Kehitys ei voi olla yksin kehitysyhteistyön vastuulla

Kuva: Wikimedia Commons
Lukuaika: 5 min. 

Teppo Eskelisen artikkeli Kehitysyhteistyö jatkuu – ja loppuu (Politiikasta.fi, 3.9.2014) osoitti kuinka kehitysyhteistyön määritelmät eivät vastaa enää tämän päivän tarpeisiin. Kehitysyhteistyön lopettamisen sijaan on syytä pohtia kehitysyhteistyökumppanuuksien uusia toteutusmuotoja, kirjoittaa Riina Pilke.

Kehitys on itsessään moninainen ja ristiriitainen käsite, jonka määrittely herättää keskustelua.  Kehitysyhteistyötermistä luopumisesta, jota ei vastaisuudessakaan tule sekoittaa humanitäärisen avun määritelmiin, on hyvä keskustella. Kehitysyhteistyö on yleisesti sidottu YK:n vuosituhattavoitteisiin, kun taas kehitysyhteistyön kohteet ovat määritelty OECD:n bruttokansantuloon perustuvien maalistojen mukaisesti. Keskustelu aiheesta on kuitenkin vasta aluillaan, eikä selvää suuntaa kehitysyhteistyön määritelmien, tai kehitysyhteistyön kohteiden muuttumisesta ole. Jonkinlainen solidaarisuuteen, oikeuksiin, tasa-arvoon, reiluuteen ja siten kestävään kehitykseen perustuva globaali mekanismi on tarpeen paitsi maapallon luonnonvarojen, myös inhimillisten voimavarojen ja rauhan säilyttämiseksi.

Eskelinen viittasi artikkelissaan kehitysyhteistyön politisoitumiseen. Kehitysyhteistyö on aina ollut politiikkaa, yksi valtion ulkopolitiikan välineistä. Politiikkaa ohjaavat arvot ja samoin kehityksen sekä kehitysyhteistyön tulisi perustua arvoihin, kuten reiluuteen ja tasa-arvoon. Uusiin vuosituhattavoitteiden jälkeisiin Post 2015 -tavoitteisiin tullaan todennäköisesti lisäämään tästä syystä tavoite eriarvoisuuden vähentämisestä. Kehitysyhteistyön kysymyksissä onkin tärkeää palata alkulähteille ja pohtia millaisella arvopohjalla kunkin maan harjoittama politiikka on ja miten sen pohjalta kehitysyhteistyö hahmotetaan.

Köyhät maat vai köyhät yhteisöt – kehitysyhteistyön ja donorien työnjaon määritelmistä

Eskelinen esittää, että OECD:n kehitysyhteistyökomitea voisi esimerkiksi määritellä  köyhissä maissa kriteeristön globaalille ympäristörahoitukselle sekä sosiaaliselle ja liike-elämän tuelle. Tämä kriteeristö voisi korvata perinteisen ODA–määrittelyn, jonka mukaan kehitysyhteistyön tulee suuntautua talouskehityksen ja hyvinvoinnin edistämiseen. Varoista ainakin neljäsosan tulee olla lahja-apua sekä sen tulee perustua OECD:n vuosittain julkaisemaan maalistaan. Syynä muutoksen tarpeeseen on kansallisten rajojen pienempi merkitys globalisaation ja ylikansallisten suhteiden lisääntyessä. Todellisuus ei enää vastaa ODA-määritelmän syntyaikoja 1960-luvulla.

Eskelisen ajatus on kiinnostava, mutta toistaiseksi toimiva ehdotus  aidosti osallistavaan köyhyyden poistamiseen odottaa keksijäänsä. Tällä hetkellä polttavan tärkeä kysymys on se, mihin kehitysyhteistyövaroja tulisi suunnata. OECD kehitysyhteistyöstrategiassaan mainitsee osuvasti, että bruttokansantulon kasvu ei välttämättä johda vuosituhattavoitteiden saavuttamiseen tai inhimilliseen kehitykseen yleensä. Siksi suuri kysymys onkin, miten entiset kehitysmaat, uudet keskitulon maat saavuttavat kestävän kehityksen tavoitteet nyt, kun kehitysyhteistyö maissa on loppunut. Eskelinenkin artikkelissaan viittaa ainoastaan köyhimpien maiden kehitysyhteistyömääritelmiin.

OECD:n perinteiseen jaotteluun köyhien, keskituloisten ja rikkaiden maiden välillä tyytyvät myös useimmat donorit, kehitysyhteistyörahoittajat. Tämä aiheuttaa ainakin kahdenlaisia haasteita: ensiksikin maan bruttokansantuloon perustuva kategorisointi ei kerro maan sisäisistä, kansalaisten välisistä tuloeroista ja siten vallitsevasta eriarvoisuudesta. Toisekseen, kehitysyhteistyövarat ovat keskittymässä köyhimpiin maihin, joilla ei välttämättä ole kapasiteettia tehokkaasti hyödyntää kaikkea sinne virtaavaa rahaa. Esimerkiksi Euroopan komission vuoden 2013 kehitysyhteistyörahoituksesta 38 prosenttia suunnattiin Afrikkaan (uudet sopimukset, luku ei huomioi jo meneillään olleita ohjelmia), ja määrä tulee lähivuosina kasvamaan.

Lisäksi kehitysyhteistyötä vaivaa edelleen koordinaatio-ongelma. Euroopan Unionissa, jonka jäsenmaiden ja EU-instituutioiden yhteenlaskettu osuus vastaa yli 50 prosenttia maailman kehitysavusta, ei koordinoida kehitysyhteistyön rahavirtoja maantieteellisesti tai sektoreittain.  Ajatus on jo pitkään ollut olemassa, mutta sen toteutus on ontunut. Nobel-palkittu taloustieteilijä ja Maailmanpankin entinen pääekonomisti Joseph Stiglitz on myös puhunut kansainvälisen tason merkittävästä kestävän kehityksen managerointiongelmasta.  Olemme ikään kuin osa globaalia, kaoottista hallintokoneistoa, jolta puuttuu hallitus.  Kenelläkään toimijalla, kuten YK:lla, Kansainvälisellä valuuttarahastolla, Maailmanpankilla tai valtioiden muodostamilla elimillä, kuten G8:lla tai G20:llä, ei ole valtuutusta tarkastella kehitysyhteistyön kokonaisuutta.  Julistukset, päätöslauselmat ja yhteiset sopimukset, oli sitten kyse ympäristö-, terveys-, tai kauppapolitiikasta, lienevät kuitenkin kehityksen näkökulmasta vähemmän tehokkaita niin kauan kun niitä laaditaan ottamatta laaja-alaisesti ja ennen kaikkea johdonmukaisesti huomioon päätösten mahdollisia kerrannaisvaikutuksia.  Tässä valossa myös minimirahoituksella toteutetun kehitysyhteistyön tulokset kärsivät. Erityisesti kun julkisen sektorin varat ovat entistä tiukemmat ja tulosvaatimukset kasvavat olisi tärkeää, että kansainvälinen yhteisö OECD:n tai jonkun muun johdolla miettisi globaalia vastuuta ja organisaatiokaavioita uudelleen.

Kehitysyhteistyö ja eriarvoisuus: köyhiä etsimässä

Vuosituhattavoitteiden mukaisesti köyhyys on puolitettu ja kansalaisten varallisuus on yleisesti ottaen lisääntynyt vuodesta 1990.  Positiivisen kasvukäyrän ei kuitenkaan pidä johtaa yksinkertaiseen päätelmään siitä, että kaikki työ olisi jo tehty. Kehitysyhteistyö voinee olla onnistunut joissakin tavoitteissaan, mutta tulokset ovat silti ristiriitaisia. Köyhyys on vähentynyt köyhimmissä maissa (UNDP:n vuosituhattavoiteraportti 2014) ja vuodesta 2000 jo 27 maata on noussut köyhistä maista keskitulon maiden kategoriaan. Absoluuttinen köyhien määrä ei kuitenkaan näyttäisi olevan merkittävästi laskenut ja näiden 27 maan siirtyessä keskitulon maiden kategoriaan myös noin 700 miljoonaa köyhää on siirtynyt tai siirtymässä kehitysyhteistyötilastojen ulkopuolelle. Uusissa keskitulon maissa asuukin nyt noin 72 prosenttia maailman köyhistä.

Köyhyys ei näyttäisi siten olevan enää valtiokategorioihin taipuva maantieteellisesti keskittynyt ongelma. Oxfam julkaisi alkuvuodesta paljon siteeratun raporttinsa, jonka luvut esittelevät melko karun kuvan maailmassa vallitsevasta tulonjaosta: arviolta yksi prosentti maailman väestöstä omistaa noin 50  prosenttia maailman varallisuudesta. Vaikka on syytä todeta, että tämänkaltaisissa arvioissa luotettavaa dataa on vaikea kerätä ja siksi virhemarginaali on aina melko suuri, varallisuuden keskittymisestä ja siten maailman polarisoitumisesta tutkijat ovat jokseenkin yhtä mieltä.  Kehitysyhteistyössä etenkin 1980-luvulla vallalla ollut liberalistinen näkemys siitä, että kun talouden kasvu maatasolla on riittävä, myös köyhimmät hyötyvät siitä (trickle-down effect) on nykyisten tilastojen valossa osoittautunut jokseenkin vääräksi. Eriarvoisuus maailmassa on kasvanut vauhdilla.

Varsinkin uusissa keskitulon maissa, esimerkiksi Keski-Amerikan maissa, joissa verotuksen kehitys ei välttämättä ole seurannut talouskehitystä,  sekä Intiassa ja Kiinassa köyhien määrä on edelleen korkea ja varsinkin tuloerot näyttäisivät olevan kasvussa. Brasiliassa köyhimmät väestöryhmät elävät alle 1,25 dollarilla päivässä, rikkaimmat taas ovat yhtä rikkaita kuin esimerkiksi USA:n rikkaimmat henkilöt. Uusissa vahvan talouskasvun maissa onkin syntymässä yhteisöjä, joiden on erittäin vaikeaa nousta köyhyydestä koulutuksen ja/tai työllistymisen kautta. Heitä ei myöskään kukaan ole tällä haavaa auttamassa. Ekonomisti Martin Ravaillon on arvioinut, että esimerkiksi Intiassa, jossa monet donorit (EU mukaan lukien) ovat päättäneet lopettaa kehitysyhteistyön, 100 prosentin marginaaliveron korotus auttaisi vain noin 20 prosenttia maan alle 1,25 dollarilla päivässä elävästä väestöstä.

Tuloerojen kasvu selittyy sillä, että tyypillisesti uusissa keskitulon maissa esimerkiksi sosiaaliturva ei ole kehittynyt talouskasvun kanssa samassa tahdissa. Onkin mielenkiintoista, että näissä entisissä kehitysyhteistyön maissa, joissa donorit ovat ajaneet ja rahoittaneet kestävää ja inhimillistä kehitystä (usein sidottuna hyvän hallinnon ja oikeusvaltioiden vahvistamisen tavoitteisiin kuten Euroopan komission kehitysyhteistyö on), talouskasvun ja taloudellisen kehityksen tuloksena on eriarvoisuuden räjähdysmäinen kasvu. Siksikin donoripako alemmista keskitulon maista ennen kuin kehitysyhteistyön määrittelyjä on uudistettu, tai ennen kuin kansainvälinen yhteisö on ottanut kantaa köyhyyden ja eriarvoisuuden poistamiseen, on kyseenalaista.

Avaimina poliittinen johdonmukaisuus ja liike-elämän osallistuminen

Voimakkaan tuloerojen kasvun voi ajatella johtuvan nimenomaan yhteistyön ja politiikan johdonmukaisuuden, ja siten eri sektoreiden epäsuhtaisesta kehittymisestä. Vastuu ei ole yksin kehitysyhteistyön, vaan myös muiden päätöksentekijöiden, joiden poliittiset painopisteet eivät ole olleet tasa-arvoisen kansalaisyhteiskunnan kehityksessä. Eskelinen listaa kehitysyhteistyön muutospaineiden syitä, ja esittelee joitakin argumentteja ja ehdotuksia seikoiksi, jotka tulevaisuuden kehitysyhteistyötä tulevat muokkaamaan. Eskelinen ei mainitse artikkelissaan mahdollisia yritysten yhteiskuntavastuuseen perustuvia malleja köyhyysongelman ratkaisemiseksi. Julkisin varoin rahoitettu kehitysyhteistyö, jonka määrä EU:ssa vaihtelee Kroatian 0,07 prosentista Ruotsin 1,02 prosenttiin maan bruttokansantulosta, ei tulonjakotilastojen valossa ole riittävä määrä vähentämään köyhyyttä, jonka monet ilmenemismuodot ovat jarruna myös talouskehitykselle ja työllisyyden paranemiselle.

Pienen kehitysyhteistyörahoituksen sijaan kehityksen kannalta parempia tuloksia saavutettaisiin johdonmukaisella poliittisella päätöksenteolla. Johdonmukaisuus on tärkeää niin kehitysyhteistyön sisällä kuin eri politiikan alojen välillä. Tämä tarkoittaisi kehitystavoitteiden integroimista myös muuhun päätöksentekoon esimerkiksi kauppa-, ulko-, tai ympäristöasioissa. Vaikka kehitysyhteistyön johdonmukaisuudesta on puhuttu jo melko kauan, kehitystavoitteiden tuominen muihin kuin kehitysyhteistyön neuvottelupöytiin on ollut vaikea tehtävä. Tulevaisuuden (kehitys)yhteistyön malli voisikin perustua sektorikohtaisiin tavoitteisiin maakohtaisen kehitysyhteistyön sijaan tai sen lisäksi. Olisi kuitenkin tärkeää, että tällaiset mahdolliset uudet mallit sisältävät mekanismin, jolla varmistetaan toisaalta työnjako, toisaalta eri sektoreiden välinen kommunikaatio. Uudenlaiset yhteistyömuodot muistuttaisivat enemmän organisaatiotutkimuksesta tuttuja verkostomalleja ja saattaisivat kuroa tehokkaammin umpeen tuloeroja, jotka tällä hetkellä näyttäisivät olevan pääoman puutetta suurempi ongelma maailmassa.

Kun julkinen rahoitus on yleisesti tiukentumassa, viime vuosina on puhuttu paljon erilaisista tulonsiirtomalleista, joilla yritysmaailma sitoutettaisiin köyhyyden vähentämiseen ja inhimilliseen kehitykseen. Toisaalta keskustelu on keskittynyt yrityksen yhteiskuntavastuu-malleihin, jotka perustuvat yritysten vapaaehtoiseen  sitoutumiseen. Toisaalta on väläytelty joko globaalia  tai EU:n sisäistä tulonsiirtoveroa, joka ei ainakaan toistaiseksi ole saanut riittävää kannatusta. Mutta huomionarvoista on, että innovatiiviset verotusmallit ovat yleisesti keskittyneet nimenomaan veronkeruuseen. Koko tulonsiirtokysymys, siis miksi veroa kerätään ja kenelle, näyttäisi olevan vielä avoimena.

Lopuksi

Eskelinen toteaa, että kehitysyhteistyön määritelmä voi siirtyä historiaan. Siihen lienee pitkä matka, sillä on selvää, että kehitysyhteistyötä tarvitaan jatkossakin. Sen sijaan määritelmän nykyaikaistaminen ja linkittäminen kauppa- ja ulkopolitiikkaan on kiireellinen tehtävä kansainväliselle yhteisölle. On myös selvää, että jonkinlaiselle tasa-arvoon perustuvalle globaalille systeemille on tilausta, kutsuttiinpa sitä kehitysyhteistyöksi tai joksikin muuksi. Toistaiseksi ideoilta on puuttunut paitsi riittävä poliittinen tuki, myös näkemys siitä, miten, mihin tai kenelle varallisuutta tulisi siirtää.  Etenkin pohjoismaiden lobbaama universaali sosiaaliturva onnistuu tavoitteena vain, jos se rahoitetaan yksityisen sektorin tuella, vaikkakin mahdollisesti julkisen sektorin välityksellä. Uuden globaalin systeemin luomiseksi kansainvälisen yhteisön tulisi käydä arvokeskusteluja, joiden pohjalta köyhyys, eriarvoisuus ja kehitystavoitteet määritellään uudelleen, ja vasta näiden askeleiden jälkeen kehitysyhteistyö voidaan mielekkäästi määritellä nykytarpeita vastaavaksi.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.


*