Haavoittuvuuden käsitettä tematisoineita akateemisia seminaareja, esitelmiä ja konferensseja on järjestetty viime vuosina lukemattomia. Haavoittuvuudesta puhuttaessa on nostettu esille paljon tärkeitä asioita.

Yksi keskeinen oppi on, että kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa hänet voidaan määritellä haavoittuvaisessa asemassa olevaksi. Haavoittuvuus on sidoksissa tilanteeseen, aikaan, paikkaan. Ehkä jopa onneen ja epäonneen.

Kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa hänet voidaan määritellä haavoittuvaisessa asemassa olevaksi.

Naiset ovat haavoittuvaisia. Lapset ovat haavoittuvaisia. Vammaiset ihmiset ovat haavoittuvaisia. Etnisiin vähemmistöihin, uskonnollisiin ja rodullistettuihin kuuluvat ovat haavoittuvaisia. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat haavoittuvaisia. Myös valkoiset heteroseksuaaliset miehet voivat olla haavoittuvaisia.

Lopulta ei näytä jäävän jäljelle enää ketään, joka ei olisi haavoittuvainen. Jos haavoittuvaisuutta määritellään sillä tavoin, että kaikki ovat lopulta mahdollisesti haavoittuvaisia, tarkoittaako sana enää mitään?

Mitä haavoittuvuus sisältää?

Samanlaista pohdintaa on käyty kulttuurin käsitteen kohdalla. Jos mikä tahansa voidaan määritellä kulttuuriksi, mitä kulttuuri tarkoittaa vai tarkoittaako se enää mitään? Esimerkiksi Adam Kuper ehdotti jo muutama vuosikymmen sitten, että kulttuurin käsitteen käyttämisestä pitäisi luopua, koska se ei enää lopulta tarkoita mitään.

Tänään kyllä tiedetään, että kulttuurin käsite on erittäin merkityksellinen varsinkin niille, jotka taistelevat oikeudestaan kulttuuriin. Varsinkin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole valta-asemassa, tarvitsevat kulttuurin käsitettä voidakseen vaatia oikeutta omaan kulttuuriinsa.

Monen ei tarvitse tällaista vaatia. He vain porskuttavat elämässään eteenpäin, sillä heidän kulttuurinsa on itsestään selvä, normaali.

Haavoittuvuus lienee hiukan samanlainen termi kuin kulttuuri. Sitä tarvitsee se, joka ei tietyssä tilanteessa ole itsestään selvästi normin mukainen. Mies väkivallan uhrina, pyörätuolissa oleva pyrkimässä rakennukseen, jonne johtavat vain portaat, lapsi, jonka etua ei kuunnella, transsukupuolinen, jolta vaaditaan sterilisaatiota, turvapaikanhakija, joka pelkää palautusta vaaralliseen lähtömaahansa.

Usein haavoittuvuus osuu moninkertaisena: turvapaikanhakijalapsi on moninkertaisesti haavoittuvainen sekä turvattomuudelle, avuttomuudelle, syrjinnälle, rasismille että väkivallalle.

On kiinnostavaa pohtia varsinkin sosiaalisessa mediassa käytyä keskustelua siitä, onko haavoittuvuus oikea käännös sanalle ”vulnerability”. Sisältyykö termiin myös heikkous? Vai ehkä uhka tai vaara? Mitä haavoittuvuus sisältää? Miksi käsite on niin suosittu yhtäkkiä juuri nyt?

Se on suosittu siten, että käsitettä pohditaan useissa seminaareissa ja kirjoissa. Mitä käsitettä käyttämällä halutaan saavuttaa? Tällä hetkellä vaikuttaa, että haavoittuvaisuuden käsite huutaa aina apua, tukea ja solidaarisuutta niiltä, jotka juuri eivät ole haavoittuvaisia.

Haavoittuvuuden määrittely

Toisen haavoittuvuus määritellään aina tietystä valta-asemasta, etuoikeutetusta näkökulmasta. Toisten määritteleminen haavoittuvassa asemassa oleviksi määrittää heidät myös toimenpiteiden kohteiksi, avun vastaanottajiksi.

Haavoittuvuuden määrittelyyn kuuluu siis aimo annos vastuuta tunnistaa oikeat ihmiset ja oikeat tilanteet haavoittuvaisiksi.

Haavoittuvuudesta puhumalla tuotetut valta-asetelmat ja roolit nousevat esille myös akateemisessa yhteisössä. Sopivan esimerkin tästä tarjoaa viime huhtikuussa pidetty Scholars At Risk -konferenssi Berliinissä.

Konferenssin pääpuhujina toimivat professori, Saksan perustuslakituomioistuimen tuomari Susanne Baer, professori Judith Butler Berkeleyn Kalifornian yliopistosta sekä professori, Berliinin valtion museoiden johtaja Markus Hilgert. He kaikki ovat etuoikeutettuja, hienojen virkojen edustajia, itsestään selvien passien omistajia.

Puhujien joukossa oli myös tutkijoita, jotka olivat joutuneet pakenemaan kotimaistaan tieteellisen työnsä vuoksi. Heistä ensimmäinen pääpuhuja oli Nil Mutluer, joka toimi silloin Humboldtin yliopiston sukupuolen- ja julkisoikeuden virkaatekevänä professorina.

Ohjelmassa hänet esiteltiin Scholars voice -nimikkeellä, kuten kaikki muutkin sellaiset tutkijat, joiden tausta oli jossain sellaisessa maassa, missä tieteellisen työn teko ei ollut heille mahdollista.

Mutluer teki heti puheensa alussa selväksi, ettei hän halua tulla kuulluksi uhanalaisena tutkijana. Hän haluaa tulla kuulluksi pätevänä tutkijana.

Tämä sanoma ravisti tilaisuutta, jonka aloituspuheenvuorot olivat nimenomaan painottaneet auttamisen tärkeyttä, asettaen uhan alla työskentelevät tutkijat haavoittuvaisiksi, mutta sitä kautta myös ikään kuin avuttomiksi auttamisen kohteiksi. Mutluer ei sanojensa mukaan halunnut haavoittuvan ”leimaa”. Sen sijaan hän vaati meitä kuuntelemaan häntä aktiivisena toimijana ja tutkijana.

Haavoittuvuuden määrittelyyn kuuluu aimo annos vastuuta tunnistaa oikeat ihmiset ja oikeat tilanteet haavoittuvaisiksi.

Estelle Ferrarese toteaa, että haavoittuvuuden käsitettä käytetään useimmiten ellei peräti aina ”hyvien tunteiden” viitekehyksessä. Tämä johtaa siihen, että kun joku on määritelty haavoittuvaiseksi, häntä on mahdotonta määritellä itsenäiseksi poliittiseksi subjektiksi ja toimijaksi.

Ferrarese ja monet muut tutkijat ovat peräänkuuluttaneet, että tutkijoiden on erityisen tärkeää kiinnittää huomioita niihin rakenteisiin, jotka altistavat ihmisiä tilanteisiin, joissa heidän oma poliittinen toimijuutensa otetaan heiltä pois. Tällaisissa tilanteissa tutkijan eettinen velvollisuus on pohtia, kuka hyötyy haavoittuvuuden käsitteen käytöstä.

Tällä hetkellä käsite vaikuttaa työntävän ihmisiä ulos politiikan ja aktiivisen toimijuuden piiristä. Voisiko sille käydä kuten kulttuurin käsitteelle on käynyt, eli voisiko siitä tulla termi, jonka avulla ihmiset voivat vaatia poliittisia oikeuksia ja mukaanottamista?

Tämä tarkoittaisi sitä, että haavoittuvaisen asemaa voisi käyttää saavuttamaan sellaisia etuja, jotka etuoikeuteussa asemissa olevilla ihmisillä on itsestään selvästi. Se tarkoittaisi selkeää käsitteen semanttista siirtymää, sillä nykyisellään käsite on tyhjä toimijuudesta, kun taas välineenä se tarvitsisi taitavia käyttäjiä.

Tutkijoiden tulisi seurata tätä mahdollista kehitystä tarkkana: kun joku määritellään haavoittuvasssa asemassa olevaksi, on tärkeää tunnistaa, halutaanko häntä voimaannuttaa hänen omilla ehdoillaan. On olemassa se vaara, että vain avustuskoneiston toimijuus vahvistuu ilman haavoittuvassa asemassa oleviksi määriteltyjen ihmisten tai ihmisryhmien aseman vahvistumista.

FT Reetta Toivanen on kestävän kehityksen alkuperäiskansatutkimuksen professori Helsingin yliopistossa, ALL-YOUTH-hankkeen johtaja ja Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikön apulaisjohtaja. 

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Haavoittuvuuden narratiivista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

“Que triste se oye la lluvia, en los techos de cartón…” (“Miten surulliselta kuulostaakaan sade aaltopahvisilla katoilla…”)

Näin kuvaa Los Guaraguao -yhtye kansainvälisesti tunnetussa laulussaan tilannetta, joka on arkipäivää kymmenille tuhansille köyhille ihmisille: kuunnella tuskallisena sadetta, joka rummuttaa taukoamatta aaltopahvista kyhättyjen asuntojen katoilla, ja elää toistamiseen siinä pelossa, että seuraavassa myrskyssä sade ja tuuli ottavat yliotteen kodista.

Globaali talouskasvu ei ole välttämättä lieventänyt globaalia eriarvoisuutta. Esimerkiksi monet Latinalaisen Amerikan maat ovat tätä nykyä alemman keskitulotason maita ja nopeasti kehittyviä talouksia. Samalla useat näistä maista ovat maailman eriarvoisimpia maita.

Kotitalouksien tulo- ja varallisuuseroja mittaavassa Gini-indeksiluokituksessa, jossa luku 0 edustaa täydellistä tasa-arvoa ja 100 täydellistä epätasa-arvoa. Norjan arvo oli vuonna 25,8 ja Suomen arvo 26,9, kun taas Meksikon arvo oli 47,2 ja Brasilian 54,7. Brasiliassa yksi prosentti väestöstä omistaa 46 prosenttia viljelykelpoisesta maasta.

Jyrkkä epätasa-arvo vaikuttaa myös ihmisten mahdollisuuksiin suojautua ja selvitä luonnonkatastrofeista.

Jyrkkä epätasa-arvo vaikuttaa myös ihmisten mahdollisuuksiin suojautua ja selvitä luonnonkatastrofeista. Epätasa-arvon ja ympäristökysymysten yhtymäkohdat ovatkin nousseet viime aikoina suosituiksi tutkimuskysymyksiksi kehitysmaatutkimuksessa.

Luonnonkatastrofit eivät ole vain luonnonilmiöitä

Globaalin ympäristömuutoksen myötä sään ääri-ilmiöt, vaikeasti ennustettavissa olevat ympäristöuhat ja luonnonkatastrofit tulevat todennäköisesti lisääntymään. Samalla katastrofien seuraukset ja arkipäivän ympäristöhaavoittuvuudet jakautuvat entistä epätasaisemmin eri yhteiskuntien, yhteiskuntaluokkien ja ihmisryhmien kesken.

Kyky selviytyä ympäristötuhoista ja arkielämän haavoittuvuuksista ei ole kiinni vain ympäristötiedosta tai asenteista.  Syrjäytyneiden ihmisten vaikeudet selvitä näistä haasteista eivät johdu myöskään pelkästään köyhyydestä, vaan ennen kaikkea ympäristöriskien ja ympäristöhaavoittuvuuksien eriarvoisesta jakautumisesta ja eriarvoistavasta hallinnasta.

Kun pyritään ymmärtämään sellaisia ilmiöitä kuin hurrikaanit, tsunamit, maanjäristykset tai tuhotulvat, on syytä kiinnittää huomiota luonnonvoimien biofyysisiin ominaisuuksiin. Luonnonolosuhteet, kuten sääolot, jokien hydrologiset piirteet, maanpinnanmuodot tai maaperän koostumus asettavat ihmisen toiminnalle tiettyjä reunaehtoja.

Luonto ei tottele tai kunnioita ihmisen määrittämiä sääntöjä tai oikeudenmukaisuuden kriteereitä.

Samalla luonnonvoimat toimivat meidän näkökulmastamme katsottuna usein oikullisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että luonto ei tottele tai kunnioita ihmisen määrittämiä sääntöjä tai oikeudenmukaisuuden kriteereitä.

Silti luonnonkatastrofit eivät ole koskaan puhtaan ”luonnollisia”, samoin kuin ei myöskään ihmisten haavoittuvuus niille.

Ympäristöuhkien määritteleminen, niihin varautuminen ja ympäristöhaavoittuvuuksien hallinta ovat aina myös sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä. Käsitykset siitä, millaiset ilmiöt luokitellaan ympäristöriskeiksi, keiden katsotaan olevan alttiita ympäristöhaavoittuvuuksille ja ketkä ovat syypäitä ympäristökatastrofeihin, pohjautuvat monimutkaisiin sosiaalisiin neuvotteluihin ja poliittisiin kädenvääntöihin.

Syyt siihen, miksi tietyt ihmiset asettuvat asumaan tulvariskialueille, maanvyöryistä kärsiville rinteille, lähelle riskialtista teollisuutta tai saastuneille joutomaille, ovat pitkälti taloudellisia ja poliittisia. Tämän takia ympäristökatastrofien ja niiden seurausten kokonaisvaltainen ymmärtäminen edellyttää laaja-alaista mutta tarkkapiirteistä haavoittuvuuden politiikan tutkimusta.

Haavoittuvuuksien hallinta

Haavoittuvuuden politiikka toimii monella eri yhteiskunnallisella tasolla ja sen vaikutukset ovat usein jyrkän eriarvoisia ja eriarvoistavia – etenkin monissa globaalin etelän hierarkkisissa yhteiskunnissa. Instituutiot, joiden vastuulla on ympäristöuhkien torjunta ja haavoittuvuuksien hallinta toimivat usein kahtiajakoisesti: olemalla monella tapaa läsnä ja monella tapaa poissa ihmisten arkielämän hallinnasta.

Instituutiot ovat läsnä harjoittamalla usein eriarvoistavaa maankäytönsuunnittelua, yhdyskuntasuunnittelua, ympäristöriskien hallintaa ja yhteiskunnallisten palveluiden tarjontaa. Ne pyrkivät kontrolloimaan ongelmallisiksi luokittelemiensa asuinalueiden ja ihmisten epävirallisiksi määriteltyjä asumis-, maankäyttö- ja toimeentulomuotoja. Samalla ne katsovat usein läpi sormien toisaalla tapahtuvaa lakien kiertämistä, jakavat erikoisoikeuksia tietyille ihmisryhmille ja suosivat ympäristöturvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta kyseenalaisia rakennus-, infrastruktuuri- ja luonnonvarojen hyödyntämishankkeita.

Tällä tavalla ne harjoittavat eriyttävää haavoittuvuuden ja vastuullistamisen politiikkaa.

Varsinkin monissa globaalin etelän slummeissa ja köyhissä maaseutukylissä valtio samalla loistaa poissaolollaan. Ei ole tarjolla puhdasta juomavettä, ei likavesien käsittelyä, ei perusterveydenhuoltoa. Poliisi kieltäytyy partioimasta alueilla, jotka luokitellaan rikollisuuden ja väkivallan pesäkkeiksi. Ihmisten altistuminen ympäristöriskeille ja -haavoittuvuuksille on siis vahvasti sosiaalisesti eriytynyttä.

Ympäristöhaavoittuvuudet ovat eittämättä sidoksissa ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin, ihmisten keskinäisiin suhteisiin sekä ympäristöpolitiikkaan ja ympäristöhallintaan.

Ympäristötuhoja ja -haavoittuvuuksia ei voida hallita pelkästään teknologian tai innovatiivisen infrastruktuurin avulla. Tästä esimerkkinä on Meksikossa tutkimani Villahermosan kaupunki ja sitä vuosittain koetelleet katastrofiset tulvat.

Villahermosan tulvia on toistamiseen pyritty ”kesyttämään” rakentamalla patoja, pengerryksiä ja tulvavalleja ja toteuttamalla joen kulkusuunnan muutoksia. Samalla kun näillä hankkeilla on pyritty itsepintaisesti taltuttamaan oikukkaita luonnonvoimia, niillä on myös synnytetty uusia, entistä monimutkaisempia ja eriarvoistavampia ympäristöriskejä.

Suurimpia kärsijöitä näissä muutoksissa ovat ne ihmiset, joilla ei ole varaa asua tulvilta suojatuissa asunnoissa, muuttaa maankäyttömuotojaan sellaisiksi, että sadevedet saadaan valjastettua kastelujärjestelmien avulla tehokkaaseen viljelyskäyttöön eikä ottaa vakuutuksia tulvavahinkojen korvaamiseksi.

Ympäristöhaavoittuvuudet ovat eittämättä sidoksissa ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin, ihmisten keskinäisiin suhteisiin sekä ympäristöpolitiikkaan ja ympäristöhallintaan.

Tutkimukseni kaupunkisuunnittelusta ja tulvariskien hallinnasta eri puolilla Villahermosan kaupunkia – mukaan lukien korkean tulotason hienostoalueet, keskiluokkaiset naapurustot sekä köyhälistökaupunginosat ja slummit – osoittavat selvästi neoliberalistisen kaupunkisuunnittelun ja tulvahallinnan sosiaalisesti eriyttävät ja eriarvoistavat vaikutukset.

Tämä näkyy sekä vesihuoltoon, sanitaatioon, terveydenhuoltoon, yhteiskunnalliseen turvallisuuteen ja koulutukseen liittyvien palveluiden tarjonnassa että tuhotulvien ja muiden ympäristöriskien ennaltaehkäisyssä ja ympäristökatastrofien jälkeisessä jälleenrakennustyössä.

Edustuksellisuus ja erilaisten tarpeiden huomioiminen tärkeää

Ympäristöongelmia on syytä tarkastella sosiaalisten ja ympäristöllisten tekijöiden monimutkaisessa vuorovaikutuksessa muotoutuvina ilmiöinä. Samalla niitä on syytä tarkastella ilmiöinä, jotka ovat historiallisesti muuttuvia, kokemuksellisesti kiinnittyneitä ja poliittisesti kiistanalaisia.

Viime aikoina varsinkin poliittisen ekologian ja ympäristöoikeudenmukaisuuden kentillä on kehitetty uudenlaisia näkökulmia, joiden avulla voimme ymmärtää paremmin ympäristön materiaalisuuden, yhteiskunnallisten rakenteiden, ihmisten kokemusmaailman ja politiikanteon välisiä suhteita.

Oikeudenmukaisuus- ja eriarvoisuuskysymysten ymmärtämiseksi tarvitsemme huolellisia analyyseja myös siitä, miten ympäristön ja luonnonvarojen käytön hyödyt ja haitat jakautuvat eri ihmisten ja yhteiskuntien kesken.

Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota poliittisen edustuksellisuuden kysymyksiin. Kuka saa äänensä kuuluviin poliittisessa päätöksenteossa ja millaisia mahdollisuuksia eri ihmisillä on vaikuttaa elinoloihinsa. Kuten filosofi Nancy Fraser teoksessaan Scales of Justice toteaa: se, että ihmiset tiedostavat olemassa olevat ympäristöriskit tai että he voivat osallistua tulevaisuuden ympäristöuhkien hahmottamiseen, ei vielä takaa, että heillä olisi paremmat mahdollisuudet suojautua näiltä uhilta.

Oleellista on se, että erilaisten ihmisten tarpeet ja toiveet otetaan tasapuolisesti huomioon päätöksenteossa ja politiikkatoimissa.

Kohti vastuullista ympäristöongelmien hallintaa

Ihmisillä on uskomattomia kykyjä selviytyä vaikeistakin olosuhteista. Etenkin monissa globaalin etelän yhteisöissä ja yhteiskunnissa ihmiset käyttävät taitavasti hyväkseen kollektiivista muistia, sosiaalista luovuutta, epävirallista kekseliäisyyttä, käänteistämisen politiikkaa, sosiaalista vastarintaa ja yhteisöllisiä turvaverkostoja pyrkiessään tulkitsemaan menneisyyttä, selviämään nykyhetkestä ja rakentamaan valoisampaa tulevaisuutta.

Samalla on syytä muistaa, että ympäristötuhoista selviytymistä ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen ehkäisyä ei voi sysätä kulttuurisen sopeutumisen tai sosiaalisen voimaantumisen nimissä kokonaan kansalaisten omille hartioille.

Varsinkin monissa poliittisesti epävakaissa ja sosiaalisesti hauraissa yhteiskunnissa ihmiset joutuvat ponnistamaan katastrofeista selviytymisessä ja arkielämän hallinnassa hyvin erilaisista taloudellisista ja sosiaalisista lähtökohdista.

Ympäristötuhoista selviytymistä ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen ehkäisyä ei voi sysätä kulttuurisen sopeutumisen tai sosiaalisen voimaantumisen nimissä kokonaan kansalaisten omille hartioille.

Lisäksi valtiolla on tärkeä rooli ympäristö- ja kehityskysymysten hallinnassa. Tarvitaan pitkäkestoista ympäristöpolitiikkaa ja monimuotoisia yhteiskunnallisia toimia, joilla vähennetään ihmisten altistumista riskeille ja lievennetään arkipäivän haavoittuvuuksia. Tällaisia toimia ovat esimerkiksi puhtaan juomaveden, perusterveydenhuollon, -koulutuksen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden takaaminen kaikille kansalaisille.

Tarvitaan myös monimuotoisia elinympäristöjä, joissa erilaiset ihmiset asuvat, työskentelevät ja kohtaavat päivittäin toisensa. Tällaisilla toimilla voidaan vähentää sosiaalista lokeroitumista ja yhteiskunnallista syrjäytymistä sekä lisätä moniarvoisuutta ja kykyä kohdata erilaisuutta.

Samalla voidaan etsiä uudenlaisia keinoja, joilla varmistetaan se, ettei kyvystä suojautua ympäristöriskeiltä tai yhteiskunnalliselta turvattomuudelta tule vain tiettyjen ihmisryhmien etuoikeus.

Parhaimmillaan ympäristöuhkien hallinta ja yhteiskunnallisten turvaverkostojen luominen nojaavat mukaansatempaavaan ympäristö- ja yhteiskuntapolitiikkaan, jossa ihmiset kokevat olevansa osa mielekästä ja oikeudenmukaista ympäristöhaavoittuvuuksien hallintaa ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lieventämistä. Näiden ilmiöiden analyyttisessa ymmärtämisessä ja syiden ja seurausten tulkinnassa globaalilla tasolla kehitysmaatutkimuksella ja yhteiskunnallisella ympäristötutkimuksella on erityisen paljon annettavaa.

Anja Nygren on kehitysmaatutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Globaali eriarvoisuus ja haavoittuvuuden politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime kädessä onni löytyy omasta sisimmästäsi. Onnellisuuden avaimet ovat aina omissa käsissäsi. […] Onnellisuus kumpuaa omasta elämästäsi ja omista valinnoistasi. (Filosofian akatemia 2010)

Onnellisuudesta ja sen tavoittelusta on tullut ilmiö, jolta ei nykyään voi välttyä. Tästä viestii niin elämäntaitokirjallisuuden, terapeuttisten konsulttipalveluiden, tietoisuustaitojen kuin median luomien representaatioiden valtava kasvu viimeisen vuosikymmenen aikana.

Työelämän organisoinnissa on alettu hyödyntämään psykologisen pääoman käsitettä, jolla pyritään kartoittamaan yksilön ajattelusta, käyttäytymisestä ja hyvinvoinnista kumpuavia psykologisista resursseja. Kyseessä ei ole ainoastaan yksilöitä koskeva ajattelutapa.

YK on pyrkinyt luomaan uutta talouden paradigmaa, jonka ytimessä ei ole enää varallisuus, vaan kansalaisten hyvinvointi. Bruttokansantuotteen rinnalle on ehdotettu uudenlaisia indikaattoreita, jotka kuvaisivat paremmin kansalaisten subjektiivista hyvinvointia.

Kansallisessa poliittisessa kulttuurissa on havaittu muutos hyvinvointivaltiopolitiikasta kohti subjektiivisen hyvinvoinnin hallintaa.

Myös kansallisessa poliittisessa kulttuurissa on havaittu muutos hyvinvointivaltiopolitiikasta kohti subjektiivisen hyvinvoinnin hallintaa. Siinä missä ensin mainittua määrittivät yhteiskunnan turvarakenteet, jälkimmäinen ytimeen on noussut yksilön sisäinen ja ulkoisista rakenteista riippumaton onnellisuuden tunne.

Kehitys on liitetty osaksi yhteiskuntien uusliberalisoitumista koskevaa keskustelua. Onnellisuuden politiikassa korostetaan yksilön omaa vastuuta hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan sekä kritisoidaan lannistaviksi katsottuja yhteiskunnan tarjoamia tukiverkkoja. Lisäksi sen on katsottu korostavan yrittäjämäistä, luovaa ja innovatiivista asennetta kaikilla yksilön elämän osa-alueilla.

Onnellisuuden eetos

Onnellisuuden eetoksen taustalla on ajattelutapa ja tieteenala, jota kutsutaan positiiviseksi psykologiaksi. Sen pyrkimys ei ole keskittyä yksilön heikkouksiin tai hänen menneisyyteensä vaan kultivoida yksilön voimavaroja ja kykyä orientoitua positiivisesti tulevaisuuteen.

Positiivisessa psykologiassa korostetaan, että onnellisuus on ajaton, universaali ja tieteellisillä menetelmillä mitattavissa oleva ilmiö. Peter Seligmanin mukaan positiivinen psykologia käsittelee onnellisuutta samanlaisena ilmiönä kuin tekivät Aristoteles, Vanha testamentti, Buddha tai esimerkiksi Benjamin Franklin. Erona on, että positiivinen psykologia tutkii onnellisuutta tieteellisin menetelmin siinä, missä edelliset ovat onnistuneet ainoastaan spekuloimaan asialla.

Universaalin ja ajattoman onnellisuuskäsityksen myötä positiivisesta psykologiasta kumpuavat käsitteet ja ajattelutavat ovat kyenneet nopeasti leviämään läpi yhteiskunnan. Niitä hyödynnetään niin mielenterveyshoidon kentällä, kouluissa, armeijoissa, työpaikoilla kuin mediakulttuurissa.

Positiivisen psykologian pyrkimys ei ole keskittyä yksilön heikkouksiin tai hänen menneisyyteensä vaan kultivoida yksilön voimavaroja ja kykyä orientoitua positiivisesti tulevaisuuteen.

Tarpeellista onkin tarkastella, kuinka positiivinen psykologia pyrkii tekemään itsensä legitiimiksi ja hyödynnettäväksi yhteiskunnassa sekä millaisia vaihtoehtoisia tapoja käsitellä yksilön hyvinvointia se mahdollisesti tulee samalla sulkeneeksi ulos.

…ja sen varjopuolet

Positiivinen psykologia ja sen tuottama onnellisuuden eetos puhuvat houkuttelevalla kielellä. Kuka ei haluaisi olla onnellinen, hyvinvoiva tai työssään menestyvä? Politiikan tutkimuksen näkökulmasta ilmiö ja sen houkuttelevuus ovat kuitenkin moniulotteisempia kysymyksiä.

Onnellisuuden eetos on saanut onnellisuutta ja subjektiivista hyvinvointia koskevissa yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa vastakäsitteen: haavoittuvuuden eetos. Tällä termillä viitataan niihin puhe- ja järkeilytapoihin, joilla etenkin nuorista aikuisista tehdään terapeuttisten interventioiden potentiaalisia kohteita.

Katse saadaan käännettyä yksilöön itseensä.

Tämän kautta katse saadaan käännettyä yksilöön itseensä. Laajemmat rakenteelliset ongelmat uhkaavat typistyä esimerkiksi yksilön huonoon itsetuntoon tai mielenterveysongelmiin. Terapeuttisilla ja psykologisoivilla ajattelu- ja toimintatavoilla yksilöä houkutellaan tunnistamaan oman hyvinvoinnin piirteitä ja kantamaan niistä henkilökohtaista vastuuta.

Haavoittuvuuden eetosta tarkastelleiden tutkijoiden mukaan suurin huoli haavoittuvuuden eetoksessa on se, että samalla, kun yksittäisiä nuoria vastuullistetaan asioista, joihin heillä ei välttämättä ole vaikutusvaltaa, taloudelliset leikkaukset kohdistuvat juuri niihin tukitoimiin ja -rakenteisiin, jotka voisivat auttaa näiden ongelmien ratkaisemisessa.

Vuoden 2016 Nuorisobarometrista käy ilmi, että suomalaisen nuorison ajatuksissa oma tulevaisuus näyttää varsin epävarmalta. Riskit kohdistuvat erityisesti toimeentuloon, ja nuoret näkevät, että heidän on itse kannettava tästä vastuu ilman yhteiskunnan turvaverkkoja. Samaan aikaan kun onnellisuus ja hyvinvointi on laajasti nimetty yksilön henkilökohtaiseksi haasteeksi, sen toteutumisen riskit on myös sälytetty yksilön harteille.

Laajemmin katsottuna onnellisuuden eetos piirtää hyvin kapean kuvan hyvinvoinnista ja sen ehdoista. Tekemällä itsestään korvaamattoman tieteellisen määrittelijän onnellisuudelle tulee se samalla rajanneeksi ulos osan mielihyvän ja tyytyväisyyden tunteista. Yhdistettynä poliittisiin toimenpiteisiin onnellisuuden eetos luo normatiivisia odotuksia esimerkiksi sille, miten ymmärrämme hyvän kansalaisuuden.

Yksilöä vastuullistavan puhetavan lisäksi onnellisuuden eetos saattaa luoda eräänlaisen odotustilan, jossa onnellisuutta ei voida koskaan lopulta saavuttaa.

Yksilöä vastuullistavan puhetavan lisäksi onnellisuuden eetos saattaa luoda eräänlaisen odotustilan, jossa onnellisuutta ei voida koskaan lopulta saavuttaa. Se jättää yksilön tilaan, jossa hän tuntee olevansa jatkuvasti ei-onnellinen tai ainakin haavoittuva. Juuri tässä piilee onnellisuuden eetoksen ja positiivisen psykologian voima sekä kyky tehdä itsensä yhteiskunnallisesti tärkeäksi.

YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija. KT, dosentti Antti Saari on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Onnellisuuden ja haavoittuvuuden politiikat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.