Julkisuudessa kansalaistottelemattomuudesta on puhuttu viime aikoina paljon, ja aihetta koskevassa kansainvälisessä teoriakeskustelussa on esiintynyt varsin vaikeasti suomennettava englanninkielinen käsite uncivil disobedience, joka eroaa rawlsilaisesta kansalaistottelemattomuudesta. Filosofi John Ralwsille kansalaistottelemattomuus on omilla kasvoilla tapahtuva julkinen ja poliittinen teko, jonka tarkoituksena on muuttaa hallituksen politiikkaa tai lakia. Teko on lainvastainen ja se osoitetaan poliittiselle enemmistölle. Lisäksi tekoa oikeuttavat ja ohjaavat poliittiset periaatteet.

Rawlsille kansalaistottelemattomuudessa on kyse velvollisuuksien ristiriidan ongelmasta, joka voi syntyä ainoastaan oikeudenmukaisessa demokraattisessa valtiossa. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on yrittää käsitteellistää suomeksi esimerkiksi filosofian ja politiikkatieteiden apulaisprofessori Candice Delmasin käyttämää käsitettä uncivil disobedience ottamalla lähtökohdaksi tolkun ihmisen ja tolkun tottelemattomuuden. Delmasin mukaan liberaaleissa demokraattisissa valtioissa epäoikeudenmukaisuutta voidaan vastustaa jopa poliittisilla mellakoilla, jotka ovat tottelemattomuuden muotoja, joita Rawlsin olisi vaikea hyväksyä.

Filosofi John Ralwsille kansalaistottelemattomuus on omilla kasvoilla tapahtuva julkinen ja poliittinen teko, jonka tarkoituksena on muuttaa hallituksen politiikkaa tai lakia.

Tolkun ihminen antaa yhden avaimen hahmottaa viime aikoina käytyä kansainvälistä erityisesti politiikkatieteissä käytyä teoriakeskustelua tottelemattomuuteen – etenkin kansalaistottelemattomuuteen – liittyen. Kirjailija Jyri Paretskoin ”tolkun ihmisen” käsitteenä tunnetuksi tehneen kolumnin avulla lähden hahmottelemaan kahta tottelemattomuuden muotoa, jotka kuitenkin liittyvät toisiinsa.

Tolkun ihminen

Tolkun ihmisten käsite suomalaisessa julkisessa keskustelussa pohjaa Jyri Paretskoin vuonna 2016 kirjoittamaan ja Iisalmen Sanomissa julkaistuun kolumniin. Käsite lähti elämään julkisuudessa omaa elämäänsä ja sitä kehuttiin ja kritisoitiin laajalti.

Paretskoin kolumnissa tolkun ihminen sijoittuu ääripäiden väliin nimenomaan maahanmuuttokysymyksissä.  Tolkun ihminen toivoo turvallisuutta, jonka koettiin järkkyneen vuonna 2015 lisääntyneiden turvapaikanhakijoiden myötä, mutta ymmärtää, ettei Suomessa tarvita katupartioita. Hän haluaa rikoksiin kovempia rangaistuksia, mutta ymmärtää, että valtio on sitoutunut noudattamaan lakia, asetuksia ja säädöksiä. Lisäksi tolkun ihminen ei huutele keskustelupalstoilla nimettömänä vaan ottaa vastuun sanomisistaan ja on valmis seisomaan sanojensa takana.

Filosofian apulaisprofessori Jouni-Matti Kuukkanen moitti tolkun ihmistä tolkuttomaksi käsitteeksi, jonka voidaan käsittää tarkoittavan niin järkevyyttä kuin maltillisuuttakin. Kuukkasen mukaan tolkun ihminen on käsite, jonka jokainen voi lopulta nähdä haluamallaan tavalla.

Paretskoin kolumnissa tolkun ihminen sijoittuu ääripäiden väliin nimenomaan maahanmuuttokysymyksissä.

Paretskoi määritteli tolkun ihmisen ääripäiden välissä olevaksi enemmistöksi, ja käsitteenä tolkun ihminen tuokin mieleen Yhdysvaltain entisen presidentin Richard Nixonin puheet ”hiljaisesta enemmistöstä”. Vuonna 1969 Nixon vetosi televisiopuheessaan kansalaisiin, jotka eivät osallistu julkiseen keskusteluun ja Vietnamin sotaa vastaan järjestettäviin mielenosoituksiin ”hiljaisena enemmistönä”, joka on poliittisesti hänen puolellaan.

Vuonna 2020 Paretskoi kertoi Ylen haastattelussa kolumnin nopeasta leviämisestä sosiaalisessa mediassa, sekä siitä, miten iltapäivälehdissä jo pian testattiin, onko lukija tolkun ihminen sekä kyseltiin lukijaäänestyksellä, kuka on tolkun ihminen. Esimerkiksi niinkin erilaiset toimijat kuin alkuperäisessä kolumnissa mainittu entinen jääkiekkoilija Teemu Selänne ja Naisasialiitto Unioni olivat äänestyksissä vahvoilla.

Ylen haastattelussa Paretskoi toteaa, että jättäisi nyt ainoastaan ääripää-sanan pois kolumnistaan, sekä kertoo tolkun olevan metodi, jossa asioita tarkastellaan eri näkökulmista ja yritetään ymmärtää myös erilaisia mielipiteitä. Käsite nousee aina välillä takaisin keskusteluun, ja marraskuussa 2020 toimittaja Sean Ricks kirjoitti, miksi maailma tarvitsee edelleen tolkun ihmisiä.

Rawlsilaisittain määriteltynä

Paretskoin kolumnin pohjalta voidaan olettaa, että tolkun ihminen harjoittaisi vain sellaista tottelemattomuutta, joka tapahtuu omilla kasvoilla, ilman väkivaltaa, valmiina vastaanottamaan mahdollinen rangaistus ja viimeisenä vaihtoehtona silloin kun kaikki muut vaikuttamismahdollisuudet on käytetty. Tämä tolkun tottelemattomuus vaikuttaisi olevan rawlsilaista kansalaistottelemattomuutta.

Vuonna 1971 julkaistussa ja vuonna 1988 suomennetussa Oikeudenmukaisuusteoria-teoksessa John Rawls määrittelee kansalaistottelemattomuuden olemuksen väkivallattomaksi ja omilla kasvoilla tapahtuvaksi toiminnaksi, jossa lakia rikotaan vilpittömästi, ja jonka tarkoituksena on kohdistaa paine instituutioiden toimintaan, että nämä toimisivat yhteiskunnassa oikeudenmukaisemmin.

Kekkosen kansalaistottelemattomuus on rawlsilaisittain määriteltyä poliittista, väkivallatonta ja lainvastaista toimintaa, jolla pyritään saamaan aikaan muutosta. Tämä on tolkun tottelemattomuutta, joka voi aiheuttaa rajallista yhteiskunnallista häiriötä, muttei haastaa hallitsevaa järjestystä.

Mikä on tolkutonta?

Viime vuosina kansalaistottelemattomuutta koskevassa kansainvälisissä teoriakeskusteluissa Rawlsin määritelmää on kritisoitu tiukkarajaiseksi ja nyky-yhteiskuntaan sopimattomaksi. Lukiessani Candice Delmasin vuonna 2018 julkaistua teosta tottelemattomuuden suoranaisesta velvollisuudesta törmäsin käsitteeseen uncivil disobedience.

Delmas ei ole ensimmäinen, joka on käsitellyt tottelemattomuuden tiedeteoreettista terminologiaa. Alun perin politiikan tutkimuksen apulaisprofessori Jennet Kirkpatrick määritteli vuoden 2008 teoksessaan käsitteen jonnekin kansalaistottelemattomuuden ja vallankumouksen välimaastoon kirjoittaessaan Amerikan historiasta ja sen demokraattisen ihanteiden puolustamisesta niin väkivallalla kuin terrorismilla.

Delmas lähtee kuitenkin eri suuntaan: hän määrittelee kansalaistottelemattomuuden englanninkielisen käsitteen civil disobedience rinnalle käsitteen uncivil disobedience, joka on oikeastaan ”käsiterykelmä” (engl. cluster concept) pitäen sisällään ikkunoiden rikkomista, katupartiointia ja palvelunestohyökkäyksiä. Toisin kuin kansalaistottelemattomuudessa salailu, rangaistusten välttely, väkivalta ja loukkaavuus ovat osa käsitettä.

Delmas erottaa periaatteellisella tottelemattomuudella tolkuttoman tottelemattomuuden erilliseksi käsitteeksi kansalaistottelemattomuudesta, koska muutoin kansalaistottelemattomuudesta tulee aivan liian laaja ja tunnistamaton käsite.

Uncivil ja civil disobedience ovat Delmasille niin sanotun periaatteellisen tottelemattomuuden (engl. principled disobedience) alakäsitteitä. Näin Delmas haluaa tehdä kahdella käsitteellä eroa perinteiseen kansalaistottelemattomuuteen, ja kritisoi esimerkiksi filosofi Kimberley Browleeta käsitteen laajentamisesta koskemaan esimerkiksi omaisuuden rikkomista ja anonyymina tehtyä toimintaa. Brownleen vuonna 2012 julkaistun kansalaistottelemattomuuden vakaumuksellisuutta käsittelevän kirjan mukaan myös omaisuudenrikkominen ja naamioitunut toiminta voivat olla kansalaistottelemattomuutta, kunhan keskiössä on tunnollisuus sekä pyrkimys kommunikointiin.

Delmas erottaa periaatteellisella tottelemattomuudella tolkuttoman tottelemattomuuden erilliseksi käsitteeksi kansalaistottelemattomuudesta, koska muutoin kansalaistottelemattomuudesta tulee aivan liian laaja ja tunnistamaton käsite. Siinä missä tolkuton tottelemattomuus voi Delmasin mukaan olla kommunikatiivista, toisin kuin kansalaistottelemattomuus, se voi pitää sisällään myös väkivaltaa ja salailua. Kansalaistottelemattomuuteen liitetään edelleen vaatimus tekojen julkisuudesta kuin väkivallattomuudesta.

Kirjoittaessani vuonna 2021 julkaistua tutkimusartikkeliani suomalaisesta kansalaistottelemattomuudesta huomasin, kuinka vaikeasti suomennettavissa Delmasin termi oli. Termiä voidaan kuitenkin lähestyä tolkun ihmisen välityksellä: siinä missä Kuukkanen kritisoi tolkun ihmistä käsitteenä tolkuttomaksi, tolkuton tottelemattomuus ei kuitenkaan ole mitään järjetöntä toimintaa.

Tottelemattomuuden moraalisesta oikeuttamisesta

Mikä tahansa tolkuton toiminta ei ole kuitenkaan moraalisesti hyväksyttävissä, sillä tottelemattomuuden täytyy pohjautua neljään moraaliseen perustaan, jotka ovat oikeudenmukaisuuden luonnollinen velvollisuus (the natural duty of justice), oikeudenmukaisuuden periaate (the principle of fairness), samarialainen velvollisuus (the Samaritan duty) ja poliittinen yhteisöllisyys (political association).

Delmasin mukaan epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen on ihmiselle lopulta luonnollinen asia – luonnollinen velvollisuus. Lisäksi oikeudenmukaisuus synnyttää solidaarisuutta vastustaa yhteiskunnassa tapahtuvaa sortoa. Teoksessaan Delmas käyttää esimerkkinä valkoista miestä 1950-luvun Yhdysvaltojen Mississipissä, jonka ympärillä tapahtuu rotuerottelua päivittäin. Velvollisuutena tulisi olla nousta vastustamaan niin epäoikeudenmukaista järjestelmää ja sortavia lakeja, eikä katsoa tapahtumia vierestä.

Samarialainen velvollisuus vastaavasti tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa olevia on suojeltava. Delmas käyttää esimerkkinä paperittomien auttamista anonymiteetin turvin, koska paljastuminen voi asettaa paperittomat entistä suurempaan vaaraan. Poliittisesta yhteisöllisyydestä Delmas käyttää esimerkkinä Irlannin tasavaltalaisarmeijan (IRA) aktivistin Bobby Sandsin vuonna 1981 organisoimaa nälkälakkoa, jonka tavoitteena oli saada IRA-vangeille poliittisen vangin status. Poliittisessa liikkeessä mukana oleminen velvoittaa nousemaan sortoa vastaan, jos liikkeessä mukana olevien ihmisarvoa sorretaan.

Väkivalta vähemmistöjä kohtaan ei ole kansalaistottelemattomuutta, mutta erilaiset demokratiaa vastustavat liikkeet voivat naamioida toimintansa näyttämään siltä.

Periaatteellisen tottelemattomuuden suhteen teoreettinen hahmotus ja käytännön tulkinta ovat hankalia sovittaa yhteen. Esimerkiksi Delmasin teoriassa omankädenoikeus on osa uncivil disobedience -käsitteen piiriin kuuluvaa toimintaa ja joissakin tilanteissa tämä voi olla moraalisesti sallittua. Eräs Delmasin havainnollistavista esimerkeistä liittyy LGBTQ+ -yhteisön turvaamiseen liittyneeseen aseelliseen katupartiotoimintaan 1970-luvun Kaliforniassa. Vähemmistöjen suojautuminen rakenteelliselta väkivallalta ei ole Delmasin mukaan rinnastettavissa esimerkiksi valkoista ylivaltaa ajavan Ku Klux Klanin terroriin.

Toisaalta poliittisen filosofian tutkija William E. Scheuerman on kritisoinut vuonna 2019 julkaistussa artikkelissaan Delmasia siitä, että on oltava erittäin varovainen, kun pöydälle nostetaan väkivaltainen lain rikkominen sekä väkivallan oikeuttaminen. Scheuerman onkin omassa kansalaistottelemattomuutta käsittelevässä kirjassaan korostanut, että väkivalta vähemmistöjä kohtaan ei ole kansalaistottelemattomuutta, mutta erilaiset demokratiaa vastustavat liikkeet voivat naamioida toimintansa näyttämään siltä. Kansalaisten turvallisuudesta julkisesti huolestuneella katupartiolla voi toisin sanoen olla muitakin motiiveja toiminnalleen, joita ei julkisesti ilmaista.

Tolkun kapinat

Millaista sitten on tolkun tottelemattomuus ja tolkuton tottelemattomuus käytännössä? Yksi esimerkki tolkuttomasta tottelemattomuudesta on vuosien takainen Loldiers of Odin -klovnien kaduilla harjoittama naamioitunut kansalaistottelemattomuus vastaliikkeenä maahanmuuttovastaisen katupartioyhdistys Soldiers of Odinin toiminnalle, sillä tolkun tottelemattomuuteen ei kuulu naamioituminen. Tolkun tottelemattomuuden mukaan silloin kun lakia rikotaan, sitä rikotaan suoraselkäisesti omilla kasvoilla. Kuitenkin moraalinen erotus on mahdollista muodostaa ottaen huomioon Soldiers of Odinin toiminnan moraalisesti kyseenalaiset taustat.

Siinä missä esimerkiksi Elokapinan harjoittamasta tottelemattomuudesta on puhuttu jopa anarkiana, näyttäytyy toiminta enemmän tolkun tottelemattomuutena kuin tolkuttomana. Liike on kertonut vaatimuksensa varsin selkeästi, ja tavoitteet on ilmaistu moneen kertaan myös julkisesti. Näitä tavoitteita voidaan toki pitää kohtuuttomina tai epärealistisina, muttei tässä artikkelissa esitetyn määritelmän mukaan tolkuttomina. Lisäksi toiminta on ollut väkivallatonta ja keskusteluyhteyteen pyrkivää. Syksyllä 2021 järjestetyn syyskapinan aikana Elokapina keskusteli avoimesti niin tutkijoiden kuin poliitikkojen kanssa tavoitteistaan.

Entä onko Convoy Finland -mielenilmaus tolkun tottelemattomuutta? Mielenosoittajien tavoitteet olivat vaatimus hallituksen eroamisesta, koronarajoitusten poistaminen, sekä polttoaineen hinnan puolittaminen. Pääosin tottelemattomuus on tolkullista, mutta askel kohti tolkutonta toimintaa voi käydä hyvin nopeasti.

Siinä missä esimerkiksi Elokapinan harjoittamasta tottelemattomuudesta on puhuttu jopa anarkiana, näyttäytyy toiminta enemmän tolkun tottelemattomuutena kuin tolkuttomana.

Voidaan olettaa, että vaikka tolkuton tottelemattomuus on jotain sellaista, jota tolkun ihminen ei tekisi, hän saattaa silti yrittää ymmärtää tolkutonta tottelemattomuutta ja voi jopa antaa sille hiljaisen hyväksyntänsä. Samaan aikaan tolkun toiminta voi kuitenkin muuttua hetkessä tolkuttomaksi. Convoy Finland -mielenilmauksessa merkkejä tästä olivat esimerkiksi toimittajien työskentelyn häiritseminen ja jokseenkin epärealistiset suunnitelmat Eduskuntatalon valtaamisesta.

Näitä edellä mainittuja tekoja on vaikea perustella moraalisesti edes tolkuttoman tottelemattomuuden näkökulmasta, koska niillä ei pyritä vuorovaikutukseen kansalaistottelemattomuuden puitteet mahdollistavan poliittisen järjestelmän kanssa.

Sisäministeri Krista Mikkonen korosti Convoy-mielenilmauksen yhteydessä kansalaistottelemattoman vastuuta teoistaan ja mahdollisista rangaistuksista. Lisäksi sisäministerin mukaa väkivalta ei kuulu kansalaistottelemattomuuteen, ja poliisin käskyjen noudattamatta jättämisellä on seurauksia.

Paretskoi päätti vuonna 2016 kolumninsa lukijalle kohdistettuun kysymykseen: kuka myöntää olevansa tolkun ihminen? Päätän tämän kirjoituksen kysymyksiin tolkuttomasta tottelemattomuudesta. Tuleeko tulevaisuudessa enemmän tilanteita, joissa tolkun tottelemattomuudesta siirrytään yhä enemmän kohti tolkutonta tottelemattomuutta? Vai pysymmekö jatkossakin suoraselkäisinä lakia rikkoessamme?

Johan-Eerik Kukko toimii nuorempana tutkijana Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa Suomen Akatemian rahoittamassa Rethinking Nordic Democracy -hankkeessa ja tekee väitöskirjaa omankädenoikeudesta Suomessa poliittisena ilmiönä.

Julkaisu Tolkutonta tottelemattomuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaista mediatilaa jälleen kerran kuohuttaneen Elokapinan kesäkuinen protestointi on saanut osakseen laajaa julkisuutta. Ryhmä itse kuvailee toimintaansa ”kansalaistottelemattomuus”-sanan avulla omassa viestinnässään. Elokapinaa käsittelevässä uutisoinnissa kansalaistottelemattomuuden käsitteen läpivalaisu on kuitenkin jäänyt sivuun siitä huolimatta, että juuri protestoinnin muoto on herättänyt mitä suurinta huomiota ja ärsyyntymistä.

Uutisointi on rakentanut korostuneen lakiteknisen näkökulman. On puhuttu paljon poliisin toimivallasta ja tarpeesta hahmottaa välimaastoa mielenosoittajien oikeuksien ja yleisön oikeuksien välillä. Tässä retoriikassa muut kansalaistottelemattomuuteen liittyvät näkökulmat ovat jääneet vähemmälle huomiolle, ja Elokapinan toimintaa on käsitelty lähinnä tavanomaisen mielenosoittamisen kehyksen sisällä. Tällöin näkyvyyden saavuttamisen tematiikka on hallinnut sitä, miten kansalaistottelemattomuus nähdään.

Uutisointi Elokapinasta on rakentanut kansalaistottelemattomuudesta korostuneen lakiteknisen näkökulman. On puhuttu paljon poliisin toimivallasta ja tarpeesta hahmottaa välimaastoa mielenosoittajien oikeuksien ja yleisön oikeuksien välillä.

Asiaa ei auta myöskään se, että Elokapinan toimijat ovat haastatteluissa korostaneet kansalaistottelemattomuutta toimintakeinona, jossa luodaan häiriötä julkisen huomion saamiseksi. Koska Elokapina ei ole avannut kansalaistottelemattomuuden käsitettä haastattelutilanteessa yksityiskohtaisemmin, se on ollut mukana luomassa itsestään haitan ja häiriön arviointiin keskittyvää puhetapaa. Näin myöskään vakiintuneen median ei ole tarvinnut avata kansalaistottelemattomuuden käsitettä, vaan se on voinut nojata arkiymmärrykseen asiasta.

Tällainen yleinen näkemys kansalaistottelemattomuudesta, jossa lain rikkominen nähdään pelkkänä julkisuuden strategiana, on turhan yksinkertaistava. Se sivuuttaa käsitteen yli satavuotiaasta historiasta nousevat rajaukset ja ymmärtämisen tavat, jotka tekevät kansalaistottelemattomuudesta tietynlaisen demokraattisen poliittisen toiminnan muodon. Kansalaistottelemattomuudella on erityinen kulttuurillinen tehtävä, minkä vuoksi meidän tulisi perustuslaillisessa demokratiassa sietää sitä.

Kansalaistottelemattomuuden hyvin lyhyt historia

Sana ”kansalaistottelemattomuus” on suora käännös englannin kielen termistä civil disobedience. Termi tulee Henry David Thoreaun (1817–1862) esseen ”Resistance to Civil Government” postuumin uudelleenjulkaisun nimestä “Civil Disobedience” (1866). Itse esseessä termi ei kuitenkaan esiinny, vaikka anakronisesti sitä luetaankin kansalaistottelemattomuuden klassikkona. Esseessä Thoreau selittää päätöstään kieltäytyä maksamasta verojaan, joiden hän katsoo tukevan orjuuden sekä Meksikon ja Yhdysvaltain välisen sodan tapauksissa moraalitonta toimintaa.

Tietynlaista poliittista toimintaa kuvaavaksi käsitteeksi civil disobedience muuttui Mahatma Gandhin (1869–1948) myötä, kun tämä käytti termiä kuvatakseen ja kääntääkseen kehittämäänsä toimintaideologiaa satyagrahaa englanninkielisille toimittajille. Näiden uutisten mukana termi levisi ympäri maailmaa yhdistettynä protestoinnin merkityskontekstiin.

Koska Elokapina ei ole avannut kansalaistottelemattomuuden käsitettä haastattelutilanteessa yksityiskohtaisemmin, se on ollut mukana luomassa itsestään haitan ja häiriön arviointiin keskittyvää puhetapaa.

Satyagraha (Sanskrit: सत्याग्रह; satya: ”totuus”, āgraha: ”vaatiminen” tai ”kiinnipitäminen”) voidaan ymmärtää kansalaistottelemattomuuden esiasteeksi, jossa Gandhi yhdisti jo vakiintuneeseen passiivisen vastarinnan käsitteeseen erilaisia hindulaisesta ja jainalaisesta filosofiasta sekä Leo Tolstoin välittämästä kristillisen anarkismin traditiosta saamiaan vaikutteita.

Yksinkertaistetusti lopputuloksena oli protestointimuoto, jossa korostettiin väkivallattomuuden, uhrautuvaisuuden, rangaistuksen hyväksymisen ja julkisuuden ideaaleja yhdistettynä oikeudenmukaisuuden ja totuuden vaatimiseen.  Satyagrahan kautta intialaiset itsenäisyysaktiivit pyrkivät symbolisen lainrikkomisen ja viranomaisten kanssa yhteistyöstä kieltäytymisen kautta osoittamaan samanaikaisesti brittiläiselle kolonialistivallalle sekä intialaiselle väestölle, ettei heitä voida hallita, jos he eivät suostu alistumaan.

Tässä imperialistisessa kontekstissa kansalaistottelemattomuus liittyi siis korostuneesti itsemääräämisoikeuden vaatimiseen.  Näin nykyaikaisen kansalaistottelemattomuuden keskeisimmät ominaispiirteet muodostuivat.

Intialaiset itsenäisyysaktiivit pyrkivät symbolisen lainrikkomisen ja viranomaisten kanssa yhteistyöstä kieltäytymisen kautta osoittamaan samanaikaisesti brittiläiselle kolonialistivallalle sekä intialaiselle väestölle, ettei heitä voida hallita, jos he eivät suostu alistumaan.

Kansalaistottelemattomuuden käsite olisi voinut jäädä pelkäksi historialliseksi kuriositeetiksi, elleivät Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen aktiivit James Bewel, James Lawson ja Martin Luther King Jr. olisi kiinnostuneet Intian esimerkistä ja perehtyneet satyagrahaan. Heidän myötävaikutuksestaan kansalaistottelemattomuudesta tuli liikkeen keskeinen vaikuttamisen keino ja käsite iskostui lopullisesti globaaliin tietoisuuteen aktivistipiireistä akatemiaan.

Tärkeä ero Intian ja Yhdysvaltojen kontekstien välillä oli, että Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike käytti kansalaistottelemattomuutta vaatiakseen oikeuksia, jotka se näki perustuslaillisiksi oikeuksikseen. Kansalaistottelemattomuus ei vedonnut itsemääräämisoikeuden puutteen aiheuttamaan legitimaatiokriisiin, eli siihen, että Brittien valtaa Intiassa ei voitu pitää hyväksyttävänä ja velvoittavana, sillä alistettujen intialaisten näkökulmasta he eivät saaneet määrätä itsensä hallitsemisesta.

Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike käytti kansalaistottelemattomuutta vaatiakseen oikeuksia, jotka se näki perustuslaillisiksi oikeuksikseen.

Sen sijaan Yhdysvalloissa kansalaistottelemattomuus vetosi ristiriitaan osavaltioiden lainsäädännön, kansallisen lainsäädännön, perustuslain ja perustuslakia edeltävien moraalisten periaatteiden, kuten vapauden ja tasa-arvon välillä.

Tässä kontekstissa kansalaistottelemattomuus erosi lopullisesti anarkismin ja voimassa olevien lakien auktoriteetin kieltämisen merkityshorisonteista. King pyrki argumentoimaan, että kansalaistottelemattomuus ”ilmaisee korkeinta kunnioitusta lakia kohtaan”, kun sen avulla pyritään osoittamaan rakentavaa kritiikkiä lakia ja sen soveltamista kohtaan sekä herättämään yhteisön oikeudenmukaisuuden tajua.

Kansalaistottelemattomuus lainsäädäntöä kannattelevan legitimiteetin tarkasteluna

Historiallinen näkökulma näyttää, miten kansalaistottelemattomuuden ideana on symbolisen lainrikkomisen kautta esitetty haaste voimassa olevan yhteiskunnallisen järjestyksen hyväksyttävyydelle. Kansalaistottelemattomuuden ymmärrettävyyden kannalta onkin aina keskeistä kysyä, miksi voimassa oleva järjestelmä on epäoikeudenmukainen tavalla, joka tekee sen sietämisen mahdottomaksi. Kansalaistottelemattomien pitäisi puolestaan avoimesti viestiä vastaus tähän kysymykseen.

Kansalaisoikeusliikkeen inspiroima kansalaistottelemattomuutta käsittelevä akateeminen keskustelu on tuottanut jokseenkin erilaisia, mutta toisiaan täydentäviä tapoja hahmottaa, mistä kansalaistottelemattomuuden ja lain välisessä suhteessa on kyse, ja miksi kansalaistottelemattomuus voi olla oikeutettua.

Yhdysvaltalainen filosofi John Rawls (1921–2002) korostaa ajatusta, jonka mukaan kansalaistottelemattomuus kohdistuu erilaisten oikeuden tasojen, kuten perustuslain ja tavallisten säädösten tai niiden tulkinnan, välisten ristiriitojen ja niistä nousevien epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseen. Sen voikin nähdä yhteiskunnallisten instituutioiden vakauden ylläpitäjänä ja vahvistajana, sikäli kun sen avulla voidaan kiinnittää huomio törkeisiin epäoikeudenmukaisuuden tilanteisiin.

Rawls sanoo, että koska ”kansalaistottelemattomuutta oikeutettaessa […] vedotaan yleisesti jaettuun oikeudenmukaisuuden käsitykseen, joka on poliittisen järjestyksen perustana”, se palvelee näitä periaatteita koskevaa keskustelua ja niiden yleistä tunnettavuutta.

Kansalaistottelemattomuuden ymmärrettävyyden kannalta onkin aina keskeistä kysyä, miksi voimassa oleva järjestelmä on epäoikeudenmukainen tavalla, joka tekee sen sietämisen mahdottomaksi. Kansalaistottelemattomien pitäisi puolestaan avoimesti viestiä vastaus tähän kysymykseen.

Saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin (s. 1929) mukaan kansalaistottelemattomuus viittaa kohti yleisiä ja jaettuja periaatteita, jotka ylipäätään mahdollistavat perustuslaillisen demokratian moraalisen hyväksyttävyyden ja joihin kansalaisten lakia kohtaan tunteva tottelevaisuus lopulta nojaa. Näiden periaatteiden oikeellisuus ei synny säädetystä positiivisesta oikeudesta.

Sen sijaan kyse on sellaisista prosessioikeutta edeltävistä ”tunnustamisen arvoisista periaatteista, joiden valossa se mikä on laillista, voidaan oikeuttaa legitiimiksi – ja, mikäli tarpeellista, voidaan hylätä ei-legitiiminä”. Legitimiteetti tarkoittaa vallan oikeutusta. Habermas viittaa kansallissosialistiseen Saksaan varoittavana esimerkkinä siitä, ettei laillisuuden ja hyväksyttävyyden välille voida koskaan vetää absoluuttista yhtäläisyyttä.

Kansalaistottelemattomuus tukee demokratian eetosta

On syytä painottaa, että kansalaistottelemattomuuden merkitys ei tyhjene viestintään epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Sillä on perustuslaillisissa demokratioissa merkittävä kulttuurillinen tehtävä, koska se ohjaa havaitsemaan legitimiteetin ja lainmukaisuuden välisen jännittyneisyyden, joka arkielämässämme usein katoaa valtion virallisen muotokielen alle. Tehdessään jännittyneisyyden havaittavaksi se mahdollistaa laajemman julkisen keskustelun niistä periaatteista, jotka elävöittävät demokraattista perustuslaillista järjestelmää.

Kansalaistottelemattomuuden sietäminen toimiikin Habermasia ja Rawlsia mukaillen ”lakmustestinä”, eli suuntaa antavana merkkinä, jonka kautta voidaan havaita valtion olemus ”kypsän demokraattisuuden” ja ”autoritaarisen legalismin” välillä.

On mielenkiintoista, kuinka vastahakoisesti vakiintunut media on antanut Elokapinalle mahdollisuuksia todella selittää toimintansa taustaa ja pikemminkin pyrkinyt määrittelemään kesäkuun tapahtumat ulkopuolelta.

Kypsä demokraattinen kulttuuri ei viittaa enemmistön ylivoimaiseen valta-asemaan ja sen turvin rakennettuun erehtymättömään lakiin oikeuttaessaan itseään. Sen sijaan sen ytimessä tulee olla rehellinen yritys ylläpitää sellaista kulttuurillista ilmapiiriä, jossa niin enemmistöt kuin vähemmistöt voivat tunnustaa ja keskustella jaetuista arvoista, joiden takia he valitsevat demokraattisen prosessin vapaasta tahdostaan.

Kansalaistottelemattomuudelle on keskeistä, että tottelemattomat pyrkivät puolustamaan näkökulmaansa tarkoin ja harkituin argumentein julkisuudessa. Tästä näkökulmasta onkin mielenkiintoista, kuinka vastahakoisesti vakiintunut media on antanut Elokapinalle mahdollisuuksia todella selittää toimintansa taustaa ja pikemminkin pyrkinyt määrittelemään kesäkuun tapahtumat ulkopuolelta.

Olisi yhteiskunnallistesti merkittävää saada kuulla juuri protestoijien itsensä kertomana, miksi heidän mielestään ”yhteiskuntasopimus on rikki”. Tällaisen mahdollisuuden antaminen olisi kansalaistottelemattomuuden sietämistä ja merkki siitä, että Suomi on terve kansalaisyhteiskunta.

Elmo Kalvas on yhteiskuntatieteiden maisteri ja valtio-opin jatko-opiskelija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Kansalaistottele­mattomuus: julkisuuden strategiasta legitimiteetin kritiikkiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

IPCC:n 1,5 asteen raportin kiihdyttämä ilmastokeskustelu kampesi yhteiskunnallisen tietoisuuden ilmastokriisistä uudelle tasolle. Keskusteluissa näkyi ilmastotoimien kiireellisyys, mitä kuvattiin usein toisteltuna 12 vuoden aikaikkunana estää ilmastokatastrofi.

Vaikka ilmastotutkijat ovat kritisoineet tiukkaa aikarajausta, he ovat yhtä mieltä ilmastoaktivistien kanssa, että ilmastotoimiin on ryhdyttävä välittömästi. Epäonnistuminen ilmaston kuumenemisen rajoittamisessa 1,5 asteeseen on yhteiskunnallinen valinta, jonka sivuuttamisen ylellisyyttä meillä ei ole.

Ihmiskunnan suurimman kriisikimpun, ilmasto- ja ekokriisin, yhteydessä on kysyttävä, mikä on tutkijoiden vastuu kriisien hillinnästä ja paremman maailman rakentamisesta. Heidän roolinsa on olennainen realistisen tilannekuvan muodostamisessa, sillä tiedeyhteisön jäseninä heillä on erityistä arvovaltaa.

Ilmastokriisin tieto-ongelma

Pariisin sopimus ja sen allekirjoittaneet poliitikkomme olettavat, että ilmakehästä saadaan imettyä valtavia määriä hiilidioksidia takaisinotto- ja varastointiteknologialla, jotta maapallon keskilämpötilan kuumeneminen saadaan rajoitettua 1,5 asteeseen. Empiiriset todisteet suunnitelman onnistumisesta puuttuvat, koska tarvittavaa teknologiaa ei ole olemassa riittävässä mittakaavassa.

Sen sijaan tutkimushavaintoja ilmastokriisin hälyttävästä etenemisestä tehdään liukuhihnatahtia. Jäätiköt sulavat huimaavaa vauhtia, ikiroudasta räjähtelee metaanikraatereita ja Amazonin sademetsä on keikahtanut nettopäästäjäksi. Ilmastotieteilijät joutuvat jatkuvasti tarkastamaan edellisiä arvioitaan uusien tuloksien osoittaessa ne liian konservatiivisiksi.

Tutkimushavaintoja ilmastokriisin hälyttävästä etenemisestä tehdään liukuhihnatahtia.

Monimutkaiset ilmasto- ja ympäristökriisit ovat ihmisten aiheuttamia viheliäisiä ongelmia. Niiden yksi tärkeä ulottuvuus on tiedollinen: yhtäältä tutkimustieto todellisuudesta on epätäydellistä ja paranee viiveellä ja toisaalta kansalaisten tietämys siitä, mitä tutkimus osoittaa ilmasto- ja ympäristökriisien vakavuudesta, ihmisen roolista ja hillinnästä, on puutteellista.

Tutkimustiedon nopeasti itseään korjaavan luonteen vuoksi jälkimmäinen, ihmisten ymmärryksen pinnallisuus, on merkittävämpi ongelma. Tietovajeen vuoksi nekään poliitikot, jotka sinänsä kannattavat ilmastotekoja, eivät kykene riittävällä tarmokkuudella tekemään vaikeita päätöksiä päästöjen ja luonnonvarojen käytön vähentämiseksi. Toisaalta kansalaisten on vaikea motivoitua vaatimaan parempaa ympäristöpolitiikkaa, koska tilannekuva on vajavainen.

Yksi osa kriisitietoisuuden puutetta on luonnontieteilijöiden taipumus loiventaa julkisia kannanottojaan.

Yksi osa kriisitietoisuuden puutetta on luonnontieteilijöiden taipumus loiventaa julkisia kannanottojaan. Suomalaisena esimerkkinä ilmiöstä voidaan pitää Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteerin Petteri Taalaksen lausuntoja, joissa kolme astetta kuumempi maailma pitkään näyttäytyi kohtalaisen vaarattomalta, vaikka tutkimusnäyttö osoitti päinvastaista.

Poikkitieteellistä ilmastotutkimusta tuottavan Tyndall Centren ilmastotutkija Kevin Anderson kommentoi Katowicen ilmastokokouksessa ilmastotieteilijöiden pidättyväisyyttä kertomalla, että yksityiskeskusteluissa tutkijoiden äänenpainot ovat huomattavasti huolestuneempia kuin julkisuudessa. Aiheen politisoituneen luonteen ja epävarman tutkimusrahoituksen valossa tämä on ymmärrettävää, mutta traagista.

24 kansanmurhatutkijaa julkaisivat huhtikuussa 2021 yhteisen lausunnon, jossa he nimeävät ilmastokriisin joukkosurmaksi.

Luonnontietelijöiden pidättyväisyys näkyy myös teknologisten ratkaisujen kriittisen tarkastelun puutteena. Systeemiteorian, ympäristötieteen ja ekosysteemitieteen tutkijat James Dyke, Robert Watson ja Wolfgang Knorr pyysivät The Conversation lehdessä anteeksi, että ovat tutkijoina osallistuneet hiilineutraaliusmyytin levittämiseen, joka mahdollistaa päästöjen vähentämisen lykkäämisen tulevaisuuteen.

Rohkeasti kantaaottaviakin tutkijoita on, joskin he ovat suomalaisessa ilmastokeskustelussa toistaiseksi sivussa. 24 kansanmurhatutkijaa julkaisivat huhtikuussa 2021 yhteisen lausunnon, jossa he nimeävät ilmastokriisin joukkosurmaksi ja vetoavat tutkijoita huomioimaan väkivaltaan linkittyvän ympäristötuhon kansanmurhatutkimuksessa ja puhumaan aiheesta julkisesti.

Kuinka ilmastokriisitietoisuutta lisätään?

Opettajilla ja tutkijoilla on tärkeä rooli ilmastokriisitietoisuuden vahvistamisessa. Opettajien tulee puhua avoimesti ekokriisin yhteydestä ylikulutusta ruokkivaan globaaliin kapitalismiin, kuten filosofi ja kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri hahmotteli Politiikasta-raadissa. Tutkijoiden on sanottava ääneen, että talouskasvuideologia ei ole yhteensopiva luonnon kantokyvyn kanssa.

Totuuden puhumisen lisäksi tarvitsemme toimintaa. ”Tarvitsemme miljardi ilmastoaktivistia”, NASA:n ilmastotieteilijä Peter Kalmus twiittasi viime lokakuussa. Ilmastoliike kasvaa globaalisti vauhdikkaasti etenkin nuorten keskuudessa, joten tavoite vaikuttaa mahdolliselta. Sukupolvikokemuksen ympärille kerääntyneessä ilmastoliikkeessä on myös tilaa tutkijoille.

Opettajien tulee puhua avoimesti ekokriisin yhteydestä ylikulutusta ruokkivaan globaaliin kapitalismiin.

Luonnonsuojelubiologi Panu Halme on pohtinut luonnon monimuotoisuudesta välittävän tutkijan rooliristiriitaa. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei istu saumattomasti perinteiseen kuvaan tutkijasta neutraalina totuuden paljastajana, joka elää vahvana positivistisen tiedekäsityksen kritiikistä huolimatta. Kuitenkin tutkijoilla on sekä tiedollista osaamista tarvittavasta muutoksesta että yhteiskunnallista arvovaltaa, joista ilmastoliike hyötyisi.

Tutkijat ovat perinteisesti osoittaneet tukeaan ilmastoliikkeelle avoimin kirjein. Niitä vaikuttavampi viestinnällinen teko on asettua ilmastoaktivistien rinnalle ilmastomarsseihin, -lakkoihin ja väkivallattomaan suoraan toimintaan.

Laillista järjestystä tukevia tutkijoita kutsu normeja ja lakeja rikkovaan toimintaan saattaa arveluttaa, mutta kun lait sallivat joukkosurmia tuottavan väkivallan, kansalaistottelemattomuus on moraalinen velvollisuus. Pariisin ilmastosopimusta neuvottelemassa olleen diplomaatin Christiana Figuereksen mukaan kansalaistottelemattomuus on lisäksi tehokkain tapa vaikuttaa globaaliin ympäristöpolitiikkaan.

Laillista järjestystä tukevia tutkijoita kutsu normeja ja lakeja rikkovaan toimintaan saattaa arveluttaa, mutta kun lait sallivat joukkosurmia tuottavan väkivallan, kansalaistottelemattomuus on moraalinen velvollisuus.

Yhteiskuntatieteilijänä olen vaikuttunut kyvystämme tunnistaa moniperustaista, tilallista ja ajallista syrjintää ja kuvailla ilmasto- ja ympäristöepäoikeudenmukaisten suhteiden kehityskulkuja. Tarvitsemme ehdottomasti lisää tutkimusta ympäristönmuutoksen vaikutuksista yhteiskuntiin ja toisaalta keinoista ennakoida muutosta sopeutumiskykyä vahvistaen. Tämän ohella odotan, että kollegani huomaavat olevansa osa järjestelmää, joka mahdollistaa maantieteellisen ja sukupolvien välisen ilmastosyrjinnän ja nousevat vastustamaan vallitsevaa asiantilaa.

Bioetiikan professori James Dwyer kehottaa vauraiden maiden asukkaita rakentamaan ympäristöoikeudenmukaisuutta vaatimalla progressiivisempaa ympäristö- kehitys- ja maahanmuuttopolitiikkaa ja kehittämällä kansalaisyhteiskunnan valmiuksia käsitellä virallisen politiikan synnyttämiä oikeusvajeita. Ympäristöoikeudenmukaisuuden edistäminen on mielestäni moraalinen velvollisuutemme tutkijoina ja ihmisinä.

Edistämässä ympäristöoikeudenmukaisuutta

Vedotakseni Sanna Marinin hallitukseen istuin Kaisaniemenkadulle lokakuisena lauantaina 2020. Olet kenties nähnyt viraaliksi levinneen videon, jossa poliisi kaasuttaa minua ja kymmeniä muita rauhanomaisia mielenosoittajia.

Olin vakuuttunut, että millään tärkeiksi kokemillani arvoilla kuten yhdenvertaisuudella ja ihmisoikeuksilla ei ole väliä, jos ei ole turvallista ilmastoa takaamassa yhteiskunnallista vakautta. Keskittyminen pelkästään tohtoriopintoihini ihmiskunnan eksistentiaalisen kriisin konteksissa tuntui itsekkäältä, joten olin päättänyt toimia.

Minut sai toimimaan ymmärrys siitä, että 30 vuotta päästövähennysten kanssa vitkutelleet poliitikot olivat epäonnistumassa perustuslaillisessa tehtävässään taata kansalaisilleen terveellinen ympäristö. Valtaapitävillä ei näyttänyt – eikä näytä edelleenkään – olevan uskottavaa suunnitelmaa, kuinka rajata maapallon kuumeneminen turvarajana pidettyyn 1,5 asteeseen.

Keskittyminen pelkästään tohtoriopintoihini ihmiskunnan eksistentiaalisen kriisin konteksissa tuntui itsekkäältä, joten olin päättänyt toimia.

Pidän itseäni melko tavanomaisena ympäristöaktiivisena kansalaisena. Minuakin pelottaa, että tulen työmarkkinoilla syrjityksi kansalaistottelemattomuuteni vuoksi. Punnittuani vaikutusmahdollisuuksiani koen lainrikkomisen kadulle istumisen muodossa kuitenkin olevan vaikuttavin saatavillani oleva tapa kirittää ekologista jälleenrakentamista. Viivyttelemättä aloitettu globaalia ja paikallista oikeudenmukaisuutta lisäävä ekologinen jälleenrakennus on välttämätöntä laillisen järjestyksen säilymiseksi pitkällä aikavälillä.

Ekologinen velka erääntyy nopeammin kuin kuvittelemme, ja toisin kuin muiden lainanantajien kanssa luonnon kanssa takaisinmaksusta ei voi neuvotella.

Oman toimintatapansa voi löytää tutustumalla avoimin mielin moninaiseen ympäristöliikkeeseen. Teemu Vaarakallion toimittama ”Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään?”-kirja esittelee yhdeksän eri puheenvuoroa vakiintuneista ympäristöliikkeistä, uusista massaliikkeistä ja vaihtoehtoisesta maailmasta sekä parhaillaan käsillä olevasta kriittisestä ajasta, jolloin pahimpien menetysten estäminen on vielä mahdollista.

Oman toimintatapansa voi löytää tutustumalla avoimin mielin moninaiseen ympäristöliikkeeseen.

Kaikki meistä eivät ole Greta Thunbergin kaltaisia äärimmäisen näkyviä ilmastoaktivisteja, mutta voimme tehdä paljon löydettyämme sopivan porukan. Historian valossa kaikki askeleet kohti ihmisoikeuksien toteutumista ovat lähteneet pienistä järjestäytyneistä ja sinnikkäistä ihmisryhmistä. Omien kokemuksieni perusteella aktivismi vahvistaa tunnetta omista vaikutusmahdollisuuksista ja usein se on jopa hauskaa. Kun toiminta alkaa, radikaali toivo paremmasta maailmasta syttyy.

Tuulia Reponen on yhteiskuntamaantieteen väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.

Hän on harjoittanut ympäristökansalaisuutta vuodesta 2018 alkaen Elokapina-liikkeessä ja kirjoittanut kokemuksiensa pohjalta esseen ”Elokapinaa!”, joka julkaistiin S&S:n kustantamassa ”Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään?”-kirjassa (toim. Vaarakallio) vuonna 2021.

Julkaisu Tutkijana kapinassa elämän puolesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.