Globaali eriarvoisuus ja haavoittuvuuden politiikka

Lukuaika: 5 min. 

Globaali eriarvoisuus kietoutuu monin tavoin yhteen ympäristökysymysten kanssa. Ympäristöuhkien määritteleminen, niihin varautuminen ja ympäristöhaavoittuvuuksien hallinta ovat aina myös sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä.

Que triste se oye la lluvia, en los techos de cartón…” (“Miten surulliselta kuulostaakaan sade aaltopahvisilla katoilla…”)

Näin kuvaa Los Guaraguao -yhtye kansainvälisesti tunnetussa laulussaan tilannetta, joka on arkipäivää kymmenille tuhansille köyhille ihmisille: kuunnella tuskallisena sadetta, joka rummuttaa taukoamatta aaltopahvista kyhättyjen asuntojen katoilla, ja elää toistamiseen siinä pelossa, että seuraavassa myrskyssä sade ja tuuli ottavat yliotteen kodista.

Globaali talouskasvu ei ole välttämättä lieventänyt globaalia eriarvoisuutta. Esimerkiksi monet Latinalaisen Amerikan maat ovat tätä nykyä alemman keskitulotason maita ja nopeasti kehittyviä talouksia. Samalla useat näistä maista ovat maailman eriarvoisimpia maita.

Kotitalouksien tulo- ja varallisuuseroja mittaavassa Gini-indeksiluokituksessa, jossa luku 0 edustaa täydellistä tasa-arvoa ja 100 täydellistä epätasa-arvoa. Norjan arvo oli vuonna 25,8 ja Suomen arvo 26,9, kun taas Meksikon arvo oli 47,2 ja Brasilian 54,7. Brasiliassa yksi prosentti väestöstä omistaa 46 prosenttia viljelykelpoisesta maasta.

Jyrkkä epätasa-arvo vaikuttaa myös ihmisten mahdollisuuksiin suojautua ja selvitä luonnonkatastrofeista.

Jyrkkä epätasa-arvo vaikuttaa myös ihmisten mahdollisuuksiin suojautua ja selvitä luonnonkatastrofeista. Epätasa-arvon ja ympäristökysymysten yhtymäkohdat ovatkin nousseet viime aikoina suosituiksi tutkimuskysymyksiksi kehitysmaatutkimuksessa.

Luonnonkatastrofit eivät ole vain luonnonilmiöitä

Globaalin ympäristömuutoksen myötä sään ääri-ilmiöt, vaikeasti ennustettavissa olevat ympäristöuhat ja luonnonkatastrofit tulevat todennäköisesti lisääntymään. Samalla katastrofien seuraukset ja arkipäivän ympäristöhaavoittuvuudet jakautuvat entistä epätasaisemmin eri yhteiskuntien, yhteiskuntaluokkien ja ihmisryhmien kesken.

Kyky selviytyä ympäristötuhoista ja arkielämän haavoittuvuuksista ei ole kiinni vain ympäristötiedosta tai asenteista.  Syrjäytyneiden ihmisten vaikeudet selvitä näistä haasteista eivät johdu myöskään pelkästään köyhyydestä, vaan ennen kaikkea ympäristöriskien ja ympäristöhaavoittuvuuksien eriarvoisesta jakautumisesta ja eriarvoistavasta hallinnasta.

Kun pyritään ymmärtämään sellaisia ilmiöitä kuin hurrikaanit, tsunamit, maanjäristykset tai tuhotulvat, on syytä kiinnittää huomiota luonnonvoimien biofyysisiin ominaisuuksiin. Luonnonolosuhteet, kuten sääolot, jokien hydrologiset piirteet, maanpinnanmuodot tai maaperän koostumus asettavat ihmisen toiminnalle tiettyjä reunaehtoja.

Luonto ei tottele tai kunnioita ihmisen määrittämiä sääntöjä tai oikeudenmukaisuuden kriteereitä.

Samalla luonnonvoimat toimivat meidän näkökulmastamme katsottuna usein oikullisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että luonto ei tottele tai kunnioita ihmisen määrittämiä sääntöjä tai oikeudenmukaisuuden kriteereitä.

Silti luonnonkatastrofit eivät ole koskaan puhtaan ”luonnollisia”, samoin kuin ei myöskään ihmisten haavoittuvuus niille.

Ympäristöuhkien määritteleminen, niihin varautuminen ja ympäristöhaavoittuvuuksien hallinta ovat aina myös sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä. Käsitykset siitä, millaiset ilmiöt luokitellaan ympäristöriskeiksi, keiden katsotaan olevan alttiita ympäristöhaavoittuvuuksille ja ketkä ovat syypäitä ympäristökatastrofeihin, pohjautuvat monimutkaisiin sosiaalisiin neuvotteluihin ja poliittisiin kädenvääntöihin.

Syyt siihen, miksi tietyt ihmiset asettuvat asumaan tulvariskialueille, maanvyöryistä kärsiville rinteille, lähelle riskialtista teollisuutta tai saastuneille joutomaille, ovat pitkälti taloudellisia ja poliittisia. Tämän takia ympäristökatastrofien ja niiden seurausten kokonaisvaltainen ymmärtäminen edellyttää laaja-alaista mutta tarkkapiirteistä haavoittuvuuden politiikan tutkimusta.

Haavoittuvuuksien hallinta

Haavoittuvuuden politiikka toimii monella eri yhteiskunnallisella tasolla ja sen vaikutukset ovat usein jyrkän eriarvoisia ja eriarvoistavia – etenkin monissa globaalin etelän hierarkkisissa yhteiskunnissa. Instituutiot, joiden vastuulla on ympäristöuhkien torjunta ja haavoittuvuuksien hallinta toimivat usein kahtiajakoisesti: olemalla monella tapaa läsnä ja monella tapaa poissa ihmisten arkielämän hallinnasta.

Instituutiot ovat läsnä harjoittamalla usein eriarvoistavaa maankäytönsuunnittelua, yhdyskuntasuunnittelua, ympäristöriskien hallintaa ja yhteiskunnallisten palveluiden tarjontaa. Ne pyrkivät kontrolloimaan ongelmallisiksi luokittelemiensa asuinalueiden ja ihmisten epävirallisiksi määriteltyjä asumis-, maankäyttö- ja toimeentulomuotoja. Samalla ne katsovat usein läpi sormien toisaalla tapahtuvaa lakien kiertämistä, jakavat erikoisoikeuksia tietyille ihmisryhmille ja suosivat ympäristöturvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta kyseenalaisia rakennus-, infrastruktuuri- ja luonnonvarojen hyödyntämishankkeita.

Tällä tavalla ne harjoittavat eriyttävää haavoittuvuuden ja vastuullistamisen politiikkaa.

Varsinkin monissa globaalin etelän slummeissa ja köyhissä maaseutukylissä valtio samalla loistaa poissaolollaan. Ei ole tarjolla puhdasta juomavettä, ei likavesien käsittelyä, ei perusterveydenhuoltoa. Poliisi kieltäytyy partioimasta alueilla, jotka luokitellaan rikollisuuden ja väkivallan pesäkkeiksi. Ihmisten altistuminen ympäristöriskeille ja -haavoittuvuuksille on siis vahvasti sosiaalisesti eriytynyttä.

Ympäristöhaavoittuvuudet ovat eittämättä sidoksissa ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin, ihmisten keskinäisiin suhteisiin sekä ympäristöpolitiikkaan ja ympäristöhallintaan.

Ympäristötuhoja ja -haavoittuvuuksia ei voida hallita pelkästään teknologian tai innovatiivisen infrastruktuurin avulla. Tästä esimerkkinä on Meksikossa tutkimani Villahermosan kaupunki ja sitä vuosittain koetelleet katastrofiset tulvat.

Villahermosan tulvia on toistamiseen pyritty ”kesyttämään” rakentamalla patoja, pengerryksiä ja tulvavalleja ja toteuttamalla joen kulkusuunnan muutoksia. Samalla kun näillä hankkeilla on pyritty itsepintaisesti taltuttamaan oikukkaita luonnonvoimia, niillä on myös synnytetty uusia, entistä monimutkaisempia ja eriarvoistavampia ympäristöriskejä.

Suurimpia kärsijöitä näissä muutoksissa ovat ne ihmiset, joilla ei ole varaa asua tulvilta suojatuissa asunnoissa, muuttaa maankäyttömuotojaan sellaisiksi, että sadevedet saadaan valjastettua kastelujärjestelmien avulla tehokkaaseen viljelyskäyttöön eikä ottaa vakuutuksia tulvavahinkojen korvaamiseksi.

Ympäristöhaavoittuvuudet ovat eittämättä sidoksissa ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin, ihmisten keskinäisiin suhteisiin sekä ympäristöpolitiikkaan ja ympäristöhallintaan.

Tutkimukseni kaupunkisuunnittelusta ja tulvariskien hallinnasta eri puolilla Villahermosan kaupunkia – mukaan lukien korkean tulotason hienostoalueet, keskiluokkaiset naapurustot sekä köyhälistökaupunginosat ja slummit – osoittavat selvästi neoliberalistisen kaupunkisuunnittelun ja tulvahallinnan sosiaalisesti eriyttävät ja eriarvoistavat vaikutukset.

Tämä näkyy sekä vesihuoltoon, sanitaatioon, terveydenhuoltoon, yhteiskunnalliseen turvallisuuteen ja koulutukseen liittyvien palveluiden tarjonnassa että tuhotulvien ja muiden ympäristöriskien ennaltaehkäisyssä ja ympäristökatastrofien jälkeisessä jälleenrakennustyössä.

Edustuksellisuus ja erilaisten tarpeiden huomioiminen tärkeää

Ympäristöongelmia on syytä tarkastella sosiaalisten ja ympäristöllisten tekijöiden monimutkaisessa vuorovaikutuksessa muotoutuvina ilmiöinä. Samalla niitä on syytä tarkastella ilmiöinä, jotka ovat historiallisesti muuttuvia, kokemuksellisesti kiinnittyneitä ja poliittisesti kiistanalaisia.

Viime aikoina varsinkin poliittisen ekologian ja ympäristöoikeudenmukaisuuden kentillä on kehitetty uudenlaisia näkökulmia, joiden avulla voimme ymmärtää paremmin ympäristön materiaalisuuden, yhteiskunnallisten rakenteiden, ihmisten kokemusmaailman ja politiikanteon välisiä suhteita.

Oikeudenmukaisuus- ja eriarvoisuuskysymysten ymmärtämiseksi tarvitsemme huolellisia analyyseja myös siitä, miten ympäristön ja luonnonvarojen käytön hyödyt ja haitat jakautuvat eri ihmisten ja yhteiskuntien kesken.

Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota poliittisen edustuksellisuuden kysymyksiin. Kuka saa äänensä kuuluviin poliittisessa päätöksenteossa ja millaisia mahdollisuuksia eri ihmisillä on vaikuttaa elinoloihinsa. Kuten filosofi Nancy Fraser teoksessaan Scales of Justice toteaa: se, että ihmiset tiedostavat olemassa olevat ympäristöriskit tai että he voivat osallistua tulevaisuuden ympäristöuhkien hahmottamiseen, ei vielä takaa, että heillä olisi paremmat mahdollisuudet suojautua näiltä uhilta.

Oleellista on se, että erilaisten ihmisten tarpeet ja toiveet otetaan tasapuolisesti huomioon päätöksenteossa ja politiikkatoimissa.

Kohti vastuullista ympäristöongelmien hallintaa

Ihmisillä on uskomattomia kykyjä selviytyä vaikeistakin olosuhteista. Etenkin monissa globaalin etelän yhteisöissä ja yhteiskunnissa ihmiset käyttävät taitavasti hyväkseen kollektiivista muistia, sosiaalista luovuutta, epävirallista kekseliäisyyttä, käänteistämisen politiikkaa, sosiaalista vastarintaa ja yhteisöllisiä turvaverkostoja pyrkiessään tulkitsemaan menneisyyttä, selviämään nykyhetkestä ja rakentamaan valoisampaa tulevaisuutta.

Samalla on syytä muistaa, että ympäristötuhoista selviytymistä ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen ehkäisyä ei voi sysätä kulttuurisen sopeutumisen tai sosiaalisen voimaantumisen nimissä kokonaan kansalaisten omille hartioille.

Varsinkin monissa poliittisesti epävakaissa ja sosiaalisesti hauraissa yhteiskunnissa ihmiset joutuvat ponnistamaan katastrofeista selviytymisessä ja arkielämän hallinnassa hyvin erilaisista taloudellisista ja sosiaalisista lähtökohdista.

Ympäristötuhoista selviytymistä ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen ehkäisyä ei voi sysätä kulttuurisen sopeutumisen tai sosiaalisen voimaantumisen nimissä kokonaan kansalaisten omille hartioille.

Lisäksi valtiolla on tärkeä rooli ympäristö- ja kehityskysymysten hallinnassa. Tarvitaan pitkäkestoista ympäristöpolitiikkaa ja monimuotoisia yhteiskunnallisia toimia, joilla vähennetään ihmisten altistumista riskeille ja lievennetään arkipäivän haavoittuvuuksia. Tällaisia toimia ovat esimerkiksi puhtaan juomaveden, perusterveydenhuollon, -koulutuksen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden takaaminen kaikille kansalaisille.

Tarvitaan myös monimuotoisia elinympäristöjä, joissa erilaiset ihmiset asuvat, työskentelevät ja kohtaavat päivittäin toisensa. Tällaisilla toimilla voidaan vähentää sosiaalista lokeroitumista ja yhteiskunnallista syrjäytymistä sekä lisätä moniarvoisuutta ja kykyä kohdata erilaisuutta.

Samalla voidaan etsiä uudenlaisia keinoja, joilla varmistetaan se, ettei kyvystä suojautua ympäristöriskeiltä tai yhteiskunnalliselta turvattomuudelta tule vain tiettyjen ihmisryhmien etuoikeus.

Parhaimmillaan ympäristöuhkien hallinta ja yhteiskunnallisten turvaverkostojen luominen nojaavat mukaansatempaavaan ympäristö- ja yhteiskuntapolitiikkaan, jossa ihmiset kokevat olevansa osa mielekästä ja oikeudenmukaista ympäristöhaavoittuvuuksien hallintaa ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lieventämistä. Näiden ilmiöiden analyyttisessa ymmärtämisessä ja syiden ja seurausten tulkinnassa globaalilla tasolla kehitysmaatutkimuksella ja yhteiskunnallisella ympäristötutkimuksella on erityisen paljon annettavaa.

Anja Nygren on kehitysmaatutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Lisää aiheesta

Leave a comment

Your email address will not be published.


*