arvoista palkkausta ja äitiysloman pidennystä. 1960-luvun puolivälissä liiton johdossa havaittiin, ettei sen ohjelma tarjonnut käytännön välineitä sukupuolten tasa-arvon edistämiseen. Yhdistys 9:n jäsenten aloittama julkinen keskustelu sukupuolirooleista rohkaisi naisliittoa tarkastelemaan naisten asemaa radikaalin sukupuolirooli-ideologian mukaisesti. Naisliitto perusti vuonna 1966 oman komitean valmistelemaan naisten aseman parantamista, ja ”Nainen, mies, demokratia” -niminen ohjelma julkaistiin vuonna 1968.

Yhdistys 9:n ja SNDL:n tavoitteiden lukeminen rinnakkain osoittaa, että niillä oli monin paikoin yhtäläiset tavoitteet ja että ne kehittivät ohjelmaansa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. SNDL omaksui Yhdistys 9:ltä radikaalin sukupuolirooli-ideologian termistön, ja Yhdistys 9 vastavuoroisesti SNDL:lta marxilaisen kapitalismikriittisen näkökulman. 

Keskeisiä olivat myös Kati Peltolan tapaiset henkilöt, jotka olivat aktiivisia sekä Yhdistys 9:ssä että SKDL:ssa. Keskinäinen ajatustenvaihto konkretisoitui Naisten asemaa tutkivan komitean työssä, jonka tuloksena syntynyt komiteanmietintö heijastelee 1960-luvun julkista keskustelua sukupuolesta, mutta huomioi poliittisen päätöksenteon realiteetit.   

Ruohonjuuritason feminismin ja tasa-arvopolitiikan leikkauspisteistä

Naisten asemaa tutkineen komitean raporttiin kirjautui vain osa Yhdistys 9:n tavoitteista. Vaikka termiä ”radikaali sukupuolirooli-ideologia” ei komiteanmietinnöstä löydy, sukupuolten tasa-arvon edistämistä koskeva politiikka, joka mietinnössä muotoiltiin, pohjautui nimenomaan siihen. 

Feminismin historiaa tutkittaessa on puolestaan tärkeää huomioida, ettei rajauduta yksinomaan puoluepoliittisesti sitoutumattomiin kansalaisjärjestöihin. 

Ruohonjuuritason feminismi ja feministiseen teoriaan pohjaava keskustelu sukupuolten tasa-arvosta kehittyivät Suomessa vasta komiteamietinnön julkistamisen jälkeen, mutta kansainvälisen feministisen liikkeen näkökulmasta mietintöön kirjattiin juuri feministiselle liikkeelle keskeisiä ongelmakohtia ja niiden ratkaisuja. Siten mietintöä ja radikaalia sukupuolirooli-ideologiaa on perusteltua pitää feministisen politiikan ja ideologian edustajina. 

Sukupuolten tasa-arvon edistämistä ja sen historiaa tutkittaessa keskittyminen vain virallisessa politiikassa käytettyyn sanastoon ei siis kerro koko totuutta. Feminismin historiaa tutkittaessa on puolestaan tärkeää huomioida, ettei rajauduta yksinomaan puoluepoliittisesti sitoutumattomiin kansalaisjärjestöihin. 

Naisten asemaa tutkineen komitean raportin takaa löytyy tieteellisen tutkimuksen, puoluepoliittisen ideologian, kansalaisjärjestöjen ja niiden jäsenten välinen vuorovaikutus. Jatkossa olisikin tärkeä tutkia, miten vuorovaikutus teoreettisen tutkimuksen, yhteiskunnallisten liikkeiden ja puoluepolitiikan välillä on feminismin edistämisessä toteutunut 1970-luvulta lähtien. 

Dosentti, etnologi Arja Turunen on Jyväskylän yliopiston tutkija. Hän tutkii Yhdistys 9:n historiaa Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa.

Dosentti, historiantutkija Heidi Kurvinen on kollegiumtutkijana Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS). Hän on perehtynyt kotimaisesta feminismistä käytyyn julkiseen keskusteluun ja SNDL:n historiaan. 

Artikkeli perustuu kirjoittajien Women’s History Review -tiedelehdessä heinäkuussa 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Artikkelin pääkuva: Kansan arkisto.

Julkaisu Radikaalisti sukupuolesta: Naisten asemaa tutkiva komitea politiikan uudistajana 1960-luvulla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisin kuin ajatellaan, feminismi elää nousukautta Venäjällä. Feminismistä on tullut tärkeä osa erilaisia median ja kulttuuristen esitysten sisältöjä. Kuten useassa muussakin maassa viime aikoina, tunnetut venäläiset mediapersoonat, populaarikulttuurin hahmot ja vaikuttajat ovat tunnustautuneet feministeiksi ja puhuvat julkisuudessa naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta.

Esimerkiksi musiikkiareenoilla feminististä voimaantumista julistavat niin vuoden 2021 Euroviisuehdokas Maniža, Venäjän kuuluisin naisräppäri Tatarka kuin 2000-luvun alussa suositussa ukrainalaisvenäläisessä Via Gra -triossa esiintynyt poptähti Svetlana Loboda. Vuoden 2018 presidentinvaalien ehdokas Ksenja Sobtšak on kiillottanut julkisuuskuvaansa sympatialla feminismiä kohtaan.

Tunnetut venäläiset vaikuttajat ovat tunnustautuneet feministeiksi ja puhuvat julkisuudessa naisten oikeuksien ja tasa-arvon puolesta.

Internetissä julkaistavat kulttuuri- ja elämäntapajulkaisut ja kasvavassa määrin erityisesti somevaikuttajat ovat avoimen feministisiä. Esimerkkien kirjo on laaja, mutta niiden feminismiä yhdistää mediavälittyneisyys. Nämä esitykset pyrkivät vetämään puoleensa mahdollisimman suuria yleisöjä, ne kiinnittävät feminismin venäläiseen mediajulkisuuteen. Samalla ne sisältävät paljon keskenään ristiriitaisia tulkintoja feminismistä ja sen keskeisistä viesteistä, kuten tasa-arvosta, voimaantumisesta ja solidaarisuudesta.

Moniääninen media feminismin käyttövoimana

Medioitunut feminismi nyky-Venäjällä (FEMCORUS) tarkastelee venäjänkielisiä feministisiä mediasisältöjä ja niiden vastaanottoa. Tutkimme, mikä on etenkin suuria yleisöjä tavoittelevien feminististen sisältöjen keskeinen sanoma ja kuinka ne vastaavat nyky-Venäjällä tehtävään sukupuolipolitiikkaan. Median käyttäjiä haastattelemalla selvitämme, kuinka venäläiset ymmärtävät median välittämää feminismiä ja millaisiin arjen tai yhteiskunnan konteksteihin he sen liittävät.

Hanke pyrkii lisäämään ymmärrystä siitä, mikä on median välittämien feminististen ideoiden sosiaalinen potentiaali yhteiskunnassa, jossa autoritaarinen valtio rajoittaa kansalaisten poliittista osallistumista, mutta jonka mediasysteemi kokonaisuutena on moniääninen. Vahvan valtionmedian ohella Venäjällä on suuri joukko itsenäisiä medioita ja julkaisukanavia, joilla otetaan joko suoraan tai välillisesti kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, kuten naisten ja vähemmistöjen oikeuksiin. Sosiaalisessa mediassa ja muualla yhteiskunnan ruohonjuuritasolla nopeasti leviävät ilmiöt suodattuvat valtionmediaan monimerkityksellisinä populaarikulttuurin esityksinä.

Median kautta välittyvään feminismiin vaikuttavat sosialismin ajalta jäänyt vahva tasa-arvon perinne, valtion konservatismi ja sen vastadiskurssit, kuin myös arjen tasolla koettu eriarvoisuus.

Somealustoista Venäjällä suosituin on yhä kansallinen VKontakte. Muista alustoista viime vuosina nopeimmin suosiotaan venäläisten käyttäjien keskuudessa ovat kasvattaneet TikTok, YouTube ja Instagram. Useissa muissa maissa hallitseva Meta/Facebook tulee suosiossa näiden kaikkien jäljessä.

Tutkimus lähtee liikkeelle havainnosta, että feminististen mediaesitysten repertuaarit ja yhteiskunnan tavat vastata niihin ovat huomattavasti monipuolisemmat kuin Venäjän poliittista puhetta hallitseva kielteinen asenne feminismiin antaa olettaa. Väitämme, että median kautta välittyvä feminismi on kulttuurisesti monitasoinen ja useaan eri feminismin perinteeseen kiinnittyvä merkitysten alue, jolla vaikuttavat yhtä lailla niin sosialismin ajalta jäänyt vahva tasa-arvon perinne, valtion konservatismi ja sen vastadiskurssit, kuin myös arjen tasolla koettu eriarvoisuus.

Tämän merkityskentän tarkempi analyysi auttaa ymmärtämään tällä hetkellä käynnissä olevaa kamppailua globaalien yhteiskunnallisten liikkeiden roolista nykymuotoisen autoritarismin kontekstissa.

Julkisuuden rajapinnat

Määrittelemme medioitumisen viestien, viestintävälineiden ja vastaanoton vuorovaikutukseksi, jossa kommunikaation prosessi vaikuttaa niihin ilmiöihin, joista viestejä välitetään. Medioituminen kattaa myös viestien tulkintaympäristöt ja muokkaa niitä olosuhteita, joissa tulevaisuuden mediaa tuotetaan ja vastaanotetaan. Hankkeessamme medioitumisen prosessi avaa näkymiä niille julkisen keskustelun rajapinnoille, joilla feminismi, kommunikaatioteknologiat ja venäjänkieliset yhteisöt kohtaavat.

Feminismiin tiedon tuottamisen ja keskustelun alueena liittyy Venäjällä paljon erilaisia jännitteitä. Inna Perheentupa on esimerkiksi todennut, että keskusteluyhteys feministisen liikkeen ja vallanpitäjien välillä on poikki. Tiedon välittäminen yhteiskuntaan on vaikeaa myös tutkimusinstituutioista käsin. Sukupuolentutkimusta Venäjälle perustamassa olleet sosiologit Anna Tjomkina ja Jelena Zdravomyslova kuvaavat tutkimuksessaan, kuinka asiantuntijan osallistumista sukupuolipoliittiseen keskusteluun leimaa konservatiivisen tahojen voimakas mobilisoituminen sukupuolentutkimusta ja feminismiä vastaan, ja monien kansainvälistä yhteistyötä tekevien tutkijoiden ja tutkimuslaitosten nimittäminen ulkomaiseksi agentiksi.

Asiantuntijoiden osallistumista sukupuolipoliittiseen keskusteluun hankaloittaa monien kansainvälistä yhteistyötä tekevien tutkijoiden ja tutkimuslaitosten nimittäminen ulkomaiseksi agentiksi.

Tämä agenda sulautuu päämäärissään ja retoriikassaan globaaliin, niin kutsuttua gender-ideologiaa vastustavaan liikkeeseen. Venäjän presidentti Vladimir Putin on jopa varoittanut länsimaita gender-ideologiasta rinnastamalla sen bolševikkien vallankumoukseen.

Tämän lisäksi keskustelutilaa ottavat myös muut voimakkaan antifeministiset tahot, joista yksi näkyvimpiä on vuonna 2016 perustettu äärinationalistinen, rasistinen ja homofobinen Mužskoe gosudarstvo, eli ”miehinen valtio” -niminen ryhmittymä. Ryhmän toiminta keskittyy patriarkaatin ja perinteisten arvojen tukemiseen ja näkyy erityisesti internetissä naisiin sekä feministi- ja LGBTQI+-aktivisteihin kohdistuvana järjestäytyneenä häirintänä ja uhkailuna. Viime vuonna se julistettiin oikeuden päätöksellä laittomaksi ääriliikkeeksi.

Uusi katse Venäjän mediaan

Tässä yhtäältä poliittisesti kaventuneen ja toisaalta sukupuolipoliittisten kysymysten ympärillä kärjistyneen yhteiskunnallisen keskustelun tilanteessa onkin tärkeää uskaltautua etsimään vastauksia nykyvenäläisen feministisen tiedon tilasta sellaisille viestinnän alueille, jotka eivät kuulu itsestään selvästi poliittisen kommunikaation piiriin vaan välittävät, suodattavat ja muokkaavat eri puolilta tulevia ajankohtaisia teemoja kohdatakseen yleisöjä populaarikulttuurin ja arjen konteksteissa.

Venäjän mediakentän keskeiseksi muutosvoimaksi ovat nousseet uuden sukupolven digitaaliset julkaisut ja sosiaalisen median alueella ammattimaistuvat luovien alojen toimijat samalla, kun perinteisten mediakanavien suosio on laskenut ja yleisöt ovat jakautuneet jyrkästi perinteisen median, kuten television, ja internetmedian seuraajiin. Hankkeessamme tehtävä media-analyysi kohdistuu vuorovaikutukseen ja viestinnän muotojen yhteensulautumiseen näiden kahden median alueen välillä.

Toisin sanoen emme tutki Venäjän mediaa kaksijakoisesta asetelmasta käsin, jossa viestimet edustavat joko Kremliä myötäilevää valtiondiskurssia tai sen vastadiskurssia. Sen sijaan käsittelemme Venäjän mediaa heterogeenisenä systeeminä, joka tarjoaa monenlaisia kontaktipintoja niin keskitetyn mediasysteemin sisällä, sen liepeillä kuin myös ulkopuolella. Tässä vuorovaikutuksessa tunnistamme eniten yleisöjä tavoittavat julkisuuden henkilöt, mediakanavat ja vaikuttajat, jotka osallistuvat keskusteluun feminismistä, identifioituvat feministeiksi ja tukevat feministisiä kampanjoita omassa mediatyössään. Tarkastelemme heidän diskursiivisia käytäntöjään.

Yleisöt ja yhteisöt

Hankkeessa tehtävät median käyttäjien haastattelut ja niiden analyysi täyttää merkittävää aukkoa Venäjän mediantutkimuksessa, sillä empiirisesti todennettu laadulliseen menetelmään tukeutuva tutkimustieto yleisöjen tavoista käsittää uuden sukupolven mediaa ja sen keskeisiä sisältöjä puuttuu vielä kokonaan. Lisäksi vastaanoton alueellisia variaatioita huomioiva yleisötutkimus on vähäistä. Hanke korjaa tätä tilannetta keräämällä aineistoa Pietarin lisäksi kahdessa aluekeskuksessa – Tatarstanin tasavallan pääkaupungissa Kazanissa ja Etelä-Venäjällä Donin Rostovissa.

Mediasisällöllä on ehdottomasti vaikutusta niitä seuraavien ihmisten poliittiseen mielipiteeseen, mutta vaikutus on lyhytkestoinen ja hauras.

Tutkimuksemme vahvistaa median ja yhteiskunnan vuorovaikutuksen kulttuurista ymmärrystä tuomalla erilaisiin elämänsisältöihin keskittyvät mediat ja mediapersoonat vastaanottotutkimuksen piiriin. Esimerkiksi Maxim Alyukov osoittaa hiljattain valmistuneessa väitöskirjassaan, että suurin osa venäläisistä televisionkatsojista ei käytä poliittisia instituutioita tulkinnan kehyksenä valtionkanavilta lähetettäviä uutislähetyksiä katsoessaan, vaan suuremman roolin saavat erilaiset arjen kontekstit ja kulttuuriset selitykset. Hän liittää tämän autoritaarisen valtion heikkoon kykyyn tarjota kansalaisille kannuksia poliittiseen valveutuneisuuteen ja summaa, että mediasisällöllä on ehdottomasti vaikutusta niitä seuraavien ihmisten poliittiseen mielipiteeseen, mutta vaikutus on lyhytkestoinen ja hauras.

Tätä taustaa vasten onkin tärkeää kohdistaa katse eri elämänalueilla vaikuttaviin mediakanaviin ja feminismiin elettynä ideologiana, eli arvojen ja päämäärien kokonaisuutena, joka kiinnittyy niin paikallisella tasolla kuin mediakanavien kautta muodostuvien yhteisöjen jokapäiväiseen elämään.

Feminismi ja uusliberalismi

Hankkeemme keskiössä on uusliberalistiseen ansaintalogiikkaan pohjaavan median ja feministisen politiikan vuorovaikutus. Useat feministitutkijat ovat kuvanneet, kuinka erityisesti toisen aallon feminismiin yhdistetyt keskeiset ajatukset ovat levinneet ympäri maailmaa ja kasvattaneet suosiotaan yhtaikaa jälkiteollisen uusliberalistisen kapitalismin kanssa. Näitä ovat ennen kaikkea naisten voimaantumista ja sukupuolten tasa-arvoa korostavat keskustelut, kuin myös vaateet naisten vapauttamisesta patriarkaalisista rakenteista ja kulttuurin miesnormatiivisuuden purkamisesta ‒ ja sitä myötä myös vaateet moninaisemman ja moniäänisemmän yhteiskunnan luomisesta.

Toisin sanoen feminismille keskeiset arvot yksilön oikeudesta määrittää paikkansa ja tehdä elämäänsä, henkilöönsä ja kehoonsa liittyviä valintoja ovat jossain määrin saaneet tukea uusliberalistisesta talousajattelusta, jossa vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista siirretään valtiolta yksityisille markkinoille – ja lopulta yksilölle itselleen.

Feminismille keskeiset arvot yksilön oikeudesta määrittää paikkansa ja tehdä elämäänsä, henkilöönsä ja kehoonsa liittyviä valintoja ovat jossain määrin saaneet tukea uusliberalistisesta talousajattelusta.

Uusliberaalin markkinatalouden ja feministisen liikkeen yhteensulautuminen, niin sanottu ”femismin uusliberalisaatio” taas näkyy esimerkiksi siinä, että monikansalliset yritykset ovat omaksuneet feminismin osaksi brändinrakennustoimintaansa, mutta toisaalta myös siinä, kuinka sosiaaliset aloitteet sukupuolten tasa-arvon kohentamiseksi tapahtuvat enenevissä määrin kansainvälisten järjestöjen, niin sanotun globaalin kansalaisyhteiskunnan kautta.

Filosofi Nancy Fraserin mukaan uusliberalistisessa kontekstissa feminismi diskurssina on erkaantunut feminismistä sosiaalisena liikkeenä. Globaalina diskurssina feminismistä on tullut ”tyhjä merkitsijä,” jolla voidaan tilanteesta riippuen ajaa melkein mitä asiaa tahansa. Esimerkiksi sosiologi ja politiikan tutkija Sara Farris on osoittanut, kuinka diskurssi sukupuolten tasa-arvosta on eurooppalaisen oikeistonationalismin keskuudessa sekoittunut islamofobiseen retoriikkaan ja valjastettu ajamaan siirtolaisvastaista politiikkaa.

Miten feminismin uusliberalisaatio näkyy Venäjällä?

Kulttuurintutkija Catherine Rottenberg on puolestaan kuvannut sitä, kuinka etuoikeutetut, yritysmaailmassa tai muissa korkeissa asemissa vaikuttavat ja paljon medianäkyvyyttä osakseen saavat naiset ovat välineellistäneet feminismin osaksi henkilökohtaisella uralla etenemiseen tähtäävää strategista talousajattelua.

FEMCORUS tuo tähän saakka pääasiassa vain läntisten demokratioiden kontekstissa käydyn teoreettisen keskustelun feminismin uusliberalisaatiosta kokonaan uuteen nykyvenäläisen mediatodellisuuden yhteyteen. Samalla se käsittelee tälle viitekehykselle läheisiä kysymyksiä feminismin kielen ja käsitteistön kääntämisestä kontekstista toiseen, feminismin strategisesta käytöstä ja feminismin valtavirtaistumisesta. Venäjällä globaalin feminismin diskurssin rinnalla elää oma erityinen feministinen perintönsä, ja sosialismin historia kohtaa kapitalismin arvoja kannattavan autoritaarisen nykyhallinnon luoden täten näille keskusteluille paitsi ajankohtaisen myös teoreettisesti uudistusvoimaisen taustan.

Medioitunut feminismi arjessa ja maailmassa

Tässä viitekehyksessä jäljitämme uudenlaisia tapoja tunnistaa ja tulkita kaupallisuuteen ja yleisölähtöisyyteen perustuvien mediamarkkinoiden ja radikaalista sosiaalisesta liikkeestä lähtönsä saaneiden feminismin ideoiden kohtaamispisteitä. Etsimme moninaisempaa ymmärrystä siihen, millaisia mahdollisuuksia feministisen aktivismidiskurssin sulautuminen henkilöbrändäykseen perustuvaan mediajulkisuuteen avaa ja kartoitamme etenkin niitä alueita, missä uudet kulttuuriset diskurssit ja kommunikaatioteknologiat tarjoavat mahdollisuuksia ruohonjuuritasolta kumpuavalle yhteiskunnalliselle muutokselle.

Pandemia on osoittanut kouriintuntuvasti, että sukupuolten eriarvoisuuden muodot ja rakenteet yhdistävät yhteiskuntia ympäri maailman.

Koronakriisi on tehnyt hankkeen tutkimusasetelmat entistä ajankohtaisemmaksi. Pandemia on vahvistanut viestintäteknologioiden ja median roolia koteihinsa eristäytyneiden ihmisten arjen kannattelijana. Samalla arkielämä, sen erilaisissa medioituneissa muodoissaan, on saanut uusia merkityksiä sukupuolittuneiden yhteiskunnallisten ja sosiaalisten vaatimusten ja paineiden sekä väkivallan paikkana.

Pandemia on osoittanut kouriintuntuvasti, että sukupuolten eriarvoisuuden muodot ja rakenteet yhdistävät yhteiskuntia ympäri maailman ja että kriisin koittaessa eriarvoisuus syvenee hyvinvointivaltion tuesta tai sosiaalisista turvaverkoista huolimatta. Tämän vuoksi hankkeessa tutkimamme kysymykset medioituneen feminismin haasteista ja mahdollisuuksista ovat relevantteja yli rajojen.

FT Saara Ratilainen on venäjän kielen ja kulttuurin yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. Hän tutkii uusien teknologioiden, kulttuurisen globalisaation ja yhteisöjen vuorovaikutusta Venäjän mediakentällä.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Medioitunut feminismi nyky-Venäjällä (FEMCORUS) on Suomen Akatemian rahoittama tutkimushanke Tampereen yliopistossa, Informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa. Hankkeen vastuullinen johtaja on Saara Ratilainen, ja muut tutkijat Galina Miazhevich, Inna Perheentupa ja Daniil Zhaivoronok.

Julkaisu Medioitunut feminismi nyky-Venäjällä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Mulla on uus hieno kotimaisen Pihkan reppu, joka otetaan tänään ensimmäistä kertaa käyttöön. Nyt lähdetään kohti Valtioneuvoston linnaa.”

Näin pääministeri Sanna Marin kertoi 16.9.2021 Instagramin tarinaosiossa julkaisemassaan videossa. Tamperelaisen pienyrityksen PIHKA collectionin tuotetta kehuva video ylitti uutiskynnyksen: Marinin reppujulkaisusta uutisoivat muun muassa Iltalehti, Helsingin Sanomat ja Yle. Näistä jälkimmäiselle Marinin avustaja kommentoi tuoreeltaan, että pääministeri on maksanut repun itse, ja että Instagram-julkaisu oli tuenilmaus suomalaisille pienyrityksille. Repusta keskusteltiin myös sosiaalisessa mediassa.

Marinin Instagram-tarina herätti jakautuneita reaktioita. Osa keskustelijoista piti sitä toivottuna tukena suomalaisille pienyrityksille, osa taas katsoi Marinin toimineen asemalleen sopimattomasti mainostaessaan yksittäisen yrityksen tuotetta lähes puolelle miljoonalle Instagram-seuraajalleen.

Mitä Marinin julkaisu ja siitä käyty keskustelu kertovat sukupuolen, talouden ja politiikan jännitteisistä suhteista ja näihin kytkeytyvistä poliittisen kulttuurin muutoksista?

Pääministerin ja puoluejohtajan asemaan liittyy merkittävää poliittista valtaa, eikä hän edusta virallisella Instagram-tilillään vain omaa henkilöään, vaan myös näitä poliittisia asemia. Siksi kysymys repun mainostamisen sopivuudesta on oikeutettu. Tässä tekstissä pyrimme kuitenkin katsomaan hieman syvemmälle: Mitä Marinin julkaisu ja siitä käyty keskustelu kertovat sukupuolen, talouden ja politiikan jännitteisistä suhteista ja näihin kytkeytyvistä poliittisen kulttuurin muutoksista?

Marinin Instagram-tarina ja sitä seurannut julkinen keskustelu tarjoavat kurkistusikkunan ainakin kolmeen politiikan siirtymään: politiikan miehisen ja keski-ikäisen normin murtumiseen, politiikan ja kuluttamisen suhteiden tiivistymiseen sekä politiikan henkilökohtaistumiseen ja visualisoitumiseen.

Kirjoituksemme perustuu tekeillä olevaan tutkimushankkeeseemme Tasa-arvoa taloustietoon, feminismiä finanssipolitiikkaan (FEMTIE), jota teemme Koneen Säätiön rahoituksella vuosina 2021–2024. Hankkeessa tutkimme tiedon, talouden ja politiikan jännitteisiä suhteita nyky-Suomessa.

Poliittisen johtajuuden miehinen kuvasto murroksessa

Marinin reppu tarjoaa ensinnäkin näkymän suomalaisen politiikan sukupuolittuneeseen ja keski-ikäiseen maailmaan. Suomessa naisten poliittisella edustuksella on verrattain pitkät perinteet ja naisten osuus sekä kansanedustajista että ministereistä on jatkuvasti kasvanut, joskin mukaan mahtuu myös notkahduksia.

Poliittisen johtajuuden historia on kuitenkin Suomessa hyvin miehinen. Suomen 73 pääministerin joukossa Marin on vasta kolmas pääministeriksi nimitetty nainen. 34-vuotiaana aloittaessaan hän oli myös Suomen kaikkien aikojen nuorin pääministeri.

Parlamentaarisen politiikan miehinen perinne, näennäinen sukupuolettomuus ja sovinnainen pukeutumiskulttuuri ovat johtaneet usein siihen, että naispoliitikot ovat neutraaleilla jakkupuvuillaan häivyttäneet pikemmin kuin korostaneet sukupuoltaan. Marin on rikkonut poliittisen johtajuuden tapoja paitsi astumalla tehtävään, joka valtaosan Suomen historiaa on ollut vain miesten hallussa, myös haastamalla käsityksiä siitä, miltä poliittinen johtajuus näyttää.

Marin on rikkonut poliittisen johtajuuden tapoja paitsi astumalla tehtävään, joka valtaosan Suomen historiaa on ollut vain miesten hallussa, myös haastamalla käsityksiä siitä, miltä poliittinen johtajuus näyttää.

Repun lisäksi Marinin yllä on totuttu näkemään monien muiden suomalaisten pienyritysten näyttäviä ja naisellisia vaatteita ja asusteita, esimerkiksi kukkamekkoja.

Marinin ja hänen hallituksensa nuorten naisministerien näkyvä erottautuminen politiikan keski-ikäisestä ja maskuliinisesta kuvastosta on herättänyt kritiikkiä koko hallituskauden ajan. Hallitusta on sosiaalisessa mediassa pilkattu kukkamekko- ja huulipunahallitukseksi. Marinin pukeutumista kommentoimalla on myös suoraan vähätelty hänen johtajuuttaan ja asiantuntemustaan.

Esimerkiksi toimittaja Helena Petäistö epäili taannoisessa kolumnissaan Marinin ja hänen hallituksensa keskeisten naisministerien olevan liian kokemattomia Euroopan unionin neuvottelupöytiin. Petäistö arveli, että nuoret naisministerit voisivat saada lisäuskottavuutta asuvalintojaan harkitsemalla: “Kyllä hyvin leikattu, ryhdikäs jakkupuku antaa asian esittäjästä aivan eri tavalla uskottavan vaikutelman kuin isokuvioinen kesämekko”, hän kirjoitti.

Marinin vaatevalintoja ja hänen muotia kohtaan ilmaisemaansa kiinnostusta, josta myös reppujulkaisu osaltaan kertoo, voi lukea kieltäytymisenä mukautumisesta politiikan keski-ikäiseen ja miehiseen normiin.

Vaatimus sukupuolen ja iän häivyttämisestä asuvalinnoin sisältää läpeensä seksistisen, mutta tavallisen taustaoletuksen maskuliinisuudesta uskottavuuden takeena. Marinin ikään ja sukupuoleen sekä näitä ilmentävään pukeutumiseen kohdistunut huomio tekee näkyväksi politiikan lujassa istuvia sukupuolittuneita valtasuhteita, jotka ovat vakiintuneet poliittisen johtajuuden pitkän miehisen historian saatossa.

Tällaisessa kehyksessä Marinin vaatevalintoja ja hänen muotia kohtaan ilmaisemaansa kiinnostusta, josta myös reppujulkaisu osaltaan kertoo, voi lukea kieltäytymisenä mukautumisesta politiikan keski-ikäiseen ja miehiseen normiin.

Kuluttamisesta politiikkaa

Toiseksi Marinin reppujulkaisu valottaa politiikan ja kuluttamisen suhteiden tiivistymistä. Pääministerin Instagram-tarinaa seuranneisiin kysymyksiin sekä Marinin avustaja että pääministeri itse vastasivat julkaisun olleen tuenosoitus suomalaisille pienyrityksille. Ilta-Sanomille Marin kommentoi, että on mielellään apuna ja antaa kiitosta nuorelle yrittäjäsukupolvelle:

”Pääministerin reppuhankinta on paitsi tuenilmaisu suomalaisille pienyritykselle, myös eettiselle kuluttamiselle, kuten suomalaisen työn tukemiselle ja ekologisesti kestävälle tuotannolle. Marinin suosimia brändejä yhdistää se, että ne korostavat vastuullisuutta, tasa-arvoa ja ekologisuutta keskeisinä arvoinaan.”

Koska nämä samat arvot ovat osa myös Marinin politiikkaa, syntyy vaatebrändien ja pääministerin välille symbioottinen suhde. Marinin suosimat brändit ovatkin jakaneet innokkaasti kuvia Marinista käyttämässä heidän tuotteitaan. Pihkan Instagram-tilillä kommentoitiin Marinin reppujulkaisua innostuneesti ja mainittiin, että ”AAPO [reppu] on suunniteltu ja valmistettu Suomessa lähituotantona vastuullisista materiaaleista ja sopii täydellisesti urbaaniksi kaupunkirepuksi!”

Marin on paitsi puolella miljoonalla seuraajallaan, myös politiikallaan sopiva edustaja eettisen ja ekologisesti kestävän kulutuksen sekä suomalaisen työn varaan brändiään rakentaville yrittäjille.

Kuluttajakansalaisuus ja poliittinen kuluttajuus kannustavat valitsemaan tarjolla olevista vaihtoehdoista, mutta eivät käymään keskustelua kuluttamisesta itsestään – oli kyse sitten julkisten palveluiden tai hyödykkeiden kuluttamisesta.

Politiikan ja yritysten liittolaisuudet eivät kuitenkaan ole täysin harmittomia. Ne kytkeytyvät laajempiin kehityskulkuihin, joita on kuvattu esimerkiksi hyödykeaktivismin ja poliittisen kuluttajuuden käsittein. Molemmat viittaavat aktivismiin ja politiikkaan, jonka keskiössä on vastuullinen kuluttaminen.

Hyödykeaktivismin ohella kuluttamisen ja politiikan suhteet tiivistyvät yleistyneessä tavassa puhutella kansalaisia asiakkaina ja kuluttajina. Mikko Lehtosen ja Anu Koivusen mukaan kuluttajakansalaisuus houkuttelee, koska siinä yhdistyvät ”vastuullinen kansalaisuus ja nautiskeleva kuluttajuus”.

Sekä kuluttajakansalaisuus että poliittinen kuluttajuus ovat kuitenkin poliittisen toiminnan muotoina kapeita. Molemmat korostavat kuluttamista poliittisen vaikuttamisen keinona. Ne kannustavat valitsemaan tarjolla olevista vaihtoehdoista, mutta eivät käymään keskustelua kuluttamisesta itsestään – oli kyse sitten julkisten palveluiden tai hyödykkeiden kuluttamisesta. Viime kädessä molemmat kutsuvat mukautumaan vallitseviin talouden ja yhteiskunnan järjestyksiin niiden haastamisen sijaan.

Instagram politiikan näyttämönä

Kolmanneksi Marinin reppu ja sitä seurannut keskustelu tarjoavat mahdollisuuden pohtia Instagramia politiikan näyttämönä. Instagram ei ole enää pelkkä kotikutoisten kuvien jakamisen alusta, vaan siitä on tullut myös merkittävä aktivismin ja poliittisen vaikuttamisen areena.

Instagram on vaikuttamisen alustana vahvasti henkilöitynyt, mikä on tarjonnut poliittisille puolueille mahdollisuuden vahvistaa suosiotaan yksittäisten ”somejulkkisten” välityksellä.

Norjalaistutkimus onkin osoittanut, että sosiaalisessa mediassa puoluettaan suositummat puoluejohtajat voivat lisätä myös puolueen saamaa huomiota sekä kansalaisten kiinnittymistä politiikkaan. Lähes puolella miljoonalla Instagram-seuraajallaan Sanna Marin on Suomen mittakaavassa todellinen politiikan superjulkkis, jonka suosio hyödyttää paitsi pienyrittäjiä, myös Sosiaalidemokraattista puoluetta.

Sosiaalisessa mediassa puoluettaan suositummat puoluejohtajat voivat lisätä myös puolueen saamaa huomiota sekä kansalaisten kiinnittymistä politiikkaan.

Instagramin kaltaiset sosiaalisen median alustat tuovat poliitikot uudella tavalla lähelle kansaa – ainakin sitä kansanosaa, joka sosiaalista mediaa aktiivisesti käyttää. Poliitikot jakavat Instagramissa alustalle tyypilliseen tapaan persoonallisia ja arkisia sisältöjä.

Myös pääministeri Marinin Instagram-tili on sekoitus poliittista kampanjointia ja arkisia kivoja juttuja – kuten uusi reppu. Läheisyys kansaan on toisinaan hyvin konkreettista: alustan kommenttimahdollisuus esimerkiksi mahdollisti Pihkan yrittäjien vastaamisen pääministerin tarjoamaan huomioon sydänemojein.

Marinin Instagramin käyttö on herättänyt Suomessakin kysymyksen politiikan katoamisesta pääministerin viestinnästä. Kansanedustaja Veronika Honkasalo puolestaan pohti Twitterissä 3.10.2021, katoaako henkilövetoisesta viestinnästä politiikkaan elimellisesti kuuluva kollektiivinen toiminta.

Instagramin kaltaisten sosiaalisten medioiden yleistyminen poliittisen viestinnän alustoina voivat muuttaa politiikan luonnetta.

Molemmat pohdinnat osoittavat, että Instagramin kaltaisten sosiaalisten medioiden yleistyminen poliittisen viestinnän alustoina voivat muuttaa politiikan luonnetta. Instagramille tyypilliset piirteet – esimerkiksi visuaalisuus, nuoruuden ja kauneuden ihannointi, kaupallisuus, kuluttaminen sekä positiivinen ja ystävyyttä korostavat tyyli – eivät istu aivan ongelmitta politiikkaan.

Marin ja neljä muuta hallitukseen kuuluvaa puoluejohtajaa ovat myös jakaneet Instagramissa yhteiskuvia, jotka noudattavat Instagramin tyttökaverusestetiikkaa. Esimerkiksi 24.8.2021 Marin jakoi selfien itsestään hymyilevien puoluejohtajien (Li Andersson, Anna-Maja Henriksson, Annika Saarikko ja Maria Ohisalo) kanssa kuvatekstillä “Viisikko Kesärannassa. Luvassa saunomista ja rentoa yhdessäoloa. Kaikilla jo kaksi rokotetta saatuna riittävällä suoja-ajalla.”

Vaikka arkiset kuvat politiikasta voivat tehdä ministereistä ja politiikasta lähestyttäviä, ne voivat samalla epäpolitisoida puoluepolitiikkaa ja siihen olennaisesti kuuluvia ideologisia kamppailuja. Poliittisten puolueiden puheenjohtajien lämpimiä välejä korostava sekä politiikan asiasisältöjä väistelevä Instagram-viestintä piilottaa politiikkaan kuuluvia erimielisyyksiä ja konflikteja.

Reppu kurkistusikkunana politiikkaan

Pika-analyysimme pääministeri Marinin Instagramiin tekemästä repputarinasta ja siitä käydystä julkisesta keskustelusta osoittaa politiikan, sukupuolen, talouden ja viestinnän suhteiden moniulotteisuuden. Pieni tarina Instagramissa saattaakin avata kurkistusikkunan monenlaisiin poliittisen kulttuurin murroksiin. Olemme esittäneet tässä tekstissä, että Marinin reppujulkaisu kertoo ainakin politiikan miehisen ja keski-ikäisen normin murroksesta, politiikan ja kuluttamisen suhteiden tiivistymisestä sekä politiikan henkilökohtaistumisesta ja visualisoitumisesta.

Lopuksi haluamme painottaa talouden ja politiikan suhteista käydyn julkisen keskustelun tärkeyttä. Reppujulkaisun saama huomio voi vaikuttaa epäolennaiselta tai naispoliitikkoihin kohdistuvalta tavanomaiselta kritiikiltä. Politiikan tutkijoina vaalimme kuitenkin ajatusta avoimesta poliittisesta keskustelusta ja inspiroidumme siitä, miten repusta virinnyt keskustelu heijastelee jatkuvan neuvottelun alaisia sukupuolittuneita politiikan, talouden ja yhteiskunnan suhteita.

FT Heini Kinnunen toimii tutkijana Turun yliopistossa FEMTIE-hankkeessa.

VTM Emma Lamberg toimii tutkijana Turun yliopistossa FEMTIE-hankkeessa.

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo toimii sosiologian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa ja johtaa FEMTIE-hanketta.

Julkaisu Pääministerin reppu avaa kurkistusikkunan politiikan, sukupuolen ja talouden jännitteisiin suhteisiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronapandemian ensimmäisestä aallosta olisi ollut paljon opittavaa. Pandemian bioeettistä arviointia olisi tehtävä jatkuvasti, julkisesti ja läpinäkyvästi. Pandemia haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja moraalia vielä pitkään.

Tässä tekstissä teemme pandemian bioeettistä välitilinpäätöstä haavoittuvuuden ja haurauttamisen käsitteiden avulla keskittyen Suomeen. Esitämme, että vaikka Suomen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä nähdään tasapuolisena, saavutettavana ja vakavaraisena, se ei nykyisellään ole pystynyt tasaamaan pandemian kaltaisen kriisin vaikutuksia tasavertaisesti.

Pandemia haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja moraalia vielä pitkään.

Kansalliset terveyserot ovat jatkuvasti syvenemässä, ja pandemia on haavoittanut erityisesti jo ennestään huono-osaisia. Toisaalta politiikkatoimet ovat samanaikaisesti määritelleet joistakin ryhmistä, kuten vanhuksista, haavoittuvia, jotta politiikkatoimia ja rajoituksia voitaisiin kohdentaa erityisesti näihin ryhmiin. Haavoittuviksi määriteltyjen suojelu ei ole aina siitä huolimatta ollut riittävää.

Väitämme tämän johtuvan siitä, että pandemiatoimet on toteutettu jo ennestään haavoittavien rakenteiden varassa.  Materiaalinen eriarvoisuus, syrjintä ja terveyden eriarvoisuus liittyvät läheisesti yhteen ja pandemia on vahvistanut näitä kytköksiä.

Haavoittuvuuden ja haavoittamisen bioetiikasta

Bioetiikka tutkii ja selvittää moraalis-yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka nousevat lääke- ja biotieteen kehityksestä ja liittyvät valtapolitiikkoihin, esimerkiksi aborttikäytänteisiin tai eutanasiaan. Suomessa bioetiikan näkökulmia nousee keskusteluun ja päätöksentekoon liian harvoin ja usein piiloisesti. Ne ovat kuitenkin elintärkeitä.

Haavoittuvuus (vulnerability) on ollut keskeinen käsite bioetiikassa pitkään. Siitä käytävässä keskustelussa on nähtävissä haavoittuvuuden, haavoittavuuden ja haavoitettavuuden jännitteet. Haavoittuvuudella on diskursiivista voimaa, jolla kieli voidaan politisoida paitsi korostamaan valtasuhteita ja avun tarpeita, myös piilottamaan niitä.

Moni haavoittuvuuden teoreetikko kuitenkin korostaa haavoittuvuuden olevan yleisinhimillinen tila, joka määrittää ihmiselämää eri tavoin. Haavoittuvuus nähdään ihmisen ruumiillisuudesta kumpuava faktana. Syntymästä kuolemaan ihminen on haavoittuvainen paitsi sisältä kumpuaville vaaroille, kuten sairastumiselle tai ikärappeumille, myös ulkopuolelta tuleville uhille, kuten väkivallalle ja onnettomuuksille. Virukset ja pandemiat haastavat tällaista dikotomista kahtiajakoa kehon ulkoisista ja sisäisistä uhista. Ne saavat myös mieltämään toisten kehot, etenkin ”vieraat” kehot uhiksi.

Haavoittuvuus onkin jossain määrin ihmiselämää universaalisti määrittävä tekijä: kaikki ovat haavoittuvia, joskaan eivät koskaan samalla tavalla ja yhtä haavoittuvia. Haavoittuvuuksien välille rakentuu aina bioeettisiä hierarkioita, joissa jotkut haavoittuvuudet ja joidenkin ihmisten haavoittuvuus – kuolevaisuus tai kärsimys – on huomionarvoisempaa kuin toisten.

Haavoittuvuuksien välille rakentuu hierarkioita. Kaikki ovat haavoittuvia, joskaan eivät koskaan samalla tavalla ja yhtä haavoittuvia.

Feministinen haavoittuvuuden politiikkaan ja etiikkaan pureutuva kirjallisuus korostaa, kuinka haavoittuvuus eli kyky ja taipumus saada haavoja (vulnera) ei ole vain passiivista heikkoutta vaan bioeettinen avauma. Inhimillinen vaatimus olla olemassa ja toimia suhteessa toiseen tekee yhteydet toisiin välttämättömiksi ja tekee meistä jokaisen riippuvaiseksi muista.

Feministisen bioetiikan piirissä haavoittuvuus käsitetään kerroksellisena. Kerroksilla tavoitellaan niitä ominaisuuksia, olosuhteita, rakenteita ja tilanteita, jotka altistavat henkilön haavoittuvuuksille. Näin haavoittuvuuksille altistuvien henkilöiden toimijuus ei katoa, eikä haavoittuvuus tarkoita poliittista passiivisuutta. Haavoittuvuuden tutkimus on paikantanut valtaa sellaisillekin toimijoille, jotka ovat riippuvaisia toisten tarjoamasta hoivasta. Samalla on pystytty kehittämään keinoja puuttua haavoittuvuuksille altistamiseen.

Haurauttaminen ja haavoittuvuuksille altistaminen

Poliittisten suojelutoimien perusteena käytetty haavoittuvien ryhmien määrittely on aina vallankäyttöä, jossa joistakin tehdään tietynlaisten hallintatoimien kohteita määrittelemällä heidät haavoittuviksi. Haavoittuvuus siis oikeuttaa julkisen vallan käytön. Tällöin haavoittuvuutta hahmotetaan usein tiettyjen suojelua tarvitsevien väestöryhmien kautta. Esimerkiksi naiset, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt tai vaikkapa alkuperäiskansat määritellään haavoittuviksi, jotta heihin voidaan kohdistaa erilaisia suojelutoimenpiteitä. Juuri näissä yhteyksissä haavoittuvuus rakentuu usein kategoriseksi voimattomuudeksi.

Erillisten haavoittuvien ryhmien luokittelu on tyypillistä niin sosiaali- ja terveyspolitiikassa kuin kehitysyhteistyössä, humanitäärisessä politiikassa ja kansainvälisessä kriisinhallinta- ja turvallisuuspolitiikassa. Rajaukset voivat olla poliittisesti perusteltuja, sillä niillä pyritään kohdentamaan erilaisia avustus- ja suojelutoimia ja rajallisia resursseja eniten tarpeessa oleville.

Samalla kuitenkin tehdään bioeettisiä rajanvetoja sen suhteen, keitä kuuluu suojella yhteisin resurssein, keitä taas ei. Ulkopuolelle rajautuu usein ryhmiä, joiden suojelun tarvetta ei vallitsevassa politiikassa kyetä tai haluta nähdä ja tunnistaa, koska heidän hätänsä ei sovi haavoittuvuudelle rakennettuun sukupuolittuneeseen, heteronormatiiviseen ja rodullistettuun lokeroon. Nuoret pakolaismiehet maahanmuuttopolitiikassa ovat yksi tällainen ulkopuolelle rajattu ryhmä.

Bioeettisten rajanvetojen ulkopuolelle rajautuu usein ryhmiä, joiden suojelun tarvetta ei vallitsevassa politiikassa kyetä tai haluta nähdä ja tunnistaa, koska heidän hätänsä ei sovi haavoittuvuudelle rakennettuun sukupuolittuneeseen, heteronormatiiviseen ja rodullistettuun lokeroon.

Haavoittuvien väestönosien ryhmän määrittely tuottaa ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita, kuten sukupuolittuneita, rodullistettuja, ikään tai vammaisuuteen liittyviä käsityksiä avuttomuudesta. Näin tapahtuu ja on tapahtunut ─ ja uskallamme väittää, tulee tapahtumaan ─ myös pandemiapolitiikassa.  Haavoittuvuuden teoreettisessa keskustelussa onkin pitkään pohdittu, miksi haavoittuvaksi ryhmäksi määrittäminen ei aina onnistu suojaamaan haavoittuvaksi miellettyjä intersektionaalisessa tarkastelussa.

Pandemian aiheuttamasta haavoittuvuuden kasautumista tietyille ihmisryhmille on käsitelty suomalaisessa keskustelussa suhteellisen vähän, kuten myös suojelutoimien haavoittavuutta. Filosofi ja bioeetikko Sheila Tremain esittää, että haavoittuvuus ei ole yksilön sisäinen ominaisuus vaan tuotettu ilmiö. Tremain tiivistää ajatuksen vulnerableized käsitteen ympärille, jonka miellämme haurauttamiseksi. Se tarkoittaa, että haavoittuvuus tai hauraus ei ole ensisijaisesti yksilöissä vaan yhteiskunnan rakenteissa. Näkyvässä tai piilotetussa vallankäytössä haavoittuvuus muotoutuu yksilöitä eri tavoin materiaalisesti, sosiaalisesti, poliittisesti ja relationaalisesti haurauttavaksi.

Haavoittuvien väestönosien ryhmän määrittely tuottaa ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita.

Tremain tarkastelee valtarakenteiden ja sosiaalisten olosuhteiden tuottamaa riskiä esimerkiksi sairastua koronatautiin laitoshoidossa, missä rakenteelliset puutteet, kuten suojavarusteiden puuttuminen vähempiarvoiseksi terveysalan henkilökunnaksi määritellyiltä hoitajilta ovat lisänneet sekä hoitajien että hoidettavien haavoittuvuutta muuhun väestöön verrattuna.

Myös Suomessa hoivakodeissa asuvien henkilöiden sekä heidän hoitajiensa henki ja terveys vaarantuivat toistuvasti pandemian ensimmäisen aallon aikana, vaikka hoitajat viestittivät, että varusteet ovat riittämättömiä.

Kaikkien pandemiatoimien asettaminen bioeettisen harkinnan alle olisi erityisen tärkeää.

Kansalaisjärjestöt raportoivat vammaisuuteen pohjaavaa, tehohoitokieltoihin liittyvää eriarvoisuutta. Avusteisen lisääntymisen palvelut lopetettiin pandemian ensimmäisen aallon aikana, vaikka yleisiä lisääntymisterveyden suosituksia ei annettu. Hoitojen keskeytys näkyy yhä ruuhkina julkisilla klinikoilla, joilla hoitojonot olivat pitkiä jo ennen pandemiaa.

Tiettyjen ryhmien kärsiminen tällaisissa tilanteissa ei johdu yksinomaan kyseisten ryhmien sisäsyntyisestä haavoittuvuudesta, vaan on olemassa olevien rakenteiden ja niiden varaan rakennetun pandemiapolitiikan tuottamaa ja uusintamaa. Juuri tästä syystä kaikkien pandemiatoimien asettaminen bioeettisen harkinnan alle olisi erityisen tärkeää.

Haurauttamisen pandemiapolitiikat

Epidemiologiselta kannalta ”järkevä” haavoittuvuuksien hallinta voi johtaa jatkuviin haittoihin heikossa asemassa oleville. Suomessakin erot väestöryhmien välisessä sairastavuudessa ja terveyspalvelujen käytössä ovat osin terveydenhuollon rakenteista johtuvia. On hyvin mahdollista, että suuri osa pandemian terveydellisistä seurauksista tulee juuri välillisten vaikutusten kautta.

Yksi tapa arvioida terveyserojen kaventamiseen liittyvän politiikan onnistumista on, miten äkillisessä, yllättävässä ja globaalissa tilanteessa näitä kyetään tasaamaan. Terveyspolitiikka ei voi toimia erillään muusta politiikasta, eikä terveyserojen kaventamisessa voi unohtaa sosiaalipolitiikan merkitystä.

Bioetiikan kannalta on keskeistä arvioida, koska haavoittuvien suojeleminen enemmistön rajoittamistoimilla on kohtuullista, ja koska rajoitukset tulisi voimakkaammin kohdistaa haavoittuviin itseensä. Tätä pohdintaa on tehtävä eri tavoin haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien näkökulmasta. On esimerkiksi tarkasteltava pitkäaikaisen eristyksen vaikutusta kotihoidon ja laitoshoidon varassa olevien ihmisten elämänlaatuun, lastensuojeluilmoitusten vähenemistä ja nuorten psykiatrisen oireilun lisääntymistä.

Suomessakin erot väestöryhmien välisessä sairastavuudessa ja terveyspalvelujen käytössä ovat osin terveydenhuollon rakenteista johtuvia.

Toisaalta työ- ja elinkeinoelämässä tietyt sektorit kuten kulttuuriala ovat kärsineet kohtuuttomasti muihin verrattuna. Joukkolomautukset ja toimintojen alasajo romahduttivat monet kotitaloudet. Jo pelkkä sairastumisen riski ─ oma tai jonkun toisen ─ on johtanut monenlaisten riskien realisoitumiseen.

Rajoitustoimet kärjistävät sosiaalisia ongelmia: kaikilla ei ole kotonaan hyvä olla, eikä kaikilla edes ole kotia. Pandemian suorien vaikutusten lisäksi sen psykologis-emotionaaliset vaikutukset verraten hyvän epidemiologisen tilanteen maissa saattavat yksilötasolla ylittää kriittisen rajan.

Yksilöpsykologisen näkökulman rinnalla tämän dynamiikan tunnistaminen ja ennaltaehkäisy vaatii kollektiivista yhteiskunnallis-moraalista näkemystä. Kansallisena ja kansainvälisenä yhtenä ratkaisuna pidettävä koronapassi on tuon näkemyksen mukaan riittämätön, sillä se ei auta ratkaisemaan pandemiaan liittyviä rakenteellisia haavoittuvuuksia.

Haavoittuvuuden kerroksellisuuden mahdollisuudet suomalaisessa pandemiapolitiikassa

Suomalaisessa tutkimuksessa käytetään haavoittuvuuden käsitettä, mutta sen pohjalta ei juuri tehdä vertailevaa eettistä analyysiä tai luoda erilaiset haavoittuvuudet hahmottavia politiikkatoimia. Jos haavoittuvuuden kerroksellista ajattelua olisi sovellettu Suomessa esimerkiksi rokotusjärjestystä pohtiessa tai rokotuksia kohdennettaessa, olisi voitu tarkastella sosiaalisen eristäytymisen haavoittavuuksia, jotka vaihtelevat suuresti. Suomessakin monet asuvat ahtaasti, tai tekevät sellaista työtä, jossa henkilökohtaista tilaa ei juuri ole ja eristäytyminen on mahdotonta.

Kuitenkaan tiettyjen terveydenhuollon tehtävissä toimivien, yli 70-vuotiaiden ja korkeimmassa lääketieteellisessä riskiryhmässä olevien rokottamisen jälkeen ei siirrytty pohtimaan haavoittuvuutta laajemmin, vaan ikä nähtiin ongelmattomana perusteena kiireelliseen rokottamiseen. Haavoittuvuusanalyysissä siis esimerkiksi kaikki kansaeläkeiän ylittäneet nähtiin haavoittuvampina kuin vaikkapa kaupan alalla prekaareissa työsuhteissa työskentelevät.

Jos haavoittuvuuden kerroksellista ajattelua olisi sovellettu Suomessa esimerkiksi rokotusjärjestystä pohtiessa tai rokotuksia kohdennettaessa, olisi voitu tarkastella sosiaalisen eristäytymisen haavoittavuuksia, jotka vaihtelevat suuresti.

Haavoittuvuusanalyysi olisi voinut erottaa esimerkiksi seuraavat ryhmät. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat perusterveet ja vakavaraiset, joiden olisi toimeentulonsa puitteissa ollut täysin mahdollista harjoittaa sosiaalista eristäytymistä ja siten suojata itseään. Toinen taas koostuu henkilöistä, joiden työympäristö saattaa vaihtua päivittäin, jotka ovat kontaktissa satoihin ihmisiin päivittäin ja jotka pandemian puhjetessa suojasivat itsensä miten taisivat.

Tällaista bioeettistä pohdintaa ei ainakaan julkisesti käyty. Keskustelua rokotteiden alueellisesta kohdentamisesta käytiin, mutta se oli poliittisesti erittäin jännitteistä, eikä toimiin koskaan ryhdytty. Tämä tukee ajatusta, että haurauttamista on vaikea hahmottaa esimerkiksi tietyn rodullistetun viitekehyksen ulkopuolella: ”vieraskieliset” ja ulkomaalaistaustaiset” nähdään korostuneesti uhkina, eikä esimerkiksi lähityötä tekevinä ja ahtaasti asuvina ihmisinä ja siten erityistä suojelua tarvitsevina henkilöinä.

Vaihtoehtoinen pandemiapolitiikka vaatisi haavoittuvuuden altistavien ja haurauttavien rakenteiden kerroksellista ymmärtämistä. Pandemiatoimia ei tule toteuttaa jo ennestään haavoittavien rakenteiden varassa. Oleellista on myös avoin keskustelu pandemiaetiikasta ja -politiikasta.

Tiia Sudenkaarne on Helsingin yliopiston tutkijatohtori Suomen Akatemian SoSaMiRe-hankkeessa (Social Study Of Antimicrobial Resistance: Health Care, Animals, And Ethics, 2019–2022). Hän valmistui tohtoriksi syyskuussa 2021Turun yliopistosta väitöstutkimuksellaan Queering Bioethics: A Queer Feminist Framework for Vulnerability and Principles.. Hän pohtii parhaillaan queer-feministisiä, posthumanistisia tulokulmia antibioottiresistenssin bioetiikkaan.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. hoivaetiikkaa, vanhushoivan taloutta, hoitoalan muuttoliikkeitä, ja arkisia dementiahoivan konflikteja. Tällä hetkellä hän kehittää kokonaisvaltaisesti kestävää kontinenssihoitoa, lokaalisti ja globaalisti.

Salla Sariola on akatemiatutkija, sosiologian yliopistonlehtori ja Social Study of Microbes -tutkimusryhmän johtaja Helsingin yliopistossa. Hänen tämänhetkinen tutkimuksensa käsittelee ihmisten ja mikrobien muuttuvia suhteita feministisen tieteentutkimuksen teoriaa hyödyntäen. Hänen kenttätyönsä on vienyt hänet feminististen, queer- ja HIV-kansalaisjärjestöjen ja aktivistien pariin Keniaan ja Intiaan, Sri Lankan sairaaloihin sekä Burkina Fason ja Beninin laboratorioihin.

Sudenkaarne, Tiia, Vattinen, Tiina & Sariola, Salla. 2021. ”Bioeettisiä näkökulmia haavoittavaan pandemiaan.” Politiikasta, 4.10.2021, https://politiikasta.fi/bioeettisia-nakokulmia-haavoittavaan-pandemiaan-osa-1

EDIT 05.10.2021 10:38: Tiina Vaittisen kirjoittajatietoja muokattu.

Artikkelin kuvituskuva: Mufid Majun / Unsplash.com

Julkaisu Bioeettisiä näkökulmia haavoittavaan pandemiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yours in Sisterhood -dokumentissa naisten kirjoittamat kirjeet 1970-luvulta saavat kaikupohjaa nykypäivästä.

Elokuva Yours in Sisterhood alkaa kohtauksella, jossa nuori valkoihoinen, ruskeatukkainen teinityttö puhuu kameralle aurinkoisella, linnunlaulun täyttämällä omakotitalon pihalla. Taustalla näkyvät autot ja tytön vaatteet ovat selvästi 2010-luvulta. Kuvaan tulee teksti ”Quincy, Massachusetts, 1973”.

Tyttö kertoo tiukasti kameraan katsoen:

”Rakkaat siskot. Olen kolmetoistavuotias ja käyn kahdeksatta luokkaa. Eräänä päivänä bussissa päädyin juttusille mukavan vanhan rouvan kanssa. Hän kysyi, mikä minusta tulee isona. Vastasin: Presidentti. Hänestä se oli todella huvittavaa. Kun hän viimein lopetti nauramisen, hän kysyi, mikä sinusta oikeasti tulee. KLIK. Terveisin lukija Quincysta.”

Lopetettuaankin hän katsoo kohti kameraa intensiivisesti, kuin suoraan katsojaan.

Elokuvan lähes viimeisessä, kauniissa losangelesilaisessa laaksossa kuvatussa kohtauksessa pääsee ääneen rintasyöpää sairastanut nainen, joka on kirjoittanut kirjeensä vuonna 1977. Kirje kertoo koskettavasti syövästä ja poistetun rinnan kohdalle otetusta tatuoinnista. Sen lukee vanha, lempeästi puhuva harmaatukkainen nainen.

Oliivilehdossa seisova, viisautta ja rauhaa säteilevä nainen tuntuu samastuvan kirjeen sanomaan sairastamisesta, ajan merkityksestä, selviämisestä, sisaruuden ja jakamisen tärkeydestä. Nainen näyttää valokuvan, jossa alaston nainen on kuin lentoon lähdössä, vapaana.

Hän lukee lukijakirjeen allekirjoituksen: ”In sisterhood, Deena Metzger”. Tämä Metzger on nyt edessämme lukemassa 1970-luvulla kirjoittamaansa kirjettä.

Menneisyys nykyisyydessä

Irene Lusztigin ohjaaman dokumenttielokuvan aloittavan ja päättävän kirjeen väliin mahtuu kymmeniä kohtauksia, joissa nykynaiset eri puolilla Yhdysvaltoja lukevat amerikkalaiseen feministiseen Ms.-lehteen 1970-luvulla lähetettyjä mutta ennen julkaisemattomia lukijakirjeitä.

Elokuva rakentuu lukijakirjeiden ja niissä kerrottujen pienten, fragmentaaristen kertomusten ympärille. 1970-luvun aikana lehteen lähetettiin tuhansia lukijakirjeitä, paljon enemmän kuin mitä pystyttiin julkaisemaan. Nyt Yours in Sisterhood tuo naisten viestejä menneisyydestä nykykatsojalle.

Yours in Sisterhood tuo naisten viestejä menneisyydestä nykykatsojalle.

Tämä elokuvan alkuvaiheessa annettu informaatio on kehystetty kuvin, joissa kymmenet maahan pystytetyt tähtiliput heiluvat tuulessa muistolaattojen yllä. Veteraanien hautausmaan ohi ajavat autot verkkaisesti vasemmalle johdattaen katsojan kääntymään menneeseen, Vietnamin sodan ja feminismin legitimoimisen leimaamaan 1970-lukuun.

Vaikutusvaltainen Ms.-lehti

Ms. – kuten elokuvan alussa kerrotaan – on Yhdysvaltain ensimmäinen valtavirran feministinen lehti. Sen ensimmäinen numero julkaistiin alun perin New York Magazinen ainutkertaiseksi tarkoitettuna liitteenä vuonna 1971. Lehden blogissa kuvataan, että harva uskoi siitä tulevan sellainen naisten oikeuksien sekä amerikkalaisen journalismin maamerkki, joka se nykypäivänä on.

Blogin mukaan lehti on muovannut nykyfeminismiä. Lehteä perustamassa ollut toimittaja Letty Cottin Pogrebin kuvaa lehden merkitystä: sen tekijät ”käänsivät liikkeen lehdeksi” aikana jolloin feminismistä ei ollut tapana puhua julkisuudessa.

Heinäkuusta 1972 alkaen säännöllisesti ilmestynyt Ms.-lehti oli radikaalimpi kuin sitä edeltäneet naistenlehdet. Käsitellyt aiheet poikkesivat totutuista: aviomiehen onnelliseksi tekemisen, lastenkasvatuksen tai kosmetiikan sijaan käsiteltiin aborttia, englannin kielen sukupuolittumista ja kotirouva-instituution ongelmia.

Lehteä arvosteltiin kärttyisyydestä, häijyydestä ja ärsyttävyydestä aivan kuten feministejä edelleen. Sille ennustettiin nopeaa ja surkeaa loppua.

Ms.-lehti ilmestyy edelleen. Lehden nettisivuilla julkaistaan myös blogeja. Alkuvuonna 2019 blogataan ajankohtaisista aiheista #metoosta Donald Trumpiin, demokraattisenaattori Kamala Harrisin omaelämäkerrasta The Handmaid’s Taleen, mustien naisten oikeuksista Intian naisten patriarkaatin vastustamiseen.

Yours in Sisterhood kertoo omaa tarinaansa lehden merkityksestä. Yhdessä elokuvan lukijakirjeistä todetaan, että Ms. on ainoa lehti, joka pitää naisia älykkäinä olentoina.

Omakohtaiset kertomukset

Elokuvassa kuultujen lukijakirjeiden aiheiden kirjo ja niiden luottamuksellinen sävy todistaa lehden vaikutusvaltaa ja kumouksellisuutta. Nykynaisten lukemissa kirjeissä menneisyydestä käsitellään edelleen ajankohtaisia aiheita: työn sukupuolittumista ja naisten aliarvostusta työelämässä, seksiä, masturbointia ja orgasmia, seksuaalista häirintää ja sukupuolittunutta väkivaltaa, ulkonäkönormeja.

Kirjeiden ääneen lukeminen tuo kokemukset lähelle. Huoltoaseman vieressä haalareissa kuvattu nuori nainen lukee, miten bensa-aseman hoitajana toimivaa naista loukkaa, kun häntä pyydetään toistuvasti ”kutsumaan mies paikalle”.

Kukkakoriste päässään kuvattu varttunut nainen lukee eläytyen, miten kirjeen kirjoittaja päätti lopettaa orgasmin teeskentelyn, ja kertoo samastuvansa tähän täysin.

Mykkä transnainen viittoo tulkin avustuksella filmille neljänkymmenen vuoden takaisen kirjeen, jossa mietitään, miksi lehdessä vaietaan täysin transihmisten suhteista.

Elokuva tasapainottelee henkilökohtaisen ja yleisen välillä.

Elokuva onnistuu välttämään sentimentaalisuuden vieraannuttamisen keinoin. Jokaista lukijaa kuvataan pitkään kirjeen lukemisen jälkeen. Elokuvan alkupuoliskolla kirjeitä lukevat naiset jäävät luettuaan katsomaan kameraa hiljaa. Heistä näkyy, että kuvaamisen jatkuminen saa heidän olonsa epämukavaksi. Samoin käy katsojalle. Hän joutuu miettimään sekä lukijan suhdetta luettuun että omaa suhdettaan kirjeeseen ja sen lukijaan.

Yours in Sisterhood -elokuva tasapainottelee henkilökohtaisen ja yleisen välillä. Yhtäältä yksilöiden yksittäiset kertomukset korostuvat. Enimmäkseen anonyymit kirjeet tulevat lähelle lukijoidensa kautta: he antavat kertomuksille kasvot, joskin hekin jäävät lähes poikkeuksetta nimettömiksi. Toisaalta kameran katse raivaa tilaa lukijoiden kommenteille ja katsojien ajatuksille.

Elokuvan keinoin Lusztig kommentoi nykyistä julkisuuskulttuuria: yksilöllisyyden eetos asettuu sisaruutta ja yhteisöllisyyttä vasten. Jakaminen ja yhteisyys näyttäytyvät individualismia vahvempana.

Henkilökohtainen on poliittista

Henkilökohtaisten kokemusten tarkastelu osana rakenteita on yksi 1960-luvulta alkaneen ja 1970-luvulla voimissaan olleen feminismin niin kutsutun ensimmäisen aallon keskeisiä ansioita. Henkilökohtaisen politisointi tarkoittaa esimerkiksi parisuhdeväkivallan laajempien kytkösten osoittamista yksilön (itse-)syyllistämisen sijaan.

Yksityisistä lukijakirjeistä ja niiden kertomusten jakamisesta kasvaa vaikuttava verkosto naisten alistamisen kokemuksia.

Henkilökohtaisen poliittisuus on edelleen yksi naisliikkeen kantavia ideoita. Siihen myös tämä elokuva osaltaan nojautuu. Yksityisistä lukijakirjeistä ja niiden kertomusten jakamisesta kasvaa vaikuttava verkosto naisten alistamisen kokemuksia.

Kirje on lähtökohtaisesti henkilökohtaista viestintää, minulta sinulle osoitettua. Koska lukijakirjeet on kirjoitettu toiveena tulla julkaistuiksi, niiden ääneen lukeminen elokuvassa ei ole eettisesti ongelmallista.

Kirjeiden teemojen yleisyys korostuu kuvauspaikoissa: koskaan ei olla kenenkään kotona, vaan aina ulkotilassa.

Muutos ja pysyvyys

Elokuvaa voi katsoa feminismin tarinana 1970-luvulta tähän hetkeen saakka. Nykynaisten kertomana tarinat saavat miettimään, mikä on muuttunut näinä kohta viitenä vuosikymmenenä. Mikä taas ei?

Ammatillisesti naisilla on nykyisin helpompaa. Nuori nainen poliisiunivormussaan lukee kirjettä, jossa pikkukaupungissa asuva köyhä yksinhuoltaja otti erottuaan riskin ja maksoi tuhat euroa kouluttautuakseen poliisiksi. Valmistuttuaan hän yritti löytää töitä, mutta vastaus oli aina ”ei” vain vaihtelevin perustein. Reilun neljän vuosikymmenen jälkeen kirjeen lukija toimi samassa pikkukaupungissa poliisina.

Silti esimerkiksi rodullistamiseen liittyvät ongelmat eivät ole poistuneet. Mustien naisten kokema syrjintä näyttää elokuvan perusteella pysyneen samankaltaisina. Musta kirjeen kameralle lukenut aktivisti pohtii, että Black Lives Matter -liike tuntuu useimmiten tarkoittavan ”Black Men’s Lives Matter”, mustien miesten elämillä on väliä.

Nykynaisten kertomana tarinat saavat miettimään, mikä on muuttunut näinä kohta viitenä vuosikymmenenä.

Nuori tyttö kuvaa, miten hämmentävää ja silmiä avaavaa oli lukea kirje ja huomata, että seksuaaliseen ahdisteluun liittyvät asiat eivät ole muuttuneet, saati hävinneet, 40 vuodessa. Vaikka #metoo on muuttanut keskusteluilmastoa sekä Yhdysvalloissa että Suomessa, naiset kohtaavat edelleen seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Esimerkkejä kuullaan elokuvassa lukuisia.

Elokuva kiinnittää katsojan huomion ajan kuluun. Rauhallisilla still-kuvillaan ja naisten intensiivistä kameraan katsomista näyttämällä se pakottaa pysähtymään. Yours in Sisterhood antaa yhtä aikaa toivoa ja saa tuntemaan turhautumista siitä, että useat aiheet ovat edelleen liian ajankohtaisia.

Elokuva myös asettaa feministikatsojansa osaksi sukupolvien jatkumoa.

Erojen etiikkaa

Lusztigin elokuva osoittaa ajallisten eroavuuksien lisäksi myös muita eroja. Esimerkiksi Suomessa kysymys ”rodusta” on tullut feministiseen keskusteluun vasta viime vuosina, vaikka Yhdysvalloissa keskustelua käytiin aktiivisesti jo 1970-luvulla. Erityisesti rodullistetut naiset korostavat sekä 1970-luvun kirjeissä että nykylukijoiden pohdinnoissa tarvetta huomata feministien ja feminismien moninaisuus.

Niin kutsuttuja ensimmäisen aallon feminismiä on arvosteltu siitä, että siinä kuului lähinnä valkoisten keskiluokkaisten heteronaisten ääni. Ms.-lehden lukijakirjeet 1970-luvulta osoittavat, että muitakin ääniä oli – vaikka näitä kirjeitä ei lehdessä julkaistukaan.

Elokuvassa on intersektionaalinen, eroja ja niiden hierakisoivaa vaikutusta korostava vire.

Elokuvassa on intersektionaalinen, eroja ja niiden hierakisoivaa vaikutusta korostava vire. Valkoiset keskiluokkaiset naiset ottavat tilaa, mutta sitä ottavat myös mustat aktivistit, eri yhteiskuntaluokkien jäsenet, eritasoisen koulutuksen saaneet, eri seksuaalisia suuntauksia edustavat ja erilaisilla ruumiillisilla ominaisuuksilla varustetut naiset.

Elokuva päästää hyvin erilaisia kokemuksia omaavien naisten tarinat lähelle. Nimi Yours in Sisterhood viittaa kirjeen allekirjoitukseen (”sinun”). Se viittaa myös vertauskuvalliseen sisaruuteen, johon feminismissä on pyritty ja jota on kritisoitu.

Nimivalinta osoittaa, että sisaruus ei ole riidatonta päänsilittämistä ja samanlaisuutta. Se on erimielisyyttä, kiistoja ja eroja. Mutta se on myös yhteisiä, jaettuja kokemuksia. Se on vihollisen, patriarkaatin, vastustamista yhdessä. Se on jakamista.

Voi ajatella, että 1970-luvun feministit ovat meille isosiskoja. Heidän kanssaan voi ja ehkä myös pitää olla eri mieltä. Kiistely ja eri mieltä oleminen on aina kuulunut feminismiin ja sen itsekriittisyyteen ja itsekorjaavuuteen.

Yours in Sisterhood saa arvostamaan menneiden vuosikymmenien feministejä. Saatamme olla heidän kanssaan eri mieltä monesta asiasta, mutta ilman heitä emme ehkä edelleenkään pääsisi puhumaan #metoosta, transihmisten oikeuksista ja sukupuolineutraalista avioliittolaista. Intersektionaalista feminismiä ei olisi ilman heitä, edelläkävijöitä.

Vaiennetut tarinat esiin

Epäilyni siitä, että kaupallisen Ms.-lehden lukijakirjeiden pohjalta tehty elokuva riistäisi menneiden vuosikymmenten naisten henkilökohtaisia kokemuksia tai pönkittäisi markkinavoimia, hälvenevät lopullisesti viimeistään elokuvan lopussa.

Vihoviimeiseen kirjeen lukemista edeltää elokuvassa puhelimen hälytysääni. Kamera näyttää ulkopuolelta vahvasti aidatun tiiliparakin, jota ympäröi piikkilanka. Kasvottomaksi jäävä nainen vastaa puhelimeen ja alkaa lukea kirjettä vuodelta 1977.

Kirjoittaja kertoo vapautuvansa Indianan naisvankilasta viikon kuluttua. Hän vetoaa Ms.-lehden lukijoihin vapautuvien vankien sopeuttamiseksi yhteiskuntaan ja kertoo vankilan epäinhimillisistä oloista.

Kirjeen lukemisen ja sitä seuraavan pitkän hiljaisuuden jälkeen lukija, Indianan naisvankilan vanki itsekin, kertoo, että olot eivät ole 1970-luvun olosuhteista juuri parantuneet. Vangit halutaan murtaa, hiljentää. Lukija suree sitä, että 1970-luvun vangin kirjettä ei julkaistu lehdessä. Samalla hän iloitsee siitä, että se saa julkisuutta nyt.

Elokuvan merkitys hiljennettyjen äänien esille tuomisessa tuntuu entistä suuremmalta.

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 28.1.–3.2.2019.

Tuija Saresma on yliopistotutkija Jyväskylän yliopiston musiikin, taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen Nykykulttuurin tutkimuskeskuksessa. Hän on opettanut nais- ja sukupuolentutkimusta 1990-, 2000- ja 2010-luvuilla.

Julkaisu DocPoint: Sisaruutta vuosikymmenten läpi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.