Suomalaista kehityspolitiikkaa pöllytetään kovin ottein. Pääministeri Petteri Orpon hallitus jätti taakseen vuonna 2023 valmistuneen kehityspolitiikan ylivaalikautisen selonteon, joka – nimestään huolimatta – ei kestänyt edes yhden hallituksen vaihdoksen yli. Samalla kehitysrahoitusta leikataan 1,275 miljardilla eurolla vuoteen 2028 mennessä. 

Myös sisällöllisesti kehityspolitiikan suunta muuttuu. Valtioneuvoston tuoreen kansainvälisiä taloussuhteita ja kehitysyhteistyötä koskevan KaKe-selonteon mukaan kehityspolitiikan avulla tullaan tulevaisuudessa yhä enemmän edistämään Suomen kaupallisia mahdollisuuksia kehittyvien maiden kanssa.

Tavoitteena on lisätä yksityisten yritysten osallistumista kehitysyhteistyöhön ja sen rahoittamiseen. Nämä päätökset syventävät murrosta, jossa pitkäjänteisestä kahdenvälisestä kehitysyhteistyöstä luovutaan ja suurempi osuus kehitysyhteistyövaroista suunnataan yksityisille yrityksille.

Viime aikoina kehitysyhteistyöltä on vaadittu entistä suurempaa tehokkuutta ja vastavuoroisuutta. Näitä vaatimuksia ruokkivat toisaalta globaalin etelän talouskasvu ja BRICS-maiden lisääntynyt poliittinen vaikutusvalta, ja toisaalta globaalin pohjoisen oikeistopopulismin nousu sekä talouskuriajattelu.

Suomi pyrkii yritysvetoisen kehitysyhteistyön edelläkävijämaaksi. Hallitus ajaa linjanmuutosta, joka häpeilemättä asettaa Suomen omat poliittiset, mutta erityisesti taloudelliset päämäärät kehityspolitiikan keskeisimmiksi tavoitteiksi perinteisen köyhyyden vähentämisen sijaan.

Poliittisesti ajatus on houkutteleva. Tiukassa valtiontalouden tilanteessa yksityinen rahoitus voisi tuoda uutta rahaa, osaajia sekä teknologiaa suomalaiseen kehitysyhteistyöhön. Kehitysyhteistyömäärärahoista myönnetyt lainat sekä sijoitukset tuottavat tulevaisuudessa voittoa valtiolle.

Samalla kehityspolitiikka voi avata uusia markkinoita suomalaisille yrityksille, joiden kestävän kehityksen innovaatioiden odotetaan tuovan skaalautuvia ratkaisuja kehitysongelmiin. Kehittyvien maiden nähdään hyötyvän kansainvälisestä liiketoiminnasta, osaamisen kasvusta, uusista toimintamalleista ja lisääntyvistä verotuloista.

Houkuttelevuudesta huolimatta maailmalla on vain vähän todisteita siitä, että lisääntynyt yksityinen pääoma ja yritysten osallistuminen kehitysyhteistyöhön olisivat tuottaneet merkittäviä uusia myönteisiä kehitysvaikutuksia. Lisäksi tutkimuksen mukaan tähän liittyy myös merkittävä määrä uudenlaisia haasteita, kuten hyötyjen epätasainen jakautuminen, sillä yritykset ovat ensisijaisesti kiinnostuneita suuntaamaan liiketoimintaansa globaalin etelän kehittyneimpiin maihin ja niiden hyväosaisimmalle, korkeasti koulutetulle väestölle.

Tarkastelemalla yksityisille yrityksille suunnatuista kehitysyhteistyöinstrumenteista tehtyjä arviointeja suomalaisyritysten saamat hyödyt ja hankkeilla toteutetut kehitysvaikutukset vaikuttavat jääneen vähäisiksi (Taulukko 1).

Tämän lisäksi uusien suomalaisia pieniä ja keskisuuria yrityksiä osallistavien kehitysyhteistyöinstrumenttien kehitys on ollut hidasta ja haastavaa. Sen sijaan suuret kansainväliset hankkeet raportoivat merkittäviä kehitysvaikutuksia, mutta niitä on vaikea VTV:n (2021) tuloksellisuusarvioinnin mukaan todentaa yksiselitteisesti. 

Paluu kehitysyhteistyön alkuvuosiin?

Talouskasvun ja viennin edistämisen nostaminen kehityspolitiikan keskeisimmiksi tavoitteiksi ei ole uusi ajatus, vaan pikemminkin paluu suomalaisen kehitysyhteistyön alkuvuosikymmenille. Suomi siirtyi kehitysyhteistyön nettomaksajaksi 1960-luvun lopulla, jolloin kehitysyhteistyön keskeinen tehtävä oli tukea Suomen ulkomaankauppaa ja laajentaa kotimaisten tuotteiden markkinoita uusille alueille. 

Monet suomalaisen kehitysyhteistyön historian tuntevat muistavat esimerkin suomalaisten lahjoittamista Valmetin traktoreista, jotka myöhemmin varaosien puutteesta ruostuivat tansanialaisille pelloille alleviivaten kyseisen kehityspolitiikan ongelmia. Kehitysyhteistyö keskittyi maa- ja metsätalouteen sekä kaivos- ja rakennusteollisuuteen. Tukimuotona oli suomalaisen työvoiman, asiantuntemuksen sekä teknologian toimittaminen erilaisiin kehityshankkeisiin.  

Talouskasvun ja viennin edistämisen nousu kehityspolitiikan keskiöön ei ole uusi ajatus vaan paluu takaisin suomalaisen kehitysyhteistyön alkuvuosikymmenille.

1990-luvun laman jälkeen kehityspolitiikkaa ohjasi enenevästi kansainvälisten organisaatioiden, kuten Euroopan unionin ja Yhdistyneiden kansakuntien, linjaukset ja strategiat. Vuosituhannen alussa YK:n vuosituhattavoitteet (2000–15) saivat keskeisen roolin. Niiden tärkeimpinä pyrkimyksinä olivat köyhyyden poisto ja epätasa-arvoisuuden väheneminen. Kehitysyhteistyötä toteutettiin enimmäkseen julkishallinnon ja kansalaisjärjestöjen kautta.

Vuonna 2015 voimaan tulleet YK:n kestävän kehityksen tavoitteet Agenda 2030 -ohjelmassa antoivat uudet suuntaviivat kansainväliselle kehitysyhteistyölle. Nämä 17 kestävän kehityksen tavoitetta, jotka jakautuvat 169 alatavoitteeseen, muodostavat erittäin kunnianhimoisen kokonaisuuden. Jo ohjelman valmistelussa oli selvää, että tavoitteiden saavuttaminen pelkästään julkisilla varoilla olisi mahdotonta. 

Siten kestävän kehityksen tavoitteissa elinkeinoelämä nostettiin ensimmäistä kertaa tasavertaiseksi kehitysyhteistyön toimijaksi valtioiden, kansalaisjärjestöjen ja monikansallisten instituutioiden rinnalle. YK:n tavoitteiden saavuttamiseksi Maailmanpankin ja IMF:n (International Monetary Fund) mukaan julkisen talouden miljardien dollareiden kehitysyhteistyömäärärahojen rinnalle tarvitaan biljoonia eli tuhansia miljardeja dollareita yksityistä pääomaa.

Yksityiset yritykset suomalaisen kehitysyhteistyön toimijoina

Suomessa yksityisten yritysten rooli kehitysyhteistyössä alkoi kasvaa 2010-luvun taitteessa innovaatioihin keskittyvien kehitysyhteistyöhankkeiden myötä. Laajempi muutos suomalaiseen kehitysyhteistyöhön tapahtui yhtäaikaisesti  vuonna 2015 YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden asettamisen kanssa, kun Juha Sipilän ensimmäinen hallitus leikkasi voimakkaasti julkisisa kehitysyhteistyövaroja ja suuntasi kehityspolitiikkaa korostamalla yksityisten yritysten ja rahoituksen roolia sen keskeisinä toimijoina sekä yhdistämällä siihen avoimesti vienninedistämisen tavoitteita. 

Sittemmin yksityisten yritysten tukemiseen keskittyneiden ohjelmien valikoima on kasvanut eri tarkoituksia palvelevaksi monimuotoiseksi kokonaisuudeksi, jonka ohjaamista on arvioitu pirstaleiseksi ja heikosti koordinoiduksi.

Vaikka Suomen viimeaikaisissa kehitysyhteistyön tavoitteissa on paljon yhtäläisyyksiä menneiden vuosien kehityspolitiikkaan, poikkeaa sen toteutustapa siitä olennaisesti. Akatemiantutkija Matti Ylösen mukaan siinä missä ennen kehitysyhteistyöllä tuettiin suoraan valtionyhtiöiden toimintaa sekä kotimaista vientiä ja tuontia, nykyiset kansainväliset markkinoiden säätelymekanismit ja kauppasäännökset estävät tällaiset tukimekanismit. 

Esimerkiksi suomalainen kehitysrahasto Finnfund, joka on Suomen uudenlaisen kehitysyhteistyön tärkeimpiä toimenpideohjelmia, ei sääntöjensä mukaan voi sijoittaa varojaan suoraan suomalaisiin yhtiöihin tai suomalaisen osapuolen vientirahoitukseen. Suurin osa Finnfundin sijoituksista menee pankeille ja kehitysrahoituslaitoksille, mutta joukosta löytyy myös sijoituksia esimerkiksi afrikkalaiseen lentoliikenteeseen, suuren mittakaavan vesivoimalahankkeisiin sekä indonesialaiseen biopolttoaineteollisuuteen. 

Uusien innovaatioiden ja globaaliin etelään suuntautuvien liiketoimintamallien kehittäminen edellyttää yrityksiltä paikallista läsnäoloa ja olosuhteiden tuntemusta.

Kehitysyhteistyössä yhä enemmän resursseja suunnataan globaalin pohjoisen yritysten houkuttelemiseen ja niiden toiminnan riskien minimoimiseen globaalissa etelässä, mutta yritysten kiinnostus kehitysyhteistyötä kohtaan on jäänyt oletettua vähäisemmäksi. Maailmanlaajuisesti kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi vuositainen rahoitusvaje on noin 3,9 biljoonaa dollaria, jonka alun perin arvioitiin tulevan pääosin yksityisestä rahoituksesta. 

Uusien innovaatioiden ja globaaliin etelään suuntautuvien liiketoimintamallien kehittäminen edellyttää yrityksiltä paikallista läsnäoloa ja syvällistä olosuhteiden tuntemusta. Siksi on epäselvää, miten hallitus voi tehokkaasti edistää yritysten mahdollisuuksia integroitua kehittyville markkinoille samalla, kun se leikkaa merkittävästi kehitysyhteistyörahoitustaan, joka on mahdollistanut tämän läsnäolon.

Millaista kehitystä ja kenelle?

Yritykset poikkeavat toimijoina monella tapaa muista kehitysyhteistyön toimijoista. Kehitys on pitkäjänteinen, monimutkainen ja ei-lineaarinen prosessi, jossa tulokset eivät aina ilmene yksittäisinä talouden lukuina tai teknologisina ratkaisuina.

Sen sijaan yritykset toimivat markkinatalouspohjaisessa kvartaalitaloudessa ja osallistuvat kehitysyhteistyöhön oman kaupallisen ydintoimintansa kautta, jolloin niiden vastuuttaminen kehitysvaikutusten toteutumisesta on vaikeaa – saati että niiltä voisi vaatia köyhyyttä tai epätasa-arvoa ylläpitävien yhteiskunnallisten rakenteiden haastamista. 

Perinteisesti kehitysyhteistyö on kohdistunut maailman vähiten kehittyneisiin maihin ja niiden köyhimpien ihmisten elinolosuhteiden parantamiseen. Lauri Hoolin aiemmin tänä vuonna julkaistun vertaisarvioidun tutkimuksen mukaan ulkoministeriön BEAM-kehitysyhteistyöohjelmassa suomalaiset yritykset eivät kuitenkaan pitäneet vähiten kehittyneitä maita houkuttelevina, vaan suuntasivat mieluummin toimintansa taloudellisesti vauraammille ja vakaammille alueille globaalissa etelässä. Yksityinen rahoitus suuntautuu pääasiassa alueille, joilla sijoitusriskit ovat vähäiset, liiketoimintaympäristö on toimiva, työvoima on osaavaa ja asiakaskunta maksukykyistä. 

Yksityisen sektorin kasvava rooli globaalissa kehityksessä on jakanut globaalin etelän maat yhä jyrkemmin investoinneille kannattaviin maihin ja niihin, joihin sijoittaminen koetaan liian riskialttiiksi. Suurin osa investoinneista on kohdistunut energia-, kaivos-, pankki- ja teollisuusaloihin kun taas terveydenhuolto ja koulutus ovat saaneet vain pienen osan näistä sijoituksista. Yrityksiä on ollut haastavaa saada mukaan OECD:n ja muiden toimijoiden aloitteisiin, jotka pyrkivät purkamaan globaalin etelän kolonialismin jälkeisiä rakenteita tai huomioimaan paikallisyhteisöt ja alkuperäiskansat aktiivisina toimijoina heitä koskevassa kehityksessä.

Oman lukunsa muodostaa vaikeus arvioida monimutkaisten arvoketjujen kautta kulkevien sijoitusten ja lainojen läpinäkyvyyttä. Esimerkiksi suurten infrastruktuurihankkeiden aikasyklit voivat olla hyvin pitkiä investointipäätöksestä lopullisten tulosten syntyyn, ja rahoittajia voi yksittäisillä hankkeilla olla useita. 

Yhä suurempi osa kehitysyhteistyöstä kanavoidaan lainoina, jolloin jo ennestään velkaantuneet vähiten kehittyneet maat joutuvat ottamaan yhä suurempia riskejä ja lisää lainaa investointimahdollisuuksiensa kehittämiseksi.

Kuitenkin KaKe-selonteon mukaan Suomi panostaa tulevaisuudessa entisestään kehitysyhteistyövarojen käytön valvontaan ja läpinäkyvyyteen – samalla kun ulkoministeriön resursseja kavennetaan. Myös tämä yhtälö näyttää vaikealta toteuttaa käytännössä, sillä Valtiontalouden tarkastusvirasto on esittänyt huolensa ulkoministeriön osittain puutteellisista henkilöstöresursseista finanssi- ja yksityisen sektorin kehitysyhteistyöhankkeiden toimeenpanossa ja seurannassa. On myös epäselvää, kuinka kasvava panostus esimerkiksi kansainvälisiin kehityspankkeihin tai infrastruktuurihankkeisiin parantaa kehitysyhteistyön läpinäkyvyyttä.

Talouskasvuun ja vastavuoroisuuteen keskittyvä kehitysyhteistyö on pakottanut vastaanottajamaat kilpailemaan rajatuista yksityisen pääoman sijoituksista, mikä on luonut kasvavia paineita hallituksille kehittää maita investointikelpoisiksi. Tämä on johtanut esimerkiksi yritysverotuksen alentamiseen, julkisen sektorin toimintojen yksityistämiseen sekä lainsäädännön ja toimintaympäristön muokkaamiseen ulkomaisille investoinneille suotuisaksi. Pahimmillaan se on tarkoittanut ympäristölainsäädännön heikentämistä, työntekijöiden oikeuksien kaventamista ja lapsityövoiman käyttöä. 

Verotuksen alentaminen ja yritysten toimintaympäristötehtävät investoinnit eivät yleensä paranna maailman köyhimpien ihmisten elinoloja vaan heikentävät yleistä sosiaaliturvaa. Yhä suurempi osa kehitysyhteistyöstä kanavoidaan lainoina, mikä pakottaa jo ennestään velkaantuneet vähiten kehittyneet maat ottamaan yhä suurempia riskejä ja lisää lainaa investointimahdollisuuksiensa kehittämiseksi.

Kehitysyhteistyön toimijoiden muuttuva rooli

Vastavuoroisuuteen tähtäävä kehityspolitiikka on johtanut siihen, että perinteiset julkisen sektorin kehitysyhteistyön toimijat on yhä enenevässä määrin valjastettu tekemään paikallisista olosuhteista houkuttelevampia yrityksille ja yksityiselle rahoitukselle, luomaan yhteistyöhankkeita ja tasoittamaan yritysten tietä uusille markkinoille. Suomessa tämä on tapahtunut sulauttamalla ulkoministeriön kehitysyhteistyö osaksi Team Finland-toimintaa. 

Kehitysyhteistyön kannalta muutos on edellyttänyt kehitystarpeiden ja -haasteiden tunnistamista, kehystämistä ja esittämistä tavalla, joka houkuttelee yksityisiä sijoituksia. Julkisten kehitysyhteistyötoimijoiden tehtäväksi on muodostunut yksityisten investointien riskien madaltaminen  ja kansainvälisten yritysten liiketoiminnan tukeminen alueilla, joilla toimiminen on yksityisen rahoituksen varassa liian riskialtista tai epähoukuttelevaa.

Myös kansalaisyhteiskuntaa on patistettu luomaan yhteishankkeita yksityisen yritysten kanssa. Erilaisten toimintamallien ja -ympäristöjen yhteensovittaminen on ollut vaikeaa, minkä vuoksi yhteishankkeita on syntynyt niukalti. Tilannetta ei ole helpottanut se, että hallinto ei ole onnistunut luomaan tarvittavia työvälineitä tai toimintamalleja, joiden avulla tällaisia konsortiohankkeita saataisiin liikkeelle. Järjestöjen ja yritysten yhteistyö toimii luontevammin kohdemaissa, mutta yksityisen sektorin tukemisen painotus on suomalaisissa yrityksissä.

Vastavuoroiset kauppasuhteet vaativat reilut rakenteet

Orpon hallitus pyrkii syventämään kaupan ja kehityksen välistä vuorovaikutusta painottamalla erityisesti suomalaisyritysten kasvavaa roolia. Globaalissa etelässä on akuutti tarve investoinneille ja matalan kynnyksen rahoitukselle, jotka voisivat auttaa ratkaisemaan sitkeästi juurtuneita kehityksen esteitä.

Tämä ei kuitenkaan ole poistanut tarvetta kansainvälisillä sopimuksilla sovituille lahjamuotoisille tuille, jonka avulla pystytään vaikuttamaan köyhyyden ja eriarvoisuuden rakenteellisiin juurisyihin sekä vahvistamaan ihmisoikeuksia ja demokratiakehitystä. 

Samalla kun Suomi on keskittynyt kehitysyhteistyössä vastavuoroisuuden nimissä ensisijaisesti kotimaisten yritysten ulkomaankaupan edistämiseen, vähemmälle huomiolle ovat jääneet tarve kansainvälisen kaupan ja talouden rakenteiden uudistamiselle.

Kehittyvien maiden nopea talouskasvu ja vihreä siirtymä tarjoavat uusia mahdollisuuksia suomalaisille yrityksille, sillä merkittävä osa tarvittavista luonnonvaroista ja tulevaisuuden markkinoista sijaitsee globaalissa etelässä.

Globaalin etelän maiden kasvava painoarvo maailmanpolitiikassa on tuottanut uusia konkreettisia aloitteita kansainvälisen verotuksen, rahoituksen saatavuuden ja raskaan velkataakan pienentämiseksi. Tähän uudistustyöhön köyhät maat ovat saaneet enemmän tukea BRICS-mailta kuin perinteisiltä kehitysyhteistyön rahoittajilta globaalista pohjoisesta.

Kehittyvien maiden nopea talouskasvu ja vihreä siirtymä tarjoavat uusia mahdollisuuksia suomalaisille yrityksille, sillä merkittävä osa tarvittavista luonnonvaroista ja tulevaisuuden markkinoista sijaitsee globaalissa etelässä. Tämä kestävyysmurroksen toteuttaminen mahdollistaa yrityksille kannattavan liiketoiminnan harjoittamisen samalla, kun ne osallistuvat globaalien kehityshaasteiden ratkaisemiseen.

Näiden haasteiden voittaminen edellyttää kuitenkin syvällistä ymmärrystä sekä kehityksen esteistä että paikallisista olosuhteista, mikä voidaan saavuttaa vain läsnäoloon perustuvassa vuorovaikutuksessa paikallisten toimijoiden kanssa sekä moniammatillisessa yhteistyössä eri kehitystoimijoiden kesken. Ennen kaikkea siihen vaaditaan aitoa kiinnostusta ja halua vastavuoroisuuteen globaalien kehityshaasteiden ratkaisemiseen. 

Lauri Hooli on kehitysmaantieteen dosentti ja yliopistonlehtori Turun yliopiston maantieteen ja geologian laitoksella.

Niko Humalisto on yhteiskuntamaantieteen dosentti ja johtava vaikuttamistyön asiantuntija FELM – Suomen Lähetysseurassa.

Artikkelin kuva: Kyle Glenn / Unsplash

Julkaisu Kehityspolitiikan suunnanmuutos – Suomen kehitysyhteistyö ulkomaankaupan airueeksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Demokratian tilasta on tullut viime aikoina kestohuolenaihe. Autoritäärisiin kehityskulkuihin viitataan poliittisissa puheissa ja lehdistössä, tutkimusohjelmia ja kehittämishankkeita perustetaan. Tutkimuslaitokset julkaisevat demokratian tilaa seuraavia indeksejä.

Samaan aikaan kansainvälinen demokratiatuki on vakiintunut osaksi ulko- ja kehityspolitiikkaa. DEMO Finlandin määritelmän mukaan se tarkoittaa ”hankkeita ja projekteja, jotka pyrkivät vahvistamaan ja tukemaan poliittisia instituutioita ja demokratian eri osa-alueita; esimerkiksi parlamentteja, puolueita tai vaikka naisten poliittista osallistumista.”

Globaalin pohjoisen valtiot ja niiden tukemat järjestöt ja instituutiot suuntaavat osan kehitysyhteistyön rahoituksestaan demokratiatukeen. Erityisesti vuosituhannen vaiheessa kehittynyt järjestelmä kuitenkin luotiin kylmän sodan jälkeisen demokratiaoptimismin leimaamassa maailmassa. On entistä polttavampi kysymys, tulisiko demokratiatukea ajatella uudella tavalla globaalin demokratiakehityksen heikentyessä.

Tässä tekstissä tutkin kansainvälisen demokratiatuen nykytilaa ja sen kohtaamia haasteita. Analysoin ensin, millä tavalla demokratian heikkeneminen näkyy maailmassa, ja sen jälkeen esittelen demokratiatuen tarkempaa merkitystä. Jatkan tästä demokratiatuen haasteisiin ja tulevaisuuden näkymiin.

Demokratian tila heikkenee

Demokratian globaalia tilaa seurataan tulkitsevan tutkimuksen lisäksi lukuisten indikaattoreiden avulla. Näkyvimpiä tällaisista indikaattoreista julkaisevat Varieties of democracy -instituutti ja International IDEA.

Näiden indikaattoreiden pohjalta voidaan muodostaa likimääräinen kuva demokratian globaalista tilasta, erityisesti kun huomioidaan myös vastaavat selvitykset kansalaisyhteiskunnan tilasta, lehdistönvapaudesta ja muista asiaan liittyvistä ilmiöistä.

Keskeinen havainto on, että demokratia heikkenee globaalisti, muttei niinkään vaalidemokratian mielessä. Pikemminkin kyse on siitä, että yhteiskunnallinen toimintatila kaventuu ympäri maailmaa. Tämä toimintatila tarkoittaa tosiasiallisia mahdollisuuksia haastaa valtaa, saada tietoa ja käydä avointa keskustelua.

Keskeinen havainto on, että demokratia heikkenee globaalisti. Yhteiskunnallinen toimintatila kaventuu ympäri maailmaa. Tämä toimintatila tarkoittaa tosiasiallisia mahdollisuuksia haastaa valtaa, saada tietoa ja käydä avointa keskustelua.

Jos tarkastellaan puhtaasti vaaleilla tapahtuvaa vallan vaihtumista, kovin merkittävää heikentymistä globaalilla tasolla ei ole tapahtunut. Tämä voi olla yllättävääkin, koska demokratian heikkeneminen yhdistetään niin vahvasti totalitarismiin. Valtioiden kategorisoinnin kielellä ilmaistuna ”suljettujen autokratioiden” sijaan ”vaaleja järjestävien autokratioiden” määrä kasvaa demokratioiden kustannuksella.

Vaaleja siis järjestetään ja vallanpitäjät voivat vaihtuakin, mutta silti demokraattiset toimintamahdollisuudet heikkenevät merkittävästi. Erityisesti kansalaistoiminta käy ympäri maailmaa entistä vaarallisemmaksi ja siihen vaikuttavat uhat kohdistuvat kovimmin naisiin ja erilaisiin vähemmistöihin.

Autoritäärisyys merkitseekin hyökkäystä paitsi poliittisia vapauksia, myös poliittista tasa-arvoa kohtaan. Hallintojen lisäksi myös yritykset ovat hyökänneet kansalaistoimijoita vastaan, erityisesti resurssikonfliktien tapauksissa.

Toisaalta on myös viitteitä demokratian kannatuksen heikkenemisestä. Epädemokraattiset johtajat ovat myös pystyneet valjastamaan kolonialistisia muistoja ja kokemuksista uuskolonialistisesta hallinnasta oman valtansa oikeuttajiksi. Kun vaikkapa kurjistavaa talouspolitiikkaa on tosiasiassa saneltu ulkoapäin, on myös demokratian edistäminen helpompi kehystää hyökkäykseksi valtiollista itsemääräämisoikeutta vastaan.

Mitä demokratiatuella tarkoitetaan?

Näillä yksityiskohdilla on merkitystä, kun pohditaan demokratiatuen merkitystä. Suppeasti määriteltynä demokratiatuella voidaan tarkoittaa vaalien ja parlamenttien toiminnan tukea. Laajemmin ajateltuna se viittaa kansalaisyhteiskunnan, vapaan tiedonvälityksen, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion tukemiseen. Merkittävin institutionaalinen jakolinja on kulkenut suppeaa tulkintaa kannattavan Yhdysvaltojen ja laajaa tulkintaa kannattavan Euroopan välillä.

Vallitsevassa maailmantilanteessa vaikuttaisi järkevältä mieltää demokratian tuki vaali- ja päätöksentekoinstituutioita laajemmin. Kun ongelma on nimenomaan päätöksentekoa laajemman toimintatilan kaventuminen, tuntuu ilmeiseltä tavoitella tämän tilan vahvistamista.

Suppeasti määriteltynä demokratiatuella voidaan tarkoittaa vaalien ja parlamenttien toiminnan tukea. Laajemmin ajateltuna se viittaa kansalaisyhteiskunnan, vapaan tiedonvälityksen, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltion tukemiseen.

Toisaalta riskinä on demokratian ydinrakenteiden sivuuttaminen. Esimerkiksi Suomen harjoittamaa ihmisoikeusperustaista kehitysyhteistyötä voidaan pitää esimerkkinä laajasti ymmärretystä demokratiatuesta. Lähestymistapaa arvioitaessa sen todettiin vaikuttaneen paikallistasolla hyvin, mutta poliittisiin rakenteisiin huonommin.

Demokratiatukea ei myöskään välttämättä suunnitella etukäteen demokratiatukena siten, että korvamerkittäisiin tietty rahasumma demokratian tukemiseen tai ylläpidettäisiin erityisiä demokratiatukiohjelmia. Siksi demokratiatuki laajasti ymmärrettynä voi tarkoittaa vain muiden toimintojen raportointia demokratiatukena.

On myös viitteitä siitä, että apu tuottaa todennäköisemmin positiivisia tuloksia, kun se kohdistuu suoraan demokratian rakentamiseen. Niinpä joudutaan kysymään, tulisiko demokraattisten instituutioiden tuki pitää erillään muusta demokratiatuesta, esimerkiksi kansalaisosallistumisen tuesta.

Demokratian ja kehityksen oletuksia

Nykymuodossaan demokratiatuki heijastelee järjestelmän luomishetkellä vaikuttaneita uskomuksia, joista keskeisin on demokratian jatkuva vahvistuminen. Esimerkiksi Suomen Ulkoministeriön vuonna 2001 julkaisemassa demokratiatuen käsikirjassa todetaan kuvaavasti demokratian voittaneen ”ainoana todella legitiiminä ja rationaalisena hallinnon muotona”.

Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet, että kansainvälinen demokratiatuki todella on ollut varsin hyvä tukemaan vahvistuvaa demokratiaa – mutta huono estämään autoritäärisiä käänteitä. 

Demokratiatuki heijastelee myös monia perinteisen kehitysajattelun oletuksia. Näistä keskeisin on tapa tulkita monenlaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä osaksi yhtä kaikenkattavaa kehitysprosessia. Esimerkiksi talouden kasvua, tasa-arvoa ja demokratian vahvistumista on saatettu ajatella yhden ja saman kehityksen eri ulottuvuuksina. Ajattelutavan ongelmallisuus on tullut kivuliaasti ilmi, kun ympäri maailmaa taloudelliset indikaattorit vahvistuvat demokratian samalla heikentyessä. 

Kansainvälinen demokratiatuki todella on ollut varsin hyvä tukemaan vahvistuvaa demokratiaa – mutta huono estämään autoritäärisiä käänteitä. 

Oletuksesta luopumiseen liittyy kaksi olennaista tekijää. Ensinnäkin maat, joissa demokratiatuki hyödyttäisi eniten, eivät ole välttämättä vähiten kehittyneitä maita. Sen sijaan, että tukea suunnattaisiin yleisen ”kehitysasteen” perusteella, on tasapainoteltava ääripäiden välillä, joita ovat mukavuudenhaluinen vahvistuviin demokratioihin keskittyminen ja epätoivoinen toiminta voimakkaan autoritäärisissä valtioissa.

Joskus paikalliset olosuhteet tekevät demokratiatuen mahdottomaksi, toisilla hetkillä taas nimenomaan on tärkeää tukea demokratiatoimijoita sietämättömän tuntuisissa olosuhteissa.

Toiseksi demokraattisen kehityksen universaalia mallia ei ole tarjolla, vaan joka maassa ja tilanteessa on oma dynamiikkansa. Avaintoimijoiden ja -prosessien tunnistaminen edellyttää paikallisen poliittisen dynamiikan hyvää tuntemusta.

Autoritäärisissä ympäristöissä on aina myös mahdollisuuksia muuttaa kehityksen suuntaa, mutta toimijat vaihtelevat. Joskus ratkaisevassa asemassa voivat olla organisoitumiskykyiset kansalaisliikkeet, joskus media, joskus oppositio, toisinaan vaaliviranomaiset tai oikeuslaitos.

Monet valtiot ovat hauraassa tilassa, joka voi kääntyä yhtä hyvin demokraattiseen tai autoritääriseen kierteeseen. Hyvinkin pienet, itseään vahvistavia prosesseja laukaisevat tapahtumat voivat ratkaista demokratiakehityksen suunnan. Tämä korostaa tuen tapauskohtaisen räätälöinnin ja toimijoiden tuntemisen tärkeyttä.

Kansalaisyhteiskunta ja hallinto

Kehitysavun perinteisiin ajattelutapoihin kuuluu myös usko toiminnan epäpoliittisuuteen. Apu kanavoidaan usein paikallisen hallinnon kautta tai vähintäänkin sen hyväksymänä. Paikalliseen politiikkaan on vältetty ottamasta kantaa. Demokratisoitumiseen on uskottu tapahtuvan käymällä dialogia paikallisten hallitusten kanssa ja tukemalla instituutioita.

Nyt tämä lähestymistapa on vaikeuksissa. Kuten tutkimuksissakin huomautetaan, teknisellä otteella on demokratian tukemisessa rajansa. Usein demokratian edistäminen edellyttää paikalliseen politiikkaan tavalla tai toisella sekaantumista.

Kehitysyhteistyön vanha epäpoliittisuususko näkyy kuitenkin erityisesti haluttomuudessa tukea protestiliikkeitä, huolimatta niiden usein ratkaisevasta merkityksestä.

Kehitysyhteistyön vanha epäpoliittisuususko näkyy kuitenkin erityisesti haluttomuudessa tukea protestiliikkeitä, huolimatta niiden usein ratkaisevasta merkityksestä. Myös vaarassa olevien aktivistien suojelu edellyttää usein jonkinasteista konfliktia paikallisen hallinnon kanssa.

Asialla on merkitystä myös sen takia, että kehitysrahoitus suuntautuu globaalisti entistä voimakkaammin autoritäärisiin valtioihin. 2010-luvun aikana autoritäärisiin valtioihin suunnattu kehitysrahoitus kasvoi noin 1,5-kertaiseksi, humanitäärisen avun osalta peräti 19-kertaiseksi. Autoritääristen käänteiden ja kansainvälisen rahoituksen heikkenemisen välillä ei näy seuraussuhdetta.

Toisaalta kansalaisyhteiskunta ei automattisesti ole demokratisoiva voima. Se voi myös olla hallinnon jatke autoritäärisissä järjestelmissä, kun keskeisten järjestöjen johtoon halutaan lojalisteja, järjestöt joutuvat myötäilemään hallintoja, ja hallinto myös perustaa tuekseen näennäisiä kansalaisjärjestöjä. Usein se myös sopeutuu mihin tahansa järjestelmään, erityisesti kun järjestöt näkevät roolinsa lähinnä palveluntuottajina.

Dilemmoja ja haasteita: Johdonmukaisuus

Demokratian tukemista vaikeuttaa sekin, että demokratiatukea myöntävät maat eivät ole aina erityisen johdonmukaisia. Demokratiatukea on hallinnoitu omana toimintonaan, eikä sen suhdetta muuhun ulkopolitiikkaan ole aina kummemmin ajateltu.

Ristiriitaisia viestejä on tuotettu geopoliittista ”tarkoituksenmukaisuutta” ja vakautta korostavalla ulkopolitiikalla. Terrorismin vastainen taistelu ja puolustusyhteistyö ovat tarjonneet autoritäärisille hallinnoille mahdollisuuksia demokratian heikentämiseen.

Myös esimerkiksi taannoinen koronarokotteiden jakelu, jossa globaali pohjoinen varmisti rokotteiden saamisen itselleen ensin, ihmisoikeusloukkaukset ”terrorismin vastaisessa sodassa” ja siirtolaisuuden torjuntaan tähtäävät sopimukset ovat saattaneet herättää epäluuloa rahoittajamaiden motiiveja kohtaan.

Toisaalta demokratiatuki saatetaan myös nähdä osana kolonialististen suhteiden jatkumoa, kun yhtä aikaa sen myöntämisen kanssa rahoittajamaat pyrkivät ylläpitämään taloudellista hallintaansa.

Kehityspolitiikallakin on kavennettu demokraattista toimintatilaa, erityisesti taloudellisten ehdollisuuksien kautta. Kun talouspolitiikka sanellaan ulkopuolelta, demokraattinen prosessi tuottaa herkästi pettymyksiä.

Demokratian merkitys on voinut myös jäädä määrällisten tulosten varjoon. Kehitystavoitteissa on kiinnitetty pääosin huomiota sellaisiin mitattaviin tuloksiin kuten köyhyysrajan ylittäneiden määrä tai koulua käyvien lasten määrä. Viime aikoina monet autoritääriset valtiot ovat onnistuneet puhtaan määrällisissä tavoitteissa hyvin. Tavoitteenasettelu on näin voinut johtaa epäsuoraan tukeen autoritäärisille ”menestystarinoille”.

Ulkopolitiikan kokonaisuus viestii demokratian painoarvosta, ei pelkkä erillinen demokratiasektori. Sekä autoritääriset hallinnot että niiden varjossa toimivat protestiliikkeet saavat liian usein viestin, että demokratia väistää tarvittaessa painavampien näkökohtien tieltä. Toisaalta demokratiatuki saatetaan myös nähdä osana kolonialististen suhteiden jatkumoa, kun yhtä aikaa sen myöntämisen kanssa rahoittajamaat pyrkivät ylläpitämään taloudellista hallintaansa.

Vaikuttava demokratiatuki vaatii myös kehityksen perusoletusten uudelleenarviointia. Samalla on pohdittava demokratian merkitystä: jos demokratian sisällöksi eivät riitä muodolliset instituutiot, myös demokratiatuen olisi hyvä heijastella tätä. Valitettavasti juuri laajemmin ymmärretyn demokratian tukemisessa nykyisillä tukimuodoilla on ollut vaikeuksia.

YTT, dosentti Teppo Eskelinen on yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

Artikkelikuva: Element5 Digital / Unsplash

Julkaisu Kansainvälinen demokratiatuki kohtaa uusia haasteita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhteiskuntatieteissä ajatellaan yleisesti, etteivät yhteiskunnallisten ilmiöiden ja ongelmien selitykset ole koskaan täysin arvoneutraaleja. Kaikkiin ongelmanmäärittelyihin liittyy aina valintoja, joissa on myös poliittisia piirteitä: miten ongelmat kehystetään, mitä instituutioiden pysyvyydestä ja muuttuvuudesta oletetaan, ja miten todellisuuden sosiaalisen rakenteen oletetaan toimivan.

Tieteellistä selittämistä ajatellaan harvemmin politiikkana.

Politiikan tutkimuksen parissa käytetään usein hegemonian käsitettä kuvaamaan, miten ajatustavat luonnollistuvat osaksi niin sanottua arkijärkeä ja miten tätä arkijärkeä haastetaan. Tieteellistä selittämistä on kuitenkin harvemmin ajateltu samalla tavalla politiikkana.

Avaamme tässä tekstissä selittämisen politiikkaa käyttämällä havainnollisena esimerkkinä YK:n suhdetta kansainvälisten yritysten sääntelyyn: mitä tämän agendan muutokset kertovat hegemonisen yhteiskunnallisen selittämisen muutoksista ja siihen kytkeytyvistä valta-asetelmista?

Selittämisen politiikka

Yhteiskuntatieteellinen selittäminen on periaatteessa tietoteorian ja tieteenfilosofian alaan kuuluva kysymys, joka koskee pätevän selityksen kriteerejä. Kuitenkin tietoteorian välineet selittämisen tavan valintaan ovat rajalliset.

Yhteiskunnalliset tapahtumat muodostavat pitkiä kausaaliketjuja, joista on mahdotonta paikantaa viimekätistä selittävää tekijää. Monimutkaisia tapahtumia voidaan tarkastella sinänsä pätevästi monenlaisten käsitteistöjen ja teoreettisten näkökulmien kautta. Maailmaa on välttämätöntä yksinkertaistaa ja monia yksinkertaistavia oletuksia voidaan tehdä sinänsä hyvin perustein. Tällaiset valinnat ovat aina potentiaalisesti poliittisia.

Lisäksi tieteelliset selitysmallit ovat tyypillisesti itseään vahvistavia, kuten jo Thomas Kuhn esitti klassisessa paradigmateoriassaan. ”Puhtaita” havaintoja ei ole, vaan havainnot ovat aina teoreettisten taustaoletusten ohjaamia – ja havaintoja tyypillisesti tulkitaan niitä ohjaavan teorian vahvistuksina.

Teorian vaikutus havaintoihin on tieteellisen selittämisen piirre eikä epätieteellisyyden merkki: on kuitenkin tärkeää huomata, että sinänsä johdonmukaisiin selitysmalleihin voi sisältyä oletuksia, jotka ohjaavat kuin itsestään poliittisia johtopäätöksiä johonkin tiettyyn suuntaan.

Maailmaa on välttämätöntä yksinkertaistaa ja monia yksinkertaistavia oletuksia voidaan tehdä sinänsä hyvin perustein. Tällaiset valinnat ovat aina potentiaalisesti poliittisia.

Kuhnin mukaan paradigma muodostaa eräänlaisen itseään vahvistavan kierteen, ainakin kunnes se ajautuu merkittävän teoriaan sopimattoman ongelman äärelle. Yhteiskuntatieteessä ne voivat olla esimerkiksi hegemonisen lähestymistavan sivuuttamia näkökulmia. Yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämiseksi onkin tärkeää osata lukea itseään vahvistavaa paradigmaa ja sen haastajia nimenomaan kamppailuna.

Erityisesti maailmanpolitiikassa selitysmallit ovat sikälikin konkreettisesti poliittisia, että ne saavat institutionalisoituja muotoja. Kyse ei siis ole ainoastaan selitysmallien hegemoniasta vaan siitä, miten johonkin selitysmalliin nojaavat organisaatiot syntyvät ja käyttävät valtaa.

Maailmanpolitiikassa toimii aina organisaatioita, joiden itseymmärretty toiminnan tarkoitus on heijastumaa hegemonisesta selitysmallista. Organisaatioihin ”betonoitunut” arkijärki on itseään vahvistavaa, aivan kuten tieteelliset paradigmatkin. Politiikassa olisikin tutkittava enemmän sitä, miten selitysmallit betonoituvat instituutioihin, miten ne toimivat instituutioissa ja miten instituutioiden tasolla ja sisällä käydään kamppailua selittämisestä.

Kehitysagenda ja nationalistinen selittäminen

Havainnollinen esimerkki tästä selittämisen poliittisuudesta on kiista nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä. Nationalistinen selittäminen, englanniksi explanatory nationalism, tarkoittaa taipumusta etsiä kansalliseen tasoon palautuvia selityksiä havaituille yhteiskunnallisille ongelmille ja ilmiöille. Esimerkiksi kun kysytään, miksi laajamittaista köyhyyttä tai poliittista epävakautta esiintyy, nationalistinen selittäminen etsii automaattisesti syytä paikallisista instituutioista, valinnoista ja historiasta ja sivuuttaa kansallisvaltion instituutiot ylittävät vaikutukset, prosessit ja valta-asetelmat.

Vastaavasti kosmopoliittinen selittäminen, explanatory cosmopolitanism, lähtee siitä, että selityksiä haetaan valtion ulkopuolisista tekijöistä: monikansallisista toimijoista, globaaleista instituutioista ja kaikkiin vaikuttavasta maailmanjärjestelmästä.

Nationalistiselle selittämiselle kansallisvaltiot ovat luonnollisia ja ensisijaisia sosiaalisen todellisuuden yksikköjä ja toimijoita. Valtiokeskeisen selitysmallin takia ongelmien selittävät tekijät esiintyvät sen piirissä, kun taas moniulotteisen globaalin vuorovaikutuksen seurauksiin suhtaudutaan ”ulkoisina shokkeina”.

Kun kysytään, miksi köyhyyttä tai poliittista epävakautta esiintyy, nationalistinen selittäminen etsii automaattisesti syytä paikallisista instituutioista, valinnoista ja historiasta ja sivuuttaa kansallisvaltion instituutiot ylittävät vaikutukset, prosessit ja valta-asetelmat.

Kuten yhteiskuntatieteellisessä selittämisessä yleensäkin, kiista nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä ei ratkea pelkän hyvän tieteellisen käytännön välinein. Selitysmallien lähtökohdat ovat metateoreettisia valintoja, jotka eivät ole suoraan empiirisesti kumottavissa. Kyse on politiikasta laajassa mielessä ymmärrettynä: selitysmallit heijastavat hegemonisia ideoita ja myös erilaisia intressejä.

Globaali kehitysagenda on hyvä esimerkki. Siihen kuuluvat perinteisesti kysymykset taloudellisesta ja sosiaalisesta kehityksestä ja äärimmäisestä köyhyydestä. Myöhemmässä vaiheessa entistä selvemmin myös ympäristökysymykset ovat tulleet mukaan. Kehitysagenda on YK:n toiminnan ytimessä ja sillä yleisesti on laaja ja varsin vakaa kannatus.

Politiikan kehystäminen agendan kannatuksen kautta jättää kuitenkin näkyvistä, että selitysmallista riippuen tuloksena voi olla hyvinkin erilaisia politiikkatoimia. Keskeinen jakolinja kulkee nationalistisen ja kosmopoliittisen selittämisen välillä.

On mielenkiintoista, ettei globaalin keskinäisriippuvuuden kasvu ole lopettanut nationalistista selittämistä. Jotkut viimeaikaiset suuntaukset ovat myös vahvistaneet ajatusta kansallisvaltioista yhteiskunta-analyysin luonnollisina perusyksikköinä. Esimerkistä käy yleistynyt taipumus pyrkiä politiikkatavoitteisiin luomalla erilaisia suoriutumisindikaattoreita ja pisteyttämällä maita niiden pohjalta.

Myös kansainväliset menestyskirjat ruokkivat tätä ajattelutapaa, keskeisenä esimerkkinä Daron Acemoglun ja James A. Robinsonin Suomessakin laajaa huomiota kerännyt Miksi maat kaatuvat. Nationalistista selittämistä on kritisoitu paljon, mutta usein kritiikin kärkenä on moraalinen mukavuudenhalu. Tämä tarkoittaa ajatusta siitä, että länsimaisen ihmisen on helpottavaa ajatella maailman suurten ongelmien johtuvan muiden maiden paikallisista syistä. Vähemmän on analysoitu nationalistista selittämistä politiikkana ja hegemoniakamppailuna.

Monikansalliset yritykset politiikan agendalla

Monikansallisten yritysten sääntelyn politiikan kentän lähtökohdat ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa runsaasti. Voidaan paikantaa kolme historiallista vaihetta: ensimmäinen on monikansallisten yritysten tunnistaminen yhteiskunnallisten ongelmien mahdollisena lähteenä, toinen on selitysnationalistinen käänne ja kolmas on suuryritysten uuden kritiikin aika.

Ensimmäinen vaihe muodostui yleisemmän kehitysagendan vahvistumisen myötä 1970-luvulla. Tällöin globaalin talousjärjestelmän perusteista käytiin aktiivista debattia ja globaalin Etelän maat pyrkivät aktiivisesti vaikuttamaan kehitysagendaan erityisesti niin sanotun uuden kansainvälisen talousjärjestyksen kautta. Tämä debatti institutionalisoitui YK:n puitteissa erityisesti Latinalaisen Amerikan ja Karibian komission toiminnassa.

Samaan aikaan julkaistiin useita vaikutusvaltaisia kirjoja, jotka käsittelivät monikansallisten yritysten valtaa, esimerkiksi alan klassikkokirjallisuuteen lukeutuvat Jacques Servan-Schreiberin (1968) Le Defi Americain (The American Challenge), Kari Polanyi-Levittin (1970) Silent Surrender ja Richard Barnetin ja Ronald Müllerin The Global Reach (1974). Tätä yhteiskunnallista ilmapiiriä muokkasi myös merkittävä lahjusskandaali yhdysvaltalaisen ITT-yhtiön ympärillä. Skandaali pakotti valtiot ja YK:n reagoimaan monikansallisten yritysten valtaan, joka muovautui entistä vahvemmin osaksi kansainvälisen politiikan kysymyksenasetteluja.

Monikansallisten yritysten säätely institutionalisoitiin osaksi YK:n toimintoja. Ensimmäisenä luotiin korkean tason asiantuntijakomissio tutkimaan monikansallisten yritysten toimintaa ja vaikutuksia kehittyvissä maissa. Komission tuottama raportti korosti tarvetta yritysten kansainväliseen sääntelyyn erityisesti globaalia Etelää koskevien vaikutusten takia.

UNCTC:n toiminnassa näkyy myös paradigman toiminta: tehokkaasti toimiva instituutio vahvistaa niitä selittämisen malleja, jotka muodostavat sen institutionaalisen olemassaolon perustan.

Lopulta YK päätti perustaa monikansallisten yritysten komission UNCTC:n, joka aloitti toimintansa itsenäisenä YK-elimenä 1975. Itsenäisen toimintakykynsä ja osaamisvetoisten rekrytointiensa johdosta siitä tuli tehokas ja vaikutusvaltainen. UNCTC oli myös organisaationa politiikkatavoitteiltaan kunnianhimoinen. Esimerkiksi sen esittämät avaukset tiedonjakamisesta ja avoimuudesta olivat selvästi aikaansa edellä.

UNCTC:n toiminnassa näkyy myös paradigman toiminta: tehokkaasti toimiva instituutio vahvistaa niitä selittämisen malleja, jotka muodostavat sen institutionaalisen olemassaolon perustan. Olennaista oli UNCTC:n riittävä institutionaalinen valta ja arvostus. Komissio esimerkiksi raportoi suoraan YK:n pääsihteerille.

Monikansallisten yritysten sääntelyn agenda kansainvälisessä politiikassa syntyi siis tietyssä poliittisessa ilmapiirissä YK:n toiminnan ympärille rakentuneina polkuriippuuvuksina sekä reaktiona laukaisevaan tapahtumaan. On luultavaa, että selitysmallin institutionalisoituminen edellytti kaikkia näitä tekijöitä. Tuloksena oli institutionaalinen rakenne, joka johti perustamaan kehityshaasteiden selitykset kosmopoliittisiin selitysmalleihin, kun monikansallisten yritysten toiminnan vahingollisuutta ja sääntelytarpeita pyrittiin erityisesti tutkimaan.

Nationalistinen selittäminen vahvistuu

1980-luvulla monikansallisia yrityksiä koskevassa YK-politiikassa tapahtui käänne päinvastaiseen suuntaan, liittyen suoraan selittämisen hegemonian muutoksiin. Taustalla oli jälleen yleinen poliittisen ilmapiirin muutos. 1970–80-luvun taitteessa oli vahvistunut silloiseen Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganiin ja Iso-Britannian pääministeri Margaret Thatcheriin henkilöitynyt markkinoiden tehokkuutta korostava ajatustapa.

Asiaan vaikuttivat korkean työttömyyden ja korkean inflaation muovaama henkinen maaperä ja valtion sääntelyyn negatiivisesti suhtautuneiden julkisen valinnan teorian ja oikeustaloustieteen kaltaisten tutkimussuuntausten kasvanut suosio. Yhteiskunnallisessa keskustelussa alkoivat näin korostua ajatukset byrokratian, sääntelyn ja yleisemmin valtiollisen toiminnan tehottomuudesta, ja syitä erilaisille ongelmille alettiinkin etsiä ylisääntelystä ja hintojen vääristymisestä.

Tässä ilmapiirissä Latinalaisen Amerikan vuonna 1982 alkanut velkakriisi laukaisi merkittäviä muutoksia YK-järjestelmässä. Velkakriisi vaati akuuttia reagointia, mikä korosti politiikkavalintojen merkitystä. Velkakriisin olisi voitu nähdä johtuvan esimerkiksi epäoikeudenmukaisten kauppajärjestelyjen tai Yhdysvaltojen korkopolitiikan aiheuttamana ongelmana.

Ajatuksena oli suunnata huomio globaalin Etelän maiden ongelmien korjaamisessa niiden sisäisiin reformeihin: budjettikuriin, markkinahinnoitteluun ja hyvään hallintoon.

Reaganin hallinto Yhdysvalloissa reagoi kuitenkin aloittamalla YK-järjestelmän institutionaalisen reformin, jossa vahvistettiin Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa IMF:ää. Näiden instituutioiden kautta pyrittiin sanelemaan rakennesopeutusohjelmia köyhille ja velkaantuneille maille. Ajatuksena oli suunnata huomio globaalin Etelän maiden ongelmien korjaamisessa niiden sisäisiin reformeihin: budjettikuriin, markkinahinnoitteluun ja hyvään hallintoon.

Hieman myöhemmin myös UNCTC:n toiminta ajettiin alas. Virallisesti taustalla oli YK:n kauppa- ja kehityskonferenssi UNCTAD:in ja UNCTC:n yhdistyminen, mutta käytännössä se johti UNCTC:n lopettamiseen. Tämän jälkeen YK-järjestelmässä ei enää ollut instituutiota, joiden mandaattiin ylikansallisten yhtiöiden valta ja sääntelyn tarve olisivat vastaavalla tavalla kuuluneet.

UCNTAD ei keskittynyt yhtiöihin aktiivisina toimijoina vaan tarkasteli aihepiiriä enemmän suorien sijoitusten näkökulmasta. Järjestelmään näin rakentui systemaattinen selitysnationalistinen taipumus ja taipumus sivuuttaa monikansallisten yritysten rooli.

Velkakriisin olisi voitu nähdä johtuvan esimerkiksi epäoikeudenmukaisten kauppajärjestelyjen tai Yhdysvaltojen korkopolitiikan aiheuttamana ongelmana.

Selitysnationalismi voimisti entisestään taloustieteessä. Sen liepeillä suosiota kasvatti niin sanottu institutionaalinen teoria, jossa taloudellisia ja sosiaalisia ongelmia selitetään valtion keskeisten instituutioiden laadulla. Kun etsittiin vastauksia kysymyksiin, miksi jotkut valtiot olivat köyhiä ja toiset rikkaita, analyysi kohdistui entistä useammin valtioiden vertailuun: miten esimerkiksi omistus- ja markkinainstituutiot ja hallinnon läpinäkyvyys toimivat eri maissa.

Tällaisessa selittämisen tavassa omaksutaan lähtökohta, jossa valtiot ovat sosiaalisen todellisuuden itsestään selviä perusyksiköitä siinä, missä yritykset näyttävät ainoastaan markkinatoimijoilta. Kansainvälisen kehityspolitiikan keskittyminen markkinoihin ja hyvään hallintoon vahvisti valtiokeskeistä selitystä, mikä puolestaan vahvisti valtiokeskeistä korjaavaa politiikka.

Selitysnationalismi voimisti entisestään taloustieteessä.

Kyse ei ollut ainoastaan hegemonian muutoksista kulttuurisessa mielessä, vaan kansainvälisen politiikan instituutioiden ja niiden mandaattien muutoksista niin, että selitysnationalismi muodostui lähtökohdaksi. Jälleen käänteessä on nähtävissä poliittisen ilmapiirin, polkuriippuvuuksien ja laukaisevan tapahtuman yhteisvaikutus, joiden voidaan olettaa olleen välttämättömiä selittämisen institutionaalisen käänteen kannalta.

Riittämättömiä haasteita?

Viime aikoina nationalistiseen selittämiseen sitoutuneet instituutiot ovat kohdanneet paljon haasteita. Vuosituhannen vaihteen yhteiskunnallinen liikehdintä pyrki saamaan globaalin epäoikeudenmukaisuuden jälleen vahvemmin näkyviin. Kansainvälisen kaupan rakenteita ja velkakriisiä kohdeltiin liikkeen parissa nimenomaan globaalin tason ongelmina, joihin vaadittiin ratkaisuiksi globaalia sääntelyä ja verotusta.

Myös suuryritysten valta oli paljon esillä sekä kansalaisliikkeiden että toimittaja-aktivisti Naomi Kleinin No Logon kaltaisten vaikutusvaltaisten kirjojen ansiosta. Laukaisevia tekijöitä ja ilmapiirin uudelleen muuttumisen potentiaalia siis oli.

Vuosituhannen vaihteen yhteiskunnallinen liikehdintä pyrki saamaan globaalin epäoikeudenmukaisuuden jälleen vahvemmin näkyviin.

Kosmopoliittiset selitysmallit eivät kuitenkaan vastaavalla tavalla betonoituneet kansainvälisen politiikan instituutioihin, vaan nationalistinen selittäminen onnistui säilyttämään asemiaan. Toisaalta monikansallisten yritysten vallan kritiikkiä on myös käännetty mahdollisuuspuheeksi, joka korostaa ajatusta vastuullisesta yrityskansalaisuudesta. Yritysten toimijuus ja valta siis periaatteessa tunnistetaan, mutta ongelmien selitykset säilyvät kansallisina.

Monikansalliset yritykset ovat näin saaneet asemaa poliittisen agendan määrittelijöinä. Olisi olennaista tutkia, mitkä tekijät ovat aiheuttaneet tämän viimeisimmän vaiheen. Yksi mahdollisuus on pohtia yllä tarjoamaamme analyyttista kehikkoa  ja pohtia, miten nämä tekijät ovat toteutuneet tai olleet toteutumatta 2000-luvun kansainvälisessä politiikassa. Miten yleinen ilmapiiri, institutionaaliset polkuriippuvuudet tai vaikkapa jokin laukaiseva tapahtuma ovat vaikuttaneet monikansallisten yritysten nykyiseen asemaan?

Kohti tarkempaa selittämisen politiikan analyysia

Yllä on esitetty hyvin tiivis ja tyypitelty, väistämättä yksinkertaistettu historiakatsaus YK:n monikansallisia yrityksiä koskevaan politiikkaan. Sen tarkoitus ei olekaan olla varsinaista historiankirjoitusta, vaan keskeisten käänteiden ja analyyttisten työkalujen paikantamista. Ennen kaikkea tavoitteena on ollut havainnollistaa, että yhteiskunnallinen selittäminen on poliittinen kysymys myös institutionaalisessa mielessä.

Nationalistisessa selittämisessä sivuutetaan monet ylikansallisten toimijoiden valtaan perustuvat kysymykset ja ongelmat.

Kansallisvaltiot on helppo olettaa politiikan perusyksiköiksi, jolloin selityksiä globaaleihin ongelmiin ryhdytään etsimään valtioiden organisaatiosta. Vaikka näin voidaan tuottaa sinänsä päteviä selityksiä ja johdonmukaisia politiikkasuosituksia, nationalistisessa selittämisessä sivuutetaan monet ylikansallisten toimijoiden valtaan perustuvat kysymykset ja ongelmat.

Politiikan tutkimuksessa olisi syytä tunnistaa laajemminkin selitysmallit metateoreettisina oletuksina, mikä tarkoittaa, ettei niitä voi kumota tavanomaisen empirian keinoin. Hegemonia-analyysissa olisi tarpeen tunnistaa myös, miten erilaiset ajatustavat institutionalisoituvat, miten institutionalisoituminen ylläpitää tietynlaisten selitysrakenteiden valtaa ja minkälaiset tekijät voivat muuttaa näitä instituutioita.

Teksti perustuu kirjoittajien artikkeliin ”The politics of explanatory nationalism and the Evolution of the United Nations Agenda on Multinational Enterprises” (2020).

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

VTT Matti Ylönen on vieraileva tutkija Tallinnan teknillisen yliopiston Ragnar Nurkse Department on Innovation and Governance -laitoksella. Hän aloitti viime kesänä myös maailmanpolitiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Monikansalliset yritykset, YK ja nationalistinen selittäminen politiikkana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehityksen mittareita tulee uudistaa

Monet tutkijat ja päättäjät ovat vaatineet bruttokansantuotteen (bkt) nostamista pois jalustaltaan kehityksen mittarina. Tämän 1930-luvulla kehitetyn instrumentin kansainvälinen menestys on pohjannut tarpeeseen seurata ja vertailla eri maiden kansantalouksien kehityskulkuja.

Bkt:n kasvu on, kehittäjänsä Simon Kuznetsin varoituksista huolimatta, noussut synonyymiksi hyvälle yhteiskuntakehitykselle. Tämänhetkinen talouskasvu on kuitenkin kytkeytynyt vahvasti eriarvoistumiseen, ekosysteemien romahdukseen ja ilmastonmuutokseen.

Bruttokansantuotteen rajoitteisiin kohdistuva kritiikki osuu myös kehitysavun sydämeen. Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD määrittelee kehitysapukelpoiset eli niin kutsutut ODA-maat (official development assistance) Maailmanpankin kategorisoinnin mukaisesti bruttokansantulon (joka koostuu bkt:sta ja maan tulevista ja lähtevistä rahavirroista) perusteella. Myös YK:n kehitysluokitteluissa bkt on keskeinen tekijä.

Jos kehitysapukelpoisia maita määritetään bkt-lukujen perusteella, niiden ulkopuolelle saattaa jäädä kohteita, joissa kärsitään nälästä, ympäristötuhoista tai valtavista tuloeroista.

Jos kehitysapukelpoisia maita määritetään bkt-lukujen perusteella, niiden ulkopuolelle saattaa jäädä kohteita, joissa kärsitään nälästä, ympäristötuhoista tai valtavista tuloeroista. Bkt ei nimittäin mittaa näitä – ja monia muita – kehityksen kannalta keskeisiä tekijöitä.

Tässä tekstissä kysyn, minne Suomen tulisi kohdentaa kehitysyhteistyötään, jos apu halutaan jakaa kaikista heikoimmassa asemassa oleville ihmisille samalla, kun emme käytä määrittelyn tukena henkeä kohti laskettua bkt:tä. Vastaan kysymykseen soveltamalla mittarikokonaisuutta, joka pohjaa Suomen neljään valtiolliseen kehitysyhteistyön painopisteeseen.

Bkt-pohjainen lähestymistapa on tiiviiksi rakentunut tapa vetää rajoja apua ansaitsevien ja sen ulkopuolelle jäävien välille. Jos hyväksymme väitteen, että bkt ei ole riittävä mittari maakohtaisten kehitysongelmien tunnistamiselle, syntyy tarve kehittää uusia tapoja valita kehitysapukohteita.

Tarkasteluun valitut mittarit ja metodologia

Suomen kehitysyhteistyölle on määritelty neljä painopistealuetta: naiset ja tytöt, talouskehitys, kestävät yhteiskunnat sekä ympäristö ja ruoka. Niistä jokaiseen löytyy useita vaihtoehtoisia mittareita, jotka käyttävät bkt:tä joko referenssinä, marginaalisessa roolissa tai sitten eivät ollenkaan. Mittarit esitellään alapuolella olevassa taulukossa.

Olen käynyt läpi noin viisikymmentä maaprofiilia ja määritellyt kullakin mittarilla maan sijoituksen siten, että maa kuuluu joko heikoimpaan tai parhaimpaan prosenttiin, kymmenykseen, kolmannekseen tai puolikkaaseen.

Datan heikkoutena on, että hauraista valtioista saatavat tiedot ovat puutteellisia. Puute näkyy aukkoina maaprofiileissa. Heikoimmilla valtioilla ei ole kapasiteettia tehdä itseään mitattavaksi.

Heikoimmin suoriutuvat valtiot

Kokonaisuudessa heikoiten suoriutuvat valtiot jakaantuvat Länsi-, Keski- ja Itä-Afrikkaan. Tältä laajalta alueelta löytyy suurin osa maista, jotka eivät menesty oikeastaan millään painopistealueella.

Yksi esimerkki heikoista valtioista on kansantaloudeltaan vahva, alemman keskitulon Päiväntasaajan Guinea. Siellä on Afrikan mantereen korkein henkeä kohti mitattu BKT. 1990-luvulla öljyn löytymisen seurauksena aiemmin maatalouteen perustuva yhteiskunta alkoi kiriä bkt:ssä ylemmän keskitulon maita yli 20 prosentin vuosittaisilla kasvuluvuilla.

Vaikka öljyn osuus maan viennin arvosta on yli 95 prosenttia, se työllistää kuitenkin vain neljä prosenttia väestöstä. Maa on muutoin maataloudesta riippuvainen.

Verotulojen osuus maan bkt:stä on yksi maailman heikoimpia, eli maassa toimivat yritykset eivät kerrytä maahan verotuloja juuri lainkaan. Paisuneen öljysektorin vuoksi tuloerot ovat suuret, minkä ohella korruptio rehottaa ja kansalaisten vapauksia rajoitetaan voimakkaasti.

Öljystä riippuvaisen maan tulevaisuuden näkymät ovat näiden mittarien valossa hatarat. Vaikka dataa tasa-arvon tai nälkätilanteen mittaamiseksi ei ole saatavilla, naisten asemassa ja ruokaturvassa on petrattavaa.

Kuinka heikkoja ovat Suomen kumppanimaat?

Menetelmä nostaa esille eroja vähiten kehittyneiden maiden välillä. Otan esimerkiksi Suomen pitkäaikaisen kumppanin Tansanian ja sen viereisen maan, yli kymmenen miljoonan asukkaan Burundin.

Tulokset osoittavat, että Burundin tilanne on selkeästi Tansaniaa heikompi. Ainoa poikkeus ovat sukupuolten tasa-arvoa koskevat mittarit. Varsinkin ympäristöllisessä kestävyydessä maa on yksi maailman heikoimmin menestyneistä.

Burundi on Afrikan mantereen tiheimmin asuttuja maita. Pääasiallinen syy nopeaan metsäkatoon, elinympäristöjen hävittämiseen ja eroosioon on nopeasti kasvavan maaseutuväestön kestämätön luonnonvarojen käyttö. Tansania sen sijaan ei ole millään mittarilla maailman heikoimpien valtioiden joukossa.

Konfliktien romahduttamat valtiot

Keski-Afrikkaan keskittyy heikkoja tulevaisuudennäkymiä, mutta yksittäisiä romahtaneita valtioita löytyy myös toisaalta. Niitä yhdistävät pitkittyneet konfliktit. Havainto korostaa kehitysavun työmuotona rauhan- ja sovinnontyön merkitystä.

Esimerkiksi käy alemman keskitulon Jemen. Arabian niemimaan toiseksi suurimmassa valtiossa ilmenevät selkeästi sisällissodan dramaattiset vaikutukset.

Sodan seurauksena maan kansantalous supistui vuosien 2014 ja 2016 välillä yli 50 prosenttia, mutta maa ei silti kuulu bkt:n suhteen heikoimpaan kymmenykseen. Tulevaisuuden taloudellisen kehityksen mahdollisuudet pysyvät kuitenkin niukkoina – itse asiassa maailman huonoimpina.

Jemenin vesihuoltotilanne on surkea. Konfliktin myötä veteen liittyvät ongelmat koskettavat lähes puolta maan väestöstä, minkä vuoksi maa kärsii vakavasta koleraepidemiasta. Siksi ruokaturvallisuus oli maailman kolmanneksi heikoin vuonna 2018.

Konflikti on romuttanut ihmisten luottamuksen valtion instituutioihin, ja ihmisoikeusrikkomukset sekä korruptio ovat yleisiä. Lisäksi maassa sorretaan naisia, ja se menettää maailmassa eniten kehityksen mahdollisuuksia pitäessään naiset ulkona yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ja taloudellisesta toiminnasta.

Yksittäisten painopisteiden osalta heikot maat ja alueet

Metodologia sopii erittelemään niin yksittäisten maiden kehitysyhteistyön painopisteiden toteutumista kuin tunnistamaan kokonaisia alueita, joita leimaavat tietyt kehitysongelmat.

Ympäristöongelmat ja elinympäristöjen pilaantuminen ovat huolena eteläisessä Aasiassa. Runsas väestömäärä yhdistettynä nopeasti kasvaneeseen tuotantoon on osoittautunut myrkylliseksi yhdistelmäksi esimerkiksi alemman keskitulon Bangladeshissa.

Suunnan muuttaminen voi olla haasteellista, koska valtion talousohjauksen kapasiteetti on heikko. Huolimatta nopeasta talouskasvusta maan verokertymä suhteessa BKT:hen kuuluu maailman heikoimpien joukkoon. Toisaalta monien muiden indikaattorien suhteen maa ei kuulu alimpaan kymmenykseen.

Naisten oikeuksia koskevan priorisointinsa vuoksi Suomen tulisi toimia Arabian niemimaalla, vaikka valtiot eivät täytä ODA-kriteereitä. Tasa-arvomittarit osoittavat, että maiden vallitseva poliittis-taloudellinen järjestys kaventaa naisten osallistumisen mahdollisuuksia enemmän kuin monissa vähiten kehittyneissä maissa.

Vastaavantyyppinen tilanne koskee taloudellisen epätasa-arvon jakautumista. Eteläisen Afrikan valtiot eivät menesty erityisen huonosti kuin tulojen epätasa-arvoisuuden suhteen. Alueen valtioista esimerkiksi Etelä-Afrikka ei täytä ODA-kriteereitä huolimatta siitä, että maan 50-miljoonaisesta väestöstä 13 miljoonaa lasta elää köyhyydessä.

Tulisiko kehityspoliittiset (maa)valinnat politisoida?

Tämä kirjoitus haastaa bkt-pohjaista tapaa tehdä eroa kehitysapua tarvitsevien ja sen ulkopuolelle jäävien välillä. Ehdotin mittaamisen ohjaustaulua, joka paljastaa monipuolisen käsityksen Suomen valtiollisen kehityspolitiikan painopisteiden mukaisista kehityshaasteista.

Nämä haasteet ovat osin kätkeytyneet verrattain vahvan bkt:n taakse. Varsinkin yksittäisten painopisteiden, kuten naisten ja tyttöjen oikeuksien tai ympäristöongelmien kohdalla, vakavia ongelmia esiintyy myös vauraissa maissa, jotka eivät lähtökohtaisesti ole ODA-kelpoisia tai eivät kuulu priorisoitaviin, vähiten kehittyneisiin maihin. Toisaalta erot kaikista köyhimpien valtioiden välillä voivat olla suuret.

Muuntuvassa maailmassa pitää käydä keskustelua mittareista, joiden avulla teemme valintoja siitä, missä apua tarvitaan ja missä ei.

Analyysi kannustaa pohtimaan, missä määrin Suomen on tarpeellista uudelleenarvioida kahdenvälisen kehitysyhteistyön kumppanimaita, jos huomio on kaikista heikoimmassa asemassa olevissa. Jos haluamme tukea kaikista heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä, heitä voi olettaa löytyvän maista, joissa painotetut kehitysongelmat ovat kaikista suurimmat.

Entä onko tuloksellisempaa räätälöidä ratkaisuja useita maita yhdistäviin kehityshaasteisiin vai kohdentaa valinnat yksittäisiin useista kehitysongelmista kärsiviin maihin?

Yhtäältä tietyt Suomen kehitystavoitteita koskevat ongelmat yhdistävät suurinta osaa heikoiten menestyvistä maista, kuten valtion verokertymän osuus kansantulosta tai heikko ruokaturva. Toisaalta, analyysi nostaa esille maita, jotka eivät pärjää millään mittareilla.

Lopulta kehitysapukelpoisuutta koskevien mittarien valinnan tulisi pohjautua demokraattiseen prosessiin. Siksi tarkasteluni on keskustelun avaus. Muuntuvassa maailmassa pitää käydä keskustelua mittareista, joiden avulla teemme valintoja siitä, missä apua tarvitaan ja missä ei.

FT Niko Humalisto toimii Suomen Lähetysseuran vaikuttamistyön asiantuntijana ja Itä-Suomen yliopiston ulkopuolisena tutkijatohtorina, joka valmistelee julkaisuja liittyen ravinnekierrätyksen politiikkaan.

Julkaisu Miten kehitysapua tulisi kohdentaa – vanhat tavoitteet, uudet mittarit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kätilöt ovat nousseet politiikan ytimeen hallituksen leikkaussuunnitelmien myötä aluksi leikkausten kohteena ja myöhemmin niiden onnistuneena haastajana. Tämä kuvastaa kätilön ammatin historiallista ja ajankohtaista poliittista luonnetta. Kätilötyö on yksi naisten vanhimmista ammateista, mutta samalla siihen on liittynyt voimakkaita reviiri- ja mielikuvakamppailuja. Meksikossa kätilöt ovat viime vuosikymmenien ajan järjestäytyneet poliittiseksi voimaksi, joka haastaa vallitsevia normeja paitsi työelämässä ja synnytyskulttuurissa myös luokkaan, etnisyyteen ja sukupuoleen liittyvässä politiikassa.

Meksikolaiset kätilöt poliittisina toimijoina

”Kätilöt ovat susia, sairaanhoitajat lampaita. Se on kätilötyön ydin: Kätilöt katsovat lääkäriä kuin vertaistaan.”

(Meksikon kätilöjärjestön puheenjohtaja, Mexico City)

”Tarvitaan erityistä luonnetta olla kätilö. Ajattele nyt: Vieras mies koputtaa ovellesi aamuneljältä ja kiskoo sinut ylös aviovuoteestasi, jätät lapset aviomiehen hoitoon ja lähdet tämän vieraan miehen kyydissä synnyttävän naisen luo. Sitten kannat yksin vastuun kahden ihmisen hengestä. Kuljet pitkin yhteisöjä yötä myöten, yksin, keskellä ei mitään. Ei kuka tahansa, vielä vähemmän nainen, pysty sellaiseen.”

(Itsenäisesti toimiva kätilö Chiapasin maaseudulla, Meksiko)

“Jos oma sairaalasynnytyskokemukseni ei olisi ollut niin huono, olisin nyt kirurgi enkä kätilö. Muuntautuminen lääkäristä kätilöksi on kuitenkin ollut kriisi. Vain toiset kätilöt ovat voineet auttaa minua siinä. Minun on pitänyt oppia pois kokonaan lääkärin olemuksestani. Kätilötyö on niin erilaista: Kätilönä oleminen vaatii erityistä tunne-elämään liittyvää kyvykkyyttä… Täytyy pystyä kannattelemaan naista henkisesti synnytyksen läpi. Se on hyvin erilaista kuin synnytysten managerointi sairaaloissa. Kyse on sellaisesta henkisestä kypsyydestä, mitä löytyy perinteisiltä kätilöiltä intiaaniyhteisöissä. Meille urbaaneille, globaaleille kätilöille tämä on vaikeampaa. Meillä on kuitenkin yhteinen kritiikki: Toisenlaisen systeemin haluaminen, haluamme uudenlaisen tavan avustaa synnytyksiä, jotka olisivat vähemmän väkivaltaisia… Niin, kätilötyö on poliittista. Ei sellaista poliittisuutta että marssitaan mielenosoituksissa vaan politiikkaa itse työn kautta. Se on feminististä työtä, joka vaatii naisille oikeutta saada osakseen laadukasta mutta ystävällistä hoitoa. Varsinkin tässä ammatillisessa tilanteessa on hyvin poliittista sanoa että olen kätilö.”

(Urbaani lääkäritaustainen kätilö, Meksiko)

Sitaatit ovat tämänhetkisen tutkimukseni kenttätyömatkoilta kerättyä haastatteluaineistoa, joissa haastateltavina ovat itsenäisesti ja pääosin ilman lain suojaa toimivat ammattikätilöt eri puolilla Meksikoa. Haastattelut kuvastavat erinomaisesti kätilötyön politisoitunutta luonnetta sekä Meksikossa että globaalisti.

Meksikossa kätilötyö ei ole ollut vuosikymmeniin laillista, vaan synnytyksistä ovat virallisesti saaneet huolehtia vain siihen koulutetut lääkärit, gynegologit ja obstetriset sairaanhoitajat. Rekisteröityneitä kätilöitä on kansallisella tasolla vain 78.

Tämä luku ei pidä sisällään Meksikon perinteisiä kätilöitä, joita arvioidaan olevan ainakin 15 000. Todellisuudessa siis suurin osa Meksikon kätilöistä toimii virallisen terveydenhoitojärjestelmän ulkopuolella.

Meksikossa toimii neljä koulua, joista voi valmistua ammattikätilöksi vaihtelevilla toimiluvilla. Suurin osa kätilöistä toimii kuitenkin ilman lupia, sillä he ovat saaneet ammattitaitonsa ulkomailla, muiden kätilöiden opissa tai esimerkiksi perheen perintönä ja ”unien kautta”.

He vierastavat akateemista kätilökoulutuksen mallia. Kuvaavaa on, että Meksikoon saapuu vuosittain suuret määrät länsimaisia kätilöopiskelijoita juuri näiden itsenäisesti toimivien ja perinteisten kätilöiden oppiin.

Viime vuosikymmenen aikana Meksikon kätilöt ovat alkaneet järjestäytyä voimakkaiksi kansalaisjärjestöiksi, jotka ajavat kätilötyön laillistamista. Sen lisäksi kätilöt ovat aktiivisesti järjestäytyneet osaksi Latinalaisen Amerikan lisääntymisoikeusliikehdintää, joka ajaa parannuksia synnytysoikeuksiin.

Tässä liikehdinnässä painoarvoa ovat saaneet ”humanisoidun synnytyksen” puolustus ”obstetrista väkivaltaa” vastaan. Haastateltujen kätilöiden mukaan kampanja synnytysoikeuksien ja kätilöntyön puolesta on tulosta ”äitien, kätilöiden ja osan synnytyshenkilökuntaa heräämisestä 2000-luvulla siihen kysymykseen, miksi moderneista synnytyksistä on tullut niin väkivaltaisia ja miksi niihin liittyy niin umpimähkäinen teknologian käyttö”. Sen katsotaan aiheuttavan riskejä niiden pienentämisen sijaan.

Kätilöiden poliittinen historia

Meksikon politisoitunut kätilöaktivismi ei ole yksittäistapaus, vaan kuvastaa kätilön ammatin historiallista ja ajankohtaista poliittista luonnetta myös globaalissa mittakaavassa. Kätilötyö on yksi naisten vanhimmista ammateista. Samalla siihen on kuitenkin jo historiallisesti liittynyt voimakkaita reviiri- ja mielikuvakamppailuja.

Vanhoina aikoina eri puolilla maailmaa kätilöitä saatettiin polttaa noitina. Myöhemmin, etenkin 1900-luvulla lääketieteen esiinmarssin aikaan, kätilöt ajautuivat reviirisotaan kasvavan akateemisen ja pääosin miesvaltaisen lääkäriammattikunnan kanssa.

Osassa Eurooppaa, mutta erityisesti Amerikoissa, lääkärityö onnistuikin syrjäyttämään naisvaltaisen kätilötyön synnytysten hoidossa. Etenkin Pohjois-Amerikassa lääkärijärjestöt ja modernin synnytysopin edustajat onnistuivat leimaamaan kätilöt ”likaisiksi, vanhanaikaisiksi, umpimielisiksi pirttimuoreiksi”. Kuvaukseen sisältyi myös rasistista propagandaa.

Länsimaissa suuri osa synnytyksistä siirrettiin kotoa ja kätilöiden toimialueelta sairaaloihin ja lääkäreiden käsiin edistyksellisenä pidettynä toimenpiteenä. Pohjoimaissa ja Suomessa kätilötyö kuitenkin otettiin nopeasti osaksi äitiyshuoltotyötä. Suomen Kätilöliitto perustettiin jo vuonna 1919 kätilöiden yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman vakiinnuttamiseksi.

Jo 1700-luvulla yläluokkaiset naiset saattoivat matkustaa Ruotsiin kätilöoppiin. Suomessa kätilöt ovat pääosin voineet toimia sairaalasynnytyksissä ja neuvolatyössä eikä niin sanottuja perinteisiä kätilöitä enää ole.

Toinen kätilöntyöhön liittyvä ”reviirisota” on koskenut kätilötyön määritelmää. Kansainvälisen kätilöaktivismin parissa on edelleen jännitteitä koskien sitä, tulisiko kätilötyön olla osa akateemisempaa ja lääketieteellisempää sairaanhoitajantutkintoa vai oma äitiysterveyteen keskittyvä ammattinsa, joka ei ole ainoastaan akateeminen ja lääketieteellinen vaan osa naisten empiiristä ja holistista tietotaitoa.

Artikkelin alussa esitetyt sitaatit edustavat pitkälti jälkimmäistä kantaa: Meksikon itsenäisesti toimivat kätilöt ja perinteiset intiaanikätilöt kannattavat kätilöntyön holistisempaa määritelmää, jossa ammattitaito rakentuu empiirisesti ja kätilöiden omissa oppijärjestelmissä, joka yhdistelee perinteistä jaettua ja suullista tietoa lääketieteeseen.

Tässä kätilötyön määritelmässä korostuvat paitsi synnytyksen henkinen ja sosiaalinen puoli myös läsnäolon, yrttien ja hieronnan merkitys synnytysten hoidossa. Tämä holistinen kätilötyön määritelmä on vastahankaisessa suhteessa niiden kätilöiden kanssa, jotka kannattavat kätilötyötä teknisenä ammattina, usein osana sairaanhoitajan ammattia modernissa sairaalakompleksissa.

Kansainvälisen määritelmän haaste ja kehityspolitiikka

Kansainvälisesti kätilöksi määritellään vain henkilö, jolla on siihen virallinen, valtion hyväksymä koulutus ja toimilupa. Tämä merkitsee sitä, että tällä hetkellä yksi kätilötyötä politisoiva ongelma on, että tämä virallinen määritelmä jättää ulkopuolelleen valtaosan maailman kätilöistä, etenkin köyhimmissä maissa.

Näitä määritelmän ulkopuolelle jääviä kätilöitä kutsutaan vaihtelevasti empiirisiksi tai perinteisiksi kätilöiksi, sillä heiltä puuttuu virallinen koulutus ja/tai maan virallinen toimilupa. Arvioiden mukaan empiiriset ja perinteiset kätilöt kuitenkin hoitavat suuren osan maailman naisten synnytyksistä.

Kansainväliset organisaatiot, kuten YK ja Maailman terveysjärjestö (WHO), ovat kääntäneet kehityspolitiikkaansa tukemaan kätilöiden saatavuutta etenkin kehitysmaissa äitikuolleisuuden pienentämiseksi. Vähitellen on huomattu, että aikaisempi kehityspolitiikka, joka kannusti synnyttäviä äitejä sairaaloihin ja lääkäreiden hoitoon, ei ole tuottanut toivottua tulosta.

Yhä enemmän on alettu kiinnittää huomiota siihen, että monissa köyhissä maissa naiset eivät halua mennä sairaaloihin resurssien puutteen vuoksi tai koska he kokevat tulevansa huonosti kohdelluiksi. Kenttätyössäni onkin tullut vahvasti esiin sekä kätilöiden että synnyttävien naisten kokema ja havaitsema ”obstetrinen väkivalta” ja väestönhallintapolitiikka, joka kohdistuu juuri alkuperäiskansaväestöön ja yhteiskunnan köyhimpiin kerroksiin.

Huolimatta kehityspolitiikan kääntymisestä kätilötyölle suosiolliseksi, ajatus koulutettujen kätilöiden tarpeellisuudesta vallitsee. Siinä missä kehityspolitiikan uusi suunta tarjoaa välineitä ammattikätilöiden kamppailuille esimerkiksi Meksikossa, jännitteet empiiristen ja perinteisten kätilöiden taholta kasvavat.

He kokevat oman asemansa ja työnsä uhatuksi. Esimerkiksi Meksikossa – voimakkaiden intiaaniliikkeiden maassa – myös intiaanikätilöt ovat alkaneet vedota alkuperäiskansaoikeuksiin.

Kätilöt ja yhteiskunnan kerroksellisuus

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa kätilöiden poliittisuutta on käsitelty erityisesti Pohjois-Amerikassa 1990-luvulta lähtien. Siellä kätilöitä on analysoitu osana vastavaltaista synnytysliikettä, joka on 1970-luvulta lähtien kritisoinut hallitsevaa länsimaista patologista ymmärrystä synnytyksistä.

1990-luvulla synnytysliike onnistui laillistamaan kätilötyön useissa Yhdysvaltojen ja Kanadan osavaltioissa. Silti liikettä on kritisoitu värillisten perinteisten kätilöiden syrjimisestä ja uuden akateemisen ammatin luomisesta yksinomaan valkoisille keskiluokkaisille naisille.

Meksikon keskiluokkaiset kätilöaktivistit ovat saaneet osakseen samantyyppistä kritiikkiä ”pienen rikkaan eliitin etujen ajamisesta” samalla kun he joutuvat myös lääkärijärjestöjen hyökkäyksen kohteeksi ”vastuuttoman hippikulttuurin lietsomisesta”. Kätilöt herättävät edelleen monenlaisia tunteita ja mielikuvia huolimatta siitä, että etenkin Amerikoissa kätilöiden palveluita käyttävien naisten yhteiskunnallinen skaala on hyvin laaja.

Antropologi Robbie Davis-Floyd onkin alkanut puhua postmodernista kätilöstä, mikä viittaa kätilötyön poliittiseen ja osallistuvaan luonteeseen, jossa yhdistyy ennennäkemättömällä tavalla lääketieteellinen tieto ja perinteinen tietotaito ”naisten oikeuksien hyväksi”. Samalla termi on osa kamppailua positiivisemman kätilömielikuvan puolesta.

Antropologia onkin tieteenala, jonka piirissä on perehdytty kätilötyöhön vertailevasti. On ymmärretty, että eri maiden synnytyskulttuurit ovat myös poliittisesti rakentuneita, ja siinä mielessä ne muodostavat merkittävän tutkimuksen kohteen osana ajankohtaista globaalia biopolitiikkaa.

Suomessakin kätilöt ovat nousseet yllättävällä tavalla parrasvaloihin hallituksen säästöpolitikoinnin yhteydessä, ja keskiössä ovat olleet mielikuvat niin kätilöistä kuin työn sisällöstä. Viime aikoina kätilötyö on ollut näkyvästi esillä myös populaarikulttuurissa. BBC:n suosittu Hakekaa kätilö -sarja, Katja Ketun palkittu teos Kätilö ja sen pohjalta tehty samanniminen elokuva ovat keränneet paljon huomiota.

Kätilötyö läpivalaisee monitahoisesti yhteiskunnan eri kerroksia, järjestelmiä ja sukupuolittuneisuutta – siis politiikkaa hyvin laajasti – niin globaalisti kuin Suomessakin.

Kirjallisuutta

Argüello, H. & A. Mateo (2014) “Parteras tradicionales y parto medicalizado, ¿un conflicto del pasado? Evolución del discurso de los organismos internacionales en los últimos veinte años”. LiminaR: Estudios Sociales y Humanísticos 12:2, 13-29.

Craven, C. (2010) Pushing for Midwives: Homebirth Mothers and the Reproductive Rights Movement. Philadelphia: Temple University Press.

Comité Promotor por una Maternidad Segura en México (2014) “El estado de las parteras en el mundo 2014: Oportunidades y retos para México”. México: OPS, OMS, UNFPA.

Davis-Floyd, R. (2001) “La partera professional: Articulating Identity and Cultural Space for a New Kind of Midwife in Mexico”. Medical Anthropology: Cross-Cultural Studies in Health and Illness 20:2-3, 185-243.

Davis-Floyd, R. (2006) “Daughter of time: the postmodern midwife (part 1)”. Revista da Escola de Enfermagem da USP, 2007; 41(4):705-10.

Davis-Floyd, R. & C. Fishel (1997) Childbirth and Authoritative Knowledge: Cross-Cultural Perspectives. Berkeley: University of California Press.

Davis-Floyd, R. & C. Johnson (2006) Mainstreaming Midwives: The Politics of Change. New York: Routledge.

Hartmann, B. (1999) Reproductive Rights and Wrongs: The Global Politics of Population Control. Cambridge: South End Press.

Human Rights in Childbirth 

International Confederation of Midwives (2011), “ICM International Definition of the Midwife”, revised and adopted by ICM Council June 15, 2011.

Jordan, B. (1992) Birth in Four Cultures: A Crosscultural Investigation of Childbirth in Yucatan, Holland, Sweden and the United States. Long Grove: Waveland Press.

Kettu, K. (2011) Kätilö, Helsinki: WSOY.

Laako, H. “Understanding contested women’s rights in development: Latin American campaign for humanization of birth and the challenge of midwifery in Mexico”. Arviointiin lähetetty käsikirjoitus.

Laako, H. (2014) ”Meksikon synnytyskulttuurin murros: Kätilöiden paluu”. Kätilölehti 1/2014.

Laako, H. (2015) “La política del nacimiento, la política de la transformación: Los casos del movimiento de parteras en México y Finlandia”. Teoksessa Imagen Instantánea de la Partería, Georgina Sánchez Ramírez (ed.), pp. 85-110. México: ECOSUR & AMP.

Leonard, C. (2008) Lady’s Hands, Lion’s Heart: A Midwife Saga. Hopkinton: Bad Beaver Publishing.

Lidman, S. (2012) ”Elämän valtiattaret. Kätilökoulutuksentutkimus naishistorian avartajana”, Ennen ja Nyt: Historian Tietosanomat.

Matka rakkaudesta synnytykseen -blogi

Nestel, S. (2006) Obstructed Labor: Race and Gender in the Re-Emergence of Midwifery. Vancouver: UBC Press.

Penwell, V. (2010) “A Hidden Tragedy: Birth as a Human Rights Issue in the Developing Countries”. Midwifery Today 94.

Sarelin, A. (2014) “Modernisation of Maternity Care in Malawi”. Nordic Journal of Human Rights. 32:4, 331-351.

Suomen Kätilöliitto

UNFPA (2014) “The State of the World’s Midwifery 2014: A Universal Pathway. A Woman’s Right to Health”. 

Vainio-Korhonen, K. (2012) Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. Helsinki: WSOY.

White Ribbon Alliance/Promotion of Midwifery

Worth, J. (2012) Hakekaa kätilö! Helsinki: Otava.

Julkaisu Kätilöiden poliittisuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kaksi viikkoa sitten tapahtunut tuhoisa maanjäristys on nostanut Nepalin globaalin avustuspolitiikan keskiöön. Maanjäristyksessä loukkaantuneiden, perheensä ja kotinsa menettäneiden ihmisten auttamiseksi on kerätty suuria summia ympäri maailmaa.

Vaikka valtioiden myöntämät avustukset ovat olleet mittavia, monissa maissa kansalaiset ovat lahjoittaneet yksityishenkilöinä jopa enemmän kuin maansa hallitukset. Eniten varoja yksityisiltä ihmisiltä ovat keränneet suuret, kansainvälisesti tunnetut avustusjärjestöt.

Koska nepalilaisia kohtaan osoitettu kansainvälinen solidaarisuus on ollut näin laajaa, myös odotukset Nepalin hallitusta kohtaan ovat olleet suuria. On ymmärrettävää, että kansainvälisessä mediassa kritisoitiin Nepalin hallituksen yrityksiä saattaa kaikki ulkomaiset lahjoitusvarat pääministerin ohjaukseen.

Kuluneen viikon aikana on ihmetelty, miksi Nepalin hallitus on kehottanut Katmandussa olevia ulkomaisia avustustyöntekijöitä poistumaan maasta ja käännyttänyt maahan matkalla olleita avustustarvikkeita takaisin. Edellisellä viikolla monet hämmästyivät, kun suomalaisista rauniopelastajista koostuvaa asiantuntijaryhmää ei päästettykään Nepaliin.

Kansainvälinen arvostelu Nepalin hallitusta kohtaan on lisääntynyt entisestään viime päivinä, koska avun koordinoimisessa on ilmennyt monia ongelmia eivätkä pelastus- ja avustustoimet ole vielä päässeet kaikkialla kunnolla käyntiin. Hallitusta arvostellaan yhä enemmän myös maan sisällä. Esimerkiksi Nepali Times kritisoi pääkirjoituksessaan hallitusta viime viikolla voimakkaasti.

Erityisen huolestuttavana pidetään sitä, että avustusoperaatiot ovat keskittyneet hyvin vahvasti pääkaupungin alueelle kaikkein pahiten maanjäristyksestä kärsineiden Nepalin maaseutualueiden kustannuksella. Tosin Katmandussakaan eivät kaikki alueet, ryhmät ja yhteisöt ole saaneet apua.

Apu ei ole myöskään jakaantunut tasapuolisesti. Esimerkiksi paikalliset slummiyhteisöt ovat kokeneet jääneensä sivuun avustustoiminnasta. Kuten Feyzi Ismail toteaa artikkelissaan, köyhimmät kärsivät aina eniten – asuivatpa he sitten maalla tai kaupungissa.

On erittäin valitettavaa, että tuhannet ihmiset ovat jääneet vaille apua tilanteessa, jossa varoja heidän auttamisekseen olisi ollut käytettävissä. Samaan aikaan on kuitenkin syytä ottaa etäisyyttä tämän hetken tapahtumiin ja tarkastella Nepalin hallituksen monin paikoin skeptistä ja melko poukkoilevaakin suhtautumista ulkopuolelta tarjottuun apuun laajemmassa historiallisessa kontekstissa.

Maa, jota ei ole koskaan kolonisoitu

Nepalissa ollaan ylpeitä siitä, että sitä ei ole koskaan varsinaisesti kolonisoitu samaan tapaan kuin esimerkiksi naapurimaata Intiaa. Siitä huolimatta Nepal on vuosisatojen saatossa kohdannut monenlaista ohjailua ja painostusta erityisesti Intian ja Kiinan, mutta myös länsimaiden taholta. Niihin on usein sisältynyt kolonialistisia sävyjä – sekä Intialla että Kiinalla on Nepalin luonnonvaroihin liittyviä intressejä.

Länsimaiden suunnalta Nepaliin on vaikutettu 1980-luvulta lähtien muun muassa Maailmanpankin kautta. Kuten monissa muissa Aasian maissa, Maailmanpankin ehtojen mukainen rakenteellinen sopeuttaminen on käytännössä tarkoittanut leikkauksia jo ennestään heikkoihin julkisiin palveluihin, koska maat ovat velvoitettuja toteuttamaan erittäin tiukkaa talouskuria. Samalla riippuvaisuus ulkomaisesta velanotosta ja kehitysavusta on lisääntynyt.

Oman erityispiirteensä Nepalin tapaukseen on lisännyt länsimaisten lainanantajien ja lahjoittajien skeptisyys maoisteja kohtaan. Maoistien laaja kannatuspohja on perustunut köyhyyden ja epätasa-arvon vastaiseen taisteluun, joka ei länsimaiden näkökulmasta ole aina edistänyt oikeanlaisia uudistuksia.

Päästyään valtaan vuonna 2006 maoistit alkoivat kuitenkin suhtautua myötämielisesti länsimaiden uusliberalistisiin talouslinjauksiin, jolloin köyhyyden poistamisen tavoite alistettiin muille taloudellisille ja poliittisille uudistuksille. Osittain tästä syystä resurssien jako ja tulonsiirrot ovat edelleen hyvin epätasaisia Nepalissa. Myös korruptio on saanut uusia muotoja.

Humanitaarinen internationaali ja sen kritiikki

Omalta osaltaan Nepalin hallituksen linjauksia ulkomaiseen apuun voi valottaa Haitin vuoden 2010 maanjäristykseen liittyvä kriittinen keskustelu. Haitin jälkeen on keskusteltu paljon siitä, miten kevyesti luonnonkatastrofien ja humanitaaristen kriisien yhteydessä paikallisten ihmisten näkemykset ja tarpeet sivuutetaan – ne saatetaan nähdä jopa esteinä kansainvälisten avustusjärjestöjen määrittelemien tavoitteiden toteuttamiselle.

Jälleenrakennustoimia luonnehtii usein se, että taloudellisesti suurimpia hyötyjiä ovat ulkomaiset yritykset. On myös yleistä, että humanitaarinen apu kytketään poliittisiin projekteihin, joiden tavoitteena on avun kohteena olevien yhteiskuntien modernisointi, talouden liberalisointi ja markkinoiden yksityistäminen.

Monissa köyhissä kehitysmaissa poliittinen eliitti on länsimaisten tukien houkuttelemana ryhtynyt laajoihin taloudellisiin ja rakenteellisiin uudistuksiin hyvin nopealla aikataululla, jolloin avoin ja demokraattinen kansalaiskeskustelu on jäänyt vähälle tai kokonaan käymättä.

Keskustelua humanitarismiin liittyvistä ongelmista vaikeuttaa se, että niin avustustoimintaan kuin kehitysyhteistyöhön liittyvä kritiikki usein leimataan julkisessa keskustelussa kyynisyydeksi. Kriittinen tarkastelu ei kuitenkaan (välttämättä) tarkoita kyynisyyttä, kuten Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson korostaa toimittamassaan kirjassa Hyvän tekeminen ja valta (2013). Teoksessa analysoidaan auttamisen suhdetta läntiseen valtaan avaten ”humanitaariseksi internationaaliksi” kutsuttuun järjestelmään liittyviä ongelmia ja ristiriitoja.

Johansson toteaa, että länsimaisella humanitarismilla on oikeutettu sotia, väkivaltaa ja hallintaa pyrkien samalla hämärtämään, miten suuri osa maailman ongelmista ja kärsimyksestä johtuu auttajien eli kolonialististen länsimaiden toiminnasta. Kirja ei syyllistä hyvää tarkoittavia ihmisiä vaan korostaa ongelmien olevan rakenteellisia. Se kuitenkin varoittaa, että jos toimitaan ensisijaisesti ”kosmopoliittisen liberaalin avustuseliitin” ehdoilla, myötätunto saattaa helposti muuttua tyranniaksi.

Teppo Eskelinen toteaa kolumnissaan ”Kehitysyhteistyö jatkuu – ja loppuu” kehitysyhteistyön rakentuneen alkujaan 1950-luvulla lähtökohdalle, jossa ”yhdistyivät ylimielinen käsitys omasta edellä olemisesta, tarve löytää kolonialismin jälkeiseen aikaan sopivia hallintamekanismeja sekä runsas annos kristillis-humanitaarista lähimmäisenrakkautta ja vilpitöntä auttamisen halua”. Yhä edelleen läntisen humanitarismin piirissä köyhyys usein tulkitaan modernisaation puutteesta johtuvaksi ja sen uhreja saatetaan sääliä ohittaen heidän toimijuutensa ja kykynsä selvitä vaikeissa tilanteissa.

Tässä yhteydessä on puhuttu ”säälin pedagogiasta” – jos auttaminen perustuu etnosentriseen ylemmyyden tunteeseen, autettava ”toinen” määrittyy joko passiiviseksi avun vastaanottajaksi tai uhriksi, joka vaatii pelastamista. Tätä kautta auttajien ”sankarillisuus” ja ”hyvyys” korostuvat. (Douzinas 2013: 154–55.)

Niin Eskelinen kuin Johanssonkin osallistuvat keskusteluun politiikasta ja vallasta. Eskelinen korostaa, että kehityspolitiikka on aina nimensä mukaisesti politiikkaa, jolloin siihen liittyy arvovalintoja: ”Yhdet haluavat parantaa marginalisoitujen asemaa ja tukea esimerkiksi työvoiman järjestäytymistä, toiset haluavat kehittää liike-elämän toimintaedellytyksiä. Ne ovat keskenään ristiriitaisia toimintoja.”

Tämä pätee myös avustuspolitiikkaan, jonka puitteissa on tehtävä päätöksiä siitä, ketä autetaan, millä keinoilla ja millaisin tavoittein. Johansson vaatiikin, että avustusjärjestöjen tulisi luopua puolueettoman asiantuntijan roolista – ne eivät voi asettua politiikan yläpuolelle.

Mitä järistysten jälkeen?

Nepalissa hätä on suuri ja apua tullaan tarvitsemaan pitkään akuuttien pelastus- ja avustusoperaatioiden päättymisen jälkeen. Jälleenrakennus voi kestää jopa kymmeniä vuosia ja siihen tulee väistämättä liittymään monia haasteita ja ongelmia. Tämä ei kuitenkaan saisi halvaannuttaa tai kyynistää toimijoita – jännitteet ja ristiriidat ovat luonnollinen osa kaikkea inhimillistä ja poliittista toimintaa.

Samaan aikaan tulisi pyrkiä siihen, että Nepalissa ei toistettaisi samoja virheitä kuin Haitissa. On pidettävä huoli, että paikallisia ihmisiä aidosti kuunnellaan eikä heidän asiantuntemustaan ja toimijuuttaan sivuuteta. Avustusvarat tulisi suunnata mahdollisimman suoraan paikallisten toimijoiden käyttöön.

Toki myös paikallisten välillä voi ilmetä erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tulisi tehdä ja millä keinoilla. Siksi onkin käytävä avointa ja laajaa keskustelua, jossa otetaan huomioon myös pienten ja marginalisoitujen ryhmien näkemykset. Solidaarisuuteen perustuvassa dialogisessa lähestymistavassa vastuullisuus ja neuvottelemisen merkitys korostuvat.

Tällä hetkellä keskeinen kysymys on, miten sekä Nepalin hallitus että ulkomaiset avunantajat suhtautuvat kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamiseen erityisesti maaseudulla ja syrjäisissä vuoristokylissä. Olisi toivottavaa, ettei myöskään kaupungin köyhiä unohdettaisi.

Katmandun laaksossa on noin kahdeksankymmentä slummiyhteisöä, joissa asuu yli 30 000 ihmistä. Osa heistä on järjestäytynyt omaksi järjestökseen, joka edistää slummiväestön sekä maattomien naisten oikeuksia. Olen tehnyt yhteistyötä järjestön naisaktivistien kanssa slummihäätöihin ja pakkosiirtoihin liittyvässä tutkimusprojektissa Katmandussa vuosina 2012 (3 kk) ja 2014 (2 kk).

Aktivistit ovat jo pitkään suhtautuneet hallitukseen kriittisesti, koska he kokevat sen jättäneen slummiväestön oman onnensa nojaan. Keskusteltuani heidän kanssaan viime viikolla kävi ilmi, että tilanteeseen ei ole tullut muutosta maanjäristyksestä huolimatta.

Lopuksi

Vaikka Nepalin hallituksen linjaukset voivat herättää kriittisiä kysymyksiä, suhtautuminen ulkomaisiin avunantajiin on Nepalissa kuitenkin maltillisempaa kuin esimerkiksi Intiassa, jossa vastikään peruutettiin toimilupa yli 9 000 ulkomaiselta avustus- ja kansalaisjärjestöltä.

Ylipäätään suhtautumista avustuspolitiikkaan ei tulisi polarisoida mustavalkoiseen ”joko-tai”-asetelmaan, jossa kaikki apu nähdään aina automaattisesti joko pahana tai hyvänä. Sen sijaan tulisi yhtäaikaisesti ymmärtää sekä auttamisen rakentava että sen mahdollisesti vahingollinen potentiaali.

Kummassakin tapauksessa osallisille rakentuu monenlaisia toimijuuksia, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa eri tavoin paikallisten, alueellisten ja globaalien valtasuhteiden verkostoissa. Näihin monitahoisiin valtasuhteisiin pureudutaan Rovaniemellä kesäkuussa järjestettävässä kansainvälisessä Gender, Development, Resistance -seminaarissa, johon osallistuu useita tutkijoita ja aktivisteja myös Nepalista.

Lähteet

Douzinas, Costas (2013) Humanitarismin monet kasvot. Teoksessa Frank Johansson (toim.) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.

Johansson, Frank (toim.) (2013) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.

Artikkelikuva: Tiina Seppälä

Julkaisu Kansainvälistä solidaarisuutta ja avustusoperaatioiden politiikkaa Nepalissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on ilmaissut toistuvasti halunsa ja sitoutumisensa maailman hauraimpien valtioiden kehittämiseen. Ulkoasiainministeriön maaliskuussa julkaisema toimintaohje Suomen kehityspolitiikka ja kehitysyhteistyö hauraissa valtioissa on tästä oivallinen käytännön esimerkki. Lisäksi kansanedustaja Pekka Haavisto valittiin alkuvuodesta 2014 hauraiden valtioiden jälleenrakentamiseen keskittyvän kansainvälisen foorumin, International Dialogue on Peacebuilding and Statebuilding (IDPS) rinnakkaispuheenjohtajaksi. Hän jakaa tehtävän Sierra Leonen valtiovarainministeri H.E. Kaifala Marahin kanssa.

Suomen aktiivinen rooli hauraiden valtioiden kysymyksissä on otettu mediassa ja kansalaisyhteiskunnassa positiivisesti vastaan. Vähemmälle huomiolle ovat kuitenkin jääneet hauraan valtion käsitteeseen liittyvät monitasoiset määritelmälliset ongelmat.

Mikä on hauras valtio?

Perimmäisenä ongelmana tukipolitiikassa on hauraan valtion yleisesti hyväksytyn määritelmän puuttuminen. Käsitykset hauraan valtion ominaisuuksista ovat toimijakohtaisia, ja moni taho on tietoisesti halunnut jättää määritelmänsä avoimeksi tai löyhäksi joustavan politiikan mahdollistamiseksi. Myöskään Suomen kehityspoliittisista linjauksista ei ole löydettävissä yksiselitteistä hauraan valtion määritelmää.

Esimerkiksi laajaa vaikutusvaltaa asiassa käyttävän OECD:n mukaan hauraalla valtiolla on rajoittunut kyky ylläpitää hallinnon perustoimintoja ja vastavuoroisia suhteita kansalaisyhteiskuntaan. Lisäksi OECD:n määritelmässä painotetaan hauraiden valtioiden alttiutta ulkoisille ja sisäisille riskitekijöille aina talouskriiseistä luonnonkatastrofeihin. OECD:n määritelmä on siis hyvin epätäsmällinen ja ei näin ollen itsessään mahdollista hauraiden valtioiden listauksen muotoilemista, jollaisen järjestö tekee vuosittain. Listan kasaamisen apuna OECD käyttääkin Maailmanpankin, Afrikan kehityspankin ja Aasian kehityspankin keräämiä tilastoja sekä yhdysvaltalaisen ajatushautomo Fund for Peacen julkaisemaa hauraiden valtioiden indeksiä (FSI).

FSI-indeksissä valtiot asetetaan järjestykseen niille lasketun romahtamisasteen mukaan. Heinäkuussa 2014 julkaistun 178 maan listan häntäpäässä olivat Etelä-Sudan, Somalia ja Keski-Afrikan tasavalta. Kaikista vakaimmaksi valtioksi nostettiin Suomi, joka jätti jälkeensä esimerkiksi kaikki muut Pohjoismaat. Tulosten julkaiseminen aiheuttaa suuren vuosittaisen kansainvälisen mediamylläkän, jossa valitettavan harvoin kiinnitetään huomiota itse indeksistä esitettyyn kritiikkiin. FSI-indeksistä onkin löydetty muun muassa mittauksellisia ja tutkimusaineiston luotettavuuteen liittyviä ongelmia. Listan laatimisessa käytetään kahtatoista pääindikaattoria, jotka on jaoteltu sosiaalisiin, taloudellisiin ja poliittis-sotilaallisiin alaosioihin. Kaikkia kahtatoista alasektoria painotetaan mittauksessa yhtä paljon, jolloin vaikkapa maastamuuttoa ja valtion turvallisuuskoneiston hapertumista tullaan pitäneeksi yhtä painavina valtion romahtamisen ennustajina.

Ei olekaan ihme, että indeksi on itse asiassa ollut huono ennustaja. Esimerkiksi arabikevään ennakoinnissa se epäonnistui täysin.

Valtion ongelmallinen rooli avunsaajana

Määritelmällisesti toinen ongelma on sanan ”valtio” valinta hauraan valtion käsitteeseen. Suvereenin valtion käsite sopii huonosti mm. moniin Saharan eteläpuolisen Afrikan maihin, joissa väkivallan käytön monopoli ei ole ainoastaan hallinnon käsissä, joissa rajat lähes säännönmukaisesti vuotavat ja joissa kansan samaistuminen valtioidentiteettiin on heikkoa. Olisikin puhuttava hauraista alueista tai ympäristöistä valtioiden sijaan. Tämän yksinkertaisen terminologisen muutoksen kautta pystyttäisiin käsittelemään yksittäisten valtioiden ohella niiden väliin sijoittuvia ylirajaisia konflikteja ja valtioiden sisällä olevia pieniä hauraita alueita.

Kenties sanaa valtio käytetään usein siksi, että valtionrakennustavoite liitetään tiiviisti hauraissa valtioissa toteutettaviin kehityshankkeisiin. Ajatuksena on, että ilman toimivaa hallintoa ei hauraalla alueella voi olla tulevaisuutta. Tämä on totta, mutta valtioiden suoran tukemisen riskinä on liiallinen keskittyminen hallintokoneiston kapasiteetin rakentamiseen usein kansalaisyhteiskunnan vahvistamisen kustannuksella. Saatetaankin helposti unohtaa, ettei valtion instituutioiden vahvistamisella voida yksinään ratkaista alueen haurauteen linkittyviä monimutkaisia haasteita.

Päinvastoin kansalaiset saattavat kokea, että erityisesti yhteiskunnalliset instituutiot, kuten valtion hallinto, armeija tai poliisivoimat ovat valtion haurauden suurimpia aiheuttajia. Näitä instituutioita tuettaessa voidaan pahimmassa tapauksessa tulla edesauttaneeksi yksinvaltaisen hallitsijan vallassa pysymistä kansan tahdon vastaisesti.

Avunantajien neutraalius

Hauraiden valtioiden kuvaamisessa käytettävien mittareiden poliittisuudesta kertoo osaltaan myös se, että avunantajamaita käsitellään niissä lähes poikkeuksetta neutraaleina toimijoina, joilla on vilpitön intressi auttaa köyhimpiä valtioita. Vaikka kansainvälistä vastuuta varmasti kannetaan, on silti muistettava että kehityspolitiikka on nimensä mukaisesti politiikkaa. Kun apua saavan valtion johto voidaan kansan niin halutessa ainakin periaatteessa syrjäyttää esimerkiksi vaalien tai ääritapauksessa vallankumouksen kautta, avunantajamaita ja -järjestöjä ei vastaavilla tavoilla voi syrjäyttää. Näin ne toimivat apua saavan valtion kansalaisten näkökulmasta eräänlaisessa poliittisessa valtatyhjiössä.

Haaviston ja Marahin luotsaaman IDPS:n taustalla on niin sanottu New Deal -sopimus. Sopimuksen kautta tavoitellaan uudenlaista hauraiden valtioiden avustuspolitiikkaa, jossa apua saavien maiden tarpeet ja paikallinen konteksti ovat suunniteltujen toimien kulmakivinä. Näiden erinomaisten lähtökohtien kääntöpuolena on se, että yhteisesti sovitun hauraan valtion/alueen käsitteen puuttuessa sekä avunantaja- että saajamaat voivat melko vapaasti laskelmoida milloin tietty valtio kannattaa määritellä hauraaksi lisärahoituksen houkuttelun vuoksi. Mittareiden valintaan liittyy myös vaara ”paikallisen kontekstin” määrittelyvastuun antamisesta ainoastaan poliittisten ja muiden eliittien käsiin.

Suomen tulisi kirkastaa oma käsityksensä asiasta

On selvää, että Suomen tulee kantaa oma vastuunsa heikoimmassa asemassa olevien yhteiskuntien ja valtioiden tukemisesta. Yhtä selvää ei ole, onnistuuko hauraan valtion vajavaisesti määritelty käsite osuvasti kuvaamaan tätä todella moninaisten ja erilaisia intressejä kantavien poliittisten toimijoiden joukkoa. Suomella olisi nyt erinomainen tilaisuus pyrkiä kirkastamaan hauraan alueen/valtion käsitettä kansainvälisellä tasolla luomiensa IDPS-kontaktien avulla. Suomen olisi ainakin syytä tarkentaa itselleen miten ja millaisia tarkoitusperiä varten se määrittelee tietyn valtion tai alueen hauraaksi.

Lähteitä:

IDPS: http://www.pbsbdialogue.org/

Hauraiden valtioiden indeksi 2014: http://ffp.statesindex.org/rankings-2014

Suomen kehitysyhteistyö ja kehityspolitiikka hauraissa valtioissa -toimintaohje: http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=300822

Artikkelikuva: Patrik Houštecký / Pixabay

Julkaisu Hauraan valtion käsite ei ole yksiselitteinen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehitys on itsessään moninainen ja ristiriitainen käsite, jonka määrittely herättää keskustelua.  Kehitysyhteistyötermistä luopumisesta, jota ei vastaisuudessakaan tule sekoittaa humanitäärisen avun määritelmiin, on hyvä keskustella. Kehitysyhteistyö on yleisesti sidottu YK:n vuosituhattavoitteisiin, kun taas kehitysyhteistyön kohteet ovat määritelty OECD:n bruttokansantuloon perustuvien maalistojen mukaisesti. Keskustelu aiheesta on kuitenkin vasta aluillaan, eikä selvää suuntaa kehitysyhteistyön määritelmien, tai kehitysyhteistyön kohteiden muuttumisesta ole. Jonkinlainen solidaarisuuteen, oikeuksiin, tasa-arvoon, reiluuteen ja siten kestävään kehitykseen perustuva globaali mekanismi on tarpeen paitsi maapallon luonnonvarojen, myös inhimillisten voimavarojen ja rauhan säilyttämiseksi.

Eskelinen viittasi artikkelissaan kehitysyhteistyön politisoitumiseen. Kehitysyhteistyö on aina ollut politiikkaa, yksi valtion ulkopolitiikan välineistä. Politiikkaa ohjaavat arvot ja samoin kehityksen sekä kehitysyhteistyön tulisi perustua arvoihin, kuten reiluuteen ja tasa-arvoon. Uusiin vuosituhattavoitteiden jälkeisiin Post 2015 -tavoitteisiin tullaan todennäköisesti lisäämään tästä syystä tavoite eriarvoisuuden vähentämisestä. Kehitysyhteistyön kysymyksissä onkin tärkeää palata alkulähteille ja pohtia millaisella arvopohjalla kunkin maan harjoittama politiikka on ja miten sen pohjalta kehitysyhteistyö hahmotetaan.

Köyhät maat vai köyhät yhteisöt – kehitysyhteistyön ja donorien työnjaon määritelmistä

Eskelinen esittää, että OECD:n kehitysyhteistyökomitea voisi esimerkiksi määritellä  köyhissä maissa kriteeristön globaalille ympäristörahoitukselle sekä sosiaaliselle ja liike-elämän tuelle. Tämä kriteeristö voisi korvata perinteisen ODA–määrittelyn, jonka mukaan kehitysyhteistyön tulee suuntautua talouskehityksen ja hyvinvoinnin edistämiseen. Varoista ainakin neljäsosan tulee olla lahja-apua sekä sen tulee perustua OECD:n vuosittain julkaisemaan maalistaan. Syynä muutoksen tarpeeseen on kansallisten rajojen pienempi merkitys globalisaation ja ylikansallisten suhteiden lisääntyessä. Todellisuus ei enää vastaa ODA-määritelmän syntyaikoja 1960-luvulla.

Eskelisen ajatus on kiinnostava, mutta toistaiseksi toimiva ehdotus  aidosti osallistavaan köyhyyden poistamiseen odottaa keksijäänsä. Tällä hetkellä polttavan tärkeä kysymys on se, mihin kehitysyhteistyövaroja tulisi suunnata. OECD kehitysyhteistyöstrategiassaan mainitsee osuvasti, että bruttokansantulon kasvu ei välttämättä johda vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen tai inhimilliseen kehitykseen yleensä. Siksi suuri kysymys onkin, miten entiset kehitysmaat, uudet keskitulon maat saavuttavat kestävän kehityksen tavoitteet nyt, kun kehitysyhteistyö maissa on loppunut. Eskelinenkin artikkelissaan viittaa ainoastaan köyhimpien maiden kehitysyhteistyömääritelmiin.

OECD:n perinteiseen jaotteluun köyhien, keskituloisten ja rikkaiden maiden välillä tyytyvät myös useimmat donorit, kehitysyhteistyörahoittajat. Tämä aiheuttaa ainakin kahdenlaisia haasteita: ensiksikin maan bruttokansantuloon perustuva kategorisointi ei kerro maan sisäisistä, kansalaisten välisistä tuloeroista ja siten vallitsevasta eriarvoisuudesta. Toisekseen, kehitysyhteistyövarat ovat keskittymässä köyhimpiin maihin, joilla ei välttämättä ole kapasiteettia tehokkaasti hyödyntää kaikkea sinne virtaavaa rahaa. Esimerkiksi Euroopan komission vuoden 2013 kehitysyhteistyörahoituksesta 38 prosenttia suunnattiin Afrikkaan (uudet sopimukset, luku ei huomioi jo meneillään olleita ohjelmia), ja määrä tulee lähivuosina kasvamaan.

Lisäksi kehitysyhteistyötä vaivaa edelleen koordinaatio-ongelma. Euroopan Unionissa, jonka jäsenmaiden ja EU-instituutioiden yhteenlaskettu osuus vastaa yli 50 prosenttia maailman kehitysavusta, ei koordinoida kehitysyhteistyön rahavirtoja maantieteellisesti tai sektoreittain.  Ajatus on jo pitkään ollut olemassa, mutta sen toteutus on ontunut. Nobel-palkittu taloustieteilijä ja Maailmanpankin entinen pääekonomisti Joseph Stiglitz on myös puhunut kansainvälisen tason merkittävästä kestävän kehityksen managerointiongelmasta.  Olemme ikään kuin osa globaalia, kaoottista hallintokoneistoa, jolta puuttuu hallitus.  Kenelläkään toimijalla, kuten YK:lla, Kansainvälisellä valuuttarahastolla, Maailmanpankilla tai valtioiden muodostamilla elimillä, kuten G8:lla tai G20:llä, ei ole valtuutusta tarkastella kehitysyhteistyön kokonaisuutta.  Julistukset, päätöslauselmat ja yhteiset sopimukset, oli sitten kyse ympäristö-, terveys-, tai kauppapolitiikasta, lienevät kuitenkin kehityksen näkökulmasta vähemmän tehokkaita niin kauan kun niitä laaditaan ottamatta laaja-alaisesti ja ennen kaikkea johdonmukaisesti huomioon päätösten mahdollisia kerrannaisvaikutuksia.  Tässä valossa myös minimirahoituksella toteutetun kehitysyhteistyön tulokset kärsivät. Erityisesti kun julkisen sektorin varat ovat entistä tiukemmat ja tulosvaatimukset kasvavat olisi tärkeää, että kansainvälinen yhteisö OECD:n tai jonkun muun johdolla miettisi globaalia vastuuta ja organisaatiokaavioita uudelleen.

Kehitysyhteistyö ja eriarvoisuus: köyhiä etsimässä

Vuosituhattavoitteiden mukaisesti köyhyys on puolitettu ja kansalaisten varallisuus on yleisesti ottaen lisääntynyt vuodesta 1990.  Positiivisen kasvukäyrän ei kuitenkaan pidä johtaa yksinkertaiseen päätelmään siitä, että kaikki työ olisi jo tehty. Kehitysyhteistyö voinee olla onnistunut joissakin tavoitteissaan, mutta tulokset ovat silti ristiriitaisia. Köyhyys on vähentynyt köyhimmissä maissa (UNDP:n vuosituhattavoiteraportti 2014) ja vuodesta 2000 jo 27 maata on noussut köyhistä maista keskitulon maiden kategoriaan. Absoluuttinen köyhien määrä ei kuitenkaan näyttäisi olevan merkittävästi laskenut ja näiden 27 maan siirtyessä keskitulon maiden kategoriaan myös noin 700 miljoonaa köyhää on siirtynyt tai siirtymässä kehitysyhteistyötilastojen ulkopuolelle. Uusissa keskitulon maissa asuukin nyt noin 72 prosenttia maailman köyhistä.

Köyhyys ei näyttäisi siten olevan enää valtiokategorioihin taipuva maantieteellisesti keskittynyt ongelma. Oxfam julkaisi alkuvuodesta paljon siteeratun raporttinsa, jonka luvut esittelevät melko karun kuvan maailmassa vallitsevasta tulonjaosta: arviolta yksi prosentti maailman väestöstä omistaa noin 50  prosenttia maailman varallisuudesta. Vaikka on syytä todeta, että tämänkaltaisissa arvioissa luotettavaa dataa on vaikea kerätä ja siksi virhemarginaali on aina melko suuri, varallisuuden keskittymisestä ja siten maailman polarisoitumisesta tutkijat ovat jokseenkin yhtä mieltä.  Kehitysyhteistyössä etenkin 1980-luvulla vallalla ollut liberalistinen näkemys siitä, että kun talouden kasvu maatasolla on riittävä, myös köyhimmät hyötyvät siitä (trickle-down effect) on nykyisten tilastojen valossa osoittautunut jokseenkin vääräksi. Eriarvoisuus maailmassa on kasvanut vauhdilla.

Varsinkin uusissa keskitulon maissa, esimerkiksi Keski-Amerikan maissa, joissa verotuksen kehitys ei välttämättä ole seurannut talouskehitystä,  sekä Intiassa ja Kiinassa köyhien määrä on edelleen korkea ja varsinkin tuloerot näyttäisivät olevan kasvussa. Brasiliassa köyhimmät väestöryhmät elävät alle 1,25 dollarilla päivässä, rikkaimmat taas ovat yhtä rikkaita kuin esimerkiksi USA:n rikkaimmat henkilöt. Uusissa vahvan talouskasvun maissa onkin syntymässä yhteisöjä, joiden on erittäin vaikeaa nousta köyhyydestä koulutuksen ja/tai työllistymisen kautta. Heitä ei myöskään kukaan ole tällä haavaa auttamassa. Ekonomisti Martin Ravaillon on arvioinut, että esimerkiksi Intiassa, jossa monet donorit (EU mukaan lukien) ovat päättäneet lopettaa kehitysyhteistyön, 100 prosentin marginaaliveron korotus auttaisi vain noin 20 prosenttia maan alle 1,25 dollarilla päivässä elävästä väestöstä.

Tuloerojen kasvu selittyy sillä, että tyypillisesti uusissa keskitulon maissa esimerkiksi sosiaaliturva ei ole kehittynyt talouskasvun kanssa samassa tahdissa. Onkin mielenkiintoista, että näissä entisissä kehitysyhteistyön maissa, joissa donorit ovat ajaneet ja rahoittaneet kestävää ja inhimillistä kehitystä (usein sidottuna hyvän hallinnon ja oikeusvaltioiden vahvistamisen tavoitteisiin kuten Euroopan komission kehitysyhteistyö on), talouskasvun ja taloudellisen kehityksen tuloksena on eriarvoisuuden räjähdysmäinen kasvu. Siksikin donoripako alemmista keskitulon maista ennen kuin kehitysyhteistyön määrittelyjä on uudistettu, tai ennen kuin kansainvälinen yhteisö on ottanut kantaa köyhyyden ja eriarvoisuuden poistamiseen, on kyseenalaista.

Avaimina poliittinen johdonmukaisuus ja liike-elämän osallistuminen

Voimakkaan tuloerojen kasvun voi ajatella johtuvan nimenomaan yhteistyön ja politiikan johdonmukaisuuden, ja siten eri sektoreiden epäsuhtaisesta kehittymisestä. Vastuu ei ole yksin kehitysyhteistyön, vaan myös muiden päätöksentekijöiden, joiden poliittiset painopisteet eivät ole olleet tasa-arvoisen kansalaisyhteiskunnan kehityksessä. Eskelinen listaa kehitysyhteistyön muutospaineiden syitä, ja esittelee joitakin argumentteja ja ehdotuksia seikoiksi, jotka tulevaisuuden kehitysyhteistyötä tulevat muokkaamaan. Eskelinen ei mainitse artikkelissaan mahdollisia yritysten yhteiskuntavastuuseen perustuvia malleja köyhyysongelman ratkaisemiseksi. Julkisin varoin rahoitettu kehitysyhteistyö, jonka määrä EU:ssa vaihtelee Kroatian 0,07 prosentista Ruotsin 1,02 prosenttiin maan bruttokansantulosta, ei tulonjakotilastojen valossa ole riittävä määrä vähentämään köyhyyttä, jonka monet ilmenemismuodot ovat jarruna myös talouskehitykselle ja työllisyyden paranemiselle.

Pienen kehitysyhteistyörahoituksen sijaan kehityksen kannalta parempia tuloksia saavutettaisiin johdonmukaisella poliittisella päätöksenteolla. Johdonmukaisuus on tärkeää niin kehitysyhteistyön sisällä kuin eri politiikan alojen välillä. Tämä tarkoittaisi kehitystavoitteiden integroimista myös muuhun päätöksentekoon esimerkiksi kauppa-, ulko-, tai ympäristöasioissa. Vaikka kehitysyhteistyön johdonmukaisuudesta on puhuttu jo melko kauan, kehitystavoitteiden tuominen muihin kuin kehitysyhteistyön neuvottelupöytiin on ollut vaikea tehtävä. Tulevaisuuden (kehitys)yhteistyön malli voisikin perustua sektorikohtaisiin tavoitteisiin maakohtaisen kehitysyhteistyön sijaan tai sen lisäksi. Olisi kuitenkin tärkeää, että tällaiset mahdolliset uudet mallit sisältävät mekanismin, jolla varmistetaan toisaalta työnjako, toisaalta eri sektoreiden välinen kommunikaatio. Uudenlaiset yhteistyömuodot muistuttaisivat enemmän organisaatiotutkimuksesta tuttuja verkostomalleja ja saattaisivat kuroa tehokkaammin umpeen tuloeroja, jotka tällä hetkellä näyttäisivät olevan pääoman puutetta suurempi ongelma maailmassa.

Kun julkinen rahoitus on yleisesti tiukentumassa, viime vuosina on puhuttu paljon erilaisista tulonsiirtomalleista, joilla yritysmaailma sitoutettaisiin köyhyyden vähentämiseen ja inhimilliseen kehitykseen. Toisaalta keskustelu on keskittynyt yrityksen yhteiskuntavastuu-malleihin, jotka perustuvat yritysten vapaaehtoiseen  sitoutumiseen. Toisaalta on väläytelty joko globaalia  tai EU:n sisäistä tulonsiirtoveroa, joka ei ainakaan toistaiseksi ole saanut riittävää kannatusta. Mutta huomionarvoista on, että innovatiiviset verotusmallit ovat yleisesti keskittyneet nimenomaan veronkeruuseen. Koko tulonsiirtokysymys, siis miksi veroa kerätään ja kenelle, näyttäisi olevan vielä avoimena.

Lopuksi

Eskelinen toteaa, että kehitysyhteistyön määritelmä voi siirtyä historiaan. Siihen lienee pitkä matka, sillä on selvää, että kehitysyhteistyötä tarvitaan jatkossakin. Sen sijaan määritelmän nykyaikaistaminen ja linkittäminen kauppa- ja ulkopolitiikkaan on kiireellinen tehtävä kansainväliselle yhteisölle. On myös selvää, että jonkinlaiselle tasa-arvoon perustuvalle globaalille systeemille on tilausta, kutsuttiinpa sitä kehitysyhteistyöksi tai joksikin muuksi. Toistaiseksi ideoilta on puuttunut paitsi riittävä poliittinen tuki, myös näkemys siitä, miten, mihin tai kenelle varallisuutta tulisi siirtää.  Etenkin pohjoismaiden lobbaama universaali sosiaaliturva onnistuu tavoitteena vain, jos se rahoitetaan yksityisen sektorin tuella, vaikkakin mahdollisesti julkisen sektorin välityksellä. Uuden globaalin systeemin luomiseksi kansainvälisen yhteisön tulisi käydä arvokeskusteluja, joiden pohjalta köyhyys, eriarvoisuus ja kehitystavoitteet määritellään uudelleen, ja vasta näiden askeleiden jälkeen kehitysyhteistyö voidaan mielekkäästi määritellä nykytarpeita vastaavaksi.

Artikkelikuva: eko pramono / Pixabay

Julkaisu Kehitys ei voi olla yksin kehitysyhteistyön vastuulla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kehitysyhteistyö syntyi 1950-luvulla, kun uutta identiteettiään hakevat länsimaat huolestuivat joidenkin maiden ”alikehityksestä”. Prosessissa yhdistyivät ylimielinen käsitys omasta edellä olemisesta, tarve löytää kolonialismin jälkeiseen aikaan sopivia hallintamekanismeja sekä runsas annos kristillis-humanitaarista lähimmäisenrakkautta ja vilpitöntä auttamisen halua. Suomi aloitti oman kehitysyhteistyönsä 1960-luvulla.

Kehitysyhteistyöstä on tullut vahva osa kansainvälisen politiikan institutionaalista järjestystä. Tämä institutionaalinen perusta on niin vahva, että kehitysyhteistyöllä on väistämättä vahvaa jatkuvuutta. Siksi jää helposti huomaamatta, että koko toiminnan määritelmä voi muuttua nopeastikin.

Maailma muuttuu, määritelmä ei

Kehitysyhteistyön syntyessä ”kehitysmaiden” erityiseksi ongelmaksi määriteltiin (teknologian puutteen ohella) pääoman puute. Ajatuksena oli, että köyhät maat tarvitsisivat sekä julkista että yksityistä pääomaa voidakseen tehdä tuottavuutta kasvattavia investointeja. Kehitysyhteistyön rahoituksen alkuperäinen tavoite oli, että rikkaat maat siirtäisivät yhden prosentin BKT:staan köyhiin maihin ja että 70 prosenttia tästä summasta olisi julkista rahaa.

Tämän tavoitteen asettamisen jälkeen pääomamarkkinat on avattu, joten pääoman saaminen tuottaville investoinneille ei ole kummempi ongelma. Myös köyhistä maista lähteneet siirtolaiset lähettävät rahaa kotimaihinsa reilusti yli virallisen kehitysyhteistyön verran. Kasvaneet rahavirrat ovat kuitenkin kaksisuuntaisia. Samaan aikaan ympäristökriisi on pakottanut miettimään koko kehitysmallin mielekkyyttä.

Kehitysyhteistyön perusmääritelmästä on kuitenkin pidetty tiukasti kiinni. ODA eli official development assistance on kategoria julkiselle rahankäytölle, joka kelpuutetaan kehitysyhteistyöksi. Käytännössä kehitysyhteistyö on yhtä kuin ODA: vaatimus kehitysyhteistyön lisäämisestä tarkoittaa käytännössä vaatimusta, että valtiolla tulisi olla enemmän ODA-kelpoisia menoja.

ODA:n sisään mahtuu monenlaista toimintaa vientiluotoista luonnonympäristön suojeluun ja infrastruktuurista vammaisten oikeuksien tukemiseen. Se merkitsee sekä yrityselämän että ammattiyhdistysten rahoittamista, ja sekä teollisemman maataloustuotannon että luomutuotannon rahoittamista. Karkeasti 3/4 Suomen raportoimasta ODA:sta on ”varsinaista kehitysyhteistyötä” ja 1/4 kaikenlaisia muita kuluja, joita saa laskea ODA:an mukaan: pakolaisten kuluja, ”turvallisuussektorin siviiiaspektin” kuluja ja sen sellaista.

ODA:n ympärille on edelleen myös helpohkoa mobilisoida vaatimusta alkuperäisessä 0,7% BKT:sta -tavoitteessa pysymisestä.

Muutosta monesta suunnasta

On kuitenkin luultavaa, että ODA-kategoriaan kohdistuu liikaa paineita, jotta sitä voitaisiin pitää yllä. Tällaista painetta tulee ainakin kolmesta suunnasta.

Ensinnäkin julkinen raha on enää pieni siivu kaikesta siitä rahasta, mikä rikkaista maista köyhiin maihin liikkuu. Tästä johtuen hallitusten piirissä on tunnettu jo vuosien ajan halua laskea tavalla tai toisella laajempia rahavirtoja kehitysyhteistyöhön mukaan. Elinkeinoelämä laskisi mielellään investointeja, ja monet muut tahot lähinnä mikrorahalähetyksiä (siirtolaisten rahalähetyksiä). Alan slangissa tätä ”laajennetun kehitysyhteistyön” laskemishanketta kutsutaan käsitteellä ”ODA plus”.

Epäselväksi on jäänyt, mitä nopeasti liikkuvan investointirahan volyymin laskemisen pitäisi kertoa yhtään mistään, miksi kaupalliset investoinnit ja lahjoitusraha pitäisi rinnastaa ja ennen kaikkea, mitä mieltä on laskea vain yhteen suuntaan kulkevia rahavirtoja. Joka tapauksessa keskustelu osoittaa tietoisuutta siitä, että ODA:n suhteellinen osuus rahavirroissa on kutistunut.

Toiseksi pelikentälle on tullut uusi erittäin vaikutusvaltainen toimija. Kiina sijoittaa useisiin Afrikan maihin valtavasti ja saa vastaavasti paitsi luonnonvaroja myös kysyntää tuotteilleen: investoinnit on sidottu kiinalaisen työvoiman ja kiinalaisten alihankkijoiden käyttöön. Innokkaimmat kyselevät jo, kuinka kauan Afrikan hallitukset edes haluavat lännen ODA-rahaa, kun löysäehtoista kiinalaista investointirahaa riittää. Kiinalaiset eivät vaadi sen paremmin talouskuria kuin ihmisoikeuksien kunnioittamistakaan, ja köyhille mutta autoritaarisille afrikkalaisvaltioille tämä sopii loistavasti.

Länsimaat yrittivät pitkään taivutella ”uusia lahjoittajia” omaksumaan ODA-kriteerit ja toisaalta olivat itse valmiita venyttämään ODA-määritelmää kiinalaisille sopivampaan suuntaan. Pyrkimys tiivistyi Pusanin kehitysrahoituskokouksessa vuonna 2011 ja se epäonnistui.

Kolmanneksi kehitysyhteistyöllä on huomattavaa painetta suuntautua ottamaan paremmin huomioon luonnonympäristö. Tiedossa on, että ilmastonmuutos uhkaa tehdä selvää merkittävästä osasta kehitysyhteistyön saavutuksia, joten olisi outoa, jos tästä ei piitattaisi. Lisäksi kehitysmaat ottaisivat mielellään rikkailta mailta rahaa vastaan ilmastonmuutokseen sopeutumiseen. Kööpenhaminan COP-kokouksessa vuonna 2009 tästä sovittiin, mutta kukaan ei osaa sanoa, mitä tarkoittaa että ilmastoraha tulee ODA-rahan päälle, kun alkuperäistä ODA-sitoumusta ei (muutamaa Pohjois-Euroopan maata lukuun ottamatta) ole täytetty.

Yleisemminkin uusia globaaleja kehitystavoitteita pohdittaessa luonnonympäristön kestävyys on noussut keskeiseen asemaan. Tavoitteita halutaan miettiä ”kestävän kehityksen” näkökulmasta köyhyyden vähentämisen ohella, ja kokousten suurena puheenaiheena ovatkin nyt kestävän kehityksen tavoitteet (SDG). Tosin globaalien ympäristöyhteishyvien rahoituksessa ei ole samalla tavalla kyse rikkaiden maiden rahoituksesta köyhille maille, vaan koko planeetan tulevaisuuden ja hyvinvoinnin kannalta keskeisten toimintojen rahoituksesta – vaikka toisaalta kyse on juuri köyhimpien ihmisten tulevaisuuden kannalta kriittisimmän ongelman torjunnasta.

Tästä eteenpäin

Mitä tästä sitten seuraa? Toki täysin olemassa oleva vaihtoehto on, että ODA-kriteereistä pidetään tiukasti kiinni ja käsitteen relevanssista tyydytään olemaan ihmeissään lähinnä virallisissa seminaareissa.

Toinen vaihtoehto on, että ODA-kriteerejä väljennetään jotenkin, joko ODA plus -hengessä yksityisten rahavirtojen suuntaan tai SDG-hengessä globaalin luonnonympäristön suojelun suuntaan – todennäköisesti yhtä aikaa molempiin. Huomattavasti 0,7% -tavoitetta suurempia bruttokansantuoteosuuksia on vaivatonta raportoida, mutta se, mitä instituutioiden tasolla tosiasiassa tapahtuu, on täysin auki. Liike-elämä hyvin mielellään hämärtää asioita laskemalla Aasian-markkinoiden investointeja ja katastrofiapua samaan ”ODA plussaan”, ja koko ODA-kategoriasta tulee erittäin epäselvä.

Kolmas vaihtoehto on, että ODA kerta kaikkiaan hajoaa, ja syntyy erilaisia kriteerejä erilaiselle toiminnalle. Tämä on aivan todellinen vaihtoehto. Käytännössä se tarkoittaa, että ”kehitysyhteistyö” nykymerkityksessään menettää merkityksensä. Tietenkään se ei menetä merkitystään siinä mielessä, että nykyisin kehitysyhteistyöksi laskettavat toiminnot yhtäkkiä loppuisivat. Mutta se menettää merkityksensä siinä mielessä, että olisi jokin tunnistettava ja kansainvälisesti vertailukelpoinen rahoituskategoria nimeltä ”kehitysyhteistyö”.

Tällainen kehitysyhteistyön loppuminen voi olla aito riski. Kehitysyhteistyö instituutiona on pystynyt suojelemaan itseään ulkoisia paineita vastaan, ja sen pirstoutuminen eri identiteeteillä operoiviksi ulkopolitiikan lohkoiksi voi hyvin tarjota tilaisuuden globaalin solidaarisuuden populistiselle vastustajille hyökätä monia hyödyllisiä toimintoja vastaan. Kehitysyhteistyön kategorian puitteissa on myös suojeltu monia toimintoja, jotka eivät suoraan liity kehitysyhteistyöhön ja saattaisivat olla orpoja ODA-identiteetin hajoamisen jälkeen, kuten kehitysviestintää ja kansainvälisyyskasvatusta.

ODA:n loppuminen voi kuitenkin olla myös hyvä asia, koska se tekee politiikan näkyvämmäksi. ODA-kategoriaan nojaaminen on johtanut siihen, että julkinen debatti pelkistyy ODA-määrärahojen tasoon, kenties maustettuna vaatimuksella ”laadukkaammasta kehitysyhteistyöstä”. Varsinainen politiikka jää tällöin ministeriön sisälle. ODA:n laskemisen vaihtoehto ei ole, ettei julkisille tulonsiirroille köyhiin maihin olisi mitään kriteerejä, vaan se, että kriteeristöjä on monta. Yhtä hyvin OECD:n kehitysyhteistyökomitea voisi määritellä erilliset hyväksyttävät kriteerit vaikkapa globaalille ympäristörahoitukselle sekä sosiaaliselle tuelle ja liike-elämän tuelle köyhissä maissa.

Kehityspolitiikka on politiikkaa

”Kehitys” oli alkuperäiseltä merkitykseltään uskomus siitä, että kaikki maat muuttuvat samaa universaalia kaavaa noudattaen, ja että tätä väistämätöntä kehitystä voisi nopeuttaa ”ruiskuttamalla pääomaa” köyhiin maihin. Uskomukseen kuuluu olennaisesti ajatus siitä, että kehitys ei sisällä poliittisia ristiriitoja.

Mutta jos tällaiseen yksioikoiseen kehitysmalliin ei enää uskota, miksi leikkiä epäpoliittisen kehityksen rahoittamista? Yhdet haluavat parantaa marginalisoitujen asemaa ja tukea esimerkiksi työvoiman järjestäytymistä, toiset haluavat kehittää liike-elämän toimintaedellytyksiä. Ne ovat keskenään ristiriitaisia toimintoja. Tällaisten voimakkaiden erojen tulisi myös olla läpinäkyviä poliittisessa prosessissa. Puolueiden tulisi kertoa vaalien yhteydessä kantansa siihen, mitä ne haluavat köyhissä maissa rahoittaa – eikä ainoastaan tavoiteltuun yleiseen rahoitustasoon.

”Kehityspolitiikka” on politiikkaa. ODA:n hajoaminen auttaa tekemään politiikasta politiikkaa.

Artikkelikuva: eko pramono / Pixabay

Julkaisu Kehitysyhteistyö jatkuu – ja loppuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkkishumanitarismi ennen ja nyt

Nykyään useat länsimaalaiset julkkikset tekevät yhteistyötä sekä YK:n että muiden länsimaisten kansalaisjärjestöjen kanssa pyrkimyksenään kiinnittää suuren yleisön huomio Afrikan äärimmäiseen köyhyyteen, joka kulminoituu maanosan sodissa, AIDS-epidemioissa sekä nälänhädissä. Näistä projekteista kenties näkyvimmat  läntisessä mediassa ovat olleet Live Aid ja Live 8 (1985, 2005) sekä 46664-konsertit (2003, 2005).

Julkkishumanitarismi ei kuitenkaan ole täysin uusi ilmiö, vaan se voidaan nähdä osana tai jatkeena toisen maailmansodan jälkeisen ajan liberaalin maailmanjärjestyksen arvojärjestelmien popularisoinnille. Itse asiassa jo 1950-luvulla Yhdistyneet Kansakunnat (YK) nimitti länsimaalaisia julkkiksia, kuten yhdysvaltalaisen näyttelijän Danny Kayen ja brittinäyttelijätär Audrey Hepburnin, hyväntahdon- ja rauhan lähettiläiksi edistääkseen liberaalin maailmanjärjestyksen arvojen – avoimuuden, vastuullisuuden, vapauden sekä taloudellisen kasvun ja kehityksen ilosanomaa.

Julkkishumanitaristit eivät kuitenkaan toimi enää ainoastaan tietoisuuden herättäjinä, vaan he perustavat myös omia organisaatioita ja projekteja, jotka tähtäävät Afrikan köyhyyden ja kurjuuden vähentämiseen. Tällaisia projekteja ovat esimerkiksi U2:n laulaja Bonon taloudellinen hanke Product Red, jonka päämääränä on taistella AIDS:ia vastaan Afrikassa hyväntekeväisyystuotteiden ja yritysvastuun avulla; Madonnan projekti Raising Malawi; joka pyrkii vaalimaan muutosta maan lapsiorpojen tilanteeseen tai Oprah Winfreyn Leadership Academy for Girls, joka pyrkii kouluttamaan Etelä-Afrikan vähäosaisista tytöistä vastuuta kantavan naisjohtajien sukupolven.

Näiden pyrkimysten lisäksi julkkikset valmistelevat enenevässä määrin politiikkojen rinnalla Afrikan tilannetta koskevia raportteja ja suosituksia erinäisissä komissioissa ja foorumeilla (esim. Commission of Africa, Africa Progress Panel, Globalisation and Global Poverty Group).  Niin laaja-alainen tämä Afrikan köyhyyden poistamista ajava koalitio on, että Bono on nimittänyt sitä virreksi jota rokkitähdet, taloustieteilijät, paavit ja poliitikot yhdessä veisaavat.

Julkkishumanitaristit – positiivinen vai negatiivinen voima?

Julkkisdiplomatia ja – humanitarismi on viime vuosina saanut aiempaa suurempaa huomiota myös eri alojen tutkijoiden parissa. Tutkimuksissa on esimerkiksi korostettu julkkisten toiminnan positiivisia puolia globalisoituneen kansalaisaktivismin kontekstissa. Toisaalta julkkiksia on myös kritisoitu mm. heidän Afrikkaa koskevien kehityspoliittisten linjaustensa epätäsmällisyydestä.

Kiivasta keskustelua on käyty siitä, ovatko julkkikset päteviä poliittisia toimijoita tai ovatko heidän pyrkimyksensä vilpittömiä. Vai onko toiminnan taustalla halu saavuttaa myönteistä julkisuutta hyppäämällä mukaan hyväntekeväisyyskampanjoihin? Esimerkiksi Bill Easterly on pohtinut voivatko julkkikset ”todella selittää Afrikkaa”, sillä he ”esittävät sen parantumattomana maanosana, jättäen huomiotta sen todellisen edistyksen”. Toisaalta, Andrew F. Cooper, on väittänyt että julkkisdiplomatian voima piilee siinä ettäse ”korostaa globaaleja ongelmanratkaisun malleja painostamalla länsimaalaisia aktiivisuuteen, milloin ja missä siihen on tarvetta”.

Kysymykset siitä, tulisiko julkkisten puhua tai olla puhumatta Afrikan ongelmista sekä siitä, ovatko jotkut pätevämpiä puhumaan niistä kuin toiset, sisältävät normatiivisia oletuksia. Tällä tarkoitan, että näissä kysymyksissä on kyse myös erilaisista näkemyksistä koskien maailmanjärjestelmän toimintaa, sen vikoja ja parhaita parannuskeinoja. Siten, tässä puolesta tai vastaan -asetelmassa myös muut kuin julkkikset joutuvat arvioinnin kohteeksi. Kysymyksenasettelut sisältävät myös subjektivoinnin prosesseja, jotka eivät ainoastaan koske julkkishumanitaristien toiminnan oikeellisuutta, vaan myös Afrikan mantereen toimijuutta itsessään.

Tämä viimeaikainen akateeminen keskustelu, jossa julkkikset on nähty joko tärkeinä vaikuttajina tai vahingollisina toimijoina Afrikan kehitykselle onkin ajautunut umpikujaan. Umpikuja liittyy olennaisesti kriittisen tutkimuksen puutteeseen niistä tavoista, joilla julkkishumanitarismin representaatiot ehdollistavat, muovaavat sekä vaikuttavat käsityksiin länsimaisen myötätuntoisen humanitaristisen maailmanpolitiikan laajempien diskursiivisten rakenteiden sisällä. Näyttääkin siltä, että koska julkkishumanitaristien kampanjoita pidetään perustavanluonteisesti moraalisina, on tämän humanitaarisen toiminnan oikeudenmukaisuuden tai totuuden kyseenalaistaminen vaikeaa. Tämä koskee sekä kansalaisia että mediaa, mutta ennen kaikkea myös politiikan tutkijoita itseään. Koska tutkimus on keskittynyt analysoimaan julkkishumanitaristien ajamien toimenpiteiden hyödyllisyyttä tai vahingollisuutta Afrikan kehitykselle, kriittiset näkökulmat ja avaukset julkkishumanitaristien Afrikka-representaatioista, kuvastoista ja käsityksistä ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Bob Geldof ja Bono:  median juhlistetut oikeudenmukaisuuden ristiretkeläiset

Väitöskirjatutkimukseni tarkoitus oli politisoida julkkishumanitarismin representaatiot, tuomalla esille kuinka niiden rationaliteetteja ja imaginaareja määrittelee poispyyhkivä ja hierarkkinen kolonialistinen ajattelumalli. Näin rajattuna, tutkimukseni päämäärä ei ollut etsiä julkkishumanitarismin totuutta tai totuudenmukaisuutta sinänsä. Pikemminkin tarkoitukseni oli historisoida ja politisoida toiminnan totuus osoittamalla miten julkkishumanitaristien representaatiot risteytyvät, ammentavat ja kertaavat kolonialistista mielikuvia, jotka pohjautuvat historiallisesti kehittyneisiin ja sosiaalisesti juurtuneisiin identiteetin ja tilan tulkintoihin.

Kriittisen analyysini kohteena olivat Bob Geldof ja Bono, ehkäpä kaksi tunnetuinta ja näkyvintä nykyajan julkkishumanitaristia läntisessä mediassa. Tarkastelin kahta kysymystä: miten Bob Geldofin ja Bonon humanitaarinen toimijuus ja legimiteetti rakentuvat angloamerikkalaisessa mediassa, ja miten Afrikka paikkana ja maailmanjärjestelmän tarkoituksena muovautuu näiden diskurssien kautta.

Mediadiskursseissa Bono ja Geldof määritellään puolueettomina, vaikutusvaltaisina, uhrautuvina ja itsenäisinä maailmankansalaisina, jotka edistävät yhdenvertaisuutta ja myötätuntoa afrikkalaisia kohtaan. Heidän nähdään elävän kehityksen prosessien, rauhan ja inhimillisen turvallisuuden – mutta myös olennaisesti ”lännen” ulkopuolella. Yksilötasolla nämä subjektiviteetit vahvistavat myyttiä länsimaalaisten ylivertaisesta kyvystä, rohkeudesta ja velvollisuudesta toimia maailmanlaajuisen ihmisyyden suojelijoina ja edistäjinä. Globaalilla tasolla he rakentavat erityisen näkemyksen siitä, kuka voi edustaa maailmanlaajuista ihmisyyttä, kuten myös sen, miten ja kenen varaan oikeutettu humanitaarisuus rakentuu. He lukitsevat näin  ”lännen” ja ”Afrikan” kyseenalaistamattomiin ja tarkasti rajattuihin maailmanpoliittisiin rooleihin, toimijuuksiin ja oikeuksiin.

Bonoon ja Geldofiin liittyvät ja heidän tuottamansa Afrikka-diskurssit eivät ainoastaan valota niitä erinäisiä tapoja, joilla maailmanpoliittista toimijuutta jaetaan, sallitaan ja rajataan eri osapuolille, vaan näissä diskursseissa ”Afrikka” ja sen ”todellisuus” myös rakentuvat monimutkaisten tilaa ja aikaa koskevien käsitteiden ja tulkintojen kautta.

Afrikka lännen kipuna ja kotina

Bonon ja Geldofin  ”universaalin” oikeuden ja ihmisyyden toteutumattomuutta Afrikassa koskevan arvioinnin ja problematisoinnin valossa  – jotka muotoillaan holokaustia, kylmää sotaa ja nykyistä terrorismia vastaan käytävää sotaa koskevan historiallisen muistin avulla –  Afrikasta rakentuu maanpäällinen helvetti joka on perustavanluonteisesti uhka liberaalin maailmanjärjestyksen perustuksille, kehitykselle ja tulevaisuudelle. Näissä diskursseissa, jotka toistavat menneisyyden tarinoita Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen sankarillisista toimista maailmanhistoriassa – toisen maailmansodan lopettamista, holokaustia vastaan taistelemista ja kylmän sodan voittamisesta – Afrikan pelastaminen, länsimaisen kehitysavun ja kaupan avulla ei ainoastaan esittäydy lännen oikeudenmukaisuuden ja edistyksellisyyden kulminoitumana, mutta myös ainoana optimaalisena ja oikeana käytäntönä ja linjauksena elvyttää Afrikka kohti ”normaalia” olemassaoloa, eli kehittynyttä, päämäärähakuista ja yrittäjämäistä länsimaalaista subjektiviteettia.

Se on näissä historiattomissa ja epäpoliittisissa ymmärryksissä ja imaginääreissä, jotka kritiikittömästi kertaavat tarinaa osaavasta ja huolehtivasta ”lännestä” maailman hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden ritarina ja puolustajana sekä toisaalta ”Afrikasta” joko avuttomana uhrina tai potentiaalisena vihollisena jossa interventionistinen julkkishumanitaarinen agenda joka tähtää riippuvaisen ja epäkypsän Afrikan muuttumiseksi itseään hallitsevaksi subjektiksi, kohtaa kolonialistisen ymmärryksen Afrikasta brutaalisuudesta tai sivistymättömyydestä. Kerraten tarinaa historiattomasta ja kyvyttömästä maanosasta, joka voi löytää edistyksen, toimijuuden ja kypsyyden vain ja ainoastaan länsimaalaisen pyyteettömällä johdatuksella.

Kun nämä myötätunnon ja paheksunnan diskurssit kietoutuvat yhteen, Geldofin ja Bonon kuvastoissa Afrikasta rakentuu yhtäaikaisesti sekä sairas, jälkeenjäänyt ja katastrofaalinen ”helvetti”, jossa ei sovelleta edistyksellisten ja modernien länsimaiden liberaalien humanitaarisia arvoja sekä länsimaalaisten passiivinen, rauhaisa ja kaunis ”koti”, jota leimaa ajattomuus ja muuttumattomuus. Todellakin, kun Bono ja Geldof ovat mantereella missionäärisiksi tituleeratuilla matkoillaan, muutos tapahtuu. Afrikka esittäytyy läntisen median kuvaaman katastrofisen kauhun täyttämän tilan sijaan rauhallisena ja  vaikuttavana maanosana avaten nostalgisen ja romantisoidun kuvaston jaetusta  menneisyydestä,  harmoniasta ja kotoisuudesta. Näissä tarinoissa maanosan samanaikaisesti esimerkillinen ja poikkeuksellinen kauneus, sekä sen alkuvoimainen potentiaalisuus ja ongelmallinen eristyneisyys yhdistyvät.

Afrikan juhlittu erilaisuus purkautuu nostalgiseen tuttuuteen, joka rakentuu ei-politisoitujen ja romantisoitujen huomioiden ja kuvien kautta. Tuloksena on rauhanomainen kuvasto ja kertomus yhteisöllisestä ”menneisyydestä”, jossa kaikki pysyvät tarkasti historiallisissa paikoissaan, tarkoituksissaan ja toimijuuksissaan. Syntyvää yhteisöllisyyttä luonnehtii maanosan viattomuus tai kehityksen hitaat merkit: Afrikka näyttäytyy joko rauhaisana ja tavoiteltuna eksoottisena kuriositeettina tai vastuullisesti länsimaista edistystä tavoittelevana toisena.

Mutta jos asiat eivät seuraa länsimaisen lineaarisen historiallisen edistyksen linjaa, reittiä ja suunnitelmaa, Bonon ja Geldofin puheiden juhlava sävy muuttuu pian tuomitsevaksi, tuskaiseksi ja surulliseksi. Ainoastaan tietynlainen erilaisuus on hyväksyttävää afrikkalaisille toisille: toiseus, joka ei haasta tai kyseenalaista länsimaisen humanitarismin perustavanluonteista olemassaoloa, käytäntöjä, oikeutusta tai toimijuutta.

Lopuksi

Maailmanpolitiikan laajemmissa konteksteissa esitetyt diskurssit oikeuttavat länsimaalaisten toimintaa Afrikassa sekä vahvistavat ymmärrystä humaanista, sivistyneestä ja vapauttavasta ”lännestä”. Ne myös vaalivat myötätuntoa nykyistä maailmanjärjestystä kohtaan, jonka kautta vahvistetaan edelleen lännen asemaa, roolia ja vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa.

”Missä köyhät ovat, siellä Jumala elää” Bonon sanoin. Lännen on mahdollista pelastautua niin henkisesti, moraalisesti kuin fyysisestikin menemällä Afrikkaan. Näin maailma säilyy sellaisena kuin se on, ja sellaisena kuin sen tuleekin olla. Afrikka toimii lännen haavana, holokaustina, auringon mantereena, toivon tuojana ja sen sankarillisen historian kirjoittajana. Jumalan rikkoutuneena kotina ja kipuna, joka kertaavasti kutsuu länsimaita historialliseen taisteluun sen moraalitonta ja paheellista toiseutta vastaan.

Lisää aiheesta: Yrjölän väitöskirja The Global Politics of Celebrity Humanitarianism(linkki)

Artikkelikuva: Okan Caliskan / Pixabay

Julkaisu Voivatko Geldof ja Bono pelastaa Afrikan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.