Haavoittuvuuden narratiivista

Kuva: Rendiansyah Nugroho / Unsplash (CC0)
Lukuaika: 4 min. 

Puheella haavoittuvuudesta pyritään tekemään näkyväksi muutoin helposti piiloon jäävää syrjäytymistä. Ihmisen tai ihmisryhmän määritteleminen haavoittuvaiseksi on kuitenkin myös ongelmallista, sillä se saattaa toisintaa stereotyyppistä ajattelutapaa vähemmistöistä.

Haavoittuvuuden käsitettä tematisoineita akateemisia seminaareja, esitelmiä ja konferensseja on järjestetty viime vuosina lukemattomia. Haavoittuvuudesta puhuttaessa on nostettu esille paljon tärkeitä asioita.

Yksi keskeinen oppi on, että kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa hänet voidaan määritellä haavoittuvaisessa asemassa olevaksi. Haavoittuvuus on sidoksissa tilanteeseen, aikaan, paikkaan. Ehkä jopa onneen ja epäonneen.

Kuka tahansa voi joutua tilanteeseen, jossa hänet voidaan määritellä haavoittuvaisessa asemassa olevaksi.

Naiset ovat haavoittuvaisia. Lapset ovat haavoittuvaisia. Vammaiset ihmiset ovat haavoittuvaisia. Etnisiin vähemmistöihin, uskonnollisiin ja rodullistettuihin kuuluvat ovat haavoittuvaisia. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat haavoittuvaisia. Myös valkoiset heteroseksuaaliset miehet voivat olla haavoittuvaisia.

Lopulta ei näytä jäävän jäljelle enää ketään, joka ei olisi haavoittuvainen. Jos haavoittuvaisuutta määritellään sillä tavoin, että kaikki ovat lopulta mahdollisesti haavoittuvaisia, tarkoittaako sana enää mitään?

Mitä haavoittuvuus sisältää?

Samanlaista pohdintaa on käyty kulttuurin käsitteen kohdalla. Jos mikä tahansa voidaan määritellä kulttuuriksi, mitä kulttuuri tarkoittaa vai tarkoittaako se enää mitään? Esimerkiksi Adam Kuper ehdotti jo muutama vuosikymmen sitten, että kulttuurin käsitteen käyttämisestä pitäisi luopua, koska se ei enää lopulta tarkoita mitään.

Tänään kyllä tiedetään, että kulttuurin käsite on erittäin merkityksellinen varsinkin niille, jotka taistelevat oikeudestaan kulttuuriin. Varsinkin sellaiset ihmiset, jotka eivät ole valta-asemassa, tarvitsevat kulttuurin käsitettä voidakseen vaatia oikeutta omaan kulttuuriinsa.

Monen ei tarvitse tällaista vaatia. He vain porskuttavat elämässään eteenpäin, sillä heidän kulttuurinsa on itsestään selvä, normaali.

Haavoittuvuus lienee hiukan samanlainen termi kuin kulttuuri. Sitä tarvitsee se, joka ei tietyssä tilanteessa ole itsestään selvästi normin mukainen. Mies väkivallan uhrina, pyörätuolissa oleva pyrkimässä rakennukseen, jonne johtavat vain portaat, lapsi, jonka etua ei kuunnella, transsukupuolinen, jolta vaaditaan sterilisaatiota, turvapaikanhakija, joka pelkää palautusta vaaralliseen lähtömaahansa.

Usein haavoittuvuus osuu moninkertaisena: turvapaikanhakijalapsi on moninkertaisesti haavoittuvainen sekä turvattomuudelle, avuttomuudelle, syrjinnälle, rasismille että väkivallalle.

On kiinnostavaa pohtia varsinkin sosiaalisessa mediassa käytyä keskustelua siitä, onko haavoittuvuus oikea käännös sanalle ”vulnerability”. Sisältyykö termiin myös heikkous? Vai ehkä uhka tai vaara? Mitä haavoittuvuus sisältää? Miksi käsite on niin suosittu yhtäkkiä juuri nyt?

Se on suosittu siten, että käsitettä pohditaan useissa seminaareissa ja kirjoissa. Mitä käsitettä käyttämällä halutaan saavuttaa? Tällä hetkellä vaikuttaa, että haavoittuvaisuuden käsite huutaa aina apua, tukea ja solidaarisuutta niiltä, jotka juuri eivät ole haavoittuvaisia.

Haavoittuvuuden määrittely

Toisen haavoittuvuus määritellään aina tietystä valta-asemasta, etuoikeutetusta näkökulmasta. Toisten määritteleminen haavoittuvassa asemassa oleviksi määrittää heidät myös toimenpiteiden kohteiksi, avun vastaanottajiksi.

Haavoittuvuuden määrittelyyn kuuluu siis aimo annos vastuuta tunnistaa oikeat ihmiset ja oikeat tilanteet haavoittuvaisiksi.

Haavoittuvuudesta puhumalla tuotetut valta-asetelmat ja roolit nousevat esille myös akateemisessa yhteisössä. Sopivan esimerkin tästä tarjoaa viime huhtikuussa pidetty Scholars At Risk -konferenssi Berliinissä.

Konferenssin pääpuhujina toimivat professori, Saksan perustuslakituomioistuimen tuomari Susanne Baer, professori Judith Butler Berkeleyn Kalifornian yliopistosta sekä professori, Berliinin valtion museoiden johtaja Markus Hilgert. He kaikki ovat etuoikeutettuja, hienojen virkojen edustajia, itsestään selvien passien omistajia.

Puhujien joukossa oli myös tutkijoita, jotka olivat joutuneet pakenemaan kotimaistaan tieteellisen työnsä vuoksi. Heistä ensimmäinen pääpuhuja oli Nil Mutluer, joka toimi silloin Humboldtin yliopiston sukupuolen- ja julkisoikeuden virkaatekevänä professorina.

Ohjelmassa hänet esiteltiin Scholars voice -nimikkeellä, kuten kaikki muutkin sellaiset tutkijat, joiden tausta oli jossain sellaisessa maassa, missä tieteellisen työn teko ei ollut heille mahdollista.

Mutluer teki heti puheensa alussa selväksi, ettei hän halua tulla kuulluksi uhanalaisena tutkijana. Hän haluaa tulla kuulluksi pätevänä tutkijana.

Tämä sanoma ravisti tilaisuutta, jonka aloituspuheenvuorot olivat nimenomaan painottaneet auttamisen tärkeyttä, asettaen uhan alla työskentelevät tutkijat haavoittuvaisiksi, mutta sitä kautta myös ikään kuin avuttomiksi auttamisen kohteiksi. Mutluer ei sanojensa mukaan halunnut haavoittuvan ”leimaa”. Sen sijaan hän vaati meitä kuuntelemaan häntä aktiivisena toimijana ja tutkijana.

Haavoittuvuuden määrittelyyn kuuluu aimo annos vastuuta tunnistaa oikeat ihmiset ja oikeat tilanteet haavoittuvaisiksi.

Estelle Ferrarese toteaa, että haavoittuvuuden käsitettä käytetään useimmiten ellei peräti aina ”hyvien tunteiden” viitekehyksessä. Tämä johtaa siihen, että kun joku on määritelty haavoittuvaiseksi, häntä on mahdotonta määritellä itsenäiseksi poliittiseksi subjektiksi ja toimijaksi.

Ferrarese ja monet muut tutkijat ovat peräänkuuluttaneet, että tutkijoiden on erityisen tärkeää kiinnittää huomioita niihin rakenteisiin, jotka altistavat ihmisiä tilanteisiin, joissa heidän oma poliittinen toimijuutensa otetaan heiltä pois. Tällaisissa tilanteissa tutkijan eettinen velvollisuus on pohtia, kuka hyötyy haavoittuvuuden käsitteen käytöstä.

Tällä hetkellä käsite vaikuttaa työntävän ihmisiä ulos politiikan ja aktiivisen toimijuuden piiristä. Voisiko sille käydä kuten kulttuurin käsitteelle on käynyt, eli voisiko siitä tulla termi, jonka avulla ihmiset voivat vaatia poliittisia oikeuksia ja mukaanottamista?

Tämä tarkoittaisi sitä, että haavoittuvaisen asemaa voisi käyttää saavuttamaan sellaisia etuja, jotka etuoikeuteussa asemissa olevilla ihmisillä on itsestään selvästi. Se tarkoittaisi selkeää käsitteen semanttista siirtymää, sillä nykyisellään käsite on tyhjä toimijuudesta, kun taas välineenä se tarvitsisi taitavia käyttäjiä.

Tutkijoiden tulisi seurata tätä mahdollista kehitystä tarkkana: kun joku määritellään haavoittuvasssa asemassa olevaksi, on tärkeää tunnistaa, halutaanko häntä voimaannuttaa hänen omilla ehdoillaan. On olemassa se vaara, että vain avustuskoneiston toimijuus vahvistuu ilman haavoittuvassa asemassa oleviksi määriteltyjen ihmisten tai ihmisryhmien aseman vahvistumista.

FT Reetta Toivanen on kestävän kehityksen alkuperäiskansatutkimuksen professori Helsingin yliopistossa, ALL-YOUTH-hankkeen johtaja ja Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikön apulaisjohtaja. 

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*