Perhevapaauudistus määrittelee sukupuolten asemaa yhteiskunnassa

Lapsen kädenjälkiä

Uudistuksen ja hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikan ytimessä on naisen työn tehostaminen, joka koskee niin palkallista kuin palkatontakin työtä.

Pitkään tasa-arvopoliittisen keskustelun aiheena ollut perhevapaauudistus astui voimaan elokuun alussa. Uudistuksen tavoitteena on lisätä työ- ja perhe-elämän tasa-arvoa, ottaa huomioon erilaiset perhemuodot sekä joustavoittaa perhevapaajärjestelmää.

Uudistuksen myötä ansiosidonnaisten perhevapaiden määrä kasvaa ja vanhemmille kiintiöidään niistä yhtä suuri osuus. Kotihoidontuki säilyy ennallaan, eli sitä voi saada lapsen kolmanteen ikävuoteen asti.

Uudistus ei ole ollut helppo. Etenkin nais- ja tasa-arvojärjestöt ovat ajaneet perusteellista perhevapaauudistusta, ja sellainen onkin ollut tasa-arvopolitiikan agendalla koko 2000-luvun ajan. Isien perhevapaiden käytön lisäämistä ja naisten työmarkkina-aseman parantamista tavoittelevat uudistuspyrkimykset ovat kuitenkin aina kaatuneet perheiden valinnanvapautta ja ”lasten etua” painottavien konservatiivipuolueiden vastustukseen. Miksi siis uudistus tapahtui nyt?

Tässä kirjoituksessa tarkastelen perhevapaauudistusta ja sitä koskevaa julkista keskustelua sukupuolipolitiikkana, jossa määritellään lastenhoitoratkaisujen lisäksi sukupuolten asemaa yhteiskunnassa. Asetan perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikan laajempaan hyvinvointivaltion muutoksen kontekstiin. Sille on leimallista pyrkimys parantaa kilpailukykyä lisäämällä työn tarjontaa ja leikkaamalla ja tehostamalla julkisia palveluja sekä sosiaaliturvaa.

Miksi uudistus tapahtui juuri nyt?

Väitän, että perhevapaauudistuksen – ja laajemmin hyvinvointivaltion muutoksen – sukupuolipolitiikan ytimessä on naisten työn tehostaminen, joka koskee niin palkallista kuin palkatontakin työtä.

Tarkastelen naisten työn tehostamispyrkimysten liittämistä tasa-arvoon ja feminismiin. Perhevapaauudistuksesta käydyssä keskustelussa naisten palkallisen ja palkattoman työn yhteiskunnallista merkitystä perustellaan tasa-arvopolitiikalle ja feminismille keskeisten tavoitteiden avulla. Molempien merkitystä perustellaan sen hyödyllisyydellä sekä kansalliselle kilpailukyvylle että naisten omalle vapaudelle ja arvokkuudelle.

Naisten työ hyvinvointivaltion muutoksessa

1990-luvun lamaa on pidetty lähtölaukauksena hyvinvointivaltion suunnanmuutokselle kohti kilpailuvaltiota. Kilpailuvaltioparadigmalle keskeistä on työn tarjonnan lisääminen, mitä on tavoiteltu kiristämällä sosiaali- ja työttömyysturvan ehtoja sekä aktivoimalla työttömiä töihin erilaisten sanktioiden uhalla. 2000-luvulla aktivointipolitiikka on ulottanut työllistämistoimet yhä uusiin väestöryhmiin – myös niihin, joita on aiemmin suojeltu työnteolta hyvinvointipolitiikalla.

Tällaisia ryhmiä ovat esimerkiksi osatyökykyiset, ikääntyvät ja pienten lasten äidit. Ne muodostavat joustavan, mukautuvan ja halvan työvoimaresurssin kilpailukykyisten työmarkkinoiden tarpeisiin.

Kilpailuvaltioparadigmalle tyypillistä on myös julkisen talouden menokuri, johon pyritään leikkaamalla, yksityistämällä ja tehostamalla julkista sektoria sekä siirtämällä valtion tehtäviä kotitalouksien ja yksilöiden vastuulle. Naiset ovat julkisista palveluista ja tulonsiirroista miehiä riippuvaisempia ja työskentelevät miehiä useammin julkisella sektorilla. Siksi nämä toimet heikentävät sukupuolten tasa-arvoa.

Julkisen talouden menokuri lisää naisten palkatonta työtä.

Niillä on kuitenkin myös toinen sukupuolittunut ulottuvuus: ne lisäävät naisten palkatonta työtä. Esimerkiksi omaishoivan lisääminen on valtiolle edullista, mutta lisää naisille kasautuvaa palkatonta työtä.

Naisten palkallinen ja palkaton työ ovat tärkeitä hyvinvointivaltion muutokselle. Kilpailuvaltion kannalta ei olekaan mielekästä ylläpitää sellaista epätasa-arvoista järjestelmää, jossa naiset suljetaan talouden ja yhteiskunnan ulkopuolelle. Naisten työ on kuitenkin kilpailuvaltiolle hyödyllisintä silloin, kun se maksaa mahdollisimman vähän, jos ollenkaan. Hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikassa etenkin taloudellisesti haavoittuvassa asemassa olevia naisia suostutellaan tällaiseen järjestykseen korostamalla palkallisen ja palkattoman työn tasa-arvovaikutuksia.

Työssäkäyvä äiti tasa-arvoisen yhteiskunnan ihanteena

Suomalaisen tasa-arvopolitiikan kulmakivi on kahden elättäjän ja kahden huoltajan malli, jossa sukupuolten roolit ovat mahdollisimman samankaltaiset. Malli toteutuu vain osittain: naisten työllisyysaste on lähellä miesten työllisyysastetta, mutta naiset käyttävät valtaosan perhevapaista.

Naisten pitkien perhevapaiden on katsottu myötävaikuttaneen työelämän tasa-arvo-ongelmiin, kuten sukupuolten palkkaeroihin, naisten uralla etenemisen ongelmiin, nuorten naisten syrjintään ja epätyypillisiin työsuhteisiin. Etenkin kotihoidontukea on pidetty naisten köyhyysansana, joka laskee ansiotasoa läpi elinkaaren. Tasa-arvopolitiikassa perhevapaauudistuksen on ajateltu ratkaisevan monet näistä ongelmista, ja tasa-arvotoimijat ovat ajaneet perhevapaauudistusta pitkään.

Uudistus on kuitenkin ollut poliittisesti vaikea keskustan, kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten vastustuksesta johtuen. Uudistusta kannattavilla vasemmistopuolueilla, vihreillä ja kokoomuksella ei ole ollut vastaavaa paloa uudistuksen ajamiseen. Tasa-arvotoimijoilla ei puolestaan ole ollut riittävästi vaikutusvaltaa.

Keväällä 2016 työmarkkinajärjestöt aloittivat keskustelun perhevapaauudistuksesta esitellessään kannanottoja ja malleja perhevapaauudistukselle. Keskeinen tavoite oli naisten työmarkkina-aseman ja työllisyyden parantaminen. Esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliiton blogissa puolustettiin EK:n perhevapaamallia: ”Suomen etu on saada työllisyysastetta ylös ja se ei onnistu ilman naisten työmarkkina-asemaa parantavaa perhevapaauudistusta.” Naisten työllisyys kytkettiin tasa-arvoon väittämällä, että EK:n malli on esillä olleista malleista ”tasa-arvoisin”.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka hyödyntää feminististä eetosta painottaessaan palkkatyön ja tasa-arvon kytköksiä. Samanaikaisesti sivuutetaan työelämän sukupuolittuneet ja rodullistuneet rakenteet.

Työmarkkinajärjestöjen esitykset herättivät välitöntä vastakaikua ja johtivat Sipilän hallituksen yritykseen uudistaa perhevapaajärjestelmä. Yritys epäonnistui, mutta perhevapaajärjestelmän uudistaminen kirjattiin Rinteen/Marinin hallitusohjelmaan. Uudistus toteutui elokuussa vuonna 2022.

Perhevapaauudistuksen kehystäminen naisten työllisyysreformiksi oli siis tärkeää, jotta se pääsi politiikan agendalle. Vaikka uudistus on tasa-arvopolitiikan pitkäaikainen tavoite, on syytä pohtia, mitä seurauksia työllisyys- ja tasa-arvopoliittisten tavoitteiden liittoutumisella voi olla.

Työllisyyspuhe puhuttelee etenkin korkeakoulutettuja äitejä, joilla on kiinnostava työ, johon palata, sekä puoliso, joka on halukas jakamaan ainakin osan perhevapaista heidän kanssaan. Todellisuudessa nämä äidit kuitenkin palaavat perhevapailta työelämään verrattain nopeasti jo nyt – heidän työllisyytensä ei ole se ”ongelma”, mitä perhevapaauudistuksella pyritään ratkaisemaan.

Perhevapaita käyttävät pisimpään matalasti koulutetut, työttömät tai epätyypillisissä työsuhteissa olevat naiset, usein maahanmuuttajat. Nämä samat väestöryhmät määritellään aktivointipolitiikan keskeisiksi ”ongelmaryhmiksi”, joihin työllistämistoimet erityisesti kohdistetaan. Pienten lasten äitien työllisyyden parantamista tulisikin tarkastella osana laajempaa aktivointipolitiikkaan sisältyvää pyrkimystä lisätä joustavan, mukautuvan ja halvan työvoiman tarjontaa kilpailukykyisen talouden tarpeisiin.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka hyödyntää feminististä eetosta painottaessaan palkkatyön ja tasa-arvon kytköksiä. Osallistuminen palkkatyöhön näyttää tarjoavan mahdollisuutta tasa-arvoon ja kunniallisuuteen etenkin taloudellisesti vähäosaisille naisille. Samanaikaisesti sivuutetaan työelämän sukupuolittuneet ja rodullistuneet rakenteet, jotka tarjoavat monille naisille vain matalapalkkatyötä epätyypillisissä työsuhteissa.

Onko perhepolitiikka työllisyyspolitiikkaa?

Keskustelu perhevapaauudistuksesta työllisyysreformina herätti myös runsaasti vastustusta. Sekä perhevapaauudistusta vastustaneet konservatiivipuolueet kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset että sitä puolustaneet vasemmistopuolueet asettuivat työmarkkinajärjestöjen ja kokoomuksen työllisyyspuhetta vastaan, tosin eri syistä.

Konservatiivit vastustivat työllisyyspuhetta puolustaessaan työ- ja perhe-elämän sukupuolittunutta järjestystä, jota ne pitävät seurauksena vanhempien vapaista valinnoista. Perussuomalaisten perhepoliittisessa ohjelmassa todetaan, ettei perhepolitiikan tule olla työllisyyspolitiikkaa, ja jatketaan: ”Äitien pakottaminen pois kotoa ei lisää työpaikkojen määrää kuin korkeintaan päiväkoteihin.”

Konservatiivit taas korostavat naisten palkkatyön sijaan naisten palkattoman lastenhoitotyön merkitystä yhteiskunnan vauraudelle. Perhevapaat nähdään investointina tulevaan talouskasvuun: syntyvyyden lisäämiseen ja lapsiin tulevana työvoimana. Perussuomalaisten perhepoliittisessa ohjelmassa todetaan, että ”ilman kakuntekijöiden määrän lisääntymistä meillä ei ole tarpeeksi kakkua jaettavaksi”. Kristillisdemokraattien perhepoliittisessa ohjelmassa puolestaan sanotaan, että ”panostukset lapsiperheisiin tuottavat vaurautta ja säästöä pitkällä tähtäimellä”.

Naisten palkkatyön sijaan konservatiivit korostavat naisten palkattoman lastenhoitotyön merkitystä yhteiskunnan vauraudelle.

Myös vasemmistopuolueet vastustivat ajatusta uudistuksesta työllisyysreformina. Hallituksen perhevapaauudistuksen ei arvioida lisäävän naisten työllisyyttä. Uudistuksesta vastannut sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekonen (vas.) totesi, että ”tämä ei ole hallituksen työllisyystoimi” vaan ”investointi perheeseen”. Hän esitti uudistuksen ”rakkaustekona”, joka ”liittyy isän ja lapsen väliseen suhteeseen, jota hallitus haluaa parantaa, mutta myös äidin ja isän parisuhteeseen.”

Sekä konservatiivi- että vasemmistopuolueet puolustivat ”perhearvoja”, vaikkakin eri syistä ja eri seurauksin. Perhearvoilla on tärkeä tehtävä hyvinvointivaltion purkutalkoissa, joissa perheistä on tullut valtion vetäytyessä tärkeä vaurauden, terveyden, koulutuksen ja hyvinvoinnin välittäjä seuraaville sukupolville. Vasemmistopuolueet kuitenkin puolustavat julkisia palveluita ja sosiaaliturvaa sekä tavoittelevat sukupuolittuneen työnjaon purkamista. Puolustaessaan työnjakoa ja naisten palkattoman lastenhoitotyön tärkeyttä konservatiivipuolueet kohtelevat sitä ilmaisena, vaikkakin moraalisesti arvokkaana lahjana.

Tasa-arvo valinnanvapautena

Kuten naisten palkkatyöstä edellä, myös naisten palkattomasta työstä puhuttiin tasa-arvona. Tämä näkyy esimerkiksi Annika Saarikon (kesk.) kohua herättäneessä puheessa, jossa hän sanoi puheiden siitä, että ”suomalaisen naisen tulisi tehdä enemmän työtä” suututtavan häntä.

Saarikon mukaan suomalainen nainen tekee tilastojen valossa jo nyt ”älyttömän paljon työtä”: ”Rakennat tätä maata, rakastat lähimmäistä. Hoidat työn, hoidat lapset, hoidat lapsenlapset, omat vanhempasi, appivanhempasi. Harrastat, teet vapaaehtois- ja talkoohommia ja istutat poisnukkuneiden haudoille kevään tullen kukat.” Lopuksi Saarikko nimitti ahkeria naisia kotimaan sankareiksi.

Saarikon puhe herätti runsaasti kritiikkiä sen konservatiiviseksi mielletyn naiskuvan vuoksi. Saarikko puolustautui kirjoituksellaan, jossa hän totesi: ”Minulle tasa-arvoa on se, että nainen saa toteuttaa omannäköisiään elämänvalintoja. Tasa-arvo on totta vasta silloin, kun emme naisina määrittele toisillemme hyvän elämän kaavaa.”

Tällainen tasa-arvo ei analysoi tai kritisoi sukupuolten erottelua ja hierarkiaa, vaan nostaa naisten palkattoman työn ei-rahallisen arvostuksen kohteeksi. Tasa-arvoa siitä tekee naisten valinnanvapaus. Julkisten palvelujen yksityistämiselle tärkeä valinnanvapauden retoriikka on keskeistä myös suomalaiselle perhevapaapolitiikalle: vaikka äiti voisi käydä töissä ja isä hoitaa lapsia kotona, perheet valitsevat toisin.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka sivuuttaa yhteiskunnan ja talouden sukupuolittuneet rakenteet, jotka tekevät koti- ja lastenhoitotyöstä näkymätöntä, ilmaista tai alipalkattua sekä aliarvostettua.

Kilpailuvaltion emansipoitu – vapautettu – nainen on itsenäisiä, vapaita valintoja tekevä yksilö, joka on irrallaan niistä yhteiskunnan sukupuolittuneista rakenteista, jotka estävät, mahdollistavat tai kannustavat naisia tekemään – tai olemaan tekemättä – valintoja. Valinnanvapaus onkin tärkeä työkalu sellaisen sukupuolipolitiikan juurruttamiseen, jossa naiset palkattomalla työllä ja perheet varallisuudellaan paikkaavat hyvinvointivaltion yhä reikäisemmiksi käyviä turvaverkkoja.

Perhevapaauudistuksen sukupuolipolitiikka esittää naisten palkattoman koti- ja lastenhoitotyön hyödyllisenä, nautinnollisena ja tärkeänä yhteiskunnallisena tehtävänä. Se ylistää äitejä pyyteettömästä palkattomasta työstä lastensa tulevan keskiluokkaisen aseman ja yhteiskunnan hyväksi, tarjoten moraalista hyvitystä heidän omista menetetyistä työtuloistaan ja yhteiskunnallisesta asemastaan. Samanaikaisesti se sivuuttaa yhteiskunnan ja talouden sukupuolittuneet rakenteet, jotka tekevät koti- ja lastenhoitotyöstä näkymätöntä, ilmaista tai alipalkattua sekä aliarvostettua.

Feministiset vaihtoehdot

Talouden ja yhteiskunnan muuttuvia suhteita ymmärtääkseen on tarpeellista kiinnittää huomiota niiden sukupuolipolitiikkaan – ja sukupuolten suhteita ymmärtääkseen on tarpeellista kiinnittää huomiota talouspolitiikkaan. Tasa-arvon esteenä on usein pidetty naisten ulossulkemista talouden ja yhteiskunnan toiminnoista, kuten palkkatyöstä.

Saattaa kuitenkin olla niin, että hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikassa juuri naisten kutsuminen mukaan hyvinvointivaltion muutostalkoisiin ylläpitää sukupuolittunutta, rodullistunutta ja yhteiskuntaluokkien eriarvoisuutta.

Hyvinvointivaltion muutoksen sukupuolipolitiikan ytimessä on naisten palkkatyön ja palkattoman työn tehostaminen. Molemmat pyrkimykset löytävät jalansijaa tasa-arvopolitiikasta ja feminismistä. Sukupuolipolitiikan käyttövoimana on naisten ulossulkemisen sijaan heidän vapautensa: vapaus tehdä palkkatyötä, vapaus tehdä palkatonta työtä – kilpailuvaltio hyötyy molemmista.

Tässä sukupuolipolitiikassa feminismi muotoutuu uusliberaaliksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten itse hankittua taloudellista itsenäisyyttä yhteiskunnan tarjoaman turvan sijaan. Se muotoutuu myös konservatiiviseksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten palkatonta työtä yhteiskunnan tuen korvaajana.

Tässä sukupuolipolitiikassa feminismi muotoutuu uusliberaaliksi feminismiksi, joka juhlistaa naisten itse hankittua taloudellista itsenäisyyttä yhteiskunnan tarjoaman turvan sijaan.

Feminismi on monimuotoinen yhteiskunnallinen liike, joka ei tyhjene uusliberaaleihin ja konservatiivisiin muotoihin. Feminismit tarjoavat monenlaisia reittejä ja päämääriä tasa-arvoiselle ja hyvälle elämälle. Feminismin kytkeminen naisten palkalliseen ja palkattomaan työhön herättää kuitenkin kysymään: millaista on tai olisi feminismi, joka ei kiinnity työhön? Työn monet muodothan kytkeytyvät globaalin yhteiskunnan eroihin ja hierarkioihin, ihmisten ja ympäristön riistoon.

Voisiko yksi feminismin tavoitteista olla työn avulla vapautumisen sijaan vapautuminen riistävästä työstä?

YTT, dosentti Hanna Ylöstalo on sosiologian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Artikkeli perustuu kirjoittajan Social Politics -tiedelehdessä toukokuussa 2022 julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Vieritä ylös